SEKASOINTUJA.

ITKEVÄ HUILU.

Tein minä pajusta hilpeän huilun, mut en ääntä ma siihen saanut; aattelin: ei ole onneni haltia soittajan lahjoja mulle jaannut; soi, seli, soi, seli, lahjoja jaannut, ja ma kaikille huilua näytin.

Näin minä hyttysen: hyttynen kuule, puhalla huiluuni sielu ja henki! "Aurinko paistaa, ei ole aikaa", hyrisi hyttynen, hämärän renki; soi, seli, soi, seli, hämärän renki, ja huiluni päivässä kiilsi.

    Kuljin ma metsään, huutelin, kuuntelin,
    palolla kuhersi illalla rastas:
    Opeta tarkkaa taitoas mulle!
    "Käki sen vei!" niin vallaton vastas;
    soi, seli, soi, seli, vallaton vastas,
    ja ma vaijeten huilua katsoin.

Aholla asteli laulajaneitonen: sirukin äänesi sointua anna! "Lähteellä laulan, kun ylkäni saapuu, suotta en morsiuskruunua kanna;" soi, seli, soi, seli, kruunua kanna; ma huilusta silmäni siirsin.

Kuljin ma maailman markkinateitä, säveltä kysyin tuolta ja sieltä. Päätä ne puisti ja sormin ne haastoi, eikä ne tainneet kysyjän kieltä; soi, seli, soi, seli, kysyjän kieltä, ja huiluni rumaksi ruostui.

Kuljin ma kuulun tietäjän luokse: sanele taikojas, taitava ukko! "Ei ole huilusi tiedossa tehty, salassa sulle on luonnon lukko;" soi, seli, soi, seli, luonnon lukko, ja ma huiluni poveeni kätkin.

Nousin ma pyhälle vuorelle, huusin: puhu sinä Jumala huiluuni ääni! Salama juoksi ja ukkonen jymisi, pitkäisen leimaus huumasi pääni; soi, seli, soi, seli, huumasi pääni, ja huiluni mustaksi muuttui.

Silloin ma ilmoille itkuni päästin, kelmeät kasvoni pimeään peitin, aattelin: nyt minä kuolla tahdon; huonon huilun ma maahan heitin, soi, seli, soi, seli, maahan heitin, ja silloin helisi huilu.

Helisi huilu ja illalla itki, hellästi itki ja minua moitti, latvat ne lauloi ja puroset pulppui, hauet polski, kun sirkat soitti; soi, seli, soi, seli, sirkat soitti, ja ma huiluni huulille nostin.

Humisevan huilun huulille nostin, sormet ne sousi ja säveltä toisti, suru suli, vilisi virsien tulva, ihana aurinko sieluuni loisti; soi, seli, soi, seli, sieluuni loisti, ja huiluni ilosta itki.

SUUR'ITSE MINÄ.

Suur'itse Minä istuu jääkristalli-linnassaan ja kylmin kiiltävin silmin hän katsovi maailmaan, kas, holveihin heijastuupi lumitähtien kimmallus, ja lävitse kammioiden käy huurteinen huokaus, jos sinne käyt, oi, matkamies, käyt kuolemaasi!

Suur'itse Minä vanha on vihaaja auringon, oli ennen sydän hällä, nyt sijalla tyhjyys on, on hällä ystävä korppi ja pohjaton, musta yö, ja ainoa hupi on hällä, kun ahne korppi syö; hän monen onnen, monen lujan toivon kaasi.

    Öin onnen onkijajuokot ne hiipivät istuimen luo
    ja silmissä kiinteä ilme veriuhreja hälle ne tuo,
    ne antavat sydämmensä hänen lempikorpilleen
    ja sitte ne valansa vannoo kuin kuiskais ne itsekseen,
    Suur'itse Minän eteen ne nyt maahan luistaa:

"Suur'itse Minä! Vannon, nyt unhotan kaikki muut, ma unhotan armaani lemmen ja kotini kauniit puut, ma unhotan unelmat kauniit, ne kunniaan, kultaan myön, jos isäni tielle astuu, niin isäni maahan lyön, vain itseäni tahdon aina auttaa, muistaa.

En mitään keinoja kammo, kun himoni hulmuaa, sen kenkäni korolla poljen, ken minua vastustaa, en lasten itkuja kuule, en ääntä hukkuvan ja ylitse raunioiden ma huoneeni rakennan ja kuiluhun ma tahdon kilpaveikot suistaa.

Suur'itse Minä, sä kaikki, sua tahdon ma ylistää, ma sulle suitsutan, uhraan, en muuta tunne, en nää, näin itsetiedossa väikyn, käyn kunnian vuorta näin, sen lumihuippuja astun pois ikuisuuttani päin, ja alla maailmoiden tummat tulet palaa.

    Ja taivaan kantta vasten ma suuren varjoni nään,
    kuin itse Luoja oisin ma korkeelle nostan pään,
    ja kuolkoon herätysääni mun omassatunnossain
    ja kuolkoon elämä kaikki, kun minä elän vain,
    Suur'itse Minä, kuule palvelijas valaa!"

Suur'itse Minä koskee heitä taikasauvallaan, ja huume joukot tempaa, ne syöksyvät maailmaan, ne suuruuden hulluina huutaa ja muita ne tallaa ja lyö, ne palaa, paatuu, ne hyytyy ja tulee kerran yö, kun omaa itseään ne kaikki kiroo salaa.

KUOLEMA KANNELTA LÖI.

Ma yksin kannelta soitan, niin hiljaa hiipii yö, niin kummasti sävel värjyy, niin oudosti sydän lyö.

Oli kerran sairas laulaja, hän kuunteli sydäntään, kuin katkennut kieli siellä soi, hän heltyi sen helinään.

Hän ei kuullut niin kaunista milloinkaan, hän kuunteli kaikuja rinnastaan, kun syksy sydäntä söi; se sairas laulaja nukkui pois, ken uskonut ois, että kuolema kannelta löi.

VUORELLA ISTUJA

    Nyt ihana juhannus on,
    ma vuoren vihreellä kaltaalla istun
            säteissä auringon.
    Näen notkossa valkean kirkon,
    meren selkää haahdet kiitää
            siivillä suvettaren.

    Kansa Herran templihin käy,
    soi urkujen humina korkeaan kattoon.
            Hongat kun huminoi,
    en kirkkohon käydä tahdo,
    sillä sininen taivahan luhti
            kirkkaampi, korkeempi on.
    Nyt ihana juhannus on,
    käy kunnailta kasken ja tuomen tuoksu
            suvea suitsuttaen,
    en kuuntele ihmisääntä,
    mulle puhuu paremmin tuuli
            mereltä kulkeva.

    Ma katson laaksosta pois,
    sen riitaiset kääpiöt kokoo ja kiskoo
            multaan tuijottaen,
    mun henkeni laajalle lentää
    pois kentille avaruuden,
            sieluni säteissä ui.

    Nyt juhtien juhannus on,
    ma, kuningas, kunnian loistossa istun
            purppuraviitassain,
    ma voimani huumeessa läikyn,
    kun kuningasaatos kiitää
            sfeerihin sekeisiin.

    On päässäni välkkyvä kruunu,
    ma pyhää kultaista kannelta soitan
            mun luomisinnossain,
    yli sokean ihmispiirin
    mun synkkä katseeni tunkee
            kuoleman varjoihin.

    Käyn kanssasi painimaan,
    sinä Rakentaja suuri, Rikkojahenki,
            joka kaadat, mitä loit,
    jok' et kuule kieltäjän ääntä,
    kun hän uhmaa sun pyövelivaltaas
            janoten elämää.

    Mun soittoni samoilee
    yli vuorten kaukaisiin jättiläisvuoriin,
            ma vuoreen jalkani lyön,
    ma käteni taivaille nostan
    ja maailmoita ma halata tahdon
            hekuman huumeessa.

SOINTUVAT SIRPALEET.

Näin kerran unta, mun armahain, ma nurkass' soittelin häissäs, sun päässäs kimmelsi helykruunu ja lilja valkoinen käissäs.

    Ja seura hienosti karkeloi,
    ma katsees säihkyä väistin,
    soi säkkipillit ja sitrat, harput,
    ma lavall' viululla säistin.

    Mut kuinka viulua soitinkaan
    se sydämmekseni muuttui,
    se huusi, itki ja tahti taukos,
    muut soittoniekat ne suuttui.

    Sun pitkä, solakka sulhosi
    nyt viulun salihin nakkas,
    sen yli karkeli kaunokaiset
    ja sydän lyömästä lakkas.

    "Oi, kuulkaa, poljette sydäntäin,
    se alla jalkainne nyyhkii,
    se soi kuin punainen, hieno viulu,
    kun sitä hellästi pyyhkii!"

    Vaan et sä kuullut mun huutoain,
    pois silkkikenkäsi liehui,
    kuin johtanut olis paholainen,
    taas harput ilkkui ja riehui.

Ja viulun sointuvat sirpaleet ne lensi nurkkia pitkin, ma niitä poimin ja yöhön hiivin, sua kerran katsoin ja itkin.

TUONELAN RANNALLA.

— Lautturi, lautturi, hoi, myrsky mylvien soi, yli virran venhosi souva! - — "En jouva, en jouva, viekkaasti verkkoja teen turvaksi tumman veen, en jouva!"

    — Laupias lautturi, hei,
    kuolo jo armaani vei,
    unen unhoon muistini nouva!
             — "En jouva, en jouva,
    käski mun viikatemies,
    Tuonelta sulkea ties,
                 en jouva!"

    — Minusta saaliin saat,
    hylkäsin taivaat ja maat,
    Manan suojiin sieluni nouva!
             — "En jouva, en jouva,
    uusia toiveita luo,
    lemmi, nauti ja juo,
                 en jouva!"

    — Nouse ei aurinko,
    surmasin sieluni jo,
    elon erheistä ruumiini nouva!
             — "Kai jouvan kun jouvan,
    sielus ei painaa saa,
    vien sinut varjojen taa,
                 kun jouvan."

HYMNI KULTAISELLE VASIKALLE.

    Kaikki kansa, maassa madelkaa
    ja heilutelkaa savi-astiaanne,
    te isäst', äidistänne luopukaa
    ja olkaa sidottuina nautajumalaanne!
         Kultainen jumala, veremme juo,
         alttariltasi armoas suo,
         me ryömimme luo!

    Taivaan ruusu paistaa otsallas,
    oi, sinun ihanuuttasi, ku hohtaa,
    mit' ovat taivaan tähdet, kirkas kuu,
    kun ihmissilmä sinun silmäs kohtaa.
        Maassa mataamme eteesi näin
        parissa alhaisten ystäväin
        maan toukkina jumalaa päin.

    Sä pimität jo päivän varjollas,
    käyt käräjiä yli kuninkaiden,
    sä tapat omattunnot tuhannet
    ja painat va'assa yli kansain, maiden.
        Suurista suurin päällä maan,
        sua ei mitata milloinkaan,
        sua siunaamme vaan.

    Suuret ennusmerkit ilmoittaa:
    nyt tänään jumalamme muistaa meitä,
    siis toivo, totuus hälle uhratkaa
    ja päästäkäätte kiimasäveleitä!
        Päältämme putoo hyvyyden ies,
        ukko ja lapsi, vaimo ja mies,
        käy, ryvetä ties!

    Nöyrään piiriin veljet rientäkää,
    nyt jumal'nauta meille juhlan antaa,
    koiheinää syö hän, kultaa ulostaa
    ja säkkeihimme tuhlaa helolantaa!
        Varjossa kiiltävän sarviluus
        kulta on ihme ja ihanuus,
        siis avaa jo suus!

    Taivaan mannaa sataa sakeaan,
    kas, pyhä vatsa liikkuu, häntä häilyy,
    ja katso, kultaa, kultaa, kultaa vaan
    nyt käsissämme palaa sekä päilyy!
        Polville, jumala salamoi,
        mylvinä maailman kohdusta, oi,
        jo sieluihin soi!

IKUISEN VAELTAJAN VALITUS,

Ma kuljen läpi mustan maailman ja hullun houreita ma yössä mietin, ma huutaisin, vaan en mä huutaa voi, ja pilkkanauru takanani soi ja vallassa ma kuljen kurjan vietin.

Ja ryysyviitta maata laahustaa, sen poimuiss' soi ja uhkaa kalman kauhu, ma poltin kotini, nyt hiivin pois kuin tulilieskat kiireelläni ois ja eelläin samoilisi harmaa sauhu.

Mun viittani on tulipunainen, ja mustaa mustempi on viitan päärme, ma harhaan ohi kolkon karsikon, ja elon erämaa mun eessäin on, ja polullani kierii vihree käärme.

Mua kaikki väistyy niinkuin ruttoa kuin mestaaja ja murhamies ma oisin, ma tuskan tulta paoss' olla saan ja pyövel'vuorta minä etsin vaan, miss' suruni, oi, mestata ma voisin.

Vaikk' kelmeet, kauniit ovat kasvoni, niin sieluni on murheinen ja musta, ei taivahalla toivon tähti näy, taas varjon maille harha-aatos käy, kun ootan sovituksen kajastusta.

Kuin hylky hyrinään ma lyyhistyn, kun nälkää, kiimaa huutaa aron hukka, mun vilu on, ma tunnen kylmän hien, nään kalmantarhan, kieron ristitien ja sieltä löyhkää rutsataudin kukka.

Mua koirin kodistani häädettiin, kuin murhapolttaja maantielle syöstään, koi, ruoste, rikos tätä rintaa syö, ja hirmuhaluja vain siittää yö, kun tahrata ma tahdon, lyödä, ryöstää.

Ma sikopaimenia seurasin ja varkaan vuoteilla ma olen maannut, mua piestään kaduilla ja pilkataan ja ovelt' ovelle ma käydä saan, oon monen kirouksen kuulla saanut.

Haa, yli maailmoiden synkän yön ma suuren soihtuni nyt tahdon nostaa, ma poroks poltan kylät, kaupungit; niin käy mun miekastani mainingit, muut mulle, minä muille tahdon kostaa.

Mut vaiti niinkuin varjo vaellan, ja punaviitta vanhaa selkää painaa, kuin viattoman verta liepeill' ois, ei pyhät, rakkaat sitä pestä vois, ei kirkkain kyynel armaan äiti vainaan.

Näin monta vuotta oon jo kulkenut, en suruani mestata ma voinut, en anteeks' antanut ma itsellein ja turhaan katumuksen töitä tein, oi, tyhjyys, tyhjyys minussa on soinut.

Ma lepopuuni kielsin Häneltä, siks synnin ristiä ma kannan kauvan, ma Herraa herjasin ja sanan söin, siks rauhatonna kuljen päivin öin, siks kunnes Hän pois ottaa mieron sauvan.

KULTAISEN OKSAN ETSIJÄ.

Sinne aatos ennen lenteli jo ruskossa aamun varhaan, sinne sinisten kumpujen, merien taa, sinne unelmien ruusutarhaan.

    Sinne vielä illoin ma ikävöin
    mun eloni sunnuntaina,
    siell' onnen kultaisen oksan näin,
    niin kirkkaana loisti se aina.

Nyt päivä on pilveen peittynyt, muut omaa onnea onkii, mun onneni kultapuuta syö maanmyyrät ja — siat tonkii.

LEIKILLISIÄ.

KAIKKI ON ENNALLAAN.

(Kaupunkikuva.)

"Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset."

    Hämärässä välkkyy ikkunaverhot,
    talvinen päivä on laskussaan,
    lumihiuteet kuin valkeat perhot
    peittävät katuja hurstillaan.

    Kuurassa seisovat naapurin tammet,
    Birgerin linna se häämöittää,
    Vanajaveden jäiset lammet
    puiden puitteista kimmeltää.

    Ikkunalaudalla tintti hyppii:
    titi, ti, talia, talia saan;
    pihlajamarjoja tilhi nyppii
    viippuen vaappuen varvullaan.

    Ruskea Poku se tallissa rustaa
    joulukauroja purressaan,
    tallissa laulaa renki-Kustaa
    piippunsa pohjat sammumaan.

    Päätään nyökkää tutulle tuttu,
    tullinsuustapa kulkuset soi,
    porteilla käy jo vilkas juttu,
    siellä ne tiimoja seistä voi.

    Lahdelta pesurin kurikat paukkaa,
    jäiset korennot heilahtaa,
    "pitkällä sillalla" hevoset laukkaa,
    asemalle neidit tepsuttaa.

    Torille vaarit mennä heiskuu,
    silkkihatut on kallellaan,
    vanhanaikainen sortuuki leiskuu;
    kaikki on aivan ennallaan.

    Kuperan kirkon puistikon puolla
    "lintumaisteri" hiihtää pois,
    kanslistit seisovat kulmassa tuolla
    niinkuin senaattoreita ne ois.

    Hautaan vei ne jo lukkarivaarin,
    sitä sen keväinen yskä ties;
    mitalin saanut on, eihän maarin,
    koikkuva, uninen poliisimies.

    Raastuvan salissa ruunut hohtaa,
    porvarit pohtivat aivoissaan,
    samat puheet ne samaan johtaa;
    kaikki on aivan ennallaan.

    Iltatoitotus valliin raikuu
    Parolan nummien perien taa,
    yhtätoista jo kello kaikuu,
    porvarit suojissa kuorsata saa.

    Öiset vartijat katuja kulkee
    kolkkien kuhmurasauvoillaan
    kaikki kapakat ovensa sulkee,
    enkeli käy kai nyt yli maan…

    Viisarit kääntyy ja väärin ne näyttää;
    ihmiset kuolee ja ihmiset nai,
    hyvä kun oikein lahjansa käyttää,
    unessa ei ole syntiä kai.

    Maailman humusta huoletonna
    vuos'sadan vanhassa loukossaan
    kaupunki nukkuu kuin kilpikonna;
    kaikki on aivan ennallaan.

AASINAJAJIEN MAASSA.

1.

Aasinajajat.

Ma lensin raisulla ratsullain yli savisten estevallein, ohi kyttyräkansan räyhääjien, ohi suurten aasintallein.

    Mulle huusivat aasinajajat,
    ne selkääni lokaa viskas:
    "puti, pui, sinä syöksyt surmaa päin,
    sinä matkalla taitat niskas!"

    Ne hurskaat aasinajajat
    lihapadoista joivat lientä,
    ne piirissä istui piipattaen,
    mik' on tyhmää, tyhjää ja pientä.

    Ma korkeat tunkiotornit näin,
    siat tonkivat raitin suulla,
    ma pitkät tuhmuuden sarvet näin
    joka miehen portin puulla.

    Ma sienenmuotoisen kirkon näin,
    papit rummutti pukinluilla:
    "nyt kiittäkäämme me Jumalaa,
    niin viisasta ei oo muilla!"

Ma siveys-sienipellot näin, ne satoja korkoja antaa, sillä niiden runsaana höysteenä on vain aasin pyhää l…..

2.

Ritari Pässinpää.

Hän huusi kuin muut, hän syntyi kuin muut, pää eellä hän maailmaan pääsi, hälle Jumala suuresta armostaan eri tyhmyyden lahjat sääsi.

    Hän sudelta myrkkyisen sapen sai,
    ja koiralta kiljuvat hampaat,
    nyt aatteen leipäpappi hän on
    ja palvelijoina on lampaat.

    Hän tyhmyyden voimalla nousi näin,
    sai tuhmuuden suorat sarvet,
    ja nuuskien jaloja jälkiään
    kävi kiltit lammasparvet.

    Hän istui kerran, miss' istui muut,
    missä tuomion vasarat paukkui,
    hän huomasi, mitä ei nähneet muut,
    että lampaat huonosti haukkui.

    Hän haukkuu niinkuin ei hauku muut,
    kuin koira hän haukkui kuuta,
    vaan kuu ei siit' ole kulunut,
    rakin tähden ei rataa se muuta.

Kynäherra ja ritari Pässinpää nyt lampaiden päitä johtaa, hän on suuri mies, hän on aatteen mies, kerran sarvensa tähdissä hohtaa.

3.

Suur''mestari Stultus.

Tien polvessa ma ison linnan näin, — se matka mulle on kuin unta; suur'mestarina Stultus hallitsi ja aasiritarien kunta.

    Hän nyökkyi istuimellaan lallattain:
    "mui, muuli, mui, sa pikku muuli,
    viim'yönä isäntäsi unissaan
    sun herätyksen huutos kuuli.

    Mui, muuli, lauhkea mun muulini,
    kas, isäs lallattaa ja nauraa,
    hei, homekorva, knaappi Paksupää,
    käy, katso, saiko muuli kauraa!

    Nyt itseni ma tahdon sonnustaa,
    mun hurskas rintani nyt huokaa,
    nyt tänne kypärä ja keihääni,
    myös aasinhäntä-töyhtö tuokaa!

    On nähty vihollinen rajalla,
    tuo Järjen pojanpoika häijy,
    hän tänne samoo kompajoukoillaan
    ja puuro-aivojani väijyy.

    Kas, Järki täällä ennen ruhtinoi,
    mut siit' on ehkä sata vuotta,
    hän mullin mallin valtakunnan vei
    ja vanhat tavat muutti suotta.

    On täällä maattu unta makeaa,
    ja harvoin uni syntiin puottaa,
    nyt nuori nulkki Meitä ahdistaa
    ja vanhaan perintöönsä luottaa.

    Ma pukeudun tylsyyspanssariin,
    mun tunnussanani on suuri:
    kun tuhmuus aasin päällä ratsastaa,
    ei estä aatostenkaan muuri!

    Mui, muulini, mun viisas muulini,
    ei isäntäsi ketään pelkää,
    kun kiinni pidän sinun hännästäs,
    niin pääsen vaikka pilven selkään!"

— Hän nousi, hieroi hetken silmiään, hän lallatti ja eteen taipui, "mui muulini!", hän puhui unissaan, taas valtaistuimelleen vaipui.

KUMARTAJA.

Hän Espistä puhteilla purjehtii ja suippopartaansa vääntää, hän polttaa hienointa havanaa ja ruusupuukeppiä heiluttaa ja — senaatissa hän kääntää.

Hän on mielevä mies à la Parisienne, hän sotilaspiireissä viihtyy, ei pienintä pilkkua huivissa oo ja kaikki on uutta ja come il faut ja harvoin hän kiistahan kiihtyy.

Hän on hieman väsynyt maailmanmies, ja kaljuna päänsä jo hohtaa, hän nuoruuden haaveet jo heittää ties, hän on kuiva ja päättävä järkimies, joka seuransa makua johtaa.

Hän on tätien lemmikki leikillään ja äitien toivo ja valtti, hän perheissä luovii ja huopailee, hän valloittaa ja hän hurmailee ja hällä on maku ja maltti.

Hän usein on vaiti kuin miettisi vaan ja itse-ivaa hän sietää, hän taiteen tarhoissa vaeltaa ja symbolismia arvostaa ja Ibsenin hulluksi tietää.

Hän oikeustiedettä suosittaa, mitä aatteista —? Leipä on aate, uus suunta se taiteen ojaan vie ja tokkopa siinä ees järkeä lie, sehän on kuin himmeä vaate.

Hän tuntee maa-alan mahtavan, joka kuokkien paljon tuottaa, hän tietää, mistä ne tuulet käy, vaikka taivaall' ei yhtään merkkiä näy, niin tähtien lentoon hän luottaa…

Hän virkarappuja tepsuttaa ja katsovi kulmainsa alta, hän matalana mairii ja pokkuroi, missä vallasherrojen kannus soi ja missä on vaara ja valta.

— Hän kulkee ja keppiä heiluttaa ja hämyssä hiljaa häärää; jo eilen hän kiiltävän salkun sai, jo huomenna vallassa istuu kai ja tuhansien kohtalon määrää.

RÄKÄTTIRASTAS.

Räkättirastas ruma lintu näki kerran suurta unta, närhit istui ympärillään sekä varislautakunta.

    Vanhasta vaivaispetäjästä
    kurotti se käheen kaulan:
    "kuulkaa tyysten, lintuin loiset,
    kun ma teille laulun laulan.

    Opissa olen kauvan ollut,
    varikset sen aina myöntää,
    vaikka jotkut tuhatniekat
    halveksien nokkaa työntää.

    Tarkastin taiteen mittakaavat,
    teoriiat, säännöt tiedän,
    pyhää yksinkertaisuutta
    taiteessa ma yksin siedän.

    Alastomuuden kauneutta,
    tahdon, lemmen vapautta
    laulaa joka kiiltonokka;
    rappeutta, rappeutta!

    Kiittäkööt sata-sekakielet
    intohimon kuninkuutta,
    nuoren veren oikeutta
    sekä hengen joustavuutta!

    Kirkukoot kotkat kirmaellen
    taivaan salamoissa uhmaa,
    me vain hyväntiedon puusta
    ylistämme pientä, tuhmaa!

    Eläkööt hyveen kamasaksat
    taiteen esikartanolla,
    eläköhön nöyrä tuhmuus,
    suojass' sen on hyvä olla!

    Kulkevi tyhmyys kruunattuna
    turhuuksien markkinoilla,
    meill' on kunnia ja valta
    oman hyödyn tunkioilla.

    Täytämme uskon rääkynällä
    maailmoiden kaikki loukot,
    tulevaisuus meille loistaa,
    meitä seuraa sotajoukot:

    Professorit, virkaveljet,
    nyt on uudistuksen hetki,
    siveästi avaan suuni,
    kuulkaa närhit, variksetki:

    Käkkärä — kärä — käkkärä, krää,
    siin' on tunnussana syvä!"
    "kraa, kraa!" vaakkui varislauma,
    närhit rääkyi: "hyvä, hyvä!"

Räkättirastas kähisteli, mut ei enään käynyt nuotti, häpeissään ja salavihkaa nahkamunan pesään puotti.

REMU RYMYSEN PÄIVÄKIRJASTA.

Viinakurrilta lainan sain, siksi juon minä maanantain; jotta poistan höyryn häivän, juon ma vielä tiistaipäivän; koska keskiviikko paistaa, tahdon tiistain maljan maistaa; tuorstaina kun täysi oon, katson tyhjään kukkaroon; kun ei mua vaatteet paina, voin ne juoda perjantaina; lopetan kuin alkaa sainkin täsmällensä lauvantainkin; pyhänä ei maistu viini, silloin, nääs, on krouvit kiinni.

SANANKUULIJA.

[P:vedellä sattui, että saarnan aikana tuli porsas kirkkoon.]

Ja oottekos kuulleet kummempaa ja syntiä suurta ja tummempaa, miks meidän pappi sen jauhaa, hän mieliimme helvetin teroittaa ja syntikuormaamme veroittaa ja elämän loasta pauhaa.

Ja oottekos kuulleet kummempaa, kylän porsasta ei ole tummempaa kuin se meidän, se kiitosta niittää; se pappien puuhia uurastain tuli kirkkohon tuonoin tuurastain, "veli!" mietti se, "kyllä jo riittää!"

Oven suussa se röhkötti: noh, noh, noh, ja seinät ne vastasi: oh, oh, oh; "pyhän nimessä, säästä jo vaivas, pilapiispaksi luulet hassun mun, mut kuulehan oppia nassun mun: myös lokaan päilyy taivas. —"

NURKKASIHTEERI HANSNERUS.

Hän kimnaasissa oli aikoinaan, jo siellä teki lurjuskujeitaan, ja vieras hälle oli amo, mensa, hän peräpenkillä vain elämöi ja custos'ta hän raamatulla löi, pois potkituksi tuli kompeinensa.

Hän kynäherran köyhän viran sai, siin' oli vuoden sekä viikon kai, kun haukkui tuomarit ja naimakaaren. Nyt tietää partaalla hän hunningon: ens sääntö oikeuden kieltää on, principium summum juris est negare.

Hän ryypyn riivaama on viekas mies, jo monen torpparin hän pettää ties, hän häikäilyttä hävyn pään voi purra, hän kiertää lakia ja ansaan lyö, ja kättä huitomalla sanans' syö, ei tapansa oo juuri mitään surra.

Hän kylissä vain jouten renttuaa ja riitajuttujansa rupattaa ja saunoissa hän viettää usein yönsä, siell' lauteilla hän viinan houreissaan nyt istuu tuomarina tuolillaan, näin alkaa hän nyt kuulustelutyönsä:

"Käy eteen syytetty, pois lakkisi, noo, vallesmanni, vanha rakkari, kuin partaveitsi järki mull' on aina, nyt olet loukussani, hahhahhaa, kuin hiiri… paksu silmäs muljottaa, nyt vaa'assa ei valhees paljon paina.

Heh, vallesmanni, ensin syytän sua, sä kylän heittiöksi kutsuit mua, 'sus sentään, — monen kunnian oot vienyt niin kerran syyttömän sä lakiin hait ja viinakurrilta sa lahjan sait, sä korven viinapoltoista oot tiennyt.

Hys hiljaa…! Miksi virkani sa veit, vain itsellesi suden kuoppaa teit, nyt makaat siellä, et voi ketään pettää, ja vaikka vetoisit sa senaattiin, niin sotken, seulon tämän juttus niin, sä että vielä maistat leipää, vettä.

Ja sinä vanha, kiero laamanni, ain' kultatakkiin peitit syntisi, on sulla seutu täynnä tenavoita; ja sinä, henkikirjuri ja kyy, sun verolippus aina myöhästyy, sä vouti kotonasi oot kuin noita.

Nyt tuomarina viisas Hansnerus on rikkaan rosvojoukon kauhistus, nyt häntäherroille hän kerran näyttää, ne hyppii, nuijaa kun hän huiskuttaa, ne nurkkiin hiipii, kas, ne kuiskuttaa, ei auta, toimensa hän tarkkaan täyttää.

Ja kaikki lautamiehet, kuulkaa siis, nyt vallesmannin ottaa itse hiis, ja tuomio se lankee aivan tälleen: hän virkavirheistänsä sakot saa ja passitetaan Aurajoen taa, niin kunnes kunnon miesi hän on jälleen."

Ja kuulijoiden kesken suhu käy: "ei Hansneruksen vertaa maassa näy, ei kunnan kettuja hän suotta säästä, kas, Hansnerus, hän mies on paikallaan, jos itseään ei joisi hutikkaan, maaherraksi hän kerran voisi päästä."

Niin Hansneruksen korviin kuiske soi, hän harhakuvillensa ilkamoi, ja aatos hämärihin usviin hukkuu, maaherran unimyssy silmillään hän maiskuttaa ja nauraa mielissään, pois saunanoljille hän vihdoin nukkuu.

ALEKSIS KIVEN MUISTOLLE.

          Motto: "MINÄ ELÄN!"
                 Kiven viimeiset sanat kuolinvuoteella.

I.

Seisoo vuorella kumma mies ja katsoo pohjoista taivaanrantaa, katseessa heijastaa ruskon lies; hän kätensä vaipua antaa. Katsoo maahan ja metsiin taas ja seisoo kuin mykkä kallionpaas', kuuluu kohina, huuhkain huhuu ja kalsea korpi puhuu. Tuli hän ahkeran auran tieltä ja nousi onkalon pihtipieltä, tuli hän laaksosta lauhkeasta, miss' ei ole suurta rauhaa, tahtoi ilmoihin yläisihin, miss' Ukon ämyri pauhaa, missä avaruus salamoi ja puhdas, iloinen ilma soi.

Hän katsoo metsähän syvimpään kuin katsoisi sielunsa hämärään, hän katsoo kaikesta pois, kun ois hän tunturin tulta vain ja muille viluinen vieras ois.

Oi, katsos, katsos, mi syvä liemu, mi outo hymy ja synkkä riemu, kun lähenee valkea yö; mut musta on sydän, mi lyö!

Sinne pohjoisen perille hän unten haahtensa suuntaa, mist' onni ootettu hajottaa ja lempi levoton puuntaa.

Seisoo vuorella kumma mies, seisoo, seisoo ja silmää siirtää ja aatos kuvia piirtää.

II.

Hän muisti mestarinsa muinoisen Williamin suurimmista suurimman, mi taitoon, tietoon nosti runoniekan ja antoi taikakalut etsijälle, loi silmät auki hengen maailmoille ja luomisvoiman antoi alkavalle. Sai taiteen pyhän innon runoniekka, tuns' syyt ja synnyt, elämän ja sielun ja ristiriidat, raivot ihmisrinnan, hän oppi kaavat, puitteet, teon teikit, niist' ottain sekä viisaat neuvot maksain loi itsestänsä uuden maailman ja maailmasta oman tunteen taustan, löys' itsensä, lens, nousi, kasvoi ja kaaresteli taivaissa ja maissa ja antoi tunteen viinikuohun käydä ja mielikuvain kauvas kuljetella, hän itki, iloitsi ja lauloi julki, näin uraa uutta jumalihin kulki.

III.

Ylitse pitkän kohisevan korven kuuluvi pauketta pyssyn ja torven, hiessä joukko joutio raataa ja kontioita kaataa voimalla seitsemän miehen, pirtti on tehty honkapuista, pirtiss' on elämän kiistaa, sudet ne ulvovat korven suista, metsä se tiukkuvi riistaa, siellä ei lainehdi kultaiset pellot, siellä ei soimaa kirkon kellot, ei ammota julkea jalkapuu ja poissa on maailma muu. Sinne he läksivät pois kuin kiireillä tulta ois paeten maailman menoa kurjaa, etsien elämää suurta ja hurjaa voimalla seitsemän miehen. — — Mut katso, pimeä pirtti palaa, pakkanen paukkuu ja kyntensä salaa, sieltä he läksivät pois, kuin kiireillä kirous ois; sieltä he läksivät kohdusta korven seitsenluotina pyssyn suusta vaihtaen auraan raikuvan torven, maistaen marjoja tiedonpuusta, palaten miehinä yhteiskuntaan, muistaen unena korven untaan.

IV.

    Tiehaarassa klanetit soi,
    häihin sulhanen iloiten astuu
    ja kuuluvi kunnailta huljan huiske,
         härkien ammuessa
         kulkevi Härkä-Tuomo
    ja rakkaita juhtia kaitsee
         illalla lempeäll'.

    Kas, Esko se huimapää
    nyt omissa häissään leiskuu
    ja kuokkavieraana pöydät kaataa:
         morsian viety on.
         Tutut ja tupalaiset
    pihall' oottaa jo parikuntaa
         mielellä lempeäll'.

    Kotihin ylkä käy,
    on aatos kuin pitkäisen pilvi,
    ja kuuluvi pihalta itku ja ilve
         sydäntä hellyttäen.
    Klanetit heikosti kiljuu,
    pois palavi olkilyhteet
         illalla lempeäll'.

V.

Kankaalla hongat huminoi, koivuissa Kalevan kannel soi.

Ken synkkänä yössä yksin käy? Se kurjista kurjin Kullervo on, jonk' otsall' ei onnen välkettä näy, vain orjan merkki kuulumaton. Hän käsiä vääntää ja kivet nostaa ja sukunsa tahran tahralla kostaa, hän on sankari suuri ja jylhä puu, jolle aurinko on kuin kuu, kun harhaa hän kimman työssä tai voihkivi hurjana yössä, hän kosken kuohuun juoksevan näki siskonsa aamuisin, armahan, häntä aaveet alati ympäröi, hän himovan miekan rintaansa löi, hän kostosta kiveksi paatui, ja Riekkokankaalle kaatui, häntä kalvoi mustat murheiden kyyt, ja sovitti syntinsä syyt.

VI.

Kymbaalit pajujen oksilla soi. Palmun oksat käissä Israilin ihanat immet käy uuden yljän häissä. Lempeistä lempein Lea suree isänsä kultaa, Aramilta armahalta salaa hän lemmen tultaan, Sakeus kultaa punnitsee, ilkeä Joas himoitsee.

Kansassa kulkee kohina, itkevi tumma nainen, kulkevi kuiske kultainen, saarnavi Natsarealainen… — — — — - Jerusalem päivässä hohtaa, loistaa valkea muuri, ylitse mustan maailman käynyt on kajastus suuri. — — — — - "Lea", "Lea", itämaan kukka, sydäntäs Jumala johtaa, onni, autuus ja rauha, lempi silmistäs ijäti hohtaa.

VII.

Miks varjo otsalla korkealla suupielen iloa tummentaa, miks runoniekka ei rauhaa saa? Kas, käsi sydäntä synkkää tapaa, kuin sammuis aurinko, hukkuis maa, ja kauvas himmeiden vuorten taa pois virtaisi ilma vapaa.

Ne tulee, tulee ne tummat joukot, ne rajut äänet ja aatteet kummat, ne aivoin verkoissa ottelee; hän kuuntelee, ja piiriss' seisovat metsät tummat.

Hän painii Jaakopin painiaan, hän häätää hirmuja rinnastaan, kuin iskuun nostaa hän käden nuoren, ah, tuskaa! — tuskin hän hengittää, kuin tähkä hervahtaa raskas pää, hän vallass' on tuskan vuoren.

Oi, Jumala, kahleista päästä, on jyrkkä tie, älä valoas vie, ettei jalka kuiluja kohtais, oi, säästä, säästä! Hän liian nuori on kuolemaan, hän kirkkain toivo on synkimmän maan, sen soihtuja vielä hän johtais.

Kas, salama kasvonsa kirkastaa, ukon ämyri pilvissä pauhaa, hän muistaa äitinsä kasvot armaat, ne valkeet hapset, ne silmät harmaat, hän tuntee niin kummaa rauhaa.

VIII.

Kuin laaksossa hän kulkee taas ja luikku vasten olkaa häilyy, niin kaukaa jahtitorvi soi ja sinikellot päilyy. Hän sadun ihmeprinssi on, hän on räätälin poika Al'addin, hän on nähnyt kerran unta, hän taikalampun löysikin, hän sillä hurmaa maailman, on hänen kulta, kaikki maa, ja prinsessan hän saa ja puolen valtakuntaa.

Hän kuulee kun kirkon kellot soi, ne lapsuuden muistoja soivat, pyyt, teirit pensaissa karkeloivat ja kruunatut hongat huminoi. Hän ei muista menneitä murheitaan, ei maailman kavalaa paulaa, kuin astuis hän kautta seikkailun maan nyt kirkas hymy on huulillaan, kun sinipiiat laulaa.

IX.

Sinipiikojen laulu.

Käy kisahan, jo kuultaa koi, ja salon sima pillit soi, jo mettiset ne mettä juo, ja linnut pesään korren tuo, kas, päivä paistaa yli maan ja luonto soittaa laulujaan. Maan Luoja sekä auringon myös sulle antoi kantelon, siis vaivu soittos helinään, taas kulje alas elämään. Vaikk' kuolis kangas, kuihtuis puu, jos loppuis ilo, onni muu, jos tulee tuska, maahan lyö, jos tulee turma, tulee yö, sun soittos käy kuin aamun koi, ei silloin Suomi kuolla voi.

Ääni korvesta:

Sinä kuolet!

Kaiku:

Minä elän!

Seisoo vuorella kumma mies, seisoo, seisoo ja silmää siirtää ja aatos kuvia piirtää.