VII.
"VANHAT ELÄIMET UUTEEN ASUUN."
Sinä iltana rouva Carey laskeutui levolle rauhallisemmalla mielellä kuin pitkiin aikoihin. Viimeisinä raskaina viikkoina hänestä oli tuntunut kuin hän olisi pienokaistensa kanssa myrskyisillä vesillä ajelehtimassa näkemättä missään satamaa häämöittävän. Ystäviä oli runsaasti siellä täällä, mutta ei läheisiä sukulaisia, ja hänen huolensa olivat siksi vaikeita ongelmia, ettei niiden ratkaisussa voitu turvautua tavalliseen ystävyyteen. Hänellä oli vain yksi harras toivomus: lähteä johonkin syrjäiseen paikkaan, missä rahankuluttamiseen olisi niin vähän kiusauksia kuin suinkin. Siellä hän voisi elää kolme, neljä vuotta omistaen tarmonsa, kykynsä ja sielunsa lastensa valmistamiseen elämää varten. Jos hän jaksaisi opastaa ja valvoa heitä sekä opettaa ja kehittää heitä onnellisiksi, hyödyllisiksi, miellyttäviksi ihmisolennoiksi — omien kykyjensä valtiaiksi, viisaiksi ja herkiksi oikeita polkuja valitsemaan — niin hän arveli elämänsä päätehtävän suoritetuksi. "Onnellisiksi minä tahdon heidät kasvattaa", hän mietti, "sillä onnettomuus ja tyytymättömyys kuuluvat niihin kettuihin, jotka turmelevat viinitarhan. Tyhmiksi he eivät saa tulla mikäli minun kykyni pystyy teroittamaan heidän järkeänsä. Kaikilla heillä on tavallinen äly, ja heidän on opittava käyttämään sitä, murjottavia ja uneliaita lapsia en voi sietää. Jos he ovat työteliäitä ja onnellisia, niin he tulevat olemaan hyviäkin ja siksi järkeviä, että oivaltavat miten mieletöntä on olla muuta kuin hyvä! Ja niin minä kautta vuosien kuukaudesta kuukauteen olen auttava Nancyä ja Kathleeniä tulemaan todellisiksi naisiksi, vaimoiksi ja äideiksi ja Gilbertiä ja Peteriä kunnon miehiksi, aviopuolisoiksi ja isiksi. Carey-äidin poikasten täytyy kyetä näyttämään hyville linnuille tietä kotiin, kuten amiraali sanoi, ja luullakseni heidän pitäisi pystyä silloin tällöin ohjaamaan joitakin pahoja lintujakin oikealle tolalle."
Niinpä rouva Careyllä oli suoritettavanaan tehtävä, joka olisi peloittanut ja masentanut ketä tahansa, mutta hänen rakkautensa ja rohkean mielensä se sai vain sitä kirkkaammin loimuamaan.
Muistatteko kohtaa Kingsleyn kirjassa, missä Vetten pienokainen Tom ui sivu Hohtavan Muurin ja saapuu lopulta Rauhalammelle? Rauhalammessa uiskentelivat hyvät valaat odottaen että Carey-äiti kutsuisi heidät luokseen "muuttaakseen heidän vanhan asunsa uudeksi?"
Tom ui lähimmän valaan luo ja tiedustelee tietä Carey-äidin luo.
"Siinä keskellä hän on", sanoo valas, vaikkei Tom näe muuta mitään kuin
kimaltelevan, valkean, jäävuorta muistuttavan lohkareen. "Siinä on
Carey-äiti", puheli valas, "sen itsekin näet, jos menet hänen luokseen.
Halki koko vuoden hän siinä istuu muuttaen vanhat eläimet uuteen asuun."
"Miten hän sen tekee?" kysäisee Tom.
"Se on hänen huolensa, ei minun", huomauttaa valaskala hienotunteisesti.
Ja kun Tom tuli lähemmäksi valkoista, kimaltelevaa lohkaretta, muuttui se muodoltaan ihanan, valkoisella marmorisella valtaistuimella istuvan naisen kaltaiseksi. Ja valtaistuimen juurelta, kuten muistatte, uiskenteli tiehensä merelle miljoonia vastasyntyneitä elollisia olentoja muodoltaan ja väriltään sellaisia, ettei kukaan voi ihanampaa uneksiakaan. Ja ne olivat Carey-äidin lapsia, joita hän valmistaa kaiken päivää.
Tom odotti — kerron yhä vielä, mitä tapahtui tuolle kuuluisalle Vetten pienokaiselle, — Tom odotti (kuten monet aika ihmiset, joiden tulisi tietää paremmin) tapaavansa Carey-äidin repimässä, sovittelemassa, mittaa ottamassa, koettamassa, ompelemassa, paikkaamassa, sahaamassa, suunnittelemassa, vasaroimassa, kääntämässä, kiilloittamassa, leikkaamassa, viilaamassa, kuten ihmisten on tapana ryhtyessään jotain tekemään. Mutta hän istui vain aivan liikkumattomana leuka käden varassa ja katseli mereen suurin silmin, jotka olivat yhtä siniset kuin meri itse. (Yhtä siniset kuin äidin sininen samettipäähine, olisi Kitty sanonut.)
Olikohan Beulah oikea paikka, tuumi rouva Carey vaipuessaan uneen. Ja koko yön hän unissaan kuuli tuon kimmeltelevän pikku virran kohisevan sillan alitse, joka oli lähellä Beulahin kylää, ja kaiken yötä hän käyskenteli voikukkia ja satakaunoja kasvavilla niityillä ja näki kesäkuun tuulen puhaltelevan pitkiin heinänkorsiin. Hän astui keltaiseksi maalattuun taloon ja pani lapset nukkumaan eri huoneisiin, ja sillä hetkellä kun hän näki heidän nukkuvan, se tuli kodiksi ja hänen sydämestänsä puhkesi pieniä, köynnösmäisiä juuria, mutta ne kasvoivat niin nopeasti, että ne jo aamulla olivat juurtuneet keltaiseen taloon eivätkä suostuneet siitä heltiämään.
Hän katseli ikkunoista puutarhoja, "etu- ja takapuutarhaa", ja ne tuntuivat olevan kuten koko muukin Beulahin kylä, täynnänsä suloista lupausta. Kasvipuutarhassa oli kaikennäköistä herkullista syötävää, mutta vaatimattomasti piilossa kulkijain katseilta, ja pihapuutarhassa, missä ohikulkijat saattoivat niiden kauneutta nähdä ja niiden tuoksua hengittää, kukki ja rehoitti vanhanaikuisia kukkia heiluttaen iloisia, sulotuoksuisia päitään auringonpaisteessa.
Hän heräsi virkistyneenä, vahvistuneena ja rohkaistuneena, aivan toisin tuntein kuin se nainen, joka eilen oli laskeutunut vuoteelleen "Nancyn tuumaa" miettien; sillä hänen sydämensä ja toiveensa olivat kuin olivatkin lentäneet Charlestownin kivitalosta Beulahiin, missä ne rakensivat itselleen uuden pesän kimaltelevan virran varrella kasvavien viheriäin jalava- ja pajupuiden keskelle.
Uusi ajatus juolahti hänelle mieleen kohdaten Nancyn ehdotuksen puolitiessä. Miksikä ei Gilbert voisi äitinsä sijasta lähteä tiedusteluretkelle Beulahin maahan? Sinne oli lyhyt, halpa junamatka ilman junanvaihtoa. Gilbert oli lähes neljäntoistavuotias, mutta hänellä ei tuntunut olevan aavistustakaan siitä, miten mutkikas yritys elämä on. Ei yksikään poikaansa tahi itseänsä kunnioittava äiti voi kursailematta kysyä häneltä "Aiotko kasvaa mieheksi sellaisin aikein, että pidät huolta minusta ja sisaristasi, tai arveletko että minun, koska kerran olen sinut maailmaan saattanut, on elätettävä sekä itseni että sinut kunnes tulet mieheksi — tahi vielä senkin jälkeen vaikka kuinka kauan syystä, ettei sinua haluta hoitaa omaa osaasi jutussa?"
Gilbert jutteli yliopistoon menostansa yhtä huolettomasti kuin ennen isänsä kuolemaa. Nancy ollen vanhin tuntui nykyisin olevan perheen pää, mutta Gilbertin, joka oli vain vuoden verran tahi hiukan enemmän häntä nuorempi, oli tultava pääksi tavalla tahi toisella. Siksipä oli alku tehtävä antamalla hänen osalleen hiukan mieluista vastuunalaisuutta, sellaista, joka tyydyttäisi hänen ylpeyttänsä ja mahtavuuden tunnettansa. Sittemmin olisi vähitellen ohjattava häntä vastaamaan vakavammista velvollisuuksista. Nancy, uranuurtaja, olisi tunnissa laittanut matkalaukkunsa kuntoon ja lähtenyt Beulahiin, olisi ottanut selvää isän vanhasta ystävästä, everstistä, jonka sukunimi oli haihtunut muistista, löytänyt tuon viehättävän talon nykyisen omistajan, vuokrannut sen ja tuonut kotiin avaimen voitonriemusta hehkuen. Mutta Nancy oli uskalias ja yritteliäs tyttö, kun taas Gilbert vaati voimakasta, päättäväistä, yhtämittaista ulkoapäin tulevaa sysäystä, jotta hänen miehekkyytensä, arvovaltaisuutensa, hienotunteisuutensa ja huolenpitonsa muista pääsisi kehittymään.
Nancyn tuuma oli hyvä, mutta kyllä rouva Careynkin tuuma veti vertoja sille! Gilbert, matkalaukku kädessään, kahdeksan dollaria taskussaan, lähdössä Charlestownista eräänä perjantai-iltapäivänä oli yhtä mielenkiintoisaa nähtävää kuin Kolumbuksen lähtö tuntemattomaan maahan. Yläkerran ikkunassa seisova ryhmä seurasi jännitettynä hänen kulkuansa katua pitkin. Hilpeänä hän oli astunut portaita alas ja Nancy oli viskannut hänen järjestänsä jotain kovaa sisältävän kirjekuoren juuri silloin kun hän oli oven avaamaisillaan.
"Siinä on valokuva äidistäsi ja sisaruksistasi!" huusi hän. "Ellei omistaja suostu vuokraamaan taloa sinulle, niin näytä hänelle perheen muut jäsenet, äläkä unohda sanoa, että vuokra on suunnattoman korkea, olipa se mikä oli!"
He seurasivat häntä katseillaan — Carey-äiti ylpeydestä välkkyvin silmin — kun hän uljasryhtisenä kulki katua alas. Hänellä oli yllään lähinnä paras pukunsa ja se näytti muhkealta hänen suoralla, solakalla vartalollaan. Kohteliasta ja sulavaliikkeistä oli Gilbertin ulkonainen esiintyminen, eikä se oikeastaan varsin pinnallista kohteliaisuutta ollutkaan; se ei vain nykyisin ollut kovin syvällä. "Kaunis poika hän on, muuta ei voi sanoa," mietti hänen äitinsä, "ja ulkonäkö on varmasti sisäisen ihmisen kuvastin! Hänen luja leukansa, pystypäänsä, kirkas katseensa, varma astuntansa, hänen iloinen itseluottamuksensa — siinä varmasti hyvä perusta, mille kuka äiti tahansa voi rakentaa."
VIII.
BEULAHIN LINNAN RITARI.
Nancyn punoittavat kasvot olivat litistyneet ikkunaruudulle, kunnes Gilbert kääntyi kadun kulmauksesta. Hän katseli taakseen, otti lakin päästään, heitti heille lentomuiskun ja katosi näkyvistä.
"Voi toki! kunpa minä olisin saanut lähteä!" huudahti Nancy. "Toivottavasti hän ei unohda mitä varten hän lähti! Toivottavasti hän ei ota vastaan kieltävää vastausta. Voi! Miksen minä ole poika!"
Rouva Carey kääntyi nauraen pois ikkunasta.
"Älähän huoli, Nancy, onhan se koko seikkailu talon miehiselle edustajalle. Mitä olisi sitten Sissipäällikkö tehnyt, jos hän olisi lähtenyt veljensä sijasta?"
"Minäkö? Oh! Vaikka miljoonia asioita!" sanoi Nancy mitaten askeleillaan arkihuoneen lattiaa pää hiukan painuksissa ja kädet selän takana. "Minä olisin nyt matkalla Bostonin uudelle rautatieasemalle ja pian olisinkin jo pilettiluukulla pyytämässä meno- ja paluumatkapilettiä Greentownin asemalle. 'Neljä dollaria, kymmenen centtiä', sanoisi myyjä ja minä paiskaisin kaikki kahdeksan dollariani hänen eteensä näyttääkseni hänelle mitä lajia ihmisiä minä olen."
"Toisen luokan pilettikö, neiti?" kysyy nuori piletinmyyjä — hikinen, tuskaantunut nuori mies — ja minä vastaan: "Ei kiitos; minä matkustan aina kolmannessa luokassa tutkiakseni kansan elämää." Niin sanoo amiraali, mutta pilettimies ei luonnollisesti ole selvillä siitä, että amiraali on läheinen ystäväni, vaan luulee että olen itse sen keksinyt.
"Sitten menen junasillalle ja Greentowniin menevään kolmannen luokan vaunuun. Pian olemmekin matkalla ja minä tiedustelen konduktööriltä onko Greentown se asema, missä voisi astua junasta ja ajaa Beulahiin, suloiseen pikku Beulahiin, kimaltelevan virran Beulahiin; mutta Keltaisesta talosta en virka halaistua sanaa, sillä pelkään, että hän kiirehtii hyppäämään ulos junasta ja vuokraa sen ennen minua. Silloin hän vastaa, ettei hän ole milloinkaan kuullut Beulahista puhuttavan. Minä katselen häntä surkeana, mutta en puhu mitään, sillä siitä ei olisi mitään hyötyä, ja tiedän joka tapauksessa, että Greentownissa on astuttava junasta, koska olen jo tätä ennen kysellyt samaa kolmelta mieheltä. Mutta Ann-serkusta on aina mieluista saada konduktöörit tunnustamaan, etteivät tiedä yhtä paljon kuin hän. Sitten lahjoitan muutamia pähkinöitä tahi piparkakkuja eräälle pienelle pojalle ja otan väsyneeltä äidiltä syliini kapalolapsen, sillä niin tekevät hyvät lapset aina pyhäkoulukirjoissa. Mutta yleensä en ryhdy puheisiin matkustajain kanssa, sillä otsani on syvissä ajatusrypyissä, minä kun matkustan tärkeissä asioissa."
Näihin aikoihin oli Carey-äiti jo aloittanut sukkienparsimisensa ja Kathleen ompelutyönsä, johon hän ei kumminkaan paljoa huomiota kiinnittänyt, sillä hän oli hyvin ihastunut Nancyn kertomuksiin. Peter oli ihastuneen pienen kuvapatsaan kaltaisena siitä asti kuin hänen kerkeä korvansa oli tajunnut, että tarina oli tulossa. Hänen silmänsä seuraavat Nancya tämän astuessa edestakaisin; mutta kuulijakunta ei häntä keskeytä, vain tuontuostakin Kathleen tahi Carey-äiti naurahtaa jollekin erikoisen hullunkuriselle lauseelle.
"Tunnit lentävät minuutteina", jatkoi Nancy pysähtyen sivuikkunalle ja hajamielisesti ikkunaverhontupsua pyöritellen. "Minä tähystelen maisemia, jonka halki kuljemme nähdäkseni voiko mitään verrata Beulahiin, ja huomaan, ettei voi. Ei missään sellaista jokea, ei sellaisia puita, eikä sellaista kaivoa, ei sellaista vanhaa tammista kaivosankoa, ja ennen kaikkea ei missään sellaista Keltaista taloa. Kaikki muut talot matkan varrella ovat vain mökkipahasia Beulahin Keltaisen talon rinnalla. Nyt avataan vaununovi, junamies pistää päänsä sisään ja huutaa syvällä barytoniäänellä: 'Greentown! Greentown! Korjatkaa kaikki pakettinne vaunusta!' Minä otan matkalaukkuni ja astun arvokkaasti alas. 'Astukaa nopeammin, neiti!' huutaa junamies, mutta minä en ole kuulevinani, henkilön joka on menossa maataloa vuokraamaan, on tietenkin liikuttava majesteettisesti. Junasta tultuani tiedustelen onko mitään Beulahiin meneviä ajoneuvoja ja siellä onkin valkoinen hevonen ja vaunut. Käsken rohkeasti ajuria ajamaan everstin toimistoon. Hän ei kysy 'kenen everstin', sanoo vain yksinkertaisesti: 'Eversti Forsteria kai neiti tarkoittaa', ja minä sanon 'tietysti'. Me saavumme toimistotalolle, ja kun minä esitän itseni kapteeni Careyn tyttäreksi, saan ystävällisen vastaanoton. Eversti soittaa kelloa ja sisään astuu vanha naisihminen, niiaa syvään ja tarjoo minulle lasillisen maitoa, leipäkyrsän, muutamia lihapiirakoita ja kylmää, höystetyillä linnuilla täytettyä hanhea. Kun tämä kaikki on kadonnut tyhjiin minun avullani, kysyn onko kylän laidassa oleva Keltainen talo vielä vuokrattavana, ja eversti vastaa sen olevan. Silloin minä saadessani tämän odottamattoman, mutta hartaasti toivotun vastauksen vaivun syvään tainnostilaan. Herätessäni huomaan iäkkään everstin kumartuvan ylitseni niin että hänen pitkä, valkoinen pukinpartansa kutittaa leukaani."
(Tässä Carey-äiti herkeää parsimasta ja Kathleen ei enää yritäkään ommella, kertomus lähestyy nopeasti huippukohtaansa — sen jokainen tuntee, Peterkin, joka toivoo saavansa siinä esiintyä toisessa tahi toisessa valepuvussa ennen sen loppua.)
"Oletko naimisissa, jalo neito?" kysyy vanhus kohteliaasti, "ja tahdotko tulla omakseni ellet ole?"
"Minä vapisen, sillä hän ei näy olevan tietoinen iästänsä, hän on kahdeksan- tahi yhdeksänkymmenen korvissa, mutta minä olen vain viisitoistavuotias. Pelkään ettei Keltainen talo tule koskaan kuulumaan minulle, jos hylkään hänet liian ylpeästi ja hätäisesti. 'Suokaa minulle hiukkanen aikaa, jotta voisin valmistua tähän suureen kunniaan', sanon vaatimattomasti, mutta hyvilläni, että joku aika sitten satuin löytämään tämän mainion lauseen eräästä kirjasta. Mutta äkkiä, kun katsahdan ylös, kosijani valkoiset hapset muuttuvat ruskeiksi, parta putoaa maahan, rypyt katoavat ja edessäni seisoo nuori ritari täydessä varustuksessaan. Tahdotko lähteä kerallani keltaiseen linnaan, jalo neito? kysyy hän. 'Tahdonko!' huudahdan haltioissani, ja me hypähdämme everstin takapihalle sidotun ratsun selkään. Karahutamme pitkin jalava- ja vaahterakujaa kylän läpi ja olemme saavuttaneet matkamme pään jo ennenkuin ritari on oikein kunnolleen ehtinyt selittää minulle, että ilkeä noita-akka muutti hänet pari vuotta takaperin vanhan miehen muotoiseksi, ja että hän vasta silloin oli saava takaisin oikean haahmonsa, kun joku ilmoittaisi haluavansa asua Keltaisessa talossa eli Beulahin linnassa."
"Me lähestymme tuttua seutua ja pientä ristikkoveräjää, ja ritari nostaa minut ratsun selästä. 'Tässä on talo ja maat, ja kaikki on sinun, armas neito, jos sinulla on nuorempi veli elossa. Maahan on linnan taakse aarteita kätketty, eikä sellaisia tavaroita voi löytää muut kuin nuoremmat veljet'."
"Minulla on nuorempi veli," huudahdan, "ja Peter on hänen nimensä."
Nancyn tullessa tähän kertomuksemme kohtaan Peter on aivan pakahtua jännityksestä. Hän on istunut tyynyjakkarallaan käsillään painaen pulleita sääriään, avohuulin ja tuikkivin silmin. Nancyn kertomuksissa on aina jokin kohta, missä muuan Peter esiintyy. Pikku poika elää tätä hetkeä varten!
Pidättäen nauruansa jatkaa Nancy nopeasti: "Ja niin ritari kutsuttaa
Nuoremman Veljen Peterin ja hän lentää suuressa ilmalaivassa
Charlestownista Beulahiin. Ja kun hän saapuu, niin ritari pyytää häntä
kaivamaan ihmisten ilmoille maahan kätketyt aarteet."
(Tässä Peter käärii ylös hihansa kuoppaisiin kyynäspäihinsä saakka ja sieppaa käteensä kuvitellun aseen.)
"Peter menee linnan taakse ja siellä on ihana puutarha täynnä viljaa, papuja ja herneitä ja salaattia ja sipulia ja perunoita ja punajuurikoita ja nauriita ja tomaatteja ja kaaleja. Hän ottaa loihditun lapionsa ja se johtaa hänet kaalimaahan. Hän kaivaa kaivamistaan eikä aikaakaan kun jo lapio kilahtaa metalliin!"
"Hän on löytänyt kullan!" huutaa ritari, "ja Peter nostaa kiireesti maan syvyyksistä kosolti kultarahoja, tukaatteja ja floriineja, guldeneja ja muita kultarahoja, oikein ruukuttain."
(Peter nyökähyttää päätänsä kutakin kallista rahalajia mainitessa ja taputtaa sitten käsiänsä, huojuttaa ruumistaan edestakaisin jakkaralla ollen aivan ylenpalttisen ihastunut siitä, että saa olla pikkuinen deus ex machina.)
"Silloin kuuluu kylätieltä ravaavain hevosten kavionkopsetta ja samassa pyörähtää esiin koreaksi maalatut hovivaunut, ja niissä istuu Rouva Kuningatar ja Carey-suvun kruununprinssi ja prinsessa. He astuvat vaunuista; Peter kohtaa heitä veräjällä ruukullinen kultaa kummassakin kädessä. He astuvat linnaan ja asettavat sateenvarjonsa eteisen toiseen nurkkaan ja kalossinsa toiseen, oventakaiseen nurkkaan. Lady Nancibel astuu portaita ylös heidän jäljestänsä ja kääntyen ritarin puoleen hän lausuu armollisesti: 'Eikö teitä haluttaisi naida joku toinen minun sijastani? Olen suuresti kiintynyt omaisiini, ja he tulevat kaipaamaan minua aivan kauheasti järjestäessään asuntonsa täällä kuntoon'."
"En ole tietääkseni milloinkaan pyytänyt teitä omakseni", vastaa nuorukainen kohteliaasti.
"Pyysitte te", vastaa neito perin nolostuneena, sillä hän otaksui tietysti ritarin muistavan kosintansa vanhana, pukinpartaisena miehenä, "mutta ilolla unohdan kaiken, jos luovutte kädestäni."
"Kuten haluatte!" vastaa ritari jalomielisesti. "En voi kieltää teiltä mitään, kun muistan, että olette antanut minulle takaisin nuoruuteni. Sallitteko minun kysyä onko tuo toinen neito jo luvattu sulhaselle, hän, tuo kultakutrinen?"
"Monet ovat minua kosineet, mutta ketään en ole valinnut", vastaa kruununprinsessa Kitty vaatimattomasti, kuten hänen tapansa on.
"Sehän sopii mainiosti", sanoo ritari, "sillä hartain toivoni on päästä
Rouva Kuningattaren vävypojaksi!"
"Onneksi olkoon, veikkoseni!" huudahtaa prinssi Gilbert de Carey, "ja koska me kipeästi kaipaamme apua hopeiden kiillottamisessa, suostun ilolla sisareni avioliittoon!"
"Sitten he kaikki menivät Beulahin linnaan ja sulkivat oven järjestänsä, ja siellä he elivät tyytyväisinä ja onnellisina elämänsä loppuun saakka, ja siellä he kuolivatkin, kun heidän aikansa tuli, ja kaikki he haudattiin kimaltelevan Beulah-joen rannoille!"
"Oh! sepä vasta mainio juttu!" huudahti Kathleen. "Paraimpia, mitä koskaan olet kertonut! Mutta muuta hiukan loppua, Nancy rakas! Niin hirveän sääli, että hänen piti mennä naimisiin Kityn kanssa, kun hän ensin valitsi Nancibelin. Olisin kyllä kauheasti paljon pitänyt hänestä, mutta en tahdo ottaa häntä tuolla tapaa!"
"Hyvä, mitä tästä arvelet?" Nancy tuumi silmänräpäyksen verran ennenkuin jatkoi. "Onneksi olkoon, veikkoseni!" huudahtaa prinssi Gilbert de Carey, "ja koska me kipeästi kaipaamme apua hopeiden kiillottamisessa, suostun ilolla sisareni avioliittoon."
"Ei!" huudahtaa Kuningatar. "Tässä ei ole asiat oikealla tolalla! Oletteko varma siitä", sanoo hän kääntyen vieraan ritarin puoleen, "ettei muistonne palaa jonakin päivänä ja ettei teissä herää lady Nancibelia kohtaan sama ihailu, mitä tunsitte nähdessänne hänen tainnuksissa jalkainne juuressa?"
"Nuoren ritarin silmiin tuli harhaileva katse ja hän painoi kädellään otsaansa."
"Nyt jo tunnen sen palaavan!" huokasi hän. "Lady Nancibelia rakastin tosiaankin hurjasti, enkä voi käsittää, miten se pääsi pujahtamaan muististani!"
"Päästän sinut mielihyvällä lupauksestasi!" huudahti kruununprinsessa Kitty ylpeästi, "sillä kosijoita minulla on miljoonia etkä sinä milloinkaan täydellä todella ollut omani!"
"Mutta tämä toinen neito hylkää minut myöskin!" vastaa kovaonninen nuorukainen kyynelten tipahtaessa hänen kotkansilmistään tulipunaiselle viitalle.
"Tahdotko siirtää häidenvieton siksi kunnes olen kahdeksantoista täyttänyt ja linna on saatu kuntoon?" kysäisee lady Nancibel vastahakoisesti.
"Koska niin on oleva, lupaan valalla odottaa", lausuu ritari. "Ja kultakutrista kaunotarta pyydän ottamaan huomioon veljeni toivomuksia. Minun veroiseni hän kenties ei ole, mutta onpa yhtä kaikki komea nuorukainen."
"Minä merkitsen hänet kosijoitteni listaan numerona kolmesataaseitsemäntoista", vastaa kruununprinsessa Kitty kainona kuin orvokinkukka. "Enempää hänen ei sovi odottaa, eikä minun enempää luvata."
"Sitten he kaikki elivät keltaisessa linnassa suuressa onnessa kuolemaansa saakka, ja heidät haudattiin kimaltelevan Beulah-joen rannoille! — Miellyttääkö tämä sinua enemmän?"
"Kerrassaan ihanaa!" huudahti Kitty, "ja se kohta, missä puhutaan minun vaatimattomuudestani, oli kaikista hullunkurisin! — Voi, jospa siinä olisi jotakin tottakin. Mutta pelkäänpä, ettei Gilbertistä ole satujen keksijää eikä toteuttajaa."
"Kyllä jotain sentään tapahtuu!" huudahti Peter. "Minä kaivan jok'ikinen päivä kunnes löydän kultarahat."
"Sinä olet itse kultaruukku, oikein kukkurainen kultaruukku!"
"No, Nancy, juokse nyt kirjoittamaan muistiin satusi niin kauan kuin vielä muistat sen!" sanoi Carey-äiti. "Se on sinulle hyvä ainekirjoitus-harjoitus ja sinä yhä paremmin kerrot kuin kirjoitat juttujasi."
Tätä satujen sepittämistä Nancy harjoitti silloin tällöin, ja oli tehnyt sitä jo pikku tytöstä alkaen. Joskus viime aikoina Carey-äiti katseli vanhinta poikastansa miettien mielessään, että eikö hän ehkä sittenkin ollut muita poikasia harvinaisempi, höyheniltään loistavampi, laulultaan suloäänisempi — ehkä nuori kotka, jonka vahvat siivet kantaisivat hänet muita korkeampaan lentoon!
IX.
GILBERT LÄHETTILÄÄNÄ.
Bostonin uusi asemarakennus oli hiljakkoin valmistunut ja Gilbert oli mielestänsä koko tärkeä henkilö suunnatessaan kulkunsa halki sen suunnattomien alojen ja hankkiessaan matkaa varten tarvittavat tietonsa vain oman älynsä avulla tiedustelematta asioita vastaantulijoilta kuten mikäkin typerä koulupoika. Kuten meriupseerin lapset yleensä olivat Careytkin matkustaneet aina syntymästään saakka. Mutta tämä oli sittenkin Gilbertin ensimmäinen matka omin päin, ja hän, jos kukaan, oli tietoinen siitä mitä asema vaati ja paloi halusta suoriutua siitä kunnialla.
Hän astui vaunuun, avasi laukkunsa, otti siitä matkalakkinsa sekä Ben Hurin, ja heitti sitten laukkunsa ylpeän huolettomasti istuimen yläpuolella olevaan tavaraverkkoon. Hän avasi kirjan, mutta piankin hänen mielenkiintonsa siirtyi nuoreen, vastapäätä istuvaan pariskuntaan. He olivat moitteettomissa pukineissa aina hattuihin ja hansikkaihin asti ja uteliasta poikaa huvitti se silminnähtävä häämatka-ilmapiiri, joka heitä ympäröi.
Pian tuli junailija osastoon. Seisahtaen sulhasen eteen hän sanoi:
"Piletit, olkaa hyvä", sitten "Olette joutuneet väärään junaan."
"Väärään junaan! Eihän toki! Erehdytte varmaan! Piletinmyyjä neuvoi minua tähän junaan!"
"Sille en mahda mitään, tämä juna ei mene Lawtenciin."
"Käsittämätöntä! Kysyin asemamieheltä ja kahdelta kantajalta. Eikö tämä ole kolmen juna?"
"Kolmen juna juuri."
"Minne se sitten menee?"
"Lowelliin, Lowell on ensimmäinen asema."
"Mutta minä en tahdo mennä Lowelliin."
"Mikäs Lowellia vaivaa? Hauska paikkahan se on!"
"Mutta minä olen luvannut olla Lawrencissa neljän tienoissa."
"Paha juttu, mutta Lowellissa teidän kait täytynee olla siihen aikaan! Piletit, olkaa hyvä!" tämä sanottiin Gilbertiä vastapäätä istuvalle sievälle, valkohipiäiselle, punakalle nuorelle neidolle, joka tuntui suurella myötätunnolla seuraavan kovaonnisen pariskunnan kohtaloa ja täydelleen ymmärtävän nuoren aviomiehen voimatonta raivoa.
"Väärässä junassa, neiti!" sanoi konduktööri.
"Väärässä junassa?" Tyttö parahti ja kohosi pystyyn siepaten hurjasti matkalaukkunsa. "Se ei voi olla väärä juna! Eikö tämä juna mene White Mountainiin?"
"Menee, neiti, mutta se ei mene North Conwayhin; se menee Fabyaniin."
"Mutta minun isäni pani minut tähän junaan ja kaikki sanoivat, että se on White Mountainin juna."
"Niin onkin, mutta jos teillä oli aikomus pysähtyä North Conwayn asemalla, niin teidän olisi pitänyt lähteä 3,55, 8:lta junasillalta."
"Antakaa minun sitten astua pois täällä ja odottaa 3,55:n junaa!"
"Ei käy, neiti, tämä on pikajuna; pysähtyy vain Lowellissa, jonne tämä herrasmies matkustaa!"
(Tässä konduktööri vilkaisi hymyssäsuin nuoreen aviomieheen, jonka oli oltava Lawrencessa neljän tienoissa.)
Sievä tyttö puhkesi kyyneliin ja kääntyi epätoivoissaan ikkunaa kohti, sillä välin kuin nuori vaimo kiihkeänä selitteli miehelleen, mitä heidän olisi tullut tehdä ja mitä he olisivat tehneet, jos häneltä olisi neuvoa kysytty.
Gilbert saattoi tuskin pidättää hilpeyttänsä näkyviin puhkeamasta ja todella kaikki saapuvilla olevat — se on jokainen, joka sattui olemaan oikeassa junassa — katselivat häämatkaahan olevaa pariskuntaa ja sievää tyttöä hihittäen kuuluvasti.
"Miksi ihmiset eivät ensin tiedustele?" mietti Gilbert ylimielisesti. "Kenties he eivät koskaan ennen ole missään käyneet, vaikkei sekään ole mikään puolustus."
Leveästi myhähtäen ojensi hän konduktöörille pilettinsä sanoen puoliääneen: "Onko hauskoja matkustavaisia tänä iltana?"
"Ei sen kummempia kuin tavallisesti! — Olette joutunut väärään junaan, poikaseni!"
Gilbert melkein lensi ilmaan ja hänen ensimmäinen liikkeensä oli vetää matkalaukkunsa alas tavaraverkosta.
"Minäkö väärässä junassa?" hän kysyi mahtavasti. "Se on mahdotonta; piletinmyyjä sanoi, että tämä on ainoa Greentownissa pysähtyvä juna."
"Mahtoi luulla teidän sanovan Greenville; tämä juna menee Greenvilleen, jos se on teille yhdentekevä! Ihmiset eivät ole vielä tottuneet uuteen asemaan, ja piletinmyyjätkin ovat enimmäkseen pelkkää uutta väkeä — taisitte joutua jonkun vasta-alkajan narrattavaksi!"
"Mutta Greenvilleen minulla ei ole asiaa!" huudahti Gilbert.
"Greentowniin minä tahdon mennä."
"No, astukaa sitten junasta Lowellissa, ensimmäisellä pysäkillä — kyllä tiedätte koska sinne tullaan, sillä tämä herra, joka pyrki Lawrenciin, astuu alas siellä, samoin tämä nuori neiti, joka aikoi lähteä North Conwayhin. Teitä on neljä yhteensä, sievoinen matkaseurue."
Gilbert puhisi raivosta nähdessään toisten matkustajain nauravan.
"Millä junalla voin päästä Greentowniin?" sai hän huudetuksi konduktöörin jälkeen.
"En tiedä, nuori herra! Tiedustelkaa Lowellin piletinmyyjältä, hän tietää, on ollut kauan virassa!"
Gilbertin ylpeys oli saanut hirveän kolauksen, mutta hänen rohkeutensa alkoi paisua hiukan myöhemmin, kun hän pääsi selville siitä, että ei tarvinnut odottaa Lowellin asemalla kahtakymmentä minuuttia kauempaa, sillä hän saattoi paikallisjunassa jatkaa matkaansa ja saapua perille ennen makuuaikaa. Ei siis ollut pakko kellekään kertoa typerästä erehdyksestä.
Ja tämä osoittautuikin Gilbertin ainoaksi erehdykseksi, sillä siitä hetkestä alkaen sujui häneltä kaikki liukkaasti eikä Carey-äiti olisi voinut valita varovaisempaa ja onnistuneempaa lähettilästä. Hän löysi everstin, jonka nimi, ohimennen sanoen, ei ollutkaan Foster, vaan Wheeler; eikä eversti sallinut hänen mennä Beulahin ainoaan pieneen hotelliin, Mansion Houseen, vaan pyysi hänet yövieraakseen. Sinä iltana eversti kertoi hänelle Keltaisen talon historian ja seuraavana aamuna kuletti hänet hevosella erään kauppiaan luo, joka hoiti sitä omistajan oleskellessa Euroopassa. Asianomaisella virallisuudella hän sitten vietiin itse taloon, jotta se joutuisi vuokraajan kaikenpuolisen tarkastelun alaiseksi.
Keltainen talo — tämä nimitys tuntui jo alkavan vakiintua — olikin ainoa senvärinen talo kymmenen mailin alalla. Kuudettakymmentä vuotta se oli ollut erään Hamilton-suvun eri haarojen hallussa, mutta aikaa myöten, sen joutuessa Lemuel Hamiltonin perheen käsiin, ei vanha talo enää soveltunut sen elintapaan. Vuotta tahi paria ennen kuin Careyt olivat sen nähneet, Bostonista oli tullut poikia ja tyttäriä katsomaan taloa, ja he olivat pyytäneet isältään lupaa saada panna se sellaiseen kuntoon, että he voisivat lupapäivinä nuorten tuttavainsa seurassa tehdä huviretkiä sinne. Herra Hamiltonilta he saivat rahasumman mielensä mukaan käytettäväksi, ja erään paikkakunnan puusepän avulla heidän onnistui panna huoneet kuntoon omaksi täydelliseksi tyytyväisyydekseen, vaikkei juuri saata kehua talon arvon siitä kohonneen. Se oli heille etupäässä huvittelupaikkana, ja maalautettuaan muutamien makuuhuoneiden lattioita ja hankittuaan niihin joitakin vuoteita, ostettuaan keittiö-uunin sekä muutamia petäjäisiä tuoleja ja pöytiä, he arvelivat tämän puolen loppuun suoritetuksi ja kuluttivat loput rahoistaan vanhan, rapistuneen vajan kuntoonpanemiseen, jotta voisivat siinä pitää kaikennäköisiä viattomia mässäysjuhlia. Kaksi keltanokkaylioppilasta, kaksi koulutyttöä ja naimisissa oleva sisar, joka oli tuskin kyllin vanha oman pienokaisensa kaitsijaksi, toivat mukanaan iloisia, nuoria ystäviään viipyen täällä päivän tahi pari. Tätä menoa uudistui useita viikkoja peräkkäin ja heidän kemunsa tuottivat suurta hupia kylän asujamille, he kun aivan ilmaiseksi saivat nauttia sirkusnäytäntöjen hauskuutta ja jännitystä. Tätä hauskuutta ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä Lemuel Hamilton nimitettiin konsuliksi vieraaseen maahan, jonne hän vei mukanaan vaimonsa ja tyttärensä. Naimisissa oleva sisar kuoli ja pojista lähti toinen Kiinaan teenviljelystä oppimaan ja toinen Texasiin maanviljelijäksi. Lemuel Hamiltonin perhe hajautui niinmuodoin ympäri maailmaa ja koska Beulahissa oleva Keltainen talo oli tilana varsin vähäarvoinen, eikä koskaan ollut merkinnyt suuria heidän elämässään, niin se melkein unehtui heidän muististaan elämän kiireisessä tuoksinassa.
"Herra Hamilton sanoi minulle neljä vuotta takaperin mennessäni Bostoniin häntä tapaamaan, että saisin vuokrata talon, jos kunnollisia ihmisiä olisi tarjona, vaikkei hän luvannut antaa senttiäkään korjauttaakseen taloa vuokralaisia varten. Mutta johan nyt, sitä ei kukaan ole huolinut vuokrata, ei Beulahissa ole asuinhuoneista puutetta, eikä ole ollutkaan kahteenkymmeneen vuoteen", niin puheli Gilbertille Bill Harmon, maakauppias. "Talossa on tiivis katto ja hyvä perusta, ja jos teidän väkeänne haluttaa uhrata jonkinverran rahaa maalauksiin ja seinäpapereihin, niin tulee se sieväksi kuin nukenkaappi. Ulkohuoneet Hamiltonin pojat panivat sellaiseen kuntoon, ettei niissä voi pitää mitään elukoita."
"Meillä ei olekaan ei hevosta eikä lehmää", sanoi Gilbert.
"Kiittäkää onneanne, ettei ole. Kaksi kertaa olisin jo voinut vuokrata talon, jos olisi ollut kunnon ulkohuoneita. Mutta nuo pirun poikanulikat raastoivat väliseinät tallista ja navetasta, hävittivät siankarsinan ja panettivat lattian, jolla saattoivat tanssia. Navetanylinen on täynnä heidän moskaansa, jottei siellä voi pitää mitään heiniä; kyllä ne vasta olivat joukkoa, ei sitä ilvettä, jota ne eivät keksineet näillä mailla ollessaan. Nähkääs kun farmari tiedustelee kotia perheelleen ja elukoilleen, ei kannata näyttää hänelle tanssisalia. Mainessa talonpojalla on tarpeeksi tanssimista siinä kun hankkii leipänsä maankamarasta — se tanssi pitää kyllä jalat nopeassa liikkeessä."
"No niin", sanoi Gilbert, "jos te voitte laskea vuokran siksi alhaiseksi, että me voimme suorittaa tarpeelliset korjaukset, luulen äitini tuumivan asiaa."
"Vuokraisitteko sen kesää pitemmäksi ajaksi?" kysyi herra Harmon.
"Vuokraisimme toki. Aikomuksemme on muuttaa tänne asumaan!"
"Vai muuttaa tänne asumaan?" ihmetteli Harmon. "Noh, siitä on jo aikaa kulunut, kun on kuultu jonkun semmoista puhuvan, vai mitä, eversti? No niin, poikaseni", (Gilbert toivoi kaikesta sydämestään, että kunnioitus puhkeavaa miehuutta kohtaan olisi voinut ulottua hiukan kauemmas tällä seudulla) "mitään kiskurihintoja en aio määrätä näistä suojista, en minä —"
"Se olisikin hyödytöntä", sanoi Gilbert mahtavasti. "Isäni kuoli vuosi sitten; meitä on neljä paitsi äitiäni ja lisäksi on meidän pidettävä huolta eräästä serkusta. Meillä ei ole muuta kuin pieni eläke sekä henkivakuutuksen, viidentuhannen dollarin korot. Äiti sanoo, että meidän on erottava kaikista ystävistämme ja elettävä halvalla ja tehtävä työtä kunnes Nancy, Kitty ja minä olemme kyllin vanhat ansaitsemaan jotain."
Eversti Wheeler ja herra Harmon olivat kumpikin mieltyneet Gilbertin ulkomuotoon, ja hänen siinä seisoessaan ystävällisesti ja poikamaisen suorasukaisesti kertomassa heille perhehuoliaan, tahtoi kumpikin mielellään auttaa häntä tavallaan.
"No niin, Harmon, taidamme saada hyviä naapureita, jos voimme sopia hinnasta rouva Careyn kanssa", sanoi eversti. "Määrätkää te kohtuullinen hinta, niin minä kirjoitan Hamiltonille ja saatan hänet mieltymään asiaan."
"Hyvä on. Tahtoisin, nähkääs, eversti, ehdottaa summan tässä tuokiossa teidän kuullen, että voitte neuvoa tätä nuorta herraa. Nähkääs, Lemin on maksettava veronsa, — pienet ne tietenkin ovat, mutta menoja ovat yhtä kaikki — ja pitäisi rakennuksia hiukan vakuuttaakin, vaikkei hän ole tähän asti sitä tehnyt. Toiseksi taas, jos hän voi saada vuokralaisen, joka silloin tällöin panettaa taloon pari uutta kattopärettä tai porraslautaa, ja haluaa kustantaa siihen hiukan maalia ja seinäpaperia, eivät suojat joudu tyyten rappiolle, kuten nykyisin näyttävät tekevän. Noh, nuori herra, haluaisikohan äitinne hiukan korjailla paikkoja, jos määrätään, sanokaamme kuusikymmentä dollaria vuodessa, maksettava kuukausittain tahi neljännesvuosittain, miten vain parhaiten sopii?"
Gilbertin päätä huimasi, hänen silmissään hyppi sellainen tähtien paljous, että hänestä tuntui kuin olisi ollut yö eikä päivä. Charlestownin talon vuokra oli seitsemänsataa dollaria vuodessa, ja hänen äitinsä viimeiset sanat olivat olleet, että kahtasataa enemmän ei saisi tarjota Keltaisesta talosta, koskei hän nykyhetkellä ollut oikein varma voisiko edes sitä summaa suorittaa.
"Mitä te neuvotte minua tekemään, eversti?" änkytti hän.
"Kuusikymmentä dollaria ei mielestäni ole korkea vuokra", vastasi eversti tyynesti, (Beulahissa oli maan ja rakennusten arvo laskenut vuosi vuodelta jo miespolven ajan) "vaikka ette luonnollisesti voi maksaa sitä summaa, jos toimitatte kalliita korjaustöitä."
"Silloin vuokraan talon" huomautti Gilbert mahtavasti. "Äitini jätti vuokrasumman päättämisen minun ratkaistavakseni, ja me maksamme vuokran säännöllisesti etukäteen. Tarvitaanko minun nimikirjoitustani mihinkään paperiin?"
"Voi Jerusalemin suutari! Niillä merkeillä, jotka teidän vähäinen nyrkkinne tekisi paperiin, ei olisi suurtakaan arvoa oikeussalissa", hihitti vanha Harmon. "Antakaa everstin sopia asiasta mammanne kanssa."
"Voinko kävellä takaisin talolle, eversti?" kysyi Gilbert koettaen säilyttää jonkin verran arvokkaisuuttaan kauppiaan hyökkäyksistä huolimatta. "Tahtoisin ottaa hiukan mittoja huoneista ja tehdä niistä muutamia pohjapiirroksia äitiäni varten."
"Hyvä on", sanoi eversti. "Juna lähtee vasta kahdelta. Saatte ensin haukata hiukan välipalaa luonani ja sitten ajetaan asemalle."
* * * * *
Jos Carey-äiti olisi nähnyt, mitä Gilbert teki seuraavan puolen tunnin aikana, niin hän olisi ollut perin tyytyväinen, sillä hetki hetkeltä poika tuli yhä enemmän senkaltaiseksi kuin perheenpään oli oltava. Hän kulki läpi koko talon tarkastaen kellarit, vajat, ruokasäiliöt, kaapit ja uunit. Hän mittaili askelillaan kaikki huoneet ja merkitsi muistikirjaansa niiden eri suhteet; hän määräsi senkin, kelle mikin huone oli kuuluva ja mitä tarkoitusta varten käytettävä, vaikka hänen perheensä naispuoliset jäsenet sittemmin vain nauroivat hänen ehdotuksilleen, silmäillessään hänen suunnitelmiaan. Sitten hän huolellisesti lukitsi ovet suloista omistusoikeutta tuntien ja lähti paluumatkalle katsahtaen kulkiessaan vielä monta kertaa taakseen.
Asemalta hän lähetti sähkösanoman äidilleen. Nancy oli salaisesti antanut hänelle kolmekymmentäviisi senttiä, kun hän lähti kotoa. "Minä olen säästänyt joululahjaksi amiraalille", kuiskasi hän, "mutta samantekevä, en voi kestää epätietoisuutta hetkeäkään kauemmin kuin on tarpeellista. Sähkötä vain: on tahi ei, ja me saamme tietää sen neljä tuntia ennen kuin sinun junasi saapuu. Neljässä tunnissa voi jo monta kertaa kuolla ja minä aion vielä tämän viimeisen kerran olla tuhlaavainen — amiraalin kustannuksella."
Kolmen seutuvilla lauantai-iltapuolella sähkösanomapojan nähtiin tulevan veräjästä sisään ja soittavan kelloa.
"Mene sinä, Kitty, minä en rohkene!" virkkoi Nancy painuen raskaasti sohvalle istumaan. Hetkistä myöhemmin tytöt sekä Peter (joka kerrankin sai olla aivan huomaamatta) tuijottivat henkeään pidättäen äitiinsä, kun hän avasi sähkösanoman. Hänen kasvonsa kirkastuivat hänen lukiessaan ääneen: —
"Lippuni liehuu voitokkaana, onnelliseen päätökseen. Olen suorittanut asiani."
Gilbert.
"Eläköön!" huusivat molemmat tytöt. "Keltainen talo on oleva Careyn talo nyt ja aina!"
"Pääseekö Peter mukaan?" uteli nuorin Carey innokkaana, ja vavahtelevin sieraimin kuten aina jännittävien hetkien kohotessa huippuunsa.
"Eiköhän sentään," huudahti Kitty siepaten hänet syliinsä. "Mitä olisi
Keltainen talo ilman Peteriä?"
"Miksi Gilbert puhuu omasta lipustaan," sanoi Nancy arvostelevasti kurkistaessaan äitinsä olkapään yli sähkösanomaan. "Ei se ole ensinkään hänen lippunsa — meidän se on, Careyn lippu, eikä kenenkään muun!"
Carey-äiti oli ajatellut samaa, mutta toivonut, ettei Nancy huomaisi
Gilbertin ylvästelyä.
X.
CAREYN PERHE MUUTTOPUUHISSA.
Rouva Careyn vuokrasopimus oli voimassa vielä neljä vuotta eteenpäin, ja koska hän luonnollisesti halusi vapautua tästä rahallisesta edesvastuusta niin pian kuin suinkin mahdollista, niin annettiin heti Charlestownin talon vuokraaminen asiamiehen toimeksi. Jo kolmen päivän kuluttua onnistuikin tämän hankkia vuokralainen, ja koska kapteeni Carey oli saanut asunnon hyvin edullisilla ehdoilla, saattoi asiamies helposti koroittaa vuokrahinnan rouva Careyn hyväksi sadalla dollarilla vuodessa.
Tämä oli huhtikuun alussa ja eversti Wheeler oli jo kirjeellisesti tiedustellut, oliko keittiökasvitarha muokattava kylvökuntoon. Oli lopullisesti päätetty, että tytöt lopettaisivat kevätlukukauden kesken, ja että perhe muuttaisi Beulahiin Gilbertin pääsiäisloman aikana.
Carey-äitiä arvelutti heittää tyttöjen koulunkäynti lopettamatta, mutta hän oli vakuutettu siitä, että Nancyn ja Kathleenin ikäisille tytöille uuden kodin kuntoonasettaminen olisi innostuttavampi ja kasvattavampi sekä heidän vastaiselle kehitykselleen paljoa hyödyllisempi kuin muutamien viikkojen luvut.
Nuoruus rakastaa vaihtelua; se elää alituisesti uusien tapahtumain ja seikkailujen odotuksessa, ja sitä kun ei milloinkaan haittaa mitkään epäilyt suunnitelmiensa käytännöllisyyteen nähden, niin Careyn lapset olivat täynnä vilkasta toimintahalua ja tarmoa juuri nyt. Charlestown, vanha talo, jokapäiväinen elämä, kaikki oli isän kuoltua muuttunut surulliseksi ja ikäväksi. Kaikki kertoi hänestä. Äitikin kaipasi jotain, joka olisi temmannut hänen ajatuksensa menneisyydestä ja antanut niille siivet, jotta ne voisivat lentää tulevaisuuteen toivoa ja lohtua kohti. Talossa oli nyt loppumaton touhu aamusta iltaan ja kaikki toimitettiin hilpeän mielialan hengessä, joka oli kauan ollut kadoksissa Careyn kodista. Kepeäjalkaisia olentoja lensi portaita ylös ja alas ja ikkunain ohi näyttäytyen väliin talon edessä väliin takana, kädessä milloin taulu, postimerkki tai jokunen vati, milloin kynänpyyhkijä, tyyny, vasu tahi lankarulla. Vähemmän kärsivällinen äiti olisi tuskaantunut kun kuorossa alinomaa huudettiin: "Minne tämä pannaan, äiti?" "Mihin tämä mahtuu?" "Saammeko heittää tämän pois?" Kun Gilbert palasi koulusta neljän tienoissa, niin ilma kajahti vasaroimisesta, sahaamisesta, viilaamisesta, laatikkojen avaamisesta ja sulkemisesta, ja oli aivan verrattoman hauskaa kun täytyi (tahi ainakin melkein täytyi) huutaa toisilleen täyttä kurkkua melun ja hälinän läpi ja vastaus tuli takaisin mahdollisimman korkeassa äänilajissa. Peter kokoili loppumattomia kasoja tavaraa vajaan, missä pakkaukset toimitettiin, mutta kalleimmat aarteensa hän säilytti katuveräjän luona olevassa vasussa siinä luulossa, että ne hänen henkilökohtaisena matkatavaranaan vietäisiin asemalle. Kasa kasvoi kasvamistaan: villainen lammas, kaksi Noakin arkkia, pulloja ja lukemattomia pulikoita, pussillinen pyöreitä kiviä, rikkinäinen leikkiveturi, kaksi porsliinista linnunmunaa, appelsiini, banaani ja joitakin pähkinöitä, ongen siima, lapio, nuorakerä y.m. Nämä esineet suovat aavistuksen Peterin tavarain laadusta, vaikkei suinkaan niiden lukumäärästä.
Ellen, keittäjä, puuhaili voimainsa takaa, sillä hän oli nyt viimeistä viikkoa Careyn perheen työssä. Hän oli jäävä Charlestowniin, kuten kaikki muukin, mikä kuului vanhaan elämään Carey-äidin ja myrskylintujen lähtiessä ajelehtimaan tuntemattomille vesille satamasta satamaan. Koska Joanna perheestä erotessaan oli osoittautunut hyvin vähän romanttiseksi, päätti Nancy koettaa vaikuttaa Ellenin tunteisiin. Hän antoi hänelle luettavaksi englantilaisen romaanin Merriweatherin perhe, missä vanha uskollinen palvelija ei ainoastaan ollut seurannut isäntäväkeään linnasta hökkeliin, palvellen heitä siellä vuosikausia ilman palkkaa, vaan oli päälle päätteeksi itsepintaisesti vaatinut emäntäänsä ottamaan lainaksi kaikki hänen säästönsä. Ellen oli kovasti pitänyt Merriweatherin perheestä ja sanoi sen olevan parhaimman kirjan, minkä hän eläessään oli lukenut, ja ehkä Nancy-neitiä huvittaisi tietää, hän kun aina oli niin osanottavainen, että hän (Ellen) oli saanut paikan Salemissa, lähellä Joannan herrasväkeä, ja että hänelle oli tarjottu viisi dollaria kuussa enemmän kuin mitä hän oli Careyn perheessä saanut. Nancy onnitteli häntä lämpimästi, ja sitten hän repien Merriweatherin perheen palasiksi, pisti sen keittiö-uuniin Ellenin poistuttua huoneesta vähäksi aikaa. "Jos milloinkaan kirjoitan kirjan," huudahti hän, työntäen raivokkaasti tuleen Gvendolenin ja Reginald Merriweatherin, hovin rouvan ja etupäässä uskollisen palvelijattaren — "jos milloinkaan kirjoitan kirjan," toisti hän pontevalla kädenliikkeellä, "ei siinä saa olla valeita; — mutta se taitaakin silloin tulla ikäväksi," lisäsi hän miettivästi muistaessaan kuinka hän oli itkenyt, kun Merriweatherin Bridget oli nenäliinassa tuonut sadan punnan säästönsä emännälleen. Näinä muuttovalmistuksen päivinä Nancyllä oli melkein joka toinen minuutti jokin uusi tuuma mielessä ja hänen arvovaltaisuutensa kasvoi suunnattomasti perheen silmissä.
Vanhimman tyttärensä ehdotuksesta rouva Carey möi hienon flyygelinsä ja sai vaihdossa vanhanaikuisen pianon sekä sataviisikymmentä dollaria. Se oli ollut hyvän, vanhan sedän häälahja, sedän, joka varmaankin ilolla olisi auttanut sisarentytärtänsä tämän nykyisessä pulassa, jos hän olisi ollut vielä elossa.
Hihat käärittyinä, kiharainen tukka tomun ja hämähäkin verkkojen peitossa lensi Nancy eräänä iltana illallisen jälkeen ullakolta Kathleenin huoneeseen. "Minulla on taas tuuma!" puheli hän kuiskaamalla.
"Sinulla on pian niin monta tuumaa, ettei kukaan enää piittaa niistä," kiusotteli Kitty.
"Tämä on aijottu vain sinun korvillesi, Kitty."
"Oh! se muuttaa asiaa. Kerro joutuin."
"Tämä on tuuma, joka voi vapauttaa meidät Carey-suvun kirouksesta!"
"Se ei käy päinsä, Nancy; tiedäthän ettei se käy. Sinä ehkä voisit keksiä jonkun keinon, mutta emme koskaan saisi siihen äidin suostumusta."
"Hän ei saa tietää mitään. Kuinka voisin ajatella vetää äidin tapaista, hyvää ja suloista naista, sellaiseen juoneen!"
Tämä sanottiin niin salaperäisesti, että Kathleen melkein epäili Nancyn suunnittelevan verenvuodatusta. Selitykseksi mainittakoon, että kun luutnantti Carey ja Margaret Gilbert olivat menneet naimisiin, Ann Chadwik-serkku oli lahjoittanut heille neljä korkeata, mustan- ja valkeankirjavasta marmorista valmistettua hautauurnan tapaista uuninhyllykoristetta; mutta sittemmin, tuntien, ettei hän vielä tarpeeksi ollut osoittanut hyväksyvänsä heidän avioliittoansa, hän osti ison, kipsisen kuvaryhmän, nimeltä Likainen Poika.
Careyt olivat usein muuttaneet asuntoa kuten kaikki meriupseerin perheet, mutta silloinkin kun he olivat muut tavaransa jättäneet säilytettäväksi, Ann-serkku jalomielisesti maksoi rahtikustannukset ja lähetti heille uuninkoristeet sekä Likaisen Pojan. "Tiedän kuinka rakas teille on kotinne." oli hänen tapana sanoa "ja kuinka suuresti kaipaatte uurnianne. Koska kerran olen sattunut antamaan teille kauniita lahjoja, joita on vaikea kulettaa, tulee minun pitää huolta siitä, että saatte pitää ne kodissanne ilman vaivaa ja kustannuksia!"
Niinmuodoin nämä vihatut esineet nyt kuusitoista vuotta, lukuunottamatta lyhyttä levähdysaikaa, minkä Careyt olivat viettäneet Filippiineillä, olivat synkistyttäneet heidän olemassaoloaan. Kerran kun amiraalin kunniaksi pidettiin erikoisen hienot kutsut, oli kapteeni Carey nostanut koko hökötyksen ullakolle, mutta iltapuolella Ann-serkku saapui taloon aivan odottamatta, ja silloin olivat Nancy ja Gilbert Joannan avulla keittiön kautta tuoneet takaisin hänen kalleutensa ja sijoittaneet ne ruokasaliin. "Te näytte siirtäneen koristeet salista tänne," sanoi Ann-serkku päivällispöydässä. "Sehän on hauskaa vaihtelun vuoksi, ja oikeastaan te tässä huoneessa oleskelettekin yhtä paljon kuin muissa; ovathan vieraannekin täällä yhtä paljon."
Ann-serkku oli aina ollut ja oli aina olevakin ahkera vieras talossa, sillä hän oli kiintynyt perheeseen omalla erikoisella tavallaan. Mitähän Nancyllä siis mahtoi olla mielessä Careyn kirouksen suhteen.
"Kuuntele, hyvä tyttö", virkkoi Nancy nyt Kathleenille suljettuaan oven. "Sinä tiedät, että porsliinien pakkaaja tulee aikaisin huomenaamulla, ja että ruokasalin lattia on jo tälläkin hetkellä täynnä tynnyreitä, laatikoita ja olkia?"
"Tiedän."
"Silloin me kaksi, jotka olemme kasvaneet näiden hautauurnien synkässä varjossa ja nähneet aina syntymästämme saakka tuon siistin äidin hieroskelevan tuon vastahakoisen pojan korvia, — silloin minä ja sinä tahi ehkä oikeammin sinä ja minä ryhdymme omin neuvoin pakkaamaan, ennenkuin saapuu se oikea tavarainpakkaaja."
"En sittenkään vielä voi seurata älysi lentoa, tyttöseni!" sanoi neuvoton Kathleen yrittäen sovittaa sanansa Nancyn puhetavan henkeen, vaikkei se milloinkaan oikein onnistunut.
"Älä sano 'tyttöseni', sillä minä olen nyt emäntä, ja sinä olet apuvaimoni, mutta jos olet tarkka ja autat minua pakkaamaan, niin suuri valo on sinulle koittava", vastasi Nancy. "Kun Charlestownista muutetaan Beulahiin, saattaa tapahtua, että eräät rakkaat esineet joutuvat traagillisen kohtalon alaisiksi, vaikkakin Ann-serkku tietää Careyn perheen järjestystärakastavaksi. Mutta jos onnettomuuksia sattuu ja sattuva on, ei niiden aiheuttajista tule koskaan kukaan muu tietämään kuin sinä ja minä. Mikä aika soveltuu mielestäsi paremmin pakkaukseen, keskiyö vai kukonlaulun-aika, sillä pakkaus on meidän tehtävämme!"
"Minä suorastaan vihaan kukonlaulun-aikoja, tiedäthän sen", vakuutti
Kathleen. "Eikö nyt sovi? Ellen ja Gilbert ovat ulkona, ja äiti laulaa
Peteriä nukuksiin."
"Hyvä on; tule pois; ja astu varovasti. Se ei kestä kauan, sillä minä olen kaiken suunnitellut hyvin ja perusteellisesti. Älä läähätä ja puhku tuolla tavoin! Äiti kuulee!"
"Minä olen niin kiihdyksissäni", kuiskasi Kathleen heidän hiipiessään takaportaita alas ja mennessään saliin noutamaan uurnoja, jotka he hiljaan kantoivat ruokasaliin. Kun tämä oli saatu onnellisesti suoritetuksi, otettiin Likainen Poika inhoittavalta jalustaltaan (se oli meksikolaista onyksia ja Ann-serkun lahja myöskin) ja kumarassa kulkien osittain pidätetystä naurusta, osittain Likaisen Pojan raskaasta painosta, he hilasivat senkin ruokasaliin.
Nancy valitsi erittäin ison ja tilavan tynnyrin. He panivat vähän (hyvin vähän) pehkuja pohjalle, sitten pari raskaita voimistelupainoja, sitten hautauurna, sitten hiukan olkia ja toinen hautauurna poikittain. Tyhjät paikat välissä täytettiin huolellisesti raskailla painoilla. Kaiken tämän päälle laskettiin raskas Likainen Poika, ja sen päälle toinen pari hautauurnoja, toiset voimistelupainot ja enemmän olkia.
Työnsä he olivat toimittaneet nurkassa, missä tynnyri oli; nyt he vain asettivat kannen paikoilleen ja heittivät sen päälle huolimattomasti palasen säkkikangasta. Koko toimituksen aikana Kathleen oli nauraa tirskunut niin hysteerisesti, ettei hänestä ollut paljon mitään apua — päävehkeilijä sai suurimman työn suorittaa. Ilta ei ollut muiden iltojen kaltainen. Tytöt valvoivat vielä vähän aikaa nauraakseen, sitten he panivat maata, ja heräsivät hetken kuluttua, rupesivat uudelleen nauramaan ja niin edespäin. Nancy sepitti Ann-serkulle useita Beulahissa päivättyjä kirjeitä, missä ikävää tapaturmaa selostettiin ja pahoiteltiin. Hän oli niin vallattomalla tuulella sitä tehdessään, ettei hän voinut muistaa elämässään toista niin hilpeän hauskaa yötä. Ei pieninkään omantunnonpistos laimentanut hetken iloa eikä sumentanut jännittävän odotuksen riemua.
Aikaisin seuraavana aamuna Nancy oli alakerrassa ja hänen onnistui olla ensimmäisenä vastaanottamassa porsliinien pakkaajat. "Yhden tynnyrin täytimme jo eilisiltana", selitti hän heille. "Oletteko hyvä ja naulaatte tämän kiinni ennenkuin ryhdytte työhön?" Sen yksi miehistä heti paikalla tekikin.
"Tavarat joutuvat asemalle vietäväksi jo tänään iltapuolella", sanoi pääpakkaaja rouva Careylle.
"Olkaa varovaiset, olettehan?" pyysi rouva Carey. "Porsliinimme ja lasimme, kellomme ja kaikki pikku aarteemme ovat meille hyvin rakkaat."
"Niinkauan kuin käytätte James Perkins & Co:n liikettä, ei tule mitään särkymään", vastasi pakkaaja.
Nancy pistäytyi silmänräpäykseksi huoneeseen lausuakseen parisen sanaa taitavalle, erehtymättömälle J. P. & C:lle. "Tuon nurkassa seisovan tynnyrin suhteen ei tarvitse olla varovainen", virkkoi hän huolettomasti. "Siinä ei ole mitään arvokasta."
James Perkins lähti aikaisemmin iltapuolella kotiin jättäen poikansa lopettamaan työn. Poika vasaroi, leimasi ja maalasi osoitteita voimainsa takaa. Likaisen Pojan tynnyri nurkassa erillään muista näytti hänestä olevan muita tärkeämpi, joten hän omisti sille aivan erikoista huolta. Hän liimasi siihen varoitusleimoja: yhden "Särkyvää tavaraa", yhden "Tämä puoli pystyyn", kaksi "Lasia, varovaisesti pideltävä" ja löydettyään taskustaan vielä useita "Tarkasti varottavia"-leimoja, kiinnitti hän tynnyriin muutamia niitäkin ja kuletti sitten kaikki laatikot, huonekalut ja tynnyrit rautatien rahtitavaraosastoon.
Mies, joka pani tavarat vaunuun, kiinnitti erikoisesti huomiotaan Likaisen Pojan laatikkoon. "Kas kun ette jalan, käsissänne kantaen vieneet sitä Greentowniin", ilkkui hän. "Mitä kallista se sitten sisältää?"
"Mitä te siitä huolehditte, mitä se sisältää", vastasi nuori Perkins. "Teidän asianne on vain vastata siitä, ettei sitä kukaan eikä mikään satuta! Tuleeko tällainen tavarajunaa vaihtamaan matkalla Greentowniin?"
"Eikä; ellei aika käy ikäväksi, jotta keikahutamme ne ylösalasin lystiksemme." Perkinsin vastustaja kantoi pysyväistä kaunaa kaikille tavaramiehille ja kuorma-ajureille, sillä hänestä tuntui, ettei työtä olisi ollut juuri ollenkaan, jos he olisivat kuolleet tahi muuten maasta hävinneet.
XI.
HARTAUSHETKI UUDEN KODIN KYNNYKSELLÄ.
Tästä hetkestä alkaen muutto sujui tasaisesti ja rauhallisesti, eikä Careyn perheen oma lähtö Greentowniin lauhkeana, keväisenä huhtikuun päivänä ollut mitään verrattuna edelläkäyneisiin raskaisiin valmistustöihin. Kaikki matkatavarat ja irtaimisto oli pantu junaan jo viikkoa aikaisemmin ollakseen ennen heitä perillä, ja varsinainen muutto suoritettiin perjantaina, jotta Gilbert voisi käyttää loma-aikansa joka hetken uuden kodin kuntoonpanemiseen. Eräs hänen tovereistaan oli pyytänyt häntä luokseen pääsiäisajaksi ja Gilly olikin luvannut ja sanonut äidilleen huolettomasti: "Arvelin, ettette kaipaisi minua kotona, kun järjestätte kaikki paikoilleen; miehethän ovat aina vain tiellä, siksi lupasin Fred Bascomille viettää lomani hänen luonaan."
"Fredin luona! Ainoa miehemme! Carey-suvun ainoa tuki!" huudahti hänen äitinsä ovelan tahdikkaasti. "Ei toki, Gilly rakas, minä tulen tarvitsemaan neuvoasi joka hetki! Entä kuka määrää kylvöt — sillä mehän olemme vain vaimoväkeä? Ja kuka kaiken vasaroimisen ja nikkarityöt suorittaa? Sinä olet aina niin suurenmoinen kun sellaiset asiat ovat kyseessä, että olet enemmän arvoinen kuin me kaikki yhteensä."
"Vielä mitä, mutta jos te niin kovin tarvitsette minua, niin tietysti minä tulen mukaan", sanoi Gilbert, "mutta Fred sanoi, että hänen äitinsä ja sisarensa suorittavat aina tuollaiset asiat omin neuvoin."
"'Omin neuvoin' Fredin kotona", huomautti rouva Carey, "merkitsee hovimestaria, miespalvelijaa ja rahaa yllin kyllin kaikennäköisen apuväen palkkaamiseen. Ja vaikka luonnollisesti pidät paljon Fredistä, joka on niin hyväntuulinen ja hauska toveri, olet tietysti huomannut kuinka itsekäs hän on!"
"Älähän, äiti, sinä et ole nähnyt Fred Bascomia kuin korkeintaan kuusi kertaa!"
"En olekaan, enkä muista ensinkään mitä hänessä näin viitenä viimeisenä kertana, sillä jo ensimmäisen kerran hänen meillä ollessaan olin selvillä kaikesta siitä, mitä minun on tarpeellista tietää", vastasi rouva Carey tyynesti. "Mutta myönnän, että hän on tavallaan hauska ja miellyttävä poika."
"Ja epäilemättä hänen onnistuu hävittää porsas itsestään, ennenkuin se kasvaa isoksi", virkkoi Nancy kulkiessaan huoneen poikki. "Minusta se röhki ja tonki aikatavalla, kun viimeksi olimme yhdessä."
Eversti Wheeler oli Greentownin asemalla Careyn perhettä vastaanottamassa ja hän oli itse rouva Careyn ja Peterin kyytimiehenä Keltaiseen taloon ajettaessa. Toiset seurasivat heitä kyytihevosella ja viimeisenä ajoivat kuormarattaat kukkurallaan matka-arkkuja ja muuta muuttotavaraa. Kevät oli hyvin aikainen, tiet olivat jo rapakosta kuivat, puut olivat hiirenkorvilla ja kaikilla päivänpuolisilla rinteillä vihersi jo tuore ruoho. Kun Careyt ensimmäisen kerran olivat nähneet tulevan kotinsa, olivat he tulleet kylään lännenpuolelta ja Keltainen talo oli viimeinen jalavain varjostamalla kylätiellä, aivan Beulahin laidassa. Nyt he asemalta tullessaan kulkivat joen yli ja ajoivat itäisen Beulahin läpi pitkin tietä, joka oli tuntematon kaikille muille paitsi seurueen sankarina ja oppaana olevalle Gilbertille. Jo tulikin tuo rakkaassa muistossa säilynyt talo näkyviin, ja kun molemmat ajoneuvot olivat pysytelleet yhdessä, tervehdittiin sitä äänekkäin eläköön-huudoin.
Se oli heidän mielestään entistään vieläkin kauniimpi, ja paljoa mukavampi, paljoa hauskemmalla paikalla. Vajan ovi oli auki ja sinne olivat huonekalut pinotut, ja pengermällä oli kokonainen vuori arkkuja ja laatikoita.
Bill Harmon seisoi pääovella myhäillen. Hän toivoi saavansa hyviä kauppatuttavia ja oli paitsi sitä hyväntahtoinen mies.
"Luulin jo ettette tulisikaan tänä iltana", huusi hän heille veräjälle astuen. "Juna on myöhästynyt puolen tuntia. Kyllästyin jo odottamiseen, jonka vuoksi omalla vastuullani rupesin aukomaan teille hiukan tavaroita, että pääsisitte alkuun. Ei kai mitään illallista tule tässä talossa syötyä tänä iltana?"
"Meillä on illallinen matkassa", virkkoi Nancy iloisesti, ruveten heti paikalla tuttavaksi.
"Hohoo, kas tepä vasta huoltapitäviä olette! Kas niin! hyppää alas, sinä pikkarainen!" sanoi Bill levittäen käsivartensa. Peter, kädessään useita pieniä esineitä, jotka olivat liian arvokkaat toisten haltuun uskottaviksi, teki työtä käskettyä antaen uudelle ystävälleen useita odottamattomia iskuja vaatteisiinsa kätketyistä kovista esineistä.
"Voi Jerusalemin suutari, oletpa sinä täyteen sullottu, poikanen!" nauroi hän laskiessaan Peterin maahan.
Peter tervehti tätä mieluista ylistystä loistavalla hymyllä, joka samassa silmänräpäyksessä kahlehti Bill Harmonin hänen uhrikseen ja orjakseen. Eipä hän aavistanut seisoessaan siinä huolettomana rattaittensa vieressä olevansa määrätty vastaisuudessa vuosikausia jakamaan puotinsa antimista tälle pienelle pojalle.
Hän ja eversti Wheeler nostelivat joutuisasti kapineita kyytirattailta, sillä välin kuin Careyt astuivat yhdessä talolle vievää tietä jännitetyin mielin ja liikutuksesta väräjävinä. Nancy hengitti raskaasti ja tarttui punoittavin poskin äitinsä käteen.
"Oi, äiti!" kuiskasi hän, "kaikki tapahtuu juuri sillä tavalla kuin olemme uneksineet. Gilbert rakas, älä kiirehdi! Annetaan äidin ensin astua kynnykselle ja kutsua meitä Keltaiseen taloon! Minä lukitsen uudelleen oven ja annan hänelle avaimen."
Carey-äidin kurkkua kouristi, hän tunsi jälleen tämän yrityksen vakavan vastuunalaisuuden painon. Se tulvahti hänen ylitseen aaltoina, voimakkaampana, elävämpänä nyt tosi hetken ollessa käsissä kuin milloinkaan ennen suunnittelujen aikana. Hän astui viimeiselle portaalle ja seisahtaen vavisten oven eteen, sanoi hän hiljaa ja lempeästi: "Tulkaa kotiin, lapset! Nancy! Gilbert! Kathleen! Peter-lintu!" He pujahtivat sisään hiljaa ja äännähtämättä; äidin äänessä oleva uusi vivahdus poisti heidän naurutuulensa.
Nancy ja Kitty kietaisivat käsivartensa äitinsä vyötäisille. Äkillisen vaiston johtamana Gilbert tempasi lakin päästään ja katsahtaen ihmetellen vanhempaan veljeensä teki Peterkin samoin. Oli kotvan äänettömyyttä: sitä kultaista äänettömyyttä, joka on ääriään myöten täynnä ajatuksia, rukouksia ja muistoja, täynnä toiveita ja toivomuksia — niin täynnä kaikkia kauniita, vienoja tunteita, että puheleminen sellaisella hetkellä tuntuisi arvottomalta ja surkealta. Sitten Carey-äiti kääntyi ja Keltainen talo oli siunattu. Veräjällä puuhailevalla eversti Wheelerillä ja Bill Harmonilla ei ollut pienintäkään aavistusta siitä että kynnyksellä oli pidetty pieni hartaushetki, kun he astuivat talolle katsoakseen tarvittiinko heidän apuaan vielä. "Tuotin sisään kaikki sängyt ja panin niihin patjat", sanoi Bill Harmon. "Arvelin näet, että Nukku-Matti tulee aikaisin tänä iltana."
"Tehän olette erinomaisen ystävällinen ja oiva naapuri!" huudahti rouva Carey kiitollisena. "Ajattelin, että meidän pitäisi mennä jonnekin muualle yöksi. Tekö olette tämän kylän kauppias?"
"Minähän se olen!" sanoi Bill.
"Silloin ehkä tahdotte olla ystävällinen ja tulette tänne kerran vielä tänä iltana tuomaan yhtä ja toista, niin olemme hyvin kiitolliset. Meillä on öljykeittiö, teetä, kahvia, säilykelihaa, leipää ja hedelmiä, mutta voita, munia, maitoa ja jauhoja me tarvitsemme. Gilbert, avaa ruokavasu, ole hyvä, ja Nancy, avaa sinä matka-arkku, missä liinavaatteet ovat. Emme voineet aavistaakaan, että tapaisimme niin ystävällisiä ihmisiä täällä."
"Teidän ruokapöytänne nostin ruokasaliin", sanoi Bill, "ja koetin parastani löytääkseni ruoka-astioita, mutta niitä en saanut käsiini ennenkuin tulitte perille. Kai maar teillä on omat merkkinne, jotta tiedätte mikä laatikko on ensiksi avattava. Löysin ainoastaan sellaisia tavaroita, joista ei nykyoloissa ole mitään hyötyä, luulisin, mutta itsehän tiedätte, kun näette tavarat ruokasalin pöydällä." Kaikki seurasivat häntä ruokasaliin, kun hän avasi oven, Nancy ensimmäisenä, kuten hänen tapansa aina oli, ikävä kyllä. Siellä keskellä pöytää seisoi Likainen Poika tuuhea hiusharja voitokkaasti pystyssä ja sen ympärillä, hautakammion patsaiden tavalla nuo neljä mustaa ja valkoista hautauurnaa. Ehjinä ja kokonaisina ilman pienintäkään vammaa ne seisoivat siinä Nancyn katseltavina.
"Ne eivät ole luopuneet vanhasta tavastaan, ne ovat ensimmäisinä meitä vastaanottamassa", virkkoi rouva Carey yrittäen hymyillä, mutta Nancy ja Kathleen eivät hiiskahtaneet sanaakaan. He seisoivat lattiaan naulittuina tuijottaen Careyn suvun kiroukseen kuin eivät uskoisi silmiään.
"Näyttää siltä kuin ette olisi odottaneet näkevänne niitä, tytöt!" sanoi heidän äitinsä, "mutta ovatko ne milloinkaan olleet meille uskottomia? — Tiedättekö, tällä hetkellä tunnen rohkeutta, jota ei minulla koskaan ennen ole ollut. — Beulah on niin kaukana Buffalosta, ettei Ann-serkku voi usein tulla meitä tervehtimään eikä koskaan ennakolta ilmoittamatta. En tahtoisi pahoittaa häntä enkä loukata hänen tunteitaan, mutta mielestäni voimme vastaiseksi siirtää Likaisen Pojan sekä uuninreuna-koristeet ullakolle tahi vajan ylisille. Mitä te arvelette?"
Eversti Wheeler ja herra Harmon olivat jo lähteneet, ja niin nuoret Careyt kajahuttivat ilmoille raikuvan riemuhuudon. Nancy lähestyi Likaista Poikaa verenhimoinen välke silmissään. "Tule pois, sinä ilkeä, kammottava kappale!" virkkoi hän. "Tartu kiinni toisesta päästä, Gilly, lähdetään menemään vajaan; siellä se on meistä kauimpana, mutta auttaneeko sekään, se on kuin veritahra lady Macbethin kädessä — se ei tahdo lähteä. Kathleen, avaa liinavaatearkku meidän mentyämme. Emme voi kattaa pöytää, ennenkuin olemme päässeet kirouksestamme. Kun olet ottanut liinavaatteet arkusta, ota marmoriuurna kumpaankin käteesi ja raasta ne sinne, missä me olemme. Minun kyyneleeni osoittavat sinulle tietä!"
He löysivät vajan ylisille johtavat portaat ja Likainen Poika nostettiin portaita ylös askel askeleelta hitaasti ja läähättämällä. Kathleen riensi viemään kahta uurnaa alimmalle portaalle, ja juoksi sitten takaisin taloon toista paria noutamaan. Gilbert ja Nancy seisoivat ylimmällä portaalla Likainen Poika välissään neuvotellen paikasta, mistä sen helpoimmin saisi esille, jos tulevien vuosien kuluessa jokin hyvin epämieluisa tilaisuus vaatisi heitä hilaamaan sen jälleen alas.
Äkkiä he kuulivat surkean, kuiskaavan äänen mainitsevan heitä nimeltä. "Gilbert! Nancy! Pian! Ann-serkku on veräjällä!"
Kuului kova romahdus! Ei yksikään inhimillinen olento, olkoonpa hänellä mielenmalttia enemmänkin, olisi voinut kestää tämän yllätyksen iskua, niin odottamattomana se tuli. Gilbertin ja Nancyn kädet päästivät otteensa yhtaikaa ja Likainen Poika romahti lattialle kahdeksi palaseksi haljeten niin onnellisesti, että äiti pesuriepuineen jäi toiseen puoliskoon, poika toiseen — erittäin tervetullut tapaus pojalle, joka jo kauankin oli ikävöinyt päästä eroon äidistä.
"Hän astui junasta väärällä asemalla", huohotti Kathleen portaitten alapäässä, "ja hänen täytyi ajaa hevosella viisi mailia, muuten hän olisi ollut täällä tuntia ennen meidän tuloamme, kuten hänen aikomuksensa oli. Hän on tullut auttamaan meitä talon kuntoonpanemisessa ja sanoo pelkäävänsä, että äiti rasittuu. Pudotitteko jotain? Kiirehtikää alas, minä jätän maljat tänne huonekalujen joukkoon, vai vienkö sisään niistä kaksi, jotta hän luulisi meidän ensimmäiseksi ajatelleen niitä? Ja voi! Ihanhan unohdin. Hän on tuonut Julian mukanaan. Kaksi ruokittavaa lisää eikä sänkyjäkään ole tarpeeksi!"
Nancy ja Gilbert silmäilivät toisiaan.
"Kätke se nurkkaan, Gilly", sanoi Nancy; "ja sanotaan, Gilly —"
"Sanotaan mitä?"
"Näetkös, se on kahtena kappaleena!"
"Niin on."
"Mitä jos tekisimme niitä neljä tahi vieläkin useampia?"
"Kuulehan, mene sinä alas ennen minua, minä tulen heti jäljestäsi!
Sulje vajan ovi huolellisesti! — Oletko ymmärtänyt?"
"Olen ymmärtänyt ja sinua ylistän ja ihailen. Minun henkeni on oleva sinun kanssasi, kun sen teet, Gilly rakas, vaikka ruumiillisesti lausun Ann-serkun ja Julian tervetulleeksi!"