XXXVI
PILMANSEYN TEEHUONEET
Vain tuntia myöhemmin, neljännestä vailla yksi, Purdie ja Lauriston astuivat vuokra-ajurin rattailta Tottenham Court -tien pohjoispäässä ja kävelivät sitten eteenpäin vilkasliikkeisen valtaväylän oikeaa puolta, pysytellen ulkonaisesti huolettoman näköisinä, mutta samalla valppaasti pitäen silmällä, milloin saisivat ensimmäisen vilahduksen sovitusta kohtauspaikasta. Mutta Pilmanseyn teehuoneita ei tarvinnut erityisesti etsiä. Suurten uudenaikaisten rakennusten, pääasiassa huonekalu- ja verhoilijaliikkeiden välissä, oli siellä siihen aikaan ryhmä vanhoja rakennuksia, jotka olivat lontoolaisiksikin taloiksi vanhanaikaisen näköisiä. Ne olivat selvästikin peräisin kahdeksannentoista vuosisadan alkupuolelta, punaisista tiili kivistä rakennettuja taloja, joiden julkisivuissa oli kapeat akkunat ja korkeissa viettävissä katoissa niinikään akkunat. Muutamat niistä olivat jo tuomitut heti purettaviksi, asukkaat oli toimitettu pois, vara-aitauksia oli rakennettu suojelemaan ohikulkijoita putoavalta rappaukselta, ja luhistuville seinille kiinnitetyissä julistuksissa ja ilmoituslipuissa tehtiin tiettäväksi, että liikettä jatkettiin entiseen tapaan jossakin toisessa tarkemmin mainitussa paikassa. Mutta Pilmanseyn teetalo oli toistaiseksi paikallaan, ja toverukset näkivät, että ihmisiä meni sinne sisään ja tuli ulos aavistamatta mitään siitä, että ennen iltaa heidän suosittu oleskelupaikkansa, jossa he nauttivat kevyen päiväateriansa, saavuttaisi sellaisen maineen ja kuuluisuuden, että sitä ei olisi laisinkaan voinut arvata sen tavallisesta ja jokapäiväisestä ulkomuodosta.
"Erinomainen esimerkki sen vanhan väitteen totuudesta, että ei koskaan pitäisi arvostella ulkomuodon mukaan, Andie veikkoseni!" huomautti Purdie heidän luotuaan pikaisen yleissilmäyksen ympäristöönsä. "Kuka voisi kuvitella, että rikoksia, pimeitä salaisuuksia ja kaikenlaista muuta tuollaista olisi kätkettynä tällaiseen paikkaan — teen ja leivosten, maidon ja pannukakkujen mahdollisuuksien taakse… Tämä Lontoo on kummallista maailmaa — koskaan ei tiedä, mitä on tuon vähäisen pienoismaailman pikku palasen takana. Mutta menkäämme katsomaan, miltä sisällä näyttää."
Ensimmäiseksi sisään astuessaan he huomasivat alakerroksen huoneessa New Scotland Yardin miehen, joka yhdessä toisen, hyvin tavallisen näköisen henkilön kanssa istui pienen pöydän ääressä heti sisäänkäytävän vieressä ja nautti mukavassa asennossa kahvia lihavoileipäin kanssa. Hän vilkaisi molempiin nuoriin miehiin aivan kuin hän ei olisi koskaan heitä nähnyt. He myöskin säilyttivät välinpitämättömän ilmeensä täysin uskottavasti, joskaan ei niin helposti ja harjaantuneesti kuin salapoliisi, ja menivät peremmäksi huomaten samalla Levendalen ja Stephen Purvisin, jotka olivat löytäneet itselleen mukavan pöydän rauhallisessa nurkassa huoneen keskimailla. He eivät myöskään osoittaneet mitenkään tuntevansa vastatulleita. Purdie astui heidän ohitseen toverinsa seuraamana erään vapaana olevan pöydän luokse, jonka ääreen kehoitti häntä istuutumaan.
"Tutustukaamme hieman ympäristöön", kuiskasi hän heidän asettuessaan paikoilleen. "Tämähän näyttää yhtä viattomalta ja jokapäiväiseltä sisältä kuin se on ulkoakin, Andie. Mutta käytä silmiäsi — tämän pitäisi tuottaa sinulle hyvää tekstiä."
Lauriston katseli ympärilleen. Huone, jossa he istuivat, oli pitkä ja matalakattoinen ja ulottui ulko-ovelta perällä olevaan jonkinlaiseen tarjoilupöytään. Sen takana oli pienempi huone, jota nähtävästi käytettiin varastona ja tarjoilutarkoituksiin. Suuren huoneen tarjoilupöydällä oli esillä ruokavaroja: reisipaistin viipaleita, liikkiötä, kieltä, leipää, kakkuja, makeisia. Sen takana seisoi kaksi miestä, jotka katselijoiden oli helppo arvata liikkeen omistajiksi. Nuoria siistin näköisiä mustapukuisia naisia, joilla oli valkoiset esiliinat ja pikku myssyt, liikkui nopeasti tämän tarjoilupöydän ja kahvilavieraitten välillä. Mitä näihin vieraisiin tuli, olivat he kumpaakin sukupuolta ja suurin osa heistä nuoria. Pilmanseylla ei tupakanpoltto näyttänyt olevan kielletty — sakeita sinisiä savupilviä kohosi monista paperosseista, ja turkkilaisen tupakan haju sekaantui vasta jauhetun kahvin tuoksuun. Selvästikin oli Pilmanseyn teehuone sellainen paikka, jossa voi saada hyvän voileivän, hyvää teetä ja kahvia, polttaa paperossin, pari ja viettää mukavasti tunnin pakinoimalla vapaasti ystävänsä kanssa aamun ja iltapäivän työn välillä.
Mutta Lauristonin huomio oli kokonaan kiintynyt niihin kahteen mieheen, jotka seisoivat tarjoilupöydän takaa valvoen ja ohjaten näppäriä apulaisiaan. Viekkaita, liukaskielisiä ja petollisia miehiä — sellaisiksi oli Mori Yada heidät kuvannut. Lauriston yhtyi ajatuksissaan heti japanilaisen mielipiteeseen ensimmäisen vaikutelman nojalla. He olivat keski-ikäisiä, lihavia miehiä, jotka saattoivat olla ja mahdollisesti olivatkin kaksoisia, käyttivät kumpikin poskipartaa, hyviä liinavaatteita ja mustia kaulanauhoja — he olisivat voineet olla vahvoja, hyvin kunnioitettavia hovimestareita. Kumpikin oli ilman takkia, kummallakin oli moitteettoman puhdas liinaesiliina, kumpikin käytteli leikkuuveistä ja haarukkaa, kumpikin viilteli silava- tai kieli- tai häränlihaviipaleita, kumpikin osasi tässä puuhassaankin ollen seurata tarkkanäköisillä silmillään, mitä tapahtui suuressa tarjoiluhuoneessa. Tämä oli ilmeisestikin varakas vanha liike ja sen omistajat rikkaita miehiä. Lauristonia kummastutti se, että he voivat antautua pienimpäänkään vaaraan kätkemällä salaisen ooppiumiluolan jonnekin tähän vanhaan huoneustoonsa.
Heidän par'aikaa siinä tuumiskellessaan tuli eräs tarjoilijatar heidän luokseen. Lauriston, jolla sellaisissa asioissa oli nopeampi ymmärrys kuin Purdiella, tilasi kahvia ja voileipiä. Niitä odotellessaan hän sytytti paperossin ja tekeytyi huolettoman näköiseksi, vaikka hän sisimmässään olikin hyvin kiihtynyt.
"Tuntuu aivan siltä kuin odotettaisiin räjähdystä", kuiskasi hän
Purdielle. "En vieläkään oikein ymmärrä, mitä tulee tapahtumaan."
"Tuossa on ainakin Ayscough", sanoi Purdie. "Hän on juuri sen näköinen kuin ei mitään olisi tekeillä."
Ayscough, jolla oli mukanaan toinen mies, meni huolettoman näköisenä huoneen poikki. Hän sivuutti New Scotland Yardin miehen silmääkään räpäyttämättä, ei näyttänyt laisinkaan tuntevan Lauristonia eikä Stephen Purvisia, katseli täysin vieraasti Purdieta ja Lauristonia ja ja ohjasi toverinsa kahden nurkassa olevan vapaan paikan luokse. Tuskin he ennättivät istuutua sinne, kun sisään tuli vanha herra Killick John Purvisin ja Guylerin kanssa ja asettui tyynesti huoneen keskellä olevan pöydän ääreen. Lauriston tuumiskeli itsekseen, että tässä nyt oli yksitoista miestä salaisen sopimuksen mukaan saapuneina — ja varmasti oli huoneessa vielä enemmänkin sellaisia, vaikka hän ei heitä tuntenut.
"Mutta missä Melky Rubinstein on?" hän kuiskasi äkkiä. "Olisinpa tosiaankin uskonut hänen saapuvan paikalle — hänhän on niin innokkaasti koettanut selvittää tätä asiaa."
"Nyt on vielä aikaa", vastasi Purdie. "Kello ei ole aivan yhtä vielä. En myöskään näe täällä japanilaista. Mutta tässä tulee komisarjus — siviilivaatteissa."
Poliisikomisarjus saapui erään miehen kanssa, jota eivät Purdie ja Lauriston olleet ennen nähneet. Hän oli rauhallisen näköinen hyvin puettu mies, jonka olemuksessa ilmeni selvä ylemmyyden ja arvovallan leima. He astuivat huoneen poikki lähellä tarjoilupöytää sijaitsevan pöydän luokse, tilasivat kahvia ja sytyttivät paperossit. Molemmat nuoret skotlantilaiset, jotka katselivat heitä tarkoin, huomasivat heidän visusti tutkivan ympäristöään aivan kuin päästäkseen selville voimainsa vahvuudesta. Lauristonin syödessä toista voileipäänsä poliisikomisarjus nousi äkkiä, meni tyynesti tarjoilupöydän luokse, kumartui sen ylitse ja puhui jotakin toisen sen takana seisovan valkoesiliinaisen miehen kanssa.
"Peli on alkanut", kuiskasi Lauriston. "Katsohan tuonne!"
Mutta Purdien silmät olivat jo luodut Pilmanseyn veljeksiin, jotka hän tiesi tärkeiksi näyttelijöiksi nyt alkavassa näytelmässä. Se heistä, joka oli vähän pitempi ja harmaampi kuin toinen, kumartui eteenpäin poliisikomisarjuksen puoleen ja oli ilmeisestikin hyvin hämmästynyt siitä, mitä hänelle sanottiin, sillä hän säpsähti, vilkaisi kysyvästi puhuttelijaansa, vaihtoi kiireesti sanan pari hänen kanssaan ja kääntyi sitten veljensä puoleen. Silmänräpäyksessä he kumpikin laskivat käsistään suuret veitsensä ja haarukkansa, lähtivät tarjoilupöytänsä takaa ja viittasivat poliisikomisarjusta seuraamaan heitä suuren salin perällä olevaan huoneeseen. Poliisikomisarjus puolestaan antoi pelkällä katseella merkin Ayscoughille ja tämä taas viittasi toisia asianosaisia mukaansa.
"Kas niin", sanoi Purdie. "Lähtekäämme kuulemaan, mitä tästä tulee."
Teehuoneuston omistajat olivat vieneet poliisikomisarjuksen ja hänen seurassaan olevan miehen erääseen yksityisasunnon näköiseen huoneeseen. Lauristonin ja Purdien tullessa sisään Pilmanseyt seisoivat takan edessä olevalla matolla vieretysten kumpikin hyvin hämmästyneen näköisinä tuijottaen asiapaperiin, jota poliisikomisarjus heille näytti. He nostivat katseensa siitä ja vilkaisivat tuskastuneen näköisinä toisiin miehiin, joita saapui tyynesti ja ryhmittyi odottavan näköisinä huoneeseen.
"Lisää teidän miehiänne?" sanoi vanhemman näköinen veljeksistä vaikeroivalla äänellä. "Kuulkaahan, me emme ymmärrä, mitä hyötyä on koko tästä hälinästä ja siitä, että te keskeytätte meidän liikkeemme tällä tavoin! Yksi tai kaksi teistä olisi varmasti ollut kylliksi. Turhaan olette tuonut kokonaisen joukon ihmisiä meille — se on kaikki ihan tarpeetonta!"
"Sallikaa meidän itse ratkaista, mikä on tarpeellista ja mikä ei, herra Pilmansey", vastasi poliisikomisarjus. "Ei tästä synny minkäänlaista hälinää eikä kiusaa — ei siitä ainakaan tarvitse sellaista syntyä, jos kerrotte meille, mitä haluamme tietää, ettekä vastusta meitä sellaisessa, mihin meillä on valta. Tässä meillä on valtakirja — määrätyn ilmoituksen nojalla laadittu — tarkastaa teidän huoneustonne. Sallinette meidän toimittaa sen rauhallisesti."
"Mutta mistä syystä?" kysyi nuorempi Pilmansey. "Meidänkö huoneustomme? Liikkeemme on sijainnut täällä hyvinkin sata vuotta, eikä koskaan ole kuulunut ainoatakaan moitteen sanaa meitä vastaan. Minkä vuoksi tahdotte toimeenpanna tutkimuksen?"
"Sanon sen teille heti", vastasi poliisikomisarjus. "Me etsimme erästä nuorta kiinalaista, Chang Litä, joka meidän saamamme tiedon mukaan on kätkettynä täällä mukanaan arvokasta varastettua tavaraa. Tiedättekö siis jotakin hänestä? Onko hän täällä?"
Molemmat miehet vilkaisivat toisiinsa. Hetkisen he pysyivät vaiti, sitten vanhempi puhui katsahtaen läsnäolijain odottaviin kasvoihin.
"Ennenkuin sanon mitään muuta", hän vastasi, "haluaisin tietää, keneltä olette asiasta kuulleet".
"Ei", vastasi poliisikomisarjus lujasti, "sitä en sano. Mutta sen verran kerron teille, että tätä Chang Litä haetaan erään hyvin vakavan asian vuoksi, josta tulemme häntä syyttämään. Meillä on varma tieto siitä, että hän on täällä, ja teidän on viisainta totella neuvoani, kun kehoitan teitä viemään meidät hänen luokseen, jos hän on täällä. Kas niin, herra Pilmansey, onko hän täällä?"
Vanhempi Pilmansey pudisti päätään, mutta se pudistus ilmaisi paremminkin epäilyä kuin kieltoa.
"En osaa sanoa", hän vastasi. "Mahdollisesti."
"Mitä se merkitsee?" kysyi poliisikomisarjus. "Mahdollisesti? Totta kai te sen tiedätte, kuka on teidän oman kattonne alla?"
"En", sanoi Pilmansey, "en tiedä. Asianlaita on seuraavalla tavalla. Viime aikoina on luonamme alkanut kulkea joitakin ulkomaalaisia. Nimittäin muutamia harvoja kiinalaisia ja japanilaisia lääketieteen ylioppilaita. Parisen vuotta sitten jotkut heistä kysyivät, emmekö voisi vuokrata talon yläkerrassa heille kolmea tai neljää huonetta, jonne he voisivat perustaa jonkinlaisen oman pienen klubin, jotta heillä, nähkääs, olisi kokoontumispaikka. He olivat kaikki siivoja, täysin kunnioitettavia nuoria herroja, joten me suostuimme. Heillä on. hallussaan tämän rakennuksen yläkerros, he kalustivat ja järjestivät sen oman mielensä mukaan. Sinne on eri sisäänkäytävä myymälän sivusta. Jokaisella heillä on oma avain. Niin he voivat pujahtaa sinne ja pois sieltä aivan vapaasti häiritsemättä meitä koskaan. Mutta asianlaita on niin, että siinä klubissa on nykyään ainoastaan neljä tai viisi jäsentä ja toiset kaikki ovat lähteneet pois. Nyt on asia suoraan puhuttuna — ja vakuutan teille, että en tiedä onko herra Cheng Li siellä vai ei. Me emme tiedä mitään siitä, mitä he puuhailevat huoneessaan, he ovat vain vuokralaisiamme."
"Sallikaa minun kysyä teiltä erästä asiaa", sanoi poliisikomisarjus. "Onko kumpikaan teistä koskaan käynyt näissä huoneissa sen jälkeen kun vuokrasitte ne heille?"
"Ei", vastasi vanhempi Pilmansey, "ei kumpikaan meistä kertaakaan!"
"No niin", käski poliisikomisarjus, "parasta on tulla sinne nyt meidän kanssamme."
XXXVII
CHANG LI
Murahdellen jotakin ajanhukasta ja liikkeen keskeyttämisestä Pilmanseyn veljekset astuivat edellä eräälle sivuovelle, joka johti pitkin myymälän sivua kulkevaan käytävään ja josta pääsi talon yläkerrokseen. Vanhempi veli näytti erikoisesti käytävän päässä olevaa ovea.
"Huomaatte kai tuosta, että ne nuoret miehet, joista puhuin teille, pääsevät omaan huoneustoonsa tämän kautta", hän sanoi. "Se ovi on aina lukossa, heillä on kaikilla oma avain sinne. He eivät koskaan liiku meidän kahvilahuoneemme kautta. Meillä ei ole mitään tekemistä heidän kanssaan eikä meillä ole minkäänlaista tietoa siitä, mitä he puuhailevat huoneustossaan. Me emme välitä muusta kuin että he suorittavat vuokransa ja käyttäytyvät kunnollisesti. Ja hyvin siivoja he ovat olleetkin — meillä ei ole pienintäkään valittamisen syytä."
"Ja koska heillä kaikilla on oma avaimensa, niin he varmaankin voivat päästä huoneustoonsa milloin tahansa päivällä tai yöllä?" kysyi poliisikomisarjus. "Ei siis mikään estä heitä pääsemästä tänne yöllä?"
"He voivat tulia ja mennä milloin vain haluavat", vastasi vanhempi Pilmansey. "Uskokaa minua, kun sanon, ettemme ole heihin missään muussa kuin huoneustonomistajan suhteessa."
"Missä te itse asutte?" kysyi poliisikomisarjus. "Tässä talossako?"
"Ei vaan muualla", sanoi nuorempi veli, joka oli tähän asti pysynyt melkein vaiti, mutta näyttänyt kuitenkin olevan poliisien menettelystä närkästyneempi kuin veljensä. "Tämä liike avataan kello kahdeksan aamulla ja suljetaan kello seitsemän illalla. Me emme ole kumpikaan täällä koskaan seitsemän jälkeen."
"Ette siis koskaan näe noita ulkomaalaisia yön aikaan?" kysyi poliisikomisarjus. "Ette siis tiedä, mitä he puuhaavat?"
"Me emme koskaan näe heistä ketään", vastasi vanhempi veljeksistä. "Niin kuin näette, ovat tämä käytävä ja nuo portaat meidän liikkeemme ulkopuolella. Me emme tiedä heistä mitään muuta kuin mitä olemme teille kertoneet."
"No niin, viekää meidät sinne, että saamme nähdä, mitä on tehtävä", määräsi poliisikomisarjus. "Me lähdemme nyt tarkastamaan niitä huoneita, herra Pilmansey, niin että asia saadaan selväksi nyt heti."
Tuon vanhan talon alakerroksen ja ullakon väliset huoneet näyttivät olevan varastoina käytettyjä. Avonaisista ovista näkyi tynnyreitä, laatikoita, nassakoita sekä korkeita pinoja leivos- ja makeisrasioita. Siellä ei ollut mitään salattavaa, tuumivat ne teräväsilmäiset miehet, jotka marssivat peräkkäin ylös tummia portaita närkästyneitten teehuoneen omistajain jäljessä. Mutta yläkerroksen ovi oli kiinni ja kun Ayscough väänsi sen lukkoa, huomasi hän sen sisäpuolelta teljetyksi.
"Heillä on tähänkin oveen omat avaimensa", huomautti nuorempi Pilmansey. "En ymmärrä, kuinka te pääsette sinne sisään, jollei siellä ole ketään nyt."
"Me menemme sinne, joko siellä sitten on ketään tai ei", vastasi poliisikomisarjus. "Koputtakaa, Ayscough, koputtakaa kuuluvasti."
Miehet kokoontuivat kaikki heidän taakseen täyttäen kokonaan lukitun oven takana olevan avonaisen paikan ja odottaen jännittyneinä siinä hiljaisuudessa, joka seurasi Ayscoughin lakattua kolkuttamasta oveen. Muutamia minuutteja kului. Salapoliisi kolkutti uudelleen itsepintaisemmin. Äkkiä ja äänettömästi ovi avautui, ensiksi tuuman, pari, sitten vähän enemmän. Ayscough työnsi tukevakenkäisen jalkansa ovenrakoon, josta kurkistivat ulos keltaiset tummain pienten silmäin valaisemat kasvot, häviten samassa silmänräpäyksessä.
"Sisään kaikki", määräsi poliisikomisarjus. "Olkaa varovaisia!"
Ayscough työnsi oven auki ja astui sisään muiden tunkeutuessa sinne juuri hänen kintereillään. Purdie, joka oli aivan ensimmäisten joukossa, tunsi heti kaksi eri hajua. Toinen johtui tuoksuvasta teestä, toinen oli jotakin hyvin voimakasta ja huumaavaa ja voitti heti teen tuoksun jättäen pistävän ja katkeran maun jälkeen.
"Ooppiumia", kuiskasi Purdie Lauristonille, joka seisoi hänen vieressään. "Ooppiumia, tunnetko?"
Mutta Lauriston oli sillä hetkellä paremmin silmänä kuin nenänä. Hän samoin kuin useimmat toisetkin katseli paikkaa, johon he olivat tulleet. Huone oli verraten suuri ja kaltevasta katostaan päättäen osa vanhan talon ullakkokerroksesta. Seinillä riippui pehmeitä itämaalaisia kudoksia ja verhoja. Sinne tänne oli sijoitettu muutamia pajusta valmistettuja nojatuoleja ja joitakin samasta aineesta tehtyjä pieniä pöytiä. Niinikään oli siellä paljon paksuja mattoja ja pieluksia. Yhdessä nurkassa paloi tuli kaasukeittiössä, ja sen päällä porisi iloisesti vesikattila. Se nuori mies, joka oli avannut oven, oli vetäytynyt uunin luokse. Purdie huomasi, että hänellä oli toisessa kädessään teekannu. Huoneen vasemmassa nurkassa istui pienen pöydän ääressä shakkipeliin syventyneinä kaksi muuta kiireestä kantapäähän ihan selvästi kiinalaisen näköistä miestä, joilla oli päällään moitteettomat englantilaiset puvut.
Se mies, jolla oli teekannu kädessään, loi pikaisen silmäyksen niihin henkilöihin, jotka olivat tulleet häiritsemään tätä rauhallista paikkaa, ja laski teekannun kädestään. Shakinpelaajat nostivat katseensa hetkiseksi, mutta eivät näyttäneet pienintäkään häiriintymisen merkkiä, vaan jatkoivat sitten taas peliään. Sitten teekannua hoidellut mies lausui kaksi sanaa. "Mitä nyt?" hän kysyi. "Asianlaita on niin, hyvä herra", selitti vanhempi Pilmansey, "että nämä ovat poliisilaitoksen virkamiehiä. He haluavat tavata erästä tuttavaanne, herra Chang Litä."
Huoneessa oleviin kiinalaisiin ei tämä tehnyt mitään vaikutusta. Shakinpelaajat jatkoivat omaa hommaansa, ja kolmas mies otti käteensä teerasian tyhjentäen sen sisällyksen kannuunsa.
"Sulkekaa tuo ovi ja pankaa se oikein lukkoon, Ayscough", sanoi poliisikomisarjus. "Seisköön joku sen vieressä. Kas niin", hän jatkoi kääntyen noiden kolmen kiinalaisen puoleen, "onko joku teistä Chang Li, hyvät herrat?"
"Ei", vastasi toinen shakinpelaajista, "ei yksikään".
"Onko hän täällä?" kysyi poliisikomisarjus. Kun hän sitten taas huomasi itämaalaisten tyyneyden, kääntyi hän Pilmanseyn veljesten puoleen. "Mitä muita huoneita täällä on?" hän kysyi.
"Kaksi muuta vielä", vastasi vanhempi veljeksistä osoittaen huoneen perällä olevia verhoja. "Toinen tuolla, toinen taas tuolla. Noitten verhojen takana on kaksi pienempää huonetta."
Polisikomisarjus meni huoneen perälle ja veti verhot syrjään. Hän työnsi auki toisen oven ja perääntyi sitten vetäen syvään henkeään.
"Huh!" hän huudahti.
Se voimakas huumaava tuoksu, jonka Purdie oli huomannut heti huoneesta tultuaan, tuntui nyt vasta-avatusta ovesta uudestaan paksuna aaltona. Ja kun kaikki toisetkin menivät sinne poliisikomisarjuksen perästä, näkivät he mistä se johtui. Se oli pieni huone, jonka seiniä peittivät, samoin kuin edellisenkin, omituisilla kuvioilla koristetut verhot, ja siihen tuli valoa vain kattoakkunasta, jonka eteen oli kiinnitetty neliönmuotoinen sininen kankaanpala. Tässä himmeässä valaistuksessa he näkivät, ettei huoneessa ollut mitään muita huonekaluja kuin leposohva, jossa oli pehmeitä patjoja ja pieluksia. Siinä makasi hintelä, höllään vaippaan verhoutunut nuori kiinalainen, joka ensimmäisten saapuessa hänen luokseen katseli heidän ihmetteleviä kasvojaan räpytellen silmillään, joitten terät olivat vieläkin supistuneet. Hänen vieressään oli ooppiumipiippu ja hyvin lähellä pienellä telineellä lisätarpeita saman aineen nauttimiseksi.
Se mies, joka oli tullut teehuoneeseen yhdessä poliisikomisarjuksen kanssa, astui lähemmäksi ja tarttui tuota makaavaa olentoa hartioihin ja ravisti häntä hiljaa.
"Kas niin", hän virkkoi kuuluvasti. "Herätkää, hyvä mies! Oletteko
Chang Li?"
Lasimainen katse suuntautui häneen vähän ihmettelevänä ja kuivat huulet liikkuivat.
"Olen", kuiskasi puhuteltu. "Chang Li — olen. Onko teillä asiaa minulle?"
"Kuinka kauan olette ollut täällä?" kysyttiin häneltä.
"Kuinkako kauan? Voi, en tiedä. Mitä te tahdotte?" kysyi Chang Li.
"Minä en tiedä."
Teen valmistaja pisti päänsä sisäovesta.
"Ei hän voi kertoa teille mitään", hän sanoi virnistäen. "Hän on jo monta päivää ollut tuossa ooppiumihumalassaan. Hänellä on joskus tuontapaisia kohtauksia. Joskus hän antautuu ooppiumin valtaan ihan samoin kuin joku teikäläisistä alkoholia nauttimaan. Nyt hän aikaa selvitä siitä ja huomenna hän varmasti on hyvin, hyvin onneton."
Poliisikomisarjus kääntyi tähän puhujaan päin.
"Kuulkaahan", sanoi hän, "tiedättekö, kuinka kauan hän on ollut täällä huumaamassa itseään? Yhdenkö päivän vai useampia?"
Toinen shakinpelaajista nosti ilmeettömän näköiset kasvonsa.
"Hän on ollut täällä tuossa kunnossa joitakin päiviä", hän sanoi. "On nähkääs perin turhaa koettaa vaikuttaa häneen mitään silloin kun tuo himo saa hänet valtaansa. Jos haluatte saada häneltä joitakin tietoja, on teidän paras tulla uudelleen muutamien tuntien kuluttua."
"Tarkoitatteko siis, että hän on ollut täällä tuossa kunnossa jo joitakin päiviä?" kysyi poliisikomisarjus.
Teekannun hoitelija virnisti taas.
"Hän ei ole ollut ainoallakaan lääketieteellisellä luennolla marraskuun seitsemännentoista päivän jälkeen", sanoi hän. "Minä tiedän sen, me kuulumme samaan ryhmään. Täällä hän on ollut koko sen ajan ja tuon näköisenä."
Poliisikomisarjus kääntyi äkkiä Ayscoughin puoleen.
"Seitsemännentoista!" hän huudahti. "Ja tuo juttu tapahtui kahdeksantenatoista! Siis —"
Chang Li haparoi jotakin viittansa taskusta. Hän löysi sieltä jotakin, nosti käden huulilleen ja nielaisi sitten. Muutamien sekuntien kuluttua hänen silmänsä kirkastuivat ja hän loi epäluuloisen ja synkän katseen häntä tarkastelevaan ryhmään.
"Mitä te tahdotte?" hän murahti. "Keitä te olette?"
"Haluamme kysyä teiltä muutamia asioita", sanoi poliisikomisarjus.
"Milloin tapasitte viimeksi veljenne tai ystävänne tai mikä hän nyt on
— Chen Lin?"
Chang Li pudisti päätään. Saattoi selvästi huomata, että hän ei muistanut mitään varmaa.
"En tiedä", vastasi hän. "Ehkä juuri äsken — ehkä huomenna — ehkä en pitkään aikaan."
"Koska olitte viimeksi kotonanne — Maida Valessa?" kysyi poliisikomisarjus.
Mutta Chang Li ei vastannut siihen mitenkään muuten kuin vähän otsaansa rypistämällä. Oli helppo huomata, että samalla kuin hänen ajatuksensa selvisivät, hänen luonteensa muuttui häijyksi. Hän alkoi katsella ympärilleen ymmärtäväisen näköisenä tuijottaen yhä suurempaa vastenmielisyyttä kuvastavin ilmein huoneessa olijoita. Sitten hän murahteli vieraalla kielellä itsekseen jotakin, mikä ei suinkaan kuulunut kohteliaalta häntä katselevista miehistä. Äkkiä Ayscough kääntyi ylempäin virkamiesten puoleen. "Jos tämä mies on ollut täällä seitsemännestätoista päivästä lähtien", hän sanoi, "ei hänellä ole voinut olla mitään tekemistä Praed-kadun varrella ja Maida Valessa tapahtuneitten asiain kanssa! Mitähän — otaksukaamme niin — jos tuo nuori japanilainen on valehdellut koko ajan?" Hän kääntyi taas, tällä kerralla molempain shakinpelaajain puoleen, jotka olivat nyt keskeyttäneet pelinsä ja nojautuivat taaksepäin tuoleissaan ilmeisestikin huvitettuina etsijäin nolaantuneita kasvoja katsellessaan. "Kuulkaahan", hän jatkoi, "tunnetteko erästä Yadaa — Mori Yadaa — japanilaista? Kuuluuko hän teidän joukkoonne?"
"Kyllä", vastasi toinen pelaajista. "Yada? Kyllä. Tunnemme hänet, nokkela mies, tuo Yada. Tunnetteko tekin hänet?" Mutta ennenkuin Ayscough sai vastatuksi mitään tähän jonkin verran ärsyttävään kysymykseen, saapui se poliisi, joka oli jätetty teehuonetta vartioimaan, kiireesti yläkertaan ja riensi heidän luokseen. Hän meni suoraan poliisikomisarjuksen luokse.
"Mies toimistostamme, sir, ulkopuolella autossa!" huudahti hän hengästyneenä. "Olette väärillä jäljillä, teidän on heti lähdettävä Multeniuksen liikkeeseen Praed-kadulle. Oikea mies on siellä!"
XXXVIII
JUUTALAINEN JA JAPANILAINEN
Pujahdettuaan hiljaa pois poliisiasemalta Melky Rubinstein meni kadun poikki, asettui aivan vastapäätä olevaan kapeaan käytävään ja alkoi pitää silmällä sitä ovea, josta oli juuri itse tullut. Hän oli tehnyt vakavan suunnitelman mielessään ja päätti toteuttaa sen yksin.
Pian tuli Mori Yada alas poliisilaitoksen portaita niin tyynenä ja huoleti kuin suinkin ja lähti hitaasti astumaan katua, heilutellen lujalle käärittyä sateenvarjoaan. Niin kauan kuin hän oli poliisilaitoksen akkunain näkyvissä, hän ei muuttanut hidasta vauhtiaan, mutta heti ensimmäisestä kadunkulmasta käännyttyään hänen askeleensa muuttuivat joutuisammiksi, ja hän suuntasi kulkunsa sinne, mihin Melky oli arvannutkin — autoasemalle, jossa odotti pari kolme vuokra-ajuria. Hän oli päässyt ensimmäisen luokse ja puhutteli juuri ajuria kun Melky, joka oli pysytellyt muutamia metrejä taempana hänestä, hiipi hiljaa hänen viereensä ja taputti häntä olkapäälle.
"Herra", sanoi Melky, "sananen kahden kesken".
Yada kääntyi puhuttelijaan päin nopeasti kuin käärme, ja silmänräpäykseksi hänen valkoiset hampaansa tulivat näkyviin oikein vihaisella tavalla ja hurja hehku ilmestyi hänen mustiin silmiinsä. Mutta nuo vihan ilmaukset hävisivät yhtä nopeasti kuin olivat tulleet näkyviinkin ja samassa silmänräpäyksessä hän hyräili niin ystävällisesti kuin konsanaan. "Kas vain", hän sanoi. "Tekö siinä olettekin, mitä kuuluu? Ehkä tulette samaan suuntaan kuin minäkin. Voin päästää teidät ajurista matkalla. Sopiiko?"
Melky veti Yadan metrin parin päähän sivummalle ja alensi äänensä kuiskaukseksi.
"Herra", hän sanoi niin suurta tuttavallisuutta ilmaisevalla äänellä, että Yadaa alkoi äkkiä peloittaa, "herra, minä en lähtisi minnekään juuri nyt, jos olisin teidän sijassanne. Te olette vaarassa, herra, te pistitte päänne jalopeurain luolaan tullessanne äsken tuonne, missä näin teidät. Ovelia, ovelia ovat nuo miehet, herra, heillä on vahva aikomus nujertaa teidät. Minä tiedän, minne aiotte mennä noilla ajopeleillä, herra. Älkää tehkö sitä, vaan noudattakaa minun neuvoani!"
"Kuinka te tiedätte, minne minä aion mennä?" kysyi Yada.
"Katselin Levendalen selän takaa hänen kirjoittaessaan tuota maksuosoitusta, herra", vastasi Melky kaikkein rauhallisimmalla äänellään. "Aiotte mennä hänen pankkiinsa muuttaaksenne sen käteiseksi. Ja jos te menette sinne, niin ette enää tule sieltä yksin ulos! Herra, he aikovat siepata teidät kiinni siellä. Ansa on viritetty teille!"
Melky tarkasteli Yadan kasvoja syrjäsilmällä ja huomasi hänen oliivinvärisen ihonsa vähän kalpenevan ja hänen viekkaitten silmiensä kutistuvan. Ja samassa hän päätti jatkaa omaa menettelytapaansa ja käyttää hyväkseen havaintojaan. Hän oli oikein tarkoituksella taluttanut japanilaisen vilkasliikkeisemmälle paikalle katua ja käänsi hänet nyt sivukujalle, joka johti kapeille sokkeloisille syrjäkaduille. Hän tunsi, että Yada alkoi taipua tuntemattoman pelon ahdistamana. Mutta äkkiä Yada pysähtyi koettaen irtautua Melkyn kädestä, joka oli laskeutunut hänen olkapäälleen.
"Mihin te oikein pyritte?" hän kysyi. "Mitä peliä te oikein pelaatte?
Koetatteko peloittaa minua? Mitä tahdotte?"
"En mitään kohtuutonta, herra", vastasi Melky. "Teidän on helppo tyydyttää minun vaatimukseni. Peliäkö? Kuulkaahan, herra, minä ymmärrän teidän pelinne! Pankkiin ensin saamaan jonkin verran käteistä, sitten jonnekin hankkimaan vähän matkatarpeita, sen jälkeen rautatieasemalle. Eikö asia olekin niin? Ei kelpaa mihinkään, herra, he ovat vaanimassa teitä samalla hetkellä, jolloin menette tuohon pankkiin. Jolleivät he silloin käy käsiksi teihin, niin he odottavat vain seuratakseen teitä asemalle. Herra, teillä ei ole pienintäkään pakenemisen mahdollisuutta, olette mennyttä miestä, jollette suostu käyttämään hyväksenne minun apuani. Mitä arvelette?"
Yada katseli ympärilleen neuvottoman näköisenä. He olivat tähän mennessä kääntyneet jo parista kolmesta kadunkulmasta ja olivat nyt leveällä kadulla, joka oli Praed-kadun takana. Hän vilkaisi Melkyn kasvoihin, joista ei sillä hetkellä ilmennyt mitään muuta kuin nokkeluutta ja juonien punomista.
"Mitä te voitte tehdä minun puolestani?" kysyi japanilainen. "Kuinka paljon te tahdotte? Rahaako?"
"Sanokaamme sata kolikkoa, herra", virkkoi Melky. "Vain sata kultakolikkoa, ja minä toimitan teidät sellaiseen paikkaan, josta eivät kaikki Lontoon poliisit voi löytää teitä koko päivänä, ja autan teidät sieltä yön aikaan ulos sellaisella tavalla, että tunnette olevanne yhtä hyvässä turvassa kuin kotonanne. Ette tule koskaan enää näkemään kotianne Japanissa, herra, jollette luota nöyrimpään palvelijaanne. Ja satahan ei ole mitään verrattuna siihen, mitä teillä on pantavana vaaralle alttiiksi."
"Minulla ei ole sataa puntaa teille annettavaksi", vastasi Yada.
"Minulla on tuskin muuta rahaa kuin se maksuosoitus."
"Sehän on selvää", sanoi Melky. "Minä haistoin teidän pelinne heti — tehän tulitte poliisiasemalle vain hankkiaksenne varoja matkakustannuksia varten. Mutta se asia kyllä järjestyy, tulkaa mukanani, niin toimitan teidät turvalliseen paikkaan. Sitten annatte minulle tuon maksuosoituksen, ja minä vaihdan sen käteiseksi käyttämättä minkään pankin apua. Tässä lähellä asuu eräs ystäväni, joka vaihtaa sen pankissaan — kuka tahansa, suostuu ottamaan Levendalen paperin. Tulkaa nyt mukaan, herra, olemme lähellä sitä turvapaikkaa, josta kerroin teille."
Julkea uskottelu kävi aivan täydestä. Melky tunsi yhtä hyvin kuin näkikin, että Yada nieli sen semmoisenaan. Hän pujotti kätensä toverinsa kainaloon ja ohjasi hänet Praed-kadun poikki talojen taitse siihen kapeaan katusolaan, josta pääsi Multenius-vainajan asunnon pihanpuolelle, ja vei sille pienelle ovelle, joka johti niin monien viimeaikaisten tapausten näyttämönä olleeseen arkihuoneeseen. "Minne te viette minut?" kysyi Yada epäluuloisesti heidän astuessaan kynnyksen ylitse.
"Kaikki on selvää", vastasi Melky rauhoittavasti. "Täällä asuu minun serkkuni. Kaikki on hyvin ja täysin turvallista. Olette yhtä hyvässä suojassa kuin jos olisitte haudassanne, herra — hiivatti sentään, niin te olette! Zillah!"
Zillah tuli arkihuoneeseen myymälästä ja vahvisti Melkyn häntä kohtaan tunteman voimakkaan luottamuksen, kun ei ilmaissut minkäänlaista kummastusta eikä hämminkiä. Hän vain vilkaisi Yadaan ja kääntyi sitten Melkyn puoleen.
"Minulla on vähän asioita tämän nuoren herran kanssa, Zillah", sanoi
Melky. "Saammeko mennä tuonne yläkerran pikkuhuoneeseen, vai mitä?"
"Tietysti", vastasi Zillah välinpitämättömästi. "Sinähän kyllä osaat sinne — ja siellä teillä on hyvä rauha."
Melky viittasi Yadaa mukaansa ja meni itse edellä talon ylimpään kerrokseen. Hän opasti japanilaisen pieneen huoneeseen, jossa oli joitakin vanhoja koin- ja madonsyömiä huonekaluja, pari vanhaa arkkua ja paljon pölyä. Sitten hän lukitsi huolellisesti oven päästyään sinne vankinsa kanssa.
"Kas niin, herra", sanoi hän, "olette täällä niin hyvässä turvassa kuin suinkin voitte olla missään — paikassa koko avarassa maailmassa. Käykäämme nyt käsiksi asioihin ja ymmärtäkäämme toinen toistamme. Te haluatte vaihtaa tuon maksuosoituksen käteiseksi ja haluatte päästä pois Lontoosta tänä yönä? Hyvä on, antakaa siis minulle tuo maksuosoitus ja pysykää hiljaa, kunnes minä palaan. Haluatteko jotakin muuta, esimerkiksi vähän matkatavaroita?"
"Teettekö tämän kaikki, jos maksan teille sata puntaa?" kysyi Yada.
"Se riittää minulle, herra", vastasi Melky. "Olen nähkääs köyhä mies. En minä joka päivä onnistu pääsemään kiinni sataan puntaan, uskokaa minua! Jos siis on jotakin —"
"Pieni laukku — Oxford Circus Tuben matkatavaratoimistossa", sanoi Yada. "Se minun täytyy saada, se sisältää papereita. Jos tuotte sen minulle —"
"Antakaa minulle siinä tarvittava vastalippu ja tuo maksuosoitus", sanoi Melky. Hän sujahdutti nuo molemmat paperit taskuunsa ja lähti ovelle. "Minä käännän avaimen lukkoon ulkopuolelta", sanoi hän. "Olette silloin paremmassa turvassa. Asettautukaa tänne mukavasti, herra, palaan tunnin kuluttua rahain ja tavarain kanssa."
Parin minuutin kuluttua Melky seisoi vastapäätä Zillahia arkihuoneessa ja näytti hyvin merkilliseltä. Zillah katseli häntä epäluuloisesti.
"Mitä tämä on, Melky?" hän kysyi. "Mitä sinä oikein puuhaat?"
"Zillah", sanoi Melky, "tulet olemaan ylpeä serkustasi Melky Rubinsteinista jo ennen päivällisaikaa, se on varma, Zillah. Ja siihen mennessä, pidä asia salassa, Zillah, minä lähden hakemaan tänne tukevan poliisin."
"Onko tuo japanilainen lukittuna pieneen ullakkohuoneeseen?" kysyi Zillah. Melky naputteli nenänsä syrjää ja katseli kadulle sanaakaan lausumatta. Sivukäytävällä käveli hiljakseen eräs poliisi, joka oli tarpeeksi suuri kaikenlaisiin käytännöllisiin tehtäviin. Toinen, yhtä vahvan näköinen, katseli erästä myymälän akkunaa parinkymmenen metrin päässä kadun toisella puolella. Muutamien minuuttien kuluttua Melky oli tuonut heidät kummankin Multeniuksen arkihuoneeseen ja ilmaisi heille ja Zillahille pikaisesti, mutta tarkoin suunnitelmansa.
"Tiedätkö varmasti olevasi oikeassa, Melky?" kysyi Zillah. "Et suinkaan vain erehdy?"
"Minäkö!" huudahti Melky ivallisesti. "Saat nähdä sen minuutin kuluttua. Kas niin", hän lisäsi kääntyen poliisien puoleen. "Tulkaa vain rauhallisesti ylös ja tehkää aivan niin kuin olen teille sanonut. Pian saamme nähdä, millaisia erehdyksiä on tehty, Zillah!"
Yksin jäätyään Yada oli viettänyt aikaansa katselemalla ulos vankilansa likaisesta akkunasta. Näköalaa ei ollut juuri nimeksikään. Akkunasta saattoi erottaa vain joitakin sen kaupunginosan takapihoja. Hän tarkasteli asiaa siltä kannalta, millaisia pakomahdollisuuksia huoneesta olisi. Hänen alapuolellaan oli jonkinlainen ulkonema ja sopiva vesijohtoputki. Jos hätä tulisi, voisi hän käyttää tuota uhkarohkeaa laskeutumiskeinoa. Mutta sittenkin hän uskoi tuohon pieneen juutalaiseen ja vielä enemmän hän luotti tuon pienen juutalaisen suureen haluun päästä sadan punnan omistajaksi. Niin ovelasti hymyilevä pikku juutalainen oli huomannut, että nyt oli tilaisuus ansaitsi rahaa mukavalla tavalla, ja käyttänyt sitä hyväkseen. Ei ollut mitään huolestumisen syytä, tuumiskeli Yada itsekseen. Ja kuitenkin heräsi hänen mielessään kauhea epäilys. Mitähän, jos tuo Melky saatuaan maksuosoituksen haltuunsa ja vaihdettuaan sen käteiseksi, olisi lähtenyt karkuun kaikkien rahain kanssa eikä tulisi takaisin laisinkaan?
Melky palasi paljon nopeammin kuin Yada oli odottanutkaan. Hän avasi oven ja viittasi vankia portaiden yläpäässä olevalle pimeälle avopaikalle.
"Tulkaahan tänne hetkiseksi, herra", sanoi Melky ystävällisesti. "Vain sananen!"
Yada, joka ei osannut pelätä mitään, astui ulos — ja huomasi kahden tukevan poliisin tarttuvan lujasti hänen käsivarsiinsa. Poliisit olivat aivan hiljaa, mutta Melky nauroi iloisesti Yadan huudahtaessa ja kirotessa häntä. Nauraessaan Melky tunnusteli vankinsa taskut tottuneesti ja taitavasti ja löydettyään sen, mitä halusikin, hän antoi auttajainsa lukita Yadan taas ullakkohuoneeseen. Sitten hän meni molempien poliisien kanssa alakerran arkihuoneeseen ja laski siellä löytönsä heidän ja Zillahin eteen. Siinä oli suuri moninkertaiseen silkkipaperiin kääritty kellanpunainen timantti sekä paksu nippu seteleitä, joita sitoi toisiinsa kuminauha.
Nämä arvoesineet olivat huolimattomasti esillä siinä pöydällä, kun tunnin kuluttua Pilmanseyn teehuoneista palasi koko tutkijaseurue kolistellen myymälän kautta perähuoneeseen. Melky poltteli tyynenä sikaariaan ja tupakoi sittenkin vielä, kun opasti poliisikomisarjuksen ja hänen apulaisensa yläkertaan vangin luokse. Hän ei voinut olla käyttämättä hyväkseen sopivaa tilaisuutta, vaan kiusoitteli vähän Ayscoughia.
"Tällä kerralla teidät taas voitettiin, herra Ayscough", sanoi hän laskiessaan kätensä lukitun huoneen avaimelle. "Jollen minä nyt olisi nähnyt tuon nuoren herran lävitse —"
Mutta avatessaan oven Melky keskeytti itsetietoiset sanansa äkkiä. Hänen kasvoilleen levisi nolo ilme, kun hän sai tuijottaa tyhjään huoneeseen. Yada oli pannut niskansa vaaralle alttiiksi ja laskeutunut alas vesijohtotorvea myöten.
XXXIX
TIMANTTINEN KAULAKORISTE
Melkein kaksi viikkoa New Scotland Yardin ajokoirat koettivat seurata Mori Yadan jälkiä kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa paikoissa Lontoossa ja lähettivät kyselyltään paljon laajemmallekin. Heidän ei onnistunut löytää häntä. Pienen johtolangan he kyllä saivat varsin helposti. Kun etsintäkuulutukset olivat tulleet tietoon, saapui eräs Edgeware-tien panttilainaaja ilmoittamaan poliisille, että noin kello kahden aikoina samana iltapäivänä, jolloin Yada oli paennut akkunasta, muuan nuori japanilainen, joka mainitsi nimekseen Motonon ja osoitteekseen juuri vieressä olevan hotellin ja joka omasta alotteestaan oli selittänyt olevansa tilapäisessä rahapulassa, kunnes eräs rahalähetys saapuisi, oli lainannut häneltä viisi puntaa kaulanauhastaan ottamaansa helmikoristeista neulaa vastaan. Hän oli epäilemättä Yada, mutta siitä lähtien hänen jälkensä katosivat.
Mutta nälkä on taitavin salapoliisi, ja noin parin viikon kuluttua muutamat Lontoossa olevan Japanin lähetystön virkamiehet saivat kuunnella kummallista tarinaa. Sen esitti heille eräs pakolainen, jonka laina oli loppunut, jolla ei ollut ketään kenen puoleen kääntyä eikä ainoaakaan muuta ihmistä, johon voisi turvautua kuin oman kansansa edustajat. Yada kertoi kummallisen jutun, sitäkin kummallisemman, kun poliisiviranomaiset, jotka oli kutsuttu sitä kuuntelemaan, saattoivat todeta, että siinä luultavasti oli jonkun verran tottakin. Sen lopputarkoitus oli seuraava. Yada oli halukas tunnustamaan olleensa muutamien päivien aikana hyvin menestynyt varas, mutta kielsi jyrkästi olevansa murhaaja.
Näin hän esitti kertomuksensa. — Marrask. 18 päivän iltana hän oli klubissaan Pilmanseyn yläkerroksessa. Siellä hän näki Chang Lin, joka toisten läsnäolevain kertomusten mukaan oli taas joutunut silloin tällöin palaavan ooppiumihimonsa valtaan ja oli jo edellisestä päivästä lähtien majaillut sisemmässä huoneessa itseään huumaten. Yada tiesi, että Chang Lin olisi välttämättä pitänyt lähipäivinä olla saapuvilla yliopistokolleegion sairaalassa, ja koetti herättää häntä tuosta tilasta, mutta turhaan. Seuraavana päivänä, 19:ntenä, hän meni taas Pilmanseylle. Chang Li oli siellä yhä samassa huumauksessaan ja sen näköinen, että saattoi arvata hänen aikovan nauttia siitä kyllikseen. Pariin päivään ei kukaan klubissa eikä sairaalassa ollut nähnyt Chen Litä — ja Chen Li oli ainoa henkilö, joka voi jotakin vaikuttaa Chang Lin. Sen vuoksi Yada lähti myöhään sinä iltana, marraskuun 19 p:nä, Maida Valeen ottaen Chang Lin avaimet mukaansa. Hän avasi ensin puutarhaveräjän ja sitten talon oven ja huomasi joka paikan tyhjäksi. Mutta juuri aikoessaan mennä sisään paraatiovesta hän kuuli Chen Lin äänen puutarhan portilla; niinikään hän saattoi eroittaa erään englantilaisen äänen. Sitä paitsi hän sai jonkin verran selvää siitä, mitä tuo englantilainen puhui. Hän sanoi Chen Lille, että tämän olisi parasta päästää hänet sisäpuolelle ja sopia ehdoista hänen kanssaan — muuten kääntyisivät asiat hyvin hullulle kannalle. Sen kuullessaan Yada oli pujahtanut sisälle rakennukseen, sulkenut rauhallisesti ulko-oven takanaan, mennyt ensimmäiseen huoneeseen, kätkeytynyt verhon taakse ja jäänyt odottamaan.
Siihen samaan huoneeseen oli Chen Li pian tuonut erään miehen. Hän oli Yadan kuvauksen mukaan alaluokan englantilainen, oli heti alkanut uhata Chen Litä ja kertoi sitten, mitä tiesi. Hän sanoi olevansa Praed-kadun varrelta herra Daniel Multeniuksen, Chen Lin isännän, lähin naapuri. Hänen nimensä, jos Chen Li halusi sen tietää, oli Parslett, hedelmä- ja vihanneskauppias, ja sen saattoi joko Chen Li tai kuka tahansa lukea hänen myymälänsä oven yläpuolelta selvistä kirjaimista. Hänellä oli asuntoonsa sivuovi, joka oli aivan vastapäätä herra Multeniuksen perähuoneeseen vievää sivuovea. Edellisenä iltana hänelle, Parslettille, oli tullut erittäin hieno sienilähetys — harvinaista tavaraa siihen vuodenaikaan — ja tietäen, että ukko piti niistä kovasti välittämättä niiden kalliista hinnastakaan, hän vei Multeniuksen puolelle vadillisen noita sieniä houkutellakseen häntä ostamaan niitä. Hän tapasi ukon arkihuoneessa laskemassa isoa setelinippua. Niiden täytyi Parslettin käsityksen mukaan vastata hyvin suurta rahasummaa. Ukko käski hänen jättää sienet, sanoi heti lähettävänsä rahat niistä ja viittasi häntä poistumaan. Parslett laski sienivadin kädestään eräälle lipastolle ja lähti pois. Vähän myöhemmin hän sattui seisoskelemaan ulko-ovellaan katsellen kadulle ja näki Chen Lin avaavan Multeniuksen liikkeen oven sekä sitten poistuvan nopeasti. Puolen, tunnin kuluttua hän oli kuullut jotakin tapahtuneen Multeniuksen luona ja myöhemmin illalla kerrottiin ukon kimppuun hyökätyn sellaisten asianhaarain vallitessa, että täytyi otaksua murhan tapahtuneen ryöstämistarkoituksessa. Silloin hän, Parslett, oli sovittanut asiat yhteen ja arvannut Chen Lin syylliseksi. Ja nyt — kuinka paljon aikoi Chen Li maksaa hänelle vaitiolon paikaksi?
Yadan väitteen mukaan ei Chen Lilla ollut paljonkaan sanottavaa — sen hän vain oli välttämättä tahtonut tietää kuinka paljon mies tahtoi. Parslettilla oli se kyllä selvillä. Hän tahtoi saada tuhat puntaa, vieläpä kullassa, ja nyt heti paikalla niin paljon siitä kuin Chen Li vain saattoi saada irti. Hän ei tahtonut laisinkaan uskoa, ettei Chen Lilla olisi ollut kultaa aika paljon jossakin — hän oli Parslettin käsityksen mukaan varmasti vaihtanut jonkin noista suurista rahoista, koska oli varastanut ne edellisenä päivänä. Chen Li väitti vastaan ja sanoi, että hänellä oli vain viisikymmentä tai kuusikymmentä puntaa kullassa, mutta hän lupasi hankkia seuraavaksi illaksi loput lupaamistaan tuhannesta punnasta. Sitten hän antoi Chen Lille viisikymmentä puntaa, sopi Parslettin kanssa siitä, että tämä tulisi seuraavana iltana, ja tarjosi hänelle sitten juomaa. Parslett pani rahat taskuunsa ja lupasi sitten juoda, mitä hänelle tarjottiin. Piilopaikastaan Yada näki Chen Lin menevän sivupöydän luokse, sekoittaen viskyä ja soodavettä sekä tiputtavan siihen muutamia pisaroita povitaskustaan ottamastaan pikku pullosta. Parslett joi lasin sisällyksen ja Chen Li meni häntä saattamaan portille.
Yada seurasi heitä ulko-ovelle ja katseli kapeasta raosta. Puutarhaa valaisi selvästi juuri noussut kuu. Hän näki Chen Lin päästävän miehen ulos. Sitten hän näki hänen kääntyvän portilla ja astelevan hitaasti rakennukseen päin. Sen jälkeen seurasi jotakin aivan toista. Suuren laakeripuun takaa hyppäsi äkkiä esiin lyhytvartinen, solakka mies, joka syöksähti Chen Lin kimppuun notkeasti kuin pantteri. Hän näki veitsen välähtävän kuunvalossa, kuuli tukahdetun huudahduksen ja kauhistuneen voihkaisun. Sitten hän näki Chen Lin lysähtävän maahan ja makaavan siinä ilmeisestikin kuolleena. Hän näki murhaajan kumartuvan alas, tarttuvan uhriaan hartioista ja laahaavan hänet pensaikkoon. Sen jälkeen murhaaja enempää viivyttelemättä kiirehti portille. Hän näytti olevan ihan vakuutettu siitä, ettei ketään muuta ollut lähettyvillä, avasi veräjän ja hävisi. Yada vannoi tämän todeksi kaikkein pyhimmillä valoillaan. Eräästä toisestakin asiasta hän oli varma — murhaaja oli kiinalainen.
Nyt alkoi hänen oma rikollinen uransa. Juuri silloin hän oli kovassa rahapulassa. Hän oli kuluttanut paljon enemmän kuin mihin hänen kuukausirahansa olisivat riittäneet — hän oli velassa sekä asuntoonsa että muualle. Siitä hän oli vakuutettu, että jossakin tuossa rakennuksessa olivat ne rahat, jotka Chen Li oli nähtävästikin varastanut ukko Multeniukselta. Heti paikalla hän alkoi etsiä niitä. Eikä siinä ollutkaan suurta vaikeutta. Pankinsetelit olivat siinä laatikossa, josta hän oli nähnyt Chen Lin ottavan kultarahat tuolle kiristäjälle, Parslettille. Kiireesti hän sijoitti ne omaan taskuunsa ja lähti pois siitä ovesta, joka johti puutarhan perälle. Vasta myöhään samana iltana päästyään rauhaan omaan asuntoonsa hän oli huomannut omistavansa melkein kahdeksankymmentä tuhatta puntaa.
Muutamia päiviä hän oli ollut aivan neuvoton sen suhteen, miten tuota saalista olisi ollut hoidettava. Häntä peloitti lähteä koettamaan vaihtaa edes viidensadan punnan seteliä. Hän kyseli varovasti, kuinka olisi meneteltävä, ja alkoi jo ajatella, että nuo suuret setelit olivat hänelle melkein roskapaperin arvoiset. Silloin Ayscough tuli käymään hänen luokseen, ja niin hän kuuli ensimmäisen kerran kellanpunaisesta timantista.
Silloin hänen aivoissaan syntyi suunnitelma. Hän tunsi hyvin tarkoin kiinalaisten tavat ja erikoisominaisuudet ja oli vakuutettu siitä, että Chen Li oli kätkenyt timantin niskapalmikkoonsa. Sitten hän käytti hyväkseen hallussaan olevaa salapoliisin nimikorttia päästäkseen ruumishuoneeseen, saadakseen olla minuutin pari kahden kesken vainajan kanssa ja voidakseen tunnustella sormillaan ruumiin päätä peittävän silkkilakin alta. Sieltä hän löysikin timantin ja ymmärsi, että jolleivät pankin setelit olisikaan hänelle minkään arvoiset, timantti varmasti olisi, jos hänen vain onnistuisi livahtaa mannermaalle.
Mutta häneltä puuttui kipeästi käteistä rahaa. Silloin hänen mielessään heräsi rohkea ajatus hankkia palkkio tiedoistaan. Hän lähti poliisiasemalle, suunnitellen vaatimuksekseen perin vähäistä summaa — viidelläkymmenellä punnalla hän pääsisi Wieniin, jossa hän kyllä saisi timantin sijoitetuksi ilman että siitä kyseltäisiin mitään. Mutta tavatessaan saapuvilla timantin ja myöskin rahojen omistajat hän päätti siepata suuremman palkkion. Hän saikin mitä pyysi, ja ilman tuota pientä juutalaista, hän sanoi ilkeästi, hän olisi päässyt lähtemään Englannista tuona samana tapauksista rikkaana iltapäivänä. Mutta niin ei ollut sallittu, ja peli oli lopussa. Mutta se, mitä hän oli sanonut, oli totta. Tehkööt nyt hänelle mitä tahtoivat, mutta lähettäkööt myöskin ottamaan selvää Chen Lin murhaajasta.
Ne henkilöt, jotka pääasiassa olivat tunteneet mielenkiintoa kellanpunaista timanttia ja Englannin pankin kahdeksankymmenentuhannen kultapunnan arvoisia seteleitä kohtaan, eivät olleet niin innokkaita todistamaan Yadan kummallista kertomusta oikeaksi kuin hän itse. Tärkeintä heistä oli se, että olivat saaneet omaisuutensa takaisin. Luonnollisestikin he tunsivat suurta kiitollisuutta Melky Rubinsteinia kohtaan siitä neuvokkuudesta, jota hän oli osoittanut vetäessään Yadaa nenästä aivan yhdennellätoista hetkellä.
Eräänä päivänä sellaiseen aikaan, jolloin ruokalassa liike on vähäistä ja jokainen haluaa nauttia rauhasta päivällisen jälkeen, Melky tuli käymään rouva Goldmark'n luona ja asettui hänen kanssaan tuttavallisesti kahden kesken ruokalan perällä olevaan pieneen arkihuoneeseen, jota omistajatar piti yksityishuoneenaan. Rouva Goldmark, jolla oli tarkka huomiokyky, näki Melkyn pukeutuneen parhaimpiinsa, uuteen silkkihattuun ja uusiin hansikkaihin sekä panneen jalkaansa kiiltonahkakengät, jotka hän — säälivin sydämin — huomasi ainakin yhtä numeroa liian pieniksi. Melky huoahti heidän istuessaan vierekkäin sohvalla ja rouva Goldmark vilkaisi häneen myötätuntoisesti.
"Millainen tämä viime aika onkaan ollut teille, herra Rubinstein", hän sanoi tunteellisesti, "sellaista vaivaa ja sellaisia huolia! Ja mihin vaaraan te antauduittekaan ottaessanne ypö yksin kiinni tuon pahan nuoren miehen! Kuinka urhoollisesti menettelittekään! Teidän pitäisi saada tuollainen muistomitali, joita ihmisille annetaan!"
"Niinkö arvelette", vastasi Melky ilahtuen arveluttavasti. "Voi, rouva Goldmark, teidän sananne ovat kuin viiniä. Koko elämäni olen toivonut, että joku kaunis nainen sanoisi minulle tuon tapaista! Nyt minusta tuntuu kuin olisin kaksi jalkaa kookkaampi, rouva Goldmark! Mutta minä en tahdo mitään muistomitaleja. Herra Levendale ja herra Purvis tulivat minun luokseni ja sanoivat tahtovansa antaa minulle palkkion, oikein tuntuvan palkkion siitä, että olin hankkinut heille takaisin heidän omaisuutensa. Silloin minä sanoin ei — minä en tahtonut mitään itselleni. Mutta sitten lisäsin, että erään henkilön pitäisi saada palkkio. Rouva Goldmark, tiedättekö mitä! Minä ajattelin teitä, kun sanoin niin!"
Rouva Goldmark huudahti hiljaa, liitti kätensä yhteen ja tuijotti
Melkyyn melkein vesissä silmin.
"Minuako!" hän huudahti. "Mutta enhän minä ole tehnyt mitään, herra
Rubinstein!"
"Kuunnelkaa minua", jatkoi Melky lujasti. "Näin minä sanoin herra Levendalelle. Jollei rouva Goldmarkilla olisi ollut ruokalaansa ja jollei herra Purvis olisi mennyt sinne syömään kyljystä ja pudottanut platinanappiaan pöydälle ja jollei rouva Goldmark olisi ottanut talteen tuota nappia ja jolleivät asiat olisi lähteneet kehittymään siitä, niin mitä luulisitte minun tietäneen? Rouva Goldmarkilla siis on oikeus pieneen lahjaan, jos sellaista ajattelette. Niin minä sanoin, rouva Goldmark. Ja herra Levendale ja herra Purvis olivat yhtä mieltä minun kanssani. Ja, rouva Goldmark, ettekö te salli minun nyt kiinnittää tätä kauniin kaulanne ympärille?"
Rouva Goldmark kirkaisi taas, kun Melky veti näkyviin timanttisen kaulakoristeen, joka oli sinisellä sametilla sisustetussa sahviaanilaatikossa. Timanttien kimmellys muutti molempain katselijain äänet aivan käheiksi mielenliikutuksesta.
"Tiedättekö mitä, rouva Goldmark?" kuiskasi Melky. "Se on varmasti maksanut tuhat puntaa! Taivuttakaa nyt kaunista päätänne, niin panen sen kaulaanne. Voi, tehän olette kauniimpi kuin Saban kuningatar! Ja ettekö olekin Melkynne kuningatar, rouva Goldmark, sanokaa, että olette!"
"Voi taivas, herra Rubinstein", sanoi rouva Goldmark ujosti. "Aivanhan tuntuu siltä kuin te kosisitte minua!"
"Niinhän minä kosinkin!" huudahti Melky rohkaisten luontonsa. "Ettekö näe, että olen parhaissa vaatteissani? Kuuluuko nykyään mistään muusta kuin kihlauksista? Herra Lauriston menee naimisiin Zillahin kanssa ja herra Purdie on saanut omakseen Levendalen kotiopettajattaren, ja — voi rouva Goldmark, enkö minä ihaillut teitä rajattomasti joka kerta, kun tulin päivälliselle teidän ruokalaanne? Ettekö ole suloisin olento koko Paddingtonissa? Vastatkaa nyt minulle, rouva Goldmark, ettekö näe minun olevan niin nälkäisen, että voisin ihan syödä teidät?"
Sitten rouva Goldmark antoi vastauksensa ja pakeni heti Melkyn kiihkeästä syleilystä katsellakseen itseään ja kaulakoristustaan kuvastimesta.