XXII.
KUMMINLAHJOJA.
Rouva Lord kutsui monta haltiatarta Cyrilin ristiäisiin, mutta herra Lord oli tullut jännittävään kohtaan oppikirjansa ensimmäisessä osassa ja unohti, että hänellä oli poika. Kun molemmat vanhemmat eivät harrasta tällaisia pikkuasioita, on varmaa, että jotakin unohtuu. Cyrilin äiti oli heikko ja sairas näihin aikoihin ja syynä siihen oli se, että kutsumaton Haltiatar vainosi vihallaan Cyril-lapsukaista jo kehdosta alkaen. Kostonhimoinen haltiatar lähetti pojalle uhkauksen siunauksen asemasta julistaen, että Cyrilin piti vaeltaa elämänsä läpi alituisesti pelon vallassa. Haltiattarena hän tietysti oli täysin selvillä siitä, että jos Cyril tahi joku toinen Cyrilin hyvää harrastava henkilö, julistaisi tämän kirouksen tehottomaksi, niin hänellä ei olisi valtaa panna uhkaustansa täytäntöön. Mutta Haltiattarena hän myöskin tiesi, että jos Cyril tottuisi pitämään itseään pelkurina hänestä lopulta tulisikin pelkuri, joten haltiattarella yhtäkaikki oli hyvät onnistumisen toiveet.
Maailmaan tullessaan oli Cyril saanut osakseen vain niukat tervetuliaiset. Isä ja äiti eivät milloinkaan yhdessä istuneet hänen kehtonsa ääressä katselemassa ja kyselemässä toisiltaan "mahtoiko lapsi olla kaikin puolin terve." Kun hän oli niin vanha, että hänen kullanpunaiset hiuksensa pantiin kiharoille ja silkkinauhoja sidottiin hänen hennoille vyötäisilleen, vietiin hänet joskus alakertaan, mutta hän pakeni aina äitinsä tahi hoitajansa syliin isän lähestyessä. Kuinka monasti olivatkaan hän ja hänen pieni sisarensa Olive kätkeytyneet portaitten alle kun isä oli huutanut äitiä yläkerrasta lukuhuoneeseensa toruakseen häntä puotilaskuista! Ja ilkeän painajaisen tavoin vaivasi heitä muisto eräästä isän syntymäpäivästä, jolloin äiti oli päättänyt olla iloinen. Se tapahtui juuri ennen illallista. Ensimmäisiin, lyhyisiin housuihinsa puettuna piti Cyrilin koputtaa isän ovelle sinipunertava kukkavihko käsissään osoitteeksi, että syreenit olivat kukassa. Oliven piti punaisessa kasimirihameessaan pysytellä hänen lähellään voidakseen oven avautuessa ojentaa hänelle piirustamansa kissan vastasyntyneine poikasineen. Sievän ja odottavan näköisenä sydän kurkussa odotti äiti portailla oma lahjansa kädessään nähdäkseen miten hänen suunnitelmansa onnistuisi. Mutta näistä iloisista valmistuksista kehittyi mitä surkein kotoinen murhenäytelmä.
Cyril koputti. "Mitä tahdot?" kuului sisästä työssään keskeytyneen kiukustunut ääni.
"Kolkuta uudestaan!" kuiskasi rouva Lord. "Isä ei muista, että on hänen syntymäpäivänsä, eikä hän tiedä että sinä täällä koputat."
Cyril kolkutti arasti uudelleen, mutta niin pian kuin hän kuuli isän ärtyisän äänen tämän noustessa kiireisesti kirjoituspöytänsä äärestä, poika kääntyi ja pakeni keittiön kautta vajaan.
Olive jäi ovelle seisomaan kuva kädessään.
"Nyt on syntymäpäiväsi, isä", sanoi hän. "Illalliseksi on laitettu kaakku, ja tässä on minun lahjani." Lapsen äänessä ei ollut rakkautta. Kiihkeä myötätunto Cyriliä kohtaan oli karkoittanut kaiken ilon ja hauskuuden hänen sydämestään ja hän ojensi lahjansa isälleen lujasti yhteenpainunein huulin ja huohottaen.
"Kiitoksia vain; mutta en pidä siitä, että koputat ovelleni, kun kirjoitan; — olenhan sen jo ennenkin sanonut. Sano äidille, etten voi tulla illalliselle tänään, lähettäköön ruuan tänne tarjottimella!"
Sulkiessaan oven Olive näki hänen panevan kuvan pöydälle luomatta siihen ainoatakaan katsetta, sitten hän astui poikki huoneen ottaakseen kirjan suuresta kirjakaapista.
Rouva Lord oli jo lannistuneena kadonnut ylähallista. Kymmenvuotias Olive astui portaita raivokkaan vihan puuskassa. Astuessaan äitinsä huoneeseen hän repi punaisen nauharuusun hiuksistaan ja alkoi avata hameensa nappeja. "Minä vihaan häntä! Minä vihaan häntä!" huusi hän jalkaansa polkien. "En tahdo koskaan enää koputtaa hänen ovelleen. Tahtoisin ottaa Cyrilin ja juosta tieheni! Lampeen minä heitän syntymäpäiväkaakun, sen teen, ei mikään voi estää minua!" Sitten hän nähdessään äitinsä kalmankalpeat kasvot heittäytyi vuoteelle vaikeroiden: "Oi, äiti, äiti — miksi olet sallinut hänen tulla asumaan kanssamme? Oliko meillä pakko saada hänet isäksemme? Etkö voinut estää sitä, äiti?"
Rouva Lord tuli kalpeammaksi, painoi kädellään sydäntänsä, horjahti, ojentautui suoraksi, horjahti uudelleen ja kaatui istumaan ikkunan luona olevaan suureen tuoliin. Hänen silmänsä painuivat kiinni, ja Olive peljästyneenä sanojensa näkyvästä vaikutuksesta, juoksi takaportaita alas kutsumaan keittäjää. Kun hän hengästyneenä ja ähkien palasi, istui hänen äitinsä aivan rauhallisena ikkunan ääressä katsellen ikkunasta setripuita.
"Se oli vain ohimenevä tuskankohtaus, rakkaani! Minä olen taas terve. Ei mitään hätää, Bridget. Herra Lord ei tule illalliselle, ole hyvä ja vie hänelle ruokaa tarjottimella."
"Tekisi mieleni laittaa tarjotin hänelle Punaisen meren pohjaan; sinne hän olisi omiaan!" murisi Bridget mennessään keittiöön Cyriliä lohduttamaan.
"Oliko se minun syyni, äiti?" kysyi Olive kumartuen levottomana äitinsä puoleen.
Hänen äitinsä veti lapsen pään rinnoilleen ja painoi heikosti oman päänsä siihen. "Ei, rakkaani", huokasi hän. "Se ei ole kenenkään syy, ellei ehkä minun!"
"Onko tuska poissa?"
"Ihan poissa, rakkaani."
Tuska osoittautui kuitenkin jo monia vuosia murtumisen partaalla olleen sydämen viimeisiksi ponnistuksiksi, ja pian sen jälkeen Olive ja Cyril olivat äidittömiä.
Herra Lordilla ei ollut vähääkään muistuttamista sitä tuttavallisuutta vastaan, joka oli muodostumassa hänen lastensa ja Keltaisessa talossa asuvien uusien tulokkaiden välillä niin kauan kuin hän sai olla häiriintymättä ja niin kauan kuin se ei maksanut hänelle mitään. Lapsia oli ankarasti kielletty leikkimästä kylänlasten kanssa, sillä herra Lord kuvitteli olevansa ylimysmielinen. Mutta tosiasia oli, että hän oli peräti vailla minkäänlaista myötätuntoa ihmiskuntaa kohtaan, ja saadakseen hänestä hyvän naapurin olisi pitänyt alkaa hänen isoisästään ja työskennellä kolmen sukupolven ajan. Hän oli nähnyt Nancyn ja Gilbertin talonsa veräjällä, ja hän oli kerran kohdannut rouva Careyn ollessaan matkalla postikonttoriin, mikä oli jotenkin harvinaista. Rouva Carey ei ollut henkilö, jonka saattoi sivuuttaa välinpitämättömänä, ja herra Lord tunsi paikalla olevansa vertaisensa läheisyydessä, tavaton tapahtuma hänen kokemuksissaan; omaa itseään ylempänä olevaa henkilöä hän ei olisi tuntenut, vaikka olisi kuinka usein kohdannut sellaisen!
"Erinomaisen sievä, harvinainen nainen", ajatteli hän. "Tuo kaunis, uljas poika tulee häneen. Soisin, että hän panisi hiukan eloa Cyriliin!"
Gilbert oli todella omia kasvatusmetoodejaan käyttäen antanut Cyrilille hiukan itseluottamusta ja hänen ujoutensa oli myöskin jonkun verran haihtumassa Carey-äidin lämpimän vastaanoton ja hänen miellyttävän taitonsa vuoksi saada ihmiset unohtamaan ujoutensa ja kömpelyytensä hänen seurassaan.
"Hei, hei!" sanoivat myrskylinnut villihanhille tarinassa Vetten pienokaiset. "Tämä nuori herrasmies on menossa Hohtavalle Muurille. Aika uljas poika kun on päässyt näin pitkälle. Antakaa tälle pikkumiehelle hyvää vauhtia jäätikköjen yli Carey-äidin tähden."
Gilbert oli ihastunut löytäessään uudessa paikassa ikäisensä poikaystävän, ja Cyrilin nopea kiintymys häneen tyydytti hänen ylpeyttänsä. Gilbert edistyi huomattavasti näinä kesäkuukausina. Väsymätön toimeliaisuus, äidin ja siskojen hänelle osoittama luottamus, hänen yhä karttuva kätevyytensä kaikenmoisessa ammattityössä hänen avustaessaan Osh Pophamia tahi Bill Harmonia talossa, vajassa tahi puutarhassa, kaikki tämä miellytti hänen yritteliästä luonnettaan. Yksi seikka tuotti kuitenkin hänen äidillensä suurta levottomuutta: pojan alistumaton ja kapinallinen kanta kun joutui puheeksi suositun ja hienon Westoverin koulun vaihtaminen Beulahin opistoon, jota opinahjoa hän arvosteli sanomattoman ylenkatseellisesti. Hän tiesi ettei ollut rahaa Westoverin lukukausimaksun suorittamiseen, mutta hän oli vielä siksi lapsellinen, että arveli sitä jostain löytyvän, jos vain täydellä todella etsittäisiin. Kapteeni Careyn vanhemman pojan kasvatus oli hänestä niin painava asianhaara, että se vaikka olisi oikeuttanut äidin koskemaan tuohon kallisarvoiseen viidentuhannen dollarin summaan, josta lähti vähäinen lisä heidän niukkoihin vuotuisiin tuloihinsa. Kerran pikkupoikana ollessaan Gilbert oli sattunut nyrjähyttämään olkapäänsä ja aikaa voittaakseen hänen äitinsä vei hänet heti paikalla lääkärin luo. Hänellä oli tuskia, mutta hän jaksoi kumminkin kävellä. Heidän täytyi kiivetä mäkistä katua ylös, lapsi voihki ja valitteli, äiti viihdytteli ja rohkaisi heidän astuessaan. Äkkiä poika vikisi: "Voi, jos tämä sentään olisi tapahtunut Ellenille tahi Joannaille tahi Addylle tahi Nancylle, niin minun olisi ollut paljoa helpompi kantaa sitä!"
Gilbertissä oli vielä jäljellä paljon tätä pientä poikaa ja hän saattoi helpoimmin kantaa sellaisen säästäväisyyden, joka kohtasi perheen naispuolista väkeä.
Oltiin elokuun lopussa ja vaikka koulun piti alkaa syyskuun ensimmäisenä maanantaina, ei rouva Carey ollut varma siitä ohjaisiko Gilbert askeleensa vanhanaikuiseen, valkeaksi maalattuun opistoon, Beulahin halveksittujen "moukkien" seurassa vai panisiko hän toimeen kohtauksen pakottaen rouva Careyn turvautumaan äidilliseen arvovaltaansa.
"Ihmeellistä, Gilly!" huudahti rouva Carey eräänä iltana kun tästä aiheesta oli kiistelty; "sinua kuullessa luulisi, että pojalla ei ole muuta mahdollista elämäntietä kuin lopettaa ensin Westoverin koulu ja sittemmin lähteä korkeakouluun! Jos teet luettelon Amerikan kuuluisimmista miehistä, huomaat yhtäkaikki, olen varma siitä, että heistä on toinen puoli tullut Beulahin opiston tapaisista kouluista tahi kenties vielä mitättömämmistä paikoista. En tarkoita pelkkiä miljoonamiehiä. Tarkoitan kauppiaita ja insinöörejä ja kirurgeja ja runoilijoita ja kirjailijoita ja valtiomiehiä. Pää pystyyn vain, Gilbert, ja koeta sinä jollain tavoin antaa leimasi koululle äläkä odota, että koulusi leimaa sinut!"
Tämä kaikki oli varsin kaunis todiste Carey-äidin uljaasta tarmosta, mutta hänellä oli ollut hyvin raskas viikko. Gilbert oli äkäinen, Peter oli sairastellut kaulatautia, Nancy oli kyllästynyt astioidenpesuun ja toivoi olevansa poika; Julia oli täydellinen kiusankappale; Kathleenillä oli kipeä hammas, ja kun ei kylässä ollut hammaslääkäriä, koetteli hän Pophamin lääkkeitä — ryytineilikan pureskelemista, paahdettuja rusinoita ja rumentavia puurohauteita. Bill Harmon ei ollut saanut vastausta herra Hamiltonilta eikä Carey-äiti ollut kuukausimääriin ollut niin huolestunut ja mieleltään niin masentunut kuin sinä iltana maata pannessaan. Mennessään omaan makuusuojaansa Gilbert kurkisti sisään äitinsä huoneeseen, kun näki oven olevan raollaan. Rouva Carey, istui pukupöytänsä ääressä pitkät hiuksensa valloillaan olkapäillä aaltoillen ja pää molempiin käsiin painuneena. Hänen miehensä kuva oli tavallisella paikallaan ja Gilbert kuuli hänen sanovan sitä katsoessaan: "Oi rakkaani, rakkaani! Olen niin uupunut, niin huolestunut, niin lannistunut. Gilbert tarvitsee sinua ja samoin minä, enemmän kuin kielin voin kertoa!" Sanat lausuttiin hyvin hiljaa, melkein kuiskaten, mutta ne sattuivat Gilbertin korvaan ja häntä liikutti äänessä ilmenevä tukahdutettu nyyhkytys.
Poika hiipi varpaillaan makuuhuoneeseensa ja kävi istumaan vuoteelleen kuutamossa.
"Rakas vanha mami!" mietti hän. "Ei auta vastaan haraaminen! Minun on luovuttava Westoverista, korkeakoulusta ja kaikesta muusta ja tyydyttävä kyläkouluun. Kuka voi nähdä äitinsä noin alakuloisena ja kuulla hänen tuollaista puhuvan, luopumatta päätöksestään ja antamatta perään."
Rouva Carey oli sillä välin sammuttanut lampun ja makasi hiljaa vuoteessaan miettien. Viimeiset sanat, jotka väikkyivät hänen mielessään, ennenkuin hän ummisti silmänsä uneen, olivat puolittain unohtuneen runon sanat, opitut joskus hyvin pitkä aika sitten.
Lapselles voit ilon tai murheen tuottaa, lapsesi pettää voit ja lapsees luottaa. Ja kun kaikki tehty on alla Luojan auringon, voit vain rakastaa, jo lähtös aika on.
XXIII.
LÄHELLÄ HOHTAVAA MUURIA.
Toinen henkilö, joka suuntasi matkansa kohti Hohtavaa Muuria ja Rauhalampea, vaikka matka suoritettiin perin vähäisellä tarmolla, oli Julia Carey, tuo monien silmiinpistävien hyveitten ihmelapsi. Useampi kuin yksi haltiatar oli varmaan jäänyt kutsumatta Julian ristiäisiin. Hänellä ei ollut aavistustakaan mistään sellaisesta kuin sydämellisestä, tuttavallisesta ajatustenvaihdosta hämärissä. Ei milloinkaan, ei edes aivan pienenä ollut hän tuntenut halua istua jonkun etevämmän jalkain juuressa; hän oli aina mieluummin pitänyt oman tuolinsa. Hän teki harvoin väärin omasta mielestään, sillä hänen turhamaisuutensa sokaisi hänen silmänsä estäen häntä näkemästä totuutta. Lääkärit eivät sallineet kenenkään kirjoittaa Allan Carey raukalle, eikä Julian sydän niinmuodoin voinut pehmetä säännöllisestä kirjeenvaihdosta sairastavan isän kanssa, sillä yksin hänen ja Gladys Fergusonin arvostelun pätevyyteen hän luotti. Hänen tietoisuutensa omasta etevämmyydestään, hänen ylellisyydenrakkautensa, se silkinpehmyt itsekkyys, jonka avulla hän pelastautui epämieluisista velvollisuuksista sekä hänen tekopyhä käytöksensä tekivät hänet niin epämiellyttäväksi ja vähän halutuksi asuintoveriksi, että Carey-äidillä oli täysi työ säilyttää sopusointua perhepiirissään. Nancyn helposti kuohahtavaa mielenlaatua rouva Carey oli aina salaisesti pelännyt, mutta yhtäkaikki joutui Kathleen raukka syylliseksi kohtaukseen, jonka jälkimainingit tuntuvat vielä kuukausia jälkeenpäin.
Rouva Careyn ja Gilbertin keskustelun jälkeisenä aamuna hän katsahti ylös ovea auki työnnettäessä ja näki Julian vihasta kalpeana ja jäykistyneenä seisovan kynnyksellä.
"Mikä sinun on, lapsi?" huudahti rouva Carey keskeyttäen säikähtyneenä työnsä.
Julian kintereillä seurasi Kathleen kasvot itkusta turvonneina ja surkean onnettoman näköisenä.
Julian huulet avautuivat melkein koneellisesti, kun hän verkalleen ja katkeran painokkaasti sanoi:
"Margaret-täti, onko totta mitä Kathleen sanoo, että isäni on ottanut kaikki teidän rahanne ja Peter-sedän rahoistakin osan?"
Carey-äidin sydäntä vihlaisi! Silmäys Kathleeniin osoitti liian selvästi hänen tehneen tuon melkein anteeksiantamattoman synnin, että oli kertonut Julialle, mitä niin huolellisesti ja hellästi oli tähän saakka pidetty häneltä salassa. Ennenkuin hän sai mitään vastanneeksi, Kathleen pyyhkäisi Julian ohi ja heittäytyi lattialle äitinsä viereen. "Oi, äiti, en voi sanoa mitään, jotta ymmärtäisit minua. Julia tietää, hän tietää sydämessään mitä hän sanoi, kiusatakseen minua! Hän ei tee muuta kuin nurisee, — siitä että on niin paljon työtä, että meillä on niin vähän pukuja, että hänet pannaan raatamaan, että meillä on niin sivistymättömiä naapureita, hän sanoo, että neiti Tewksbury säälisi häntä niin, jos tietäisi kaiken ja että Allan-setä olisi hirveän onneton, jos hän näkisi tyttärensä viettävän sellaista elämää! Ja tänä aamuna minun päätäni kivisti ja hammasta särki ja minä olin äkäisellä päällä, ja aivan äkkiä kaikki tupsahti ulos suustani!"
"Kerro tädille, mitä sanoit", vaati Julia järkähtämättömästi!
Nyyhkytykset tukahuttivat Kathleenin äänen. "Minä sanoin — minä sanoin — voi! kuinka voin sitä kertoa! Minä sanoin että jos hänen isänsä ei olisi menettänyt niin paljon minun isäni ja äitini rahoja, niin me emme nyt kaikki olisi niin köyhiä."
"Kathleen, kuinka saatoit!" huudahti hänen äitinsä.
Jos Julia oli halunnut nostattaa myrskyn, oli hän onnistunut ja hänen kasvonsa osoittivat hillittyä vahingoniloa.
"Voi, äiti, älä hylkää minua; älä hylkää minua!" voihki Kathleen. "Minä en sitä sanonut, vaan joku muu, jonka en tietänyt asuvan sisässäni. En vaadi että annat anteeksi tahi että unohdat, Julia, mutta jos tahdot koettaa, vaikka kuinka vähän, niin osoitan sinulle kuinka pahoillani olen. Minä leikkaisin itseäni veitsellä ja tekisin vuotavan haavan, minä menisin vankeuteen, jos saisin takaisin sen minkä sanoin! Voi, mitä minun pitää tekemän, äiti, jos sinä vielä kerran katsot minuun tuolla tapaa ja sanot: 'Kuinka saatoit'!"
Kathleenin omantunnonvaivat olivat todella kovat, sen saattoi Juliakin nähdä.
"Puhuiko hän totta, Margaret-täti?" toisti hän.
"Tule tänne, Julia, ja käy istumaan tähän viereeni. Totta on, että Peter-setä ja minä olemme kumpikin sijoittaneet rahaa isäsi liikkeeseen, ja totta on myöskin, ettei hän ole kyennyt antamaan sitä takaisin eikä kenties koskaan kykene. Varoja on juuri sen verran, että saadaan isäsi elatuskustannukset maksetuiksi, mutta me luotamme hänen kunniallisuuteensa. Olemme äärettömän pahoillamme hänen puolestaan ja rakastamme häntä hellästi. Kathleen ei tarkoittanut mitään muuta kuin että isälläsi on ollut vastoinkäymisiä ja että meidän on kaikkien kärsittävä niiden seurauksia, mutta olen hyvin ihmeissäni siitä, että tyttäreni on saattanut unohtaa itsensä puhumalla siitä sinulle!" (Maahan käpertynyt Kathleen nyyhkyttää yhä rajummin.)
"Varsinkin", virkkoi Julia, "kun minulla kuten Gladys Ferguson sanoo, ei ole muita kuin te, joiden puoleen voisin kääntyä surussani. Minä olen isätön tyttö", (hänen äänensä värähti tässä) "ja minä olen vieras talossanne."
Rouva Carey tunsi hiukan kiivastuvansa silmäillessään tutisevaa, kyynelissä kylpevää Kitty raukkaa ja Julian taipumattomia kasvoja. "Nyt olet väärässä, Julia. Minä en käsitä miksi sinä et osaltasi jakaisi meidän onnettomuuttamme ja miksi sinä et kärsisi yhtä paljon puutetta kuin me. Syy ei ole meidän, ei liioin sinun. Sinä et ole etuoikeuksia nauttiva vieras, sinä olet perheeseen kuuluva. Sinä olet isätön juuri tällä hetkellä, mutta minun lapseni ovat isättömiä ikiajoiksi, etkä kuitenkaan ole tehnyt yhtäkään kuormaa kepeämmäksi yhdistämällä voimasi meidän voimiimme. Sinä olet pysytellyt ulkopuolella, sen sijasta että olisit uskollisena liittynyt yhteiseen rintamaan ja työskennellyt kanssamme ilomielin ja voimiesi mukaan. Avosylin otin sinut vastaan, ja sinä olet tehnyt elämäni raskaammaksi, paljoa raskaammaksi kuin mitä se oli ennen tuloasi. Minun on täytynyt lakkaamatta pitää omat lapseni kurissa voidakseni suojella sinua ja kaiken aikaa sinä olet pannut heidän kärsivällisyytensä ja mielenmalttinsa aivan tarpeettomalle koetukselle! Minä en puolusta Kathleeniä, mutta tahdon vain sanoa, ettei sinulla ole vähääkään oikeutta käyttäytyä kuten käyttäydyt. Sinä olet kolmetoista vuotias, kyllin vanha päättämään haluatko olla rakastettu vai ei, nykyisin et ole rakastettu!"
Koskaan eivät neiti Täydellisen korvat olleet kuulleet noin epämieluista puhetta. Hän ei ollut taipuvainen vetistelemään, mutta hänen silmänsä alkoivat kastua ja näytti siltä kuin olisi kyynelryöppy ollut tulossa. Margaret-täti oli niin ihana kiivaudessaan, ja Julia sekä pelkäsi että ihaili häntä. Mitä jos hänen kohtalokseen todella tulisi se, etteivät ihmiset rakastaisi häntä, sellainen ajatus kauhistutti häntä. Salaisesti hän kadehti Nancyn synnynnäistä lahjaa voittaa silmänräpäyksessä ihmisten mieltymys, miesten, naisten, lasten, — koirien ja hevostenkin jos siksi tuli. Hän ei milloinkaan huomannut, että Nancyn sydän riensi ystävällisenä jokaista vastaan, että hänestä tulvehti eloisuutta, iloa ja myötätuntoa; hän arveli päinvastoin Nancyn osalle tulevan kiintymyksen ja ihastuksen johtuvan hänen viehättävästä ulkonäöstään. Juliaa ei totta tosiaan haluttanut olla epämiellyttävä, sillä hän tunsi olevansa hyväntapainen, tunnollinen, älykäs ja hyvinpuettu; hänelle oli täydellinen yllätys, ettei hän ollut mikään onnistunut Carey-poikanen.
"Gladys Ferguson on aina rakastanut minua", puhkesi hän viimein sanomaan ja hänen äänensä värähti.
"Siinä tapauksessa joko Gladyksella on huomattava rakastamistaito tahi ehkäpä olet toisenlainen Julia hänen seurassaan", huomautti Carey-äiti tyynesti nostattaen huippuunsa Julian hämmästyksen ja hämmennyksen.
"No, Kathleen", jatkoi Carey-äiti. "Rouva Godfrey on usein pyytänyt sinua viikoksi Elsien luo, ja voit lähteä Charlestowniin jo iltapäiväjunassa. Lähde pois Julian luota äläkä muista muuta kuin että olet tehnyt väärin ja että sinun on tavalla tahi toisella korjattava mitä olet rikkonut. Toivon että Julia sinun poissaollessasi miettii mitä hänen on tehtävä, että sinun olisi helpompi olla hänelle kohtelias ja ystävällinen. Raamatussa puhutaan paljon siitä, Julia, että on synti saattaa veljensä syntiä tekemään. Tämän synnin ja Kathleenin rikkomuksen välillä on minun nähdäkseni varsin pieni ero?"
"Eikä ole!" huudahti Kathleen. "Minä olen paljoa, paljoa huonompi Juliaa. Jos isä tietäisi miten olen loukannut Juliaa ja sinuakin, äiti! Minä olen ollut uskoton isälle, sinulle, Allan-sedälle ja Julialle. Ei mikään voi minua puolustaa, ei mikään! Minä olen niin häpeissäni, etten voi koskaan maailmassa sitä unhoittaa. Voi, Julia, voisitko ojentaa minulle kätesi vain siksi, että näyttäisit tietäväsi, kuinka kovasti ylenkatson itseäni?"
Julia pudisti hänen kättänsä koko lailla vähemmän arvokkaana ja itsetyytyväisenä kuin tavallisesti, ja jotain hyvin merkillistä ja perin odottamatonta tapahtui, kun hänen kätensä tapasi poloisen Kityn kostean, kuumeisen pikku kämmenen. Hän kumartui äkkiä serkkunsa puoleen ja suuteli häntä aivan vaistomaisesti. Kathleen vastasi tervehdykseen kiitollisena, liikutetun lämpimästi ja sitten he molemmat heittäytyivät Carey-äidin kaulaan, missä he itkien ja suudellen viipyivät kokonaisen minuutin.
"Minä menen lääkärin luo vedättämään ulos pahan hampaani", huudahti Kathleen silmiään kuivaten. "Ellei minulla olisi ollut hammassärkyä, en olisi koskaan voinut olla niin inhoittava!"
"Kerraksi se puolustus saattaa kelvata", vastasi hänen äitinsä raukeasti hymyillen, "mutta jos sinä joka kerran, kun teet väärin, otatat pois jonkun jäsenen, jonka arvelet aiheuttaneen loukkauksen, pelkään, ettei sinulla vanhana ole monta jäsentä tallella!"
"Äiti!" kuiskasi Kathleen hänen korvaansa uskaltamatta katsahtaa häneen, "enkö saisi olla menemättä Charlestowniin ja jäädä kotiin näyttääkseni sinulle ja Julialle kuinka pahoillani olen."
"Niin, antakaa hänen jäädä, Margaret-täti, niin minullakin olisi tilaisuutta koettaa", pyyteli Julia.
Oliko taivas romahtanut maahan? Oliko Soveliaisuuden ja Täydellisyyden Esikuva tunnustanut vikansa? Oliko kopea, itsekäs sydän sulanut, ja tunsiko hän viimeinkin olevansa Careyn poikasten sukua? Oliko häntä kohdannut oikein todellinen suru, mikä ensin sai hänet "vanhan" tavalla vihastumaan ja sitten "uuden" tavalla anteeksi antamaan. Carey-äiti näytti todellakin tällä viikolla ahkerasti harjoittavan vanhaa ammattiansa "saattaa elolliset olennot itse luomaan itsensä!" Gilbert, Kathleen ja Julia olivat kaikki raivanneet itselleen tietä jäälohkareitten alla ja näkivät jo vilahdukselta Hohtavan Muurin.
XXIV.
KIRJE SAKSASTA.
Eräänä aamuna elokuun lopulla Carey-äiti asteli kylätiellä Peterin juostessa hänen vieressään maitokannu kädessä ja vähän väliä poiketessa päätieltä omille yksityisille retkeilyilleen. Beulah näytti lumoavalta sateisen yön jälkeen ja kedot vihannoivat kuin olisi ollut heinäaika. Ellei herra Hamilton ollut lomalla jossain mannermaalla, olisi hän jo näihin aikoihin saanut Bill Harmonin kirjeen ja ennättänyt vastatakin, mietti rouva Carey katsellessaan muutamissa kuukausissa hänelle rakkaaksi käyneen maiseman rauhallista kauneutta.
Rouva Popham oli lopettanut aamuaskareensa ja istui jo avonaisessa ovensuussa koruompelutyönsä ääressä kirjaillen räikeän sinipunertavaa ruusua, jossa oli tulipunainen keskus.
"Tahtooko rouva tulla sisään?" kysyi hän vieraanvaraisesti "vai saako
Lallie Joy tuoda tuolin ruohikolle niinkuin tässä tuonnoin?"
"Ruohikko on aina paras mielestäni, rouva Popham", myhäili rouva Carey. "Koska tänään on kalakauppiaan päivä, olisin pyytänyt saada yhden ylimääräisen maitotuopin kalakeittoa varten."
"Kunpa tuo vain tulisi", oli rouva Pophamin lyhyt vastaus. "Jos minä olisin ruvennut kalakauppiaaksi, niin kyllä minä toimeni hoitaisin, sen lupaan! Herra Tubbs jää kotiin milloin on heinänteko, tahi hänen vaimonsa sairastaa tahi on myrskyisää tahi lasten tekee mieli lähteä sirkukseen."
Rouva Carey nauroi. "Se on totta, mutta kuten miehenne huomautti minulle viime viikolla, 'vaikka herra Tubbs ei pidä sanaansa, niin hänen kalansa on aina tuoretta ja hyvää.'"
"Tottakai herra Popham puhuu hänen puolestaan!" vastasi hänen vaimonsa. "Omasta puolestani en pidä väliä onko kala hyvää tai pahaa, jos hän kerran pitää sen kotonaan! Saattaa olla, että minä näen asiat jonkin verran mustina; mutta kummako herra Pophamin kanssa eläessä, hän kun on alati kaikesta hyvää uskova."
"Hän pitää meitä kaikkia Keltaisessa talossa iloisella mielellä", uskalsi rouva Carey virkkaa.
"No niin, miksei", huomautti rouva Popham kuivasti; "mutta teidän ei tarvitse kuulla sitä iloa aina. Hyvää tuulta aterian aikana, hyvää tuulta iltasin, hyvää tuulta öisin! — elämän-iän kestävä, loppumaton hyvätuulisuuden virta. Juuri semmoinen hän oli poikanakin, näki aina kaikessa valoisan puolen, oli sitä tahi ei. Hänen äitinsä ja isänsä kyllästyivät siihen lopulta hirveästi; niin paljon päivänpaistetta talossa aiheutti ihan vetoa, oli vanhan rouva Pophamin tapa sanoa. Omasta puolestaan hän sanoi, että pitää toki joskus elämässä nähdä pilviäkin, oikein mustia ja kunnollisia pilviä. Hän kyllästyi ihan kuollakseen Ossianin ainaisiin kultareunaisiin pilviin! Lallie Joy on minun luonnettani, eikä kummakaan eläessään alati isän seurassa, joka ei maailmassa näe muuta kuin hyvää, katsoi hän mille puolelle tahansa. Kahta asiaa tahtoisin päästä kuulemasta, kun pääsen taivaaseen —: 'Älä ole huolissasi, Maria!' ja 'Kaikki se parhaaksi on!' Popham puolestaan taas sanoo, että hän tyytyy mihin paikkaan tahansa taivaassa, kunhan en minä ole siellä huutamassa 'Pidä kiirettä, Ossian!' niin että siinä asiassa me ollaan kuitit!"
"On ihmeteltävä ominaisuus, nähdä hyvää kaikessa", huokasi rouva Carey.
"Ihmeteltävän väsyttävää", vastasi rouva Pophan, "vaikka minun on myöntäminen, että se on Ossianin ainoa vika, eikä hän omia vastoinkäymisiään näe sen paremmin kuin muitten ihmisten. Hänen uusi nuori hevosensa pillastui ja karkasi tiehensä hänen kanssaan mennä viikolla ja sotki niittokoneen aivan kappaleiksi. 'Ei hätää, Maria!' sanoo ukko, 'minäpäs siitä laitan ensiluokkaisen rattaan tuulimyllyyn!' Siinä hän nyt on vajassa korjailemassa sitä; rouva voi kuulla hänen laulavan. Eilisiltana oli täällä ihmisiä harjoittelemassa metodistien konserttia varten, enkä saanut hituistakaan nukutuksi, laulunuotit kun kaiken aikaa hyrisivät päässäni. He panevat aina Ossianin laulamaan: 'Käy rientäväisin askelin, kuin nuori hirvi kiitäen, luo vuorten yrttirinteisten', ja minä sanon hänelle, että hän on jo liian vanha siihen, nuoret hirvet eivät lennä vuorten poikki silmälasit nenällään, sanon minä, mutta hän ei ole tuosta millänsäkään, laulaa vain laulamistaan kunnes kaiketi saavat sysätä hänet rullatuolissa laululavalle!"
"Te kuulutte varmaan independenttien kirkkoon, rouva Popham?" kysyi rouva Carey. "Olen nähnyt Lallien ja Digbyn sunnuntaikoulussa".
"Kuulun niinkin, herra Popham on metodisti ja minä olen independentti, mutta minä sanon, että antaa lasten mennä minne haluavat, ja minä otan heidät aina mukaani."
Rouva Careyä huvitti tämä venyvä uskonnollinen kanta, mutta hän koetti näyttää totiselta. Samassa hän äkkäsi Nancyn avopäin lentävän tietä pitkin heiluttaen ilmassa paperipalasta.
"Joko pääset kotiin tulemaan, mami?" huusi hän tulematta lähemmäksi.
"Jo, tulen heti, Lallie on jo tuonut maidon. Hyvästi, rouva Popham, lapsilla näyttää olevan hätä saada minut kotiin."
"Rouva vaivaa itseänsä aivan liian paljon", vastusti rouva Popham, "ettehän suo itsellenne mitään lepoaikaa."
"Niin, näettekös, minä itse — siinä kaikki mitä minulla on heille antamista", vastasi rouva Carey tarttuen Peterin käteen ja lähtien Nancyä tapaamaan.
"Äiti", huudahti tämä nuori neito hengästyneenä, "minun täytyy kertoa sinulle mitä olen pitänyt salassa, koska pelkäsin huolettaa sinua. Minä kirjoitin herra Hamiltonille samassa postissa kuin herra Harmon. Billillä on aina niin kiire ja hän on niin kehno kirjeidenkirjoittaja, niin että hän ei olisi ensinkään hauskasti esittänyt asiaa, ja sinua en tahtonut vaivata kesken kaikkia huoliasi, joten minä itse kirjoitin konsulille, ja otin vielä jäljennöksenkin, että saisit tarkalleen nähdä mitä kirjoitin. Viikon ajan olen joka päivä veräjällä odottanut kirjeiden tuloa, mutta tänä aamuna Gilbert sattui olemaan siellä ja huusi: 'Sinulle on kirje Saksasta, Nancy!' He ovat kaikki ihan nääntyä uteliaisuudesta; Olive ja Cyril myös, mutta minä tahdon, että sinä avaisit ja lukisit sen ensin, sillä se saattaa olla täynnä mitä kauheimpia iskuja."
Rouva Carey kävi istumaan Pophamin nurkkauksen ja Keltaisen talon välillä olevan viheriän kummun juurelle ja avasi kirjeen — hiukan pahaa aavistellen, se myönnettäköön. Nancy istui aivan lähellä häntä pidellen kiinni ison, tiheästi kirjoitetun arkin kulmasta.
"Mitä, hänhän on kirjoittanut sinulle kokonaisen kirjan, Nancy!" huudahti rouva Carey. "Siinä mahtaa olla koko hänen elämäntarinansa! Miten pitkä sinun kirjeesi oli?"
"En muista, oli se aika pitkä, sillä mielestäni oli niin paljon kertomista, että hän pääsisi selville siitä kuinka suuresti rakastamme taloa ja miksi emme voi käyttää Ann-serkun rahoja, jos meidän täytyisi muuttaa vuoden tahi kahden kuluttua, ja sitten kerroin meistä itsestämmekin kaikenmoista, jotta hän näkisi, meidän olevan miellyttävää, hauskaa ja kunnioitettavaa väkeä."
"Olikohan se kaikki varsin tarpeellista", huomautti rouva Carey yhä rauhattomampana.
Näin kuului Lemuel Hamiltonin kirje, päivätty Amerikan konsulinvirastossa Breslaussa Saksassa:
Rakas Nancy neiti. — Koska kirjeenne minulle sisälsi pelkästään liikeasioita pitäisi minun aloittaa vastaukseni sanoilla: 'Kunnioitettava neiti, Arvoisan kirjeenne olen saanut kuudentena päivänä tätä kuuta'; j.n.e. mutta niin en aio tehdä. Luullakseni olette arvannut minulla olevan kaksi omaa tytärtä, sillä te kirjoititte minulle juuri kuten olisimme istuneet yhdessä vieretysten kahden ystävän tavalla eikä kuten isäntä ja vuokralainen.
Rouva Careyn silmät vilkkuivat. Hän tunsi hyvin Nancyn muodollisuuksista poikkeavan kirjetyylin, ja vilkkaan, välittömästi pulpahtavan ystävällisyyden!
Jokainen sana kirjeessänne huvitti minua, miellytti minua, liikutti minua. Tuntuu kuin tuntisin teidät kaikki rakkaasta äidistä alkaen, joka istuu keskellä —
"Mitä hän sillä tarkoittaa?"
"Lähetin hänelle valokuvan perheestä."
"Mutta miksi?"
"Jotta hän voisi nähdä minkänäköisiä olemme; jotta hän tietäisi, että meitä kannattaa pitää vuokralaisina vaikka ikuisesti!"
Rouva Carey rupesi alistuvana uudelleen lukemaan.
Rakkaasta äidistä alkaen, joka istuu keskellä aina rakastettavaan pikku Peteriin, joka nähtävästi on juuri sellainen, jommoiseksi olette hänet kuvannut. Minä olin hänen ikäisensä, kun läksin Keltaiseen taloon viettääkseni siellä muutamia vuosia. Vanha Hamiltonin mummi oli asunut siellä koko elinaikansa, ja kun äitini, joka oli leski, sairastui vakavasti, vei hän minut mukanaan isoäidin luo. Äitini ei koskaan parantunut niin paljoa, että olisi voinut lähteä pois, ja niinpä aikaisin lapsuuteni kului Beulahissa, ja minä läksin kylästä vasta kymmenvuotiaana ja orpona.
"Voi toki!" keskeytti Nancy. "Nykyisin näyttää siltä kuin ei kellään olisi isää ja äitiä!"
Isoäiti kuoli heti äitini jälkeen ja tuskin tiedän kuka on talossa asunut seuraavan kolmenkymmenen vuoden aikana, Sen omisti veljeni ja siellä asui moniaita perheitä, kunnes se joutui minun osalleni. Minulla ei ole minkäänlaisia onnellisia muistoja siitä, joten voitte pitää talon itsellenne, mitä niihin tulee. Ainoat muistelmani liittyvät läntiseen makuuhuoneeseen, missä äitini eli ja kuoli.
"Läntinen makuuhuone; se ei ole se, missä on seinämaalaukset. Ei, se on tietysti se, missä minä makaan", sanoi rouva Carey. "Maalattu huone on varmaankin aina ollut vieraskamarina."
Hän saattoi liikkua vain vuoteesta tuoliin ja hänen suurin nautintonsa oli istua päivänlaskun ikkunan luona katselemassa satakaunojen ja mesiangervojen huojuvan siinä kauniissa niittynotkelmassa, jonka takana kohoaa havumetsä. Kun heinä oli niitetty — ja tämä niitty jätettiin aina viimeiseksi hänen tähtensä — oli hänen tapansa istua siellä odottamassa angervojen kukkimista, hän rakasti niiden korkeita varsia ja hienoja, valkeita, ruohikossa keinuvia kukkia.
"Oi, kuinka minä hänestä pidän!" huudahti Nancy tulisesti. "Etkö voi nähdä häntä, äiti? Niin herttaista, että hän vielä muistaa heidän niittäneen heinäniityn viimeiseksi juuri hänen äitinsä tähden ja niin herttaista, että hän niin monen vuoden kuluttua muistaa angervot."
Nyt asiaan, Ann-serkkunne on aivan oikeassa sanoessaan teille, ettei teidän pitäisi ryhtyä kalliisiin parannuksiin vieraan tilalla ennenkuin tiedätte, saatteko häiritsemättä asua Keltaisessa talossa. Sentapaiset serkut ovat aina oikeassa sanokoot mitä tahansa. Minun serkkuni nimi ei ollut Ann, hän oli Emma, mutta nimi ei suuresti muuta asiaa.
"Nancy!" kysyi rouva Carey kohottaen uudelleen silmänsä kirjeestä, "oletko puhunut jotain Ann-serkusta?"
"Olen, jotain vähäpätöistä hänestä mainitsin, sillä hänenhän rahat olivat, joita emme voineet käyttää, ennenkuin saisimme tietää, voimmeko jäädä taloon. En luonnollisesti antanut hänestä mitään kuvaa herra Hamiltonille, sanoin vain, että hän on hyvin käytännöllinen, ja nyt muistan, kerroin hänelle sinun sanoneen, että hän on erinomainen ihminen; siinä kaikki. Mutta näetkös, äiti, kuinka älykäs hän on. Hänellä on 'vaistoa', kuten herra Popham sanoo, eikä tarvitse kovin tarkasti mitään selittää hänelle."
Jos aikomuksenne on johtaa kaivosta vettä taloon ja sijoittaa kellariin suuri lämmitysuuni muutamain suojien lämmittämistä varten; jos te paperoitte ja maalaatte sisässä ja pidätte talon hyvässä kunnossa, niin te ylläpidätte minun omaisuuttani, vieläpä kartutatte sen arvoa, enkä niin muodoin asiain tällä kannalla ollen voi ajatellakaan minkäänlaisen vuokran vastaanottamista.
"Ei mitään vuokraa! Ei edes kuuttakymmentä dollaria!" huudahti Nancy.
"Katso; niin hän todellakin sanoo."
"Sellaista kultaista konsulia ei ole ollut olemassa maailman alusta alkaen!" huudahti Nancy riemuiten. "Voi! lue eteenpäin; siellä on vielä paljon muutakin ja saattaa ehkä tulla peruutus."
Puhunko mitä muuta Careyt voivat tehdä hyväkseni, he, jotka ovat
tehneet jo niin paljon?
"Niin paljon!" kertasi Nancy dramaattisesti korostaen. "Oh, kyllä hän on herttainen!"
Poikani Tom lähti käymään Beulahissa ennen Kiinaan menoaan ja minun pyynnöstäni pani hän äitini kuvan varmaan korjuuseen. Hän on älykäs poika ja sen sijaan, että olisi vienyt sen ullakolle, missä se olisi saattanut vahingoittua, hän pisti sen — voitteko arvata — sen huoneen vanhaan, tiiliseen takkaan, jota te nyt luullakseni käytätte ruokahuoneena. Se on oivallinen piilopaikka, sillä viiteenkymmeneen vuoteen siellä ei ole ollut tulta eikä vastakaan tule olemaan. Minulla on luonani tällä puolen vettä toisia kuvia hänestä. Vapauttakaa mainitsemani kuva verhoistaan, olkaa hyvä, ja ripustakaa se läntisen makuusuojan uuninhyllyn yläpuolelle.
"Minun makuusuojani! Se on oleva ihastukseni siellä!" sanoi Carey-äiti.
Sitten kerran vuodessa äitini syntymäpäivänä — se on neljäntenä päivänä heinäkuuta ja helppo pitää muistissa — pyytäisin pientä ystävääni Nancy-neitiä tahi jotakuta muuta Careyä, jos hän on poissa, poimimaan satakaunoista ja angervoista pienen kukkavihon ja panemaan sen äitini kuvan alla olevaan maljakkoon? Se on oleva Careyn perheen Lemuel Hamiltonille maksettava vuotuinen vuokra Keltaisesta talosta!
Ilokyyneleet syöksähtivät tunteellisen Nancyn silmiin. Hän nousi seisaalleen kiihtyneenä askelillaan ruohikkoa mittaillen.
"Oi, äiti, en luullut että isän ja amiraalin jälkeen voisi vielä olla maailmassa sellaisia miehiä. Eikö kaikki ole ihmeellistä kuin satu?"
"Tässä on vielä hiukan enemmänkin, kuuntele, rakas."
Mitä tulee asumisoikeuteen, saavat Careyt asua Keltaisessa talossa kuolinpäivääni saakka, ellei poikani Tom jonkun erikoisen sattuman kautta joskus toivoisi sitä kesäkodikseen.
"Voi, hyvänen aika! siinä tulee se kauhea, ellei! Poikani Tom on siis ainoa vihollisemme!" puheli Nancy synkkänä.
"Hän on onneksi Kiinassa", rauhoitti hänen äitinsä.
Tom on ainoa, jolla koskaan on ollut hitunen rakkautta Beulahiin, ja hän on aina ollut haluton suomaan sitä vieraitten asuttavaksi. Omituisin seikka tässä on se, että te ja omaisenne ette ensinkään tunnu vierailta minulle ja omilleni. Tiedättekö, rakas pikku Nancy-neiti, mikä sai kyyneleitä kohoamaan silmiini kirjettänne lukiessani? Se kohta, missä kerroitte isänne kysyneen mitä voisitte tehdä kiittääksenne Keltaista taloa siitä onnellisesta hetkestä, jonka vietitte siellä tuona kesäpäivänä aikaa sitten, ja tulipunaisen ruusun istuttaminen veräjän viereen. Olen lähettänyt kuvanne, missä sidotte ruusua seinään — ja se oli niin viehättävä kuva, että hyvin vastenmielisesti luovuin siitä — ynnä kirjeenne ja pikakuvan perheryhmästä pojalleni Tomille Kiinaan. Silloin hän saa tietää miksi olen vuokrannut talon ja kelle sekä kaikki siihen liittyvät asianhaarat. Luottakaa siihen, ettei hän tule koskaan teitä häiritsemään, kun hän näkee miten suuresti rakastatte tuota vanhaa paikkaa. Punaisen ruusun istuttaminen pitää Tomin aisoissa, sillä hän on romanttinen poika.
"Ruusun istuttaminen oli taivaasta lähetetty päähänpisto, koska se 'pitää Tomin aisoissa.' Me nimitämme Tomin Kiinalaiseksi viholliseksi! Ei, me nimitämme hänet Keltaiseksi Vaaraksi", nauroi Nancy voitonriemuisena.
Olen ihastunut päähalliin valitsemaanne seinäpaperiin, josta lähetitte minulle näytteen.
"En käsitä mikset itse tehnyt matkaa Saksaan, Nancy, suuri, matka-arkku seinäpaperi-näytteitä matkassasi!" huudahti rouva Carey kuivaten naurunkyyneleitään. "Kuinkahan paljon postimerkkejä olet mahtanut panna kirjeeseesi?"
"Kymmenen sentin", tunnusti Nancy, "mutta eikö se ollut sen arvoinenkin, mami? — No hyvä, lue nuo viimeiset rivit, ja sitten juoksemme kotiin kertomaan muille."
Lähettäkää minulle mitä uutisia tahansa ja vaikka mihin aikaan, että yhä edelleenkin saisin kuulla, mitä hauskaa toimitatte siellä. Olen ylpeä, jos kunnioitatte minua silloin tällöin kirjeellä. Tervehtikää äitiänne, jota kadehdin ja kaikkia vallattomia myrskylintuja samoin.
Olen alati, rakas Nancy-neiti,
Teidän Lemuel Hamilton.
"En voi muistaa miksi puhuin hänelle Carey-äidin poikasista", tuumi Nancy. "Se tuli varmaan aivan itsestään. Keltainen vaara on varmaankin hyvin hauska kuten isänsäkin, vaikka hän onkin vihollisemme. Aika sukkelaa, hänen pistää iso-äitinsä tiiliuuniin!" Ja Nancy nauroi ja nauroi nauramistaan ajatellessaan, miltä hänen viimeinen huomautuksensa saattaisi kuulua sen korvissa, joka oli asianhaaroihin perehtymätön.
"Hauska, lämmin, ystävällinen kirje", virkkoi Carey-äiti taittaen sen kokoon hyväilevin sormin. "Kunpa isäsi olisi voinut lukea sen!"
"Hän ei puhu sanaakaan lapsistaan", ja Nancy otti paperit alkaen niitä uudelleen tutkia.
"Sinä olet nähtävästi kertonut hänelle kaikkien omaistesi elämänkerran, mutta hän tyytyy oman elämänsä kuvaamiseen."
"Poikani Tom mainitaan kylläkin usein, mutta rouva Hamiltonista ei hiiskuta sanaakaan."
"Ei, mutta mitä syytä hänellä olisikaan siihen!"
"Jos hän rakastaisi vaimoansa, niin hän ei voisi olla häntä mainitsematta", sanoi Nancy ovelasti. "Hän on koko jutun ulkopuolella, siinä se. Voisiko meistä kukaan kirjoittaa sen talon kronikkaa, missä joskus olemme asuneet, ja sulkea sinut siitä pois?"
Rouva Carey tarttui Nancyn ojennettuun käteen ja kohosi pystyyn nurmi-istuimeltaan. "Sinulla on itselläsikin vaistoja, tytärpieni", sanoi hän taputellen rusoittavaa poskea. "No, Peter, pistä pulikkasi taskuun ja ota maitokannu pensaitten alta, meidän on kiireisesti lähdettävä kotiin, jos mielimme saada kalakeittoa."
Heidän lähestyessään puutarhaa hyökkäsi heitä vastaan lapsijoukko Kitty etunenässä.
"Kalamies ei tullutkaan", huudahti hän, "eikä ole enää toivoa, sillä kello on jo niin paljon, mutta Julia ja minä olemme järjestäneet koko päivällishomman. Koska emme kumminkaan voi saada kunnollista päivällistä, olemme pyytäneet Olivea ja Cyriliä huviretki-päivällisille ja kannoimme pöydän suuren vaahteran alle — onko sinulla mitään sitä vastaan?"
"Ei hituistakaan; pitäkäämme oikeat kemut, sillä Nancyllä on hyviä uutisia teille kerrottavana!"
"Päivällinen ei ole oikein kemujen veroinen", huomautti Kitty levottomana. "Kannattaako näiden uutisten takia avata jokin säilykepurkki tahi muuta hyvää?"
"Avaa kaikki mikä sattuu olemaan suljettuna", huudahti Nancy syleillen riemastuneena Olivea. "Sytytä ilotulet loistamaan lähikukkuloille. Pane rummut pärisemään ja niin edespäin."
"Se on saksalainen kirje!" arvasi Gilbert.
"Mitä on päivälliseksi, Kitty?" kysyi Carey-äiti.
"Uusia perunoita ja silpoherneitä puutarhasta. Maitoon keitettyä leipäkeittoa jälkiruoaksi. Ja sitten on Julia valmistanut sanomalehtisalaattia antaakseen aterialle enemmän tyyliä."
Nancy veti kaikkien huomion puoleensa kaatuessaan pyörtyneenä ruohikolle, taito, jolla hän kuva-arvoituksia näyteltäessä oli saavuttanut suurta mainetta.
"Sen aiheutti vain muisto Julian viimeisestä sanomalehtisalaatista", mutisi hän kun oli ryhdytty tavanmukaisiin virvoitustoimenpiteisiin. "Puhu, lapsukainen, mitä on tänäpäivänä valunut vatiisi?"
Julian ääni miltei tukehtui nauruun, kun hän esiliinansa taskusta olevasta paperiliuskasta luki: "'Hedelmiä, mitä vuoden aikana sattuu olemaan, kylmiä papuja tahi herneitä, hienoksi leikattuja kurkkuja, englantilaisia pähkinöitä, muutamia viipaleita päivällisestä tähteeksi jäänyttä lihaa, kovaksi keitettyjä munia paritettuina, kypsiä, pienennettyjä tomaatteja ja rediiseja hienon värin kohottamiseksi, hiukkasen sipulia, hiukkasen piparjuurta, hiukkasen paksua kermaa.' Olen jättänyt, pois salkopavut, ruokolaukan, rakuunaetikan, artisokan, väkipippurin, sillä sitä meillä ei ollut; — luuletko, että se vaikuttaa mitään, Margaret-täti?"
"Vaikuttaa", sanoi Nancy juhlallisen salaperäisesti, "mutta vain meille eduksi."
"Tuopa vasta on yksitoikkoista salaattia", ruikutti Gilbert. "Siitähän puuttuu juuri maukkain osa, ei ole ruodittuja kilohaileja, ei lavendeliöljyssä säilytettyä etanaa eikä vasikanjalkahyytelöä eikä laululintujäätelöä eikä paistetulta edelweissejä, jollaisia toki on jokaisen kunnon perheen ruokasäiliössä. Eikä mausteena ole edes inkivääriä eikä reumatismivoidetta eikä katajanmarjaviinaa eikä paljon mitään. Ellei Julia keksi lehteä, joka antaa ajanmukaisia ruoanlaitto-ohjeita maaseututilaajilleen, saamme siirtää hänen kokeilunsa keittiöstä vajaan."
Julian koko ryhti ja asento tämän, hänen viimeisiä keittiökokeilujaan koskevan keskustelun aikana osoitti, että hänen katsantokannassaan oli verkalleen tapahtumassa suuri muutos. Careyt omasivat kaikki hyvin vahvan annoksen huumoria äidistä alkaen pikku Peteriin saakka. He kiusoittelivat toisiaan kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa pistopuheilla, vaikka tavallisesti kohteliaassa muodossa ja aina erinomaisen hyväntuulisesti. Leigh Hunt väittää, että eräät henkilöt pelkäävät alati henkisen kömpelyytensä tulevan näkyville, ja siksi varovat mihinkään tavallisuudesta poikkeavaan tunnetilaan joutumista. Se oli ollut Juliankin huolena, mutta vietettyään neljä, viisi kuukautta kodissa, missä kaikki henkinen toiminta, vaikkei aina syvääkään, oli uskomattoman nopeata, oli hän muuttunut hiukan joustavammaksi. Carey-äiti oli aina sanonut, että jos Juliassa olisi hitaistakaan taipumusta leikillisyyteen, niin hän ennen pitkää keksisi itse kuinka tyhmä ja viisasteleva hän oli ja parantaisi tapojansa, ja näytti siltä kuin tämä ennustus olisi aikaa voittaen käyvä toteen.
"Mitä sitten maidolla tehdään?" kysyi nyt Peter, joka oli kantanut sen kaiken matkaa Pophamilta asti ja jolle se senvuoksi oli perin painava kysymys.
"Enkeli-poju!" huudahti Nancy syleillen häntä. "Perheen ainoa käytännöllinen jäsen! Mitä sinä ehdottaisit?"
"Juodaan se", kuului varma vastaus.
"Ja niin tapahtukoon, oi herrani mahtava! Nouda pikarini, palvelija", — tehden kuninkaallisen liikkeen Cyrilille. "Ammenna kristallivettä kaivosta, josta Ann-serkkumme käskystä vesitorvi piakkoin on kuljettava vettä linnamme muurien sisään. Juokaamme ilomaljoja tänä päivänä Hamiltonin vaahteran alla kokoontuessamme ja ensimmäinen ja kiitollinen maljamme kohotettakoon Amerikan konsulillemme Breslaussa!"
XXV.
OLIVEN ENSIMMÄINEN VOITTO.
Jos kesäkuukaudet olivat tuoneet paljon muutoksia Keltaisen talon ja Lordien talon asujamille, niin toi syksyaika niitä vieläkin runsaammin. Ann-serkun toimittamiin uudistuksiin oli ryhdytty ja niiden oli määrä valmistua ennen kylmän tuloa. Beulahin Opisto oli alkanut lukukautensa ja saanut kuusi uutta odottamatonta ja perin huvittavaa oppilasta. Onneksi Careyn perheelle ja onneksi Beulahille vanha johtaja, työssään uskollinen, mutta hyvin keskinkertainen opettaja oli kutsuttu Massachusettsiin korkeampaan virkaan; ja vasta pari päivää ennen koulun alkamista eräs nuori, hiljakkoin Bowdoinin yliopistossa lukunsa päättänyt mies, Ralf Thurston haki ja sai toimen. Sitä ihastuksen vavahdusta, joka sähkövirran tavalla kulki koulun naispuolisissa oppilaissa, kun he ensi kerran näkivät Ralf Thurstonin — näkivät hänen nousevan rukoussalin korokkeelle, ja tiesivät hänet omakseen, sitä ihastusta, voi paremmin kuvitella kuin selittää! Ralf Thurston oli arvokas, hän oli oppinut, hän oli erehtymättömästi gentlemanni. Hän oli kaunis, hän oli nuori, hänellä oli tarpeeksi tukkaa (jota heidän johtajillaan oli harvoin ollut), hänellä ei ollut silmälaseja, hänellä oli sointuva ääni ja sellainen puhetapa, että kolmetoista vuotiaat sitä kuullessaan tunsivat suloisten väreiden karmivan selkäpiitään. Hän oli leikkisä ja sukkelasanainen ja hänen naurunsa oli sydämellistä, mutta ken tarkemmin häntä silmäili arvasi, että hän oli kantanut kuormia ja että hänen saavutuksensa olivat kalliisti ostetut. Häntä ei nähtävästi ollut helppo tyydyttää ja tytöt — kaikenikäiset — kulkivat odotuksen jännityksessä, sillä he tiesivät, että tulisivat lukemaan toisella tavalla kuin ennen. Varajohtaja, etevä nainen, joutui joksikin ajaksi aivan pimentoon, ja Beulahin nuorison oli vallannut niin kiihkeä rakkaus klassikoihin, ettei sitä kukaan voinut ymmärtää. Ralf Thurston opetti itse latinaa ja kreikkaa, mutta vanhemmat eivät ensimmältä älynneet sitä salaperäistä yhteyttä, mikä oli olemassa syiden ja seurausten välillä. Kaikki oli niin nuorta, teeskentelemätöntä ja viatonta. Ei ollut pelkoa siitä, että hän olisi ollut mikään simasuinen naisten lumooja, sillä hän oli kauttaaltaan kunnon poika, kyllin miehekäs pitämään valveilla poikienkin mielenkiintoa.
Neljän Careyn ja kahden Lordin liittyminen oppilaitten joukkoon vaikutti elähyttävästi koko kouluun. Mikäli pelkät koulutiedot olivat kyseessä, joutuivat he usein alakynteen maalaisnaapuriensa rinnalla, mutta Careyt olivat nähneet niin paljon maailmaa, että heillä oli hyvin suuri määrä yleissivistystä, ja se painoi leimansa opiston ilmapiiriin. Olive, Gilbert ja Nancy tulivat korkeimmalle luokalle; Kathleen, Julia ja Cyril lähinnä korkeimmalle.
Nancyn ja Oliven ystävyys oli romanttista ja hehkuvaa laatua. Olivella ei ollut koskaan ennen elämässään ollut todellista toveria; Nancyn ystävät olivat ympäri maailmaa, missä hän oli sattunut asumaan. Olive oli itseensä sulkeutunut, ujo ja jäykkä, vain muutamain valittujen seurassa hän suli. Nancy oli oma itsensä joka seurassa. Nancyn myötätunto, innostus ja mielenlämpö ne Olive Lordin häneen kiinnittivät ja Oliven lahjakkuus sekä hänen rakkauden kaipuunsa olivat vanginneet Nancyn.
Kahta ajatustavaltaan erilaisempaa olentoa oli mahdotonta ajatella. Olive oli elänyt Beulahissa seitsemän vuotta ja isän kummallisuudet sekä eristäytyminen maailmasta vaikuttivat sen, että hänellä oli tuskin ollenkaan tuttavia; mutta jos Nancy olisi ollut luostariin teljetty, niin hän ennen kuukauden kuluttua olisi koppinsa ikkunasta hankkinut itselleen laajan tuttavapiirin. Hänessä oli kiihkeä myötätunto lähimmäisiänsä kohtaan ja milloin hän vain huomasi heidän poikkeavan kunnollisuuden suoralta tieltä, paloi hän halusta johtaa heidät oikealle tolalle. Jos Olive olisi nähnyt humalaisen makaavan maantienojassa, olisi hän tuskin luonut katsetta häneen, saatikka sitten tiedustellut hänen nimeänsä. Nancy olisi, jos mahdollista, käynyt istumaan hänen viereensä, kunnes hän olisi selvinnyt, tahi pitänyt huolta siitä, että hän olisi joutunut määräpaikkaansa. Hänen oli onnistunut saada nuori Nat Harmon lopettamaan paperossien polttamisen, mutta tämä ei aiheutunut niin paljon pojan vakaumuksesta tupakanpolton vahingollisuudesta kuin hänen ihailustaan Nancyä kohtaan. Tämä lupautui auliisti kantamaan sinistä nauhaa ja istumaan baptistikappelin puhujalavalla Nuorten Raittiusliiton vuosikokouksessa. Juhlan aattona hän olisi ilomielin pitänyt puheenkin, kun presidentti kävi häntä pyytämässä, mutta kauhistuneen Oliven onnistui estää hänet siitä ja hänen äitinsä piti lujasti Oliven puolta.
"Olkoon sitten pitämättä; en minä pidä väliä, mami", vastasi hän huolettomasti. "Minusta tuntuu vain niin ihanalta nousta sininauhaisesta tyttö- ja poikajoukosta puhumaan yleisölle suuren asian puolesta."
"Mitäpä sinä, Nancy rakas, tuolla iälläsi tiedät suuresta asiasta?"
"Oh, enpä todellakaan paljoa, mutta eipä tarvitse paljoa tietääkään, jos vain puhuu ääneen ja selvästi, että kuuluu takapenkille. Olen pannut merkille mitenkä se käy. Oli hirmuisen jännittävää kun näyttelimme 'Ihanaa Ester kuningatarta' raatihuoneella; kun huiskutimme kättämme, ja lauloimme 'Haman! Haman! Kauan eläköön Haman!' minä melkein pyörryin ilosta."
"Se oli hyvin onnistunutta; minäkin pidin siitä. Mutta jos sinä pyörryt ilosta joka kerran, kun jalkasi koskettaa lavaa, on varovaisinta, että kartat sitä!" ja Carey-äiti nauroi.
"Hyvä on, arvoisa rouva, teidän tahtonne on lakini! Kun näette Beulahin nuorison astuvan leveätä tietä, joka vie kadotukseen, ja kurkistavan punaiseen viinimaljaan, niin muistakaa, että te pysäytitte käteni ja ääneni!"
Gilbert ja Cyril olivat paljon yksissä, varsinkin sen jälkeen kuin Cyrilin asemaa Beulahissa oli aika tavalla kohottanut se uutinen, että herra Thurston piti häntä hyvin lahjakkaana matemaatikkona ja kenties luokan etevimpänä oppilaana. Cyril itse, liian kalpea maalaispoika ollakseen neljätoistavuotias, kapeahartiainen, hiljainen ja arka, vastaanotti tämän odottamattoman kuuluisuutensa suorastaan kauhistuen, mutta Oliven ylpeys riemuitsi siitä ja hän nautti veljensä saadessa tunnustusta. Itse hän salaisesti arveli kirjoja tarpeettomiksi milloin värejä ja pensseleitä oli saatavilla eikä ihmekään, ettei hän kohonnut luokan ensimmäisten joukkoon, kun otetaan huomioon, mitä hän puuhaili siveltimen seurassa. Hän maalasi tunnin ennen kouluunlähtöä ja koko lauantaipäivän milloin Keltaisen talon vierashuonetta, milloin Nancyn muotokuvaa, joka oli aiottu Carey-äidille joululahjaksi.
Kathleen ja Julia vetivät nyt yhtä köyttä ja olivat hyviä toveruksia. Kathleen ei ollut koskaan unohtanut omaa rikkomustansa hyviä tapoja ja sukuvelvollisuuksia vastaan; Julia muisti aina Kathleenin kiihkeän katumuksen, joka siitä päivin oli ohjannut hänen käytöstään Juliaa kohtaan. Julia oli hyvä "pänttääjä" ja herra Thurston kiitti hänen oivallista latinanlukuansa, kun hän saattoi muistaa Julian olevan olemassa. Nancyä hänen ei milloinkaan ollut vaikeata muistaa. Nancy, se myönnettäköön, ei ollut erikoisen ihailtava läksyjen kuulustelun aikana. Toisinaan hän tykkänään unohti mitä kirjassa oli sanottu jostain erikoisesta seikasta, mutta hänellä oli tavallisesti sen sijaan korvaukseksi tarjottavana jokin oma, älykäs huomautus. Ensin herra Thurston arveli, että hän sillä koetti salata tietojensa puutetta ja samalla häikäistä opettajansa, ettei tämä pääsisi hänen tietämättömyytensä perille. Myöhemmin herra Thurstonille selvisi mikä oli hänen heikkoutensa ja mikä hänen voimansa. Hän vastaanotti ja muutteli asioita aivan kuin itsestään — koristellen kaikkia tehtäviään mielivaltaisesti niin sanoaksemme ja esitti sanottavansa aina hiukan toisessa muodossa kuin muut tytöt. (Kun hän oli kolmetoistavuotias, hän kerran ommellessaan sievää valkoista esiliinaa sattui pistämään neulalla sormeensa ja tipautti veripisaran ompelukselleen. Kangas oli niin hienoa, ettei hän uskaltanut yrittää mitään puhdistuskeinoja, ja kun työn oli kova kiire, hän tuotapikaa kirjaili vihreän nelilehtisen apilan veritahran kohdalle, ja koko perhe huudahti: 'Tuo oli juuri Nancyn tapaista'.) Kielioppi kiusasi Nancyä, algebra ja geometria tyrmistyttivät häntä, niitä ei voinut kirjailla! Kielet huvittivat, kartanpiirustus ikävystytti häntä ja ainekirjoitus oli hänen ihastuksensa, vaikka hän oli paljoa taitavampi vapaasti esittämään ajatuksensa kuin siirtämään ne paperille huoliteltuun, täsmälliseen muotoon. Luokkakronikoita, ennustuksia, lauluja ja runoja valui ehtymättä hänen kynästään, mutta nämä tuotteet saivat uutta suloa ja viehkeyttä vasta silloin kun Kathleen ne luki kuulijakunnalleen.
Kuinka Beulahin opistolaiset säteilivätkään, paukuttivat käsiään ja pyörittivät päätään ylpeydestä eräänä päivänä ennen kiitosjuhlaa, kun rukoussalissa pidettiin harjoituksia. Olive oli piirustanut suurimmalle luokkataululle 'ensimmäisten siirtolaisten maihinnousun', ja Nancy oli kirjoittanut lystikkään pikku jutun, joka aiheutti runsaasti kättentaputusta sekä paljon naurua nuorissa kuulijoissa. Gilbert oli ottanut osaa painiin ja niittänyt runsaasti kunniaa ja Kathleen päätti improvisoidun ohjelman lausumalla Tennysonin runon —
Oi nuori merimies, valkamas luota juurella kallion katsot ja katsot taikurivanhusta, silmissä ihmetys… Säihkettä seuraa!
Suur' oli mestari, armias taika, kun yli laaksojen aamuina suven, kun yli vuorten ja ihmiskasvoin, kun yli kaiken lauluun kutsuen kimmelsi säihke.
Oi nuori merimies, rantahan riennä, kumppanis kutsu, purtesi työnnä, purjehet nosta! Ennenkuin häipyy se äyrähän taakse, lähteös, joudu, Säihkettä seuraa!
Kathleenin viimevuotisen ruskean samettihameen alta näkyivät pronssinväriset puolikengät ja sukat — uutuus Beulahissa — hänen tukkansa lainehti niin somina suortuvina, ettei sellaista oltu koskaan nähty Beulahissa, ja hänen äänensä oli suloinen kuin rastaan sävel. Eipä niinmuodoin kumma olekaan, että tämä runo tuli opiston muotirunoksi ja asetettiin kaiken lukemisen, kehittymisen ja elämisen johtolauseeksi.
Kiitosjuhlan päivä lähestyi, ja rukoiltiin hartaasti lumentuloa, edes sen vertaa, että syntyisi oikea tunnelma kalkkunapaistia ja karpalokastiketta nautittaessa. Kahdentenakymmenentenä päivänä Carey-äidille johtui äkkiä mieleen, että tänä Uuden Englannin tyypillisenä juhlapäivänä soveltuisi erittäin hyvin viettää heidän tupaantuliaisjuhlaansa. Niinpä Lordin lapset, Pophamit ja Harmonit kutsuttiin kaikki Keltaiseen taloon kello seitsemän illalla. Suuriin valmistuksiin ryhdyttiin. Kirjavia lyhtyjä riippui rivittäin pengermällä; huoneita oli koristettu muutamilla myöhästyneillä astereilla ja muratinoksilla ja valaistus oli niin uhkea, että siitä saattoi päättää jonkun lainanneen lisälamppuja ja kynttilöitä tätä tilaisuutta varten. Puvut olivat täysin tämän tärkeän tilaisuuden arvoiset, sillä Careyn vanha vaatevarasto, joka heillä oli Beulahiin tullessaan, kävi vielä täydestä ja näytti aivan moitteettomalta lampun valossa.
Oliven maalaama Nancyn muotokuva oli valmis ja hän julisti, että oli tuiki mahdotonta säilyttää sitä kätkettynä jouluun asti, joten se saapui Keltaiseen taloon kiitosjuhla-päivän aamuna. Kun Nancy avasi sen kääröstä ja näytti sen ensimmäisen kerran omaisilleen, niin Carey-äidin huulet avautuivat, hänen silmänsä suurenivat ihmetyksestä, mutta hän ei kotvaan virkkanut mitään, niin hän oli ymmällä. Olive oli kirjoittanut kuvan alle 'Nuori huhtikuu'. Nancy seisoi keltaisia kukkia kasvavalla mättäällä hiirenkorvilla oleva puu taustanaan ja käsivarsi ruskean vasikan kaulalla. Vasikka oli seisonut mallina jo aikoja sitten, mutta Nancy oli lisätty kuvaan toukokuun jäljestä. Älykästä päähänpistoa totellen Olive oli kääntänyt Nancyn kasvot poispäin ja maalannut hänen poskensa huhtikuun tuulessa liehuvain suortuvain peittoon. Olive ei ollut taitava kasvonpiirteiden maalaamisessa, hänen taiteensa oli vielä liian karkeata, mutta yhtäkaikki oli Nancy siinä ilmielävänä, vartaloltaan, asennoltaan ja hiuksiltaan niin erehtymättömästi näköisensä, että hänen äitinsä jäi seisomaan henkeään pidättäen. Mitä vasikkaan tulee, niin se ainakin oli Oliven omaa alaa ja olikin maalattu niin, että siinä huomasi neron siveltimen jäljet.
"Vasikasta on parempi kuva kuin sinusta, Nancy", arvosteli Gilbert.
"Eikö Vassu ole ihastuttava?" vastasi hänen sisarensa tyytyväisenä. "Eikö mikä kaunotar tahansa kalpene sen rinnalla? Olen vallan ylpeä siitä, että tulin maalatuksi sen viereen! Pidätkö siitä, mami rakas?"
"Pidänkö siitä?" huudahti hän, "se on ihmeteltävä. Se on lähetettävä Bostoniin arvosteltavaksi ja meidän pitää keksiä jokin keino, millä taivutamme herra Lordin hankkimaan Olivelle parhaimman saatavissa olevan opetuksen. Tämä taulu on parempi sitäkin mitä hän on maalannut minun huoneessani. Minua ei vähääkään ihmetyttäisi, Nancy, vaikka pieni Beulah tulisi suuresti ylpeilemään Olivesta tulevaisuudessa."
Nancy oli haltioissaan äitinsä ylistyksestä. "Minä tunsin sen, minä tiesin sen! Aina minä olen sanonut, että Olive on nero!" huudahti hän käsiään taputtaen. "Ettekö tunne kuinka tuuli puhaltaa hiuksiini ja pukuuni. Ettekö näe, että vasikka märehtii ja on juuri liikahtamaisillaan? Oliven eläimet näyttävät aina siltä kuin ne olisivat juuri liikahtamaisillaan! Oi, mami rakas! kun näet Oliven nykyisin hymyilevänä, ahkerana ja onnellisena, olet varmaankin mielissäsi siitä, että levitit siipesi, niin että hänkin mahtui niiden alle meidän muiden joukkoon? Ja etkö luule, että voisit herra Henry Lordinkin muuttaa 'uuteen asuun', vai onko hän liian vanha Carey-äidinkään muodosteltavaksi?"