XVII.
TUHATTAITURI.
Herra Ossian Popham paperoi Keltaisen talon hallia heinäniitty-paperilla. Bill Harmonin isä oli jättänyt melkoisia varastoja jos jonkinlaista tavaraa kauppapuodin päällä olevalle suurelle ullakolle, ja vaikka joukossa oli paljon arvotonta ja kaikki oli hyvin vanhanaikaista, niin näytti hyvin mahdolliselta, että Careyt tulisivat niitä ostamaan, sillä he olivat uskomattoman nerokkaita valmistamaan tiilejä ilman savea kun oli kysymyksessä kodin kaunistaminen. He olivat koko elämänsä aikana olleet alituisesti liikkeellä, ja jo viikon kuluttua aina muodostaneet kotinsa mitä sievimmäksi ja viihtyisimmäksi asumukseksi siinä laivastosiirtolassa, missä sattuivat olemaan. Beulahlaiset sekä koko naapuristo olivat katselleet kultaista heinäniitty-paperia ja ylenkatseellisesti tuominneet sen rumaksi ja maalaiseksi vähääkään aavistamatta että se aikoinaan oli valmistettu Ranskassa ja maksanut puolitoista dollaria rullalta. Se oli tilattu erään kuvernöörin taloa varten ja vain puolet siitä oli käytetty, joten toinen puoli seinäpaperia oli kolmenkymmenen vuoden aikana odottanut Careyn perhettä. Jokaisessa sukupolvessa on aina olemassa runsaasti Careyn perheitä ja heidän hengenheimolaisiaan, joten ei vanhojen esineitten tarvitse masentua, jos vain ovat hyviä.
Muuratessaan, nikkaroidessaan tahi paperoidessaan herra Popham ei milloinkaan työskennellyt tuntikaupalla, vaan urakalla. Suopea, hänen menestyksestään huolehtiva Kaitselmus oli varmaankin johtanut häntä tämän työtavan valintaan, sillä hän jutteli niin paljon enemmän kuin työskenteli, että muussa tapauksessa olisi syntynyt alituisia kiistoja työnantajan ja työntekijän välillä. Jos työnantajat olivat rikkaita ihmisiä, ei heistä yksikään olisi tahtonut sekunniksikaan pysäyttää hänen puhetulvaansa. Se oli ensinnäkin vielä parempaa kuin hänen työnsä, joka oli aina hyvää, ja toiseksi hän ei olisi koskaan suostunut työskentelemään paikassa, missä hänen ei sallittu puhella mielensä mukaan. Careyt rakastivat häntä kaikki, paitsi Julia, joka julisti hänet "sivistymättömäksi" sanoen neiti Tewksburyn kieltäneen häntä milloinkaan kuuntelemasta ihmisten puhetta, jotka sanoivat "nähny" ja "tehny". Siihen Nancy vastasi (hänen äitinsä oli näet puutarhassa, eikä hän itse ollut vielä ohjannut käytöstänsä enkelien mieleiselle tolalle) että neiti Tewksburylla ja Julialla pitäisi olla taivaassa vartavasten aidattu pieni nurkka; ja silloin Julia näytti Nancylle ylenkatseellista, kiukustunutta eikä suinkaan moitteetonta naamaa. Julian lopullisen mielenmuutoksen olen aina laskenut alkaneeksi siitä ratkaisevasta hetkestä, jolloin vanha Aatami alkoi hänessä toimia. Nancyllekin oli siitä hyötyä, sillä hän olisi polkenut Julian jalkojensa alle niin kauan kuin tämä olisi pysynyt kärsivällisenä ja siivotapaisena, joskin ärsyttävänä matona, mutta kun madossa alkoi näkyä kääntymisen oireita, oli pakko hiukan varoa.
"Sinun kielesi on terävä kuin leipäveitsi, Nancy Carey!" huudahti Julia kiivaasti väännellen nenäänsä ja suutansa peloittavan näköisiksi. "Ellei neiti Tewksbury olisi sanonut minulle, että sivistyneiden naisten ei ole tapa kielitellä, niin voisin piankin saada aikaan ikävyyksiä sinun ja siunatun äitisi välillä."
"Etpä voisikaan", sanoi Nancy lyhyesti, "sillä teen mieluummin parannuksen kuin sallin sen tapahtua! — Kenties sanoin liian paljon, Julia, mutta en voi sietää sinun tekevän pilkkaa herra Pophamista, kun hän on niin lystikäs ja kiltti. Ajatteles minkälaista hänen elämänsä on tuossa pienessä talossa marisevan rouva Pophamin sekä typerän tyttärensä ja poikansa kanssa, ja yhtäkaikki hän on onnellinen kuin kuningas."
"Sepä juuri osoittaa, että hän on päästään vialla, muuten hän ei voisi olla onnellinen siellä", intti Julia.
Herra Popham selitti itse syyn tyytyväisyyteensä saattamatta älyänsä häpeään. "Tämän parempaa maailmaa meille ei anneta, ennenkuin pääsemme tulevaan maailmaan ja voipihan yhtä hyvin elää naurussasuin kuin murjottaen — mun mielestäni! Joka miehelle annetaan kappale elämää ja siitä saa sitten tehdä mitä parhaiten taitaa. Esimerkiksi osuin tässä hiljan saamaan sievän, pehmeän puukappaleen, oikein priima sorttisen, veistotöihin kelpaavan, väriltäänkin parahultasen, ja rupesin oitis tekemään Wellingtonin herttuan kuvapatsasta, pientä kokoa vain. No niin, kun olin puukon kanssa sitä hiukan veistellyt, äkkäsinkin ettei mun puupahaseni riittänyt niin pitkän miehen tekoon. 'Yhdentekevä', tuumaan minä, 'menköön herttua menojaan, minä veistän puustani Napoleon Bonaparten.' Hyvä siitä olisi tullutkin, jos oisin paremmin mitannut, mutta tulin veistäneeksi puun liian lyhyeksi, jottei käynyt Napoleoniakaan vuoleminen; 'ei hätää mitään', arvelin taas, 'Isaak Watts oli hemmetin pieni mies, hänenpä mä veistänkin!' Mutta tällä kertaa puuni halkesikin kahtia niin että rasahti. Tuosta olisi jo monikin ruvennut harmittelemaan, mutta minä siitä viis, sanoinhan vain: Isaak Watts ei ole koskaan ollut minun miehiäni, ja jollei tästä riivatusta puusta muuta saa, niin saan siitä ainakin säpin vajan oveen."
Osh teki puutöitä, paperoi ja maalasi, mutta suoritti sen ohessa kaikkia muitakin korjaustöitä, mitä talossa tarvittiin, olivat ne mitä lajia tahansa. Jos kaivon pumppu kieltäytyi nostamasta vettä, jos keittiön viemäri oli tukkeessa tahi jos uuninpiiput kaipasivat puhdistusta tai nurmikko niittämistä, oli hän Kaitselmuksen määräämä mies toimittamaan kaikki nämä monipuoliset korjaukset. Kun hän paperoi päähallia, niin koko Careyn perhe asui portailla aterioiden väliaikoina, jottei yksikään hänen huuliltaan tulviva tapaus, kasku, juttu tahi muistelma menisi hukkaan. Rouva Carey otti paikkausvasunsa ja istahti ovensuuhun kuullakseen hänkin, ja Peter oli korjannut haltuunsa seinäpaperin jätteet sekä hankkinut itselleen pienen liisterilaudan portaille, missä hän hoiteli omia yksityisiä yrityksiään.
Osh mittasi ensin paperin pituuden ja leikattuaan sen hän levitti sen laudalle ja siveli sitä näppärästi suurella siveltimellään alkaessaan kertoa juttuansa. Toisinaan, milloin kertomus sattui olemaan pitkä ja huvittava, liisteri kuivui, mutta siinä tapauksessa hän siveli seinäpaperiliuskan uudelleen. Mutta kun tuli hetki, jolloin se oli seinälle liisteröitävä, niin hänen kaunopuheisuutensa tulva pysähtyi äkisti ja kuulijoiden täytyi odottaa, kunnes hän oli saanut paperin paikoilleen, ennenkuin saivat kuulla miten kävi Lyddy Brownin sen jälkeen kun hän oli ajanut miehensä ovesta ulos tahi Bill Harmonin verikoiran, joka oli saattanut koko seurakunnan riitelemään keskenään. Hänen mehevät kuvauksensa rouva Pophamin pessimismistä, joka tuntui saaneen vauhtia miehen optimismista, hänen kaskunsa Lallie Joy Pophamin alituiseen vaihtelevista mielialoista, hän kun oli perinyt annoksia isän ainaisesta hyvätuulisuudesta, sekä katkelmia äidin ruikuttelevasta synkkämielisyydestä, — nämä olivat kaikki senlaatuisia juttuja, että niiden rinnalla hupeni hallin paperoimisen päättäminen kerrassaan mitättömäksi pikkuseikaksi.
"Kiirettä en pidä", virkkoi hän iloisesti, "siksipä en teekään työtä tuntikaupalla tahi päiväpalkalla. Lallie Joy ja minä olemme kiireestä saaneet tarpeeksemme, mamma nähkääs touhuaa koko talon puolesta. Kaiken hän tekee niin sukkelasti, että oikein meitä, tyttöä ja minua, hirvittää nähdä sitä menoa. Entä rouva Bill Harmon, on siinäkin touhuaja — kysykääpäs vain Billiltä. Viidentoista vuoden aikana on mun muijani ja Harmonin rouva alituiseen keskenään kilpailleet, mutta ei sittenkään vielä kylässä tiedetä, kummalleko sininen nauha olisi annettava. Viime viikolla Maria kävi Harmonissa ja Harmonin rouva sanoi meinaavansa keittää sinä aamuna nekkuja. Silloinkos meidän mammalle kiire kotiin, keitti siirapin, jäähdytti ja teki nekut niin sukkelaan, että kun läksi Harmonin rouvalle maistiaisia viemään, tämä oli vasta ottamassa kattilaansa keittiön hyllyltä!"
Careyt nauroivat sydämellisesti tälle rouva Pophamin sukkeluuden todisteelle ja Osh pyyhkäisi mielissään liisterisiveltimellään paperia jatkaen: "Maria oli kauan aikaa kiukutellut sitä, että Harmonin rouvan aina onnistui kaikkein ensimmäisenä levittää pyykkinsä kuivamaan maanantaiaamuna. Eilen Maria nousi vuoteeltaan päivänkoitteessa ja puoli kuuden aikaan hänellä oli jo pyykkinsä kiehumassa. Juuri kun hän kyökin ikkunasta katsoo, näkyykö Harmonin rouvaa missään, näkee hän tämän tulevan ovesta ulos isoa vasua kantaen. Mariaa sapetti kamalasti; hän vannoi ettei tällä kertaa tahtonut joutua alakynteen, ja niin hän juoksujalkaa kiiruhti makuuhuoneeseen, otti sieltä muutamia puhtaita lakanoita ja tyynynpäällisiä ja totta tosiaan nuoralla ne heiluivat ennenkuin Harmonin rouva oli saanut käsiinsä pyykkipoikansa."
Kunnon vanha Osh! Sellaista kuulijakuntaa hänellä ei ollut tainnut olla vuosikausiin, sillä Beulah tunsi jo perinpohjin omat juttunsa, ja vaikka se piti niitä suuressa arvossa, ei niitä huolittu kuulla liian usein. Mutta Careyt olivat tykkänään tuoretta ainesta ja kuuntelijoina kerrassaan verrattomia. Rouva Carey oli niin kaunis kuivatessaan naurun nostattamia kyyneleitään, että Osh sanoi Bill Harmonille: "Jos ei vain laki panisi vastaan, niin tekisi mieli suudella rouvaa joka kerta kun hän nauraa."
No niin, hallin paperoimisesta ei onneksi maksettu tuntipalkkaa, vaan uskomattoman halpa palkkio paperirullalta, ja kaikki olivat tyytyväisiä. Nancy, Kathleen ja Julia istuivat portailla kyhäämässä vierashuoneen seinille reunusta meriheinistä ja voikukista Carey äidin suunnitelman mukaan. Se oli aikaa vaativa, mutta tytöille hyvin mieluinen toimi. Leveämmästä reunusteesta, jossa oli muunkinvärisiä kukkia, leikeltiin siroja seppeleitä ja liitettiin yhteen.
Gilbert puuhaili milloin missäkin hallin nurkassa vasaroiden ja paikaten yhtä ja toista ja yhä kartuttaen taitoansa kaikilla niillä aloilla, joihin herra Popham oli perehtynyt.
"Jollette olisi pitäneet niin kovaa kiirettä", virkkoi Osh lipsauttaen isoja saksiaan, "niin mun olisi pitäny rapata koko eteinen. Muurilaastia se paremmin tarvitsee kuin paperia. Vanha pastori Bradley oli aikoinaan ollut maanviljelijä, ennenkuin papiksi rupesi, ja kerran kun kirkkoväki pyhäaamuna vaati häntä rukoilemaan sadetta, niin hän lasketti tämmöisen rukouksen: 'Sinä tiedät, Herra, että tämä maa tarvitsee lantaa eikä vettä, mutta lähetä armossasi meille runsaasti sadetta.'"
"Herra Popham", sanoi Gilbert kärsivällisesti odotettuaan suun vuoroa, "noihin kapeihin kohtiin molemmin puolin pääovea on paperit leikattu valmiiksi. Enkö minä voisi liisteröidä niitä paikoilleen teidän puhellessanne."
"Miksette voisi, taitavahan te olette työvehkeitä käyttämään! Eikä se mikään konsti olekaan. Melkein kuka tahansa voi seiniä paperoida. Niinkuin sanoi pastori Bradley puhuessaan sunnuntaikoulussa presidentin vaalien aikana: 'Yksi teistä voi ehkä tulla Georg Washingtoniksi ja joku toinen kukaties kohota Thomas Jeppersoniksi, ja kuka tahansa teistä, sen Herra tietää, voi olla James K. Polk!'"
"Polkista en tiedä mitään", virkkoi Gilbert.
"Eikä kukaan muukaan ole kuullut hänestä sen enempää; siinä se sukkeluus onkin! Vielä voitte muutakin tehdä, Gilbert", jatkoi herra Popham. "Olen pyttyyn sekoittanut sitä viheriäistä maalia, jota äitinne halusi, ja olen tuonut teille siveltimen. Arkihuoneessa on hyvä, mukava lattia, ei tarpeettomia kolkkia eikä koristuksia — kaikki tasaista kuin meidän mamman pannukakut, — eikä missään oksan reikiä. Pistäkää yllenne kaikkein rähjäisin takkinne ja vedelkää maalia pitkin lautoja, ja antakaa sen sitten kuivua. Ja pitäkää silmällä ettei kukaan pääse sinne astumaan. Sillä samalla hetkellä kuin lattia on maalattu, tuppaa naisväki menemään huoneeseen. Milloin on tarvis kaapista mustaa alpakkatakkia, milloin uuninreunalta peiliä tai ikkunalla riippuvaa pölyhuiskua tai lattiaharjaa oven takaa. Huomen aamuna näkyy lattialla viljalti pieniä varpailla astumisen jälkiä, kun he ovat tulleet sisään kurkistamaan, onko maali jo kuivaa ja miltä se mahtanee näyttää. Missä olen työtä tehnyt, sanotaan tavallisesti aina, että siellä on käynyt kissa! uskokoon kuka tahtoo, minuun ei semmoinen vastaus pysty. — Älkää pysäyttäkö kesken työtä, Gilbert, antaa mennä nopeasti, tasaisesti ja sievästi; silloin ei maalaaminen ole mikään konsti. 'Kuka tahansa teistä voi olla James K. Polk!' — No, nyt kait ruoka-aika jo on käsissä; pitää tässä kotiin tallustaa. Maria laittaa ruoan pöydälle ja katsoo kelloa jo puoli kahdeltatoista alkaen. Tänään saan kylmää sianlihaa ja papuja ja perunoita, piparkakkuja ja piirakkaa; Maria seisoo ovensuussa odotellen ja huutaen: 'Pidä kiirettä, Ossian! Kello löi kaksi minuuttia sitten kaksitoista ja ruoka kuivuu kelvottomaksi!'"
Näin sanoen hän riisui yltään suuren työesiliinansa, sieppasi hattunsa ja tehtyään lähtökumarruksen katosi tielle mielilauluaan laulaen. Nuotin ja sanat voin jäljentää teille, mutta voi! En voi painattaa Osh Pophamin mielenuljuutta ja seesteistä tyytyväisyyttä kun hän liikaa kiirehtimättä astui kotiansa kohti edottavaa Mariaansa tapaamaan.
On tässä tyttö onneton.
Heijuu heijuu heijuu hei!
On tässä tyttö onneton
niin onneton kuin ykskään on
Heijuu heijuu hei!
Heijuu hei!
XVIII.
LORDIEN HUONE.
Careyn lapset olivat löytäneet sen aivan sattumalta. Mennessään asioille joelle vievän pienen tien käänteessä olevaan Pophamin mökkiin tahi postikonttoriin ja Bill Harmonin kauppaan tahi eversti Wheelerin talolle ja rautatienasemalle he kulkivat kylään johtavaa päätietä. Eräänä iltapäivänä Nancy ja Kathleen olivat lähteneet löytöretkelle ja kulkiessaan tietä eteenpäin he olivat keksineet etäisessä mutkassa synkän, harmaan, melkein setripuiden peitossa olevan talon. Poppelilehto sen vasemmalla sivulla vain lisäsi näköalan kolkkoutta ja ellei joki lumpeenkukkineen ja ulpukkoineen olisi leveänä virrannut siitä sivu, olisi paikka ympäristöineen ollut painostuttavan synkkä.
Nancy tiedusteli herra Pophamilta kuka asui setripuiden takaisessa harmaassa talossa, ja kun tämä kertoi sen kuuluvan eräälle herra Henry Lordille, joka asui siellä kahden lapsensa sekä taloudenhoitajattarensa kera, he rupesivat nimittämään paikkaa Lordien huoneeksi.
"Niistä ette koskaan näe vilaustakaan", virkkoi herra Popham. "Henry Lord ei ole vuosikausiin näyttänyt naamaansa kylässä, ei ole, ja nuorta väkeä ei ole päästetty kouluun; kahdesti viikossa tiistaina ja perjantaina tulee heille opettaja kotiin ja muina päivinä he lukevat ja kirjoittavat läksyjänsä. Henry on niin hyvä erakko, että kelpaisi hänelle yhtä hyvin asua jossain vuorenonkalossakin, ja lapset kasvatetaan yhtä kummallisiksi kuin hän itse on."
"Onko heidän äitinsä kuollut?" kysyi rouva Carey.
"Kuoli jo neljä vuotta sitten, ja parasta se hänelle olikin. Kyllä tässä maailmassa asiat on monasti nurinkurisia. Ei sen puolesta, että ma itse osaisin sen parempaa maailmaa tehdä. Kun ihmiset nurkuvat ja nurisevat, niin minä aina sanon, että jos teille annettaisiin kaikki aineet käteen, voisitteko sitten te saada parempaa aikaan? Entä sitten, jos pitäisi itse hankkia omat aineet niinkuin Herramme teki! Eiköhän olisi silloin taito täpärällä! Niin, mutta niinkuin ma äsken sanoin, tässä maailmassa ovat asiat monasti nurinkurisia; kaikki varkaat pannaan rautoihin, ja murhaajat ja vaimonsapieksijät (ma olen aina ollut sitä mieltä, että nuhteissakin olisi tarpeeksi rangaistusta vaimonsapieksijälle, sillä miestä on tietenkin ärsytetty enempi kuin luvallista on,) ja murhapolttajat ja rauhanhäiritsijät ja muut sen semmoiset, mutta yhtäkaikki ei laki pysty tekemään mitään Henry Lordin tapaiselle miehelle! Hän on ollut korkeakoulun professori, mutta mä olen istunut koulussa samalla penkillä kuin hän ja sanon häntä Heniksi milloin vain tilaisuutta sattuu, vaikka hän kehuukin olevansa tohtori."
"Mikä tohtori?" kysyi rouva Carey.
"Hitto sen tietää! En kipeää kissaakaan antaisi hänen tohtoroida."
"Eivät kaikki ole lääketieteen tohtoreja", keskeytti Gilbert. "Isoisä oli Alexander Carey, lakitiedetten tohtori."
"Lain tohtori!" huudahti herra Popham keskeyttäen työnsä. "Hah, hah, kylläpä niille tohtori onkin tarpeen, ja hyvähän se, että on kenen puoleen kääntyä, mutta ei ne Henry Lordista paljoakaan kostu."
"Mitä hän on tehnyt ollakseen niin epäsuosiossa täällä?" tiedusteli rouva Carey.
"Tehny? Se mies ei syntymästään saakka ole tehny yhtään mitään, jota hänen olisi pitänyt tehdä. Käskysanojen ensimmäisen osan 'sinun ei pidä' Hen Lord täyttää prikulleen, se on varma! Vaimostansa hän ei ollut paljoa tietääkseen, piti hänet ainaisessa vavistuksessa ja peloitti lopulta kuoliaaksi, poloisen rääsyn! Hän jätti toimensa ja sulki perheensä tuohon haudantapaiseen taloon, jotta voisi itse kirjojansa lukea. Meidän poika tuntee hänen poikansa, ja oikein selkäpiitä karmii, kun kuulee minkämoista elämää ne lapset siellä viettävät. Kun joskus osuu talon lähettyville niin oikein mieleni palaa halusta pistää se tuleen jonakin yönä. Hyvällä onnella ehkä Henkin häviäisi savuun muun mukana, eikä siinä tapauksessa yksikään sielu koko kylässä häntä surisi! Luulen sentään ettei Marialta hevillä lähtisi suostumusta murhapolttoon. Hän sanoo, ettei hän voi tulla aikaan minun vankeudessa ollessani. Kesällä minun on tienattava ja talvella hän on ilman riitatoveria, jos minä istun tiilinpäitä lukemassa." Näitä tiedonantoja jaellessaan Osh peitti vierashuoneen seiniä sievällä, valkealla moirépaperilla eli valkealla marialla, kuten hän itse sitä nimitti, ehkä siksi ettei ollut perehtynyt ranskankieleen, mutta luultavimmin vaimonsa ristimänimen kunniaksi.
Herra Popham ei liioitellut lainkaan, vaan jätti päinvastoin paljon sanomatta Lordien talon asukkaista kertoessaan. Henry Lord, oppiarvoltaan filosofian tohtori, oli ollut eläintieteen professorina eräässä Uuden Englannin yliopistossa, mutta hän oli luopunut toimestaan antautuakseen tieteellisten oppikirjain kirjoittelemiseen. Ärtyinen, kylmäkiskoinen ja tunteeton hän oli aina ollut, mutta vuosien kuluessa nämä ominaisuudet olivat esteettömästi yhä kehittyneet. Jos hänen kalpea, arka vaimonsa olisi ollut verevä, peloton tyranni, niin asiat olisivat ehkä olleet toisin, mutta lasten muistiin oli jäänyt vain katkeria sanoja ja soimauksia isän puolelta ja kyyneliä sekä masennusta äidin puolelta. Sitten tuo pieni, poloinen varjomainen vaimo oli uupuneena vaipunut hautaansa, ja muuan vanhanpuoleinen, harmaatukkainen ja lujaleukainen rouva Bangs oli ryhtynyt taloutta hoitamaan.
On vaikeaa mielessään kuvitella yksinäisempää tyttöraukkaa kuin oli Olive Lord kuudentoista vuotiaana. Ikäänsä nähden hän oli hentokasvuinen, kasvot olivat kalpeat, soikeat, kulmakarvat kauniisti kaartuvat, leuka oli terävä, ja tukka tumma, tuuhea, huolimattomasti kammattu. Hänellä ei ollut muita harrastuksia elämässä kuin nuorempi veljensä Cyril, heikonlainen ja arka poika, joka oli alituisessa vavistuksessa isän vuoksi — sekä tyydyttämätön, melkein kuluttavan kiihkeä intohimo piirtämiseen. Kymmenvuotiaana hän piirsi kissoja ja koiria, kanoja ja kananpoikia värittäen piirroksensa äidin hankkimilla väreillä. Kaikki, mikä kiinnitti hänen kauneudenaistiansa, siirrettiin heti paperille tahi kankaalle. Sitten kolmen vuoden aikana, ennen äidin kuolemaa, hänelle antoi opetusta isän tietämättä eräs Portlandin opettaja, jolle maksettiin herra Lordin talousrahoista, sillä yksi hänen päävikojaan oli uskomaton, saituudeksi muuttunut kitsastelu.
"Olive tulee hirveän onnettomaksi elämässään, ellei hän saa kehittää lahjojaan," rukoili rouva Lord miestänsä. "Hänessä asuu aivan hurja halu oppia piirustamaan mitä hän näkee. Hän yrittää yrittämistään kiihkeydestä vavisten ja kun hän epäonnistuu, joutuu hän aivan suunniltaan mielipahasta ja pettymyksestä."
"Parempi on antaa hänelle itsensähillitsemistaidon tunteja," vastasi herra Lord. "Se on halvempaa kuin piirustusopetus ja paljon käytännöllisempää."
Niin Olive eli, kamppaili ja kasvoi; ja hänen lahjakkaisuutensa oli onneksi niin kiihkeä, etteivät mitkään olosuhteet kyenneet sitä tukahuttamaan eikä sammuttamaan. Hän työskenteli väsymättä, keksien itse sääntöjä ja ohjeita työlleen, koska ei auttajia ollut. Kun hän ei voinut saada kaniinia tahi lintua näyttämään "luonnolliselta" paperilla, niin hän etsi isänsä kirjoista kuvia niiden luista. "Jospa vain tietäisin, minkälainen se on sisästä, Cyril," sanoi hän, "niin kenties se ei päältäpäin näyttäisi niin elottomalta! Voi! Cyril, täytyy olla jokin parempi tekotapa; minä piirrän vain eläimen ulkoviivat, ja sitten lisään siihen karvat ja höyhenet. Niillä ei ole ruumista. Ne eivät voisi juosta eikä liikkua, ne ovat pelkkää pahvia."
"Mikset koeta kukkia ja taloja, Olive?" kysyi Cyril huolestuneena. "Ja maalataanhan paljon hedelmiäkin ja kuolleita kaloja lautasille ja limonaadilaseja, joissa on jäätä, — mikset sinäkin voi koettaa sellaista piirtää?"
"Kai ne ovat helpompia," huokasi Olive, "mutta kuka huolii niitä tehdä, kun on olemassa eläviä, liikkuvia, hengittäviä malleja; sellaisia, jotka hämmästyttävät meitä näyttämällä joka hetki erilaisilta? Ei, minä koetan yhä uudestaan ja kun sinä olet hiukan vanhempi, niin lähdemme yhdessä kotoa ja silloin saamme elää ja oppia asioita mielemme mukaan jossain paikassa, mistä ei isä koskaan löydä meitä."
"Siitä ei ole hätää, hän ei tule etsimäänkään," vastasi Cyril tyynesti, ja molemmat lapset katselivat toisiansa tietäen niin olevan.
Siellä setripuiden pimennossa Olive Lord siis vietti päivänsä, vihaisena, äreänä pikku olentona, joka kiihkeänä hautoi mielessään kohtalonsa kovuutta. Alituiset myrskyt repelivät hänen synkkää, nuorta sydäntään, ja hän näytti tylyltä ja kovalta kuten ainakin se, joka ei saa osalleen rakkautta. Mutta Nancy Carey, joka ei ollut milloinkaan ujo ja joka rakkaudessa ja ilossa kasvaneiden ihmisten tavoin, oli aina innokas lähestymään muita, hypähti eräänä päivänä Carey-äidin lämpimästä pesästä, kiinnitti kirkkaat silmänsä yksinäiseen, äreään pikku naapuriinsa, hymyillen hänelle päivänpaisteista, toivehikasta hymyänsä, ja ojensi hänelle kätensä ystävyydenliittoon. Oliven murheelliset mustat silmät kohtasivat Nancyn ruskeiden silmien säteilevän katseen. Hänen kätensä, tuo ihmeteltävän taitava käsi, ei ollut koskaan hyväillyt toista ja hän oli surkean arka. Mutta Nancystä virtasi magnetismia kuin sähkövirtoja patterista. Hän veti Oliven luokseen jonkun tuntemattoman voiman avulla ja piti hänestä kiinni olematta sillä hetkellä selvillä siitä, että hän vastaanotti itse yhtä paljon kuin antoi.
He kohtasivat toisensa ensimmäisen kerran aivan sattumalta ulpukkalammen rannalla, missä Olive istui sammakoita piirtämässä ja minne Nancy tuli poimimaan osmankäämejä. Eipä aikaakaan kun he jo olivat vajonneet pitkään ja tuttavalliseen keskusteluun ja kun rouva Carey illallisaikaan katsahti ulos makuuhuoneensa ikkunasta, näki hän tyttöjen astelevan niittyaidan luona käsivarret toistensa vyötäisillä ja posket likitysten. Nancyn kastanjanruskeat suortuvat kiilsivät auringonpaisteessa ja Oliven paksut, mustat palmikot näyttivät niiden rinnalla vieläkin tummemmilta. Äkkiä hän heittäytyi Nancyn kaulaan ja hyökkäsi sitten nyyhkyttäen poikki niityn heittämättä kertaakaan silmäystä taakseen.
Hetkinen myöhemmin Nancy astui äitinsä huoneeseen syli täynnä metsien ja ketojen rikkauksia. "Oi, äiti rakas!" huudahti hän laskien käsistään kukkansa ja ottaen hatun päästään. "Olen löytänyt hyvän ystävän, todellisen, ymmärtävän ystävän, ja se on Lordien talon tyttö. Hän on aivan ihmeteltävä! Sellaista harvinaista tyttöä emme ole koskaan ennen nähneet missään, ja hän piirustaa paremmin kuin opettajamme Charlestownissa! Hän on minua vanhempi, mutta niin hento ja surullinen ja ujo, että hän on ihan kuin lapsi. Oi, äiti, sinun sydämesi on aina niin avara, sillä sinä annoit sijaa Juliallekin, emmekä sentään tunteneet mitään eroa — etkö tahdo suoda Olivellekin tilaa? Ei ole koskaan — koskaan — kukaan niin tarvinnut sinua kuin hän!"
Oletko joskus nostanut kiveä ja nähnyt sen alla kalpeita, keltaisia, ohuita ruohonalkuja. Ja oletko palannut katsomaan seuraavana päivänä ja sitä seuraavana ja huomannut pikku korsien kohoavan maasta, leviävän iloisesti, käyvän vehreiksi ja vahvoiksi; ja oletko viimein nähnyt niiden auringon lämmittäminä, kasteen virkistäminä, notkeina niiden suonissa elpyvästä nesteestä huojuttavan vehreitä viuhkojaan tuulessa? Näin kävi Olive Lordin, kun hän ja Cyril joutuivat toiseen ilmapiiriin ja saivat juosta Keltaisessa talossa kuin kotonaan Carey-äidin toimeliaitten, innokkaitten linnunpoikasten seurassa.
XIX.
VANHAA JA UUTTA.
Keltainen talo ei ollut aina ollut Hamiltonin perheen oma, sen oli rakennuttanut muuan yksityiselämään siirtynyt valtion kuvernööri. Hän eli enää vain joitakin vuosia, ja sitten se joutui Lemuel Hamiltonin isoisälle, joka ei ollut tehnyt sanottavia muutoksia rakennusten ulkonäköön.
Mitään suuria suunnitelmia rakennustaiteellisessa suhteessa ei ollut kuvernööri Weatherbylla ollut, sillä hän ei ollut rikas. Hän oli aivan yksinkertaisesti rakennuttanut suuren, mukavan maatalon. Hän ei halunnut kukkaistarhoja, ei komeita talleja, ei suihkulähteitä eikä keinotekoisia luolia, ei kylpyhuoneita (tämä oli vuonna 1810) sillä tamminen vesisanko tyydytti täydelleen talon tarpeet vedenhankintaan nähden. Yksi heikkous hänellä kuitenkin oli, se nimittäin, että hän halusi teettää talon etupuolen niin vaikuttavaksi kuin mahdollista. Pääoven yläpuolella oleva ikkuna oli maakunnan kauneimpia ja ovi itse oli kuulu koko valtiossa. Siinä oli ihmeellinen viuhkamainen ikkuna ja sen kolkutin oli raskasta messinkiä; ovi itse oli valkoinen, mutta suojaovet olivat viheriäksi maalatut. Talon huomattavimpana ja uhkeimpana kaunistuksena olivat sen kiviset puoliympyräportaat. Neljä suurta graniittimöhkälettä oli portaiksi hakattu siten, että kukin neljästä portaasta muodosti aina edellistä pienemmän. Kun ne lopulta naapureiden juorupuheiden ja jännittyneen odotuksen kohottua huippuunsa, sovitettiin paikoilleen, jykevinä ja kalliisti silotettuina, kulki rakennuksen sivu lakkaamaton jono uteliaita, kuka vaunuin, kuka kääsein, kuka työrattain. Kuvernöörin ympyräportaita käytiin ihailemassa laajalti Beulahin ulkopuoleltakin, ja ensimmäiset Hamiltonit olivat olleet hyvin ylpeät niistä. Mutta vuosien kuluttua Hamiltonin suku oli lakannut ylpeilemästä moisesta mitättömästä asiasta kuin kiviportaista, ja talo oli ollut niin kauan tyhjänä, että Lemuel, konsuli, oli ainoa, joka vielä säilytti muistissaan sen viehättäviä piirteitä. Mutta talon vanhoja nurkkia siistiessään ja korjaillessaan, oli Ossian Pophamilla paljon kerrottavaa noista ihmeellisistä portaista.
"Elämä on sellaista juoksua nykyaikaan," päivitteli hän, puhkiessaan ja levätessään työnsä lomassa, "eikä nuorille enää kelpaa vähät huvit. Mun poikani Digby sanoo minulle tänä aamuna, kun kysyin eikö hänen mielensä tekisi lähteä maakuntamarkkinoille: 'Ei, Pop', sanoo poika, 'en viitsi mennä, ne on aina samat, vanhat markkinat joka vuosi.' Ihme ja kumma! poikana ollessani mun oli tapana kerran kuukaudessa lämpimällä säällä pyytää isältäni lupaa päästä käymään kylän toisessa päässä kuvernöörin ympyräportaita katsomassa; siihen aikaan paras hupi, minkä vanhemmat saattoivat keksiä lapsilleen, ja hupaisempaa se tottakin oli kuin istua kirkossa kuuntelemassa kahta saarnaa, jotka kumpikin kestivät tunnin ja viisitoista minuuttia."
Digby, kahdeksantoistavuotias nuorukainen ja vain yhden ammatin mestari eikä kymmenen kuten isänsä, oli määrätty paperoimaan Carey-äidin makuuhuonetta. Tämä muutti pariksi päiväksi asumaan äskettäin sisustettuun vierashuoneeseen, joka oli melkein liian kaunis makuuhuoneeksi valkeine silkinhohtoisine seinäpapereineen, keltaisine ja viheriäisine reunusköynnöksineen ja vanhoine, valkoisine, uskollisen ja taitavan Pophamin uudelleen maalaamine huonekaluineen.
Sali, entinen kuvernööri Weatherbyn lukuhuone, oli myöskin jo valmis ja kymmeniä kertoja päivässä koko perhe kurkisti ovista sisään ihailevin huudahduksin. Siinä oli kuusi ovea, jotka avautuivat kahteen eteiseen ja pieneen makuuhuoneeseen, arkihuoneeseen, kellariin ja porsliinisäiliöön, sen sukupolven ihmisillä oli näet todellinen intohimo saada huoneisiinsa sisäänkäytäviä ja ovia. Totta puhuaksemme oli Nancy kerran keskiyönaikaan sytyttänyt kynttilänsä ja pujahtanut alakertaan saadakseen kerrankin rauhassa istua sohvassa ihailemassa huoneen aistikasta siroutta. Gilbert oli maalannut valkean korkkimaton kypsän kirsikan väriseksi. Rouva Popham oli pessyt ja tärkännyt ja silittänyt Charlestownin kodin valkeat, musliiniset röyhelöiset uutimet ja ne kaunistivat huoneen neljää ikkunaa. Huone oli pohjoiseen päin vasemmalla talon sisäänkäytävästä ja sisustettu pääasiallisesti kesäkäytäntöä ja mukavuutta silmällä pitäen, sillä talvella se oli oleva suljettu kylmyyden vuoksi. Vanha piano asetettuna poikittain nurkkaan näytti löytäneen oikean paikkansa, ja sen kiiltävällä mahongilla loisti neljä hopeaista kynttiläjalkaa ynnä kynttiläniistin ja tarjotin. Kuluneimmat huonekalut — ja Careyn huonekalut olivat melkein kaikki kuluneita — olivat päällystetyt halvalla, kirkasvärisellä kretongilla. Tulipunaiset Jacqueminot-ruusut kiemurtelivat pitkin seinäpapereita, joten huone oli kuin mikäkin viileä, kaunis kukkamaja.
Toisella puolen hallia oli kuvernöörin aikuinen kaksoissali, joka nyt oli isoksi arkihuoneeksi sisustettuna. Täällä oli Gilbertin maalaama viheriä, sileä ja kiiltävä lattia helppohintaisine Itä-Beulahin naapureilta ostettuine ruokomattoineen; täällä olivat myös vanhanaikuiset, rouva Careyn kotoaan tuomat huonekalut, jotka Careyt olivat säilyttäneet taajojen vaellustensa aikoina; täällä kaikki ne hauskat tuolit, jotka Bill Harmonin oli onnistunut ostaa heille sieltä täältä halvalla hinnalla; täällä oli kaksi jalomuotoista tulisijaa, toisen uuninreunalla rautainen, kukilla täytetty maljakko, toinen toisinaan viheriöillä asparagus-oksilla, toisinaan tuoksuavilla lehvillä täytetty. Seinäpaperilla kasvoi vehreitä kaisloja ja osmankäämejä vaaleanruskealla pohjalla, ja niin pian kuin jotain puuttui Careyn perheen arkihuoneen sisustuksesta, läksi Ossian Popham suoraa tietä kotiinsa ja valmisti sen vajassaan. Hän osasi tehdä vaikka mitä, nelikkotuolin tahi tuntilasipöydän, laatikkosohvan sekä sen päälle pantavan patjan, tahi matalan pöydän pelejä ja leikkejä varten tahi pienen jakkaran. Hän osasi kiilloittaa pianon ja sen tehtyään istahtaa sen ääreen soittamaan "Oli tupsut kultani kengissä" tahi "Kun Georgian läpi marssittiin," suurella taidolla. Hän osasi maalata kullankeltaisia viinirypäleterttuja ja lehtiä vanhanaikuiseen, korkeaselkäiseen kiikkutuoliin, ja kun se oli kuiva, istahtaa siihen huvittamaan koko perhettä vaatimatta pennyäkään palkakseen.
Tupaantuliaisia ei voitu viettää ennenkuin myöhään syksyllä, sillä joskin huoneista suurin osa saatiin kuntoon sitä ennen, ei Ann-serkun kustantamiin kalliisiin korjauksiin voitu ryhtyä ennenkuin Bill Harmon oli saanut herra Hamiltonilta tiedon, että hänen vuokralaisensa saisivat olla rauhassa ainakin kolmen vuoden ajan.
Talo, joka päivä päivältä muodostui yhä enemmän kodiksi, oli aamusta iltaan ja aina ullakolta alakertaan asti täynnä toimeliasta touhua ja työtä. Tuskin kului hetkeäkään, etteivät Carey-äiti ja lapset kantaneet jotain huonekalua läpi huoneiden ja portaita ylös ja alas saadakseen nähdä miltä se näyttäisi jossain muualla. Tämä oli itse asiassa jo monen vuoden aikana ollut erikoisena hupina heidän yksinkertaisessa elämäsään, ja oli heistä aivan yhtä hauskaa kuin uusien tavaroitten hankkiminen. Jokaisen Careyn, äidistä Peteriin saakka saattoi nähdä minä hetkenä tahansa hypähtävän tuoliltaan auttaakseen toista Careyä muuttamaan paikasta toiseen sohvaa, piironkia, pianoa tahi vaikkapa keittiönuunia siinä toivossa, että se uudessa asennossaan lisäisi tuoretta makua elämään.
Vielä emme ole sanallakaan maininneet Keltaisen talon ulkorakennusta, samaa, jonka nuo "Hamiltonin pirun pojat" (Bill Harmonin arvostelun mukaan) olivat muuttaneet hyödyllisen käytännön paikasta semmoiseen asuun, että "kissatkin sille nauraa", mutta se vaatisikin melkein kokonaisen luvun itselleen. Tohtori Holmes lausuu eräistä majesteettisista ja arvokkaista puista puhuessaan, että niillä pitäisi olla kullakin oma ristimänimensä. Niinpä tämä Keltaisen talon ulkorakennuskin ansaitsisi enemmän huomiota kuin vain muutaman rivin selostuksen, vaikka se nykyisin oli vain varastohuoneena, odottaen parempia päiviä tietämättä mitään tulevaisuudestaan. Hamiltonin pojat olivat epäilemättä yhtä tuhlaavaisia ja huikentelevaisia kuin hulluja, mutta Careyt tunsivat niin suurta myötätuntoa heidän tuhlaavaisuuttaan, huikentelevaisuuttaan ja hulluuttaan kohtaan tässä erikoisessa tapauksessa, että saattoivat tuskin salata tunteitaan Bill Harmonilta. Mikään ei olisi voinut niin hyvin tyydyttää heidän salaisia toivomuksiaan, kuin "noiden hemmetin poikien" tekemät mielettömät muutokset; ajattelemattomat, kevytmieliset muutokset, joita ei koskaan olisi voitu suorittaa Careyn perheen niukoilla tuloilla. Heillä ei ollut rahaa hevosen, lehmän tahi sian pitämiseen eikä ihmisen palkkaamiseen, joka olisi näitä eläimiä hoitanut, joku tallin ja navetan menettäminen ei tuottanut heille minkäänlaista harmia tahi pettymystä. Hyvä permanto oli laskettu vanhan päälle ja öljytty tummaksi; katto jykevine, käsin veistettyine hirsineen oli melkein yhtä kaunis kuin jonkin englantilaisen hallin vanha tamminen laki. Silmä ei tavannut ainoatakaan uutta lautaa, — vanhaa, tummunutta honkaa kaikkialla, aina seiniä pitkin kulkevissa hauskoissa tuolinmuotoisissa penkeissäkin. Siinä oli vanhanaikuinen lava, missä maalaistanssien soittoniekat saattoivat istua ja missä sopi esittää kuvaelmia ja kuva-arvoituksia; sanalla sanoen siinä tarjoutui lukemattomia mahdollisuuksia Careyn nuorison kekseliäisyydelle kaikenmoiseen huvitteluun ja ilonpitoon nähden. Ken oven avasi ja kurkisti sisään, vaikka Hamiltonin iloiset nuoret olivat tuskin koskaan kutsuneet Beulahin kyläläisiä sitä tekemään, huudahti paikalla aivan tahtomattaankin: "Sepä vasta lysti paikka!"
"Täällä minä aion viettää ensimmäiset tanssiaiseni", julisti Nancy tyttöjen seisoessa keskellä lattiaa vuoteiden, pöytien, piironkien ja uunien ympäröimänä. "Julia, debuteeraa sinä missä tahdot, mutta ensi kesänä vietetään täällä minun ensimmäiset tanssiaiseni!"
"Sinä olet silloin vasta seitsemäntoista vuotias; ei sinulle voi vielä silloin pitää tanssiaisia!" vastusti Julia sovinnaisuuden orjana.
"Ei tietysti salonkitanssiaisia, mutta vallan mainiosti täällä ladossa. Voitte tekin, sinä ja Kitty, vaikka olette niin nuoria, olla läsnä kun minä alotan elämäni huvittelukauden tanssiaisilla ladossa!"
"Minusta ei ole sopivaa ajatella kemujen pitämistä, kun jokainen tuntee olosuhteemme — kuinka köyhiä me olemme!" väitti Julia tyytymättömänä.
"Me puhumme ensi kesästä, lapseni! Kuka tietää kuinka rikkaita me olemme ensi kesänä? Voisimme pitää kutsut tässä ladossa äiti pianon- ja herra Popham viulunsoittajana. Virvokkeina meillä olisi uskomattoman laimeata mehuvettä, ja mitä kaakkuun tulee, luulen melkein, että voisimme pyytää vieraita tuomaan kaakun mukanaan kuten tehdään kirkkojuhlia varten."
Julian ylpeys loukkaantui suunnattomasti tästä Nancyn leikillisestä esityksestä.
"Minulla ei tietysti ole mitään sanomista jos Margaret-täti suostuu", huomautti hän, "mutta itse en ainakaan milloinkaan mene mihinkään yksityisiin kutsuihin, mihin vieraitten on tuotava virvokkeita. Jo pelkkä sellainen ajatuskin kauhistuttaa minua."
"Ensi kesänä minulle pidetään tanssiaiset tässä ladossa, mami!" huudahti Nancy ovesta sisään tulevalle äidilleen. "Jos me olemme entistä köyhemmät, niin voimme kantaa kolehdin saadaksemme menot peitetyksi; Julia ja Kitty näyttäisivät niin viehättäviltä kulkiessaan ympäri tamburiini kädessään! Tahtoisin tehdä nopeasti mitä voin, sillä huomaan selvästi, että minun on mentävä naimisiin nuorena voidakseni auttaa omaisiani eteenpäin. Niin tekee sankaritar aina kirjoissa, hän solmii avioliiton rikkaan aatelismiehen kanssa, jotta hänen siskonsa Kitty ja serkkunsa Julia saisivat hyvän kasvatuksen."
"En käsitä, mistä nuo kaikki mielijohteesi ovat kotoisin, Nancy", naurahti hänen äitinsä. "Sinä olet elämässäsi lukenut tuskin kuuttakaan romaania!"
"En olekaan, mutta Joannan oli tapana lukea niitä sadoittain ja kertoa minulle; ja isä luki ääneen sinulle; ja vanhemmat tytöt ja nuoremmat opettajat keskustelivat usein koulussa niistä; — oh, tunnenhan minä elämää, sellaista, jota kirjoissa kuvataan — ja minä odotan hartaasti näkeväni eikö todella mitään tapahdu!"
"Digby Popham on ainoa rikas aatelismies, joka on sinun saavutettavissasi, Nancy!" kiusoitti Kitty.
"Tahi teerenpilkkuinen Cyril Lord", ehätti Julia sanomaan.
"Hän on ihan kuin paistamaton piirakka!" tokaisi Kittykin.
Nancy punastui. "Hän on ujo ja onneton ja kalpea, eikä ihmekään, mutta hän on aivan tarpeeksi miellyttävä ja huvittava."
"Ei minusta", virkkoi Julia. "Mutta hän ei katsele eikä puhuttele muita kuin sinua, joten on oikeus ja kohtuus että pidät hänestä; ei sen puolesta — sinähän pidät kaikista pojista!"
"Pojat maksavat hänelle samalla mitalla", virkkoi Kitty kujeellisesti, "mutta me raukat, sinä ja minä, saamme istua nurkissa huomaamattomina!"
"No, no, lapset", puuttui rouva Carey keskusteluun ottaen tyynyn tavaroiden joukosta ja kääntyen lähtemään. "On vielä vähän aikaista teidän puhua rikkaista aatelismiehistä, vai mitä?"
Nancy seurasi häntä talolle ja sanoi miettivänä oljenkortta pureskellen: "Äiti, tiedätkö, kun on kuusitoistavuotias, niin sille ei mitään mahda, että rikas aatelismies tahi satuprinssi tahi perheen erinomainen nuorin poika johtuu silloin tällöin mieleen!"
XX.
MAALATTU HUONE.
Tällä kehityskannalla asiat olivat, kun Nancy ja Kathleen katsahtaessaan ulos ikkunasta eräänä aamuna, näkivät Lallie Joy Pophamin astuvan tietä pitkin. Hän kuljetti säännöllisesti voita ja maitoa Keltaiseen taloon, ja auttoi heitä monella tapaa, sillä hän suoritti aika hyvin kaikenlaisia talousaskareita missä ei kysytty aivoja. Kaikille oli käsittämätöntä miksi Ossian Pophamin äly ja puhelahjat eivät olleet menneet perintönä hänen lapsilleen. Poika ei oikeastaan ollut tyhmä mitä tuli käytännölliseen työhön, mutta Lallie Joy oli alituisesti nollapisteen kohdalla.
Kuten jo ennen mainittiin oli Nancyllä vahva taipumus parannella asioita, milloin ne hänestä tavalla tahi toisella sitä kaipasivat, ja hän oli jo aikaisin havainnut tylsän Lallie Joyn sopivaksi esineeksi.
"Tuolla hän tulee!" huudahti Nancy. "Toisessa kädessä on hänellä kaksi tuoppia maitoa ja toisessa kaksi naulaa voita ja niitä hän kantaa aivan kuin suuri heinäkantamus painaisi hänen hartioitaan. Minäpä juoksen keittiöön ja otan hänet puoleksi tunniksi työhön viidellä sentillä. Hän voi kuoria perunoita ja sillä välin kuin ne kiehuvat, paloitelkoon omenia keittoon."
"Anna hänen paloitella myöskin liha!" pyyteli Julia, sillä se oli hänen erikoinen työnsä. "Veitsi on aivan kelpaamattoman tylsä."
"Mikset anna herra Pophamin teroittaa sitä? Huono työmies syyttää työkalujansa; Kolumbus keksi Amerikan avonaisessa veneessä", vastasi Nancy ärsyttävän tietävännäköisenä.
"Keksiköön", virkkoi Julia, "mutta tällä lihaveitsellä ei hän koskaan olisi Amerikkaa keksinyt. — Onko Lallie Joy meidän ikäisemme?"
"En tiedä. Hän on mahtanut olla ainakin neljänkymmenen vanha syntyessään ja sen mukaan hän on nyt viisikymmentäviisivuotias. Mitä luulet, että hänelle olisi tehtävä, jotta hän havahtuisi? Kunpa edes saisin hänet suorana seisomaan tahi pitämään päänsä pystyssä tahi laskemaan hiuksensa alas tahi sulkemaan suunsa! Minäpäs menen vähäksi aikaa keittiöön työskentelemään hänen kanssaan ja koetan hiukan vedota hänen parempiin tunteisiinsa sillä välin kuin perkaan rusinoita leipäputinkiin."
Nancy istui ikkunan ääressä kiikkutuolissa keltainen vati helmassaan. Hänen poskensa rusoittivat, hänen silmänsä olivat kirkkaat, hänen huulensa punaiset, hänen hiuksensa kullanruskeat, hänen sormensa lensivät sukkelina ja korkeakauluksinen hihaesiliina somisti häntä kuten kaikkia sieviä tyttöjä. Hän oli virkeä jos kukaan, eikä suurempia vastakohtia saattanut ajatella kuin hän ja unelias Lallie Joy, joka istui tuolilla sääret levällään. Hän oli ottanut päästään turkinpunaisen päähineensä ja ripustanut sen tuolinselkään aavistamatta kuinka räikeästi se loukkasi silmää hänen tulipunaisten suortuvainsa taustana. Hän istui vinossa, vinosti hän piteli perunapataa, ja vinosti perunoita ja veistä. Näytti siltä kuin ei hänen järkensä ja ruumiinsa välillä olisi ollut minkäänlaista yhdyssidettä. Hänen kuoriessaan perunoita ja Nancyn peratessa rusinoita sujui keskustelu seuraavaan tapaan.
"Miten tulit tuoneeksi voita tänä päivänä etkä huomenna, Lallie Joy?"
"Piti pukeutumani hienoksi ja lähteä puotiin uutta hattua ostamaan."
"Minkävärisen koristeen sait hattuusi?"
"Entisen värisen."
"Eikö siellä ollut muuta väriä kuin tulipunaista?"
"On, sinistä."
"Miksi et kerran vaihteen vuoksi ottanut sinistä?"
"Mitäs siitä vaihteesta, hyvähän se entinen on."
"Arveletko, että tulipunainen soveltuu hiuksiisi?"
"Mitäs minä hiuksista, hattuahan minä katsoin."
"Et voi hiuksiasi muuttaa, näetkös, Lallie Joy, mutta ei sinun tarvitse käyttää tulipunaisia päähineitä, näetkös. Sinun hiuksesi ovat aika kauniit, jos vain harjaisit niitä kunnollisesti."
"Kyllä minä hiukseni tunnen ja tiedän kuinka punaiset ne ovat. Pojat kysyvät minulta onko Pop ne maalannut."
"Miksi vedät ne niin tiukasti päälaelle?"
"Ettei se lennä silmille."
"Joutavia; sinun ei tarvitse vetää niin että juuret irtautuvat. Miksi sidot palmikot nuoralla?"
"Silloinhan kestää, eikä ole nauhaakaan."
"Miksi et osta sitä rahalla, jota ansaitset täällä?"
"Säästän vapausjuhlaan."
"Hyvä, minulla on monta pätkää vanhoja, joulupuussa käytettyjä nauhoja, niistä annan sinulle, jos vain käytät."
"Hyvä on."
"Millä peset kasvojasi, kun sinulla on tuollaiset kiiltävät kuhmut otsalla ja poskipäillä?"
"Lipeäsaippualla."
"Älä suinkaan; eikö sinulla ole muuta saippuata?"
"Se on yläkerrassa."
"No, eivätkö sääresi ole hyvässä kunnossa?" Äänettömyyttä, sillä tämä kysymys ei mahdu Lallie Joyn tajuntaan ja sitten Nancy alkoi uuden hyökkäyksen.
"Eikö sinusta ole hauskaa nähdä sieviä tavaroita?"
"Milloin on, milloin ei?"
"Etkö ole ihastunut niihin huoneisiin, jotka isäsi on tehnyt niin sieviksi täällä?"
"Onhan nuo tuommoiset?"
"Eikö sen sievemmät?"
"Popin mielestä monet niistä ovat kovin merkillisiä ja samaa sanoi Bill
Harmonkin."
Pitkä äänettömyys, jonka aikana Nancy on peräti nolostunut.
"Miten tulit saaneeksi sellaisen nimen, Lallie Joy?"
"Lallie otettiin kirjasta nimeltä Lallie Rook ja Joy-laivassa synnyin
Bostonin-matkalla."
Tietymätöntä on kuinka kauan tätä toivotonta keskustelua olisi jatkunut, ellei yläkerrasta olisi kuulunut äänekästä huutelemista Gilbertin suusta. Lallie Joy ei osoittanut minkäänlaista hämmästystä ja jatkoi rauhallisesti perunain kuorimista, hän olisi saattanut olla kuuluisan Casabiancan sisar, sillä olisi huoleti voinut luottaa siihen, ettei hän olisi palavalta laivankannelta paennut, olivatpa kiusaukset vaikka kuinka suuret.
"Tulkaa katsomaan, mitä Digby ja minä olemme löytäneet!" huusi Gilbert. "Tulkaa, tytöt; tule, äiti! Me olimme repimässä vanhaa seinäpaperia pois seinästä, sillä herra Popham sanoi, että kun niitä on niin moneen kertaan paperoitu, olisi hyvä kerran päästä vanhoista ja siistiä ne oikein perusteellisesti. Tulkaa sisään katsomaan mitä me olemme löytäneet juuri kun minä työskentelin uunin kohdalla ja Digby pitkällä seinällä."
Rouva Carey oli tullut lastenkamarista, Kitty ja Julia puutarhasta, ja Osh Popham vajasta, ja kaikki tuijottivat hämmästyneinä ja ihastuneina soreita maisemia, joita oli vesivärein maalattu seiniin, ennenkuin seinäpaperien aika oli tullut.
Herra Popham otti sukkelasti työkapineensa ja alkoi puhdistaa toista osaa huonetta. Työskenneltiin hitaasti ja huolellisesti ja tunnin tahi parin kuluttua paljastuivat maalaukset väreiltään hiukan haalistuneina, mutta kauneina ja ihmeteltävän hyvin säilyneinä.
"No voi mun päiviäni! ovatpa ne tosiaankin kauniit!" huudahti Osh seisoen keskellä lattiaa ympärillään ihastuksen huumauksessa olevat Careyt. "Mutta lopen haalistuneita ovat nykyajan silmille, vai mitä sanoo rouva? Niihin on pantava uusi paperi päälle vai sivelenkö niitä mieluimmin öljyllä?"
Rouva Careyä puistatti sisäisesti. "Ei, herra Popham, emme saa näitä maisemia kiilloittaa. Niin, hirveän himmeät ja haalistuneet ne kyllä ovat, mutta en suorastaan voi sallia niiden joutuvan peitettäväksi."
"Olisi aivan rikollista kätkeä ne!" huudahti Nancy. "Oh, äiti, velvollisuutemme on kirjoittaa herra Hamiltonille ja kertoa hänelle tästä. Hän ottaisi varmaan talon pois meiltä, jos näkisi kuinka kauniiksi sen olemme tehneet, ja tässä on vielä lisää kaunista kiusaamassa häntä. Kuka voisi luopua tästä maalatusta huoneesta, jos se kuuluisi hänelle?"
"No niin, nähkääs", lohdutteli herra Popham, "jos tätä maalattua huonetta mielii käyttää, on asuttava Beulahissa; eikä Lem Hamilton aio viidenkymmenen vuoden iällä heittää sikseen konsulinhommaansa tullakseen tänne ruostumaan meidän muiden vaivaisten kanssa — ei maar! Eikä Lem Hamiltonin rouvakaan, hän ei olisi tässä kylässä yötäkään, vaikka tarjoisitte hänelle kaiken maailman hyvät!"
"Onko hän hyvin hieno?" kysyi Julia.
"Hienoko? Onhan toki! Hän on pitkä ja hoikka ja niin ollakseen, että luulisi hänen pian ilmaan lentävän. Yhden ainokaisen kerran hän on täällä käynyt ja silloinkin viipyi vain vuorokauden ja oli kuolla ikävään, me olimme näet, kaikki niin 'moukkamaisia'. Hänellä oli valkoinen, vyötäisiin asti rimsutettu puku, ja päässä valkoinen alppihattu ja hän oli aivan kuin kuvalehdestä leikattu. Eukkoni kuuli hänen sanovan, että Beulah oli täynnä villejä ja ihmissyöjiä. 'No niin', sanoin ma Marialle, 'menköön minne menee, ei kumminkaan kukaan häntä halua elävänä suuhunsa syödä!' — Katsokaapas tuota kokoustaloa uuninreunan yläpuolella, ja tuota rehevää nurmea ja jalavapuita! Ei näitä tämmöisiä seiniä joka maalarimestari teekään!"
"Ja katsokaa tuota kohtaa ikkunain välissä", huudahti Kathleen.
"Näettekö kanoja ja kananpoikasia ja Plymouthin kukon?"
"Ja vaahteran alla makaavan valkean vasikan; se on sievintä mitä tässä on", virkkoi Gilbert.
"Meidän täytyy jättää huone koskematta ja miettiä mitä on tehtävä", sanoi Carey-äiti. "Älkää panko nyt uutta paperia; alakerrassa on yllin kyllin tekemistä."
"Äiti, minulle johtui jotain mieleen!" huudahti Nancy äkkiä, herra Pophamin hyvästellessä ja perheen ollessa koolla hallissa. "Tiedätkö kuka voisi saada seinät entiseen kuntoonsa. Minun rakas Olive Lordini!"
"Hän on vasta kuusitoistavuotias!" vastusti rouva Carey.
"Mutta hän on synnynnäinen nero! Odottakaa vain, niin saatte nähdä mitä hän saa aikaan."
"Voisin ehkä lähteä hänen kanssaan kaupunkiin hankkimaan neuvoja ja ohjeita sopiviin aineksiin nähden", arveli rouva Carey, "ja miksei hän voisi kokeilla ensin pienemmällä alalla, esimerkiksi oven takana?"
"Oliven töitä ei tarvitse kenenkään kätkeä oven taakse", vastasi Nancy päättävästi. "En tietysti ole kyllin vanha arvostelemaan maalauksia, (vaikka ymmärrän minä sen, ettei hyvien maisemien pitäisi olla ylösalaisin käännettäviä kuten meidän Van Twillerin) mutta Oliven tauluja rakastan, ja niissä on jotain, mikä herättää minussa halua koskettaa niitä."
Niin alkoi Olive Lordille syksy, joka oli hänen elämänsä onnellisin, ihmeellisin ja hedelmällisin, sillä kaiket aamupuolet hän vietti maalatussa huoneessa uudistaen sen haalistuneita värejä. Kuka lieneekään alkuperäisen työn tehnyt, niin rakkaudella ja hyvin hän sen oli tehnyt. Olive sai monta hyvää opetusta kuljettaessaan sivellintä pitkin sirojen talojen ääriviivoja, uudistaessaan tuuheitten jalavain vihreitä lehviä ja värittäessään omituisia puita, jotka huoneen nurkissa kohottivat taidokkaasti leikattuja latvuksiaan suorina ja jäykkinä kuin seisovat vartiosoturit.
XXI.
KULMIKAS PERHE.
Konsuli Lemuel Hamilton istui yksityisessä huoneessaan Amerikan konsulinvirastossa Breslaussa eräänä kuumana heinäkuun päivänä. Puoli tuntia sitten hänelle oli tuotu posti ja kirjoituspöydällä hänen edessään oli kaksi avattua kirjettä. Aamu oli kirkas ja kello oli vasta kymmenen, mutta hän näytti väsyneeltä ja rasittuneelta. Hän oli viidenkymmenen korvissa, tukka oli harmahtava ja kasvot sileiksi ajetut. Hän oli varmaankin ennen ollut hilpeä mies, sillä silmäin kohdalla näkyi siellä hauskoja, pieniä naururyppyjä, mutta syystä tai toisesta ne näyttivät kangistuneen ikäänkuin niitä ei olisi vuosikausiin käytetty. Alaspäin kääntyneet suupielet lisäsivät kasvojen väsynyttä ja tyytymätöntä sävyä.
Myhäily väikkyi hänen kasvoillaan hänen lukiessaan vanhan ystävänsä kyhäystä oikeinkirjoitusvirheineen, sillä Amerikan konsulinvirastoon saapui harvoin tämänkaltaisia viestejä. Kun toinen Beulahissa leimattu kirje ensin sattui hänen silmäänsä, hän ei ollut voinut käsittää ketä muita kirjetuttavia hänellä saattoi olla tuossa lystikkäännimisessä pikku kylässä. Nyt hän oli kahdesti lukenut Nancyn kirjeen ja yhä hän istui tupakoimassa ja uneksimassa vilkaisten silloin tällöin tyttömäiseen käsialaan tahi vilkuttaen silmäänsä lukiessaan uudelleen jonkun kirjeen kohdan. Hänen omat tyttärensä eivät olleet näppäriä kirjeenkirjoittajia ja he lähettivät tavallisesti terveisensä äitinsä kirjeessä. Nancy ja Kitty eivät kirjoittaneet läheskään niin hyvin kuin juttelivat, mutta heidän onnistui panna jonkin verran omaa yksilöllisyyttään kirjesepustuksiinsa, jotka olivat vapaasti ja sujuvasti kirjoitettuja, vaikka lapsellisia ja suorasukaisia.
"Herttainen tyttö tuo Nancy Carey mahtaa olla!" mietti Amerikan konsuli. "Tuollainen lystikäs, tuttavallinen, juoruava, vilkas pikku kirje! Hänen 'ensimmäinen liikekirjeensä', hän sanoo! Voi toki! kun hän oppii niitä kirjoittamaan, muutamien vuosien kuluttua, ei niissä enää näin viehättävän luonnollisesti kerrota perheasioista, eikä näin viattomasti kielitä äidistä ja Juliasta. Luulenpa melkein, että tuntisin koko perheen ilman valokuvaakin! Tuolissa istuva rouva, joka ei ole oikein edukseen tässä pikakuvassa, ansaitsee Nancyn ylistyksen, — ja Bill Harmonin. Miten kaunis, eloisa, kiharainen pää Nancyllä on! Miten iloinen, virkeä, älykäs ilme! Poika on kaunis ja hienonnäköinen, mutta hänen pitää herätä, muuten Nancystä tulee perheen päämies. Istuva tyttö ei ole niin miellyttävä. Hän on Allan-sedän tytär" ja (kirjettä silmäillen) "Allan-sedällä on hermotauti ja kaikki äidin rahat." Tässä herra Hamilton nauroi täyttä kurkkua kolmannen kerran neljännestunnin kuluessa. "Nancy ei aavista kuinka sattuvasti hänen lapsellisen puutteellinen sanontatapansa esittää tosiasiat", hän ajatteli. "Allan-sedän osaan ulkoa, hän ei ole ainoa onneton herrasmies, jolle toisten ihmisten rahat ovat tuottaneet hermotaudin. Katsokaamme! Nancyn tunnen; ystävällisen, pienen Nancyn; iältään viidentoista tahi kuudentoista vanha, luulisin; tunnen Allan-sedän Julian, joka päärmää valokuvissa, mutta ei muuten; tunnen Gilbertin, joka on masentunut, koska hänen on omin voimin suoriuduttava elämässä; pienen pojan, joka 'on meistä kaikkein kultaisin'; Kittyn, joka ennen muita hankki itselleen pääsyn äidin olkapään taa; ja itse äidin, joka ei sano 'Joutavia' lastensa tuumille, ja joka kieltäytyy koskemasta vakuutusrahoihin ja toivoo Gilbertin näyttävän mihin 'isän poika' pystyy ilman kenenkään apua, ja joka on ylenmäärin ihastunut halvan, keltaisen seinäpaperin iloisiin väreihin ja kuvioihin! Siunatkoon kuinka turmeltumattomia he ovat! Heidän ei tarvitse maksaa penniäkään vuokraa, koska he aikovat johtaa veden keittiöön ja teettävät kalliita korjauksia! Kuka Hamiltoneista suostuisi asumaan Keltaisessa talossa! Ajatella, että joku haluaisi asettua asumaan tuohon pieneen, hyljättyyn maakamaraan, Beulahiin, missä ei korva tapaa muita ääniä kuin Osh Pophamin naurua tahi lehmänkellon kilinää! Oh! jospa omat tyttäreni kirjoittaisivat minulle tämäntapaisia kirjeitä, että saisin nähdä miten heidän älynsä kehittyy, kuinka he tarttuvat käsiksi elämään ja ennen kaikkea mitä heidän sydämessänsä on! No niin, pieni Nancy-neiti! vilpitön, suorapuheinen, luottavainen, älykäs pieni Nancy, joka sanoo minua 'rakkaaksi herra Hamiltoniksi' ja kiittää minua siitä, että sallin hänen asua keltaisessa talossani, sinua ei tulla koskaan siellä häiritsemään, ja jos sinä ja Gilbert joskus ansaitsette kyllin rahaa ostaaksenne sen, niin saatte sen varmasti halvalla! Ei yksikään jälkeläisistäni välittäisi asua siinä — ellei ehkä Tom — sillä tuhlattuaan kolmesataa dollaria, he kyllästyivät jo ladossa tanssimiseenkin lauantai-iltaisin. Jos se joutuu jonkun käsiin, joka tuottaa siunausta sille, niin hyvä, vanha Hamiltonin mummi on rauhallisena lepäävä haudassaan."
Toisessa paikassa olemme puhelleet perhepiireistä, mutta totta puhuen ei Lemuel Hamiltonin perhe ollut koskaan saavuttanut tätä symmetristä ja sopusuhtaista pyöreätä muotoa. Heidän avioliittonsa kahdeksana tahi kymmenenä ensimmäisenä vuotena, kun lapset olivat vielä pieniä, oli syrjäisen silmään kuitenkin näyttänyt siltä kuin he olisivat muodostaneet, sanokaamme suorakaiteen. Hiukan myöhemmin elämän huolet ja vastoinkäymiset väänsivät oikeat kulmat hiukan viistoon ja seurauksena oli vinokaide. Rouva Hamiltonilla oli itsellään rahaa, mutta hän tahtoi, että Lemuel hankkisi perheelle mainetta ja yhteiskunta-aseman, joka vastaisi heidän varallisuuttaan. Hän olisi mielellään ollut lähettilään puoliso, mutta hänen miehensä oli hänestä omituisen hidas hankkimaan tätä arvoa. Hänen mieleensä ei milloinkaan johtunut olla hyvillään tahi tyytyväinen siitä, että Lemuel palveli maatansa kyvykkäästi vaikka vaatimattomassakin asemassa. Hänellä ei ollut vähintäkään halua kuluttaa kallista aikaansa Euroopan pienissä, ikävissä kaupungeissa, ja monilla verukkeilla, joista tärkein oli lastenkasvatus, hänen onnistuikin järjestää elämänsä mielensä mukaan. Hänen onnekseen hyviä ja suosittuja kouluja sattui tavallisesti olemaan sopivan välimatkan päässä ompelijattarista sekä kultasepänliikkeistä ja muotikaupoista, joita hänen sielunsa rakasti. Jos herra Hamilton hoiti jokapäiväisiä virkatehtäviänsä Antverpenissä, oleskeli rouva Hamilton enimmäkseen Brüsselissä tahi Pariisissa, jos hänen miehensä oli Zittaussa, Saksissa, oli hän Dresdenissä. Jos herra Hamilton määrättiin johonkin kauppakaupunkiin, niin hän joka vuosi vietti muutamia kuukausia hänen luonaan, mutta lopun aikaa jollain taiteellisemmalla tahi hienommalla paikkakunnalla. Asema alkoi kärjistyä, sillä lapset olivat vähitellen jättäneet kouluiän, vaikka rouva Hamiltonilla oli yhä vielä edessään pyhä velvollisuus auttaa heitä eteenpäin elämässä. Agnes, äitinsä lempilapsi, oli vielä koulussa ja harrasti kaikkea ulkomaalaista, vieraita kieliä, vieraita tapoja ja vierasta elintapaa. Edith oli käynyt rauhattomaksi ja hänessä huomattiin epämieluista rakkautta syntymämaahansa, joten hän enimmän aikaansa oleskeli äitinsä sukulaisissa New Yorkissa tahi vieraili koulutovereittensa luona siellä täällä. Pojat olivat lähteneet kaukaisille maille; Jack, vanhempi, Texasiin, missä hän oli menettänyt vanhemmiltaan ensimmäiseen liikeyritykseensä saamat rahat; Thomas, nuorempi, Kiinaan, missä hänellä oli surkeasti ikävä, vaikka kauppa-asiat sujuivat häneltä hyvin. Vankka, hyvä valtiollinen toimi jossain suuressa ja merkitsevässä kaupungissa olisi tehnyt mahdolliseksi herra Hamiltonille koota kotikaton alle hajallaan olevat lapsensa ja suoda heille se tausta, jota hänen vaimonsa vuosikausia lakkaamatta (ja hyvin äänekkäästi) oli ikävöinyt. Mutta tuota hartaasti toivottua nimitystä ei kuulunut eikä rouva Hamilton erikoisesti välittänyt miehestä, joka ei kyennyt hankkimaan hänelle mitä hän halusi. Näihin aikoihin naururypyt alkoivat kangistua herra Hamiltonin silmien ympärillä, niitä kun ei enää joka päivä käytetty; ja silloin myös hänen suupielensä alkoivat kääntyä alaspäin ja hänen hartiansa painua kumaraan; silmien katse kadotti entisen terävyytensä ja reippautensa ja hänen astuntansa voimakkaan notkeutensa. Mutta rouva Hamiltonista näytti vain siltä kuin hänen miehensä olisi ollut saamaton, joutilas ja pahaonninen; ei ensinkään johtunut hänen mieleensä, että hän tarvitsi rakkautta, lohdutusta, apua ja rohkaisua! Hän olisi arvatenkin hämmästynyt ja loukkaantunut aviovaimontunteissaan, jos hän olisi nähnyt yksinäisen miehensä ahmivan pienen Nancy Careyn kirjettä kuin olisi se ollut kastetta janoavalle sielulle, tahi asettavan Careyn ryhmävalokuvan kirjoituspöydälleen ja katselevan sitä aika ajoin kuin olisi hän voittanut uusia ystäviä. Hänen mielikuvitustansa liikutti tämän pienen ryhmän tyytyväisyys, toiveet, yhteenkuuluvaisuuden tunne, uljuus, keskinäinen rakkaus, luottamus ja pyrkimys eteenpäin ja hänen sydämensä ovi avautui selkoselälleen heille. "Nuoruuden Eedenin muistot heräsivät hänen sielussaan voimakkaina" kun hän tarttui kynään vastatakseen Nancyn ensimmäiseen liikekirjeeseen.
Lopetettuaan kirjeensä hän sytytti toisen sikarin ja heittäytyen kiikkutuoliinsa kädet niskallaan hän vaipui unelmiin. Ne valtiolliset toimet, jotka saattoivat tarjoutua hänelle, risteilivät nopeassa jonossa hänen ajatuksissaan. Jos A tahi B tahi C voisi tulla kysymykseen, niin hänen vaimonsa olisi tyytyväinen ja heidän yhteiset tulonsa olisivat ehkä siksi riittävät, että voisi koota lapset, ainakin osan, joskaan ei saman katon alle, niin ainakin niin lyhyen välimatkan päässä oleville seuduille, että vanhempain ja lasten välillä saattaisi kehittyä keskustelututtavuutta. Tom oli lapsista kauimpana ja isälle rakkain ja samalla ainoa, joka isäänsä rakasti.
Herra Hamilton kumartui hajamielisenä eteenpäin, ja kopeloituaan kirjoituspöytänsä laatikoita onnistui hänen kaivaa esiin Tomin valokuva seitsemäntoista- tahi kahdeksantoistavuotiaana. Jatkettuaan hiukan etsimistään hän löysi vielä toisenkin, joka kuvasi hänen vaimoansa yllä muuatta hoviesittely-tilaisuutta varten valmistettu puku. Tästä kuvasta ei ollut paljoakaan lohdutusta tahi seuraa — rouva oli liiaksi koristettu ollakseen kenenkään vaimo — mutta sen alla samoissa kehyksissä oli toinen kuva, otettu heti häiden jälkeen. Siihen liittyi niin monta muistoa, ettei sekään virkistänyt hänen mieltänsä, mutta hänen sydämensä värähti kuitenkin hiukan, todistaen, ettei se vielä ollut kuollut. Liivintaskuista löytyi edelleen tyttöjen lapsuudenaikainen kuva, joka oli jo melkein unohtunut. Tämän ynnä muut kuvat hän asetti riviin pöydälle, ja niitä katsellessaan hänelle johtui mieleen, että hän tunsi omaisiansa tuskin läheisemmin kuin valokuvaajat, jotka olivat kuvat ottaneet. Hän vilkaisi toisesta perheestä toiseen useita kertoja. Careyt olivat kauniimpia; siitä ei ollut epäilystä, mutta erotus ei ollut yksin siinä. Hamiltonit olivat paljoa upeammin puetut, mutta he näyttivät kaikki hiukan itsetietoisilta ja hiukan tyytymättömiltä. Siinä se oli; Careyt olivat onnellisempia! Heitä oli kuusi ja he elivät unhoon joutuneessa Hamiltonin talossa puolittain erämaassa viiden- tahi kuudensadan dollarin vuotuisilla tuloilla suorittaen itse talousaskareensa, ja he olivat yhtäkaikki onnellisempia kuin hänen oma joukkonsa, joka kulutti neljäkymmentä, viisikymmentä kertaa sen summan. Niin kyllä, he olivat jo aikuisia, hänen poikansa ja tyttärensä, nyt oli avioliitto — onnistunut tahi epäonnistunut — oleva suurin tapaus heidän elämässään. Ei yksikään rahaton vävypoika ollut perheeseen tuleva niin kauan kuin rouva Hamilton vartioi sisäänpääsyä; siitä hän oli varma! Pojat taas saattoivat valita aviosiippansa Texasissa tahi Kiinassa; ehkäpä jo olivatkin valinneet, kukapa sen tiesi, vaikka Jack oli vasta kahdenkymmenenkuuden ja Tom kahdenkymmenenkahden vuotias. Hänen täytyi töiden ja huolien uhallakin kirjoittaa heille kaikille useammin, mutta etenkin Tomille, joka oli niin kaukana omaisistaan.
Hän etsi paperiarkin ja täytettyään sen kirjoitti toisen ja vielä kolmannenkin. Taitettuaan ne kokoon ja pistettyään ne kirjekuoreen, hän kirjoitti osoitteen: Herra Thomas Hamilton, Hong-Kong, Kiina. Mutta kun hän oli sulkemaisillaan sen, hän äkkiä pysähtyi. "Minä liitän mukaan pikku Careyn kirjeen", ajatteli hän. "Tom on ainoa, joka jonkin verran välittää vanhasta talosta ja olen kertonut hänelle vuokranneeni sen. Hän on jalomielinen poika eikä harmittele sitä, että muutamia dollareita on menetetty hyvään asiaan. Nämä Careyt lisäävät sitä paitsi tilan arvoa joka vuodelta minkä siellä asuvat, ja rakennukset olisivat luultavasti joutuneet perin rappiolle ilman heitä." Hän liitti kirjeeseensä vielä seuraavan jälkikirjoituksen: "Lähetän sinulle pikku Nancy-neidin kirjeen, valokuvan, missä hän sitoo köynnösruusua sekä perheryhmän, joten käsität varsin hyvin, mikä sai minut kirjoittamaan hänelle (ja Bill Harmonille) että he saavat häiritsemättä olla minun vuokralaisiani niin kauan kuin haluavat." Tämän tehtyään ja varustettuaan kirjeen postimerkeillä hän asetteli vaimonsa ja lastensa kuvat sinne tänne kirjoituspöydälle ja lähti virastosta.
Oh! aivan varmaan Carey-äidin linnunpoikaset kulkevat merien yli näyttämässä hyville linnuille tietä kotiin; ja ihan totta on mitä hän sanoi: "Yksi todellinen koti muodostaa aina toisen, siitä olen varma!" Voipa se tehdä vielä senkin, että kuljettaa kangastuksen kodista yli ketojen, metsien, järvien ja valtamerien Beulahin kylästä Breslauhun Saksaan ja sieltä eteenpäin aina Kiinaan Hong-Kongiin asti.