XXVI.
ELÄINTIETEELLINEN ISÄ.
Sitä samaa Carey-äitikin juuri ajatteli Nancyn puhuessa, ja muutamien tuntien mietiskelyn seurauksena oli, että hän lähti kävelemään setripuistoa kohti käärö viittansa alle kätkettynä.
Hän kulki taloon vievää pitkää, suoraa tietä ja koputti jotenkin arasti pääovelle. Rouva Bangs tuli avaamaan kiirettä pitämättä ja vei rouva Careyn perheen arkihuoneeseen, ikävimpään, missä hän oli milloinkaan käynyt.
"Minä olen rouva Carey Hamiltonin talosta", sanoi hän rouva Bangsille.
"Olkaa hyvä ja kysykää, saanko puhutella herra Lordia hetkisen."
Rouva Bangs aivan ällistyi moisen pyynnön kuullessaan, sillä hänen aikanaan oli tuskin yksikään kylästä tullut vieras avannut heidän oviaan, vaikka kyllä toisinaan Portlandista tahi Bostonista tuli kävijöitä.
Rouva Carey odotti hetken aikaa silmäillen äänetönnä alastonta, rumaa, kolkkoa huonetta. "Olivella on kauneudenaistia", ajatteli hän, "ja Olive on kuusitoistavuotias, hänen asiansa olisi muuttaa tämä paikka toisennäköiseksi ja sen hän tekisikin, ellei hänen isänsä olisi tässä kompastuskivenä."
Siinä samassa oletettu kompastuskivi, filosofian tohtori Henry Lord astui huoneeseen ja tervehti häntä kohteliaasti. Hänen käytöksensä ei ollut koskaan ystävällinen, sillä rakkautta ei ollut hänen sydämessään eikä lämmintä verta hänen suonissaan, mutta ollen hyvää sukua, sivistynyt ja hyvin kasvatettu kivettymä, oli hän toki kohtelias. Hän oli juuri työhuoneessaan leikellyt eläimistönäytteitä ja näytti siltä kuin olisi häntä haluttanut leikellä ja silpoa rouva Careyäkin; mutta tällä oli, luojan kiitos, näkymättömässä asevarastossaan aseita, jotka pystyivät hämminkiä aikaansaamaan professorin kehnossa koneistossa, muun muassa hieno, kapea miekka, jolla tilaisuuden tullen voi pistää varsin kipeästi.
Henry Lord oli keskikokoinen, laihahko, sileäksi ajeltu ja ohuthuulinen, kastanjanruskea tukka oli harva ja otsa korkea; hänen pienet silmänsä olivat erittäin sopivat mikroskooppiin tuijottamaan, vaikka hyvin kelpaamattomat ystävällisessä juttelussa käytettäväksi.
"Me olemme naapureita, professori Lord, vaikka emme ole koskaan sattuneet tapaamaan", sanoi rouva Carey nousten istualtaan ja ojentaen hänelle kätensä.
"Lapseni tuntevat teidät paremmin kuin minä", vastasi herra Lord, "ja olette mielestäni perin ystävällinen salliessanne heidän oleskella niin useasti luonanne." He olivat neljän kuukauden aikana asuneet Keltaisessa talossa, ateria-aikoja lukuunottamatta, mutta koska heidän isänsä näkyi olevan tietämätön siitä kuinka taajat ja pitkät heidän vierailunsa siellä olivat, niin rouva Carey piti tarpeettomana puhua niistä ja sanoi vain:
"Meillä on paljon hupia heidän seurastaan. Lapsiltani jäi paljon ystäviä Massachusettsiin ja muualle ja heillä olisi ehkä muuten ollut ikävä Beulahissa. Paitsi sitä luulen, että mitä suuremmassa piirissä lapset kasvavat, sitä paremmin he oppivat elämisen taitoa."
"Oliven ja Cyrilin en olisi mitenkään sallinut käydä koulua tällä paikkakunnalla ellei teidän lapsianne olisi tullut oppilaiksi. Tällaisissa maaseutukouluissa ei ole milloinkaan oikeata tieteellistä henkeä ja sekä opettajain että oppilaitten puheet ja käytös jättävät koko joukon toivomisen varaa."
"Niin lienee kyllä usein asian laita. Jospa nykyajan koulut voisivat tuottaa sellaisia opettajia kuin oli viisikymmentä vuotta sitten ja jospa me vanhemmat voisimme tuottaa sellaisia älykkäitä, tarmokkaita, lujia ja uhrautuvia oppilaita, joita ennen aikaan tuli maalaiskodeista, niin olisi meillä vähemmän valittamisen syytä. Täällä Beulahissahan meillä sattuu olemaan erikoisen hyvä onni."
Herra Lord hymähti huvitettuna ja ylevän säälivästi. "Pelkäänpä, hyvä rouva", virkkoi hän, "ettei teillä ole vielä ollut kyllin pitkää kokemusta voidaksenne oikein arvostella herra Philpotin henkistä kykyä."
"Oh, herra Philpot erosi lähes kolme kuukautta sitten", sanoi rouva Carey kevyesti antaen tohtori Henry Lordille ensimmäisen miekanpistonsa ja hymähtäen nyt hänkin puolestaan huvitettuna. "Ralf Thurston, nykyinen johtaja, on harvinaisen sivistynyt ja hieno mies."
"Vai niin! Lapset eivät ole koskaan maininneet mistään muutoksesta, mutta ikäväkseni on minun tunnustettava, että olen hyvin hajamielinen aterioilla. Vaimoni kuolema jätti kotoiseen elämäämme monta aukkoa."
"Joten teidän on oltava samalla haavaa isänä ja äitinä!" (Toinen pisto, hyvin lempeästi annettuna.)
"Pelkään olevani liiaksi tiedemies kyetäkseni hyvin hoitamaan perheenisän velvollisuuksia."
"Siihen käsitykseen olenkin tullut." Kolmas pisto. Hän halusi herättää uteliaisuutta.
Herra Lord näytti harmistuneelta. Hän tiesi olevansa suuresti epäsuosiossa paikkakunnalla eikä ollut mielissään siitä, että kyläläisten juorut joutuivat vierasten korviin. "Te, arvoisa rouva, pystytte kyllä käsittämään, että olen hartaasti kiintynyt elämäntyöhöni, vaikka naapurit käsittävät sen aivan väärin", virkkoi hän.
"Naapureilta en ole kuullut mitään", vastasi rouva Carey, "mutta naisen ei tarvitse muuta kuin tuntea hyvin lapset nähdäkseen mitä heiltä puuttuu. Te olette juuri näihin aikoihin niin kiinni kirjallisissa töissänne, että nuorisonne luonnollisesti kärsii siitä hiukan. Mutta teillä on kaiketi hengähtysaikoja kirjojenne lomassa?"
"Minulla ei ole mitään hengähdysaikoja, teokseni tulee kuusiosaiseksi ja olen tuskin päässyt puoliväliin kolmatta, vaikka olen jo seitsemän vuotta uhrannut tähän työhön. Mutta minulla on oivallinen taloudenhoitaja, joka huolehtii vaatimattomista tarpeistamme. Lapsistani ei ole seuraihmisiksi."
"Ei, ei vielä." (Neljäs pisto.) "Siksipä olisikin syytä totuttaa heitä seurustelemaan toisten kanssa, mutta nytkin he ovat hyvin herttaisia ja lahjakkaita lapsia."
"Minua ilahuttaa teidän hyvä ajatuksenne heistä, mutta yhtäkaikki he kirjoittavat äidinkieltänsä hyvin huonosti ja muutenkin heillä on peräti huonot yleistiedot."
"Oh, se seikka kyllä korjautuu, kun te saatte enemmän aikaa seurustella heidän kanssaan. (Viides pisto.) Minusta tuntuu, ettei sellaisia salaperäisiä asioita kuin sivistynyttä kieltä ja kulttuuria voida milloinkaan oppia koulussa. Eiköhän se kuulu meidän alaamme, professori Lord!" (Kuudes pisto.) "Oli miten oli, vaikka olette hyvin vaatimaton isä, niin sen kai myönnätte, että Olive on nero?"
"Sitä en ole koskaan huomannut", huomautti hänen isänsä. "En voi tietenkään sallia hänen harjoittelevan millään soittokoneella, sillä tieteellinen työni vaatii hiljaisuutta, mutta en usko hänen välittävänkään soitosta."
"Mutta hän piirustaa ja maalaa aivan hämmästyttävästi, ja hänessä on aivan intohimoista tarmoa ja sen ohessa sellaista keskittymistaitoa ja kiintymistä työhönsä, jota minä en koskaan ole huomannut kenessäkään ilman siihen yhdistyvää suurta kykyä. Minun luuloni on, että hän tulee pääsemään hyvin pitkälle."
"Ei liian pitkälle, toivoakseni", huomautti herra Lord jäätävästi hymyillen. "Olive maalatkoon sametille ja porsliinille niin paljon kuin mielensä tekee, mutta minä en ole mikään nuorten taiteilijattarien suosija."
"Enkä minäkään, ellei lahjakkaisuus osoittaudu niin voimakkaaksi, niin ilmeiseksi, että siihen täytyy kiinnittää huomiota; — mutta nyt en saa kauemmin viivytellä asiani esittämistä enkä pidättää teitä työstänne. Me vietämme tänä iltana kello seitsemän tupaantuliaisia, Olive ja Cyril ovat nyt meillä avustamassa valmistuksissa ja tahtoisin tietää, saavatko he jäädä illalliselle ja voitteko lähettää noutamaan heitä puoli kymmenen tahi kymmenen seutuvilla?"
"Tietysti he saavat jäädä, vaikka luulisin että teidän illallispöytänne tuskin sietää lisäystä."
"Siinä missä jo on viisi, ei haittaa kaksi lisää, siitä vain ruokahalu paranee", sanoi Carey-äiti myhäillen noustessaan.
"Jos sallitte minun noutaa hattuni ja päällystakkini, niin saatan teidät maantielle", sanoi herra Lord astuen eteishalliin. Sitten hän avasi rouva Careylle oven sanoen: "Sallittehan minun kantaa kääröänne?"
Hän ei vähääkään käsittänyt, miksi hän sen sanoi ja miksi hän sen teki. Tämä rouva oli sekaantunut hänen perhe-asioihinsa varsin epäilyttävällä tavalla ja lausunut useita huomautuksia, jotka olisivat kuulostaneet häijynilkisiltä, elleivät olisi tulleet niin kauniista ja miellyttävästä suusta. Rouva Popham ja rouva Harmon olisi vähemmästäkin ajettu ulos ovesta, mutta tässä professori Henry Lord nyt asteli tietä eteenpäin Carey-äidin rinnalla miettien tyytyväisenä, että tämä oli nostanut hänen hartioiltaan raskaan kuorman osoittaessaan aivan käsittämätöntä mielenkiintoa hänen epämiellyttäviä lapsiansa kohtaan. Vielä hän mietti sitäkin, että rouva asteli hyvin joustavasti lyhyessä mustassa puvussaan, että hänen kastanjanruskea tukkansa näytti ihmeteltävän kauniilta mustan huopahatun alta ja että hänen hipiänsä hohti hyvin valkoisena kiiltävää, mustaa ilvespuuhkaa vasten. Jonkinlaista limaista nestettä valui herra Lordin suonissa veren asemesta, mutta professori Henry Lordilla oli siitä huolimatta herkkä kohtansa, ja hän oli tällä hetkellä erinomaisen hyvällä mielellä melkein kuin olisi kirjan kolmas osa jo painovalmiina ja kustantajat vaatimassa sen julkaisemisoikeutta.
"En käsitä mistä Olive olisi voinut saada sellaisia lahjoja, joista puhutte", sanoi hän heidän astuessaan tietä eteenpäin. "Jo aikoja sitten hän sai joitakin oppitunteja, muistaakseni, ja hänen äitinsä jutteli usein siitä, että hän huvittelihe kynien ja värien parissa, mutta en ole vuosikausiin kuullut mitään siitä."
"Pyytäkää nähdä hänen luonnoksiaan kun jonakin päivänä puhelette hänen kanssaan hänen työstään", ehdotti Carey-äiti. (Seitsemäs pisto.) "Taitonsa on hän todennäköisesti perinyt teiltä."
"Minulta!" Painokirjaimet eivät pysty kuvaamaan professori Lordin hämmästystä.
"Sehän on luonnollista, kun otamme huomioon hänen erikoisalansa!"
"Minkä erikoisalan?"
Kevyt miekka ei tosiaankaan ollut riittävä tälle miehelle, paksu moukari olisi ollut sopivampi, mutta se olisi voinut haavoittaa ja rouva Carey halusi vain pistellä. Eikö tuo ihminen ollut milloinkaan nähnyt Oliven piirustavan eikä tarkannut millaisia aiheita hän valitsi?
"Hän maalaa eläimiä, eikä mitään muuta, jos hän vain saa seurata haluansa; vaikka hän suorittaa aika hyvin toisiakin tehtäviä. Onko mahdotonta, että eläintieteellinen työnne — ajatuksenne, vuosikausia kestänyt luokittelu, eläinten ruumiinrakennuksien ja tapojen väsymätön tutkiminen — olisi saattanut painua lapsenne mieleen? Hänessä on yhtä palava innostus kuin teissä itsessänne, se esiintyy vain toisella tavalla. Te olette kenties jollain salaperäisellä tavalla johtanut tietonne Oliveen. Katsokaa tätä, professori Lord. Olive antoi sen tänäpäivänä minulle."
He nojautuivat kumpikin tielle vievälle veräjälle, ja rouva Carey kääri auki maalauksen ja piteli sitä pystyssä veräjällä.
Oliven isä katseli sitä hetken aikaa ja sanoi sitten: "Minä en pysty arvostelemaan tällaisia asioita, en tekniikkaa enkä muutakaan, mutta täytyy myöntää, että ollakseen Oliven ikäisen tytön maalaama, se on varsin ansiokkaasti suoritettu."
"Oh, ei vain ansiokkaasti, vaan etevästi! Nancy-tyttöni seisoo siinä ilmielävänä, vaikka hänen kasvojansa ei näe. Katsokaa miten tuuli puhaltaa, katsokaa tuota hauskaa, ihastuttavaa vasikkaa; katsokaa ennen kaikkea taulun nimeä! Vain pieni neronalku olisi voinut kyhätä tällaista joka tuumalta nuoruutta huokuvaa luonnosta, ja nimittää sen 'Nuoreksi huhtikuuksi.' Oi, professori Lord, minä olen hyvin suorapuheinen, koska vaimonne ei ole elossa, ja naiset juuri useimmiten näkevät nupussaan olevat taipumukset lapsissa. Suokaa minulle anteeksi, mutta pyydän, ottakaa varteen ja kehittäkää tätä Oliven lahjakkaisuutta."
Sinisen samettipäähineen väriset silmät katselivat suoraan ja hartaasti filosofian tohtoria Henry Lordia. Ne kylpivät kyynelissä ja poski kalpeni ja punastui vuorotellen. Hän oli neljänkymmenen vuotias, mutta yhtäkaikki oli poski vielä kaunis.
"Minä mietin asiaa", virkkoi herra Lord hiukan hämillään kääriessään taulun uudelleen kokoon ja ojentaessaan sen rouva Careylle. "Joka tapauksessa olen suuresti kiitollinen teille. Teillä tuntuu olevan harvinainen kokemus lapsiin nähden. Saanko kysyä oletteko ollut opettaja tai oletteko ehkä vieläkin?"
"Vielä mitä!" hymähti rouva Carey. "Minä olen vain äiti — siinä kaikki! Hyvää yötä."
XXVII.
TUPAANTULIAISET.
Tupaantuliaisissa oli ilo ylinnä ja joka kymmenes minuutti vakuuttivat kaikki toisilleen, että ne olivat todennäköisesti onnistuneimmat kutsut, mitä koskaan oli ollut maailman historiassa.
Vettä valui runsaasti Ann-serkun kalliista putkista, jotka oli upotettu niin syviin ojiin, etteivät talvipakkaset voineet päästä niihin käsiksi. Natty Harmon koetteli illan kuluessa useita kertoja keittiön vesihanaa, sillä veden täytyi kaiken aikaa virtailla ylämäkeä kaivosta keittiöaltaaseen, ja hänestä se oli jatkuva ihme, joka saattoi joka hetkellä "tehdä lakon." Kellarin suurta uunia oli tähän asti käytetty vain kokeilemiseen, mutta yleisesti arveltiin, että sillä tulee olemaan täydellinen menestys. Tänä iltana ei ylimääräistä lämpöä kaivattu, ja oli määrä sytyttää takkavalkeat suurin juhlamenoin. Aloitettiin perheen arkihuoneesta; eversti Wheeler, Ralf Thurston, herra ja rouva Bill Harmon sekä Natty ja Rufus, herra ja rouva Popham sekä Digby ja Lallie Joy olivat kaikki ryhmittyneet uunin ympärille ihastuneina ja jännitettyinä odottaen tapausten kehitystä. Carey-äiti istui takan ääressä iloisesta kiihtymyksestä säteilevän pikku Peterin nojatessa hänen polveaan vasten ja odotellessa omaa suurta hetkeään, joka oli juuri tulossa.
"Kun tulette sisälle taloon, niin tervehtikää sitä, ja jos talo
on kelvollinen, niin tulkoon rauhanne sen päälle."
"Olkoon se kaikille niille, jotka sukukunnasta sukukuntaan
tulevat siinä asumaan Jumalan talo, taivaan portti."
"Sillä kukin talo on jonkun rakentama, mutta se, joka on rakentanut kaikki, on Jumala, ja Hän antaa meille kullekin elämän ja hengen ja kaikki hyvät lahjat."
Carey-äiti lausui nämä sanat niin yksinkertaisesti ja luonnollisesti katsahtaen naapureihinsa vuoroin toiseen ja toiseen ja sivellen kädellään Peterin kiharaista päätä, että he tuskin tiesivät oliko oltava vaiti vai sanottava Amen.
"Raamattuako se oli, Osh?" kuiskasi Bill Harmon.
"Enkä tiedä; melkein kaikki, mitä hän sanoo kuulostaa minun korvissani
Jumalan sanalta tahi Shakespearelta."
Carey-äidin tervehdyssanoja seuranneen hiljaisuuden aikana Gilbert lähestyi kori käsivarrellaan ja rakensi nopeasti ja näppärästi rovion messinkiristikon takana olevaan takkaan. Sitten Nancy ojensi Peterille löyhästi sidotun lyhteen sanoen: "Sytyttääksesi tulen tähän takkaan annan sinulle soihdun. Siinä on kedon yrttejä ruumiin terveydeksi, sananjalka laupeuden merkiksi, jalavan oksa rauhan- ja tammenoksa voiman merkkinä sekä muratinköynnös osoitukseksi, että elämme iäisesti teoissamme. Tähän olemme vielä lisänneet rosmariinin muistoksi ja orvokkeja ajatuksien merkiksi."
Peter kumartui takan eteen ja sytytti tulen kolmeen paikkaan, sitten hän ojensi soihdun Kathleenille hiipien takaisin äitinsä helmaan täydelleen mykistyneenä omasta merkitsevästä osallisuudestaan salaperäisten juhlamenojen suorituksessa. Kathleen pyöritteli kädessään soihtua lausuen muutamia kauniita, erästä tällaista tilaisuutta varten kirjoitettuja säkeitä:
'Pala, tuli, pala!
Liekki, leiskua!
Ken tässä kättä kohottaa,
Hän suuren taikavoiman saa,
Hän lämpöä viepi viluisille
Ja hohdetta ulkona seisoville.
He käyvät lieden äärehen
Toivoen, kaivaten,
Ylemmäksi pyrkien.
Tää liekki ketä lämmittää
Ja viihdyttää
Hän milloinkaan ei yksin jää.
Ja kellä koti kolkko on
Ja liesi köyhä, loistoton,
Hän tähän lämpöön tulkohon!
Pala, tuli, pala!
Liekki, leiskua!'
Sitten tuli Oliven vuoro avustaa. Ralf Thurston oli löytänyt rakkaasta Horatiuksestaan sopivan säkeen: Tibi splendet focus (Sinulle kotiliesi loimuaa). Olive oli maalannut tämän mietelauseen pitkälle, kaidalle kangaskaistaleelle ja antoi sen nyt herra Pophamille, joka nokkelasti kiinnitti sen sille varattuun paikkaan.
"Olivella on vielä toinenkin kaunis lahja Keltaiselle talolle", sanoi Carey-äiti nousten seisaalleen, "ja suorittaaksemme ohjelman seuraavan osan, on meidän saattueessa kuljettava yläkertaan minun makuuhuoneeseeni."
Kulkuetta johti Gilbert kantaen Hamiltonin äidin kuvaa, joka oli otettu vanhasta tiiliuunista "poikani Tomin" piilopaikasta. Carey-äidin makuuhuone, jonka seinäpapereilla upeili niittykukka-kimppuja, oli iloisesti valaistu ja valmiina vastaanottamaan lahjan. Nancy nousi tuolille ja ripusti muotokuvan uunin yläpuolelle sanoen: "Asetamme tämän kuvan tähän Agathan, Keltaisen talon omistajan, Lemuel Hamiltonin, äidin muistoksi. Sen alapuolelle panemme vihkosen kuivattuja satakaunoja, voikukkia ja angervoja, niitä kedonkukkia, joita hän eniten rakasti."
Nyt Olive otti pois viheriän seppeleen, joka oli peittänyt ruskein kirjaimin tiilitakan yläpuolelle maalatut sanat: "Mater Cara". Kirjaimet olivat muinaisenglantilaista tyyliä ja niiden lomitse kiemurteli voikukkia ja angervoja uhkeissa kimpuissa.
"'Mater Cara' merkitsee 'äiti rakas'", selitti Nancy, "ja niin on tämä huone oleva täynnä muistoja kahdesta rakkaasta äidistä, poissaolevasta ja läsnäolevasta."
Sitten Kathleen ja Gilbert ja Julia, Carey-äiti ja Peter taivuttivat päätänsä lausuen kuorossa: "Oi Sinä, joka asut niin monessa kodissa, ota haltuusi tämäkin. Sinä, joka olet yksinäiset liittänyt perheeksi, siunaa elämämme näissä suojissa. Suo luottamuksen, rauhan ja tyytyväisyyden asustaa niissä, suo rakkauden, valon ja hyödyllisen työn ikuisesti tulvia maailmaan tästä talosta. Amen."
Hetken olivat kaikki ääneti ja sitten astui koko seurue portaita alas ruokasaliin.
"Tämäkös vasta kaunista!" mutisi Lallie Joy kääntyen isänsä puoleen, mutta tämä oli kadonnut joukosta. Ruokasali oli yhtenä loistavana valomerenä ja äänekkään ilon vallitessa sijoittautuivat vieraat pöydän ääreen. Carey-äiti kaatoi kahvia, Nancy suklaata ja muut tarjoilivat voileipiä ja kaakkua, piparkakkuja ja torttuja.
"Missä on herra Popham?" kysyi pöydän alapäässä istuva Nancy. "Ei voi olla hauskaa ilman herra Pophamia."
Juuri samassa mainittu herrasmies astui sisään kantaen suunnattoman suurta, viheriään huopaan kiedottua esinettä. Lähestyen ruokapöytää hän asetti taakkansa varovaisesti keskelle poistaen siitä vaatteen.
Se oli Likainen Poika huolellisesti korjattuna! Vieraat eivät luonnollisesti tietäneet mitään Careyn Kirouksesta ja Careyt olivat itse mykistyneet hämmästyksestä ja epätoivosta.
"Olen nähnyt tämän esineen tuhansina kappaleina kaiken kesää!" huudahti säteilevä herra Popham. "Arvasin, että siitä toivottiin vielä kalua tulevan, koska ei sitä oltu rikkaläjään heitetty. Ja kas, ei vielä sitä asiaa ollut, jota ei Osh Popham saanut korjatuksi, jos vain malttaa uhrata siihen tarpeeksi aikaa ja vaivaa. Ja niin minä eräänä iltana viime kuussa kannoin tämän pikkumiehen korissa kotiin, ja yksitoista iltaa olen istua nököttänyt sitä paikkailemassa! En tahdo väittää, että se olisi uuden veroinen, mutta on se sentään melkoista paremmassa kunnossa kuin vajan ylisillä viruessaan!"
"Kiitos, herra Popham!" sanoi rouva Carey katsoen vilkkuvin silmin nauravia lapsiaan. "Olittepa oikein kiltti kun niin paljon aikaa uhrasitte meidän hyväksemme."
"No niin, minä sanoin itsekseni, ettei mikään ole liika hyvää heille, ja kun kiitosjuhla tulee, niin toimitan vielä yhden asian, josta voivat olla kiitolliset!"
"Herkeä jo haastamasta, Pop, kuuletko?" kuiskasi Digby. "Sinä olet puhunut jo ainakin viisi minuuttia ja estät meitä syömään rupeamasta ja minä olen nälkäinen kuin susi."
Keltaisessa talossa lienee tuskin koskaan ollut niin hilpeätä, puheliasta, hyvänsuopaa, ystävällistä ja juhlatuulista illallisseuraa, vaikkakin kuvernööri Weatherby ehkä oli aikoinaan pitänyt siellä paljoa komeampia kutsuja. Kun kaikki oli loppuun suoritettu, lähdettiin ruusunväriseen, lehtimajantapaiseen saliin. Pian rätisi ja leimusi täälläkin kirkas takkatuli ja siellä kuunneltiin laulua, lausuntoa ja kuoroja, ja Osh Popham soitti viuluansa puhumattakaan illan loistonumerosta "Käy rientäväisin askelin, kuin nuori hirvi kiitäen, luo vuorten yrttirinteisten", jonka hän suoritti Carey-äidin säestyksellä. Sitä tehdessään hän työnsi silmälasinsa otsalle ja ummisti silmänsä, mutta eivät harmaat suortuvat sen paremmin kuin silmälasitkaan voineet himmentää sitä säteilevää hymyä, joka saattoi hänet näyttämään viisitoistavuotiselta ja nuoremmalta molempia lapsiaan.
Rouva Harmon arveli hänen laulavan liian paljon ja kuiskasi miehelleen toivovansa, että hän, Popham, olisi kanarialintu, jotta voisi saada hänet vaikenemaan heittämällä pöytäliinan hänen päänsä päälle, mutta muilta kuulijoilta hän sai jakamatonta suosiota osakseen.
Loppujen lopuksi koko seura kokoontui vanhanaikaisen pianon ympärille laulamaan lähtövirttä. Soittokoneen mahonki kiilsi mielihyvästä ja miksikäs ei, hoitihan se moitteettomasti (melkein moitteettomasti) pianon virkaa, ja sen lisäksi oli perhe viikkomääriä nauttinut kylläistä ravintoa siitä mitä oli säästetty sen vaihtohinnasta. Eihän mikään järkevä perhe voinut sitäpaitsi surra sellaisen muodottoman soittokoneen menetystä, joka seisoi kolmella jalalla, ja jota soitettiin vain yhdestä kulmasta. Korkea, hopeainen kynttiläjalka välkkyi tulenvalossa ja Carey-äiti soitti tuttua, rakasta, vanhaa säveltä muiden virittäessä äänensä Whittierin virteen. Careyt lauloivat kaikki kuin rastaat ja Peterkin, joka piteli virsikirjaansa ylösalaisin, sovitti pienen linnunäänensä joukkoon, milloin joku tuttu nuotti sattui hänen korviinsa.
Taas korjuunaika hymyää,
Sen antimet on armiaat.
Ja Luonnon työtä tervehtää
Syyslaulut, virret voitokkaat.
Me nukumme, maa kasvuss' on
Ja täyttyy tähkä kultainen.
Me valitsemme pimennon.
Vaan päivä paistaa eellehen.
Oi ihme, uusi joka syys.
Oi lahjat päivän, sadesään!
Tää armon yltäkylläisyys
Saa kylmyytemme häpeään.
XXVIII.
'TIBI SPLENDET FOCUS'.
Keltaisen talon ulkopuolella oli eräs, joka katseli ja kuunteli kaikkea tätä, vaikk'ei yksikään koko seurasta sitä tietänyt, ja se oli professori Henry Lord.
Erotessaan rouva Careystä veräjällä viiden korvissa hän palasi omaan taloonsa ja määräsi illallisensa tuotavaksi tarjottimella työhuoneeseensa. Hän oli yleensä hyvin mieltynyt siihen, koska se vapautti hänet kaikista seurusteluvelvollisuuksista lapsiin nähden; ja tyytyväisiä olivat todella kaikki muutkin, kun hän aterioi yksinään, sillä Olive ja Cyril söivät halukkaasti ateriansa vain silloin, kun osuivat olemaan kahden pöydässä.
Hän lueskeli, kirjoitti ja selaili raskaita nidoksia, ja käveli edestakaisin huoneessa, ja veti salkuista värillisiä kuvalaattoja viettäen aikansa omaksi tyydytyksekseen, kunnes hän sattui vilkaisemaan kelloon sen lyödessä kymmenen. Hän oli unohtanut lähettää noutamaan lapsia, kuten hän oli Carey-äidille luvannut! Hän läksi halliin huutaen rouva Bangsia kaikuvalla äänellä. Ei vastausta. Ärtyneenä kuten aina pienimmänkin vastuksen kohdatessa hän meni alakertaan, mutta ei tavannut ketään keittiössä.
"Tuo hänen veljenpoika-nulikkansa on jäänyt illalliselle hotkimaan ja ahmimaan minun kustannuksellani", mietti hän, "ja nyt hän on lähtenyt saattamaan häntä! On kerrassaan hassutusta mennä noutamaan kotiin kuusitoistavuotista tyttöä ja kolmetoistavuotista poikaa. Ikäänkuin he eivät kymmenen ajoissa voisi kulkea kylätietä kahden! Mutta näyttäisi ehkä hieman omituiselta, ellei joku mene, enkä missään tapauksessa voi sulkea ovia ennenkuin he ovat tulleet."
Hän veti ylleen suuren päällystakkinsa, pisti lakin päähänsä ja läksi pahantuulisena astumaan tietä pitkin. Oli kuulakka, tähtikirkas ilta ja maa tuntui nopeasti jäätyvän. Hän astui eteenpäin kädet taskuissa ja pää riipuksissa. Astuessaan portista maantielle hän katsahti eteensä. Keltainen talo, joka oli kolmas rakennus mailin välimatkalla, oli yhtenä valomerenä. Jokaisessa ikkunassa oli varmaankin kynttilä tahi lamppu, ajatteli hän. Maa yleni jonkinverran talon kohdalla vaikkei sitä voitu nähdä kesällä tuuheitten lehvien takaa, mutta nyt olivat puut melkein alastomat.
"Kaunis naapurini on tuhlaavainen", puheli hän itsekseen tuikeasti hymähtäen. "Kiitosjuhlan kunniaksiko tässä näin valaistaan? Ei toki, nyt muistan hänen sanoneen, että hän aikoi viettää jonkinlaisia tupaantuliaisia."
Lähestyessään taloa hän näki, että ikkunaluukut olivat sulkematta ja että uutimia ei oltu vedetty eteen. Keltainen talo ei suinkaan aikonut kätkeä kynttiläänsä vakan alle tänä iltana eikä naapuritaloja sitä paitsi ollut lähettyvillä.
Seisoen alimmalla "ympyräportaalla" hän saattoi nähdä nurkassa seisovan ryhmän laulamassa säteilevin kasvoin:
'Taas korjuunaika hymyää
Sen antimet on armiaat.'
Carey-äidin sorea pää kohosi ylevänä hänen mustasta puvustaan ja hänen kaulansa oli yhtä valkea kuin leveä pitsikaulus, joka oli hänen ainoa koristeensa.
Nancyn hän tunsi ulkonäöltä ja Nancy kirkkaanpunaisessa hameessaan lauloi hartaasti kiitollisen sydämensä syvyydestä. Kuka oli tuo tummatukkainen tyttö hänen vieressään — hänen oma Olive-tyttönsä, käsivarsi Nancyn vyötäisillä. Isä oli aina pitänyt häntä rumana, mutta nyt oli hänen tukkansa sileissä palmikoissa ja hänen silmissään oli kirkas hehku. Cyril seisoi Gilbertin ja Carey-äidin välillä. Cyril ei hänen tietääkseen saanut kurkustaan yhtäkään ehjää säveltä, vaikka olisi henki ollut kysymyksessä, mutta hänkin näytti aukovan huuliansa ja ääntävän sanoja muiden tavalla. Missä olivat pelokkaat silmät, surkea katse ja arkaileva käytös, mitä hän niin inhosi pojassaan. Herranen aika! poika laski kätensä rouva Careyn olkapäälle lyöden siinä hiljakseen tahtia yhdellä sormella ikäänkuin äidin olkapää olisi ollut sopiva kaikenmoisiin hauskoihin ja tarpeellisiin tarkoituksiin.
Jos hän koputtaisi ovelle, arveli hän, niin hän häiritsisi tunnelmaa, joka nähtävästi oli korkeimmillaan. Häntä, professori Henry Lordia, ei tietenkään haluttanut mennä sisään ja yhtyä seuraan, missä Ossian Popham ja Bill Harmonkin olivat suosittuja vieraita.
Uteliaana hän kierteli taloa kurkistaen sisään kaikista ikkunoista ja asettuen milloin mihinkin asentoon nähdäkseen niin paljon kuin mahdollista eri huoneista. Lopulta hän takkaloimun houkuttelemana vetäytyi perheen arkihuoneen ulkopuolella olevalle pengermälle. Arkihuoneessa roihusi komea tuli ja hänen siinä katsellessaan hiipi Digby hiljalleen sisään, kohenteli halkoja kuin olisi hän ollut talonväkeä, työnsi kekäleitä yhteen kohti, asetti paikoilleen messinkisen ristikkosuojustimen ja pujahti sitten jälleen ulos niin joutuisasti kuin suinkin mahdollista, ettei häneltä menisi paljon hukkaan kesteistä.
"Näyttävät olevan hyvin kotiutuneita täällä", ajatteli herra Lord.
Tuli loimusi iloisena ja kirkkaana. Se valaisi uuninreunustan alapuolella olevaa valkoista laudoitusta sekä eräitä siihen kullalla ja tumman vihreällä maalattuja sanoja. Hän litisti kasvonsa ikkunanruutuun luullen erehtyvänsä, mutta vähitellen kirjaimet esiintyivät selvempinä ja hän luki vaivatta "Tibi splendet focus".
"Joku näyttää täällä tuntevan Horatiusta", ajatteli Henry Lord, filosofian tohtori, harhaillessaan pois pengermältä. "'Sinulle kotiliesi loimuaa'. En huoli mennä sisään niin kauan kuin tuo joukkue on siellä; odottakoot, ja jos menee hyvin myöhäseen, saattaa kait joku lapset kotiin."
Hän kulki pitkin talon syrjää ja jokaisesta ikkunasta hohti kirkasta kynttilän valoa.
"Sinulle kotiliesi loimuaa."
Kymmenistä ikkunoista tulvehti tervetuliaisvaloa. Sen loiste ja tuike suorastaan vainosi häntä, kun hän suuntasi askeleensa omaa synkkää, ilotonta kotiansa kohti. Ehkäpä sittenkin oli parasta hänenkin tämän jälkeen pitää alakerrassa jokin lamppu palamassa merkiksi, että paikka oli asuttu.
"Sinulle kotiliesi loimuaa."
Hän oli muurannut umpeen lukuhuoneensa takan ja tuotattanut itselleen umpinaisen kamiinin, koska oli aivan mahdotonta samaan aikaan hoitaa tulta avonaisessa takassa ja kirjoittaa kirjaa. Hän ei tietänyt, että saattaa kirjoittaa kahta vertaa paremman kirjan puolet vähemmässä ajassa, kun on takkavalkea apuna. Hän ei tuntenut yhtäkään niistä lukemattomista pikkuapulaisista, jotka rientävät luoksemme tällaisista kodikkaista, odottamattomista elähyttämislähteistä.
"Sinulle kotiliesi loimuaa."
Iankaikenko noiden sanojen piti soida hänen korvissaan. Kenties rouva Carey pitäisi sitä omituisena, jos hän antaisi lasten kävellä kotiin kahden. Kenties —
"Sinulle kotiliesi loimuaa."
Henry Lord, filosofian tohtori, nousi portaita ylös ja kolkutti ovelle.
Digby Popham tuli salista avaamaan pääovea.
Kaikki odottivat jännittyneinä nähdäkseen kuka näin myöhäinen tulija oli.
"Olkaa hyvä ja ilmoittakaa Olive-neidille ja Cyril Lordille, että heidän isänsä on tullut heitä noutamaan."
Herra Lordin kylmä, ankara ääni kajahti saliin ja siellä voitiin selvästi kuulla joka sana.
Gilbert ja Nancy seisoivat yhdessä ja Gilbert kuiskasi heti sisarelleen: "Onko se vanha mörkö todella tullut noutamaan Olivea ja Cyriliä?"
"Hiljaa, Gilly! Mörkö on varmaan muuttunut ihmiseksi, muuten hän ei olisi ensinkään tullut!" vastasi Nancy.
XXIX.
KUN 'TYÖ JA HUONE KAUNIHILTA NÄYTTÄÄ.'
Joulukuu, tammikuu ja helmikuu kuluivat niin nopeasti kuin olisi niissä ollut taikaa. Tätä ennen eivät Careyt olleet tietäneet mitään maalaiselämän ankarasta talvesta, mutta tähän saakka siitä oli ollut pelkkää hauskuutta. He olivat nuoria, reippaita ja iloisia, ja kylmä sää näytti lisäävän kaikille tarmoa. Ensimmäisen kerran vuosikausiin Kathleenin arka kurkku ei tuottanut huolta, Nancyn posket rusoittivat entistä punaisempina, Gilbert kävi päivä päivältä hartiakkaammaksi ja rotevammaksi ja suorastaan hekkumoitsi luistelemisessa ja mäenlaskussa, ja Juliankin oli pakko ryhtyä aivan luontonsavastaiseen toimeliaisuuteen, sillä hän ei olisi pysynyt lämpimänä puuhailematta.
Kylminä, kirkkaina aamuina Carey-äidin ja Peterin oli tapana makuuhuoneen ikkunasta seurata hilpeän, pienen retkikunnan lähtöä opistoon. Kimaltelevan lumihangen poikki kiitivät Olive ja Cyril Careyjä vastaan ja aina tavattiin samalla paikalla ja samalla hetkellä. Siinä nähtiin karkeita punaisia päällystakkeja ja viittoja, punaisia kintaita, oravannahkaisia korville painettuja lakkeja, punaisia sukkia, paksuja kenkiä kalosseineen ja nahkahihnoihin kiristettyjä kirjoja. He olivat kuin parvi punatulkkuja, ajatteli Carey-äiti, kun he nostivat kasvonsa ikkunaa kohti hymyillen hänelle aamuhyvästiänsä. Ennen lähtöään Gilbert oli sullonut suuren kellariuunin täyteen lujia puuhalkoja ja rouva Careyllä ja Peterillä oli paljon aamuaskareita taloudessa tehtävänä. Kello seitsemän oli koko perhe ollut jalkeilla. Julia oli lakaissut ja pyyhkinyt tomut, Kathleen oli avannut makuuhuoneiden ikkunat, puhdistanut pesuvehkeet, täyttänyt vesikannut ja muuttanut puhtaat käsiliinat. Gilbert oli kantanut halot ja Peter sytytysvehkeet, sillä toisissa huoneissa täytyi sytyttää takkavalkea. Äiti oli keittänyt yksinkertaisen aamiaisen Nancyn siivotessa ruokasalia ja kattaessa pöytää ja kello kahdeksan käytiin ruualle nälkäisinä kuin nuoret karhut nauttimaan pöydän antimia. Siinä oli kukkuralautasellisia ruskeita ja valkeita leipäviipaleita, munavateja tahi tähteeksi jäänyttä turskaa tahi kivivadissa lämmitettyjä herneitä, toisinaan paistettuja perunoita, leipäkeittoa tahi Nancyn kehuttuja ohrasämpylöitä. Lauantaiaamuisin oli pannuleipää ja vaahterasiirappia heidän omista puistaan, Osh Popham oli näet keväällä neuvonut heille, miten vaahteroista juoksutettiin mahlaa suuria ämpärillisiä ja siitä sitten keitettiin mainiota siirappia. Carey-äiti ja Peter korjasivat vuoteet toisten lähdettyä kouluun ja oli somaa nähdä kuinka topakkana Peter-lintu, toisinaan päällystakissa ja kintaat käsissä, seisoi vuoteen alapäässä auttaen äitiänsä levittämään ja suoristamaan lakanat ja tyynynpäälliset. Hänen pulleat säärensä kuljettivat hänet kymmeniä kertoja asioille yläkerrasta alakertaan ja päinvastoin, ja kaiken aikaa tulvi hänen suustaan loppumaton virta hilpeätä juttelua, kun hän suloisella, piipittävällä äänellään kertoeli äidilleen mitä hän oli juuri tehnyt, mitä hän paraillaan teki, miten hän sen teki ja mitä hän aikoi tehdä minuutin tahi kahden kuluttua. Puoliyhdestätoista puolikahteentoista oli sitten pieni tyven hetki, jolloin Peter opetteli lukemaan, mikä vain toisinaan leipomispäivinä syrjäytettiin. Tähän aikaan oli jo keittiö puhdas ja kiiltävä. Hella loisti puhtaana ja tuli ritisi ja räiskyi. Aurinko paistoi ikkunasta sisään tehden kaiken voitavansa niinä harvoina tunteina, kun sen oli sallittu hoitaa tehtäviään Uuden Englannin lyhyenä talvipäivänä. Peter istui jakkaralla äitinsä tuolin vieressä sylissään "Iloinen aapinen", josta hän totisena ja tarkkaavaisena ammensi oppia luullen sitä koko maailman avaimeksi. Oh! olivatpa ne onnenhetkiä Carey-äidille, kun hän pojan äitiin kääntyneissä kasvoissa näki isän kuvan ilmielävänä, kun tuo muistista häipymätön hymy ja ilakoiva silmänisku Peterin kasvoilla antoivat hänen sydämelleen tuskan pistoksen, joka yhtäkaikki oli puolittain iloa, sillä siinä olivat suloiset muistelmat voimakkain osa. Kuinka paljon hän oppikaan itse tänä hiljaisena rauhan hetkenä täyttäessään Peter-linnun järjen ja sielun taivaallisella opetuksella. Rakkautta tulvi hänestä, äänestä, huulilta ja silmistä, ja rakkautta joi hän itsekin janoisen halukkaasti pienestä, hänen polvillaan istuvasta ihmistaimesta. Mutta tunti oli pian kulunut loppuun. Eikä aikaakaan kun jo alkoi kattila porista, perunat kiehua padassa ja Carey-äidin lusikka hämmentää kaikkea sitä hyvää, joka oli kauan pitänyt hiljaista pihinää paistinpannussa. Toisinaan siinä oli naudanliha viipaleita, toisinaan lampaanlihaa, mutta tulos oli tavallisesti sulava sekoitus nauriita, porkkanoita ja sipulia herkullisessa liemessä, missä siellä täällä yllätyksenä yksitoikkoisuuden estämiseksi uiskenteli lihamöhkäleitä.
Äidin oli ryhdyttävä astiainpesuun sen jälkeen kuin hän oli peittänyt Peter-linnun lämpimään huopaan arkihuoneen sohvalle ja jättänyt hänet sinne unia vetämään, mutta hänen sydämessään ei ollut sijaa nurinalle, vaikka päivät olivat raskaat ja työ tottumattomalle ikävää. Jospa rahaa vain olisi ollut hiukan enemmän! Siinä hänen varsinainen huolensa, sillä satunnaiset, ylimääräiset tulot kävivät yhä niukemmiksi, ja vuoden kuluttua oli heidän pieni rahastonsa oleva surkean mitätön. Tokkohan hän teki kaiken voitavansa, tuumi hän, puuhaillessaan lentävin askelin Keltaisessa talossa milloin ylisellä, milloin kellarissa tahi huoneissa. Hän osasi soittaa pianoa ja laulaa; hän osasi puhua kolmea kieltä ja lukea neljää; hän oli tehnyt hovikumarruksen kahdessa ulkomaalaisessa hovissa; ihailu ja rakkaus olivat seuranneet häntä niin kauan kuin hän saattoi muistaa ja yhtäkaikki hän nyt neljänkymmenen ijällä asui leskenä Uuden Englannin sydänmaassa, pienessä kylässä, valmistaen lihahöystettä lapsilleen päivälliseksi. No niin, nykyinen aika oli valmistuksen aikaa, hänen tuli olla kiitollinen siitä, että hän saattoi hankkia lapsilleen yksinkertaisen päivällisen, hänen tuli olla kiitollinen siitä, että hänen pihvinsä, lihakeittonsa ja pähkinäputinkinsa muuttuivat vereksi, lihaksiksi ja aivokudokseksi, joista ehkä myöhemmin saattoi koitua maailmalle jotain hyötyä! Hänen tuli olla kiitollinen siunatusta onnestaan saada lähettää neljä rusoposkista, nauravaa, virkeätä lasta kulkemaan lumista tietä valkeaksi maalattuun opistoon; kiitollinen siitä, että näki iltalampun ääressä neljä, hartaasti kirjan yli kumartunutta päätä, jotka silloin tällöin kääntyivät hänen puoleensa saamaan apua ja rohkaisua vaikeissa kohdissa. Oliko syytä valittamiseen niin kauan kuin myrskylinnut työskentelivät ja leikkivät Carey-äidin vesipuutarhassa kooten voimia, jotta voisivat lentää jäävuorien ylitse ja sukeltaa niiden alitse sekä lopulta kiivetä Hohtavan Muurin yli? Muurissa ei ole milloinkaan porttia; Vetten-pienokainen Tom oli itse päässyt sen perille, siksipä vain oikein urheat kiipijät pystyvät voittamaan Rauhalammen matkan tuhannet vaikeudet. Eihän Carey-äidin poikaset voisikaan lentää merien yli näyttämään hyville linnuille tietä, elleivät olisi omin voimin opetelleet? Tällaisina hetkinä Carey-äidin oli tapana tarkastaa kuvaansa peilissä sanoen; Ei kannata valittaa, rouvaseni! Äitiyden iloja ei saa kukaan ilman huolia! Ajattele ilojasi äläkä ole pelkuri! —
Ken Herran mielen mukaan luutaa käyttää, sen työ ja huone kaunihilta näyttää.
Silloin hänen silmänsä muuttuivat sinisestä sametista siniseksi teräkseksi ja jokin jumalallinen siunauksen lähde soi hänelle uutta voimaa olemaan lapsilleen sekä isänä että äitinä.
Keltaisen talon lämmin liesi levitti valoa ja lämpöä, ei vain sen ääressä istuville, vaan ympäri koko kylän. Pidettiin joulu-, uudenvuoden- ja loppiaiskutsuja ja näihin aikoihin Bill Harmon näki puupinon Careyn vajassa epäilyttävästi hupenevan. Hän tiesi mitä sylestä maksettiin — kuka sen paremmin olisi tietänyt; mutta hän ja Osh Popham vilkuttivat toisilleen silmää eräänä tuulisena helmikuun päivänä ja ajoivat vajaan kolme syltä kahden asemasta hyvin tietäen ettei halkojen mittaaminen ollut kuulunut Carey-äidin kasvatukseen. Natty Harmon ja Digby Popham tajusivat vanhempiensa esimerkin verrattomasti paremmin kuin heidän saarnansa ja pyysivät eräänä iltapuolena saada sahata ja pilkkoa muutamia isoja halkoja.
Rouva Carey katsahti heihin tutkivasti, ihmetellen mielessään mahtoivatko he ehkä arvata millä kannalla hänen raha-asiansa olivat ja tultuaan siihen päätökseen, että se oli mahdotonta, sanoi hän hymähtäen: "Saatte mielellään tulla tänne sahaamaan tunniksi tahi pariksi, jos tulette lauantai-iltana takkatulelle, kun aiomme koetella taitoamme sanaleikeissä ja nauttia pähkinöitä ja marjamehua."
Leskirouva Berry, joka piti opistolaisia täysihoidossa, lähetti heille silloin tällöin sulavan lihapiirakan ja rouva Popham ja rouva Harmon toivat kuivattuja omenia tahi kurpitsoita, juurikasveja tahi Baldwinin omenia. Ne olivat heidän mielestään vähäisiä antimia siihen katsoen, että kauan tyhjänä ollut Keltainen talo levitti nyt majakkatulen tavoin säteitään yli koko harmaan kylän.
"Ei se rouva taida olla kovin taitava talousihminen!" sanoi Bill Harmon. "Joka kerran kun hän lähettää minulle öljykannunsa täytettäväksi, annan hänelle hyvän tuopinmitan kaupantekiäisiksi, mutta eipä hän jumal'avita, näy tuosta tulevan hullua viisaammaksi! Koetan mitata hänelle kaikessa niin runsaasti kuin hän mittaa lapsilleni, mutta ei kukaan voi pysyä hänen tasallaan! Hän on kuin aurinko, joka paistaa niin hyville kuin pahoille. Henry Lordin nuoret syövät siellä aamiaista ja illallista kerran tahi kahdesti viikossa, vaikka sillä vanhalla kitupiikillä on viisikymmentätuhatta dollaria pankissa."
"Älä huolehdi Bill", sanoi Osh Popham; "jossain hän kerran saa korvauksen. Kaiketi Kaikkivaltias pitää tätä naista silmällä ja johtaa hänet vielä lihaville laitumille. Nuoret kasvavat aikuisiksi ja opiston opettaja sanoo, että he voittavat itse pirunkin, niin ovat teräviä oppimaan! Pojasta tulee piankin vikkelä mies, joka tuo hyvät viikkorahat kotiin äidilleen. Tytöt ovat siksi kauniit, että kaappaavat itselleen miehen niin pian kuin ovat täysissä höyhenissään, ja niin he kaikki ennen pitkää joutuvat lihapatojen ääreen. Ma jo alunpitäen sain hyvää silmää tälle perheelle ja olen tavattoman mielissäni siitä, että aikovat taas keväällä korjauttaa huoneitaan. Teen vaikka ilmaiseksi työtä tuollaisille ihmisille."
"Kait sinä siitäkin olet heille kiitollinen, että kuuntelevat puheitasi, Osh! Tulivatkin tänne juuri parahiksi kuuntelemaan juttujasi, kun muut kylässä olivat jo saaneet tarpeeksi niistä."
"Osaisit vain sinäkin hiukan enemmän juttuja, Bill", vastasi Popham, "niin useammin kutsuttaisiin suakin sinne pikku apua toimittamaan, omenia paistamaan ja iltaa viettämään. Niin rattoisaa talvea ei minulla ole ollut sitten kun Marian kanssa yhteen mentiin kaksikymmentä vuotta takaperin."
"Hän on sinua pitänyt vauhdissa siitä pitäen", hihitti Bill Harmon.
"Niin on", myönsi Osh iloisesti, "mutta tuskinpa sinun kannattaa tuosta ilkkua, sillä et ole koskaan itsekään saanut oikein hengittää naimisiin mentyäsi! Mutta kuuletkos mun valittavan! Maria kiirehti mua kosimaan, ja kiirehti mua naimaankin hänet ja siitä pitäen hän ei ole hellittänyt kättään minusta minuutiksikaan; mutta kyllä hän minut taivaaseenkin kulettaa samaa vauhtia, siitä saat olla varma. Sinne hän saapuu meistä ensimmäisenä, kuten tavallisesti, ja jää hievahtamatta seisomaan salpojen luo, kunnes saa Digin, Lallie Joyn ja minun turvaan."
"Kunnon nainen hän on ja niin on minunkin eukkoni", huomautti Bill tunteellisesti; "ja eversti Wheeler sanoo kunnon naisten olevan sisästä niin muokattuja, etteivät he kaiken aikaa voi olla naurussa suin. Molemmat he nyt paraillaan liikuttavat hyppysiään koulunopettajan hyväksi; siinä hommataan ja puuhataan kuin olisi hän mikäkin morsian, se Thurston."
"Hän on ensiluokkainen opettaja; vain se, jolla itsellään on opettajakokemusta voi tietää kuinka hyvä opettaja Ralf Thurston on, ja minulla sitä on, jotta tiedän mitä puhun."
"En ole koskaan kuullut sinun olleen opettajana, Osh!"
"Et ole lähes kaikkia kuullut minusta, ja hyvin vähän tiedät mitä toimitin ennen Beulahiin tuloani, sillä sinusta ei ole juttujen kuulijaksi, Bill! Olen kerran opettanut Digbyn tunnetuimmassa koulussa, ja poikani Digby sai nimensä siitä koulusta! Isäni ja äitini, näetkös, olivat päättäneet antaa minulle koulukasvatuksen, mutta minulla ei ollut taipumusta siihen päin. Minä olin iso, vahva, kömpelö pojanvetelys, ja vaikka eivät lukuni sujuneet koulussa, pidettiin minua siellä, kun olin pallopelissä niin taitava. Toista luokkaa ylemmäs en koskaan tullut, enkä sinnekään olisi tullut, ellei johtokunta olisi katsonut asiaa sormien läpi pelastaakseen minut koululle. No niin, professori Millard oli matkustanut maalle luentoja pitämään jonnekin Bangorin lähelle ja siellä hän tapasi koulunjohtajan, joka kertoi hänelle että Digbyssä oli kova opettajapula. Hän sanoi heillä jo olleen kolme kappaletta kolmen viikon kuluessa ja heidän sen lisäksi menettäneen kaksi uunia; sillä pojat olivat ajaneet opettajat tiehensä, purkaneet uunit ja heittäneet tiilet ovesta opettajain päälle. Kun professori Millard oli kuullut tämän, virkkaa hän: 'Minäpäs tunnen nuoren miehen, joka sopii koulunne opettajaksi; Ossian Popham on sen miehen nimi. Koulun tarkastaja tuli minua haastattelemaan ja minä sanoin. 'Suostun opettamaan koulussanne yhdeksän viikkoa sadan dollarin palkkiosta, ja jos jätän työni ennen sovittua aikaa, en vaadi senttiäkään!' 'Siinä vasta miestä', sanoo tarkastaja ja niin sovittiin asiasta pitkittä puheitta. Olin mielissäni, että oli lauantaipäivä, jotta saatoin heti lähteä matkaan niin kauan kuin olin vielä sillä päällä. Tulin sunnuntaina Digbyyn ja löysin hyvän täysihoitolan. Johtokunta ei ruvennut minua tutkimaan kaikeksi onneksi. Kolme viimeistä opettajaa oli ollut erinomaisia miehiä, mutta uunit olivat silti menneet menojaan; niinpä he vain tarkastivat suurta kokoani ja käsivarsieni lihaksia ja sanoivat tulevansa kuuntelemaan jonakin päivänä ensi kuussa. 'Tulkaa milloin teitä vain haluttaa, kunhan ette tule ensimmäisenä päivänä', sanon minä. 'Ensimmäisenä päivänä tulee minulla olemaan riivatun paljon työtä'."
"Aikaisin maanantaiaamuna läksin koulutaloon ja tein uuteen pesään aimo tulen. Kun se ei enää kaivannut hoitoa, läksin naapuritaloon ja katselin sieltä oppilaiden tuloa. Talon emäntä oli leskivaimo, jolla oli iso, rajutapainen pojanvetelys koulussa ja hän vei minut mielihyvin ikkunaan, josta taisin katsella. Oli hirvittävän kylmä päivä ja kun kello oli kymmentä vailla yhdeksän ja kouluhuone oli täynnä, astuin sisään suurena kuin mikäkin elefantti. Takana istui viisi riviä isoja poikia ja tyttöjä näyttäen jokainen siltä kuin olisivat uskaltaneet käydä vaikka karhun kimppuun, ja pikkuiset istuivat edessä, kaikki kiikutellen tuoliaan ja nauraa hihittäen. Jo alun pitäen panin heidät hämmästymään, sillä sisään tullessani lukitsin heti oven ja pistin avaimen taskuuni rauhallisena kuin kameeli."
"En virkkanut yhtään sanaa, eivätkä ne kääntäneet silmiään minusta. Kiskaisin päästäni nahkalakkini, sitten rukkaseni, sitten päällystakkini, ja asetin ne tuolille pöytäni taa. Sitten katosi takki päältäni, sitten kaulahuivi ja kaulus, ja nyt alkoivat jo isot tytöt näyttää hätääntyneiltä. Sitten käärin housunkannattimet vyötäisilleni ja sidoin ne lujasti yhteen, sitten sanoin kuuluvalla ja selvällä äänellä: 'Minä olen uusi opettajanne! Minulle on luvattu sata dollaria kun olen päättänyt opetukseni tässä koulussa ja minun aikomukseni on olla täällä loppuun asti ja periä rahani. Nyt on kello viittä vailla yhdeksän. Yhdeksään asti saatte tuumia asiaa. Noh!' sanon, 'tulkaa pois! kaikki te suuret pojat, jos aiotte koettaa, niin selvitetään asiat heti tällä paikalla. Tappeleminen ja oppiminen ei oikein luista samalla haavaa, parasta on niinmuodoin, että nyt heti päätämme kellä tässä koulussa sananvalta on. Uuni on uusi ja minä olen uusi, enkä aio täältä väistyä ennen lukukauden päättymistä!'"
"No niin, ei yksikään koko roikasta hievahtanut paikaltaan eikä hiiskunut sanaakaan! Koko ensimmäisen viikon opetin koulussa paitahihasillani, mutta sen jälkeen se oli tarpeetonta. Matematiikan opetuksessa olin heikonlainen, vanhempain poikain ja tyttöjen oli turvauduttava oppikirjoihinsa, jos mielivät edistyä — ei minusta ollut neuvojaksi — mutta jokainen oppilas siinä Digbyn koulussa sai kaiken aikaa kympin käytöksessään niinä yhdeksänä viikkona, jolloin minä oli siellä opettajana!"
XXX.
KOTISOPPI.
Oli myrskyinen perjantai-ilta maaliskuussa, ulkona elämöi tuisku, rakennellen uhkeita lumikinoksia. Beulah oli verhottu kuninkaalliseen kärpännahkaan, eikä ainoastaan verhottu vaan miltei hautautunut siihen. Keltaisen talon hirret narskuivat ja ikkunoille kokoontui lumiköynnöksiä. Pakkanen oli liikkeellä nipistellen varpaita ja korvia, ripustellen jääpuikkoja talojen räystäille ja koristellen metsän puut kimaltelevilla riippuhetaleilla. Tuuli ulvoi arkihuoneen uunissa, mutta suuren takan pesässä hehkui punainen hiillos ja leimuavat liekit heittelivät lepattavia varjoja lasten kasvoille. Ei ole mahdotonta kasvattaa lapsia keskuslämmössä, ja usein se on välttämätöntäkin, mutta ei kukaan voi vaatia, että se kävisi yhtä yksinkertaisesti ja hauskasti kuin takkavalkean ääressä.
Nancyn lämpimässä helmassa hyrräsi tyytyväisenä kolme uneliasta kissaa. Carey-äiti oli suostunut kahteen ja kun Nancy eräänä päivänä ilmestyi koulusta sylissään kolmas, niin hän jotenkin päättävästi lausui kieltävänsä siltä kodin turvan.
"Jos meidän täytyy olla säästäväisiä kissojen suhteen", huudahti Nancy kiihkeästi, "älkäämme ainakaan tällä alottako! se on sankaritar, vaikka se ei siltä näytä. Kun Rideoutin talo paloi poroksi, niin sen poikaset olivat vasussa keittiönuunin vieressä. Kolme kertaa se juoksi sisään liekkien läpi ja toi suussaan poikasen. Se on menettänyt hännänpäänsä ja osan korvastaankin ja toinen silmä on sokea; sano, äiti, mitä nyt arvelet?"
"Arvelen, ettei kukaan äidiksi itseään väittävä voisi kääntää selkäänsä sellaiselle äidille", sanoi rouva Carey empimättä. "Otetaan maitoa tuoppi enemmän, ja teidän, lapset, on silloin tällöin jätettävä jotain lautaselle; te puhdistatte ne aivan säädyttömän kiiltäviksi."
Tänä iltana oli Neuvottelevalla Raha-asiainkomitealla aivan valmistamaton kokous, kenties siitä syystä, että tällä viikolla oli lautasia kiilloitettu ruokapöydässä aivan pelottavassa määrässä.
"Lapset", sanoi Carey-äiti, "olemme säästäneet niin paljon kuin olemme kyenneet, olemme tehneet työtä minkä voimamme ovat sallineet; vaatteisiin olemme kuluttaneet tuskin mitään, mutta tosiasia on yhtä kaikki, että säästössä olevat varamme tuskin riittävät puoleksikaan vuodeksi eteenpäin. Mitä on meidän tehtävä?"
Nancy hypähti pystyyn, hajoittaen kissansa joka suunnalle.
"Carey-äiti!" huudahti hän nuhtelevasti. "Et ole maininnut rahaa uudesta vuodesta saakka, ja minä luulin, että kihnutimme eteenpäin kuten tavallisesti. Laskut ovat maksetut; mikä nyt on hätänä?"
"Niin, laskut ovat maksetut!" vastasi rouva Carey ja hänen nauravassa äänessään tuntui kyynelten vivahdus. "Laskut ovat maksetut, ja meillä on liian vähän rahaa jäljellä! Me syömme niin paljon ja me poltamme paljon halkoja ja öljyä!"
"Talven selkä on taittunut, äiti rakas!" virkkoi Gilbert hurjan vihurin ravistaessa ikkunaluukkuja kuten mäyräkoira rottaa. "Älä kuuntele tuota vihaista tuulta; se on vain maaliskuun pelotusta. Osh Popham sanoo, että lumi on köyhän pellon lantaa; hän sanoo, että kesä tulee aikaisin ja että tulee hyvä heinävuosi. Me saamme viisikymmentä dollaria niitystämme."
"Se on vasta heinäkuussa ja nyt olemme maaliskuussa," sanoi hänen äitinsä. "Toivoakseni pieni ylösalasin käännettävä Van Twillerimme kuitenkin auttaa meitä toukokuun läpi yhdessä muiden tulojemme kanssa. Mutta säästämispäivien aika on mennyt ja nyt ovat ansaitsemisen päivät tulleet, lapsi-kullat. Minä olen vanhin ja suurin, minun on alotettava."
"Ei koskaan!" huudahti Nancy. "Sinä aherrat jo tarpeeksi meidänkin puolestamme, mutta muiden puolesta sinä et saa koskaan ahertaa: saako hän Gilly?"
"Ei ainakaan minun suostumuksellani!" vastasi Gilbert hyvälle kajahtavalla äänenpainolla.
"Ensi talvena, pelkään, täytyy meidän sulkea Keltainen talo ja —"
Carey-äidin huomautuksen loppuosa jäi ikipäiviksi kuulematta; sillä Nancyltä merkin saatuaan Careyn perheen neljä nuorempaa jäsentä kaatui siinä tuokiossa pyörtyneinä lattialle. Nancy oli salaisesti harjoittanut Peterin sisarusten taitavimmaksi pyörtyjäksi, ja hänen lystikkäät yrityksensä jäljitellä Nancyä olivat niin hilpeyttä herättäviä, että Carey-äiti nauraen selitti, ettei kannattanut puhella vakavista asioista tuollaisten lasten kanssa.
"Mutta mami rakas, ethän sinä tarkoita täyttä totta?" mielisteli Nancy taivuttaen soreata päätään äitinsä olkapään yli ja painuen hänen syliinsä, jolloin Gilbert alkoi näytellä mustasukkaista koiranpentua ja muristen ja haukkuen ja tuuppien työnsi karvaisen päänsä äitinsä käsivarren alitse karkoittaakseen Nancyn hänen etuisasta paikastaan, jota tämä uljaasti puolusti. Tietysti Kittykin löysi pienen tyhjän tilan, johon hän saattoi ripustautua, ja Peter kiipesi sukkelasti äitinsä helmaan, joten rouva Carey näytti suoranaisesti uppoutuvan — lapsiinsa! Vuosi takaperin Julian oli tapana ylenkatseellisen näköisenä pysytellä loitolla tuollaisista hellistä perhenäytöksistä, mutta tänä iltana Carey-äidin ojentaessa kätensä ja tukahtuvalla äänellä huutaessa: "Auta, Judy!" hän tunsi olevansa yhtä tuon nauravan, meluavan ryhmän kanssa. Hän ei tietänyt, että tämä käsi ojennettiin hänelle syystä, että juuri samana päivänä oli tullut kirje, missä kerrottiin Allan Careyn tilan käyneen niin huonoksi, ettei hänen henkisestä toipumisestaan ollut enää mitään toivoa. Hän oli iloinen, toivehikas ja tyytyväinen, kirjoitti herra Manson, ja ylisteli lakkaamatta liikeyritystä, johon hän oli upottanut viimeiset tuhantensa. "Me voimme valmistaa sen kymmenellä sentillä ja myydä sen kymmenellä dollarilla", oli hänen tapansa sanoa innostuneena käsiänsä hieroskellen. "Me voimme maksaa vuokraa toimistohuoneestamme viisikymmentä dollaria kuukaudessa! Ja luulenpa melkein, että voisimmekin!" lisäsi herra Manson, "jos meillä olisi tarpeeksi uskoa ja pääomaa!"
"Käsitättehän, rakkaani, että jättäisin Beulahin vain kaikkein kylmimmäksi ajaksi tahi ansaitakseni hiukan rahaa", sanoi rouva Carey silitellen pukuansa, oikaisten kaulustansa ja kiinnittäen paikoilleen Nancyn rajusta syleilystä löyhtyneet hiuspalmikot.
"Minun täytyy heti ryhtyä käsittelemään tätä probleemia", virkkoi Nancy mittaillen askelillaan lattiaa. "Olenkin ollut niin syventynyt Virgiliukseen, niin retoriikkaan ja ainekirjoitukseen vajonnut, etten ole kuukausimääriin ajatellut keinojen keksimistä ja varojen hankkimista, mutta Keltaisesta talosta emme tietysti tule koskaan lähtemään, ja meidän on tietysti hankittava ja ansaittava tarpeeksi rahaa elääksemme siinä. Meidän täytyy tuumia tätä joka joutohetki, kunnes loma-aika tulee ja sitten meillä on oleva melkein neljä kuukautta aikaa koota itsellemme niin paljon omaisuutta, että suoriudumme ensi vuodesta. Minulla on jo itselläni hyvä tuuma. Arvelin odottaa kunnes olen täyttänyt seitsemäntoista, mutta siihen on vielä neljä kuukautta ja se kestää liian kauan. Olen joka tapauksessa kyllin vanha aloittamaan. Tunnen tällä hetkellä olevani kyllin vanha kirjoittamaan muistelmiani."
"Julkaise kirjeesi Amerikan konsulille Breslaussa; niistä syntyy aikamoinen kirja!" kiusoitteli Gilbert.
"Todennäköisesti minä sen teenkin, suulas Gillyni", vastasi Nancy ylpeänä harjaansa heilauttaen. "Ei joka tyttö saakaan kerran kuukaudessa kirjeitä Kiinassa olevalta amiraalilta ja Saksassa olevalta konsulilta."
"Minua et vain saisi kirjeisiin vastaamaan, ei, vaikkapa kirjoittaja olisi itse Saaban kuningatar tahi Intian keisarinna", huudahti Gilbert, jonka kynä oli tuntuvasti heikompi kuin hänen miekkansa. "Halloo, te molemmat siellä! mitä siellä kuiskailette?" huusi hän Kathleenille ja Julialle, jotka olivat vetäytyneet suuren huoneen syrjäisimpään soppeen ja siellä päät yhdessä sopattivat vilkkain elein.
"Meillä on tuuma! Meillä on tuuma! Olemme löytäneet keinon!" lauleskelivat molemmat tytöt lähestyen tanssiaskelin takan ääressä istuvaa ryhmää. "Emme puhu siitä mitään ennenkuin se on pantu toimeen, mutta se on kerrassaan loistava ja niin käytännöllinen."
"Kuinka paljon?" kysyi Gilbert suppeasti.
Tytöt kuiskailivat vielä parisen minuuttia ja näyttivät kertovan kaksikymmentäviisi ensin viidellätoista ja sitten uudelleen kahdellakymmenellä.
"Kolme dollaria ja seitsemänkymmentäviisi senttiä tahi neljä ja puoli dollaria viikossa riippuen olosuhteista!" vastasi Kathleen ylpeästi.
"Oletteko molemmat siinä?"
"Olemme."
"Koko päivänkö?"
Taas päännyökähdyksiä, kuiskauksia ja laskemista.
"Eikä, vain kolme tuntia päivässä."
"Tarvitaanko siihen minuakin?"
"Vain hiukan."
"Sen kohta arvasin!" sanoi Gilbert mahtavasti. "Aina te tarvitsette minua ja vasaraani tahi sahaani; mutta minäkin puolestani aion olla ahkera, niin että saatte nyt itse soutaa venheenne maalle."
"Saat maksun siitä, mitä teet", lausui Julia viekkaasti nykäisten Kathleeniä kylkeen, jolloin molemmat purskahtivat sellaiseen nauruun, joka on vain aivan nuorille suotu.
Samassa kolkutettiin ovelle, ja ympyräportailla kuului joku kopistelevan lunta jaloistaan.
"Mene avaamaan ovi, Gilbert; kukahan näin myöhään tällaisessa ilmassa tulee — vaikka eihän kello ole kahdeksaa enempää! Kas herra Thurstonhan siellä on!"
Ralf Thurston astui sisään punehtuen ja hymyilevänä, iloisena ystävällisestä vastaanotosta, mutta peläten häiritsevänsä ja uskaltamatta oikein näyttää kuinka onnellinen hän oli heidän seuraansa päästessään.
"Iltaa, hyvä herrasväki!" virkkoi hän. "Näettekö, en malttanut odottaa, rouva Carey. Ei pahinkaan myrsky voinut estää minua tulemasta tänä iltana teitä kiittämään."
"Mitä äiti on taas tehnyt?" kysyi Nancy. "Hänen oikea kätensä puuhailee alati, mutta kun hän ei milloinkaan puhu vasemmalle kädelleen tuumistaan, olemme me lapset aina pimeydessä?"
"Ei siitä kannata puhua", sanoi rouva Carey työntäen nuoren miehen ystävällisesti korkeaselkäiseen kiikkutuoliin. "Rouva Harmon, rouva Popham ja minä olemme vain koettaneet osoittaa herra Thurstonille kiitollisuuttamme siitä, että hän opettaa väsyttäviä lapsiamme."
"Kuinka tiesitte, että tänään on syntymäpäiväni?" kysyi Thurston.
"Kirjoitittehan päivän Lallie Joyn syntymäpäiväkirjaan?"
"Kirjoitin tosiaankin; sen olin jo aikaa sitten unohtanut. Minun syntymäpäivääni ei ole koskaan ennen muistettu ja olen jo kahdenkymmenenneljän vuoden vanha."
"Sitten oli jo aika muistaakin!" myhähti rouva Carey.
"Mutta, mitä äiti on tehnyt?" kuului Nancyn, Gilbertin ja Kathleenin kärsimätön kuoro.
"Hän tuli kolkkoon, ilottomaan huoneeseeni ja muutti sen kodiksi", sanoi Thurston. "Kenties hän toivoi, että pysyisin siinä hiukan enemmän ja vaivaisin häntä vähemmän! Joka tapauksessa hän on hankkinut Keltaiselle talolle melkein vaarallisen kilpailijan!"
Ralf Thurstonilia oli tilava, jotenkin ikävä huone Bill Harmonin puodin yläpuolella ja hän söi ateriat leskirouva Berryn luona, joka asui lähellä. Hän oli orpo eikä häneltä riittänyt rahaa ylellisyystavaroihin, sillä kaikki hänen ansionsa meni välttämättömien, opintoaikana tehtyjen velkojen maksamiseen.
Tänä pyryisenä perjantai-iltapäivänä, sillä aikaa kuin opettaja nautti aamiaisensa opistossa, oli rouva Carey kahden naapurinsa avustamana käyttänyt tilaisuutta hyväkseen muuttaakseen Ralfin huoneen mukavaksi ja viihtyisäksi. Vanha, halkeillut, savuava kamiini oli korjattu pois ja Bill Harmon oli varustanut huoneen käytetyllä Franklin-uunilla, joka hänelle oli jätetty suorittamattoman velan vastineeksi. Se oli valmistettu rasvakivestä ja edessä siinä oli aukenevat luukut niin että saattoi nähdä leimuavat liekit alla päin ja ikävissään istuessa. Olkimatto oven edustalla oli mennyt mukiin syksyaikana, mutta rouva Carey peitti nyt keskilattian kirkkaanpunaisella karvamatolla — se oli jäte Charlestownin talon sisustuksesta. Kumpaankin ikkunaan hän ripusti valkeat, kukikkaat uutimet. Ossian Popham oli hät'hätää kyhäissyt punaisella huopavaatteella päällystetyn varjostimen vuoteen ja pesukaapin eteen ja Ralfin pienen, huojuvan pöydän tilalle oli saatu iso, leveä honkapöytä, jota puolittain peitti vanha kirkkaanpunainen pianovaate. Nähdessään näiden esineiden aikaansaaman hauskan muutoksen Osh kiirehti takaisin vajakamariinsa ja palasi sieltä hetken kuluttua kantaen käsissään parisen kiireisesti kokoonkyhättyä hyllyä. Nämä hän naulasi seinälle ja täytti kirjoilla, mitkä hän löysi vaatekomerosta, lattialta, vuoteen jalkapäästä ja ikkunalaudoilta.
"Ethän sinä niin suuresti pidä väliä siitä missä iltasin istut, Ossian?" kysäisi rouva Popham, joka kaiken päivää oli elänyt ja liikkunut rajattoman tarmon huumauksessa. "Kiikkutuolissasi, näetkös, on turkinpunainen tyyny ja se näyttäisi niin hirveän hauskalta herra Thurstonin huoneessa. Sinähän soitat viulua suurimman osan iltaa ja käyt nukkumaan aikaisin."
"Mitäs minusta väliä!" huudahti Ossian hyväntuulisesti ja katosi heti pyydettyä istuinta noutamaan. Kun hän palasi, oli hänellä lisäksi kaksi suunnattoman suurta, keltaista merinäkinkenkää, jotka hän asetti lattialle molemmin puolin uuninmattoa. "Mitä niistä pidätte?" kysäisi hän rouva Careyltä.
"En ollenkaan", vastasi tämä päättävästi.
"Vai ette?" kysäisi Osh epäuskoisena. "No ihme ja kumma, kaikilla on oma makunsa. Entä mitä sanotte vanhasta pöytälampusta. Löysin kotoa yhden, jonka voin pronssata hienoksi parissa minuutissa, jos rouva Harmon voi hankkia varjostimen Billin tavaravarastosta."
He viipyivät kaikki huoneessa, kunnes tämä viimeinenkin keksintö oli pantu täytäntöön, viipyivät kunnes tuli uunissa oli palanut hehkuvaksi hiillokseksi. Sitten he laskivat ikkunakaihtimet alas, sytyttivät lampun, loivat vielä viimeisen ihailevan katseen huoneeseen ja lähtivät kotiin.
Tämä oli vaatinut vain muutaman tunnin ajatusta ja työtä, ja tuskin mitään rahallisia kustannuksia, mutta voitte kuvailla miltä Ralf Thurstonista tuntui, kun hän kylmästä ja pyrystä astui huoneeseensa. Hänestä näytti joku satujen loihtija käyneen siellä taikojaan tekemässä. Hän vaipui istumaan kiikkutuoliin ja katseli kiiluvaa hiillosta, katseli sitä lämmintä hohdetta, jonka se heitti iloiselle, kirkkaanpunaiselle matolle, katseli hämmästyksen ja ihastuksen huumeessa, kunnes hänen silmänsä sattui lampun vieressä olevaan korttiin — "Syntymäpäivälahja kolmelta äidiltä, jotka ovat kiitollisia teidän työstänne heidän poikiensa ja tyttöjensä hyväksi."
Hän tunsi rouva Careyn käsialan ja riensi Keltaiseen taloon niin pian kuin oli syönyt illallisensa, mutta nyt koko perheen läsnäollessa, hän tunsi olevansa tuppisuu ja tykkänään kykenemätön sanoin ilmaisemaan kiitollisuuttansa.
Oli makuullemenon aika ja nuori väki hupeni vähitellen takkatulen äärestä.
"Suutele äitiä ja sano hyvää yötä, Peter-muru", virkkoi Nancy, ottaen vastahakoista keruubia kädestä. "'Hoc opus, hic labor est', herra Thurston, saada Peter-lintu nukkumaan, kun hän kerran on alakerrassa. Lyö kättä tulevalle opettajallesi, Peter; ei, sinä et saa suudella häntä; ei pikku poikien pidä suudella suuria klassikoita ellei heitä pyydetä."
Thurston nauroi ja nosti riemuitsevan Peterin korkealle ilmaan. "Hyvää yötä, pikku mies!" virkkoi hän. "Pidä kiirettä, että pääset kouluun!"
"Kyllä minä jo melkein voin tulla!" kehuskeli Peter. "Osaan jo lukea 'Herää — jo — poikaseni — päivällä — ei — nukuta, — jo — on — kaste — kuivumassa', kun pidän kirjan ylösalaisin, — enkö osaakin, mami?"
"Osaat sinä, poikani, lähde menemään nyt siskon kanssa."
Thurston avasi Nancylle oven ja hänen silmänsä seurasivat silmänräpäyksen verran nuorta tyttöä hänen astuessaan portaita alas. Vanhassa punaisessa kashimirhameessaan Nancy heloitti tänä iltana kuin mikäkin rubiini. Hänen silmiensä säihky, hänen tukkansa kiilto, hänen huuliensa pehmennyt puna, hänen notkean, nuoren ruumiinsa sulavat liikkeet, herättivät hänen äitinsäkin huomiota, vaikka hän oli tottunut tyttärensä kauneuteen. "Hän on tulemassa nuoreksi tytöksi!" ajatteli rouva Carey kaihomielin. "Minä näen sen jo selvästi, ja pian tulevat muutkin sen näkemään."
Voi! nuori Ralf Thurston oli sen nähnyt jo viikkokausia. Hän ei ollut ehkä niin paljon rakastunut Nancyyn, tyttöön, kuin Nancyyn, tulevaan nuoreen naiseen. Äitiä ympäröivästä sädeloistosta oli jotain tarttunut tyttäreenkin. Nancyssä tuntui alati niiden vaikutusten kosketusta, joiden alaisena hän oli elänyt syntymästään saakka. Häntä ei voinut katsella eikä puhutella tuntematta, että äiti hengitti, kasvoi, kukoisti hänessä päivä päivältä.
Nuori opettaja palasi takkatulen ääreen, missä rouva Carey yhä seisoi mietteisiin vaipuneena.
"En ole milloinkaan ennen saanut olla kahdenkesken kanssanne", sammalsi hän, "ja nyt tartun kiinni tilaisuuteen puhuakseni teille, mitä olette ollut minulle siitä päivin kuin Beulahiin tulin."
"Te olette auttanut minua vaikeuksissani enemmän kuin minä olen saattanut hyödyttää teitä", vastasi rouva Carey rauhallisesti. "Gilbert oli niin kapinamielinen maalaiskouluille, niin yliolkainen, niin halveksiva niiden ansioihin nähden, että täydellä todella pelkäsin hänen aikovan heittää lukunsa kesken opistossa. Te olette käännyttänyt hänet ja siitä olen hyvin kiitollinen."
"Olen tavattoman tyytyväinen kouluuni", sanoi Ralf, "ja tätä perhettä on minun siitä kiittäminen! Teidän lapsenne sekä Olive ja Cyril Lord ovat antaneet vauhtia koululle, ja muut seuraavat heidän jälkiään minkä kykenevät. Koko liudassa — vaikka heitä on kuusikymmentä — ei ole yhtäkään vetelystä eikä laiskuria. Beulah ei ole kolmeenkymmeneen vuoteen ollut niin ylpeä opistostaan ja kiitosta lankee minunkin osalleni. Koetan tehdä Gilbertin ja Cyrilin puolesta mitä heidän vanhempi veljensä tekisi, mutta olisin ollut voimaton, ellei minulla olisi ollut kotia ja tätä liettä innoittamassa minua!"
"Tibi splendet focus!" lausui rouva Carey viitaten Oliven kirjoitukseen uuninreunan alapuolella.
"Olenhan sen tuntenut alusta alkaen!" virkkoi Ralf. "En ole koskaan tuntenut äitiäni, rouva Carey, ja harvojen naisten kanssa olen ollut tekemisissä elämässäni; olen ollut liian köyhä ja työn painama viljelläkseni heidän ystävyyttään. Sitten tulin Beulahiin ja te veditte minut piiriinne, kutsuitte tuntemattoman, ilottoman nuorukaisen pieneen ryhmäänne! Se oli ihanata, ihmeteltävää!"
"Mitä varten on olemassa äitejä, ellei juuri tehdäkseen tätä ja paljon muutakin äidittömille pojille?"
"Niin, kenties ei minulla toiste ole rohkeutta avata suutani; uskokaa siis minua, kun sanon että teidän vaikutuksenne on oleva elämäni käännekohta. En tahdo koskaan, niin totta kuin Jumala minua auttakoon, tehdä mitään, joka voisi saattaa minut arvottomaksi istumaan tämän takkatulen ääressä! Niin kauan kuin voin käyttää aivojani ja käsiäni työhön, pyrin siihen, että voisin luoda aikanani toisen, samankaltaisen kodin kuin tämä on. Teidän ansionne on, että tyttö, joka minut ottaa, saa minusta paremman aviomiehen kuin muuten, teidän, että lapseni, jos niitä minulle suodaan, saavat paremman isän kuin muuten olisivat saaneet. Olkaa varuillanne, rakas rouva Carey, teidän takkavalkeanne hohtaa pitkän, pitkän matkan päähän!"
Carey-äiti oli liikutettu sydämensä syvimpään sopukkaan. Hän kumartui eteenpäin ja tarttui molemmin käsin Ralf Thurstonin nuoriin kasvoihin, joihin kieltäymykset ja ahkera opiskelu olivat painaneet leimansa. Ralf taivutti vaistomaisesti päätänsä osaksi salatakseen silmiin kihoavia kyyneleitä, ja rouva Carey suuteli häntä otsalle yksinkertaisesti ja hellästi. Siinä samassa nuorukainen heittäytyi polvilleen uuninmatolle; kaiken ihailevan hellyytensä hän laski Carey-äidin jalkain juureen, koko hänen nuorekas ritarillisuutensa leimahti ilmi äskeisen kosketuksen tuottamasta kunniasta.
Ja maailmassa on sittenkin naisia, jotka eivät välitä olla äitejä!