VI
ESPANJALAINEN KÄSIKIRJOITUS
Kävellessään takaisin asunnolleen Melkystä erottuaan Lauriston mietti sitä tilannetta, johon ikävä asiain yhteensattuma oli hänet saattanut. Ayscough oli tosin ollut hyvin sovinnollinen, viranomaiset olivat poliisiasemalla kuunnelleet tarkkaavasti hänen esitystään, mutta hän tunsi yhä olevansa jossakin määrin epäluulon alainen. Sitä paitsi hän oli vakuutettu siitä, että poliisi pitäisi häntä silmällä sinä iltana. Ayscough olikin jokseenkin suoraan ilmaissut, että niin tulisi käymään. Ei ollut siis lainkaan mahdotonta, että joku siviilipukuinen poliisi oli nytkin paraikaa hänen lähettyvillään. Joka tapauksessa oli poliisikomisarjus esittänyt hänelle melkein jyrkässä muodossa käskyn saapua seuraavana aamuna ilmoittautumaan poliisiasemalle. Ei voinut kieltää sitä tosiasiaa, että hän oli jossakin määrin epäilyksen alainen.
Hän tiesi, mikä oli suurin aihe epäluuloihin: hänen molemmat sormuksensa, jotka olivat kieltämättä hyvin saman näköiset kuin ne sormukset, jotka hän ja salapoliisi olivat nähneet panttitoimiston perähuoneen pöydällä. Ei ollut vaikea sellaiselle, jolla oli jo jonkin verran kokemusta kertomusten juonien suunnittelemisessa, huomata, millä tavoin poliisit muodostaisivat oman mielipiteensä. He tuumisivat seuraavaan tapaan: — Tässä on nuorukainen, joka on ollut oman tunnustuksensa mukaan niin ahtaalla ja rahattomana, että hänen on täytynyt pantata kellonsa. Hän on päässyt jonkin verran selville nimenomaan tästä panttitoimistosta ja sen hoitajista — hän pitää silmällä, koska tyttö lähtee kotoa, ottaa selvän siitä, että vanhus on yksin, menee sisään ja näkee luultavasti sormustarjottimen esillä; hän sieppaa pari sormusta, vanhus yllättää hänet teossa, hän hyökkää ukon kimppuun vaientaakseen hänen huutonsa; vanhus, jo heikko ennestäänkin, kuolee pelästyksestä. Päivänselvä tapaus, jonka suhteen ei voi erehtyä.
Mikä hän, Lauriston, oli voidakseen kumota niin todennäköisen olettamuksen? Hän tuumi kaikkea, mitä hänen hyväkseen olisi voitu sanoa; Zillahin ja hänen serkkunsa Melkyn ystävällisyyden häntä kohtaan voi jättää huomioonottamatta. Kun tosi tulisi eteen; merkitsi se hyvin vähän kylmiä tosiasioita vastaan, jotka terävä-älyinen lakimies laskisi toiseen vaakakuppiin hyvin järjestettyinä. Hänen oman vastaväitteensä, että tuskin olisi voinut otaksua hänen menneen panttitoimistoon muuten kuin panttaamaan jotakin, nimittäin sormuksia, saisi myöskin hyvin helposti kumotuksi. Väitettäisiin, että hänen todellinen tarkoituksensa oli ryöstö vanhuksen ollessa yksin. Kuinka hän voisi todistaa, että ne, kaksi sormusta, jotka hänellä oli kädessään Ayscoughin tavatessa hänet rientämässä ulos liikkeestä, olivat todella hänen?
Tämän asian selittämisen Lauriston tiesi vaikeaksi. Hän oli pitänyt nämä sormukset turvallisesti kätkössä vanhanaikuisessa arkussaan siitä lähtien, kun tuli Lontooseen, eikä ollut kertaakaan näyttänyt niitä ainoallekaan ihmiselle. Hän ei ollut suorastaan itsekään nähnyt niitä pitkään aikaan, ennen kuin otti ne esille tuona iltapäivänä. Mutta millä hän voi todistaa sen? Hänellä ei ollut lainkaan sukulaisia, joihin olisi voinut vedota. Hänen äidillään oli ollut eläke, joka juuri riitti hänen itsensä ja hänen poikansa elantoon ja Lauristonin kunnolliseen kasvatukseen. Se tulolähde oli ehtynyt äidin kuollessa, eikä mitään muuta jäänyt Lauristonille omintakeisen elämän aloittamiseksi kuin kaksisataa puntaa ja joitakin pieniä yksityisesineitä, joihin muun muassa kuuluivat sormukset ja hänen isänsä kello vitjoineen. Ja hän muisti nyt, että hänen äitinsä oli pitänyt noita sormuksia yhtä tarkoin kätkössä kuin hän itse äitinsä kuoleman jälkeen. Hän oli nähnyt ne vain kerran ennen äitinsä kuolemaa. Äiti oli näyttänyt niitä hänelle hänen ollessaan poikasena ja sanonut niiden olevan hyvin arvokkaita. Olikohan mahdollista, että kaukana Skotlannissa oli joku, joka oli tuntenut hänen äitinsä ja tulisi avuksi — jos se oli välttämätöntä — todistamaan, että nuo sormukset olivat olleet hänen? Mutta heti tämän kysymyksen herättyä hänen mielessään, hänen täytyi vastata siihen jyrkästi kieltäen — hän ei tuntenut ketään sellaista.
Yksi toivon pilkahdus valaisi kuitenkin tätä arveluttavaa tilannetta. John Purdie tulisi Lontooseen. Lauriston oli aina tietänyt voivansa luottaa John Purdieen ja juuri saanut todistuksen siitä, ettei hän suotta turvautunut tähän vanhaan koulutoveriinsa. John Purdie kyllä sanoisi hänelle, mitä olisi tehtävä. Mahdollisesti hän voisi mainita joitakin rouva Lauristonin vanhain ystäväin nimiäkin. Ja ehkä se ei tulisikaan välttämättömäksi — varmasti keksittäisiin jokin johtolanka, jonka avulla saataisiin selville vanhan panttitoimiston omistajan murhaaja. Poliisi pääsisi varmasti selville asiasta. Nämä ajatukset kevensivät hänen mieltään, ja kun hän oli kirjoittanut vastaukset molempiin tervetulleisiin kirjeisiin ja pyytänyt John Purdieta käymään luonaan heti kaupunkiin saavuttuaan, lähti hän taas ulos mennen postitoimistoon ja sitten täyttäen Melkylle antamansa lupauksen käydä panttitoimistossa.
Lauristonin huomiokyky oli tietystikin hyvin vireillä. Hän näki nyt astuessaan huonosti valaistulle, synkälle kadulle, että eräs mies käveli edestakaisin hänen asuntonsa edustalla. Tämä mies ei kiinnittänyt lainkaan huomiota häneen hänen mennessään ohitse, mutta ennen Praed-kadulle saapumistaan hän vilkaisi taakseen ja näki miehen seuraavan itseään. Mies tuli hänen jäljessään Spring-kadun postitoimistoon pysyi hänen takanaan sittenkin, kun hän saapui panttitoimiston eteen. Niin joutilaasti ja välinpitämättömästi kuin mies näyttikin kuljeskelevan, oli Lauriston varma siitä, että hänen jälkiään seurattiin — ja hän mainitsi Melkylle tästä seikasta, kun Melky päästi hänet panttitoimistoon yksityisovesta.
"Hyvin todennäköistä, herra", huomautti Melky. "Mutta minä en vaivaisi sillä mieltäni, jos olisin teidän sijassanne. Tästä asiasta kuuluu varmasti lisää ennen pitkää. Kuulkaahan nyt", hän jatkoi astuen edellä pieneen perähuoneeseen, jossa Lauriston oli tavannut Daniel Multeniuksen kuolleena makaamassa, "nyt me olemme kahden — Zillah on yläkerrassa, ja rouva Goldmark on hänen luonaan. Kertokaahan nyt millaisena näitte tämän huoneen sisään tullessanne, herra Lauriston — älkää välittäkö poliisista — kertokaa minulle vain tosiseikat. Minä en, nähkääs, ole tyhmyri ja minä aion ottaa selvän tästä asiasta."
Lauriston kertoi Melkylle perin pohjin, mitä tiesi asiasta. Melky väänsi sormiaan yksitellen jokaisen tärkeän tiedon kohdalla. Sitten hän kääntyi pöytään päin ja näytti hienosti sidottua kirjaa, jonka Lauriston oli huomannut luotuaan yhdessä salapoliisin kanssa ensimmäisen tarkastelevan silmäyksen huoneeseen.
"Poliisi käski Zillahin panna tuon sormustarjottimen lukon taakse erääseen laatikkoon, joka hänen oli tyhjennettävä niitä varten, ja se sinetöitiin huomiseen asti. Eikö ole sitä paitsi otettu teidänkin sormuksianne, herra?"
"He sanoivat, että minun oli parasta jättää ne heille", vastasi Lauriston. "Ayscough neuvoi sitä. He antoivat minulle kyllä kuitin niistä."
"Hyvä on", Melky virkkoi. "Mutta on eräs asia, jonka arvoa he eivät ole osanneet huomata — nimittäin tuo hieno kirja. Kuulkaahan, tuo kirja ei ollut tässä perähuoneessa eikä myymälässä eikä koko tässä talossa neljännestä vailla viisi tänä iltapäivänä, kun Zillah-serkkuni lähti ulos jättäen vanhusraukan yksin. Hän voi vannoa sen. Kuka siis toi sen tullessaan ja jätti tänne? Sillä välin, kun Zillah lähti pois ja te tulitte sisään nähden sen mitä näitte, joku oli ollut täällä ja jättänyt tuon kirjan jälkeensä! Ja huomatkaa, se ei ollut pantattukaan. Se on varma juttu. Eikä se ole mikään tavallinen kirja. Katselkaahan sitä, herra Lauriston — teidänhän pitäisi ymmärtää jotakin kirjoista. Vilkaiskaapa sitä — hitto vieköön, minusta tuntuu aivan, että koko jutun johtolanka on tuossa teoksessa, kenen se sitten lieneekin!"
Lauriston otti kirjan käteensä. Hän oli aikaisemmin vain vilkaissut siihen pintapuolisesti. Nyt hän tutki sitä tarkasti Melkyn seisoessa hänen rinnallaan sitä katselemassa. Tuota salaperäistä nidosta kannatti tosiaankin tarkastella perin pohjin — se oli pieni nelitaitteinen, ihmeteltävän kauniisti sidottu kirja, jonka kannet olivat tummanpunaista sahviaania ja koristetut, harvinaisilla kultaisilla arabialaisilla kuvioilla samoin kuin selkäkin. Raskas solki, niinikään monimutkaista valmistetta, liitti kansia toisiinsa. Lauriston, kirjain ihailija, jota luontainen vaisto olisi houkutellut uhraamaan viimeisen shillingin mieluummin kirjaan kuin pihviin ja leipään, katseli ihaillen tätä kaunista kirjansitojan työtä käännellen sitä käsissään.
"Eikö tämä ole aivan täyttä kultaa?" hän kysyi avatessaan soljen.
"Tehän ymmärrätte sen."
"Täyttä kultaa se on, herra — sitä ei tarvitse epäilläkään", myönsi Melky. "Mutta mitä se sisältää? Siitä ainakin voin lyödä vetoa, ettei se ole mikään hieno tilikirja!"
Lauriston avasi nidoksen ja paljasti siten näkyviin vanhaa, hienoa nahkapaperia olevat lehdet, joita peitti kaunis, siro kirjoitus. Hän ymmärsi vieraita kieliä tarpeeksi ollakseen selvillä siitä, mitä hän nyt katseli.
"Se on espanjankielinen", hän virkkoi. "Vanha espanjalainen käsikirjoitus — ja siitä olen vakuutettu, että se on hyvin kallisarvoinen. Kuinka se on voinut joutua tänne?"
Melky otti vanhan niteen Lauristonin kädestä ja pani sen erääseen kaapin nurkkaan.
"Aivan niin, aivan niin, herra", hän sanoi. "Mutta me pidämme tämän asian omana tietonamme toistaiseksi. Älkää mainitko poliisille mitään tuosta vanhasta kirjasta — minä vihjaisen asiasta Zillahille. Siitä seikasta riippuu enemmän kuin me vielä tiedämmekään. Kuulkaahan nyt — huomenna alkaa poliisitutkinto. Olkaa varovainen! Noudattakaa minun neuvoani älkääkä ilmaisko heille enemmän kuin on välttämätöntä. Minä tulen kanssanne. Jään tänne nyt yöksi vahtikoiran virkaan, nähkääs. Rouva Goldmark ja eräs toinen tuttava tulevat myöskin olemaan täällä, joten Zillahilla on kylliksi seuraa. Ja kuulkaahan, Zillah haluaa vaihtaa jonkun sanan kanssanne — odottakaahan täällä, minä käsken hänen tulla alas."
Pian Lauriston oli Zillahin kanssa kahden kesken pienessä perähuoneessa. Tyttö katseli häntä ääneti levottoman ja tuskallisen näköisenä, äkkiä Lauriston ymmärsi; että tyttö oli levoton hänen vuokseen.
"Älkää huolehtiko", hän virkkoi mennen aivan Zillahin luokse ja laskien kätensä hänen käsivarrelleen. "Minä en pelkää!"
Zillah loi häneen suuret tummat silmänsä.
"Entä nuo sormukset?" hän kysyi. "Saatteko varmasti todistetuksi niiden alkuperän? Poliisi — voi, kuinka levoton olenkaan teidän vuoksenne!"
"Sormukset ovat minun!" huudahti Lauriston. "Sillä ei ole mitään väliä, mitä poliisit sanovat tai ajattelevat tai tekevät — tai ainakaan sillä ei saa olla väliä. Ettekä te saa olla levoton. Aivan pian tulee eräs hyvä ystäväni Skotlannista. Melky varmaankin kertoi teille, että sain tänään kahdessa kirjeessä hyviä uutisia?"
Zillah nyökkäsi päätään mitään sanomatta ja vilkaisi taas häneen.
"Hyvää yötä", hän virkkoi sitten. "Tulettehan huomenna?"
Hetkisen kuluttua Lauriston oli kadulla — muistaen vain sen, että Zillah ja hän olivat suudelleet toisiaan mitään puhumatta. Hän asteli poispäin voimakas riemun tunne mielessään ja naurahti vain nähdessään erään miehen erkanevan kadun toisella puolella seisoskelevasta joukosta ja lähtevän hitaasti astelemaan hänen jäljessään. Pitäköön vain poliisi silmällä häntä, vartioikoon hänen asuntoaan koko yön, jos haluaa — hänellä oli muuta ajattelemista. Eikä hän kotonaan viitsinyt edes vilkaista akkunastaan nähdäkseen oliko siellä vartijaa, vaan meni nukkumaan uneksiakseen Zillahin tummista silmistä.
Mutta kun aamu tuli ja Lauriston totesi, että hänellä oli kohtalokas päivä edessään, eivät hänen ajatuksensa olleet aivan yhtä ruusunpunertavat. Hän nosti akkunan kaihtimensa ylös — vastakkaisella katukäytävällä asteli tosiaankin mies edes takaisin. Päivänselvää oli, että hän ei voinut välttää valvonnanalaisuutta; esivalta piti häntä silmällä! Mitähän, jos esivalta ennen iltaa tarttuisi häneen oikein käsinkin kiinni?
Hän lähti pois akkunan luota kuullessaan sanomalehden putoavan oven taakse. Hänellä oli vain yksi ylellisyys: kappale Timesiä joka aamu. Se maksoi kolme pennyä päivältä, mutta hänen oli aina onnistunut hankkia nuo kahdeksantoista pennyä viikkoa kohti. Hän otti sen nyt lattialta, vilkaisi välinpitämättömästi etusivua ja oli aikeissa kääntää lehteä, kun hänen silmänsä osuivat erääseen huomiota herättävään ilmoitukseen, ja hän luki kiihkeästi:
"Kadotettu Holbornista Chapel-kadulle menevässä raitiovaunussa noin klo 4 eilen iltapäivällä espanjalainen käsikirjoitus, sidottu tulipunaisiin vanhoihin sahviaanikansiin. Löytäjä palkitaan kunnollisesti, kun tuo sen parlamentinjäsen Spencer Levendalelle, Sussex-aukio 591."
Lauriston luki sen kahteen kertaan, pani sitten lehden taskuunsa, lopetti pukeutumisensa ja meni suoraa päätä poliisiasemalle.
VII
PARLAMENTIN JÄSEN
Melky Rubinstein tuli esiin eräästä sivukäytävästä Daniel Multeniuksen liikkeen luona Lauristonin lähestyessä sitä. Hänelläkin pisti sanomalehti esiin takintaskusta. Lauristonin nähdessään hän veti sen näkyviin ja heilutteli sitä kiihkeästi.
'"Mitä minä sanoinkaan teille, herra!" huudahti Melky Lauristonin tullessa hänen luokseen siviilipukuinen silmälläpitäjä yhä takanaan. "Näettekö mitä tässä on?" Hän osoitti lehdessään olevaa ilmoitusta, jonka hän oli merkinnyt sinisellä lyijykynällä. "Katsokaahan, herra Lauriston! Sitä samaa vanhaa kirjaa, joka on Multeniuksen perähuoneen kaapissa, ilmoitetaan ja luvataan hyvä palkintokin tässä Daily Telegraphin numerossa. Enkö sanonut, että siitä kuuluu vielä enemmänkin?"
Lauriston veti esiin Timesin ja näytti erästä ilmoitussareketta.
"Se on tässä myöskin", hän virkkoi. "Tämä mies, herra Levendale, on ilmeisestikin erittäin halukas saamaan kirjansa takaisin. Eikä hän myöskään ole tahtonut menettää lainkaan aikaa sen ilmoittamiseksi! Mutta millä ihmeen tavalla se joutui Multeniukselle?"
"Herra Lauriston!" virkkoi Melky juhlallisesti. "Meidän on nyt puhuttava asiasta poliisille. Tuosta kirjasta tulee varmasti hyvä johtolanka. En aikonut puhua siitä mitään poliiseille, mutta nyt tuon ilmoituksen jälkeen ei kannata pitää asiaa omana tietonamme. Menkäämme poliisiasemalle."
"Sitä juuri aioinkin sanoa", virkkoi Lauriston. "Etsikäämme Ayscough käsiimme."
Ayscoughin he näkivätkin ensimmäisenä poliisiasemalla noustessaan yläkertaan. Hänelläkin oli sanomalehti kädessään. Nähdessään molemmat tulijat hän viittasi heitä seuraamaan itseään sisälle toimistoon, jossa pari kolme muuta poliisilaitoksen virkailijaa puheli yhdessä. Ayscough vei Lauristonin ja Melkyn syrjään.
"Kuulkaahan", hän virkkoi. "Tämä on kummallinen juttu! Tuota kirjaa, jonka me näimme Multeniuksen perähuoneen pöydällä eilen illalla — tuota hienosti sidottua kirjaa ilmoitetaan Daily Mailissa, ja siitä luvataan hyvä palkinto."
"Niin, samoin Timesissä ja Daily Telegraphissakin", sanoi Lauriston. "Niin kuin näette — juuri sama ilmoitus. On aivan päivänselvää, että omistaja haluaa erittäin hartaasti saada sen takaisin."
Ayscough vilkaisi molempiin sanomalehtiin ja viittasi sitten oven luona seisovaa konstaapelia luokseen.
"Jim", hän virkkoi miehen tullessa hänen viereensä, "pistäytykää kadun toisella puolella olevan sanomalehtikauppiaan luona ja tuokaa minulle News Chronicle, Standard ja Morning Post. Haluaisinpa tietää", hän lisäsi kääntyen taas Lauristonin puoleen, "onko omistaja niin halukas saamaan kirjan takaisin, että on pannut ilmoituksen kaikkiin aamulehtiin. Mitä tuosta kirjasta tiedetään panttitoimistossa?" hän kysyi vilkaisten Melkyyn. "Tietääkö serkkunne mitään?"
Melkyn kasvoille levisi niiden kaikkein juhlallisin ilme.
"Herra", hän virkkoi vakavasti. "Kirjasta ei tiedetä panttitoimistossa rahtustakaan enemmän kuin täällä. Se ei ollut siellä silloin, kun Zillah jätti vanhuksen yksin neljännestä vailla viisi eilen iltapäivällä. Se oli siellä, kun tämä herra tapasi vanhuksen. Mutta sitä ei ollut lainattu eikä myyty, herra Ayscough. Multeniuksen kirjoissa olisi ollut merkintä siitä, jos se olisi otettu pantiksi tai ostettu hänen myymäläänsä — mutta sellaista merkintää ei ole. Kuka siis on jättänyt sen sinne?"
Toinen poliisivirkamies oli tullut tämän ryhmän luokse — yksi niistä miehistä, jotka olivat kuulustelleet Lauristonia edellisenä iltana. Hän kääntyi Lauristonin puoleen Melkyn lakattua puhumasta.
"Ettekö te tiedä mitään tuosta kirjasta?" hän kysyi.
"En mitään, paitsi että herra Ayscough ja minä näimme sen perähuoneen pöydällä sormustarjottimen vieressä", vastasi Lauriston. "Minun silmäni kiintyivät heti kirjan kauniisiin kansiin."
"Missä kirja nyt on?" kysyi virkamies.
"Se on hyvässä turvassa", vastasi Melky. "Ei siitä ole huolta. Mutta tämä herra, joka ilmoittelee sitä —"
Juuri silloin palasi konstaapeli tuoden muutamia sanomalehtiä, jotka ojensi Ayscoughille. Tämä levitti ne heti pulpetille ja rupesi katselemaan ilmoituksia toisten seisoessa ryhmittyneinä hänen ympärillään.
"Se on joka ainoassa lehdessä!" huudahti Ayscough hetken kuluttua. "Sanasta sanaan samoin jokaisessa Lontoon aamulehdessä! Hänen on täytynyt lähettää tuo ilmoitus kaikkiin sanomalehtikonttoreihin eilen illalla. Ja tässä näette", hän lisäsi kääntyen toisen poliisivirkailijan puoleen, "että tämä herra Levendale kadotti kirjansa noin kello neljä eilen iltapäivällä. Sen on siis täytynyt joutua Multeniuksen toimistoon sinä lyhyenä aikana, joka oli kello neljän ja sen hetken välillä, jolloin me näimme sen."
"Vanhus ehkä löysi sen raitiovaunusta", arveli kolmas poliisivirkamies, joka oli tullut paikalle. "Se olettamus tuntuu hyvin todennäköiseltä."
"Ei, herra", virkkoi Melky lujasti. "Herra Multenius ei liikkunut missään poissa asunnostaan eilen iltapäivällä. Serkultani olen kuullut sen. Vanhus ei siis löytänyt kirjaa. Se tuotiin sinne."
Ayscough otti käteensä yhden sanomalehdistä ja kääntyi Melkyn ja
Lauristonin puoleen.
"No niin", hän virkkoi. "Pian saamme valaistusta tähän asiaan. Tulkaa te molemmat kanssani — pistäydymme herra Levendalen luokse."
Kymmenen minuutin kuluttua nämä kolme miestä seisoivat Sussex-aukion laidalla erään komean talon oven ulkopuolella. Hetkisen päästä heille avasi oven miespalvelija, joka katseli heitä tyhmän uteliaasti. Lauriston sai yleisvaikutuksen suuresta varallisuudesta ja ylellisyydestä, pehmeistä matoista, hienoista tauluista ja kaikesta muusta sellaisesta, joka kuului hyvin rikkaan miehen asuntoon. Sitten hänet ja hänen toverinsa kutsuttiin suureen huoneeseen, joka oli puolittain herran työhuone, puolittain kirjasto. Siellä istui suuren, kauniisti puuleikkauksilla koristetun pöydän ääressä, jolla oli sekaisin kirjoja ja papereita, keski-ikäinen teräväkatseinen mies, joka loi silmänsä rauhallisesti tulijoihin papereistaan.
"Hiivatti! — Meikäläisiä!" kuiskasi Melky Rubinstein, joka seisoi
Lauristonin vieressä. "Sopiipa se!"
Lauriston ymmärsi aivan heti, mitä Melky tarkoitti. Herra Spencer Levendale oli varmisti juutalainen. Hänen tumma tukkansa ja partansa, hänen suuret tummat silmänsä, ihon kellertävä väri, hänen nenänsä ja huultensa kaaret, kaikki ilmaisi hänen olevan seemiläistä alkuperää. Ilmeisestikin hän oli hyvässä asemassa oleva lujaluonteinen mies, tyyni ja itsensä hillitsevä, jolla ei ollut taipumusta lavertelemiseen. Hän vilkaisi nimikorttiin, jonka Ayscough oli lähettänyt, ja kääntyen hänen puoleensa virkkoi:
"Mistä on kysymys?"
Ayscough kävi suoraan käsiksi asiaan.
"Herra Levendale, tulin sen ilmoituksen johdosta, joka on ollut kaikissa aamulehdissä", hän virkkoi. "Voin kertoa teille, että tuo kirjanne löydettiin eilen iltapäivällä omituisten olosuhteitten vallitessa. Ehkä tunnette herra Daniel Multeniuksen, Praed-kadun varrella asuvan jalokivikauppiaan ja panttilainaajan?"
"En ollenkaan", vastasi Levendale. "En ole koskaan kuullut hänestä."
"Hänet tunnettiin kunnon mieheksi siinä kaupunginosassa", huomautti Ayscough tyynesti. "No niin, herra Multeniuksen tapasi eilen iltapäivällä noin puoli kuusi kuolleena myymälänsä perällä olevassa huoneessa tämä nuori mies, herra Lauriston, joka sattui pistäytymään sinne. Minä saavuin sinne myöskin muutamia minuutteja myöhemmin. Teidän kirjanne — sillä se se varmasti en — oli sen huoneen pöydällä. Tämä toinen nuori mies, herra Rubinstein, on herra Multeniuksen sukulainen ja hänen tekemiensä tiedustelujen nojalla on saatu ehdottomasti selville, että kirja ei ollut herra Multeniuksella pantattavana eikä myytävänä, vaikka se on varmasti joutunut sinne sillä välillä, jolloin te olitte kadottanut sen ja ennenkuin vanhus tavattiin kuolleena. Nyt me — poliisiviranomaiset — tahtoisimme tietää kuinka se joutui sinne. Ja sen vuoksi olen tullut teidän luoksenne. Mitä voitte kertoa minulle, herra Levendale?" Levendale, joka oli kuunnellut Ayscoughia hyvin tarkoin ja Lauristonin mielestä erittäin valppaasti, työnsi syrjään kirjeen, joka häneltä oli jäänyt kesken, ja katseli vieraitaan toista toisensa perästä. "Missä kirjani on?" hän kysyi. "Olkaa huoletta — se on turvassa, herra", virkkoi Melky. "Se on nyt lukon takana eräässä kaapissa siinä huoneessa, josta se löydettiinkin, ja avain on minun taskussani."
Levendale kääntyi salapoliisin puoleen vilkaisten taas hänen nimikorttiinsa.
"Kaikki mitä voin kertoa teille, herra Ayscough", hän virkkoi, "on — jotensakin — tyhjentävästi sanottu sanomalehti-ilmoituksessa. Tietysti voin sitä vähän täydentää. Kirja on erittäin arvokas. Minä olen nähkääs", hän jatkoi viitaten kädellään välinpitämättömästi kirjahyllyihin päin, "jonkinlainen harvinaisten kirjain kerääjä. Ostin tämän teoksen eilen iltapäivällä eräältä hyvin tunnetulta kauppiaalta High Holbornissa. Heti sen ostettuani nousin Cricklewoodin raitiovaunuun, josta astuin pois Chapel-kadulla — niin, tosiaankin Praed-kadun kulmassa, sillä halusin pistäytyä Great Western-hotellissa. Vasta sieltä tultuani huomasin jättäneeni kirjan raitiovaunuun — olin peräti vaipunut erään liikeasian pohtimiseen — olin pannut kirjan taakseni nurkkaan — ja tietysti olin unohtanut sen, niin kallisarvoinen kuin se onkin. Myöhemmin kysyin asiaa puhelimitse raitiotievirkailijoilta, mutta kun he eivät olleet kuulleet siitä mitään, lähetin ilmoituksen kaikkiin aamulehtiin. Olen hyvin iloinen saadessani nyt tiedon siitä ja mielihyvällä tulen palkitsemaan teidät", hän lopetti kääntyen Melkyyn päin. "Ja kunnollisesti, niin kuin lupasin." Mutta Melky ei tehnyt pienintäkään kiitollisuuden tai ilon merkkiä. Hän tarkasteli edessään olevaa rikasta miestä kiusallisella tavalla.
"Herra!" hän virkkoi äkkiä. "Haluaisin kysyä teiltä erästä asiaa."
Levendale rypisti vähän otsaansa. "No niin", hän sanoi sitten tylysti.
"Mikä se on?"
"Sanon sen heti", vastasi Melky. "Oliko tuo kirja kääritty paperiin?
Oliko sen ympärillä ruskea paperi teidän jättäessänne sen?"
Lauristonista näytti, että Levendale joutui jonkin verran hämilleen. Mutta jos niin oli, ei sitä kestänyt sekuntia kauemmin. Hän vastasi hyvin pian.
"Ei, sitä ei ollut", hän sanoi. "Minä toin sen myymälästä ihan sellaisena kuin se olikin. Miksi sitä kysytte?"
"Se on erittäin hienosti sidottu kirja", huomautti Melky. "Minä olisin luullut, että jos se olisi jäänyt raitiovaunuun, kuljettaja olisi huomannut sen pian."
"Niin minäkin", myönsi Levendale. "Onko vielä muuta?" hän lisäsi vilkaisten Ayscoughiin.
"Ei, herra Levendale, kiitoksia", vastasi salapoliisi. "Ei ainakaan tällä hetkellä. Mutta asia on siten, että herra Multenius näyttää menettäneen henkensä väkivaltaisella tavalla — ja minä haluaisin tietää oliko sillä henkilöllä, joka toi kirjanne hänen myymäläänsä, mitään tekemistä asian kanssa, kuka hän sitten lieneekin ollut."
"Ahaa! — minä en kuitenkaan voi kertoa teille mitään muuta", sanoi Levendale. "Olkaa hyvä ja pitäkää tarkoin huolta kirjastani tällä välin, herra Ayscough. Hyvästi."
Ulos tultuaan Ayscough vilkaisi kelloaan ja katsahti tovereihinsa.
"Nyt on aika lähteä kuulusteluun", hän huomautti. "Tulkaa — lähtekäämme sinne yhdessä. Teitähän tarvitaan siellä molempia."
"Yhdyn teihin sitten tutkinnossa, herra Ayscough", sanoi Melky. "Viivyn muutamia minuutteja eräällä asialla — tulen pian."
Hän kiirehti pois erästä oikokujaa, joka kulki Praed-kadun poikki, ja pistäytyi rouva Goldmarkin asuntoon.
Rouva Goldmark oli yhä vielä Zillahia auttamassa, ja hänen sijaisenaan oli sama nuori nainen, jonka Melky oli edellisenäkin iltana siellä tavannut. Melky veti hänet syrjään!
"Kuulkaahan", hän virkkoi hyvin salaperäisen näköisenä. "Kysyn teiltä erästä asiaa, jonka toivon jäävän aivan meidän kahden välille. Voitteko sanoa minulle, minkä näköinen se herrasmies on, jonka luulitte kadottaneen sen kalvosinnapin, jonka näytitte minulle rouva Goldmarkin Pöytälaatikosta? Muistattehan?"
"Muistan", vastasi nuori nainen heti. "Pitkä — tumma — puhtaaksi ajeltu — hyvin ruskeaverinen — aivan saman näköinen kuin siirtomaista tulleet. Päässään hänellä oli pehmeä hattu."
"Älkää virkkako sanaakaan kenellekään", sanoi Melky entistä salaperäisemmin. Ja nyökäten päätään hyvin juhlallisesti hän lähti pois ruokapaikasta ja riensi kuolemansyyn tutkintotilaisuuteen.
VIII
TUTKINTO
Lauriston tuli ensimmäistä kertaa elämässään ruumiintarkastajan virkahuoneeseen, saapuessaan sinne nyt Ayscoughin kanssa. Hänellä ei ollut paljoakaan aavistusta siitä, mitä sellaisissa paikoissa puuhattiin. Hän tiesi, että ruumiintarkastajan toimisto on erittäin vanhanaikainen, että kun joku henkilö kuolee epäilyttäväin asianhaarain vallitessa, pitää ruumiintarkastaja silloin tutkinnon, ja että hänellä on toimessaan apuna kaksitoista valamiestä. Mutta sitä ei Lauriston tiennyt, mitä ruumiintarkastaja ja valamiehistö oikein tekivät. Hän olikin hyvin ihmeissään huomatessaan joutuneensa korkeaan saliin, joka muistutti ulkonaisesti hyvin paljon oikeussalia. Siellä oli jonkinlaisella korokkeella istuin ruumiintarkastajaa varten, aitio valamiehistölle, pöytä oikeudenpalvelijoita, ja lakimiehiä varten, koroke todistajille ja varatut paikat yleisölle. Oli ilmeisestikin selvää, että kun joku kuoli niin surkealla tavalla kuin Daniel Multenius oli kuollut, laki piti hyvää huolta siitä, että jokainen saisi tietää kaikki sitä koskevat seikat ja että kaikki mahdollinen salaperäisyys siinä perinpohjin tutkittaisiin. Varsinainen yleisö ei kuitenkaan toistaiseksi voinut tuntea suurtakaan mielenkiintoa Daniel Multeniuksen kuolemaa kohtaan. Tähän hetkeen asti tunsivat jutun poliisiviranomaisten lisäksi vain muutamat henkilöt, vainajan sukulaiset ja hänen lähimmät naapurinsa Praed-kadun varrella. Lukuun ottamatta siis muutamia harvoja asianomaisia ei tutkintotilaisuudessa ollut tällä kerralla läsnä montakaan henkeä. Pari sanomalehtien uutishankkijaa vetelehti muistiinpanokirjoineen pöydän päässä odottaen mahdollisesti saavansa hyvän selostamisaiheen. Muutamia poliisilaitoksen virkamiehiä, jotka Lauriston jo oli nähnyt, seisoi puhelemissa lääkärin ja teräväsilmäiseltä näyttävän lakimiehen kanssa, jolla oli kirjuri apunaan. Oven ulkopuolella seisoskeli miehiä, ilmeisestikin tämän seudun kauppiaita ja talonisäntiä, jotka olivat sen näköisiä kuin olisivat mielellään tahtoneet palata tavanomaisiin puuhiinsa. Melky, joka tuli sisään muutamia minuutteja Lauristonin saapumisen jälkeen, istuutui hänen viereensä ja sysäsi häntä kyynärpäähän osoittaen noita ihmisiä.
"Nuo miehet kuuluvat valamiehistöön, herra", kuiskasi Melky. "Puoli kruunua saa jokainen jutusta ja sievän sotkun he siitä välistä tekevätkin. Noilla miekkosilla on valta lähettää ihminen elinkautiseen vankeuteen — kaikki riippuu heidän tuomiostaan. Mutta herra varjelkoon — he ottavat ohjauksensa tämän tuomioistuimen puheenjohtajalta — sitä miestä teidän on pidettävä silmällä."
Sitten Melky tarkasteli ympäristöään lähemmin ja huomasi lakimiehen näköisen henkilön, joka puheli poliisin kanssa. Hän tuuppasi Lauristonia kyynärpäällään.
"Herra", hän kuiskasi, "olkaa varovainen sanoissanne joutuessanne puhumaan tuohon todistajain aitioon. Katsokaahan tuota miestä, joka puhelee salapoliisien kanssa — tuota, jolla on kultasankaiset kakkulat kukoistavalla terävällä nenällään. Se on herra Parminter — tunnen hänet hyvin, peräti hyvin. Hän on lakimies, jonka poliisit kutsuvat tämäntapaisissa asioissa todistajia kuulustelemaan, ymmärrättehän? Varokaa häntä, herra Lauriston, jos hän alkaa kuulustella teitä! — siinä on mies, joka saa jutun syntymään vaikka kuivasta kapaturskasta — menköön hiivattiin koko mies! Hän on oikea kauhun kappale, tällaisen oikeuden puheenjohtaja ei ole hänen rinnallaan mitään — hän on hyvälaatuinen mies, mutta Parminter — herra meitä auttakoon. Olen kuullut hänen kääntävän todistajat niin, että heidän sisäpuolensa on muuttunut ulkopuoleksi, eikä vain puolittain! Ja tuossa on puheenjohtaja."
Lauristen melkein unohti olevansa tärkeä todistaja. Hän oli hyvin taipuvainen pitämään itseään pelkkänä katselijana istuessaan paikallaan ja nähdessään oikeuden istunnon juhlalliset avajaiset, kaksitoistahenkisen valamiehistön vannomisen, jotka kaikki näyttivät hyvin kiusaantuneilta, ja kaikki ne alkuvalmistelut, jotka tapahtuivat ennen päivän varsinaisen työn alkamista. Mutta vihdoinkin, kun puheenjohtaja oli tehnyt muutamia esihuomautuksia, mm. ilmoittanut, että Daniel Multenius vainaja oli hyvin tunnettu ja kunnioitettu kauppias siinä kaupunginosassa, että he kaikki olivat surullisia kuullessaan hänen äkillisestä kuolemastaan, ja että siihen liittyi asianhaaroja, jotka vaativat ehdottomasti huolellista tutkimista, silloin juttu alkoi. Lauriston, joka oli ammattinsa vuoksi kuunnellut monia lakijuttuja, huomasi melkein heti, että poliisit olivat pelottavan herra Parminterin vaikutuksesta, joka nyt istui apulaisineen pöydän ääressä, huolellisesti järjestäneet todisteitten esittämisen oman suunnitelmansa ja järjestelmänsä mukaan, jonka hän tajusi kokonaisuudessaan tarkoitetun joko saattamaan hänet itsensä syylliseksi tai luomaan epäluulon varjon häneen. Hänen mielenkiintonsa alkoi saada henkilökohtaista väriä.
Selostus Daniel Multeniuksen kuolemaa koskevista asianhaaroista sellaisena kuin se esitettiin todistajain aitiossa, johon yksi henkilö astui toisensa perästä, näytti olevan hyvin selvä yhdeltä näkökannalta: sen esittämisessä oli oma viehätyksensä. Se alkoi Melkystä, joka kutsuttiin aitioon ensimmäisenä todistamaan vainajan olevan Daniel Multeniuksen, vastaamaan muutamiin yleisiin häntä koskeviin kysymyksiin ja toteamaan, että vanhus heidän viimeksi tavatessaan toisensa muutamia tunteja ennen hänen kuolemaansa oli tavallisessa voinnissaan: niin hyvässä kunnossa ainakin kuin hänen ikäisensä viidenkahdeksatta vuotias mies voi olla, joka tosin alkoi heikontua, niin kuin luonnollistakin oli. Melkyltä ei kysytty paljon eikä mitään niiden pelkkäin tosiasiain lisäksi, jotka hän vapaaehtoisesti kertoi. Teräväsilmäinen herra Parminter jätti hänet rauhaan. Tärkeämpi todistaja oli poliisilaitoksen lähettämä lääkäri, joka todisti, että vainaja oli ollut kuolleena viisikymmentä minuuttia ennen hänen paikalle saapumistaan, että hänen kimppuunsa oli epäilemättä hyökätty rajusti, että hänen kurkkuaan ja vasenta käsivarttaan oli puristettu kovasti, sillä kummassakin paikassa näkyi vielä selvät jäljet, ja että kuolemansyynä oli näiden selvien väkivallantekojen aiheuttama kauhistus. Päivänselvää oli, sanoi tämä todistaja, että vanhus oli heikko ja että hänellä oli heikko sydän. Yllä kuvatun laatuinen hyökkäys riitti täydellisesti aiheuttamaan kuoleman melkein heti.
"On siis kysymyksessä murhajuttu", mutisi Melky, joka oli palannut istumaan Lauristonin viereen. "Siihen poliisi nyt pyrkii. Olkaa varuillanne, herra!"
Mutta ennen Lauristonia kutsuttiin vielä esiin kolme muuta todistajaa. Hänestä alkoi tuntua salaperäiseltä, että hänen todistuksensa lykättiin niin pitkälle — hän oli ensimmäisenä löytänyt vanhuksen kuolleena, ja hänen olisi mielestään pitänyt joutua esiin aivan jutun alkuvaiheessa. Hän oli juuri kuiskaamaisillaan tätä asiaa koskevan käsityksensä Melkylle, kun ovi avautui ja Zillah tuli sisään Ayscoughin saattamana, joka opasti hänet todistajain aitioon.
Zillah oli jo pukeutunut suruvaatteisiin isoisänsä kuoleman jälkeen. Hän oli ilmeisesti pahoillaan siitä, että oli joutunut todistajaksi, ja oikeuden puheenjohtaja supistikin hänen tehtävänsä mahdollisimman lyhyeksi. Nyt ei esitetty montakaan kysymystä, eikä Zillah puhunut pallon. Hän oli mennyt ostoksille puoli viisi edellisenä iltapäivänä, oli jättänyt yksin isoisänsä, joka oli täysin hyvässä voinnissa. Ukko oleskeli varsinaisessa myymälähuoneessa tekemättä mitään erikoisempaa, Zillah oli viipynyt poissa noin puoli tuntia ja palatessaan tavannut herra Ayscoughin, jonka tunsi ennestään, ja herra Lauristonin, jonka hän niinikään tunsi. Molemmat herrat olivat myymälässä, ja hänen isoisänsä makasi kuolleena viereisessä arkihuoneessa. Tytön todistuksen tultua näin pitkälle puheenjohtaja huomautti, ettei hän halunnut kysellä Zillahilta lisää nyt, vaan pyysi häntä jäämään saapuville. Rouva Goldmark oli tullut hänen mukanaan, ja molemmat naiset istuutuivat nyt Melkyn ja Lauristonin lähelle. Lauriston oli puolittain vakuutettu siitä, että hänen vuoronsa tulisi nyt.
Mutta nyt kutsuttiin esiin Ayscough antamaan lyhyt ja asiallinen selostus siitä, mitä hän tiesi. Hän oli mennyt tapaamaan herra Multeniusta liikeasiassa — hän otti par'aikaa selvää eräästä varastetusta esineestä, jonka luultiin pantatun Edgware-tien lähistölle. Hän kertoi, kuinka Lauriston törmäsi häntä vastaan hänen astuessaan myymälään, mitä Lauriston sanoi hänelle, mitä hän itse näki ja arvosteli, mitä tapahtui jälkeenpäin. Se oli vaatimaton ja asiallinen selostus, jossa ei ollut pienintäkään hämmästyksen, ennakkoluulon tai oman suunnitelman merkkiä — eikä kukaan kysynyt Ayscoughilta mitään äskeisen selityksen johdosta.
"Nyt ei ole ketään muita kuin te esiin kutsumatta", kuiskasi Melky Lauristonille. "Kertokaa visusti niistä penteleen sormuksista — ja varokaa tuota Parminteria!"
Mutta Melky erehtyi — viranomaisten silmät eivät kääntyneet Lauristonin, vaan oikeussalissa olevan yleisön penkkeihin päin aivan kuin etsiäkseen sieltä jotakin henkilöä.
"On eräs todistaja, joka on vapaaehtoisesti tarjoutunut esittämään mitä tietää", virkkoi puheenjohtaja. "Mielestäni se on erittäin tärkeää. Meidän on paras kuunnella sitä nyt tässä kohdassa. Benjamin Hollinshaw!"
Melkyltä pääsi omituinen murahdus, ja hän vilkaisi Lauristoniin.
"Tuolla miehellä on myymälä aivan vastapäätä. Hiivatti sentään — mitä hänellä on sanottavaa?"
Benjamin Hollinshaw astui esiin. Hän oli nuorehko, jokseenkin itsetietoisen näköinen henkilö, joka astui todistajain aitioon aivan kuin hän olisi koko ikänsä suorittanut erittäin tärkeitä asioita ja pitäisi täysin luonnollisena seikkana, että niin tulisi nytkin käymään. Hän vannoi valansa ja katseli oikeusistuimen jäseniä vähän ylpeän näköisenä juuri kuin ilmaistakseen, että hän tulisi nyt paljastamaan tärkeämpiä seikkoja kuin kukaan saattoi ymmärtää. Saatuaan kehoituksen ilmaista tietonsa hän kertoi mitä tiesi, ilmeisestikin nauttien sen esittämisestä. Hänellä oli kauppa Praed-kadun varrella, tarkemmin sanoen käytettyjen vaatteiden kauppa. Hän oli omistanut sen jo monta vuotta perintönä isältään. Tietysti hän muisti eilisen iltapäivän. Noin puoli kuusi hän seisoskeli myymälänsä ovella. Se oli suoraan vastapäätä Daniel Multeniuksen ovea. Oli tullut jo pimeä, ja kadulla oli jonkin verran sumuakin, ei paljoa, mutta sentään sakeahkosti. Daniel Multeniuksen akkuna oli valaistu, mutta vain parilla kaasulampulla. Panttitoimiston sisäänkäytävän yläpuolella oleva ulkoneva osoitekilpi oli valaistu. Seisoessaan siinä ovellaan ja katsellessaan Multeniuksen puolelle hän ei muutamaan minuuttiin nähnyt kenenkään menevän sinne sisälle tai lähtevän sieltä. Mutta sitten hän huomasi Edgware-tieltä päin tulevan nuoren miehen, jonka käytös aika lailla hämmästytti häntä. Kuljettuaan hitaasti Multeniuksen myymälän ohitse nuori mies pysähtyi, kääntyi ja rupesi katselemaan sisään ulko-oven yläruudusta. Kerran tai pari hän kurkisteli sieltä. Sitten hän meni akkunan äärimmäiseen reunaan ja katseli sisään yhtä uteliaasti ja tarkasti juuri kuin olisi tahtonut saada selville kuka sisällä oli. Hän asettautui sitten eri kohdille akkunan taakse koetellen, kuinka parhaiten näkisi sisään. Viimein hän meni sivukäytävään ja astui sisään siitä ovesta, jota panttitavaraa tuovat ihmiset tavallisesti käyttävät. Hollinshaw jäi sitten myymälänsä ovelle muutamiksi minuuteiksi — viipyen vielä siihen asti, kunnes äskeinen todistaja saapui paikalle. Hän näki Ayscoughin menevän sisään Multeniuksen ulko-ovesta ja pysähtyvän heti — sitten ovi sulkeutui, ja hän itse meni omaan myymäläänsä, sillä hänen vaimonsa kutsui häntä juuri silloin teelle. "Näittekö mainitsemanne nuoren miehen aivan selvästi?" kysyi ruumiintarkastaja.
"Yhtä selvästi kuin teidätkin", vastasi todistaja.
"Näettekö hänet täällä?"
Hollinshaw kääntyi äkkiä ja osoitti Lauristonia.
"Tuolla on se nuori mies", hän sanoi vakuuttavasti.
Kaikkien kurkottaessa kaulaansa Melky kuiskasi Lauristonille.
"Teillä olisi pitänyt olla lakimies apulaisena", hän virkkoi. "Hiivatti sentään — minähän olen oikea tomppeli, kun en ajatellut sitä! Olkaa varuillanne — oikeuden puheenjohtaja katselee teitä!"
Jokainen saapuvilla olevista tosiaankin tuijotti Lauristoniin. Sitten puheenjohtaja kääntyi hänen puoleensa.
"Haluatteko kysyä jotakin tältä todistajalta?" hän sanoi.
Lauriston nousi seisomaan.
"En", hän vastasi. "Se on aivan totta, mitä hän sanoi. Nimittäin mikäli se koskee minua."
Puheenjohtaja epäröi hetkisen. Sitten hän viittasi Hollinshawia poistumaan todistajain aitiosta ja kääntyi taas Lauristoniin.
"Nyt haluamme kuulla teidän todistuksenne", hän virkkoi. "Ja — sallikaa minun huomauttaa teille varalta, ettei teillä ole minkäänlaista velvollisuutta sanoa sellaista, mikä syyttäisi teitä rikoksesta."
IX
KENEN NE SORMUKSET OLIVAT?
Kiinnittämättä laisinkaan huomiota, siihen, että Melky, joka näytti aivan kuin istuvan tulisilla hiilillä, koetti kuiskata joitakin neuvoja, Lauriston nousi heti seisomaan ja astui todistajain aitioon. Yleisön paikoilla istuvat naiset vilkaisivat häneen ihaillen ja uteliaasti — noin kaunis nuorukainen, kuiskasi eräs hentomielinen nainen, on käynyt vanhan herra Multeniuksen tapaisen miesparan kimppuun. Ja jokainen muu oikeuden puheenjohtajasta sanomalehtien uutishankkijaan asti, joka alkoi uskoa saavansa tänä aamuna sittenkin hyvän uutisen, tarkasteli häntä kiinteästi. Tässä oli kuitenkin se todistaja, joka oli löytänyt panttilainaajan ruumiina.
Lauriston, vähän punastuneena jouduttuaan näin suuren mielenkiinnon esineeksi, vastasi alkukysymyksiin sujuvasti ja viivyttelemättä. Hänen nimensä oli Andrew Carruthers Lauriston. Iältään hän oli melkein kaksikymmentä kaksi vuotta. Hän oli syntyisin Peeblesistä Skotlannista — jo manalle menneen Andrew Lauristonin ainoa poika. Hänen isänsä oli vapaakirkollinen pappi. Hänen äitinsäkin oli kuollut. Hän itse oli tullut Lontooseen noin kaksi vuotta sitten — heti äitinsä kuoleman jälkeen. Viimeksi kuluneina viikkoina hän oli asunut rouva Flitwickin luona Star-kadulla — se oli nyt hänen nykyinen osoitteensa. Hän oli kirjailija — kirjoitti kertomuksia ja novelleja. Hän oli kuullut kaikkien äskeisten todistajain lausunnot, myöskin viimeisen, herra Hollinshawin. Kaikki, mitä tämä oli sanonut, oli totta. Oli aivan totta, että hän oli mennyt Multeniuksen panttitoimistoon noin puoli kuusi edellisenä iltapäivänä omalle asialleen. Hän oli kurkistanut sisään sekä molemmista ovista että akkunasta ennenkuin astui toimistoon. Hän halusi tietää kuka oli myymälässä, herra Multeniusko vai hänen tyttärentyttärensä. Ja siihen oli hyvinkin yksinkertainen syy: hän ei ollut koskaan suorittanut asioitaan herra Multeniuksen kanssa, ei ollut tietääkseen häntä edes nähnytkään, mutta hän oli aikaisemmin tehnyt kauppaa neiti Wildrosen kanssa ja toivoi, mikäli mahdollista, saavansa selvittää asiansa nytkin hänen kanssaan. Hän ei tosiaankaan nähnyt myymälässä ketään kurkistaessaan sisään sekä akkunasta että ovenruudusta. Sen vuoksi hän kiersi panttitoimistoon sivukäytävästä.
Kaikki tämä saatiin kuulla vastauksina puheenjohtajan esittämiin kysymyksiin, joka nyt vaikeni ja vilkaisi Lauristoniin jokseenkin ystävällisesti. "Epäilemättä olette jo selvillä siitä, että teidän eilisiltainen käyntinne panttitoimistossa näyttää tai voi ainakin näyttää jonkin verran epäilyttävältä muutamien asianhaarain vuoksi", hän virkkoi. "Tahtoisitteko nyt kertoa oikeusistuimelle omalla tavallanne täsmälleen, mitä tapahtui ja mitä huomasitte astuttuanne sisään panttitoimistoon?"
"Sitä juuri toivonkin", vastasi Lauriston halukkaasti. "Olen jo kertonutkin sen useammin kuin kerran poliisille ja herra Multeniuksen omaisille — kerron sen vieläkin niin selvästi ja lyhyesti kuin voin. Menin erääseen panttiosastoon, joka oli ensimmäisenä sivuoven vieressä. En nähnyt ketään, en kuullut ketään. Koputin myymäläpöytään — kukaan ei tullut. Silloin kurkistin toisen osaston kautta taempana olevaan asuinhuoneeseen, jonka ovi oli selällään. Näin heti vanhan miehen, jonka otaksuin herra Multeniukseksi. Hän makasi lattialla — jalat olivat avonaiseen oveen päin ja pää takkamatolla lähellä tuliristikkoa. Hyppäsin silloin heti myymäläpöydän ylitse ja menin asuinhuoneeseen. Paikalla huomasin hänet kuolleeksi ja melkein heti kiirehdin ulko-ovelle hakeakseni apua. Ovella törmäsin herra Ayscoughiin, joka oli juuri tulossa sisään minun avatessani ovea. Kerroin hänelle heti löydöstäni. Siinä on avoimesti kerrottuna kaikki mitä tiedän asiasta."
"Ettekö kuullut kenenkään liikkuvan myymälän sisällä tai lähistöllä silloin, kun te astuitte sisään?" kysyi ruumiintarkastaja.
"En kuullut mitään", Lauriston vastasi. "Siellä vallitsi täysi hiljaisuus."
"Minkä vuoksi menitte sinne?"
"Lainaamaan rahaa kahta sormusta vastaan."
"Olivatko ne teidän omaisuuttanne?"
"Olivat."
"Olitteko ollut siellä aikaisemmin jollakin sentapaisella asialla?"
"Vain kerran."
"Milloin?"
"Viime viikolla", vastasi Lauriston. "Panttasin siellä, kelloni."
"Olette siis ollut rahapulassa?"
"Olen. Mutta vain jonkin aikaa — odotin rahalähetystä."
"Toivoakseni olette sen sittemmin saanut", huomautti puheenjohtaja.
"Herra Ayscough oli luonani rahalähetyksen saapuessa", sanoi Lauriston vilkaisten salapoliisiin. "Tapasimme sen — tarkemmin sanoen kaksi kirjettä — asunnostani, kun lähdimme sinne yhdessä heti sen jälkeen, mitä juuri olen kertonut teille."
"Olitte edellisellä kerralla suorittanut asianne tyttärentyttären kanssa?" kysyi ruumiintarkastaja. "Ette ollut siis nähnyt vanhusta?"
"En koskaan tietääkseni nähnyt herra Multeniusta, ennenkuin tapasin hänet kuolleena asuinhuoneensa lattialla", vastasi Lauristen.
Puheenjohtaja kääntyi poispäin tästä todistajasta ja katsoi siihen pöytään päin, jonka ääressä herra Parminter ja poliisiviranomaiset istuivat. Herra Parminter nousi hitaasti seisomaan, vilkaisi Lauristoniin ja esitti ensimmäisen kysymyksensä rauhallisella, melkein lempeällä äänellä aivan kuin olisi aikonut antautua todistajan kanssa ystävälliseen jutteluun.
"Teidän kunnianhimonanne on siis kirjaileminen?" hän kysyi.
"Minä olen kirjailija", vastasi Lauriston.
Herra Parminter veti esiin nuuskarasian ja otti hyppysellisen nuuskaa.
"Oletteko julkaissut paljon?" hän kysyi kuivasti.
"Pari kolme kertomusta — lyhyitä."
"Tuottivatko ne paljon rahaa?"
"Viisi puntaa kumpikin."
"Oletteko tehnyt mitään muuta elatukseksenne siitä lähtien kuin tulitte
Lontooseen kaksi vuotta sitten?"
"En ole."
"Kuinka paljon olette ansainnut kynällänne tänne tulonne jälkeen?"
"Noin kolmekymmentä puntaa."
"Kolmekymmentä puntaa kahtena vuotena."
"Millä olette elänyt?"
"Minulla oli rahaa ennestään", vastasi Lauriston. "Minulla oli kaksi sataa puntaa kotoa lähtiessäni."
"Ja milloin se loppui?" kysyi Parminter.
"Viime viikolla."
"Ja niin veitte kellonne panttitoimistoon. Ja eilen, kun eivät odottamanne rahat olleet saapuneet, teidän oli pakko mennä taas panttitoimistoon? Mukaanne otitte, niin kuin juuri sanoitte, kaksi sormusta — teidän omaisuuttanne. Olenko oikeassa?"
"Täysin oikeassa — kaksi sormusta — minun omaisuuttani."
Herra Parminter kääntyi puhelemaan erään poliisiviranomaisen kanssa, joka nostaen syrjään erään edessään olevan ruskean paperiarkin paljasti saman sormustarjottimen, jonka Lauriston ja Ayscough olivat nähneet Multeniuksen asuinhuoneen pöydällä. Samalla Parminter nosti omia papereitaan ja otti niiden alta esiin Lauristonin sormukset. Hän otti ne, pani kämmenelleen ja ojensi ne todistajaa kohti.
"Nämä sormuksetko te veitte panttitoimistoon?" hän kysyi.
"Niin", vastasi Lauriston. "Ne ovat äitini sormukset."
Parminter osoitti tarjotinta. "Näittekö tämän asuinhuoneessa, jossa tapasitte vainajan?" hän kysyi. "Näin."
"Tuntuiko teistä kummalliselta, että omat sormuksenne muistuttivat niin huomattavasti tällä tarjottimella olevia?"
"Ei", vastasi Lauriston, "minä en ymmärrä mitään sormuksista".
Parminter ojensi tyynesti sormustarjottimen puheenjohtajalle ja samalla Lauristonin sormukset valkoisella paperilla. "Ehkä haluatte tarkastaa näitä esineitä ja kiinnittää valamiesten huomion niihin?" hän sanoi ja kääntyi taas todistajain aitioon päin. "Tahtoisin kysyä teiltä erästä hyvin tärkeää seikkaa", hän jatkoi. "Teidän on paras harkita sitä tarkoin, ennenkuin vastaatte. Se on teille tärkeämpi kuin ehkä ensi kuulemalla tuntuu. Voitteko tyydyttävästi todistaa, että nuo kaksi sormusta, joita väitätte omiksenne, ovat todella teidän?"
Tätä kysymystä seurasi kuolemanhiljaisuus oikeussalissa. Ihmisiä oli tullut lisää vielä kuulustelun alettuakin, ja huone oli nyt täpö täynnä. Jokaisen katse oli suunnattu Lauristoniin hänen seisoessaan todistajain aitiossa ilmeisestikin syviin ajatuksiin vaipuneena. Ja kahdesta silmäparista kuvastui kiihkeä levottomuus: Melky oli hermostunut ja levoton, Zillah ilmeisestikin hyvin huolissaan. Mutta Lauriston ei vilkaissut kumpaankaan, vaan kääntyi lopulta Parminteriin päin vilpittömän näköisenä.
"Sormukset ovat minun", hän vastasi, "mutta en tiedä kuinka saan sen todistetuksi".
Hillittyä mutinaa kuului oikeussalissa. Keskellä huonetta puheenjohtaja ojensi sormukset eräälle poliisiviranomaiselle ja viittasi häntä näyttämään niitä valamiehille. Ja taas kuului Parminterin lempeä ääni. "Ette voi todistaa niitä omiksenne."
"Saanko selittää?" kysyi Lauriston. "Nähkääs — voi mahdollisesti olla ihmisiä, vanhoja ystäviä, jotka ovat nähneet nämä sormukset äitini hallussa. Mutta en tiedä, mistä löytäisin semmoisia ihmisiä. Jos se on välttämätöntä, voin koettaa."
"Teidän sijassanne ehdottomasti koettaisin", huomautti Parminter kuivasti. "Milloin nuo kaksi sormusta sitten joutuivat teidän haltuunne?"
"Äitini kuollessa", vastasi Lauriston.
"Missä olette säilyttänyt niitä?"
"Lukitussa arkussani."
"Ettekö ole koskaan missään tilanteessa näyttänyt niitä kenellekään?
Ajatelkaa."
"En", vastasi Lauriston. "En voi sanoa kenellekään näyttäneeni."
"Ette edes äitinne kuoleman jälkeen?"
"En. Otin tietysti haltuuni kaikki hänen tavaransa. En muista näyttäneeni sormuksia kenellekään."
"Piditte ne arkussanne siihen asti kun otitte ne esiin hankkiaksenne rahaa niitä vastaan?"
"Niin — aivan oikein", myönsi Lauriston.
"Kuinka paljon rahaa teillä oli kaiken kaikkiaan, kun lähditte panttitoimistoon eilen iltapäivällä?"
Lauristonin kasvoille levisi tumma puna.
"Minulla ei ollut rahaa laisinkaan, jos teidän täytyy se välttämättä tietää", sanoi hän.
Taas kuului mutinaa oikeussalissa — yleisön penkeillä istuvat herkkämieliset naiset äännähtelivät säälistä, sillä he tunsivat itse panttitoimistot sekä sen hädän, joka ajoi sinne menemään. Nyt heidän sydämessään oli herännyt voimakas myötätunto todistajain aitiossa seisovaa nuorukaista kohtaan. Mutta Lauriston alkoi äkkiä hymyillä voitonvarmasti.
"Yhdentekevää", hän lisäsi vilkaisten Parminteriin, "tuskin tuntiakaan oli kulunut sen jälkeen, kun sain neljäkymmentä puntaa kirjeissä. Ayscough tietää sen!"
Parminter ei välittänyt laisinkaan tästä huomautuksesta. Hän oli kuiskaillut poliisipäällikön kanssa ja kääntyi nyt puheenjohtajan puoleen.
"Pyytäisin, että tämä todistaja astuisi alas muutamiksi minuuteiksi", hän virkkoi. "Haluaisin saada neiti Wildrosen uudelleen esiin kutsutuksi."
Puheenjohtaja viittasi Zillahia ystävällisesti palaamaan todistaja-aitioon.
X
MELKY TULEE VÄLIIN
Zillah oli kuunnellut, kuinka Lauriston vastaili Parminterin tarkkoihin kysymyksiin, niin levottoman näköisenä, että sen huomasivat kaikki hänen lähellään istuvat. Nämä levottomuuden merkit lisääntyivät yhä hänen astuessaan hitaasti aitioon ja hän loi oikeuden puheenjohtajaan melkein vetoavan katseen. Mutta tämä vain katseli papereitaan, ja Zillahin oli pakko kääntyä Parmnterin puoleen, jonka ääni muuttui tavallistakin imelämmäksi hänen puhutellessaan Zillahia. Kun Parminter seisoi Zillahin edessä, olisi häntä tosiaankin voinut pitää ystävällisenä ja hyväntahtoisena herrasmiehenä, jonka ainoana päämääränä oli ilmaista sääliä ja lohduttelua. Mutta harvoilta läsnäolijoilta oikeussalissa jäi kuitenkaan huomaamatta niiden kysymysten tarkoitus, joita hän alkoi esittää kaikkein makeimmalla ja lempeimmällä äänellään.
"Ymmärtääkseni olette auttanut isoisävainajaanne hänen liikkeessään?" kysyi Parminter. "Aivan niin. No, kuinka kauan olette ollut hänen apulaisenaan?"
"Siitä lähtien kun pääsin koulusta kolme vuotta sitten", vastasi Zillah.
"Kolme vuotta — tosiaanko! Ja luullakseni olette asunut hänen luonaan jo muutamia vuosia ennen sitä?"
"Aivan pikku tytöstä asti", myönsi Zillah.
"Herra Multenius-vainaja on siis kasvattanut teidät? Niin oikein, te siis tunsitte hänen liikettään jonkin verran jo kouluaikananne?"
"Kyllä, hän opetti minulle monta seikkaa."
"Te olitte tietysti aina saapuvilla — vai mitä. Saanen otaksua, että te vähitellen tutustuitte aika hyvin niihin esineisiin, joita isoisänne liikkeessään käsitteli? Tietysti — kiitos. Teitä tosiaankin mainitaan jonkinlaiseksi asiantuntijaksi jalokivien ja metallien alalla?"
"Tunnen niitä koko paljon", vastasi Zillah.
"Te osasitte sanoa jonkin esineen arvon yhtä tarkoin kuin isoisänne?"
"Kyllä — tavallisten esineitten."
"Ja te tunsitte oikein hyvin isoisänne varaston?"
"Kyllä."
Parminter viittasi sitä viranomaista, jolla oli hallussaan sormustarjotin, asettamaan sen todistajain aition reunalle.
"Suvaitkaa ystävällisesti katsella tätä tarjotinta ja sen sisällystä", hän virkkoi. "Tunnette sen tietysti. Aivan niin. Tiedättekö nyt, missä tuo tarjotin oli teidän lähtiessänne ulos ja jättäessänne isoisänne yksin eilen iltapäivällä?"
"Kyllä", vastasi Zillah epäröimättä. "Myymälän perällä olevan asuinhuoneen pöydällä — jossa sen näin sisään tullessanikin. Isoisäni oli ottanut sen esiin ulkoakkunalta kiilloittaakseen sormukset."
"Tiedättekö, kuinka monta sormusta tarjottimella oli?"
"En. Ehkä kaksikymmentäviisi tai kolmekymmentä."
"Niin kuin helposti näkee, ovat ne irrallaan tarjottimella, joka on verhottu sametilla. Pidettiinkö niitä aina tuolla tavoin? Aivan noin. Ja te ette tiedä kuinka monta siinä oli — ettekä kuinka monta siinä pitäisi olla nyt? Oikein, oikein. Siinä on nyt tarkalleen sanoen kaksikymmentäseitsemän sormusta — ette voi sanoa, onko se oikea määrä?"
"En", vastasi Zillah, "eikä isoisänikään olisi voinut sitä sanoa. Joku sormus olisi voinut pudota tuolle tarjottimelle tai joutua pois siitä. Ne ovat kaikki vanhoja sormuksia."
"Mutta — arvokkaita?" kysäisi Parminter.
"Muutamat ovat. Toiset eivät kovinkaan."
"Mitä oikein ymmärrätte sanalla arvokas? Mikä esimerkiksi on tässä olevan halvimman sormuksen hinta ja mikä kaikkein arvokkaimman?"
Zillah vilkaisi melkein välinpitämättömästi edessään olevaan tarjottimeen.
"Muutamat noista sormuksista ovat vain viiden punnan hintaisia. Jotkut harvat parin-, kolmenkymmenen, pari on arvokkaampaa."
"Ja — ne ovat kaikki vanhoja?"
"Ne ovat kaikki vanhanaikuista työtä", sanoi Zillah. "Ne ovat jokainen monta vuotta sitten valmistettuja. Timantit ja helmet ovat tietysti oikeita."
Parminter ojensi hänelle sen paperiarkin, jolla Lauristonin sormuksia oli näytetty puheenjohtajalle ja valamiehille.
"Olkaa hyvä ja katsokaa näitä sormuksia", hän virkkoi tyynesti. "Ovatko ne samaa lajia ja samanarvoisia kuin tarjottimella olevat sormukset?"
"Ovat", myönsi Zillah. "Suunnilleen samaa."
"Mikä on noiden sormusten hinta erikseen?" kysyi Parminter. "Olkaa hyvä ja ilmaiskaa meille mielipiteenne ammatti-ihmisenä."
Zillah kumartui hetkiseksi tarkastamaan molempia sormuksia ja käänteli niitä.
"Tämän arvo on suunnilleen kolmekymmentä ja tuon noin viisikymmentä puntaa", hän vastasi vihdoin.
"Toisin sanoen nämä kaksi sormusta ovat samanlaisia muodoltaan ja arvoltaan kuin parhaat tarjottimella olevat sormukset?"
"Tunnetteko noita kahta sormusta?"
"En, — en ollenkaan."
Parminter vaikeni hetkiseksi ja kiinnitti valamiesten huomion itseensä terävällä katseellaan, ennenkuin kääntyi taas todistajan puoleen.
"Olisitteko tuntenut jonkin tarjottimella olevista sormuksista?" hän kysyi.
"En", vastasi Zillah. "En olisi."
"Ette siis voi millään tavalla sanoa ovatko nuo sormukset tuolta tarjottimelta otetut?"
"En!"
"Asian laita on siis, että kaikki nuo sormukset — kaksi paperiarkilla ja kaksikymmentäseitsemän tarjottimella — ovat samaa lajia, mitä tulee ikään ja valmistustapaan — kaikki aivan toistensa kaltaisia?"
"Niin ovat", myönsi Zillah.
"Ettekö te voi — kaikki mitä sanotte on valallanne vahvistettu, muistakaa se — ette voi ehdottomasti väittää, että noita kahta sormusta ei ole otettu tarjottimelta toisten joukosta?"
"En", vastasi Zillah. "Mutta en voi myöskään sanoa, että ne olisi otettu. Ja minä en sitä uskokaan. Minä en usko niitä meidän sormuksiksemme!"
Parminter hymyili rauhallisesti ja loi taas pikaisen katseen valamiehiin, jotka näyttivät tuntevan mielenkiintoa juttua kohtaan.
Sitten hän kääntyi Zillahin puoleen esittäen uuden sarjan kysymyksiä.
"Kuinka kauan olette tuntenut viimeisen todistajan, Andrew
Lauristonin?" hän kysyi.
"Viime viikosta alkaen", vastasi Zillah.
Hän oli punastunut kuullessaan Lauristonin nimen, ja Parminter huomasi sen heti.
"Kuinka tutustuitte häneen?"
"Hänen tullessaan liikkeeseemme asialle."
"Panttaamaan kelloaan, luullakseni?"
"Niin"
"Te suorititte sen asian hänen kanssaan?"
"Minä."
"Ette ollut koskaan ennen nähnyt häntä?"
"En."
"Oletteko nähnyt häntä sen koommin?"
Zillah epäröi hetkisen.
"Tapasin hänet — sattumalta — Kensingtonin puutarhassa sunnuntaina", hän vastasi vihdoin.
"Puhelitteko hänen kanssaan?"
"Puhelin", myönsi Zillah.
"Panttaamisestako?"
"Ei", kuului vastaus. "Hänen työstään — kirjailemisesta."
"Kertoiko hän teille olevansa hyvin ahtaalla?"
"Minä tiesin sen!" sanoi Zillah. "Olihan hän pantannut kellonsa."
"Ehkä — te näytätte olevan erittäin hyvä liikeihminen — ehkäpä annoitte hänelle jonkin neuvon?"
"Niin annoinkin. Neuvoin häntä niin kauan kuin hänellä suinkin oli jotakin pantattavaa välttämättä hankkimaan rahaa taskuunsa."
"Erinomainen neuvo", huomautti Parminter hymyillen. Hän nojautui eteenpäin katsellen todistajaa vakavammin. "Mainitsiko Lauriston sunnuntaina tai aikaisemmin hänet tavatessanne mitään hallussaan olevista kahdesta sormuksesta?"
"Ei", vastasi Zillah.
Parminter vaikeni, epäröi, kumarsi äkkiä oikeuden puheenjohtajalle ja istuutuen jälleen paikalleen veti esiin nuuskarasiansa. Puheenjohtaja viittasi Zillahia poistumaan todistajain aitiosta ja keskeytti Parminterin nuuskaushommat.
"Luullakseni on parasta lykätä asia nyt tässä vaiheessa", hän virkkoi. "Ilmeisestikään emme voi saada sitä loppuun tänään." Hän kääntyi valamiehiin. "Ehdotan, että tätä kuulustelua jatketaan viikon päästä", hän virkkoi. "Sillä välin —"
Hänen mielenkiintonsa suuntautui nyt äkkiä Melky Rubinsteiniin, joka nousi levottoman ja epäröivän näköisenä paikaltaan ja astui pöydän eteen pyytäen julkisesti puheenvuoroa.
"Mitä nyt?" kysyi puheenjohtaja. "Kuka olette? Aivan oikein, sama todistaja, joka totesi ruumiin Daniel Multeniukseksi. No niin?"
"Herra puheenjohtaja", virkkoi Melky kaikkein juhlallisimmalla äänellään. "Tätä kuulustelua ei ole johdettu oikealla tavalla! En tarkoita teitä — mutta nämä herrat, poliisi ja herra Parminter ovat väärillä jäljillä. Ymmärrän, mitä he ajavat takaa, ja he ovat väärässä! He salaavat todisteita, herra puheenjohtaja." Melky kääntyi Ayscoughiin päin. "Millaisena johtolankana käytetään tuota vanhaa kirjaa?" hän kysyi. "Miksi ette ole esittänyt sitä? Olen Daniel Multenius-vainajan läheisin miespuolinen sukulainen ja väitän, että se johtolanka on aika paljon tärkeämpi kuin mikään muu tänä aamuna esitetyistä. Mitä siitä kirjasta nyt arvellaan, herra Ayscough? Sanokaahan — mitä siitä kuuluu? — ja mitä sen omistajasta tiedetään?"
"Mitä se on?" kysyi puheenjohtaja. "Jos on jotakin —"
"Jotakin, herra!" huudahti Melky. "Siinäpä on juuri — sillä välillä, jolloin serkkuni neiti Zillah Wildrose lähti hyvässä voinnissa olevan vanhuksen luota ja ennenkuin herra Lauriston tapasi hänet kuolleena, on myymälässä käynyt joku, joka on jättänyt asuinhuoneen pöydälle arvokkaan kirjan, ja se kirja, kaikkien aamulehdissä olleitten ilmoitusten mukaan, on Sussex-aukion varrella asuvan parlamentinjäsenen herra Spencer Levendalen omaisuutta. Miksi ei sitä asiaa ole esitetty? Miksi ei herra Levendalea ole kutsuttu tänne? Pyydän teitä, herra puheenjohtaja, kiinnittämään siihenkin huomiotanne! Sen takana on enemmän —"
Puheenjohtaja nosti kätensä ja viittasi poliisipäällikön ja Parminterin pöytänsä luokse. Hetkisen kuluttua kutsuttiin Ayscough. Ja Lauriston, joka odotteli tämän neuvottelun tulosta, huomasi, ettei puheenjohtaja ollut oikein tyytyväinen. Hän kääntyi äkkiä poliisipäällikön puoleen esittäen kysymyksensä niin kuuluvasti, että kaikki oikeussalissa olevat sen kuulivat.
"Miksi ei kirjaa koskevia seikkoja esitetty heti alussa oikeusistuimelle?" hän kysyi. "Minusta nähden siinä on peräti tärkeä johtolanka. Se seikka, että sieltä löydettiin kirja, olisi pitänyt ehdottomasti mainita heti. Lykkään asian tästä päivästä viikon päähän, ja te saatte tuoda silloin kirjan ja haastaa herra Spencer Levendalen tänne todistajaksi. Siis viikon päästä, herrat!"
Melky Rubinstein kääntyi, kuiskasi jotakin nopeasti Zillahille ja rouva Goldmarkille, pisti sitten kätensä Lauristonin kainaloon ja veti hänet nopeasti pois oikeussalista.