XXXI
MIRANDOLETIN MIELIPIDE
Se äänettömyys, joka seurasi tätä kummallista huudahdusta, katkesi äkkiä. Ruumishuoneen vahti, joka oli ollut menossa huoneen sivuseinällä olevalle ovelle, pudotti avainkimppunsa. Sen aiheuttama omituinen metallinen kilahdus herätti ajatuksistaan Ayscoughin, joka säpsähti ja jäi avosuin tuijottamaan Mirandoletin heiluviin käsiin. Hän tarttui tohtorin käsivarteen.
"Mitä ihmettä te tarkoitatte?" hän murahti. "Puhukaa — mikä nyt on?" Mirandolet rupesi äkkiä nauramaan. "Mikäkö on?" hän huudahti. "Juuri siitä on kysymys, mitä äsken suoraan sanoin! Tuo mies on varmasti vienyt täältä timantin, joka oli kahdeksankymmenen tuhannen punnan arvoinen! Teidän nimikorttinne! — Voi, mies, mies, mitä te olettekaan tehnyt? Mutta nopeasti! — kuka on tuo japanilainen? — kuinka hän tuli teidän nimikorttinne mukanaan? Nopeasti, kuulkaahan, jos haluatte saada hänet kiinni!"
"Minut saa vaikka vetää hirteen, jos ymmärrän, mitä tämä merkitsee!" mutisi Ayscough. "Mitä siihen tulee, kuka hän on, niin jos hän on sama mies, jolle annoin nimikorttini, on hän nuori japanilainen lääketieteen ylioppilas, eräs Yada, joka oli noitten kiinalaisten ystävä. Kävin tänä iltana hänen luonaan Rubinsteinin kanssa ottamassa selvää, voisiko häneltä saada mitään tietoja. Lähetin hänelle tietysti ammattinimikorttini. Mutta — me näimme hänen suuntaavan matkansa East Endiin!"
"Pyh", nauroi Mirandolet. "Hän on - niin kuin sanotaan, huiputtanut teitä, ystäväni! Hän tuli tänne! Ja hän on nyt lähtenyt — päästen jo kauas ulottuviltamme — tuo timantti taskussaan!"
"Mitä hittoa te sillä tarkoitatte?" kysyi Ayscough kiivaasti.
"Timantti! Timantti! Mistä hän olisi löytänyt timantin — täällä?
Ruumishuoneessa? Mistä te oikein puhutte?"
Mirandolet naurahti taas ja vilkaisten salapoliisiin melkein säälivän halveksivasti kääntyi hämmästyneeseen yövahtiin.
"Näyttäkää meille tuo ruumis!" hän sanoi.
Yövahti, joka oli antanut avainkimpun olla lattialla tämän kummallisen kohtauksen aikana, otti sen ylös, valitsi siitä yhden ja avasi sen oven, jonka vieressä seisoi. Hän väänsi lampun palamaan ruumishuoneessa, ja Mirandolet astui sisään ja Ayscough jurona ja ihmeissään hänen kintereillään.
Chen Li makasi siinä, missä salapoliisi oli hänet viimeksi nähnyt, tyynenä ja jäykkänä, peite vedettynä huolellisesti keltaisille kasvoilleen. Sanaakaan lausumatta Mirandolet veti kasvoliinan syrjään viittasi toveriaan tulemaan lähemmäksi ja osoitti hienosta sinisestä silkistä valmistettua patalakkia, joka peitti kiinalaisen päätä.
"Katsokaa tuota", hän kuiskasi. "Tiedätte, mitä sen alla on. Sellaista, mistä todellinen kiinalainen ei koskaan luovuta edes silloin, kun hän tulee Eurooppaan ja käyttää eurooppalaisia vaatteita ja eurooppalaista päähinettä — hänen niskapalmikkonsa! Katsokaahan!"
Hän siirsi patalakin tyynesti syrjään ja näytti molemmille hämmästyneille miehille huolellisesti takaraivolle käärityn mustan hiustukon. Sen sisään hän työnsi pitkät hoikat sormensa ja veti ne taas pois huudahtaen tavalla, joka ilmaisi hänen arvanneen oikein.
"Aivan niin kuin sanoinkin", hän huomautti. "Mennyttä kalua! Herra salapoliisi, sinne Chen Li kätki timantin ja tuo japanilainen on ottanut sen. Ja nyt teidän olisi parasta lähteä hänen jälkeensä. Puolen tunnin etumatka merkitsee hänelle samaa kuin kokonaisen viikon teille."
Hän veti liinan taas vainajan kasvoille ja lähti ulos Ayscouhgin seuratessa häntä synkkänä, vähäpuheisena eikä suinkaan vakuutettuna.
"Kuulkaahan", hän sanoi heidän tultuaan toiseen huoneeseen. "Kyllähän tuo kaikki sopii, tohtori Mirandolet, mutta onhan se sittenkin vain teidän otaksumanne."
"Se on otaksuma, jonka tulette huomaamaan ehdottoman oikeaksi, hyvä ystävä", sanoi Mirandolet tyynesti. "Minä tunnen kiinalaiset — paremmin kuin luulettekaan. Heti tänä iltana kuultuani tästä asiasta tulin luoksenne kertomaan teille, että kiinalaisilla on tapana kätkeä arvoesineitä niskapalmikkoihinsa — mieleeni ei juolahtanut, että timantti olisi nyt täällä, vaan ajattelin, että mahdollisesti löytäisitte jotakin. Mutta tultuamme tänne ruumishuoneeseen ja kun olin kuullut japanilaisen käyneen täällä näyttäen teidän nimikorttinne, vaikka hänellä ei ollut mitään syytä sen näyttämiseen, silloin arvasin heti, mitä oli tapahtunut. Ja nyt kun olette maininnut kertoneenne hänelle tästä jutusta, olen vakuutettu käsitykseni oikeudesta. Herra kersantti, lähtekää etsimään tuota timanttia!"
Hän kääntyi aivan kuin poistuakseen ja Ayscough meni hänen jäljessään.
"Onhan hyvin mahdollista, että hän ei laisinkaan tullut timantin vuoksi", sanoi hän närkästyneenä ja epäuskoisena. "Onko juuri luultavaa, että hän olisi otaksunut sen olleen tuon kuolleen miekkosen niskapalmikossa, kun toinen kiinalainen oli kadoksissa? Changhan nyt omistaa timantin — eikä Chen!"
"Aivan oikein, ystäväni", sanoi Mirandolet. "Te olette epäilemättä viisaampi kuin minä. Siis — hyvää yötä vain!"
Hän lähti pois ja kääntyi jyrkästi kulkemaan katua ylöspäin. Ayscough murahti kerran pari ja palasi sitten yövahdin luokse.
"Kuinka kauan tuo japanilainen oli sisällä?" hän kysyi nyökäyttäen päällään ruumishuoneeseen päin.
"Ei minuuttiakaan, herra Ayscough", vastasi mies. "Hän käväisi vain siellä pikipäin."
"Sanoiko hän mitään ulos tullessaan?" kysyi salapoliisi.
"Kyllä, pari sanaa", vastasi vahti. "Hän sanoi. 'Se on hän' ja meni suoraan ulos ajurin rattaille."
"Ja tuullessaan hän sanoi teille minun lähettäneen hänet?" kysyi
Ayscough.
"Aivan niin ja näytti minulle nimikorttinne", myönsi mies. "Minulla ei tietysti ollut mitään syytä epäillä hänen sanojaan."
"Kuulkaahan George", sanoi Ayscough, "älkää mainitko asiasta kenellekään! Älkää sanoko mitään ainoallekaan meidän miehelle, jos joku heistä tulee käymään. En usko puoleksikaan sitä, mitä tohtori juuri sanoi, mutta käyn kuitenkin kysymässä paria seikkaa. Hissukseen sillaikaa. Ymmärrättehän, George?"
George vastasi ymmärtävänsä aivan hyvin, ja Ayscough lähti heti pois. Päästyään ulos ruumishuoneen oven yläpuolelle asetetun lampun kohdalle hän veti kellon taskustaan. Oli juuri puoliyön aika. Ja jossakin tuo kirottu nuori japanilainen kiiti Lontoon katuja eteenpäin, petettyään häntä, Ayscoughia, hänen omassa pelissään.
Hän oli jo pohtinut tarkoin kaikki Yadaa koskevat seikat. Yada oli puijannut häntä — aivan niin kuin Melky Rubinstein oli arvellut ja epäillytkin — koko hänen asunnossaan tapahtuneen keskustelun ajan. Luultavasti oli Yada katsellut vierashuoneensa akkunasta kuinka hän ja Melky pujahtivat kadun poikki ja piiloutuivat vastapäätä olevan rakennusaitauksen taakse. Sitten Yada oli lähtenyt ulos tietäen, että häntä seurattaisiin, ja saanut heidät sievästi ansaan mennen itään päin lähtevään maanalaiseen junaan, astunut sitten taas kaikessa rauhassa pois seuraavalla asemalla, ottanut vuokra-ajurin ja kääntynyt länteen päin Ayscoughin nimikortti taskussaan.
Mutta Ayscough tiesi erään hyödyllisen asian. Hän oli painanut muistiin sen vuokra-ajurin kirjaimet ja numeron, jonka rattailla Yada oli ajanut hänen ja Mirandoletin ohitse, L. C. 2571 — hän oli kerrannut sitä mielessään tuon tuostakin. Nyt hän veti esiin muistikirjansa ja merkitsi sen siihen. Sen tehtyään hän lähti poliisiasemalle haluten kaikkein ensimmäiseksi päästä kosketuksiin New Scotland Yardin kanssa puhelimitse.
Niin kuin useimmilla lontoolaisilla ammattitovereillaan oli Ayscoughilla aika paljon yleistietoja asioista ja niitä hän nyt käytti avukseen tässä tapauksessa. Hän tiesi, että jos japanilainen todella oli saanut haltuunsa kellanpunaisen timantin (jota olettamusta hän Mirandoletin varmasta väitteestä huolimatta hyvin epäili), yrittäisi hän ehdottomasti päästä pakoon. Hän lähtisi kiireimmän kautta mannermaalle. Mutta Ayscough tunsi hyvin mannermaalle lähteväin junain aikataulut. Muutamia tunteja täytyi kulua ennenkuin Yadan onnistuisi päästä Doveriin, Folkestoneen tai Newhaveniin lähteviin juniin, lyhyintä tietä rantaan, tai pitempää tietä Harwichin tai Southamptonin satamiin. Ehdottomasti oli nyt heti järjestettävä tarpeeksi vahteja Victorian, Charing Crossin, Holborn Viaductin ja London Bridgen asemille Yadan varalta. Ja keskiyöllä parhaana nukkumisaikana hän työskenteli kaksi tuntia puhelimitse antaen määräyksiä ja lisätietoja ja järjestellen sellaisen verkon levittämistä, josta otaksuttu pakolainen ei voisi livahtaa pois.
Kun kaikki tuo vihdoin oli tyydyttävästi järjestetty, alkoi Ayscoughista tuntua, että se saattoi kaikki olla turhaa työtä. Mahdollisesti hän oli kokonaan väärillä jäljillä tuon kummallisen Mirandoletin epäluulojen ja väitteitten johtamana. Saattoi olla kysymyksessä jotakin salaperäistä — Ayscoughin mielestä oli kiinalaisten ja japanilaisten ja hindujen hommissa aina jotakin salaperäistä. Yadalla voi olla hyväkin syy halutessaan nähdä Chen Li vainajan ruumiin ja käyttäessään salapoliisin nimikorttia päästäkseen ruumishuoneeseen. Tämän kummallisen käytöksen voisi selittää. Mutta kuitenkaan Ayscough ei voinut laiminlyödä kaikkien mahdollisten seikkain hyväkseen käyttämistä, ja niin väsynyt kuin olikin, hän lähti etsimään sitä vuokra-ajuria, jonka nimen hän oli huolellisesti merkinnyt muistikirjaansa.
Tämä toimitus ei tuottanut suurtakaan vaikeutta. Oli vain ajan kysymys käydä keskustoimistossa ottamassa selvää miehen nimestä ja osoitteesta. Kello kuuden aikana aamulla Ayscough oli pienessä talossa kurjan näköisen kadun varrella Kentish Townissa puhuttelemassa erästä vaimoa, joka oli juuri noussut tulta sytyttämään ja oli äreän haluton herättämään miestään, joka hänen sanainsa mukaan oli päässyt vuoteeseen vasta lähempänä neljää. Hän ei ollut juuri sen tyytyväisempi, kun Ayscough ilmoitti hänelle ammattinsa — mutta mies noudettiin joka tapauksessa. "Te kuljetitte tänä yönä erään ulkomaalaisen — japanilaisen Paddingtonin ruumishuoneelle?" sanoi Ayscough käyden käsiksi suoraan asiaan mainittuaan miehelle kuka oli. "Näin hänet vilahdukselta rattaillanne ja merkitsin muistiin numeronne. Missä hän ensiksi nousi rattaillenne?"
"Maanalaisen rautatien ulkopuolella King's Crossilla", vastasi ajuri heti.
Juuri tätä Ayscough oli odottanutkin. Aivan oikein: hänen oma aavistuksensa oli osoittautunut todeksi.
"Onko jotakin hullusti, herra?" kysyi ajuri.
"Mahdollisesti", vastasi Ayscough. "No niin, hän siis nousi rattaillenne siellä ja te veitte hänet suoraa päätä ruumishuoneelle?"
"Ei — ei niin", sanoi mies. "Poikkesimme ensiksi yhteen paikkaan, Eustoniin. Hän meni sinne sisään, käväisi vasemmassa matkatavaratoimistossa ja palasi taas mukanaan pieni laatikko — aivan pieni. Sitten ajoimme ruumishuoneelle."
Euston! Pieni laatikko! Lisää todistuksia — Ayscough merkitsi ne muistiin.
"Kas niin", hän sanoi, "ja ajaessanne pois ruumishuoneelta, minne menitte?"
"Oxford Circusin kohdalle", vastasi ajuri. "Sinne jätin hänet hänen käskynsä mukaan — vastapäätä maanalaisen radan asemaa — kadun toiselle puolelle."
"Näittekö, minne hän sitten lähti?" kysyi Ayscough.
"Näin. Suoraan Oxford-katua Tottenham Court Roadille päin", sanoi ajuri. "Kantaen laatikkoaan, joka oli aivan pieni, niin kuin sanoin, ja harpaten hyvin nopeasti. Siinä hänet viimeksi näin, herra."
Ayscough lähti pois ja palasi siistimpiin kaupunginosiin. Hän oli lopen uupunut ja rasittunut yön työstä ja iloinen voidessaan istuutua varhain avattuun kahvilaan nauttiakseen jotakin aamiaisekseen. Hänen syödessään ja juodessaan tuli sisään poika tuoden ensimmäiset aamulehdet. Ayscough otti käteensä yhden ja näki heti suuren otsakkeen:
PADDINGTONIN TAPAUKSET
UUSIA JA HÄMMÄSTYTTÄVIÄ SEIKKOJA. 80,000 PUNNAN ARVOISTA TIMANTTIA ETSITÄÄN. MURHA MAIDA VALESSA.
Ayscough laski lehden kädestään ja hymyili. Levendalelta tuskin voisi jäädä tuo näkemättä — jos hän oli elossa.
XXXII
KELLO YKSI YÖLLÄ
Viisi minuuttia sen jälkeen, kun Ayscough oli lähtenyt tohtori Mirandoletin kanssa, saman hotellin palvelija, joka oli kutsunut hänet pois Purdien huoneesta, koputti taas ovelle ja pisti sisään aika salaperäisiltä näyttävät kasvonsa.
"Suokaa anteeksi, herra", hän virkkoi vilkaisten Purdieen, joka par'aikaa kyseli Melky Rubinsteinilta Maida Valessa sattuneitten tapausten yksityisseikkoja. "Käytävässä on kaksi naista, jotka haluavat tavata teitä. Mutta he eivät tahdo tulla sisään, herra, jolleivät saa tietää, keitä täällä on. He eivät halua tavata vieraita, herra."
Purdie hypähti seisomaan, työnsi palvelijan sivuun ja kurkisti hämärästi valaistuun eteiseen. Siellä muutamien askelten päässä seisoi Zillah ja puolittain piilossa hänen takanaan rouva Goldmark.
"Tulkaa toki sisään!" huudahti Purdie. "Ei täällä ole ketään muita kuin Andie Lauriston ja Melky Rubinstein. Teillä on jotakin kertomista. Onko jotakin tapahtunut?"
Hän vei heidät sisään, lähetti pois palvelijan, joka ilmeisestikin oli kovasti utelias näitten tapausten vuoksi, ja sulki oven.
"Hiivatti sentään!" huudahti Melky. "Eikös vaan ole taas lisää yllätyksiä, Zillah? Ette te ole suotta tulleet tänne tähän aikaan vuorokaudesta! Mitä teillä on kerrottavana, Zillah? Uusi vaiheko?"
"Rouva Goldmarkilla on jotakin kerrottavaa", vastasi Zillah. "Me emme ymmärtäneet, mitä oli tehtävä, etkä sinä tullut, Melky, eikä kukaan tullut, ja niin me lukitsimme oven ja läksimme herra Purdien luokse. Rouva Goldmark on nähnyt jonkun!"
"Kenet?" kysyi Melky. "No kenet? Sanokaa kenet?"
"Sen miehen, joka kävi hänen ruokalassaan", vastasi Zillah. "Sen miehen joka pudotti platinanappinsa!"
Rouva Goldmark, joka oli vaipunut istumaan Purdien häntä varten pöydän viereen vetämälle tuolille, huojutti merkitsevästi päätään.
"Näin se tapahtui", hän sanoi tuntien jonkinlaista nautintoa saadessaan henkilökohtaisesti esiintyä uuden lisäpiirteen kertojana tässä salaperäisessä jutussa. "Minulla, on ystävä, joka asuu Stanhope-kadun varrella — rouva Isenberg. Hän lähetti minulle puoli yhdentoista aikana tiedon, että hän oli sairas. Menin heti häntä katsomaan. Tapasin hänet hyvin kipeänä. Jäin hänen luokseen yli yhdentoista auttaen niin kuin osasin. Sitten saapui hänen sisarensa; en osannut tehdä muuta, tulin pois. Ja minä kävelin Sussex-aukion poikki palatessani Praed-kadulle Zillahin luokse. Mutta ennenkuin olin päässyt pitkällekään Sussex-aukiolla, pysähdyin äkkiä, tällä tavoin. Miksi? Koska — näin erään miehen. Sen miehen! Saman, joka pudotti kalvosimennappinsa minun pöydälleni. Juuri niin!"
"Oletteko varma, että hän oli sama mies, rouva Goldmark?" kysyi Melky kiihkeästi. "Ettehän vain erehdy?"
"Erehdynkö, kun sanon näkeväni teidät, herra Rubinstein?" huudahti rouva Goldmark juhlallisesti ja painokkaasti. "Ei, minä en erehdy laisinkaan sellaisissa tapauksissa. Eikö kaduilla ole kaasulamppuja? Eikö minulle ole suotu hyvät silmät? Minä näin hänet niin kuin näen tuossa teidät, nuo nuoret herrat ja Zillahin. Se on varma!"
"No niin, — ja mitä hän teki?" kysyi Purdie haluten kuulla tarkemmin asiasta. "Tuliko hän jostakin talosta vai meni sisään — vai mitä?"
"Minä kerron, teille", vastasi rouva Goldmark. "Kaikki kerron teille aikanaan. Näin oli asia Eräs vuokra-ajuri saapuu minua kohti. Se pysähtyy katukäytävän viereen. Kaksi miestä astuu siitä alas. Hän ensiksi. Sitten toinen. He maksavat ajurille ja kävelevät sen jälkeen vähän matkaa — vain muutamia askelia. He menevät erääseen taloon. Tuo toinen mies avaa sen oven. Omalla avaimellaan. Ovi avautuu — ja sulkeutuu. He ovat sisällä. Sitten minä menen Zillahin luokse ja kerron hänelle, mitä olen nähnyt. Niin on asia!"
Kaikki kolme miestä vilkaisivat toisiinsa ja Purdie kääntyi kertojan puoleen.
"Rouva Goldmark", hän sanoi, "tunsitteko sen miehen, joka avasi oven?"
"En laisinkaan", vastasi rouva Goldmark. "Hän oli aivan vieras minulle."
"Tunnetteko herra Levendalea ulkonäöltä?" kysyi Purdie.
"Siitä lähtien kun tämä juttu sai alkunsa olen usein tehnyt itselleni tuon kysymyksen", vastasi rouva Goldmark. "Sillä hänhän on tavallaan naapuri. Ei, en tunne, en voi sanoa, että häntä olisi koskaan näytetty minulle."
"Tehän voitte kumminkin kuvailla minkä näköinen se mies oli, joka otti taskustaan avaimen ja avasi oven", huomautti Purdie. "Kyllä kai te tarkastitte häntä?"
"Vieläpä aika lailla", vastasi rouva Goldmark. "Hän oli meikäläisiä — näin hänen nenänsä ja silmänsä. Ja olin ihmeissäni nähdessäni niin köyhän näköisellä miehellä olevan avaimen niin komeaan taloon. Hän oli puettu huonoihin vaatteisiin ja näytti likaiselta ja kurjalta."
"Parrakas tumma mies?" kysyi Purdie. "Ei laisinkaan", vastasi rouva
Goldmark. "Sileäksi ajeltu mies, vaikka tumma hän saattoi olla."
Purdie vilkaisi Melkyyn ja pudisti päätään.
"Ei se ollut Levendale", hän sanoi. "Sileäksi ajeltu! Levendalella on sekä parta että viikset — onpa hän jonkun verran ylpeäkin parrastaan. Hm, oletteko aivan varma tuosta toisesta miehestä?"
"Yhtä varma kuin siitä, että nyt puhelen teidän kanssanne", väitti rouva Goldmark. "Näin hänet yhtä selvästi kuin näin hänet liikkeessäni silloin, kun hän pudotti platinanappinsa pöydälleni. Niin, en erehdy nyt lainkaan, herra Purdie."
Purdie vilkaisi taas Melkyyn tällä kerralla kysyvän näköisenä.
"Älkää kysykö minulta, herra Purdie" virkkoi Melky. "En tiedä mitä pitäisi sanoa. Tuntuu aivan siltä kuin nuo miehet olisivat menneet Levendalen taloon. Mutta kenellä muulla miehellä kuin Levendalella olisi ollut sinne avain? Yhä vain lisää salaperäisiä tapauksia — ja eikö niitä jo ole kylliksi ennestään? Jollei nyt herra Ayscough olisi lähtenyt pois —"
"Kuulkaahan", sanoi Purdie tehden pikaisesti päätöksen, "minä lähden sinne. Tahdon tietää, mitä tämä merkitsee — menen ottamaan siitä selvää. Teidän hyvät naiset, on paras mennä kotiin. Jos te toiset viitsitte tulla Sussex-aukion kulmaan, niin tulkaa mukaan. Mutta minä menen yksin sisään Levendalen taloon. Saan varmasti jotakin selville."
Hän ei sanonut muuta. Vasta Zillahin ja rouva Goldmarkin lähdettyä kotiin päin ja hänen tultuaan molempien toveriensa kanssa poikkikadulle, joka johti Sussex-aukiolle, hän äkkiä pysähtyi ja puhutteli heitä. "Minulla on aivan erikoinen syy, jonka vuoksi tahdon mennä sinne yksin", hän sanoi. "Mitään vaaraa ei ole — uskokaa minua. Mutta jos en ole luonanne taas noin neljännestunnin kuluttua, voitte tulla kysymään minua. Käsitykseni on, että tapaan Levendalen siellä. Ja - niin kuin tiedät Andie — minähän tunnen Levendalen."
Hän jätti heidät seisomaan ulkonevan pylväskäytävän varjoon, meni suoraan Levendalen paraatiovelle ja soitti kelloa. Mistään akkunasta ei näkynyt valoa. Jossakin kaukana talon sisällä hän kuuli kellon soivan. Ja äkkiä seisoessaan siinä odottaen ja kuunnellen hän erotti äänen, joka tuli juuri hänen läheltään, ja huomasi, että ovessa oli pieni ristikko-akkuna, jonka lävitse katselivat eräät kasvot.
"Kuka siellä on?" kuului kuiskattavan.
"John Purdie, joka haluaa tavata herra Levendalea", hän vastasi heti,
Ovi avautui samassa ja sulkeutui yhtä äkkiä Purdien päästyä sisään Kuului sähkönappulan raksahdus ja lamppuun syttyi tuli, jonka valossa Purdie hämmästyksekseen näki erään miehen seisovan vieressään. Tämä hymyili hänelle kummallisesti ja vältellen. Hän ei ollut ja samalla kuitenkin oli Levendale.
"Laupias taivas!" huudahti Purdie, "Eihän se ole —-"
"Kyllä", sanoi Levendale säveästi. "On vainkin. No niin, Purdie, tulkaa tänne."
Purdie meni Levendalen jälessä pieneen huoneeseen käytävän oikealle puolelle. Keskelle siirretyllä pöydällä näkyi varjostimella peitetyn lampun valossa jätteitä kylmästä, ilmeisestikin aivan tilapäisesti laaditusta ateriasta. Kaksi miestä näkyi olleen syömässä, mutta Levendale oli yksin nyt. Hän hymyili vieraalleen taas omituisella tavalla ja viittasi ensin tuoliin ja sitten viinikarahviin.
"Istuutukaa ja juokaa vähän", hän sanoi, "Tämä on kummallinen kohtaaminen! Emme ole tavanneet toisiamme sen jälkeen kun —"
"Laupias taivas!", keskeytti Purdie tuijottaen häneen. "Mitä tämä kaikki merkitsee? Oletteko — oletteko te valepuvussa?"
Levendale naurahti surullisesti ja vilkaisi niitä kehnoja vaatteitaan, joista rouva Goldmark oli puhunut.
"Välttämättömyys!" hän sanoi. "Minun täytyi! Voi, kuinka kummallisia päiviä olen elänyt ja kuinka kummallisissa paikoissa olen ollut! Kas niin, mitä te tiedätte?"
"Tiedänkö!" huudahti Purdie. "Kehoitatteko te minua kertomaan kaikki, mitä tiedän — yhdellä lauseella? Hyvä mies, siihen menisi kokonainen kuukausi! Mitä te tiedätte? Näyttää siltä, että olette kokenut monenlaista."
Levendale pyyhkäisi kädellään otsaansa. Hänen eleensä osoitti niin suurta väsymystä, että hänen vieraansa ymmärsi hänen olevan lopen uupunut.
"Aivan niin", sanoi Levendale. "Mutta sanokaahan, onko John Purvis tullut tänne veljeään katsomaan."
"On", vastasi Purdie. "Hän on Lontoossa par'aikaa."
"Onko hän kertonut tuosta timantista? Nimittäin poliisille?", kysyi
Levendale.
"On", vastasi Purdie. "Sen tietävät kaikki. Stephen Purvis — missä hän on?"
"Yläkerrassa — nukkumassa — lopen uupuneena", sanoi Levendale. "Olemme väsyneitä — kumpikin. Yötä päivää yötä päivää — voisin vaipua tälle lattialle ja ruveta nukkumaan —"
"Olette ajanut timanttia takaa?" kysyi Purdie.
"Sitä — ja muutakin", virkkoi Levendale.
"Muutakinko?" kysyi Purdie. "Mitä sitten?"
"Kahdeksaakymmentätuhatta puntaa", vastasi Levendale. "Juuri sitä!"
Purdie tuijotti häneen. Sitten hän äkkiä kysyi erästä seikkaa.
"Tiedättekö, kuka murhasi tuon ukon Praed-kadun varrella?" hän kysyi.
"Sitä minä koetan saada selville."
"En", vastasi Levendale jyrkästi. "En edes tiedä sitä, että hänet murhattiin." Hän tuijotti nyt vuorostaan vieraaseensa hetkisen. Sitten hän lisäsi merkitsevästi: "Mutta siitä tiedän aika paljon, että häneltä ryöstettiin jotakin."
Purdie pudisti päätään. Hän oli tavattomasti ällistynyt.
"Tämä käy minulle aivan käsittämättömäksi", hän sanoi. "Te, Levendale, olette itse merkillisin ilmiö kaikessa. Kuulkaahan, mitä te aiotte tehdä? Ettekö aio selittää tätä kummallista katoamistanne — tätä poissaoloanne — paluutanne ilman partaa ja noin puettuna? Poliisit —"
"Kyllä", sanoi Levendale. "Kello kymmenen aamulla poliisiasemalla. Tulkaa sinne — te kaikki — kuka tahansa — kuka tahansa, jonka mieli tekee — kerron poliiseille kaikki, mitä tiedän. Purvis ja minä emme enää voi tehdä mitään — meitä on nähkääs vedetty nenästä! Mutta lähtekää nyt pois, Purdie, ja päästäkää minut nukkumaan — olen aivan lopussa!" Oltuaan kymmenen minuuttia poissa Lauristonin ja Melky Rubinsteinin luota Purdie palasi heidän seuraansa ja viittasi heitä tulemaan pois Sussex-aukiolta.
"Tämä on kaikkein ihmeellisintä", hän sanoi heidän lähtiessään liikkeelle. "Levendale on aivan oikein siellä, omassa talossaan! Ja hän on ajanut pois partansa ja viiksensä ja pukeutunut suorastaan kulkurin vaatteisiin. Hän ja Stephen Purvis ovat yötä päivää ajaneet takaa tuota kirottua timanttia ja kahdeksaakymmentä tuhatta puntaa! Ja — kaiken lisäksi ei Levendale tiedä, kuka murhasi Daniel Multeniuksen, ei edes sitä, että hänet on murhattu! Mutta se on varmaa, hyvät toverit", hän lisäsi, kun St. Jamesin kirkon kello korkealla heidän päittensä yläpuolella löi yhtä, "että hän tietää jotakin tärkeää — ja meidän on odotettava yhdeksän tuntia saadaksemme kuulla sen!"
XXXIII
SALAISTA TYÖSKENTELYÄ
Poliisiaseman perähuone oli täynnä miehiä kello kymmenen aikaan aamulla. Purdie tuli sinne Lauristonin kanssa viittä minuuttia ennen kymmentä, tapasi Melky Rubinsteinin odottelemassa ulko-ovella ja ennätti tuskin varoittaa toveriaan pysymään vaiti heidän keskiyöllä tekemästään keksinnöstä, kun Guyler ja John Purvis saapuivat paikalle yhdellä vuokra-ajurilla ja herra Killick toisella. Sisällä keskusteli aamiaisen ja yhden tunnin unen virkistämä Ayscough poliisikomisarjuksen ja New Scotland Yardin miehen kanssa. Kaikki he vilkaisivat kysyvästi vastatulleihin.
"Onko joku herroista saanut uusia tietoja?" kysyi poliisikomisarjus vilkaisten pikimmältään läsnäolijain kasvoihin. "Eikö — luullakseni haluaisitte kaikki tietää, emmekö me ole saaneet?" Hän katsahti Ayscoughiin, joka näytteli New Scotland Yardin miehelle muutamia kohtia aamulehdistä. "Asianlaita on niin", hän jatkoi, "että on esiintynyt kummallisia vaiheita sitten viime yön — enkä oikein ymmärrä, kuinka kaikki on käsitettävä. Mielipiteeni on se, että meidän olisi parasta odottaa muutamia tunteja, ennenkuin sanomme mitään — varmempaa — minun mielestäni nuo sanomalehdet mainitsevat liian monta seikkaa, antavat aivan kuin viholliselle tietoja. Viisainta olisi, jos jättäisitte asiat toistaiseksi meidän haltuumme, hyvät herrat."
Näistä sanoista ilmeni muutakin kuin kohtelias huomautus siitä, että niin monen henkilön läsnäoloa ei kaivattu — mutta John Purvis asettui heti selvälle kannalle ja sanoi: "Haluan tarkoin tietää, mitä on tehty ja mitä aiotaan tehdä veljeni suhteen. Minulla on oikeus siihen. Sen vuoksi minä olen täällä. Mitä muuhun tulee —"
"Veljenne on täällä", sanoi Purdie, joka seisoi akkunan ääressä ja katseli alas kadulle. "Ja herra Levendale hänen mukanaan — eikö olisi hyvä kutsua heidät heti sisään?" hän jatkoi kääntyen poliisikomisarjuksen puoleen. "He ovat kumpikin sen näköisiä kuin heillä olisi paljon kertomista."
Mutta Ayscough oli jo poistunut huoneesta ja hetkisen kuluttua hän saapui sisään vastatulleitten kanssa. Purdie huomasi heti, että se Levendale, joka astui sisään tukku aamulehtiä kädessään, oli aivan toisen näköinen kuin se Levendale, jonka hän oli nähnyt yhdeksän tuntia aikaisemmin likaisena, siivottomana ja väsymyksen näännyttämänä. Tuuhea parta ja viikset olivat auttamattomasti mennyttä, ja Levendalen kasvoilla näkyi sellaisia piirteitä, jotka olivat ennen peittyneet niiden alle. Mutta Levendale itse oli nyt virkeän ja siistityn näköinen ja huolellisesti puettu ja heti sisään astuttuaan hän käyttäytyi maailmanmiehen tapaan, nyökäten tyynesti poliisilaitoksen virkamiehille.
"Kas niin, herra komisarjus", hän sanoi mennen suoraan pöydän luokse Stephen Purvisin kääntyessä veljensä puoleen, "sanomalehdistä näen, että te olette kaikki puuhanneet paljon herra Purvisin ja minun vuokseni. Siitä näkee hyvin, kuinka pari miestä voi kadota ja tuottaa aika paljon vaivaa, ennenkuin heidät löydetään! Mutta tässä me nyt olemme — ja sen vuoksi olemme täällä, että olemme joutuneet häviölle — koetimme kulkea omia teitämme ajaessamme takaa omaisuuttamme — ja nyt olemme lopussa! Emme voi enää tehdä mitään — ja niin tulimme teidän luoksenne."
"Teidän olisi pitänyt ensimmäiseksi tulla tänne, herra Levendale", sanoi poliisikomisarjus vähän äreästi. "Olisitte säästäneet niin paljon vaivaa — niin hyvin itseltänne kuin meiltäkin. Mutta sillehän ei nyt enää voi mitään — teillä on varmaankin jotakin kerrottavana meille?"
"Ennenkuin kerron mitään", vastasi Levendale, "haluan tietää erään seikan". Hän osoitti mukanaan tuomiansa aamulehtiä. "Nämä kirjoittajat", hän virkkoi, "näyttävät saaneen haltuunsa aika paljon tietoja, epäilemättä kaikki teiltä. Nyt kun on käynyt ilmi, mitä ajamme takaa, ilmaiskaamme se muutamilla sanoilla. Pykälä yksi: kellanpunainen timantti, kahdeksankymmenen tuhannen punnan arvoinen ja tämän herra Stephen Purvisin omaisuutta. Pykälä kaksi: kahdeksankymmenen tuhannen punnan maksuosoitus — minun omaisuuttani. Kas niin, onko kenelläkään teistä pienintäkään aavistusta siitä, kuka on ottanut timantin ja minun rahani? Sanokaa!"
Seurasi hetken hiljaisuus. Sitten Ayscough puhui.
"Ei määrättyä käsitystä, herra Levendale — vielä."
"Sitten minä sanon teille", virkkoi Levendale. "Kiinalainen mies — eräs Chang Li. Hän on vienyt ne — molemmat. Ja Stephen Purvis ja minä olemme ajaneet häntä takaa siitä lähtien, kun katosimme — ja olemme joutuneet häviölle! Nyt saatte te ottaa asian haltuunne — ja minun on parasta selittää teille peittelemättä kaikki se, mikä on epäilemättä näyttänyt peräti kummalliselta alun pitäen. Puolen tunnin puhelu nyt heti säästää monen tunnin selittelemisen tuonnempana. Kuunnelkaa siis minua kaikki — näen täällä jo kaksi herrasmiestä, herrat Killicikin ja Guylerin, jotka voivat kumpikin omalta osaltaan vahvistaa tosiksi muutamia yksityiskohtia, joita aion teille kertoa. Olkaa hyvät älkääkä päästäkö ketään keskeyttämään meitä minun esittäessäni teille kertomustani."
Ayscough vastasi hänen pyyntöönsä asettumalla seisomaan ovea vasten, ja Levendale otti tuolin pöydän viereen ja loi katseen ympärillään odottaviin kuuntelijoihin.
— Se on kummallinen ja muutamissa suhteissa monimutkainen juttu, hän sanoi, mutta minä koetan saada teidät ymmärtämään asiat oikein, ennen kuin olen lopettanut. Minun täytyy palata ajassa taaksepäin aika monta vuotta — niihin aikoihin, jolloin minä, niin kuin herra Killick tietää, olin Daniel Moltenon osakas eräässä jalokiviliikkeessä Cityssä. Erosin hänestä ja lähdin Etelä-Afrikkaan, jossa rupesin käymään kauppaa timanteilla. Onnistuin harvinaisen hyvin muutamissa yrityksissäni ja palasin Lontooseen joittenkin vuosien kuluttua hyvin varakkaana miehenä. Vähän ajan kuluttua kohtasin taas entisen liiketoverini. Hän oli muuttanut nimensä Multeniukseksi ja asui Praed-kadun varrella jalokivikauppiaana ja panttilainaajana. Minulla ei tietysti ollut mitään sitä vastaan, että rupesin jatkamaan kaupankäyntiä muutamien entisten liiketoverieni kanssa Kapkaupungissa, ja neuvoteltuani asiasta jonkin aikaa Multeniuksen kanssa hän ja minä päätimme ostaa ja myydä timantteja yhdessä täällä Lontoossa, ja minä luovutin hänelle heti määrätyn summan rahaa liikepääomaksi. Kaupat suoritettiin hänen nimessään. Hän pääasiassa hoitikin ne — en ole koskaan tuntenut sen parempaa ja tarkempaa timanttien tuntijaa kuin hän oli — eikä kukaan täällä tietänyt, että minulla oli asian kanssa mitään tekemistä. En käynyt hänen liikkeessään Praed-kadun varrella muulloin kuin kahdesti. Jos hänen välttämättä täytyi tavata minua, sovimme kohtauksen Cityssä eräässä yksityisessä liikehuoneustossa, joka minulla on siellä. Nyt ymmärrätte hyvin, millaisessa suhteessa Daniel Multenius ja minä olimme toisiimme. Me olimme liiketoverit — salaisesti.
— Sitten johdumme äskeisiin tapahtumiin. Aikaisemmin tänä syksynä saimme tiedon Stephen Purvisilta, jonka kanssa minulla oli erinäisiä kauppasuhteita Etelä-Afrikassa, että hän oli saanut haltuunsa harvinaisen kauniin kellanpunaisen timantin ja aikoi lähettää sen meille. Se saapui Multeniukselle — Multenius toi sen minulle Cityssä olevaan konttoriini ja me tutkimme sitä yhdessä, jonka jälkeen Multenius vei sen pankkiinsa. Me päätimme ostaa sen yhdessä — minun oli hankittava rahat. Stephen Purvisilta saamamme ilmoituksen mukaan tiesimme hänen saapuvan kaupunkiin marraskuun kahdeksantenatoista, ja me järjestimme kaikki siksi päiväksi. Se päivä siis käy erikoisen tärkeäksi — mitä marraskuun kahdeksantenatoista päivänä tapahtui Multeniuksen liikkeessä iltapäivällä puoli viiden ja puoli kuuden välillä, se tietysti on todellisen tärkeätä nyt. No, mitä tapahtui? Voin sanoa sen teille — yhtä seikkaa lukuun ottamatta, joka ehkä merkitsee enemmän kuin kaikki muut. Siitä seikasta en voi sanoa mitään varmaa, mutta hyvän arvelun voin siitä kyllä esittää.
— Stephen Purvisin oli määrä käydä Daniel Multeniuksen liikkeessä Praed-kadun varrella viiden ja puoli kuuden välillä iltapäivällä marraskuun kahdeksantenatoista sopimassa lopullisesti timantin kaupasta. Kahdentoista aikaan samana päivänä Daniel Multenius pistäysi Cityyn. Hän nouti timantin pankistaan ja tuli sitten minun konttoriini, jossa annoin hänelle kahdeksankymmentätuhatta puntaa pankkiseteleinä — suurina seteleinä. Mukanaan timantti ja rahat hän sitten lähti takaisin Praed-kadulle. Minun oli määrä mennä sinne hänen luokseen heti viiden jälkeen.
— Nyt tulemme minun eri puuhiini. Söin puolisen Cityssä ja menin sitten erään Holbornissa asuvan tunnetun kirjakauppiaan luokse, joka oli kirjeellisesti ilmoittanut minulle, että hänellä oli myytävänä eräs arvokas teos, jota hän tiesi minun haluavan — olen aina Englantiin paluustani asti kerännyt harvinaisia kirjoja. Vietin noin tunnin kirjakaupassa. Ostin sen teoksen, jota olin mennyt katsomaan — ja maksoin siitä erittäin suuren hinnan. Otin sen lähtiessäni kainalooni ilman käärepaperia ja ajoin raitiovaunussa Praed-kadun päähän saakka. Siellä astuin alas. Ja — päinvastoin kuin mainitsin seuraavan aamun sanomalehdissä olleissa ilmoituksissani — oli minulla kirja kädessäni raitiovaunusta lähtiessäni. Minkä vuoksi uskottelin kadottaneeni sen, minkä vuoksi toimitin tuon ilmoituksen sanomalehtiin, kerron teille pian — se oli kaikki yhtenä osana siinä pelissä, johon minun oli pakko ryhtyä.
— Mikäli muistan, oli kello vähän yli viisi minun kääntyessäni kävelemään Praed-katua. Pimeä alkoi juuri tulla, satoi vähän ja sumuakin tuntui olevan Mutta huomasin kuitenkin erään seikan — olen luonnostani nopea tekemään havaintoja. Astuessani Iron Gaten laiturikadun poikki, joka kiertää Grand Junction-kanavan allasta, näin sille kääntyvän hyvin nopeaa vauhtia erään kiinalaisen ja tunsin hänet toiseksi niistä kiinalaisista lääketieteen ylioppilaista, jotka asuivat Daniel Multeniuksen kalustetussa talossa Maida Valessa. Hän oli selin minuun, enkä siis erottanut kumpi hän oli heistä. En kiinnittänyt asiaan sen enemmän huomiota, vaan kävelin eteenpäin. Minuutin kuluttua olin panttitoimistossa. Avasin oven, astuin sisään ja menin suoraa päätä pieneen takahuoneeseen, jossa olin ollut pari kertaa ennen Daniel Multeniuksen ollessa yksin kotona, joten osasin sinne nytkin helposti. Niin kuin jo mainitsin, menin suoraan perälle ja ovessa juoksi minua vastaan Stephen Purvis.
— Purvis oli kiihdyksissä — hän ihan vapisi, niin suuri mies kuin onkin. Hän saa vahvistaa todeksi kaikki, mitä siellä sanottiin ja tehtiin. Sanaakaan lausumatta hän kääntyi ja osoitti lattialle, jossa Daniel Multenius makasi kuolleena. 'En ole ollut täällä minuuttiakaan', sanoi Purvis. 'Tulin sisään ja näin hänet tuossa noin! Ketään ei ole täällä. Jumalan tähden, missä minun timanttini on?
— Harkitsin tilannetta nopeasti. Viidessä sekunnissa muodostin mielessäni käsityksen asioista. Tuo kiinalainen oli käynyt täällä — tavannut vanhuksen pyörtyneenä tai mahdollisesti kuolleen — oli luultavasti nähnyt timantin perähuoneen pöydällä, samoin setelitukun jossakin lähellä ja siepannut kaikki lähtien sitten pois. Se oli minun käsitykseni, ja vieläkin uskon, että se oli oikea. Ja sanon teille suoraan, että siitä hetkestä lähtien kohdistuivat kaikki ajatukseni kiinalaiseen. Ajattelin ja toimin salaman nopeasti. Ensiksi tutkin kiireesti Daniel Multeniuksen, tunnustelin hänen taskunsa ja huomasin, ettei niissä ollut mitään sellaista, jota hain, ja että hän oli kuollut. Sitten muistin, että käydessäni kerran aikaisemmin hänen luonaan hän oli päästänyt minut asunnostaan ulos erään takaoven kautta, joka vei Market-kadulle johtavaan kapeaan käytävään. Sekuntiakaan viivyttelemättä tartuin Purvisin käsivarteen ja vein hänet nopeasti ulos. Käytävässä oli hyvin pimeä, siellä ei näkynyt ainoaakaan ihmistä, me kuljimme Market-kadun poikki, käännyimme, oikealle ja olimme Oxfordin ja Cambridgen pengermällä, ennenkuin pysähdyimme. Vaistoni sanoi minulle, että oli parasta päästä pois Multeniuksen asunnosta. Ja vasta ollessamme kaukana sieltä huomasin jättäneeni kirjani sinne!
XXXIV
YMMÄLLÄ
Levendale vaikeni päästyään tähän asti kertomuksessaan ja katseli ympärilleen toisten odottaviin kasvoihin. Hän huomasi kahden henkilön tarkastelevan häntä erikoisen tarkkaavasti — Ayscoughin ja vanhan lakimiehen. Ruvetessaan taas jatkamaan kertomustaan hän vilkaisi merkitsevästi Killickiin.
— Otaksunpa, että jotkut teistä haluaisivat kysyä minulta — ja myöskin Stephen Purvisilta — muutamia seikkoja äskeisen kertomukseni johdosta? hän sanoi. Saatte vapaasti kysyä mitä haluatte ja kuka vain haluaa, kun ensin olen lopettanut. Mutta sallikaa minun nyt päättää tämä, sillä sitten ehkä täysin ymmärrätte, mistä oikein on kysymys.
— Purvis ja minä kävelimme jonkin aikaa edes takaisin Oxfordin ja Cambridgen pengermällä neuvotellen tilanteesta. Mitä enemmän asiaa pohdin, sitä varmempi olin siitä, että heti alussa muodostunut mielipide oli oikea — kiinalainen oli vienyt sekä timantin että mainitut rahat. Tiesin noiden kahden kiinalaisen asuvan Multeniuksen kalustetussa talossa, olinpa sattunut olemaan läsnä Praed-kadun varrella olevassa liikkeessä eräällä aikaisemmalla käynnilläni heidän sopiessaan asiasta Multeniuksen kanssa. Nyt oli käsitykseni seuraava: jompikumpi heistä oli tullut ukon luokse maksamaan vuokraa tai jollekin muulle asialle, huomannut hänet joko sydänkohtauksen vallassa tai sellaisen johdosta kuolleena, nähnyt pöydällä timantin ja rahat, jotka odottivat siinä Purvisin saapumista, ottanut ne kaikki haltuunsa ja lähtenyt pakoon. Purvis oli kanssani yhtä mieltä. Ja sekä Purvis että minä tunnemme hyvin kiinalaisen luonteen ominaisuudet ja erikoisuudet. Me tiesimme, mitä oli tehtävä. Halusimme saada takaisin timantin ja minun rahani. Ja koska me tiesimme ikäväksemme, kuinka ovela ja taitava varas niitä nyt talletti, olimme täysin selvillä siitä, että meidän oli itsekin turvauduttava viekkauteen — vieläpä aika harvinaiseen. Sen vuoksi päätimme, että emme missään tapauksessa vielä kääntyisi poliisin puoleen.
— Nyt te poliisiviranomaiset saatatte sanoa tai sanotte varmastikin, että meidän olisi pitänyt suoraa päätä tulla teidän luoksenne, etenkin kun kysymyksessä oli murha. Mutta me emme tietäneet laisinkaan varmasti, että se oli murha. Emme olleet huomanneet mitään väkivallan merkkejä ukossa — tiesin hänet hyvin heikoksi ja uskoin häntä kohdanneen äkillisen halvauksen tai jonkin muun sen tapaisen. Harkitsin huolellisesti asioita Ilmeisestikin Daniel Multenius oli jäänyt yksin myymäläänsä ja koko asuntoonsa ja hänen tyttärentyttärensä oli joillakin asioilla. Sen vuoksi ei kukaan tietänyt timantista eikä rahoista. Emme tahtoneetkaan kenenkään tietävän niistä. Jos olisimme menneet poliisin luokse ja puhuneet heille, mitä tiesimme, olisivat asiat heti levinneet maailmalle ja saapuneet kiinalaisenkin korviin. Tiesimme aivan hyvin, että jos aioimme saada omaisuutemme takaisin, ei varasta saisi peloittaa — seuraavana aamuna ei sanomalehdissä saisi olla mitään asiasta. Kiinalainen ei saanut aavistaakaan, että timantin ja noiden rahojen todelliset omistajat epäilivät häntä — hän ei saanut tietää, että uutinen hänen saaliistaan mahdollisesti ilmoitettaisiin poliisille. Hänet oli jätettävä — ainakin muutamiksi tunneiksi — siihen uskoon, että se omaisuus, joka oli joutunut hänen haltuunsa, kuului kuolleelle miehelle, joka ei voinut ilmaista mitään.
— Mutta tuon kuolleen miehen arkihuoneessa oli minun kirjani! Oli mahdotonta mennä sinne takaisin noutamaan sitä. Yhtä mahdotonta oli, että siihen ei kiintyisi huomio. Daniel Multeniuksen tyttärentytär, jonka otaksuin erittäin älykkääksi nuoreksi naiseksi, huomaisi sen ja ymmärtäisi sen joutuneen heille hänen poissa ollessaan. Pohdin kovasti tuota seikkaa — ja lopuksi kyhäsin ilmoituksen, jonka lähetin välitystoimistoon käskien toimittamaan sen jokaiseen seuraavan aamun Lontoon lehteen. Miksi? Koska halusin suunnata tutkijain huomion toisaanne. Halusin nyt aluksi saada ihmiset uskomaan, että joku oli löytänyt tuon kirjan raitiovaunusta, poikennut Multeniukselle myymään tai panttaamaan sen, tavannut ukon yksinään, hyökännyt hänen kimppuunsa ja ryöstänyt häneltä jotakin. Kaikki tämä oli tarkoitettu kiinalaisen silmänlumeeksi. Jotakin täytyi tehdä, mitä tahansa — jotta hän ei saisi tietää Purvisin ja minun olevan selvillä asian todellisesta laidasta.
— Mutta — mitä me sitten aioimme tehdä? Sanon teille, että koska emme edellyttäneet Daniel Multeniuksen joutuneen väkivaltaisen kuoleman uhriksi, emme laisinkaan kiinnittäneet huomiota asian siihen puoleen, vaan kohdistimme kaikki voimamme omaisuutemme takaisin saamiseen. Tiesin, missä talossa nuo kiinalaiset asuivat. Sinä iltana Purvis ja minä lähdimme sinne. Olemme kumpikin aikoinamme tottuneet erinäisiin salaperäisiin puuhiin ja menettelytapoihin ja me pääsimme tuon talon alueelle kenenkään sitä huomaamatta. Ei kestänyt kauan ennenkuin tulimme vakuutetuiksi siitä, että talo oli tyhjä. Se pysyi tyhjänä koko yön — Purvis vartioi sitä eräässä vajassa puutarhassa. Ei kukaan mennyt sinne eikä lähtenyt sieltä ennenkuin Purvis seuraavana aamuna tuli pois — hän nimittäin vartioi siellä siihen asti, kunnes oli määrä tulla minua tapaamaan Hyde puistoon. Ennenkuin menin tuohon kohtaukseen, olivat luonani käyneet etsivä kersantti Ayscough, herra Rubinstein ja herra Lauriston — he tietävät mitä sanoin heille. En voinut silloin sanoa mitään muuta — minulla oli tarpeeksi tuumimista omissa huolissani.
— Kun Purvis ja minä kohtasimme, neuvottelimme uudestaan ja päätimme, että ottaen huomioon kaikki ilmi tulleet ja sanomalehdissäkin julkaistut seikat oli nuoreen herra Lauristoniin langennut epäluulo parasta, Mitä saattoi tapahtua meille: se rauhoittaisi kiinalaista. Ja me päättelimme varmaksi, että Maida Valessa sijaitseva talo ei varmaankaan pysyisi asumattomana sinä yönä, ja sovimme yhtymisestä siellä kello yhdeksitoista. Olimme varmat, että miekkosemme oli lukenut kaikki sanomalehtiuutiset, tuntien itsensä turvalliseksi ja että me tapasimme hänet. Mutta, huomatkaa, meillä ei ollut aavistustakaan, kumpi noista kahdesta kiinalaisesta oli syyllinen. Yhdestä seikasta olimme joka tapauksessa vakuutetut. Kumpi lieneekään ollut hän, jonka minä olin edellisenä päivänä nähnyt pujahtavan Iron Gaten laiturikadun nurkkauksesta, joko hän siis oli Chang Li tai Chen Li, hän oli varmasti säilyttänyt salaisuuden omanaan! Oli nyt vain mentävä tuohon taloon, ryhdyttävä keskusteluun molempain kanssa, päästävä selville siitä, kumpi heistä oli syyllinen, ja sitten meneteltävä oman suunnitelmamme mukaan, joka oli valmiiksi harkittu.
— Nyt on siis kuvattava meidän toinen käyntimme Maida Valessa. Täsmällisesti sanoen, se tapahtui yhdentoista ja kahdentoista välillä toisena yönä timantin katoamisen jälkeen. Samoin kuin edellisenäkin yönä saavuimme puutarhaan takana olevasta portista. Se oli kummallakin kerralla lukitsematta, kun taas Maida Valen tielle johtava portti oli lujasti salvassa. Ja samoin kuin edellisenäkin yönä huomasin pian, että ainakin toistaiseksi ei talossa ollut ainoaakaan ihmistä. Mutta niin ei ollut asianlaita puutarhassa! Minun pitäessäni silmällä talon takasivua Purvis tarkasti varovasti puutarhaa. Pian hän palasi ja veti minut lähemmäksi sitä asfalttikujaa, joka johtaa kadunpuoleiselta veräjältä paraatiovelle. Kuu oli noussut talojen ja puitten yläpuolella — ja sen valossa hän näytti veritahroja. Hyvät herrat, niitä ei tarvinnut tarkastaa sen lähemmin, ennenkuin huomasimme ne uusiksi — tuoreiksi. Joku oli murhattu tuossa puutarhassa muutamia minuutteja — suorastaan muutamia minuutteja ennen meidän tuloamme. Parisen minuuttia vielä etsiskeltyämme löysimme murhatun, joka makasi polun vasemmalla puolella olevassa pensaikossa. Tunsin hänet nuoremmaksi noista kahdesta kiinalaisesta. Hän oli Chen Li.
— Tämä huomio luonnollisestikin paljasti meille, että asia oli joutunut uuteen vaiheeseen. Ei kestänyt kauan ennenkuin ymmärsimme, kuinka kaikki oli tapahtunut. Chang Li oli saanut selville, että hänen ystävällään oli hallussaan nuo arvoesineet. Hän oli nähnyt joko timantin tai setelikimpun tai molemmat — yhdentekevää millä tavoin. Mutta ottaessamme kaikki huomioon olimme vakuutettuja siitä, että hän oli saanut tuon asian tietoonsa, luultavasti vaaninut Chen Litä tämän palatessa kotiin myöhään illalla, iskenyt häntä veitsellä hänen tulessaan puutarhan käytävää pitkin, laahannut ruumiin pensaikkoon, anastanut itselleen saaliin ja lähtenyt pakoon. Ja nyt meidän oli ryhdyttävä siihen työhön, jonka arvasimme vaikeimmaksi tehtävistämme — nimittäin Chang Lin etsimisen. Hetkeäkään hukkaamatta aloitimme sen heti.
— Olen kertonut teille, että Purvis ja minä tunnemme aika hyvin kiinalaisia. Meillä on kummallakin jokseenkin tarkoin selvillä heidän tapansa ja minä puolestani tunnen verraten hyvin Lontoossa asuvat kiinalaiset, sillä olen vuos'kausia ollut liikeasioissa kiinalaisten kanssa sekä Lontoossa että Etelä-Afrikassa. Aavistin jokseenkin selvästi, kuinka Chang Li tulisi menettelemään. Hän piileskelisi, tarvittaessa vaikkapa kuukausiakin, kunnes ensimmäinen kiihkeä takaa-ajohuuto, jonka hän tiesi varmasti kajahtavan ilmoille, olisi vaiennut. Lontoon itäosassa on joitakin maanalaisia kätköpaikkoja, joihin hän voisi mukavasti ja turvallisesti vetäytyä piiloon, kunnes tarjoutuisi tilaisuus pujahtaa maasta huomaamatta. Minä tunnen jo niitä muutamia. Ja lisää oppisin tuntemaan.
— Purvis ja minä lyöttäysimme heti sille tolalle — sen verran kuin siinä oli suuntaa olemassa. Lähdimme suoraa päätä itäiseen kaupunginosaan. Ennen aamua olin ajanut partani ja viikseni, pukeutunut tuntemattomaksi vanhoihin vaatteisiin ja aloitin työni. Seuraavana aamuna suoritin heti kaksi asiaa: toimitin Spring-kadulta palvelijalleni sähkösanoman, jossa ilmoitin mahdollisesti viipyväni poissa toistaiseksi, ja sitten varoitin salaisesti Englannin pankkia noista suurista seteleistä. Mutta en suinkaan odottanut, että Chang Li koettaisi vaihtaa niitä; arvasin hänen käyttävän kaiken tarmonsa timantin suojelemiseen. Mutta mahdollisesti hän kuitenkin voisi koettaa vaihtaa yhden setelin ja epäilemättä onnistuisikin siinä, jollen minä olisi ryhtynyt tuohon varokeinoon.
— Seuraavana päivänä Purvis ja minä kumpikin tahollamme etsiskelimme itäisessä kaupunginosassa ja kuulimme pian, kuinka Praed-kadun varrella asuvan pikku kauppiaan Parslettin oli käynyt. Se mielestäni vahvisti olettamukseni oikeaksi. Kun samana ja seuraavana päivänä ilmestyi uusia sanomalehtiä, saimme tietää tarkemmin Parslettin jutusta. Ymmärsin asiat heti. Parslett, joka oli Multeniuksen lähin naapuri, oli luultavasti nähnyt Chen Lin - jota nyt luulimme todelliseksi varkaaksi — pujahtavan Multeniuksen ovesta. Kun sanoma Danielin kuolemasta levisi, oli hän sovittanut kaksi selvää asiaa yhteen ja tietäen kiinalaisten asunnon lähtenyt Maida Valeen kiristämään heiltä rahoja vaitiolon palkaksi. Arvasin, mitä sitten oli tapahtunut. Jotta Parslettista päästiin aluksi eroon, oli hänelle työnnetty viisikymmentä kultapuntaa ja luvattu enemmän — ja sitten hänet oli taitavasti myrkytetty sellaisella tavalla, että hän varmasti ennätti pois kiinalaisien asumuksen lähettyviltä, mutta kuoli ennen kotiin pääsemistään. Ja kun hän oli turvallisesti poissa, oli Chang Li murhannut Chen Lin ja lähtenyt pakoon. Siis — ja samaa mieltä olen vieläkin — olivat kaikki meidän arvelumme oikeat. Oli vain löydettävä Chang.
Tässä Levendale vaikeni, vilkaisi Stephen Purvisiin ja levitti kätensä epäonnistumista ja pettymystä ilmaisevalla eleellä. Hänen katseensa siirtyi Stephen Purvisista poliisiviranomaisiin.
"Kaikki turhaan!" hän huudahti. "Ei kannata kieltääkään sitä. Olen ollut jokaisessa kiinalaisten pesässä ja tyyssijassa itäisessä Lontoossa ja olen vakuutettu siitä, että Chang Li ei ole siellä missään. Olen antanut rahaa virrata kuin vettä, käyttänyt apunani sellaisia kiinalaisia ja itämaalaisia, joihin olen voinut luottaa — eikä jälkeäkään hänestä! Ja niin luovuimme asiasta eilen illalla. Purvis ja minä olemme joutuneet häviölle. Olemme tulleet teidän, poliisien, luokse —"
"Se teidän olisi pitänyt tehdä aikaisemmin, herra Levendale", huomautti poliisikomisarjus vakavasti. "Ette ole minun ymmärtääkseni paljonkaan luottanut meihin, ja jos olisitte kertonut tuon kaiken heti —"
Ennenkuin komisarjus ennätti sanoa enemmän, kuului ovelle koputus ja eräs konstaapeli kurkisti sisään. Hänen silmänsä etsivät Ayscoughia.
"Täällä on eräs nuori herra — ulkomaalainen — joka kysyy teitä, herra
Ayscough", hän sanoi. "Hän tahtoisi tavata teitä heti — nimi on Yada."
XXXV
YADA ASETTUU JOHTOON
Ayscough ennätti vain luoda varoittavan katseen ja lausua pari sanaa toisille, ennenkuin herra Mori Yada astui sisään. Jokainen katsoi häneen hänen tullessaan sisään — muutamat läsnäolijoista ihmetellen, toiset uteliaasti ja ainakin pari — Levendale ja Purvis — epäillen. Mutta Yada itse oli ulkomuodostaan päättäen täysin välinpitämätön häneen päin suunnattujen katseiden suhteen. John Purdiesta, joka muisti kaikki, mitä oli edellisenä iltana kuullut, näytti, että tuo nuori japanilainen lääketieteen ylioppilas oli erikoisen kylmäverinen ja maltillinen. Yada oli tosiaankin juuri sen näköinen kuin olisi tullut hyväin ystäväin hänen kunniakseen järjestämään tilaisuuteen. Melky Rubinstein, joka myöskin tarkasteli häntä hellittämättä, huomasi heti hänen pukeutuneen erikoisen harkitusti sinä aamuna. Yadan tumman päällystakin alta, joka oli huolettomasti jätetty auki, näkyi harmaa hieno puku, toisessa hansikoidussa kädessään hänellä oli uusi hattu, toisessa tiukasti kääritty sateenvarjo. Hän näytti niin varakkaalta ja viimeisen kuosin mukaan puetulta kuin ei millään salaperäisillä eikä maanalaisilla jutuilla olisi voimaa ulottua häneen. Se aulis hymy, jolla hän tervehti Ayscoughia, oli niin vilpitön ja rehellinen, että se olisi hyvin voinut kumota kaikki epäilykset. "Hyvää huomenta, herra salapoliisi", hän aloitti astuessaan kynnyksen yli ja vilkaistessaan ensin Ayscoughiin ja sitten toisten tarkkaavaisen näköisiin kasvoihin. "Kuulkaahan, haluaisin vähän puhua kanssanne tuosta eilisillan pikku jutusta. Otaksun teidän puhelevan siitä näiden herrain kanssa? Ehkäpä voin nyt ilmaista teille sellaista, josta on hyötyä."
"Mielellämme kuulemme mitä tahansa, herra Yada", sanoi Ayscough, joka koetti kaikin voimin salata hämmästystään. "Mitä tahansa, jota voitte meille kertoa. Oletteko viime yönä kuullut jotakin?"
Yada nauroi ystävällisesti, paljastaen valkoiset hampaansa. Hän istuutui tuolille, jonka Ayscough työnsi hänelle, ja veti hitaasti hansikkaansa pois käsistään. "Otin itse selvän eräästä asiasta teidän lähdettyänne luotani eilisiltana", hän sanoi salaperäisen näköisenä. "Käytin hyväkseni teidän nimikorttianne, herra salapoliisi. Menin se mukanani ruumishuoneeseen."
Ayscoughin onnistui antaa merkki poliisikomisarjukselle, jotta tämä jättäisi kyselemisen hänen tehtäväkseen. Hän työnsi peukalonsa sisään liiviensä hihanrei'istä, asettui mukavassa asennossa nojaamaan ovea vastaan ja katseli mietiskelevän näköisenä vastatullutta.
"Vai niin, ja mikä johtikaan teidät siihen, herra Yada?" hän kysyi puolittain huolettomasti. "Tunsitte hiukan uteliaisuutta, vai kuinka?"
"En joutavaa uteliaisuutta, herra salapoliisi", vastasi Yada. "Halusin päästä varmuuteen siitä, kumpi noista kahdesta kiinalaisesta oikein oli siellä kuolleena. Näin hänet. Nyt tiedän. Chen Li!"
"No?" sanoi Ayscough.
Yada kääntyi äkkiä tuolillaan ja antoi katseensa hitaasti siirtyä pöydän toisella puolella istuvista miehistä yhdestä toiseen. Hänen silmänsä olivat kylmät, rohkeat ja puolittain uhkamieliset ja siirtyivät kasvoista toisiin sellaisella tavalla, että saattoi selvästi huomata kaikkien olevan tuntemattomia hänelle. Vasta Melky Rubinsteinin valppaat piirteet nähdessään Yada kumarsi vähän ja kääntyi sitten taas Ayscoughin puoleen.
"Kuka näistä herroista on timantin omistaja?" hän kysyi tyynesti. "Kuka taas on kadottanut kahdeksankymmentätuhatta puntaa? Sen haluaisin tietää, ennenkuin puhun lisää."
Sen hiljaisuuden, aikana, joka seurasi Ayscoughin ilmeistä neuvottomuutta, oliko tuohon kysymykseen vastattava suoraan, Levendalelta pääsi kimeä ja puolittain ärtynyt huudahdus.
"Taivaan nimessä", hän sanoi, "kuka tämä nuori mies on? Mitä hän tietää timantista ja rahoista?"
Yada kääntyi katsomaan kysyjää, hymyili sitten heti, työnsi kätensä povitaskunsa ja veti esiin nimikorttikotelonsa. Kohteliaasti kumartaen hän ojensi kortin Levendalelle.
"Sallikaa minun, sir", hän sanoi säyseästi. "Nimikorttini. Mitä muuhun tulee, ehkä tämä herra salapoliisi suvaitsee selittää sen teille."
"Asia on tällainen, herra Levendale", sanoi Ayscough. "Eräältä yliopistokolleegion sairaalan nuoremmalta lääkäriltä tohtori Pitteryltä kuulin, että herra Yada oli noiden molempain kiinalaisten opintotoveri ja jossakin määrin heidän tuttavansakin. Tämän kuultuani lähdin eilisiltana herra Yadan luokse kysymään muutamia seikkoja. Ja tietysti minun oli kerrottava hänelle kadoksissa olevista arvoesineistä — vaikka ne asiathan ovat nyt kaikille tuttuja sanomalehdistä. Ja — mitä muuta te nyt tiedätte, herra Yada?"
Mutta Yada katseli Levendalea, joka puolestaan tarkasteli yhtä kiinteästi Yadaa. Toiset huoneessa olijat tuijottivat näihin kahteen ikään kuin vaistomaisesti aavistaen, että tästä hetkestä asiat ratkaistaisiin Levendalen ja Yadan välillä eikä Yadan ja Ayscoughin. Edelliset kaksi tarkastelivat toinen toistaan ja ikään kuin punnitsivat toinen toisensa arvoa — ja niin tyyniltä kuin heidän kasvonsa näyttivätkin, saattoi selvästi huomata kummankin jännityksellä odottavan, mitä toinen ensiksi tekisi.
Levendale puhui ensin aivan kuin hän ja nuori japanilainen olisivat olleet ainoat henkilöt huoneessa ja kuin ei mikään muu olisi mitään merkinnyt. Hän kumartui eteenpäin lähemmäksi Yadaa.
"Kuinka paljon te tiedätte?" hän kysyi.
Yada paljasti taas valkoiset hampaansa.
"Se on suora ja samalla laaja kysymys, herra Levendale", hän vastasi vähän naurahtaen. "Huomaan teidän hyvin kiihkeästi haluavan saada apua minulta. Luulette ilmeisestikin minun tietävän jotakin. Mutta te ette ole timantin omistaja! Kuka näistä herroista hän on?"
Levendale teki puolittain kärsimättömän liikkeen Stephen Purvisiin päin, joka kumarsi Yadalle, mutta pysyi vaiti.
"Hän se on", sanoi Levendale äreästi. "Mutta te voitte ilmaista tietonne minulle. Kysyn taas — kuinka paljon te tiedätte tästä asiasta?"
"Kylliksi, jotta teidän kannattaa hieroa kanssani sopimusta siitä", vastasi Yada. "Onko se yhtä selvää kuin teidän kysymyksenne?"
"Sitä minä odotinkin", sanoi Levendale. "Haluatteko myydä tietonne?"
"Haluan", myönsi Yada, "ja olen vakuutettu siitä, että te mielellänne hierotte kauppaa".
Taas he molemmat mittelivät toisiaan silmillään. John Purdiesta, joka väitti ymmärtävänsä ihmisten ilmeitä, oli nuorempi ainakin vanhemman vertainen, jollei etevämpikin. Levendale taipui ja siirrettyään katseensa pois Yadasta loi sen Stephen Purvisiin.
Stephen Purvis nyökkäsi taas ja murahti: "Sopikaa hänen kanssaan ehdoista. Tässä ei minun ymmärtääkseni ole muuta neuvoa!"
Levendale kääntyi taas japanilaisen puoleen, joka hymyili hänelle.
"Kuulkaahan, herra Yada", sanoi Levendale, "en tiedä teistä mitään muuta kuin mitä minulle nyt on kerrottu — nimikortistanne ei käy ilmi mitään muuta kuin että asutte, luullakseni vuokralla, Gower-kadun varrella. Olette jollakin tavoin sekaantunut tähän juttuun ja myös saanut haltuunne tietoja, joista voitte ansaita. Mutta minä en osta, jollen ensin tiedä, mitä minun on ostettava. Antakaapa siis kuulua, mitä teillä on myytävänä."
Yada loi yleissilmäyksen huoneeseen.
"Näitten herrain kuullenko?" hän kysyi. "Avonaisessa kaupassa?"
"He ovat kaikki joko poliiseja, salapoliiseja tai asianosaisia", vastasi Levendale. "Ei tässä ole mitään salaisuutta. Toistan vieläkin — mitä teillä on myytävänä? Määritelkää se!"
Yada nosti kätensä ja alkoi sormiensa päillä merkitä eri pykäliä.
"Siis kolme eri kohtaa", hän vastasi hilpeästi. "Ensiksikin — tieto siitä, kenellä on hallussaan timantti ja rahat. Toiseksi — tieto siitä, missä hän on tällä hetkellä ja tulee vielä olemaankin muutamia tunteja. Kolmanneksi — tieto siitä, kuinka voitte menestyksellä saada hänet kiinni ja päästä omaisuutenne haltijaksi. Kolme hyvää myyntikelpoista asiaa, luulisin minä — vai kuinka?"
"Kuinka paljon tahdotte?" kysyi Levendale.
Purdie tarkasteli valppaasti Yadan kavalia kasvoja odottaen näkevänsä niillä jonkin ahneuden välähdyksen. Hämmästyksekseen hän ei huomannut mitään sellaista. Päinvastoin Yada muuttui melkein ulkokullatun näköiseksi. Hän näytti tuumivan asiaa, vaikka vastasikin hyvin nopeasti.
"Minä en tahdo ansiotta hyötyä tässä asiasta", sanoi hän. "Samalla minä kaikesta kuulemastani päättäen teen hyvin suuren palveluksen teille ja ystävällenne, ja minusta on aivan kohtuullista, että hyödyn siitä. Antakaa minulle jotakin opintokustannusteni huojentamiseksi, herra Levendale, antakaa minulle viisisataa puntaa."
Vaihdettuaan hyvin pikaisen silmäyksen Stephen Purvisin kanssa Levendale otti esiin pankkiosoituskirjansa, repäisi siitä lehden, kirjoitti kiireesti jonkun sanan ja ojensi paperin japanilaiselle, joka sujahdutti sen povitaskuunsa.
"Kas niin — kertokaa nyt!" sanoi Levendale.
"Varmasti", vastasi Yada. "Kas niin, Chang Lilla on timantti ja rahat. Ja hän on tällä hetkellä siellä, missä on ollut muutamia päiviä piilossa. Hän on salaisessa huoneessa Pilmanseyn teehuoneiksi nimitetyssä paikassa Tottenham Court -tien varrella, jossa meidän kolleegiomme lääketieteen ylioppilaat usein käyvät. Asian laita on niin, herra poliisikomisarjus ja te kaikki muutkin, että Pilmanseylla on salainen ooppiumiluola, vaikka siitä eivät muut tiedä kuin harvat siellä kävijät. Ja sieltä te löydätte Chang Lin."
"Oletteko nähnyt hänet siellä?" kysyi Levendale.
"Näin hänet siellä viime yönä — tiedän hänen olevan siellä ja tulevan pysymäänkin siellä joko siihen asti, kunnes te otatte hänet haltuunne, tai kunnes hän saa asiansa kuntoon päästäkseen pois tästä maasta", vastasi Yada.
Levendale hypähti seisomaan ikäänkuin käydäkseen suoraan käsiksi asiaan. Mutta poliisikomisarjus kosketti häntä rauhallisesti olkapäähän.
"Hän lupasi kertoa teille, kuinka hänet saa kiinni, herra Levendale", sanoi hän. "Kuunnelkaamme nyt kaikki, mitä voimme saada tietoomme. Me tulemme nähkääs olemaan teidän mukananne jutussa."
"Herra poliisikomisarjus on oikeassa", virkkoi Yada. "Teillä tulee olemaan edessänne niin sanottu ajojahti. Tehkää nyt aivan niin kuin minä neuvon teille. Pilmanseyn teehuoneusto on vanhanaikainen paikka, hyvin vanha talo rakennusteknilliseltä kannalta, oikealla puolella Tottenham Court -tien varrella. Menkää sinne tänään puolenpäivän aikaan, vähän ennen yhtä, jolloin siellä aina on paljon vieraita. Viekää sinne monta tuollaista siviilipukuista miestänne, niin kuin herra Ayscough. Asettukaa sinne paikoillenne aivan kuin olisitte tavallisia kahvilavieraita — toistan vieläkin, että teidän on mentävä sinne monilukuisina. On kaksi Pilmansey-veljestä, keski-ikäisiä, viekkaita, liukaskielisiä ja petollisia. Kun olette kaikki siellä, menetelkää niin kuin tavallisestikin, sulkekaa kaikki ovet, jos se näyttää teistä tarpeelliselta, mutta pitäkää lujilla Pilmanseyn veljeksiä, sanokaa heille olevanne poliisi ja vaatikaa heitä viemään teidät yläkertaan ja näyttämään ooppiumiluolaansa. He väittävät vastaan, he valehtelevat, he tekevät vaikka vastarintaa — te käytätte omia keinojanne. Mutta tuossa ooppiumiluolassa te tapaatte Chang Lin — ja omaisuutenne!"
Tätä sanoessaan hän oli vetänyt käsiinsä hansikkaansa, otti nyt hattunsa ja sateenvarjonsa, kumarsi kohteliaasti huoneessa olijoille ja kääntyi ovelle.
"Saan kai poistua nyt?" hän kysyi. "Pian alkaa eräs tärkeä lääketieteellinen luento, josta en saa olla poissa. Tulen itsekin Pilmanseylle vähän ennen yhtä — olkaa hyvät älkääkä kiinnittäkö minuun lainkaan huomiota. En tahtoisi esiintyä toimivana tässä teidän hommassanne."
Sitten hän lähti ja toiset vaipuivat niin syvästi pohtimaan hänen ilmaisemiaan uutisia, ettei kukaan huomannut Melky Rubinsteinin hiipivän pois nurkastaan ja pujahtaneen hiljaa ulos ovesta juuri ennen kuin Yada sai viimeisen hansikkaannappinsa kiinni.