WeRead Powered by ReaderPub
Keltaisen talon lapset cover

Keltaisen talon lapset

Chapter 15: XIV.
Open in WeRead

About This Book

A warm domestic narrative follows a devoted mother who temporarily leaves her children to tend to an ill relative while the children, under the spirited supervision of an older sister, prepare to move into a new home; scenes portray sibling play, household preparations, affectionate goodbyes, and neighborhood involvement. The story traces the family's adjustments to changing circumstances, the older children's responsibilities, arriving relatives who complicate plans, and the children's encounters with new rooms, social events, and small triumphs. Themes include familial devotion, youthful resourcefulness, community ties, and the interplay of humor and sentiment in daily life.

XII.

ANN-SERKKU.

Carey-äiti oli pyytänyt Juliaa tulemaan heidän luokseen vasta sitten kun uusi koti Beulahissa oli saatu kuntoon, sillä hän ei halunnut saada puutteellisiin oloihinsa enemmän väkeä kuin oli tarpeellista. Mutta Fergusonit lähtivät ulkomaille jotenkin odottamatta, ja rouva Ferguson riisti Julian Gladyksen sylistä ja pani hänet junaan paljoa kursailematta. Ann-serkun kohtaaminen tiellä oli yksi noita epämieluisia sattumia, joita elämä on täynnä, joskaan ei juuri usein kaksi niin epämiellyttävää henkilöä osu toisiaan tapaamaan samalla pienellä alalla samalla määrätyllä hetkellä.

Mutta jo kolmantena aamuna Careyn perheen tulon jälkeen asiat alkoivat kehittyä valoisampaan suuntaan, sillä Ann-serkku oli tyytymätön Beulahiin. Ilma oli käynyt kylmäksi ja kauan käyttämättä olleet tulisijat savusivat vahvasti. Ann-serkun entisestään arka vatsa ei sietänyt säilykelihaa, munia kolmasti päivässä eikä rouva Harmonin valmistamia keksejä; se ei liioin sietänyt pähkinöitä, omenia, appelsiineja ja banaaneja, joilla lapset herkuttelivat, joten hän söi ateriansa n.s. hotellissa. Syötyään siellä kaksi päivällistä ja yhden illallisen hän lausui emännälle arvostelunsa hänen keittotaidostaan niin peittelemättömin sanoin, ettei yksikään suorapuheinen, vapaana syntynyt Uuden Englannin tytär olisi voinut sellaista sietää.

"Minä pidän ravintolaa ja täällä saatte syödä aterianne kahdestakymmenestäviidestä sentistä niin kauan kuin syötte mitä eteenne pannaan ja pidätte kielenne kurissa", kuului kiukustuneen rouva Buckin uhkavaatimus. "Ruokaa minä teille annan", hän jatkoi kiihkeästi, "sillä minun toimeeni kuuluu vastaanottaa ja palvella kaikkia hyvämaineisia ihmisiä, mutta sättimisiä en huoli kuulla."

No niin, Ann-serkun kärsivällisyys oli myöskin lopussa eikä hänkään puolestaan tahtonut kuulla enempiä "sättimisiä"; ja niin ravintolan emäntä ja hän erosivat rouva Careyn mielipahaksi, sillä hän ei halunnut saada vihamiehiä jo heti alussa. Sinä iltana Ann-serkku yhä kiukuissaan rouva Buckin vihaisia silmäyksiä, tulistuneita kasvoja ja sivistymätöntä kieltä muistaessaan, valitti illallisen jälkeen, että hänen vuoteensa keikkui milloin hän vain liikahti. Hän pyysi Gilbertiä tutkimaan voisiko hän sitä korjata jollain tavalla, jotta se tulisi niin vankaksi kuin normaalitilassa olevien sänkyjen tulee olla.

Gilbert otti työvehkeensä ja meni tottelevaisena yläkertaan ja viipyi siellä viisitoista tahi kaksikymmentä minuuttia korjaillen tuota kovan arvostelun alaiseksi joutunutta sänkyä, jonka hän epäili keinahtelevan pelkästään siitä syystä, ettei se voinut Ann-serkkua sietää. Tämä päähänpisto huvitti niin suuresti Nancyä, että hänen oli pakko poistua Gilbertin läheisyydestä, jotteivät perheen muut jäsenet huomaisi heidän kahdenkeskistä hilpeyttänsä.

"Nyt on kaikki keinot koetettu", sanoi Gilbert alakertaan tullessaan.
"Saammepa nähdä miten se nyt tänä yönä toimii, Ann-serkku?"

Ja kyllä se todella toimikin sen sijasta, että olisi ollut aivan alallaan kuten hyväntapaisen vuoteen tulisi olla. Keskiyön aikaan, kun Careyn perhe lepäsi syvässä unessa, kuului kova rytinä ja Ann-serkku temmaten auki huoneensa oven, ilmoitti kovalla äänellä koko talonväelle, että hänen vuoteensa oli mennyt hajalle ja hän itse pudonnut lattialle saaden kovan hermotäräyksen, josta hän luultavasti ei ikinä toipuisi.

"Gilbert on aivan liian nuori voidakseen kantaa sitä luottamusta, jota osoitat hänelle, Margaret", huudahti Ann-serkku kietoen peitteensä tiukalle pitkäin luisevain jäsentensä ympäri, "ja vaikka hän tulisi vanhaksi kuin Metusalem, olisi hän sittenkin huolimaton, sillä hän on syntynyt semmoiseksi! Kaikki tuo puhe, että hän muka on niin taitava työaseitten käyttämisessä, on vain paisuttanut hänen ylpeyttänsä. Hänen ikäisensä pojan tulisi toki jo osata panna vuode kunnolleen pysymään alallaan."

Koko perhe, ällistynyt Gilbert muiden mukana, ehdotti jos jonkinlaisia parannuskeinoja. Nancy yksin oli ääneti eikä uskaltanut vilkaista Gilbertiin peläten, että hänen olisi täytynyt epäillä häntä uudesta rikoksesta. Saatuaan häneltä, Nancyltä, suoranaista ohjausta paheen tielle, saattaisi Gilbert omin päin jatkaa aivan loppumattomiin. Hän ei uskonut veljeänsä syylliseksi, mutta häntä ei haluttanut ottaa tarkempaa selkoa asiasta.

Carey-äidin silmät etsivät Gilbertin katsetta, mutta hän ei löytänyt siinä mitään vahvistusta pelkoonsa.

"Ei sinun tarvitse katsella minua tuolla tapaa", sanoi poika. "Niin häijy en ole, että tahallani valmistaisin tapaturmaa Ann-serkulle, vaikka en omasta puolestani olisi pahoillani, jos hänelle joka yö sattuisi pieni yllätys."

Ann-serkku ei sallinut Gilbertin enää puuttua vuoteeseen, eikä liioin suostunut tulemaan rouva Careyn kanssa samaan vuoteeseen, vaan piti parempana maata lattialla kahdella patjalla. "Mukava ei sellainen vuode tietenkään ole", sanoi hän happamesti, "mutta silloin ei ainakaan henkeni joudu vaaraan."

Seuraavan päivän aamupostissa tuli useita asiakirjeitä, ja Ann-serkku pelkäsi olevansa pakotettu lähtemään Beulahista, vaikka työtä kyllä riitti kahdeksi viikoksi eteenpäin, eikä Margaret ollut kyllin vahva suoriutumaan siitä yksinänsä.

Hän väitti, että uunit olivat täynnä nokea eikä hän uskonut keittiönuunin voivan milloinkaan vetää; hän oli varma siitä, että kaivossa oli kuolleita toukkia ja sammakoita; talo oli epämukava eikä koskaan tulisi paremmaksi, ellei keittiöön tulisi vesijohtoa. Julialla ei tuntunut olevan minkäänlaista halua taloushommiin ja hänen ruokahalunsa oli anteeksiantamattoman hyvä, kun otetaan lukuun, että muiden täytyi tyydyttää se oman kukkaronsa kustannuksella; ilmanala oli kostea joen tähden eikä kunnollista torikauppaa ollut kahdeksaa mailia lähempänä; Kathleen oli liian hento sellaisessa paikassa elämään, ja muutto Charlestownista oli kerrassaan suuri erehdys alusta loppuun.

Sitten hän sulloi tavaransa pieneen matka-arkkuunsa ja Gilbert juoksi kylälle kepein ja siivekkäin askelin hankkimaan miestä, joka veisi heidän harmiatuottavan sukulaisensa Bostonin päiväjunaan. Nancy puolestaan seisoi arkihuoneen takan ääressä ja kuullessaan junan etäällä viheltävän, hän korjasi nuo neljä hautauurnaa uuninreunalta ja vei ne ullakolle Gilbertin ylähallissa laulaessa vanhaa mielilauluaan:

    Hän sätti meitä hirmuisesti,
    Hän sätti minkä kieli kesti.
    Hän sätti itsensä uuvuksiin.
    Hän sätti, ja kuinka me naurettiin!
    Hän sätti meidät hikeen ja huoleen,
    Hän sätti meitä päivän ja puolen.
    Hän sätti, jo uupui muistikin,
    Vaan pois hän purjehti vihdoinkin.

"Ann-serkusta tuo arvatenkin on ensin kirjoitettu", sanoi Nancy tullen keittiöön Kathleenia auttamaan. "Kas niin, läksipä viimeinkin!"

    'Nyt koko mailma hymyy,
    Vain Julia vaivaks' on.'

lausui hän vanhan virren sanoja hiukan muuttaen.

"Sinun ei pidä sanoa sellaista, Nancy," nuhteli Kathleen, "äiti ei pitäisi siitä."

"Sen tiedän," myönsi Nancy katuvaisena. "Minä olen ollut niin paatunut aina siitä saakka kun koetin päästä vapaaksi Likaisesta Pojasta. En tiedä miten on oikein laitani. Minun vereni on varmaankin liian punaista ja se virtaa hurjana suonissani käyttääkseni kirjan sanoja. Minä aion kääntää uuden lehden nyt, kun Ann-serkku on lähtenyt tiehensä ja Julia on ainoa ristimme!"

Onpa ihan kauheata, miten yksi henkilö voi tärvellä maailmaa! Olisittepa vain olleet näkemässä Keltaista taloa Ann-serkun lähdettyä. Ilma kävi lämpimämmäksi melkein heti, ja Bill Harmonin poika tuli puutarhaan istuttamaan. Tulisijat lakkasivat savuamasta ja keittiönuuni veti. Eversti Wheelerin ehdotuksesta toimitettiin kaivoon uusi ketjupumppu vanhan puisen sangon sijaan, jolloin vedensaanti oli helpompaa, ja ennen kuukauden loppua Keltainen talo alkoi näyttää kodilta Juliasta huolimatta.

Nukuttuaan kuukausimääriä syvien lumikinosten peitossa Beulahin kylä oli herännyt Uuden Englannin varhaisen kesän lumoavaan ihanuuteen. Siellä ei ollut mitään lumiharjaisia vuoria, ei ametistiväreissä välkkyviä, silmää kiehtovia kukkuloita, ei ihmeteltäviä rotkolaaksoja tahi suurenmoisia, matkailijoiden ihailemia vuorijyrkänteitä; ei keltaisia, valtameren aaltojen huuhtelemia hiekkarantoja, ei vilkasta kauppaelämää, ei huvituksia, ei kesävieraita, olipa vain rauhallinen, päivänpaisteinen, vihannoiva, siimeikäs, pieni kolkka maailmaa, ei muuta. Eikä Julia voinut sitä pilata, vaan hyvällä onnella se kenties voisi tehdä Julian miellyttävämmäksi! Tätä Carey-äiti toivoi kun hän soi itselleen tunnin lepoajan siirtyäkseen Hohtavan seinän taa, Rauhalammelle miettimään viiden lapsensa tarpeita. Hämärissä tuudittaessaan Peteriä hänen ajatuksensa tavallisesti ahkerimmin hyörivät siinä, kuinka hän voisi muuttaa "vanhat eläimet uuteen asuun."

"Ihmiset kuvittelevat, että minä itse luon uutta," sanoo Carey-äiti Vetten pienokaiselle Tomille, "mutta täällä minä vain istun, jotta saisin ne itse uudistamaan itsensä!"

Tarina kertoo, että oli kerran keijukainen, joka oli niin älykäs, että se keksi taidon luoda perhosia, ja hän oli niin ylpeä siitä, että paikalla kiiruhti Carey-äidin luo Rauhalammelle kertomaan taidostansa. Mutta Carey-äiti naurahti.

"Tiedä, hupsu lapsi," sanoi hän, "että luoda ken tahansa voi, jos vain suo itselleen kyllin aikaa ja vaivaa, mutta kaikki eivät voi saada elollisia olentoja itse luomaan itsensä."

"Saattaa ihmisolennot — lapset — itse luomaan itsensä," mietti
Carey-äiti hämärissä. "Sitä varten kai äitejä on olemassa maailmassa!"

Nancy oli ahkerassa luomistyössä näihin aikoihin ja kaikesta siitä itsehillitsemistaidosta sekä niistä voitoista hyveen tiellä, mitkä poloinen, helposti tulistuva Nancy kykeni saavuttamaan, oli hänen suoranaisesti kiittäminen pahennusta tuottavaa Julia-serkkuansa. Kathleen tuli vahvemmaksi ja lujaluontoisemmaksi sekä vähemmän arkailevaksi. Gilbert menestyi paremmin koulussa ja hänen kirjeensä osoittivat suurempaa huolenpitoa ja vastuunalaisuuden tunnetta omaisiin nähden kuin ennen. Peter-lintukin oli hiukan kiltimpi ja paremmin omin neuvoin toimeentuleva nykyisin, mietti Carey-äiti hellästi tuudittaessaan häntä. Pikku poika oli tyyten väsynyt astuttuaan kaiken päivää Natty Harmonin auran jäljessä, ja tyytyväisin mielin jättäytyi hän äitinsä suojelevain käsivarsien suojaan ja nukahti nopeasti hänen iltalaulunsa säveliin. Carey-äidin käsivarret kelpasivat kantamiseen, syleilemiseen, lohduttamiseen ja hyväilemiseen. Olipa hänellä myöskin hieno, kaunis, vahva käsi, joka oli kuin luotu korvapuusteja antamaan, mutta hänellä oli vallassaan niin monta näkymätöntä kurinpitokeinoa, ettei hänen milloinkaan tarvinnut läimähyttää Peteriä.

"Lyöminen on kyllä paikallaan hätävarana," oli hänen tapana sanoa, "mutta vaimo, jonka täytyy liian usein turvautua siihen, osoittaa surkeata kekseliäisyyden puutetta."

Hänen nostaessaan Peteriä tämän pieneen sänkyyn tuli Nancy hiljaa huoneeseen kädessään paperiliuskanen.

Hän veti äitinsä pääoven yläpuolella olevaan ikkunaan. "Kuuntele," sanoi hän. "Kuuletko sammakoiden kurnuttavan?"

"Olen tässä istuessani puolen tunnin ajan kuunnellut niitä," sanoi hänen äitinsä. "Eikö kaikki ole kaunista tänä iltana, lauhkea ilma, jalavat puhkeavine lehtineen ja uusikuu!"

"Onkohan täällä ennenkin ollut sellaista vihantaa?" ihmetteli Nancy kumartuessaan ikkunalaudan yli äitinsä vieressä. "Ovatko puut ennen olleet näin meheviä? Onko muualla missään näin kirkasta jokea tai näin keltaista kuuta? Tänä iltana minun on niin sääli kaupunkilaisia! Toisinaan minusta tuntuu, ettei täällä voi kauan olla niin kaunista kuin miltä näyttää, äiti. Tuntuu, kuin olisi tämä kauneus osaksi meissä itsessämme."

"Kaikki kauneus riippuu osaksi siitä minkälaisin silmin sitä katselemme," vastasi hänen äitinsä.

"Olen lukenut rouva Harmonin uutta selitys-raamattua", jatkoi Nancy, "ja tässä saat kuulla mitä siinä Beulahista sanotaan."

Hän piteli paperia häipyvässä valossa lukien: "Nyt älköön sinun nimesi enää olko Hyljätty, älköönkä maasi enää olko autio, mutta Beulahiksi sinua kutsuttakoon, sillä Herra on löytänyt armon sinussa."

"Eiköhän isä olisi tyytyväinen, jos hän voisi nähdä meidät kaikki täällä Beulahin Keltaisessa talossa!" puheli Nancy edelleen vienolla äänellä, kun he yhdessä kumartuivat ikkunasta ulos. "Hän oli niin hellä, niin huoltapitävä ja koetti aina niin rakkaasti poistaa kaikki huolet meiltä, että kuukausiin en ole voinut ajatella hänen, en edes taivaassa, päässeen huolistaan. Mutta nyt tuntuu kuin olisimme päässeet kovimman ajan läpi ja alkaisimme uudelleen elää täällä Beulahissa. Ja nyt hän varmaankin on rauhallinen, jos hän ensinkään voi nähdä meitä tahi ajatella meitä; — eikö sinullakin ole sama tunne, äiti?"

Oli kyllä, hänen äitinsä myönsi lempeästi olevansa samaa mieltä ja hänen sydämensä oli kiitollinen ja täynnä toivoa. Hän oli kadottanut lastensa isän ja rakkaan elämäntoverinsa, eikä mikään voinut ikipäivinä korvata sitä tappiota. Mutta hän ei unohtanut rikkautta, minkä hän omisti lapsissaan, eikä katsonut olevansa yksinäinen eikä hyljätty, vaan oli nöyrästi, Herralle otollisella tavalla tyytyväinen kohtaloonsa.

XIII.

LIIAN TÄYDELLINEN.

Juliasta, Allan Careyn pienestä, kolmetoistavuotisesta tytöstä ei ollut muuta huolta kuin että hän oli — ja oli aina ollut — liian täydellinen. Sylilapsena hän oli aina ollut mallilapsi, syönyt vahvasti ja nukkunut sikeästi. Kun hän tunsi nuppineulan pistävän alushameessaan, hänestä oli epäkohteliasta itkeä, koska hän tiesi hoitajattarensa ainakin koettaneen pukea hänet huolellisesti. Kun hän oli hereillä, niin hänen älyllinen koneistonsa toimi hitaasti ja ilman minkäänlaisia nykäyksiä. Mitä tulee hänen moraaliseen koneistoonsa, niin enkelit olivat varmaankin panneet sen käymään hänen syntyessään ja suunnitelleet sen sellaiseksi, ettei se voinut pysähtyä eikä mennä rikki. Enkelit, joille toimi oli uskottu, olivat tietenkin tarkoittaneet hänen parastansa, mutta luultavasti he olivat nuoria, kokemattomia enkeleitä ilman selvää käsitystä ihmisluonteesta ja ilman tarkkaa tietoa Jumalan tarkoituksista; sillä lapsi, joka ei osaa tehdä pahoja, pystyy tuskin mitään hyvääkään tekemään, ei ainakaan mitään suurta suorittamaan.

Kun Julia oli neljän tahi viiden vuoden vanha hänestä sanottiin aina: "sellainen kiltti pikku tyttö." Varhaisemmalla iällään Nancy oli monesti polkenut jalkaansa huutaen: "Älkää puhuko Juliasta! En tahdo kuulla Juliasta!" sillä häntä osoitettiin aina lapsille erinomaisuuden esikuvana. Totta puhuen hän ikävystytti hirveästi omaa äitiänsä, mutta eipä ihmekään, sillä omituisesta luonnonoikusta rouva Allan Carey oli yhtä kevyt ja oikullinen kuin Julia oli vakavaluontoinen, ahdasmielinen, rajoitettu, säntillinen ja ikävä. Mutta tuo kevyt äiti hävisi Careyn perhe-elämästä, ja Julia joutui viisivuotiaasta alkaen jumalisen, kuivanlaisen kotiopettajattaren haltuun, vaikka hänelle olisi ollut terveellisempää päästä vallattomaan lapsilaumaan ilakoimaan. Kolmentoistavuoden vanhana hän siis oli jotenkin vakiintunut kehityksessään — kova, luotettava, luja. Hänellä oli suora, vaalea tukka, vaaleat, siniset silmät ja ohuet huulet, vartalo oli hänen ikäänsä nähden melkein liian paksu. Hän oli aina siisti ja piti kauniisti vaatteitaan ollen hyvin tarkka siitä, että ne olivat tyylikkäät ja hyvistä tarpeista valmistetut; — luonteenpiirre, joka oli vahvistunut rikkaan ja upeilevan Gladys Fergusonin kasvattavasta vaikutuksesta. Kun Julia kolmentoistavuotiaana yhtyi Carey-äidin linnunpoikaparveen, niin hän näytti käytöksestään päättäen kuuluvan aivan toiseen ilmapiiriin kuin he. He olivat kokeneet kuria, jota harvoin joutuu ainoan lapsen osalle. Omenat, lelut, kertomuskirjat oli heidän täytynyt jakaa keskenään ja yleensä oli heitä totutettu lainaamaan toisilleen. Jos Nancy sai jouluksi uuden puvun, sai Kathleen keväällä uuden hatun. Kathleenin ilmestyttyä näyttämölle kuuli Gilbert usein huudettavan: "Matti kukkarossa!" ja Peterin tultua maailmaan tottui Kathleenkin samaan huutoon.

"Julia ei ole koskaan ollut vallaton elämässään eikä lausunut pahaa sanaa", virkkoi hänen isänsä kerran ylpeänä.

"Älä ole huolissasi, hän on vasta kymmenen vuoden vanha, vielä voi toivoa", oli kapteeni Carey rohkaisevasti vastannut, vaikka jos hän olisi nähnyt tytön ensi aikoina Beulahissa, hän ei ehkä olisi ollut niin herkkäuskoinen. Julialla ei tuntunut olevan pienintäkään sulautumisvaistoa, hän pysyttelihe erillään perhe-elämästä, kylmän äänettömänä ja sanattoman arvostelun katse silmissään. Hänessä ei ollut hituistakaan leikillisyyttä, ei hilpeätä kekseliäisyyttä, ei iloisuutta eikä lämmittävää innostusta. Hän toi Beulahiin mukanaan koulutodistuksiaan oikein kasoittain, ja kun hän levitteli niitä Gilbertin eteen näyttäen miten paljon kiitettäviä numeroita hän oli saanut, katosi Gilbert vajan taa ja paiskeli rajusti sen perustuksia monta minuuttia. Ei kukaan voinut pelätä, että Julia milloinkaan joutuisi harhateille; Nancy väitti, ettei kukaan voinut kuvitella hänen koskaan joutuvan millekään tielle, ei edes harhatielle.

"Varo puhumasta äidin kuullen tuollaista, Nancy", sanoi Kathleen kerran, "eikä oikeastaan saisi ollenkaan sillä tavalla puhua, kun tietää, ettei hän sitä hyväksy."

"Nykyinen pyrkimykseni on olla hyvä kuin kulta äidin silmissä, mutta siinä tulee pysähdys!" vastasi Nancy rivakasti. "Kenties olen pian niinkin edistynyt, että koetan miellyttää enkeleitä — en Julian rautaanvalettuja enkeleitä, vaan noita toisia enkeleitä, jotka ymmärtävät ja ovat kärsivällisiä muistaen meidän puutteellisuutemme ja tietäen, että koska kerran tomusta olemme tehdyt, niin me luonnollisesti vielä tuontuostakin olemme tomuisia. Julia ei ole tehty tomusta. Hän on tehty — odotahan — kuoritusta maidosta, korpuista (veteen leivotuista) ja riisiryyneistä ja liivakosta, mausteena hyvin pieni palanen liiaksi kypsynyttä banaania, — juuri sen verran, että siitä lähtee äitelä maku. Sekoita tähän heikkoa, tykkänään suolatonta vesivelliä, sokeria, mausteita, pippuria, pistä tämä sekoitus heikkoon uuninlämpöön, ota se uunista puolikypsänä ja Julia on valmis."

Tämä keksimänsä Julioiden valmistustapa huvitti suuresti Nancya, hän oli vain pahoillaan siitä, ettei voinut näyttää sitä äidilleen, joka oli aina hyvin huvitettu hänen sepustuksistaan, joskin kriitillinen. Hän lähetti sen kirjeessä Kiinaan amiraalille, joka ei ylenkatsonut ihmisluonteen jokapäiväistä ruokaa, vaan nauroi sille makeasti eikä häntä siitä ripittänyt.

Julia ei tähän aikaan muusta puhunut kuin Gladys Fergusonin tahi Fergusonin perheen asioista. Kun seisoo astioita pesemässä Beulahissa, on varsin kiusoittavaa kuulla Gladys Fergusonin helmiäisellä silatusta teatterikiikarista, hänen ranskalaisesta kamarineitsyestään, hänen aamiaisestaan, joka tarjottimella tuodaan hänelle vuoteeseen, hänen timanttisormuksestaan, hänen muotokuvastaan Timesin sunnuntailehdessä, hänen ulkomaanmatkastaan, hänen ranskan- ja saksankielentaidostaan.

"Älä toki keittiöön hilaa Gladystä, hyvä tyttö!" toruskeli Nancy eräänä kuumana päivänä. "En huoli hänen timanttisormustansa astiainpesuveteeni. Jos sinun välttämättä täytyy puhua hänestä, niin odota sunnuntaihin, jolloin menemme hotelliin syömään parhaissa vaatteissamme. Sinä et pyyhi maitokannuja kuiviksi etkä pane niitä oikeaan paikkaan, kun pääsi on täynnä Gladystä!"

"Hyvä on!" lausui Julia lempeästi. "Minä puolestani toivon, että voisin aina samalla haavaa pyyhkiä astioita ja kiinnittää ajatukseni parempiin asioihin. Sitä neiti Tewksburykin kehoitti minua tekemään kuullessaan, että minun oli pakko pitkäksi aikaa luopua kotini ylellisyydestä. 'Älä salli köyhyyden vetää sinua alaspäin, Julia', sanoi hän, 'säilytä ylevät ajatuksesi, äläkä salli niiden tahraantua jokapäiväisen elämän liassa'."

Nancy ei todellakaan ollut tykkänään vailla itsehillitsemistaitoa ja kohteliaisuutta, sillä tällä hetkellä hänellä oli aivan raivokas halu pyyhkäistä Julian kopeita kasvoja ja puhdasta nenää pesurievulla, jolla hän juuri oli pessyt paistinpannun. Hän tiesi, ettei hän pääsisi käsiksi noihin ärsyttäviin yleviin ajatuksiin eikä voisi näkyväisesti ja kouraantuntuvasti saattaa niitä jokapäiväisen elämän lian yhteyteen, mutta Julian kasvot olivat hänen saavutettavissaan, ja Nancyn sormia kutkutti palava halu. Mutta hänen käytöksessään ei näkynyt mitään merkkiä moisesta hurjasta mielihalusta. Hän huuhteli astiainpesuvadin, käänsi sen kumoon pesupöydälle ja antoi pyyhinliinat Julialle pyytäen häntä huuhtomaan ne kuumassa vedessä ja sitten ripustamaan pensaille kuivumaan, kuten rouva Carey oli opettanut.

"Se on minulle niin vastenmielistä", voihki Julia. "Olen aina ollut niin tuntehikas, ja keittiöliinat ovat niin inhoittavat! Ne oikein haisevat, Nancy!"

"Niin tekevät", virkkoi järkähtämätön Nancy, "mutta vielä enemmän ne haisevat, jollei niitä pestä. Annoin sinulle astiainpyyhkimisen ja otin omalle osalleni niiden pesemisen säästääkseni käsiäsi, mutta on muitakin karkeita ja vastenmielisiä askareita, joissa sinun täytyy vuorotella Kathleenin ja minun kanssa. Jos olisit vieraamme, emme tietysti sallisi sinun sitä tehdä, mutta sinä olet perheen jäsen. Meidän ensi huolenamme täytyy olla pitää äidin 'ylevät ajatukset' loitolla liasta, käyköön meidän ajatustemme miten käy."

Oi, kuinka epämiellyttävä oli Nancy Julian mielestä tällä heidän yhteisen tarinansa aikakaudella, mutta kyllä Nancykin puolestaan voimakkaasti ja kaikesta sydämestään korvasi Julialle hänen vihamieliset tunteensa. Monena onnettomana hetkenä Carey-äidin oli astuttava näiden kahden väliin, vaikka tämä heidän keskinäinen vihamielisyytensä oli enimmäkseen salainen ja sanaton. Gilbertin käytös ei ollut paljoa lohdullisempaa. Hän oli löytänyt Julian pesupöydän yläpuolelta erään päiväjärjestystaulun. Se oli sepitetty neiti Tewksburyn johdolla, joka tunsi Julian täsmällisyyden puutteen ja kykenemättömyyden järjestää työnsä. Se kuului:

Päiväjärjestystaulu.

    Nouseminen kello 6.45
    Kylpeminen ja pukeutuminen.
    Hartaudenharjoituksia 7.15.
    Aamiainen 7.45
    Taloustoimia 9:ään.
    Ulkoilmassa oleskelua 9-10
    Oppitunteja 10-12.
    Päivällisvalmistuksia 12-1
    Lepohetki 2-4.
    Oppitunteja 4-5.
    Illallisvalmistuksia 5-6.
    Hyödyllistä lukemista, kävelemistä tahi keskustelua 7-8.
    Hartausharjoituksia 9.
    Vuoteeseen 9.30.

Tässä ei ollut mitään naurettavaa, se oli päinvastoin oivallisesti kokoonpantu. Mutta Gilbertin mielestä se oli aivan suunnattoman hassunkurinen, ja niinpä hän Nancyn avulla kirjoitti toisen järjestystaulun ja kiinnitti sen Julian piirongin yläpuolelle.

Aikataulu.

Kun heräjän ma aamulla, voin Gillyä ja Nania ma rukouksin muistella. Syön aamiaista seitsemältä tai kahdeksalta, yhdeksältä. Kun päiväatriani saan, ei varhaist' oo se ollenkaan. Kahdestatoista yhtehen ma voitaleipää maistelen. Taas kahden tienohilla löytään ma otolliseks' ruokapöytään. Vaan kolmen, neljän tienoissa on välipala mieluisa. Kun kello viisi lyö, niin jokin helppo työ ja hyvin lyhyt, viisas lienee, se ruokahalun tuoda tiennee, kun taaskin pöydän äärehen käyn saapuessa iltaisen. Sa ällös huoli kauan valvoa, syö kahdeksalta kevyt atria. Kun sitten vielä rukoilen puolesta pahain serkkujen, niin taidan tunnolla ma puhtahalla uinailla yhdeksältä peiton alla.

Rouva Careyllä oli huumorin tajua, ja kun itkevä Julia toi hänelle molemmat paperit näytteeksi, hänen oli hyvin vaikea käsitellä asiaa vakavasti ja asettua Julian suhteen sille myötätunnon kannalle, jota asianhaarat olisivat vaatineet.

"F-f-f-fergusonilla ei milloinkaan puhuttu minun ruokahalustani", valitti Julia. "He koettivat aina s-s-saada minua syömään!"

"Gilbert ja Nancy pitävät hiukan liian paljon kujeilemisesta ja ovat aivan liian kärkkäät kiusoittelemaan", sanoi rouva Carey. "He unohtavat, ettet sinä ole siihen tottunut, mutta koetan saada heitä enemmän ajattelemaan toisten tunteita. Äläkä unohda, lapseni, että suuressa perheessä, kuten on meidän, täytyy paljon kestää ja sietää toisiltaan."

XIV.

NEUVOTTELEVA RAHA-ASIAINKOMITEA.

Oltiin kesäkuun lopussa ja Gilbert oli palannut koulusta, joten nyt oli aika ryhtyä täydellä todella muodostamaan Keltaista taloa miellyttäväksi ja mukavaksi kodiksi. Tähän saakka rouva Carey ja tytöt eivät olleet ehtineet paljoa muuta tekemään kuin tyhjentämään arkut ja laatikot, asettamaan huonekalut paikoilleen sekä toimittamaan jokapäiväiset askareet ja ruuanlaiton.

Muuan herra Ossian Popham, jota tavallisesti vain tuttavallisesti sanottiin 'Osh' Pophamiksi, ja joka oli kyläläisten ainainen apu kaikenlaatuisissa pikkutoimissa, oli tilattu valkaisemaan vaatekomerolta ja naulaamaan niihin ripustimet sekä Bill Harmonin suostumuksella tekemään sinne tänne sopiviin nurkkiin joitakin uusiakin komeroita. Tusinoittain hyllyjä lyötiin näppäriin kätköpaikkoihin ja niihin sovitettiin osa taloustarpeita, vuodevaatteita ja muuta varastoa. Keskellä tätä hauskaa ja iloista järjestelemistä saapui Ann-serkulta kirje. Perhe istui paraikaa rouva Careyn huoneessa, sillä Neuvottelevalla raha-asiainkomitealla oli aikomus pitää kokous. Keinoja oli Careyn perheellä aina runsaasti, mutta varain saanti oli heikkoa.

Bill Harmonin pojan tuomat kirjeet saapuivat ennenkuin komitea oli alkanut kokouksensa.

"Saanko lukea ääneen Ann-serkun kirjeen?" kysyi Nancy, jolla oli omat syynsä ehdotusta tehdessään.

"Saat tietysti", sanoi rouva Carey mitään epäilemättä ottaen työvasustaan ainaisen parsimuksensa. "Olisi melkein ollut parempi, jos olisitte kaikki olleet haikaroita eikä linnunpoikasia; silloin olisitte aina pitäneet ylhäällä toista jalkaanne, ja luultavasti ainakin se sukka olisi säilynyt rei'iltä!"

"Mami rukka! Minä opettelen paraikaa parsimaan", huudahti Kathleen suudellen häntä.

Longhampton, New Jersey 27 p. kesäk.

Rakas Margaret (niin Nancy luki) — Tämän paikan meri-ilmasto on niin vahingollinen terveydelleni, että olen päättänyt viettää lopun kesää teidän luonanne, auttaen teitä keventämään sitä raskasta kotiaskarten taakkaa, joka nyt lepää hartioillanne.

Koko perheeltä pääsi syvä voihkina, kun tämä alkulause luettiin ja
Gilbert heittäytyi kasvoilleen äitinsä leposohvalle.

Täällä on aina sumuista kun ei sada ja ruoka on hyvin huonoa. Ravintolan hoitaja on epäkohtelias ja viranomaiset hyvin töykeitä, joten Beulah, vaikka se mielestäni onkin kurja paikka, on sittenkin paljoa viihtyisämpi.

Toivon, että talossa toimittamanne korjaukset edistyvät, vaikka harjoitatte mielestäni mieletöntä tuhlaavaisuutta uhratessanne siihen varoja kuin omaanne. Te ette koskaan saa takaisin penniäkään siitä, mitä olette siihen panneet, ja kun olette saaneet sen hyvään kuntoon, palaa herra Hamilton luultavasti Euroopasta ja muuttaa itse siihen asumaan tahi myy sen jollekin toiselle.

Gilbert on varmaankin kotona näihin aikoihin, mutta minä en sallisi hänen puuttua mihinkään korjaustöihin, sillä hän on liian huolimaton ja epäluotettava.

"Hän ei tule koskaan unohtamaan, että hänen vuoteensa petti!" kuului
Gilbertin ääni tyynyjen sisästä.

Sano terveisiä Julialle. Toivoakseni hänen ruokahalunsa on parempi kuin viimein teidän luonanne ollessani. Lasten täytyy syödä, jos mielivät kasvaa.

Nancyn tullessa tähän kohtaan Carey-äiti heristi korviansa ja Gilbert kohosi sohvalta käsivartensa varaan. Nancy jatkoi totisena.

Käske Kathleenin karttamaan aurinkoa tahi käyttämään hattua, sillä hänen hipiänsä ei ole ensinkään niin hyvä kuin ennen. Jos hän menettää värinsä ja saa teerenpilkkuja nenälleen, on hän tavattoman ruma lapsi.

Kathleen punastui suuttumuksesta ja pani pois työnsä.

Hellät terveiset rakkaalle Nancylleni! Vanhin tyttäresi on todella verraton aarre Margaret! Toivon, että tiedät olla tarpeeksi kiitollinen hänestä. Sellaista lahjakkaisuutta, sellaista kauneutta, sellaista suloa, sellaista hienotunteisuutta —

Mutta nyt koko perhe nousi pystyyn ahdistaen kirjeenväärentäjää juuri kun hän oli kääntänyt ensimmäistä lehteä. Siinä naurunsekaisessa temmellyksessä, joka nyt syntyi, putosi Ann-serkun kirjekuoresta sininen paperi ja Gilbert ojensi sen äidilleen kirjeen kanssa.

Rouva Carey kuivasi kyyneleitä, jotka nauru oli nostattanut hänen silmiinsä, niin oivallisesti Nancyn oli onnistunut jäljitellä Ann-serkun kirjetyyliä, ja rupesi lukemaan oikeata kirjettä. Se kuului:

Margaret rakas, — Olet usein ollut ajatuksissani sittenkuin lähdin teiltä, ja suuresti olen ollut huolissani, etteivät voimasi riitä kantamaan sitä odottamatonta kuormaa, jonka olet ottanut päällesi. Olin aikonut antaa teille kullekin jouluksi kolmekymmentäviisi dollaria mielenne mukaan käytettäväksi, mutta minun täytyy tunnustaa, etten täydellisesti luota teidän arvostelukykyynne. Olisi hyvin teidän kaltaistanne ennemmin koristella talon seiniä kuin hankkia vesijohto keittiön pesualtaaseen. Liitän siis kirjeeseeni kolmesataa dollaria ja pyydän, että heti ryhdytte toimenpiteisiin saadaksenne veden johdetuksi kaivosta. Jos on olemassa mitään mahdollisuutta johtaa vettä yläkertaankin, niin tee se myös; siitä johtuvat ylimääräiset kustannukset minä otan suorittaakseni. Kaivo on tietysti ensin puhdistettava, mutta olen tyytyväinen, ellen koskaan saa tietää, mitä sen sisästä löydätte. Ainoa suuri lahja, minkä entisinä aikoina olen teille antanut, olivat marmorikoristeet, nuo häälahjaksi annetut, muistattehan!

"Muistamme!" voihkivat lapset kuorossa.

Sitä en kadu, vaikka elämänkatsomukseni suruihin ja vaikeuksiin nähden on jonkinverran muuttunut, ja olen nyt käytännöllisempi kuin ennen. Sillä jos antaa lahjaksi jonkun pysyväisesti kauniin esineen, niin ystävät muistavat antajaa milloin vain siihen katsovat.

"Se on varma!" huomautti Gilbert Nancylle.

Mutta onpa olemassa toisiakin keinoja saattaa itsensä muistetuksi, ja soisin, että ajattelisitte ystävällisesti Ann-serkkua, kun käytätte uutta vesijohtoa.

Toinen parannus, jonka toivon rahallani tehtävän, on suuren uunin hankkiminen kellarikerrokseen. Siitä nousisi hiukan lämpöä ainakin halliin ja alakerran huoneisiin talvella. Sinun on luultavasti hankittava omistajan suostumus ja minä vaatisin ainakin viiden vuoden vuokrasopimusta, ennenkuin uhraisin minkäänlaisia suurempia kuluja taloon.

Jos rahat riittävät, ehdottaisin vielä uusia kynnyksiä takaoviin ja keittiönpuoleisiin oviin sekä vajaan. Huomasin, että nykyiset ovat aivan lahonneet ja ellen pety, tulee teille näihin aikoihin oikein tulvimalla punaisia ja mustia muurahaisia. Luulen etten koskaan elämässäni ole nähnyt sellaista hyönteispaljoutta kuin Beulahissa. Erikoisesti huomasin loppumattoman määrän koita, ampiaisia, hämähäkkejä, etanoita, lehtiluteita, hevoskärpäsiä, hyttysiä. Herra Popham, joka kyyditsi minua asemalle, kertoi että käärmeitäkin on runsaasti korkeassa ruohikossa, mutta hänen huomautuksiinsa kannattaa tuskin kiinnittää huomiota, sillä en vielä koskaan ole missään sivistyneessä kristityssä seurakunnassa nähnyt toista ihmistä, jolla olisi sellainen käytös. Hän kysyi kuinka vanha olin, ja kun luonnollisesti en siihen mitään vastannut, kysyi hän muutaman minuutin kuluttua olinko jäänyt naimattomaksi vapaaehtoisesti vai pakosta. Kun minä kieltäydyin jatkamasta keskustelua hänen kanssaan, hän rupesi laulamaan iloisia rallatuksia niin äänekkäästi, että tiellä kulkevat ihmiset hymyillen heiluttivat kättään hänelle. Tämän kerron teille siksi, että teillä näyttää olevan aivan väärä käsitys Beulahin asukkaista; heistä tuntuu suurin osa olevan joko hyvin merkillisiä tahi suorastaan päästään vialla.

    Toivoen, että elämänne siellä käy siedettävämmäksi kun vesi ei
    enää haise eikä teidän tarvitse kantaa sitä kaivosta, olen

                                         uskollinen ystävänne
                                            Ann Chadwick.

"Lapset!" sanoi rouva Carey taittaen kirjeen kokoon ja pistäen shekin talteen kirjekuoreen, "Ann-serkku on todella hyvin hyvä nainen."

"Ikävä, että vuode petti ja hän joutui lattialle", virkkoi Gilbert. "Meillä ei olisi koskaan ollut varaa johtaa vettä taloon tahi hankkia suurta uunia. Kyllä kai teillä talvella olisi ollut vaikea, vaikkei kukaan ole ajatellut sitä, työskennellä kylmissä huoneissa, ja aivan kauheata olisi ollut mennä kaivolle."

"Kauheata myöskin sinulle", vastasi Kathleen merkitsevästi.

"Minä olen silloin koulussa enkä voi auttaa", virkkoi Gilbert.

Rouva Carey oli vaiti. Tosiasia oli, että puuttui varoja Gilbertin kouluttamiseen Westoverissa, mutta hänen äitinsä toivoi tämän masentavan tosiasian vähitellen selviävän pojalle, jotta hän itse huomaisi välttämättömäksi koulunsa keskeyttämisen. Onneksi hänen tähänastinen lukukausimaksunsa oli suoritettu jo ennakolta, joten se ei vielä ollut tuntunut heidän menoissaan.

Nancy oli kadonnut huoneesta ja seisoi nyt ovensuussa.

"Pyydän huomauttaa, että koska olen lausunut kaikenmoista alentavaa Ann-serkusta ja koska suuresti kadun sitä, niin olen asettanut kuuluisat neljä mustaa ja valkeata marmoriornamenttiä oman makuuhuoneeni uuninreunalle alituiseksi muistutukseksi synneistäni. Likainen Poika on sirpaleina vajan ylisillä, mutta jos Ann-serkku joskus vielä tulee meitä tervehtimään, niin tahdon tunnustaa, että Gilly ja minä olimme syylliset onnettomuuteen."

"Otahan lyijykynäsi, Nancy, ja katsokaamme miten on tulojemme laita tällä hetkellä", ehdotti hänen äitinsä hyväksyvästi hymyillen. "Kirjoita muistiin eläke, kolmekymmentä dollaria kuukaudessa."

"Kirjoitettu. — Kolmesataakuusikymmentä dollaria."

"Sitten voittomme Charlestownin talon vuokraamisesta sata dollaria."

"Kirjoitettu; mutta sitä kestää vain neljä vuotta."

"Niihin aikoihin voimme jo kaikki olla haudassa." (Gilbert rohkaisevasti.)

"Sitten henkivakuutussumman korko. Neljän dollarin korko viidelle tuhannelle dollarille on kaksisataa; olen kertonut sen päässäni ainakin kaksikymmentä kertaa."

"Kirjoitettu. — Kaksisataa."

"Suuressa puutteessa tahi jos jotain vakavaa sattuu, on meillä tietenkin nuo viisituhatta turvanamme", pisti Gilbert väliin.

"Sen summan minä säästän sairauden varalle tahi jonkun hautaamiseksi", sanoi rouva Carey päättävästi, "mutta siihen summaan en vielä kajoa, emmekä siihen saa luottaa. Meitä on viisi — kuusi niin kauan kuin Julia on luonamme", lisäsi hän kiireisesti, — "ja kuuden hengen perheelle on varmasti, toiselle tahi toiselle tuleva pilvisiä päiviä. Miten kävisi jos minä kuolisin ja jättäisin teidät?"

"Äiti, älä!" huudettiin kuorossa niin kiihkeästi, että rouva Carey muutti puheenaihetta. "Kuinka paljon siitä tulee vuodessa, Nancy?"

"Kolmesataakuusikymmentä ynnä sata ynnä kaksisataa yhtä kuin kuusisataakuusikymmentä", laski Nancy. "Ja minusta se on aikamoinen rahasumma!"

"Voi, lapsi kulta", huokasi hänen äitinsä päätänsä pudistaen, "jos tietäisitte kuinka vaikeata isällä ja minulla oli pitää huolta itsestämme ja teistä, kun meillä oli viisi tahi kuusi kertaa tämä summa! Kenties olimme joskus hiukan tuhlaavaisia siinä, että seurasimme häntä matkoilla, mutta hän ei koskaan tahtonut meistä erota — ja se olikin ainoa ylellisyytemme."

"Mehän säästimme aika tavalla kun flyygelin vaihtamalla saimme rahaa kaikkiin kuluihin täällä ja kaikkiin rautatiematkoihimme ja paljoon muuhunkin, lautoihin, nauloihin, Osh Pophamin työhön ja sen semmoisiin", huomautti Gilbert.

"Niin, ja me syömme yhä vieläkin flyygeliä, vaikka siitä on jo kaksi kuukautta kulunut, mutta nyt se laulaa jo viimeistä virttänsä, vai mitä, mami?" kysyi Nancy.

"Laulaa kyllä, mutta suureksi avuksi se on ollut meille, ja rakas, pieni vanhanaikainen pianomme tuottaa meille aivan yhtä paljon iloa. — Onhan meillä vielä gobeliini ja enon antama Van Twillerin taulu; voimme tietysti vielä myydä nekin."

"Gobeliinin saamme kyllä kaupaksi, mutta kuka Van Twilleristä huolii", ja Gilbert iski silmää Nancylle.

"Taulu, joka on samannäköinen, käänsi sitä mille puolelle tahansa, ei saane monta ostajaa", tuumi Nancy. "Se on yhtäkaikki Van Twillerin työtä ja sillä on kaikkina aikoina oleva arvonsa!"

"Ne maisemat, jotka Van Twiller on maalannut pimeässä tahi kun hän oli laskenut kaihtimet alas, eivät voi olla paljon arvoisia", intti Gilbert. "Muistatteko kuinka amiraali luuli sen esittävän pensaikossa pesiviä peltokanoja hämärissä, ja silloin huomasimme, että Joanna ruokasalia siistiessään oli ripustanut sen seinälle ylösalaisin. Kun se ripustettiin toisin päin, ei isä sen paremmin kuin amiraalikaan voinut sanoa mitä se kuvasi. Peltokanat olivat kadonneet, mutta he eivät voineet löytää muutakaan."

"Jotain me kyllä siitä saamme, sillä se on Van Twillerin maalaama", sanoi rouva Carey toivehikkaasti, "ja gobeliini on ihana. — Nyt olemme hoitaneet talouttamme ilman apua säästääksemme rahaa talon kaunistamista varten; mutta kuten Ann-serkku sanoo, se ei ole meidän, ja kun vuosi on loppuun kulunut, saattaa se minä hetkenä tahansa joutua meiltä pois. Emme ole koskaan edes nähneet isäntäämme, vaikka onhan herra Harmon kirjoittanut hänelle. Emmekö ole hupsuja? Mitä sinä arvelet, Julia?"

XV.

ME KUULUMME BEULAHIIN.

Tämä virheetön nuori neiti oli kaiken aikaa ommellut korko-ompelustansa kohottaen silloin tällöin päätänsä katsahtaakseen toiseen tahi toiseen merkilliseen Careyhin tämän lausuessa jonkun tavallista typerämmän tahi liioitellun huomautuksen.

"Minä en ole niin vanha kuin Gilbert ja Nancy, ja minä olen vain veljentytär", sanoi hän vaatimattomasti, "minulla ei niin muodoin pitäisi olla mitään mielipidettä. Mutta minä hankkisin heti pysyvän palvelijan, jottei meidän kaikkien tarvitsisi raataa kuten tähän asti; sitten en kuluttaisi ainoatakaan senttiä taloon, vaan eläisin täällä kuin kätkössä, kunnes tulee parempia aikoja ja me olemme kyllin vanhat astumaan seuraelämään. Voisitte kihnuttaa ja säästää kunnes Nancyn on aika astua seuraelämään. Kun Kathleenin vuoro tulee, on isä jo varmaan aikoja ollut terve ja me voisimme yhdessä debuteerata."

"Kuka tässä haluaa 'debuteerata', yksinään tahi toisten kanssa", ärähti Nancy suuttuneena. "Minun astumiseni seuraelämään on tapahtuva Beulahissa; enkä todellakaan ole varma siitä etteikö se jo olekin alkanut! Herra Bill Harmon on pyytänyt minua tulemaan seurakuntailtamaan ja herra Popham on kutsunut minut Intiaani-lähetyksen huviretkelle Greentowniin. Beulah on liian hyvä ollakseen pelkkä kätköpaikka! Tietysti meidän ensin täytyy säästää ja pitää kiinni joka pennistä, mutta kolmen tahi neljän vuoden kuluttua Gilly ja minä jo varmaankin jotain ansaitsemme."

"Ikävintä on, etten voi mitään ansaita korkeakoulussa", huomautti
Gilbert, "vaikka mielelläni sen tekisin."

"Mutta se on kuitenkin nyt ainoa tie sinulle korkeakouluun", lausui hänen äitinsä tyynesti. "Sinä et tiedä kuinka suuria kustannuksia elämä siellä kysyy. Meidän olisi ollut perin raskasta suorittaa ne vaikkakin isä olisi elänyt ja meillä olisi ollut viisituhatta tahi enemmänkin vuodessa! Meidän täytyy yhdessä, sinun ja minun, miettiä jokin keino tämän pulman ratkaisemiseksi."

Gilbert näytti synkältä ja astui ikkunan luo kädet taskuissaan.

"Minä kadottaisin kaikki ystäväni, ja on työlästä raivata itselleen tietä maailmassa, ellei ole muita suosituksia kuin päästötodistus jostain vaivaisesta Beulahin Opistosta."

Nancy näytti siltä kuin olisi tahtonut nylkeä veljeltään päänahan, kun tämä käytti moista kieltä hänen rakkaasta kylästään. Mutta varoittava katse äidin silmistä pysäytti sanat hänen huulilleen.

Julia asettui serkkunsa puoltajaksi. "Meidän tulisi kieltäytyä
kaikesta, että Gilbert pääsisi korkeakouluun", sanoi hän. "Gladys
Ferguson ei tunne ainoatakaan poikaa, joka ei opiskele Harvardissa tahi
Yalessa."

"Ellei hyvään perheeseen kuuluva ja hyvän kasvatuksen saanut poika voi saada ystäviä omalla personallisuudellaan sekä omien henkisten ja luonteenominaisuuksiensa avulla, luulisin hänen tulevan toimeen ilman heitä", lausui Gilbertin äiti huolettomasti.

"Etkö sinä pidä arvossa korkeakoulusivistystä, äiti?" puhkesi Gilbert hämmästyneenä sanomaan.

"Pidän tietenkin! Olisimmeko muuten aikoneet tehdä uhrauksia, voidaksemme lähettää sinut sinne? Ensinnäkin sujuu kasvatus paljoa yksinkertaisemmin ja helpommin opistossa. Siellä on tarjona tuhansia apukeinoja ja mahdollisuuksia, joita muiden nuorukaisten on hankittava miten parhaiten kykenevät. Ylioppilaille tasoitetaan tietä monella tavoin. Jotain täytyy aina saada typeränkin tahi haluttoman ja hidasoppisen päähän päntätyksi sillä neljän vuoden erinomaisella, tarmoa kehittävällä opetuksella, mitä korkeakouluissa suodaan. Kysytään hyvin suuressa määrässä henkistä ja siveellistä voimaa, jotta voisi menestyä maailmassa ilman sellaista apua, ja saattaa olla ettet ole kyllin vahva luomaan itsellesi tulevaisuutta ilman sitä. — En ole vielä selvillä siitä, mitä mahdollisuuksia sinussa piilee, Gilbert, etkä edes itsekään ole selvillä."

Gilbert näytti harmistuneelta. "Mainiota todella!" murahti hän, "sanoa, että jos vain on tarpeeksi älykäs, niin tulee toimeen ilman yliopistolukuja."

"Totta se on yhtäkaikki. Jos sinulla on tarpeeksi älyä, tarpeeksi tahtoa ja tarpeeksi sydäntä, niin voit jäädä tänne Beulahiin ja elämä on kyllä vetävä sinut aloille, missä ihmiset tarvitsevat sinua! (Rouva Careyn silmät säteilivät ja hänen poskensa hehkuivat.) Perheen yhteisen edun kannalta on meille kaikille nyt tärkeintä pysyä terveinä, voimakkaina ja hyvinä niinhyvin ruumiin kuin mielen ja sielun puolesta; voittaa heikkoutemme, kehittää lahjojamme, jännittää kykymme johonkin varmaan päämäärään ja siten ponnistaa kaikella voimallamme. Eikö minun tyttäristäni voi tulla hienoja naisia, eivätkö he kelpaa New Yorkissa tahi Washingtonissa, Lontoossa tahi Pariisissa liikkumaan, vaikka viettivät nuoruutensa päivät Beulahissa? Eikö minun pojistani voi tulla mitä tahansa, mihin heidän älynsä ja uljuutensa heidät oikeuttaa, riippumatta siitä ovatko itse raivanneet tietä itselleen vai ovatko toiset tasoittaneet sen heille? Isä ei olisi milloinkaan heittänyt tätä kuormaa hartioillesi, mutta hän on poissa. Sinun täytyy tulla mieheksi ilman Yalen, Harvardin tahi Bowdoinin apua, poikani, — sinun on taisteltava oma taistelusi ja voitettava omat kannuksesi."

"Oh! Äiti, sinä olet ihana!" huudahti Nancy liikutuksen kyyneleet silmissään. "Rohkaise mielesi, Gilly poika, ja näytä mihin Careyt pystyvät ilman 'tilaisuuksia'. Rohkaiskaa mielenne, Kitty ja Julia! Me kolme saatamme Beulahin Opiston kuuluisaksi ensi vuonna!"

"Enkä soisi teidän pitävän Beulahia minäkään kätköpaikkana vastoinkäymisten kestäessä", jatkoi rouva Carey. "Meidän on tehtävä se kodiksi, niin kauniiksi ja täydelliseksi kuin varamme sallivat. Yksi todellinen koti luo muitakin koteja, siitä olen varma! Pyydetään herra Harmonia kirjoittamaan herra Hamiltonille, niin saamme nähdä lupaako hän jättää meidät rauhaan. Ellei meidän onnistu tehdä Keltaista taloa kodiksi, emme voi olla onnellisia ja hyödyllisiä, emme menestyä toimissamme emmekä vaurastua. Joki on meidän jokemme; kylä on meidän kylämme; ihmiset ovat meidän naapureitamme; Beulah kuuluu meille ja me kuulumme Beulahiin. Eikö niin, Peter?"

Kun Carey äidin sydän oli täynnä ja hänen äänensä hiukan epävarma, vetosi hän aina Peteriin joillakin leikillisillä sanoilla. Oli niin mukavaa kätkeä kasvonsa Peterin pieneen, valkoiseen merimiestakkiin juuri hänen leukansa kohdalla, jolloin hän alkoi kiemurrella, vääntelehtiä ja nykiä pikku ruumistansa niin, että kun jälleen uskalsi nostaa punoittavat kasvonsa yleisön siunailtavaksi, olivat kaikki kyyneleet tarttuneet Peterin nuttuun.

Niinpä rouva Carey tälläkin kertaa toisti laskien Peterin lattialle:
"Emmekö kuulu Beulahiin, kulta?"

"Kyllä me kuulumme", sopersi pikku poika, "ja pian minäkin rupean tekemään työtä, saattepa nähdä vain, kun minä olen kasvanut vähän isommaksi, ja sitten minä kohta ostan Keltaisen talon."

"Ostat sinä, kultaseni!" huudahti Kathleen.

"Mami mittasi tänä aamuna minut ja minä yletyin jo puolitiehen mamin vyötä, ja Charlestownissa olin vain vähän yläpuolella polvia. Kun minä pitenen, niin äiti lyhenee!"

"Pelkäätkö äidin tulevan liian pieneksi Peter-muru?" kysyi rouva Carey.

"Enkä!" oli mahtava vastaus. "Donny Harmonin äiti on paljoa korkeammalla uuninreunasta kuin sinä, enkä minä tahdo että äiti olisi niin kaukana!" sanoi Peter syleillen rouva Careyn polvia.

Julia ei ollut virkkanut paljon tämän pitkän keskustelun aikana, vaikka hänen mielessään vilisi vastaväitteitä ja muistutuksia, mutta hän aina enemmän tahi vähemmän pelkäsi Margaret-tätiänsä eikä koskaan uskaltanut vastustaa hänen mielipiteitään. Hän ihaili todellisesti tätinsä kauneutta, arvokkaisuutta ja säteilevää persoonallisuutta, vaikkakin hän valitettavasti välitti vähemmän niistä hänen luonneominaisuuksistaan, jotka levittivät hänen olemukselleen niin valoisan, kiehtovan hohteen. Julia näki ihmisten seuraavan häntä katseillaan, kuuntelevan hänen puhettansa, lausuvan huomautuksia hänen ulkomuodostaan, hienostuneesta esiintymisestään ja suloudestaan, ja tämä kaikki teki häneen varsin syvän vaikutuksen. Ann-serkun lahjaan nähden hänen vahva käsityksensä oli, että olisi ollut paljoa parempi, jos tämä arvoisa neiti olisi toteuttanut alkuperäisen suunnitelmansa ja lähettänyt kullekin heistä kolmekymmentäviisi dollaria. Siitä Julia ainakin oli varma, ettei hänen rahojansa olisi milloinkaan käytetty vesijohtoon ja huoneiden korjauksiin.

"Oh, Kathleen!" huokaili Nancy, kun he kahden puuhailivat keittiössä. "Saattaako kukaan olla niin mieltäkiinnittävä 'toruessaan' kuin äiti. Minä olen aivan ihastunut hänen tönimiseensä, varsinkin kun se kohdistuu muihin. Kun se koskee minua, niin tunnen käpristyväni yhä pienemmäksi ja pienemmäksi kunnes kiemurtelen surkeana matona. Sitten kun hän on lopettanut, luikertelen ovelle ja livahdan ulos. Toiset äidit sanovat: 'Tottele kohta, taikka kerron isälle!' 'Tee kuten käsken äläkä kysele!' 'En ole koskaan elämässäni nähnyt mokomaa käyttäytymistä!' 'Etkö sinä ymmärrä edes hävetä?' 'Jos vielä kerran teet tuommoista, niin sinun käy hullusti!' 'Mene tiehesi heti paikalla!' ja muuta sellaista, mutta äiti saa meidät ajattelemaan."

"Eihän äiti oikeastaan toru", vastusteli Kathleen.

"Ei, mutta hän osoittaa meille yhtäkaikki kuinka olemme väärässä. Huomasitko kuinka Juliaa harmitti, kun äiti sanoi, ettei meidän pitänyt ajatella Beulahia kätköpaikaksi."

"Ei hän kauan ollut harmissaan", huomautti Kathleen.

"Ja rakkaalle Gilly-veikolle hän lausui juuri oikeat sanat, sillä Fred Bascom alkaa panna hänen päähänsä jonninjoutavia hullutuksia. Hän kaipaa isän ohjausta."

"Kaikki me kaipaamme isää", huokasi Kitty kyynelsilmin, "mutta miten onkaan, äiti tulee päivä päivältä yhä suurenmoisemmaksi. Luulen, että hän koettaa täyttää isän paikan ja olla samalla oma itsensä!"

XVI.

POSTILAUKKU.

Kirje herra William Harmonilta, Beulahin maakauppiaalta, herra Lemuel
Hamiltonille, Amerikan konsulille Breslaussa Saksassa.

Beulah 27 p. kesäkuuta.

Hyvä Lem!

Talossasi asuva väki tahtoisi tehdä korjauksia siinä, mutta eivät uskalla, kun pelkäävät sinun häätävän heidät pois ja pistävän taskuusi heidän kuluistaan voiton. Jos et tilalla aio muutakaan tehdä, niin minä puolestani neuvoisin sinua pitämään kiinni näistä vuokralaisista, koska he ovat ensiluokan tavaraa, täysivaltaisia ja pesunkestäviä. En soisi eukkoni tietävän kuinka kaunis ja herttainen rouva on mielestäni, ja lapsetkin ovat priima hedelmiä. Palvelijaa eivät he nyt alussa ainakaan voi taloon kiinnittää, käteistä rahaa kun heillä on niukasti, mutta jos asiat joskus valkenee, niin kyllä he laittavat talon sellaiseen reilaan kuin palatsin ja sinun lastenlapsesi tulevat siitä hyötymään. Minä pidän silmällä sinun etuasi ja katson, etteivät ne tee vallan ihmeellisiä. Kova työ heillä on ollut siinä vanhassa ulkorakennuksessa, jonka poikasi laittoivat niin riivattuun kuntoon, ettei kukaan voi pitää mitään elukoita siinä, eikä muuta tällä kertaa,

Vanha koulutoverisi Bill Harmon.

J.K. Täällä Beulahissa on ollut jo vähän aikaa hirvittävän kuuma. Mitäs sinulle kuuluu? En ole koskaan päässyt oikein perille siitä, mitä työtä konsulilla on, mutta tokkopa häntä rasittaa liika työ? Portlandin uutisissa luki, että erästä konsulia oli jossain ammuttu kun hän istui paitahihasillaan virastoaikana. Minä tässä sanoin eversti Wheelerille, että jos Sam-setä saisi ne kaikki henkensä takaa ahertamaan paitahihasillaan niin olisi hyvä sekä hänelle että meille!

Bill.

Neiti Nancy Careyn kirje konsuli Lemuel Hamiltonille.

Beulah 27 p. kesäkuuta.

Arvoisa Herra Hamilton!

Minä olen Nancy, vanhin Careyn lapsista, jotka asuvat talossanne. Kun isä oli elossa, niin hän vei meidät ajoretkelle, ja me pysähdyimme aamiaista syömään teidän ison vaahteranne juurelle ja rakastuimme tyhjään taloonne. Isä (hän oli meriväen kapteeni eikä koskaan ole maailmassa ollut toista hänen vertaistaan!) — Isä nojautui veräjän yli ja sanoi, että jos hän olisi rikas, niin hän ajaisi hevosen talliin ja ostaisi talon jo samana päivänä; ja äiti sanoi että se olisi kaunis paikka kasvattaa lapsia. Me lapset olimme luikerrelleet aidan alitse ja kiipesimme sillä välin omenapuihin ja me olisimme halunneet jo heti paikalla jäädä sinne kasvatettaviksi. Kun ajattelemme menneisyyttä, niin tämä päivä oli meistä kaikista onnellisin muistomme. Äiti nauraa, kun puhumme menneisyydestä, sillä en ole vielä kuuttatoista täyttänyt, mutta luulen, vaikka emme silloin sitä tietäneet, että Jumala tiesi isän kuolevan ja että myöhemmin tulisimme asumaan juuri tällä paikalla. Isä kysyi meiltä mitä voisimme tehdä paikan hyväksi, joka oli ollut meille niin vieraanvarainen, ja minulle muistui mieleen laatikollinen taimia, jotka olimme ostaneet tien varrella olevasta kukkakaupasta Charlestownin kukkapenkkejä varten. "Istutetaan jotain!" minä sanoin ja isä arveli että se oli hyvä tuuma, ja hän otti pienen tulipunaisen köynnösruusutaimen laatikosta. Kaikki autoimme kaivamaan sitä maahan, kuka veitsellä, kuka lusikalla, ja sitten minä istutin ruusun ja isä otti hatun päästään ja sanoi: "Kolmenkertainen eläköön-huuto Keltaiselle talolle!" ja äiti lisäsi: "Jumala siunatkoon sitä ja lapsia, jotka tulevat siellä asumaan!" — Jotain omituista tässä tosiaankin on, eikö teistäkin?

Sitten kun isä kuoli viime vuonna, täytyi meidän löytää halpa ja hiljainen paikka missä elää, ja minä muistin Keltaisen talon Beulahissa ja puhuin äidille tuumastani. Hän ei sano "Joutavia!" kuten monet äidit, mutta jos hänelle esitetään jokin järkevä tuuma, hän harkitsee sitä. Niin hän lähetti Gilbertin katsomaan, oliko talo vielä vapaa, ja kun kuulimme että se oli, niin vuokrasimme sen. Vuokra on kuusikymmentä dollaria vuodessa kuten Bill Harmon varmaankin on kertonut lähettäessään teille äidin shekin ensimmäiseltä vuosineljännekseltä. Meistä se on hyvin kohtuullinen vuokra emmekä ihmettele ett'ette tahdo kustantaa meille mitään korjauksia ja lisäyksiä, kun teidän pitää vielä maksaa verot ja palovakuutuskin. Toivon että vuokrastamme riittää vielä hiukan omiin tarpeisiinnekin, sillä meistä ei olisi hauskaa olla kiitollisuuden velassa. Jos meillä olisi miljoona, niin kuluttaisimme sen kaiken Keltaiseen taloon, sillä me rakastamme sitä kuten ihmistä voi rakastaa. Ei sillä hyvä, että haluamme sitä maalata ja paperoida, haluaisimme myöskin taputella ja likistää sitä. Kun ette voi itse asua siellä, ette edes kesäisin, niin olette kai hyvillänne kun tiedätte meidän rakastavan sitä niin paljon ja pitävän siitä hyvää huolta. Mikä meitä hyvin huolettaa on pelko, että otatte sen pois meiltä tahi myytte sen jollekin toiselle, ennenkuin Gilbert ja minä olemme ansainneet tarpeeksi rahaa ostaaksemme sen. Ann-serkku ensiksi sen keksi, mutta kaikki sanovat, että se on hyvin luultavaa ja luonnollista. Ann-serkku on ollut suurenmoisen antelias, sillä hän on lahjoittanut meille niin paljon rahaa, että voimme johtaa veden kaivosta keittiöön ja hankkia kellariin suuren lämmitysuunin. Me hakkauttaisimme kaksi ilmareikää oven taakse ruokasalin ja salin lattiaan sekä kaksi pientä, pyöreätä reikää kattoihin, että lämmin pääsisi niihin ja yläkerran makuuhuoneisiin, jos suostutte siihen. (Äiti sanoo, että Ann-serkku on hyvä ja antelias ihminen. Se on totta, ja meistä on hyvin ikävää, ettemme voi oikein rakastaa häntä, hän kun on aina niin vikoja löytäväinen; mutta varmaankin te amerikkalaisena konsulina, matkustaessanne maita mantereita, olette nähneet jonkun samantapaisen ihmisen.)

Herra Harmon aikoo kirjoittaa teille, mutta arvelin, ettei hän tiedä niin paljon meistä kuin minä. Meillä on isän eläke; se on kolmesataa kuusikymmentä dollaria vuodessa ja sata dollaria vuodessa Charlestownin talosta, mutta sitä kestää vain neljä vuotta; ja kaksisataa dollaria vuodessa korkoja isän henkivakuutuksesta. Se tekee kuusisataakuusikymmentä dollaria, mikä on melkoinen summa, (ellei ole tottunut kolmentuhannen tuloihin) mutta ei näytä riittävän kuuden hengen perheelle. Onhan meillä vielä henkivakuutusrahatkin, mutta äiti sanoo, että siihen kosketaan vain silloin, jos sattuu jokin hyvin pakottava hätä. Katsokaa, meitä lapsia on neljä, ja äidin kanssa on meitä viisi ja lisäksi on Julia, siis kuusi. Hän on Allan-sedän ainoa lapsi. Allan-sedällä on hermotauti ja kaikki äidin rahat. Köyhiä emme ole ensinkään juuri tällä hetkellä, sillä olemme vaihtaneet flyygelin vanhanaikaiseen pianoon ja syömme paraikaa sitä, mitä siitä maksettiin väliä. Me laskemme aina leikkiä siitä ja milloin meillä vain on jotain hyvää illalliseksi, sanoo Kathleen: "Tässä menee yksi flyygelin jalka!" ja Gilbert sanoo: "Emmekö saa sunnuntaina illalliseksi yhtä oktaavia, äiti?" Lähetän teille pienen valokuvan, joka on otettu perheemme istuessa koolla piazzalla (me nimitämme sitä piazzaksi ja toivottavasti ette pane sitä pahaksi). Minä olen pisin tyttö, se, jolla on pitkät kiharat. Julia istuu edessä päärmäten. Hän sanoi, että näyttäisimme kaikki niin joutilailta, ellei joku tekisi jotain, mutta hän ei todellisuudessa koskaan päärmää; ja Kathleen nojaa äidin olkapäähän. Me olisimme kaikki tahtoneet nojata äidin olkapäähän, mutta Kitty ennätti sinne ensimmäisenä. Pitkä poika on Gilbert. Hän ei voi nyt lähteä korkeakouluun, kuten isän aikomus oli, ja hän on hyvin alakuloinen ja masentunut; mutta äiti sanoo, että hänellä on loistava tilaisuus näyttää mihin isän poika pystyy ilman muuta apua kuin oma kuntonsa ja ahkeruutensa. Olkaa hyvä ja katselkaa tarkasti tuolissa istuvaa rouvaa, sillä hän on meidän äitimme. Se on vain silmänräpäyskuva, mutta voitte kuitenkin nähdä kuinka kaunis hän on. Hänen tukkansa on hyvin pitkä ja luonnostansa aaltoileva. Pieni poika on Peter. Hän on meistä kaikkein kaunein ja kultaisin. Toisessa kuvassa minä olen sitomassa sitä tulipunaista köynnösruusua. Ajattelin, että te ehkä mielellänne näkisitte kuinka ihastuttava ruusu siitä on tullut. Seisoin tuolilla sitomassa pitkiä oksia ja kiinnittämässä niitä talon seinään, kun muuan herrasmies, jolla oli matkassaan kamera, ajoi sivu. Hän pysähtyi ja valokuvasi minut ja lähetti meillekin yhden kortin kirjoittaen, että kaikki ihailivat sitä. Minulla sattui olemaan ylläni keltainen musliinipukuni, ja lähetän teille sen kuvan, jonka se vieras herra väritti, sillä ihmiset ihailevat sitä, kun ruusun tulipunainen väri on niin kaunis keltaista taloa vasten. Jos tulette Amerikaan, niin muistakaa Beulahia, olkaa hyvä, sillä jos vain kerrankin näkisitte äidin, ja kuinka uljas hän on, vaikka suree isää, niin ette hennoisi häntä surettaa. Amiraali Southwick, joka on Kiinassa, sanoo meitä Carey-äidin linnunpoikasiksi. Ne ovat vallattomia myrskylintuja ja niiden otaksutaan lentävän merien yli näyttämään tietä kotiin hyville linnuille. Emme ole vielä tehneet mitään erinomaista, mutta kyllä aiomme, kun vain tilaisuutta sattuu. En ole kenellekään kertonut, että aioin kirjoittaa tämän, mutta tahdoin, että tuntisitte meidät hyvin, koska olette isäntämme. Me olisimme niin onnelliset, ellei Ann-serkku aina sanoisi, että tuhlaamme rahaa toisen ihmisen taloon, ja ettei semmoisesta mielettömyydestä tule koskaan hyvää loppua.

Pistän mukaan pienen liuskan seinäpaperia, jonka aiomme panna eteishalliin, toivon että pidätte siitä. Vanha seinäpaperi riippuu repaleina ja muurauksesta on lohjennut kappaleita, mutta herra Popham korjaa kaiken. Äiti sanoo, että hänestä tuntuu, kuin olisi herra Popham seiniä paperoidessaan samassa liisteröinyt niihin naurua ja hyvää tuulta. Kun avaatte pääoven (ja toivomme, että sen teette ja astutte sisään) niin aivan ihastutte nähdessänne keltaisia heinäniittyjä! Entä tuo vene, joka on täynnä heinäntekoon lähtevää väkeä, eivätkö miesten kirkasväriset paidat ja naisten tulipunaiset esiliinat näytä hauskoilta? Ettekö ole ihastunut heinäkuormaa vetävään valkoiseen hevoseen ja iloisiin huviretkeläisiin puun alla. Äiti sanoo, että kahdellakymmenellä sentillä rullalta olemme saaneet ostaa aivan tavattoman paljon iloa ja väriä. Gilbert sanoo, että panemme seinään jäljellä olevat flyygelin jalat, mutta se ei ole totta, sillä me valmistamme itse ruuan ja siistimme keittiön, jotta keittäjän palkka säästyisi, ja voisimme kaunistaa Keltaista taloa. Kiitos, herra Hamilton siitä, että annatte meidän asua täällä. Me olemme hyvin ylpeät puoliympyrän muotoisista portaista ja hyvin ylpeät siitä, että te olette Amerikan konsuli. Rakkaat terveiset lähettää

Nancy Carey.

J.K. Nyt on kesäkuu ja Beulah on niin ihana, että tahtoisi syödä sen sokerin ja kerman kera! Toivomme niin hartaasti, että te ja lapsenne asutte yhtä suloisessa paikassa, jotta ette niin suuresti kaipaisi tätä. Tiedämme, että teillä on viisi lasta, vanhempia kuin me, mutta lähetän hellät terveiset sille, joka sattuu olemaan suunnilleen minun kokoiseni. Äiti tahtoisi varmaan lähettää tervehdyksensä rouva Hamiltonille, mutta hän ei saa koskaan tietää että olen kirjoittanutkaan teille. Se on ensimmäinen liikekirjeeni.

N.C.