WeRead Powered by ReaderPub
Keltaisen talon lapset cover

Keltaisen talon lapset

Chapter 33: XXXII.
Open in WeRead

About This Book

A warm domestic narrative follows a devoted mother who temporarily leaves her children to tend to an ill relative while the children, under the spirited supervision of an older sister, prepare to move into a new home; scenes portray sibling play, household preparations, affectionate goodbyes, and neighborhood involvement. The story traces the family's adjustments to changing circumstances, the older children's responsibilities, arriving relatives who complicate plans, and the children's encounters with new rooms, social events, and small triumphs. Themes include familial devotion, youthful resourcefulness, community ties, and the interplay of humor and sentiment in daily life.

XXXI.

PILVIÄ JA PÄIVÄNPAISTETTA.

Talvi meni menojaan. Niityiltä ja kedoilta suli lumi vähitellen, ensin ne muuttuivat ruskeiksi ja sitten näyttäytyi siellä täällä, missä aurinko paahtoi kuumimmin, vihertäviä täpliä. Tiet olivat paksussa, tahmeassa rapakossa ja kärsimättömät talonpojat hoputtivat hevosiansa eteenpäin kärrynpyörien vajotessa syvälle liejuun. Sitten seurasi sateisia päiviä, tuuli kuohutteli joen lyijynväristä pintaa, paljailta puunoksilta tihkui raskaita vesipisaroita ja kaikkialla tuntui märän ruohon ja puhtaan, janoisen mullan tuoksua. Tuli lauhkeampi ilma, sitten rajuilmoja, sitten kosteutta ja sumua, mutta elämän henki edistyi varmasti siellä täällä, kaikkialla, ja maaemon herääminen, tuo ikuisesti uusiintuva ihme, oli jälleen alkanut. Mahla kohosi puihin, veri pulppusi lasten suonissa, äidit alkoivat valmistaa yrttiteetä ja siirappileipiä, nuoret ihmistaimet olivat rauhattomia; koko luomakunta sykähteli ja huokaili ja värähteli.

Huhtikuu oli kulunut vaihtelevine sade- ja päivänpaistepäivineen ja säät vakiintuneet.

Koko maa riemun saa, vedet soi, ilakoi. Ja joutuessa toukokuun saa luodut kaikki lauleluun.

Careyn tytöt eivät olleet milloinkaan kuulleet "elämän iloa" käytettävän juhlapuhelauselmana, mutta oi! he tiesivät siitä paljonkin näiden kahden ensimmäisen taivaallisen kevään aikana pienessä Beulahin kylässä! Auringonnousu oli niin ihmeellinen; puut ja ruoho niin lumoavan vehreät, kedonkukkaset niin ihanat! Entä joki kirkkaina päivinä ja tuo vilahdus merestä, mikä näkyi Beulahin kukkulain harjalta, ja kävelyretket havumetsissä — tokko paratiisissakaan oli mitään tämän vertaista?

Ja kuinka ruoka maistui; ja kuinka virkistyttävät, liikuttavat ja ihanat olivat kirjat, joita luettiin. Kun autuaallinen päivä oli lopussa, tuli sikeä, katkeamaton uni ilman ponnistuksia niin pian kuin lämmin, punoittava poski kosketti viileätä tyynyä.

"Viime keväänä olin kuudennellatoista ja nyt, vaikka siitä on vain vuosi kulunut, on kaikki toisin!" tuumaili Nancy. "Milloinkahan kaikki muuttui niin erilaiseksi. Yhtaikaa se ei mitenkään ole tullut, varmaankin se on tullut hiljakseen päivä päivältä, niin hiljakseen, että olen tuskin huomannut sitä ennenkuin juuri nyt."

Nuoren tytön ajatukset lentävät alati kaihoten ja arkoina tulevaisuutta kohti. Hänen viattoman sydämensä syvyydessä tuntuvat tulevat tapahtumat milloin epämääräisiltä, kuiskaavilta salaisuuksilta, milloin ylevän hiljaisuuden peitossa olevilta lupauksilta. Tämän salaperäisyyden keskeltä nuori, vakavamielinen ihmislapsi huokailee itsekseen: "Mihin olen määrätty? Kelpaanko mihin tahansa? Enkö kelpaa mihinkään? Onko minun odotettava, kunnes tulevaisuuteni tulee minua noutamaan vai onko minun lähdettävä sitä noutamaan?"

Tällaisia hiljaisia, kysyviä ääniä värähteli nyt Nancynkin mielessä, mutta se tiesi, että hän "tuli täysikasvuiseksi", että häh tarttui käsiksi elämään, uneksien uusia unelmia. Kathleen ja Julia olivat hänen mielestään naurettavan nuoria. Hänen teki mieli antaa heille neuvoja, mutta hänen synnynnäinen huumorin taipumuksensa onneksi sulki hänen suunsa. Gilbertiä hän piti karkeana, ja muokkaamattomana; tosin lupaavana mutta kehittymättömänä poikana. Oliven vakavampi arvostelutapa ja haikea, kummallinen elämänkatsantokanta, hänen vastenmielisyytensä kaikkeen mikä esiintyi miehisessä muodossa, hänen kapinallinen suhteensa isäänsä, kaikki tämä kiehtoi ja hämmästytti Nancya, jonka välitön, hehkuva luonne riensi avosylin kaikkea elollista vastaan ja riemuiten jakeli rakkautta niin kauan kuin ei häntä työnnetty takaisin.

Cyril saattoi hänet ymmälle. Hiljaisena, itseensäsulkeutuneena, ujona hän kulki omaa tietänsä ja kun Nancy joskus koulussa sattui nostamaan silmänsä kirjastaan, tapasi hän pojan vakaasti tuijottamassa häneen kuten arka, janoisena lähteestä juova vuorikauris. Nancy ei pitänyt Cyrilistä, mutta hän sääli häntä ja oli kursailemattomaan, poikamaiseen tapaansa yhtä ystävällinen hänelle kuin kaikille muille.

Lukukauden viimeiset päivät olivat käsissä ja ilma oli täynnä koekirjoituksia ja valkoista musliinia ja vyönauharuusukkeita. Kesäkuu toi Keltaiseen taloon kaksi yllätystä. Eräänä aamuna Kathleen syöksähti Nancyn huoneeseen huutaen: "Nancy! Fergusonit tarjoutuvat ottamaan Judyn omaksi lapsekseen, mutta hän ei halua mennä. Ajatteles! Mutta hän pelkää pyytää äidiltä, että hän saisi jäädä. Menemmekö pyytämään hänen puolestaan, menemmekö?"

"Mennään vain; mutta näetkös, meidän varamme ovat hyvin vähissä, Kitty, siinäkin tapauksessa, että kaikki onnistumme loma-ajaksi suunnitelluissa hankkeissamme. Julia ei saa koskaan mitään kauniita pukuja, jos hän jää meidän luoksemme, ja hän rakastaa vaatteita. Miksi eivät Fergusonit ottaneet häntä lapsekseen, ennenkuin äiti ennätti käännyttää hänet?"

"Niin", myönsi Kathleen, "silloin olisivat kaikki olleet iloisia, mutta nyt tulemme häntä kaipaamaan. Kuvailepas, että Judya kaivataan! Olisimmeko koskaan voineet uskoa sitä!"

"Kaikki hänen mahtailemisensa ja kerskailemisensa on mennyt menojaan kuin tuhka tuuleen", nauroi Nancy. "Ei olisi hauskaa nähdä hänen soluvan takaisin vanhaan judymaisuuteensa, eikä äitikään pitäisi siitä. Äiti on todennäköisesti pitävä hänet, sillä tiedän, että herra Manson arvelee Allan-sedän elävän korkeintaan pari kuukautta enää."

"Eikä äiti salli kenestäkään Careystä tulevan Gladys Fergusonin jäljennöstä; ja siksi kaiketi Judy muuttuisi aikaa myöten."

Julia vei itse rouva Fergusonin kirjeen Margaret-tädin luettavaksi, joka hämmästyksekseen näki tytön tavallisesti niin rauhalliset kasvot mielenliikutuksesta värähtelevän.

Rouva Carey luki kirjeen tarkkaan. "Tämä on hyvin ystävällinen ja jalomielinen tarjous, Julia. Isältäsi emme nyt voi kysyä neuvoa, sinun on itse päätettävä. Sinulta ei tule puuttumaan mitään ja elämäsi on oleva täynnä vaihtelua ja huvia, kun se sitä vastoin meidän luonamme, kuten tiedät, on kuluva työssä ja kieltäymyksissä ainakin toistaiseksi."

"Mutta sitten, Margaret-täti, saatte yhden lisää ruokittavaksi ja vaatetettavaksi, ja rahaa on niin vähän."

"Niin kyllä, mutta sinä olet yhtäkaikki lisäapuna. Aika on pian tulossa, jolloin Gilbert ja Nancy lähtevät maailmalle huolehtimaan toimeentulostaan. Sinä ja Kathleen saattaisitte jäädä Peterin ja minun luo odottamaan vuoroanne. Se ei ole kovinkaan houkuttelevaa verrattuna siihen, mitä Fergusonit sinulle tarjoavat."

Silloin nuo monet hennot pikku purot, jotka viime vuoden kuluessa olivat paisuneet Julian sydämessä, hellyyden, kiitollisuuden ja myötätunnon purot, tulvivat äkkiä yli äyräittensä, virraten sinne tänne ja pehmittäen kaiken, minkä yhteyteen joutuivat. Kiviset alat sulivat, karut paikat virkosivat eloon ja kiihkeässä mielentilassa, jota hän tuskin itsekään käsitti, huudahti Julia: "Oi! rakas Margaret-täti, pidä minut, pidä minut! Tämä on koti; en tahdo koskaan jättää sitä! Tahdon olla Carey-äidin linnunpoikanen."

Lapsi oli heittäytynyt syliin, josta ei vielä koskaan oltu työnnetty ketään pois ja viljavain kyynelten kostuttaessa hänen poskiaan nyyhkytti hän pyyntönsä.

"Kas niin, kas niin, Judy rakas; sinä olet yksi meistä, emmekä voisi sallia sinun lähteä, ellei sinulla olisi jotain todellista hyötyä siitä. Jos sinä täydellä todella haluat jäädä luoksemme, niin olet meille vain sitä rakkaampi ja olet sulautuva meihin enemmän kuin milloinkaan ennen. Kuivaa siis kyyneleesi, muuten olet pikku hanhenpoika etkä ensinkään minun linnunpoikaseni."

Seuraava yllätys oli Ann Chadwick-serkku, joka ajaa karahutti portaitten eteen ilmoittamatta ennakolta mitään tulostaan ja pyysi kyytimiestä heti noutamaan hänen kaksi matka-arkkuansa.

"Kaksi matka-arkkua", ähki Gilbert, "tietää koko kesää!"

Mutta siinä hän pettyi; sillä arkut tiesivät sieviä, valkosia pukuja kolmelle tytölle, kaikille perheenjäsenille kaksi paria hansikkaita, musta silkkinen pukukangas rouva Careylle ja lukemattomia pikku esineitä, jotka jo kauan olivat olleet harvinaisuuksia Careyn vaatevarastossa.

Jaettuaan nämä lahjansa jotenkin tylysti kuten tapansa oli ja vastaanotettuaan perheen kiitollisuuden osoitukset ainaisella happamuudellaan — hänen onnistui parin päivän kuluessa esiintyä niin perin epämiellyttävänä, ettei hän ollut vielä koskaan ennen ollut semmoinen. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt niin tomuisia teitä kuin Beulahissa; eikä niin paljon itikoita ja kärpäsiä, ei sellaista hedelmäin puutetta, sellaisia liukaskielisiä, nenäkkään tuttavallisia naapureita, ei sellaista kuivaa pappia, sellaista huomaamatonta tohtoria, eikä sellaisia nylkeviä kauppiaita.

"Mitä on meidän tehtävä Ann-serkulle!" huudahti rouva Carey tuskaantuneena Nancylle. "Hän antaa meille suurenmoisia lahjoja, mutta lienee tuskin lainkaan meihin kiintynyt, ja me puolestamme otamme vastaan hänen lahjansa tuntematta häntä kohtaan rakkautta. Tämä tilanne on kerrassaan nöyryyttävä! Vuosikausia olen sitä kestänyt, koska hän isänne ollessa poikana oli hyvä hänelle, mutta nyt kun hän on tullut noin mahdottomaksi, luulen että minun täytyy puhua hänelle suorat sanat."

"Hän puhui kyllä suorat sanat minulle, kun tunnustin että Gilbert ja minä olimme pudottaneet ja särkeneet 'Likaisen Pojan!'" sanoi Nancy, "ja hän on ollut hyvin suutuksissaan minulle siitä asti."

"Ann-serkku", sanoi rouva Carey sinä iltapuolena heidän istuessaan pengermällä, "ei tarvitse olla kovinkaan terävänäköinen huomatakseen, ettet sinä hyväksy meidän elintapaamme etkä yleensä meidän tapaamme arvostella asioita. Kun tiedän mitä ajattelet meistä en soisi sinun tuhlaavan rahojasi meidän hyväksemme ja antavan meille tällaisia kauniita ja kalliita lahjoja. Se saattaa minut epämieluisaan kiitollisuussuhteeseen sinuun."

"En minä tietääkseni erikoisesti paheksu teitä", sanoi neiti Chadwick.
"Osoittavatko tekoni paheksumista?"

"Käytöksestäsi päättäen olet tyytymätön."

"Käytöksestä ei voi paljon mitään päättää", vastasi Ann-serkku. "Minun mielestäni olet aivan liian taipuvainen ja kyynelherkkä, mutta onhan meillä kaikilla vikamme. Minusta sinulla ei ole ensinkään oikeutta ruokkia naapureitasi ja polttaa halkoja heidän hauskuudekseen, kun eivät varasi riitä edes omien lapsien tarpeeksi. Minusta on tarpeetonta että sinulla on neljä lasta, eikä sinun olisi tarvinnut niiden lisäksi ottaa vielä viidettä, vaikka minun on myönnettävä, että hän on muodostunut paremmaksi kuin saatoin odottaa. Mutta tuo kaikki ei kuulu minuun, ja vaikka oletkin niin takaperoinen hommissasi, pidän sinusta enemmän kuin ihmisistä yleensä, mikä ei merkitse paljon."

"Mutta ellet voi käsittää minun ajatustapaani, miksi sitten alati kiusaat itseäsi tulemalla meitä tervehtimään. Se vain suututtaa sinua."

"Se kiusaa minua, mutta yhtäkaikki en voi olla tulematta. Luullakseni se johtuu siitä, että viihdyn sittenkin paremmin teidän piirissänne kuin muualla. Ethän katsone karsain silmin oloani täällä?"

"Miten voisi sellainen tulla kysymykseenkään, kun sinä annat meille niin paljon — paljon enemmän kuin mitä meidän pitäisi vastaanottaa, niin paljon enemmän kuin mistä voimme koskaan kiittää sinua."

"Ei minua tarvitse kiittää; sen sinä hyvin tiedät; mutta teidän perheenne on aina niin vastahakoinen, te ette voi ymmärtää ihmisiä, jotka ovat hiukan erikoisempia. Minä en kursaile ihmisiä enkä tahdo kenenkään kursailevan minua. Suuteleminen käy sinulta yhtä helposti kuin syöminen, mutta minä en ole koskaan voinut sietää sitä. Kerrassaan ilettävä, hyljättävä tapa! Minä annan mitä haluan ja milloin haluan; en siitä syystä, että näen ihmisten olevan puutteessa, vaan koska en muuten voisi kuluttaa tulojani. Jos saisin seurata omaa päätäni niin ostaisin sinulle hyvän talon Buffalossa juuri omani vieressä; ottaisin naurettavan pienet tulosi ja hoitaisin ne puolestasi; rakentaisin kuudenjalan korkuisen piikkiaidan koko hökötyksen ympäri, niin etteivät naapurit pääsisi sisään syömään teitä puille paljaille, ja parin vuoden kuluessa voisin tehdä jotain perheestäsi!"

Rouva Carey päästi ompeleensa putoamaan, heitti päänsä taaksepäin ja nauroi niin että sininen taivaanlaki kajahti.

"Nähtävästi pidät minua sekapäisenä", huomautti Ann-serkku hetken ääneti oltuaan.

"En tiedä, Ann-serkku", virkkoi rouva Carey ryhtyen jälleen työhönsä. "Oli miten oli, sinä et sille mahda mitään. Luovu sinä kaikista yrityksistä ymmärtää minun katsantokantaani, niin minäkin annan sinun olla rauhassa."

"Sinua ei siis haluta tulla Buffaloon?"

"Ei toden totta, kiitos vain, Ann-serkku."

"Sinä jäät tänne, tähän vaivaiseen kylä-pahaseen, ja aiot vanhentua täällä — sinä, neljänkymmenen vuotias, kaunis nainen, jolla voisi olla vaikka miljoonamies aviomiehenäsi ja turvanasi?"

"Miehelläni oli kylläksi rahaa minun tarpeitani varten ja kun minä tapaan hänet jälleen ja näytän hänelle neljä lastani, on hän oleva rikkain mies paratiisissa."

Ann-serkku nousi istualtaan. "Huomenna minä matkustan enkä palaa tämän vuoden kuluessa. Olen ostanut piletin ensi viikolla Liverpooliin lähtevään laivaan."

"Ulkomailleko? Ja yksin, Ann-serkku?"

"En, lähden Cookin matkailija-seurueessa."

"Kuinka omituista!" huudahti rouva Carey.

"Miksi niin; ovathan melkein kaikki olleet ulkomailla. En luule suuresti ihastuvani sikäläisiin tapoihin, mutta koska muut ovat voineet siellä kestää, niin voinen kai minäkin. Ellei minua huvita siellä olo, on minulla tarpeeksi rahaa lähteä matkoihini ja tehdä kuten minua haluttaa."

Viimeinen ilta kului hupaisesti ja rauhallisesti, sillä kaikki Careyt tekivät parhaansa välttääkseen vaaranalaisia puheenaineita ja ollakseen niin miellyttäviä kuin mahdollista. Seuraavana päivänä Ann Chadwick-serkku lähti matkalleen ja hyvästellessään kummallista vierastaan rouva Carey melkein katui eilistä sananvaihtoaan hänen kanssaan.

"Kestää niin kauan, ennenkuin sinut jälleen tapaan, Ann-serkku, että olin vähällä suudella sinua — mutta muistin ajoissa!" virkkoi hän hymähtäen seisoessaan veräjällä.

"Saattaahan tuo käydä päinsä yhden kerran." sanoi neiti Chadwick. "Jos minua kerran on suudeltava, niin mieluummin sallin sinun sen tekevän kuin kenenkään muun!"

Rattaat lähtivät vierimään takanaan Ann-serkun kaksi tyhjää matka-arkkua. Seuraavalla viikolla hän matkusti Liverpooliin ja vaelteli matkaseurueensa kanssa vanhoissa tuomiokirkoissa Englannissa. Siellä Yorkin kirkon hiljaisessa sopukassa poikakuoron laulaessa kiitosvirttä äkillinen, lyhyt, ruumiillinen tuskankouristus tapasi hänen sydämensä — elimen, jota hän ei ollut koskaan tietänyt itsellään olevan — ja hän hävisi pois elävien parista. Kukaan ei ollut perillä hänen perhesuhteistaan eikä hänen sukulaistensa nimistä ja uutinen hänen kuolemastaan saavutti syrjäisen Beulahin vasta kaksi kuukautta myöhemmin. Sitä seurasi tieto, että Ann-serkku oli jättänyt viiden tuhannen dollarin perinnön kullekin viidelle Careyn lapselle ynnä viisi tuhatta maksettavaksi käteisesti rouva Careylle perintöä selvitettäessä.

XXXII.

USKALIAITA YRITYKSIÄ.

Vähän aavistivat Careyt miten heidän varallisuutensa karttui juuri noina viimeisinä kesäkuun päivinä! Jos he olisivat sen tietäneet, niin he olisivat melkein tunteneet pettymystä, sillä puute alkoi jo kannustaa heitä ja heidän uljas nuori mielensä ikävöi taistelun tuoksinaa. Suunnitelmia, osittain salaisia, oli pohdittu viime viikon kuluessa ja piakkoin, lukukauden päätyttyä opistossa, oli useiden liikeyritysten määrä astua päivänvaloon Beulahissa. Sunnuntai-iltana Carey-äiti oli lukenut pienelle joukolle runon, jossa varsinkin yksi säkeistö herätti vilkasta vastakaikua heidän tunteissaan: —

Ja rauta-aidat ristikot ja esteet toivehemme, kas uskalluksen ovina ne aukee sielullemme.

He lausuivat sen myöhemmin yhä uudelleen itsekseen, ja jotkut heistä kirjoittivat sen muistiin ja kiinnittivät sen seinälle tahi peilinsä kehyspuuhun.

* * * * *

Olive Lord naputti isänsä työhuoneen ovelle aamulla 21 p:nä kesäkuuta. Hän astui rauhallisesti huoneeseen sanoen: "Isä, eilen täytin seitsemäntoista vuotta. Äiti jätti minulle kirjeen luettavaksi sinä päivänä ja siinä sanotaan, että seitsemäntoistavuotiaana olen saava viisikymmentä dollaria kuukaudessa omiksi tarpeiksini, ja Cyril saman verran tultuaan siihen ikään."

"Jos olisit kohteliaasti ja kärsivällisesti odottanut vielä parisen päivää, niin olisin itse ilmoittanut sen sinulle", vastasi hänen isänsä.

"En ollut oikein varma siitä!" vastasi Olive. "Sinä et ole koskaan muistanut syntymäpäiviämme; miksi olisit nytkään sitä tehnyt?"

"Minulla on tärkeämpiä asioita muistettavana kuin kaikennäköisten päivämäärien mielessä pitäminen", vastasi hänen isänsä. "Sen sinä hyvin tiedät, ja tiedät vielä senkin, että kiireellisistä töistäni huolimatta olen viimeisten kuukausien kuluessa koettanut uhrata enemmän aikaa Cyrilille ja sinulle."

"Sen olen huomannut, muuten en olisi ensinkään tullut sinua puhuttelemaan", virkkoi Olive. "Juuri siksi että viime aikoina olet osoittanut hiukkasen mielenkiintoa meitä kohtaan, tulen neuvottelemaan kanssasi. Haluan lähteä heti Bostoniin maalausta opiskelemaan. Tahdon kieltäytyä kaikesta muusta, jos on tarpeellista, mutta minä tahdon mennä ja tahdon opiskella! Muusta en elämässä välitä, muuta huvia elämä tuskin suokaan minulle, ja tässä olen päättänyt noudattaa omaa päätäni."

"Myöntänet kait itsekin olevasi liian nuori lähtemään maailmalle aivan omin päin; se on kerrassaan mahdotonta."

"Minä en ole oleva yksin. Rouva Carey hankkii minulle hyvän kodin Charlestownissa ystäviensä luona. Luotathan hänen arvosteluunsa ellet muiden."

"Jos hän on kyllin armelias ohjaamaan omien lastensa ohella sinuakin mielettömine tuuminesi, niin ei minulla ole mitään sanottavaa. Olen useasti jutellut hänen kanssaan ja hän tietää, että niin pian kuin olen saanut valmiiksi viimeisen nidokseni, voin tehokkaammin valvoa sinun ja Cyrilin kasvatusta."

"Saanko siis mennä?"

"Saat, jahka olen kuullut kuka tuo henkilö Charlestownissa on. Parin kuukauden kuluttua on muuan tieteellinen retkikunta lähdössä Etelä-Amerikkaan ja minua on pyydetty lähtemään mukaan. Jos sinä olet päättänyt jättää kodin, niin olen vapaa kutsumusta noudattamaan. Ehkäpä rouva Carey suostuisi pitämään Cyrilin luonaan minun poissaollessani."

"Ehkäpä, ja minä neuvoisin sinua kaikin mokomin lähtemään Etelä-Amerikkaan. Siellä et ole oleva sen etäämpänä perheestäsi kuin olet aina ollut!" Tämän lähtölaukauksen ammuttuaan Olive sulki työhuoneen oven.

"En ole eläessäni tavannut kellään sellaista epämiellyttävää luonnonlaatua ja terävää kieltä kuin tuolla tytöllä!" mietti Henry Lord itsekseen palatessaan kirjojensa ääreen. Carey-äidin taika vaikutti hyvin hitaasti hänen veressään. Se oli hiukkasen kohottanut häntä hänen itsekkyytensä pohjattomasta syvyydestä, mutta paljon pahaa oli jo saatu aikaan kaikilla tahoilla, ja kysyttiin paljon aikaa, ennenkuin asiat saatiin korjatuiksi. Oliven luonne oli jo vetäytynyt kieroon ja katkeroitunut, ja vaadittiin runsaasti päivänpaistetta, jotta välinpitämättömyyden ja huolimattomuuden näännyttämä kasvi voisi ruveta kukoistamaan.

Nancyn yritteliäisyys johti hänet kustannusliikkeen yhteyteen. Kirjoittamalla silloin tällöin hetkisen Keltaisen talon ollessa unen helmoissa, saatiin syntymään kertomus, joka nyt oli matkalla kaukaiseen kaupunkiin. Se oli kirjoitettu uskomattomalla huolella vain toiselle puolelle paperia, ja sitä seurasi postimerkeillä varustettu kirjekuori vastauksen tahi käsikirjoituksen takaisin lähettämisen varalta. Päiväkaudet Nancy kulki toivon ja epätoivon vaiheilla hellien sydämessään ensimmäistä salaisuuttaan.

Siinä yrityksessä, johon Gilbert oli ryhtynyt, kysyttiin ellei juuri enemmän uskallusta kuin Nancyn ponnistuksissa, niin ainakin koko verran enemmän uhrautuvaisuutta. Kesäkuun 27 päivästä elokuun 27 päivään hän oli lupautunut Bill Harmonin postikonttorin hoitajaksi ja asiapojaksi ja piakkoin hän oli näyttäytyvä Keltaisen talon keittiön ovessa valkoinen liinanuttu yllään ja tilauskirja kädessään. Eläköön Gilly! Voimme jo nähdä kantapäittesi häviävän Hohtavan Muurin taa!

Kathleenin ja Julian yritteliäisyys oli kääntynyt varsin odottamattomaan suuntaan. Julian piironkilaatikossa, hänen yöpaitansa poimujen välissä lepäsi kaksikymmentäviisi selvin kirjaimin painettua kiertokirjettä. Heidän viimeinen tehtävänsä illalla ja ensimmäinen aamusella oli verkalleen ja kuiskailemalla lukea näitä asiakirjoja; voisihan silmä tahi korva vielä mahdollisesti keksiä jotain korjattavaa, vaikka niitä oli luettu jo satoja kertoja. Osoitteet kirjoitettiin, postimerkit painettiin päälle ja opiston päättäjäispäivänä lähetettiin paperit postissa kahdellekymmenelle viidelle perheelle lähiseudulle.

KESÄKURSSIT.

Neidit Kathleen ja Julia Carey antavat yksityistä opetusta eri aineissa heinäkuun 1 päivästä alkaen kello kahdesta neljään päivittäin

Hamiltonin vajassa.

Opettajat ja opintoaineet:

    Neiti Kathleen Carey Kirjallisuutta ja Kaunolukua 2 i.p.
    Neiti Julia Carey Tanssia ja Korko-ompelua 2.30 i.p.
    Rouva Peter Carey Soitantoa. Laulua 3 i.p.
    Neiti Nancy Carey Ainekirjoitusta 4 i.p.
    Herra Gilbert Carey Veistoa. Sahaamista ja puutöitä kello
       neljästä viiteen perjantaisin.

Palkkio suoritetaan käteisesti 25 senttiä viikossa.

Huom.! Eri palkkiosta valmistetaan lapsia Opiston pääsytutkintoon.

Tällä välin oli konsuli Lemuel Hamilton tullut Amerikkaan ja ryhtynyt uskaliaisiin yrityksiin niin päättävästi ja kiireisesti, että hän oli tuskin itsekään selvillä oman rohkeutensa laajuudesta ja sen tuottamista seurauksista. Hän vastaanotti Washingtonissa viran, jotenkin vastuunalaisen luottamustoimen, vuokrasi sieltä talon ja kutsui sähköteitse vaimonsa ja nuoremman tyttärensä saapumaan Amerikkaan syyskuussa. Hän kirjoitti vanhemmalle tyttärelleen, että hän saisi lähteä muutamain ystäväin kanssa Honoluluun, jos hän palaisi kotiin jouluksi. ("Yhteentoista vuoteen meillä ei ole ollut joulukuusta" hän lisäsi, "ja pian emme enää tiedä mitään sellaisesta tavasta!")

Texasissa olevalle pojalleen Jackille, jonka viimeiset ponnistukset näyttivät osoittavan selviä menestymisen mahdollisuuksia, hän kirjoitti olevansa myöntyväinen lisäämään tuhat dollaria hänen pääomaansa sekä avustamaan tilan viljelemättömän maan raivaamiskustannuksia.

"Jos Jack todellakin pääsee alkuun siellä, niin hän voi käväistä kotona joka toinen tai kolmas vuosi", mietti hän. "No niin, ehkäpä minun onnistuu jälleen koota heidät kaikki yhteen aika ajoin, kaikki paitsi Tom, joka on minulle rakkain! Nyt, saatuani asiat hyvään alkuun voinen suoda itselleni pienen loma-ajan ja lähteä Beulahiin noiden Careyein tuttavuutta tekemään. Jos olisin koskaan tuuminut Amerikkaan palaamista, olisin tuskin sallinut heidän asettua asumaan vanhaan taloon, vaikka eipä Eleanor olisi koskaan suostunut viettämään kesiä siellä, niin että yhdentekevä."

Peter-lintu oli liian nuori yrittääkseen suuria, mutta sietänee kumminkin mainitsemista, että hän tänä kesänä möi Bill Harmonille kolme tusinaa pulikoita ja uuden leijan ostaen rahoilla syntymäpäivälahjan äidilleen. Peterin uskaliaisuus oli tähän asti tavallisesti johtanut hänet yrityksiin, mistä hän ilmestyi itkien nyrjähtynein nilkoin, naarmuisin käsin ja polvin sekä palanein silmäripsin.

XXXIII.

HAMILTONIN ÄIDIN SYNTYMÄPÄIVÄLAHJA.

Oli neljäs päivä heinäkuuta, kuuma, hiljainen päivä, jolloin saattoi selvästi nähdä herneiden paisuvan paloissaan ja papujen voimistelijain tavoin kiipeävän ylös keppeihinsä. Päivän kunniaksi kylässä vietettyjen juhlallisuuksien päätyttyä aamupuolella Careyn perhe oli viettänyt uneliaan päivän, jota oli keskeyttänyt vain Keltaisen talon vuotuisen vuokra-maksun juhlallinen suoritus. Uhrikukkavihko oli huolellisesti kyhätty kokoon ja Nancy oli hellästi asettanut sen Hamiltonin äidin muotokuvan alle ei vain koko perheen, vaan myöskin Osh Pophamin läsnäollessa, joka oli pistäytynyt tuomaan hiukan aikaisin kypsyneitä vihanneksia.

"Lähtisin halusta kanssanne yläkertaan, kun olette saaneet kukkakimppunne valmiiksi", virkkoi hän, "sillä on niin riivatun kuuma päivä tänään ja tässä talossa tehdään aina niin paljon merkillistä, että oikein selkäpiitä karmii kylmästä. En olisi koskaan uskonut Lem Hamiltonilla olevan päässään yhtä hullunkurisia tuumia kuin teikäläisillä, mutta kaitpa vuokralaisista tarttuu isäntäänkin. Soisinpa, että se vanha kalkkinaama Henry Lordkin olisi täällä; minä asun hänen talossaan ja tämä voisi herättää hyviä päähänpistoja hänessäkin!"

Iltapuolella Nancy otti kirjoitusvehkeensä ja kävi istumaan ympyräportaille, missä tuntui viileältä. Bostonista tuleva juna vihelsi asemalla mailin matkan päässä, kun hän somasti kokosi valkean hameensa liepeet ja kävi istumaan kaikkein varjoisimpaan soppeen. Aika kului hänen huomaamattaan ja hän katsahti tuskin kertaakaan työstään, ennenkuin pyöräin ratina sattui hänen korviinsa. Keltaisen talon portille olivat pysähtyneet kyytirattaat ja niistä astui alas vieras herrasmies. Hän oli erehtymättömästi kaupunkilainen herrasmies. Hänen vaatteensa eivät olleet Beulahin kuosia eikä hänen hattunsa Beulahin hattu, sillä se oli hieno, taipuisa, leveälierinen panamahattu. Nancy nousi pystyyn portailta, silmissä kuvastui ensin hämmästystä, sitten ihmettelyä, sitten epäluuloa, sitten vakaumusta ja lopulta puhkesi kaksi kuoppasta hänen poskilleen.

Muukalainen kohotti hymähtäen vieraskuosista hattuansa ja sanoi: "Pieni ystäväni ja kirjeenvaihtajani Nancy Carey, luullakseni?"

"Minun Amerikan konsulini, varmastikin!" huudahti Nancy ilomielin juostessaan polkua alas kädet ojossa. "Mistä te tulitte? Miksi ette ilmoittanut ennakolta? Ei meillä ole ollut aavistustakaan siitä, että te olitte saapunut kotimaahan! Oh! kyllä tiedän minkävuoksi olette valinnut heinäkuun neljännen päivän! Se on maksupäivä, ja te arvelitte, ettemme olisi valmiit vuokraa maksamaan. Mutta kaikki on jo suoritettu, kauniisti tänä aamuna!"

"Saanko lähettää laukkuni majataloon ja viipyä hetken luonanne?" kysyi herra Hamilton. "Ovatko muut teikäläiset kotona? Miten jaksaa Gilbert ja miten Kathleen ja Julia ja Peter? Ja miten varsinkin Carey-äiti?"

"Teillähän on vallan tavaton muisti!" huudahti Nancy. "Ottakaa herra Hamiltonin laukku, olkaa hyvä, herra Bennett, ja sanokaa ravintolassa, että hän tulee sinne vasta illallisen jälkeen."

Nyt seurasi hauska tunti, sillä Nancy oli murtanut jään ja puheenaineesta ei ollut puutetta. Ja sitten oli tietysti myös koko talo näytettävä, huoneesta huoneeseen aina Ann-serkun kellarinuuniin ja keittiön vesipumppuun asti.

"En ole moista nähnyt ennen!" huudahti herra Hamilton. "Tämä on kuin taikaa! Minun pitäisi tässä paikassa maksaa teille tuhat dollaria! Minun pitäisi koettaa ostaa teiltä paikka viidellä tuhannella dollarilla! Miksi ette perusta talojen hauskutusliikettä ja myy niitä minunkaltaisille poloisille matkamiehille, jotka eivät ole koskaan älynneet niiden monia mahdollisuuksia?"

"Lupaatteko, ettette ole kovin onneton, jos näytän teille maalatun kamarin?" kysäisi Nancy. "Ette voi olla itkemättä raivosta ja murheesta kun ajattelette, että se on meidän maalattu kamarimme eikä teidän; mutta koettakaa kestää, kunnes tulette majataloon, sillä äiti on niin hyväsydäminen, että hän antaa sen teille takaisin, ellen minä astu väliin."

"Te olette mahtaneet kuluttaa suunnattomia summia tämän huoneen korjauttamiseen", sanoi konsuli. "Sehän on todellinen taideluoma."

"Ei penniäkään", sanoi rouva Carey. "Työn on suorittanut Nancyn hyvä ystävä, seitsemäntoistavuotinen tyttö, joka kerran, luullaksemme, on tuottava mainetta Beulahille. Tahdotteko nyt mennä äitinne huoneeseen; tien löydätte näyttämättä? Julia näytä sinä hiukan myöhemmin lato herra Hamiltonille; Nancy ja minä valmistamme sillä välin illallisen. Kittyn täytyy lähteä Pophamille Peteriä noutamaan, hän on viettänyt iltapäivänsä siellä."

Nancyllä oli kyllin mielenmalttia suhauttaakseen hätäisesti Kittyn korvaan: "Lainaa leipäkyrsä rouva Pophamilta, meillä on sitä niukasti; ja koeta saada Bill Harmonilta mansikoita keinolla vaikka millä! Meidän piti syödä vain leipä- ja maito-illallinen pengermällä tänä iltana, mutta nyt se on kiireisesti muutettava konsulin juhlapäivällisiksi! Lennä!"

Gilbert sukelsi näkyviin kello kuuden ajoissa ja hänen äitinsä esitti ylpeästi hänet poikanaan, joka oli hiljakkoin "aloittanut liikemiesuransa".

"Minä olen Bill Harmonin kesäapulainen ja asiapoika", selitti hän. "Se on aika hauskaa ja viikossa saan kaksi ja puoli dollaria."

Nancy ja hänen äitinsä työskentelivät keittiössä kuin troijalaiset, sillä he olivat yksimieliset siitä, ettei nyt sopinut menoja surra, ei sittenkään, vaikka seuraavalla viikolla olisi vähemmän syötävää.

"Herra Hamilton on juuri niin herttainen kuin päätin hänen olevan silloin kuin hänen ensimmäinen kirjeensä tuli", puheli Nancy. "Menin yläkertaan hakemaan korttia illallisruokalistaa varten ja hän seisoi sinun takkasi ääressä nojaten päätänsä käsivarsiinsa. Kädessään hänellä oli meidän kedonkukkavihkomme ja tiedän, että hän oli niitä haistellut ja katsellut äitinsä kuvaa ja muistellut lapsuuttaan."

Illallinen oli mitä hilpein; pöydän keskellä oli kimppu tummasilmäisiä unikoita ja herra Hamiltonin lautasen vieressä käsinkirjoitettu ruokalista, 'koska hän oli konsuli', sanoi Nancy.

Gilbert istui pöydän päässä ja herra Hamilton ajatteli, ettei hän ollut milloinkaan eläessään nähnyt mitään niin kaunista kuin rouva Carey hänen istuessaan puolisilkkisessä lavendelinvärisessä puvussaan teekuppien takana, Nancyä ehkä lukuunottamatta, joka punoittavana kuin ruusu, muutteli lautasia ja tarjoili pöydässä. Konsuli ei ollut millään diplomaatti-päivällisillä pitänyt näin hauskaa ja hän voitti koko perheen sydämen ennenkuin ateria oli päättynyt.

"Asiasta toiseen, minulla on suosituskirje teille kaikille, mutta varsinkin Nancy-neidille tässä, enkä ole ensinkään muistanut jättää sitä perille", sanoi hän. "Keltä luulette sen olevan — se tulee kaukaa — Kiinasta asti?"

"Poikani Tom", huudahti Nancy, "mutta ei, häneltä se ei voi olla, eihän hän tunne meitä."

"Amiraalilta se tietysti on!" huudahti Gilbert.

"Molemmat olette oikeassa", vastasi herra Hamilton vetäen kirjeen povitaskustaan. "Se on yhteinen viesti amiraalilta ja Tom-pojaltani, jotka ovat tutustuneet toisiinsa Hong Kongissa. Osoite kuuluu:

    "Kiinan Keltaiselta Vaaralta
    Beulahin Keltaiselle Talolle
             Tervehdys!"

Nancy sävähti punaiseksi. "Onko amiraali kertonut Tom-pojallenne, että nimitin hänet Keltaiseksi Vaaraksi? Se oli katala teko! Sen tein vain siksi, näettekö, että kirjoititte Tom-poikanne olevan Hamiltonin suvussa ainoan, joka välittää hiukan vanhasta talosta tahi joka kenties joskus haluaisi asua täällä. Sen jälkeen olen aina sanonut häntä Keltaiseksi Vaaraksi, ja muistaakseni mainitsin siitä kerran kirjeessäni amiraalille."

"Pelkään, että Nancyn pää on aivan tyhjä ajatuksista maatapanon aikana, sillä päivällä hän juttelee ne kaikki jollekulle", nauroi hänen äitinsä. "Toivon että aika opettaa hänet pidättyväisemmäksi, mutta epäilen sitä."

"Tom-poikani palaa piakkoin kotiin!" sanoi hänen isänsä peittelemättömän mielihyvän kaiku äänessään.

Nancy, joka tarjoili kakkua, putosi istumaan tuolilleen niin raskaasti, että kaikki rupesivat nauramaan.

"Älkäähän toki, Nancy-neiti! En voi sallia teidän pitävän poikaa jonkinlaisena ilkeänä jättiläisenä", rauhoitteli herra Hamilton. "Hän on kaikin puolin kelpo poika, ja jos hän pistäytyy täällä vanhaa taloa tervehtimään, olen varma siitä, että teistä tulee hyvät ystävät."

"Lähteekö hän takaisin Kiinaan kotimaassa käytyään?" kysäsi rouva Carey, joka tunsi melkein yhtä suurta pelkoa nuorta Hamiltonia kohtaan kuin hänen tyttärensä.

"Ei lähde, onneksi. Perheemme on ollut liian hajallaan viimeiset kymmenen vuotta. Ensin se näytti olevan välttämätöntä tahi ainakin mukavaa ja toivottavaa, enkä siitä sen enempää välittänyt. Mutta viime aikoina on mieltäni alati painanut ajatus, että elämämme kuluu varsin ilottomasti näissä oloissa, ja olen päättänyt järjestää asiat toisin."

Rouva Carey muisti Ossian Pophamin kuvauksen rouva Hamiltonista ja varoi utelemasta mitään hänestä, koska ei hänen miehensä maininnut häntä.

"Te asetutte siis kaikki Washingtoniin", virkkoi hän, "ja Tom-poikanne tietysti myös?"

"Eipä aivan niin", vastasi hänen isänsä. "Tomin kauppahuone avaa Bostonissa liikkeen ja hän tulee sitä hoitamaan. Milloin odotatte amiraalia kotiin tulevaksi? Tom kirjoittaa, että he ovat suunnitelleet palaavansa yhdessä Beduinissa, jos se vain käy päinsä."

"Emme ole hiljakkoin kuulleet mitään", sanoi rouva Carey, "mutta hänen piti palata kuukauden tahi kahden kuluttua, eikö niin, Nancy? Tyttäreni kirjoittaa kaikki perheen kirjeet, herra Hamilton, kuten nähtävästi olette jo huomannutkin."

"Niin olen suureksi mielihyväkseni ja tyytyväisyydekseni. Nyt on vielä yksi seikka, jota en ole nähnyt, seikka, jota hartaasti olen halunnut nähdä. Saanko polttaa sikaarini kuuluisan tulipunaisen köynnösruusun alla?" Aurinko laski heloittavan punaisena Beulahin kukkulain taa. Sammakot kurnuttivat Lordien talon viereisessä lammessa ja heinäsirkat sirkuttivat Hamiltonin äidin lempiniityn pitkässä heinikossa. Sitten kuu, pyöreänä ja kirkkaan keltaisena kuin mikäkin suuri appelsiini, kohosi taivaalle, josta aurinko oli häipynyt, ja tuo pieni ryhmä istui yhäti juttelemassa pengermällä. Carey-poikasia ei estänyt mikään muu herra Hamiltonin syliin kiipeämästä kuin heidän ikänsä ja kokonsa, ja Peter nukahtikin lopullisesti pää hänen polvellaan. Ketään hänen tapaistaan ei ollut todellakaan ollut Careyn perhepiirissä moneen herran aikaan. Hän oli hellä, hän oli hilpeä, hän oli isällinen, hän oli huvitettu kaikesta mikä koski heitä. Eipä niinmuodoin ollut lainkaan ihme, että hänelle kerrottiin mitä kaikkea Gilbert oli suunnitellut rahaa ansaitakseen, ja että hänelle ylpeästi näytettiin kymmenen dollarin shekki, joka oli lähetetty Nancyn hyväksytyn kertomuksen maksuksi, eikä ihme sekään, että hän oli ihastunut ladossa pidettäviin Kesäkursseihin, missä neljätoista pientä oppilasta nautti Careyn perheen opetusta. "En ole milloinkaan eläessäni mitään niin hartaasti halunnut kuin päästä tämän koulun oppilaaksi!" vakuutti herra Hamilton. "Olisin upporikas mies jos voisin kirjoittaa niin houkuttelevia kiertokirjeitä kuin tämä on. Kunpa antaisitte minullekin muutamia iltatunteja; tekisinpä melkein mitä hyvänsä saadakseni olla mukana näissä kursseissa."

"Vielä parempi olisi, jos pitäisitte tunteja opettajakunnan hyväksi", huudahti Kitty. "Nancyn täysikasvuiseksi tulemista aiomme viettää tanssiaisilla vajassa tänä kesänä, siinä yksi syy miksi ansaitsemme rahaa, tahi ainakin olemme luulevinamme niin, sillä on niin paljon hauskempaa tehdä työtä kutsuja, kuin leipää ja lihaa varten!"

Rouva Carey ehkäisi nopealla silmäyksellä lapsia sen enempää viittaamasta taloudellisiin kysymyksiin, ja Gilbert ohjasi taidokkaasti puheen toiselle tolalle esittämällä dramaattisen kuvauksen Likaisen Pojan noususta ja laskusta alkaen sen ensimmäisestä ilmestymisestä äidin hääaterialla ja päättyen tupaantuliais-illallisen yllätykseen.

Tultuaan pieneen maalaishotelliin Lemuel Hamilton istui vielä tunnin verran avonaisen ikkunan ääressä katsellen kuunsäteissä kimaltelevaa jokea, sekä valkean rukoushuoneen valomeressä kylpevää torninhuippua. Ilma oli kuulakka ja kiiltokärpäset kohosivat sakean ruohikon yllä kuljettaen lamppunsa tuuheain jalavain alimmille oksille. Heinänteko oli alkava aikaisin aamulla, ja hän oli heräävä sirppien hiontaan ja niittokoneitten suhinaan. Hauskaa olisi olla auttamassa heinänteossa, arveli hän, vajota polvia myöten tuhatkaunoihin ja ruohikkoon, jota hän ei ollut tallannut siitä päivin kuin hän pienenä poika-pahaisena oli tallustellut koneen jäljestä harava kädessään.

Olipa tämä ollut ihmeellinen ilta! Herra Hamilton näki uudelleen Keltaisen talon veräjällä seisovan ryhmän — viimeisen kuvan, minkä hän oli vienyt mukanaan, Carey-äiti nojautui Gilbertin käsivarteen kuun säteitten leikitellessä hänen ruskeilla hiuksillaan, tytöt seisoivat hänen vieressään hänen käsivarsissaan riippuen ja pikku Peter piteli äitiään kädestä.

"Heillä mahtaa olla ahtaat ajat!" mietti hän, "enkä voi keksiä mitään sopivaa keinoa auttaakseni heitä ahdingosta. Mutta yhtäkaikki heitä täytyy kadehtia, ei sääliä! Jos Luonto olisi antanut minulle luomisvallan, niin olisin äidin luonut juuri tuontapaiseksi ja pannut hänen otsalleen leiman: Tällainen on naisen oltava!"

XXXIV.

NANCYN ENSIMMÄISET TANSSIAISET.

Nancyn seitsemästoista syntymäpäivä oli ollut ja mennyt, ja elokuun kuutamo oli kauneimmillaan, kun hänen täysikasvuiseksi tulemistaan lopullisesti vietettiin juhlalla Hamiltonin ladossa. Latokin oli nyt ensikertaa astuva julkisuuteen, sillä kyläläisiä ei oltu milloinkaan kutsuttu niihin yksityisiin lauantai-illan tansseihin, joita Hamiltonin pojat ja tytöt olivat panneet toimeen lyhyenä hallituskautenaan. Beulahin asujanten mieliä kiihdytti paljoa enemmän lato kuin Nancy, ja sen Nancy saattoi varsin hyvin käsittää, he kun koko perhe, äidistä Peteriin saakka, olivat aivan hullaantuneet uuteen leluunsa. Päivä päivältä se kävi yhä tenhoavammaksi mikäli toinen tahi toinen keksi jotain uutta lisää siihen, varsinkin oli hyvin taitava keksimään Osh Popham, joka eli ja hengitti vain ladon merkeissä ja joka oli tuhlaamalla tuhlannut kaiken älynsä ja taidokkuutensa sen sisustamistöihin. Ei sanallakaan valaissut hän ulkopuolella olevalle yleisölle tämän ihmeteltävän sisustuksen laatua, eikä liioin kielinyt mitään sen juhlallisena avajaispäivänä suoritettavasta ohjelmasta. Kaikki Careyn perheen juhlat olivatkin tähän asti vietetyt talossa lukuunottamatta erästä huviretkeä, johon koko kylä oli ottanut osaa. Niinpä olikin seurakunta nyt hyvin kärkäs uusille laitumille vaeltamaan, ja uteliaisuutta olivat edelleen kiihoittaneet kirjoitetut kutsukortit — kohteliaisuus, josta ei Beulahissa oltu paljoa tiedetty.

Vihdoin valkeni odotettu päivä kirkkaana ja viileänä, ilmassa tuota kuulakkaa seesteisyyttä, joka tietää syyskuun päivien lähenemistä. Iltapuoli kului kaikennäköisessä touhuamisessa, suunnittelussa ja juttuilemisessa, ja jokainen tanssi-ijässä oleva tyttö Beulahissa pysytteli makuuhuoneessaan koetellen peilin edessä uutta kampausta. Kiihtymys kasvoi tuhatkertaiseksi, kun levisi huhu, että muuan amiraali, (mikähän se oli?) oli saapunut hotelliin ja aikoi saapua illan kemuihin täydessä virkapuvussaan. Tämän jälkeen oli entistä vaikeampaa sovittaa palmikot ja kiharat tyydyttävään kuntoon.

Nancyn ei ainakaan tarvinnut tutkia muotilehtiä, sillä hänen tukkansa seurasi sitä muotia minkä Venukset, Cupidot ja kaikki muut pikku rakkauden jumalat olivat maailman alusta alkaen säätäneet. Se taipui kiharoihin, tahtoi hän tahi ei, joten ei ollut muuta tehtävää kuin järjestää ne ja vääntää sykkyrään, josta liehuvia suortuvia valui hänen valkealle niskalleen. Tahi milloin hän oli iloisella ja vallattomalla päällä, kiharat pistettiin neuloilla kruunuksi päälaelle ja sitomatta jääneet kutrit liehuivat siellä täällä, koskettaen hänen poskeansa, korvaansa niskaansa, aina somistavina ja vallattomina.

Nancyllä oli yllä uusi keltainen puku, "melkein maata koskettava" ja hiuksiin oli kiedottu keltainen nauha. Kathleenilla ja Julialla oli Ann-serkun antamat valkoiset puvut ja rouva Careyllä oli uusi, musta silkkipukunsa, jossa oli siro pieni laahustin. Kaulassa oli hänellä morsiuslahjansa, valkea helminauha, ja hänen niskaan kiinnitetystä, kiiltävästä hiussykkyrästään kohosi iso, helmillä koristettu kilpikonnanluinen kampa.

Perhe vastaanotti vieraansa vanhassa vaunuvajassa ja kun kaikki vieraat — luvultaan seitsemänkymmentäviisi tahi kahdeksankymmentä — olivat koolla, avasi Gilbert Carey-suvun päämiehenä ladon oven juhlallisesti. Sanoin ei voi kuvailla minkälainen oli ladon aikaansaama vaikutus vierasjoukkoon ja Nancyn merkkipäivä vajosi aivan mitättömiin sen rinnalla.

Hirsikatossa riippui tusinoittain pieniä, ruskeita, vilkkuvia japanilaisia paperilyhtyjä, ja seiniin isketyissä koukuissa huojui toisia isompia paperilamppuja. Syksyn kullanväreissä varhain prameilevilla lehvillä ja pitkillä vuohensilmillä täytetyille valkeille tuohimaljakoille muodosti viehkeän taustan kaikkialla näkyvä pehmyt, harmaanruskea, ajan painama honkapuu. Huoneen seiniä ympäröivät oudonnäköiset rahit täyttyivät nopeasti ihailevista vieraista. Eversti Wheelerin pieni pystypiano odotti korokkeella kirkon urkuria, neiti Susie Bennettiä, jonka silloin tällöin oli määrä sitä soittaa rouva Careyn ja Julian avustamana. Osh Pophamin tuli vuorotella erään Warrenista tulleen serkun kanssa, jonka sanottiin olevan oikea mestari viulunsoitossa.

Kun kaikki oli kunnossa, asettui rouva Carey seisomaan viuluniekka-mestarin ja Susie Bennettin väliin ja huoneessa syntyi äkkiä syvä hiljaisuus. "Ystävät ja naapurit", sanoi hän, "nyt julistamme Onnellisten Hetkien kokoussalin avatuksi kylän yhteiseksi hyväksi. Ilman isäntämme, herra Lemuel Hamiltonin jalomielisyyttä ja monia auttajiamme emme olisi milloinkaan kyenneet valmistamaan teille tätä hupia eikä tehdä tätä paikkaa näin kauniiksi. Ennenkuin yleinen tanssi alkaa, suoritamme kaksinkertaisen kunniakatrillin, johon ottavat osaa kaikki ne, jotka ovat joskus lyöneet naulan, paperoineet tahi maalanneet seinän, kaivaneet lapiollisen multaa tahi jollain muulla tavoin työskennelleet Keltaisen talon hyväksi."

"Kolminkertainen eläköönhuuto rouva Careylle!" huusi Bill Harmon ja raikuva huuto kajahti kaikkien huulilta.

"Kolminkertainen eläköönhuuto Lemuel Hamiltonille!" ja kattohirret kajahtivat voimakkaasta vastauksesta.

Samassa amiraali vaihtoi asentoa salatakseen kosteata kiiltoa silmissään, ja nähdessään täydessä laivastovirkapuvussaan niin suurenmoisen uhkealta näyttävän henkilön, pääsi Osh Pophamilta vaistomainen huuto: "Kolminkertainen eläköönhuuto amiraalille! En tiedä mitä hän lienee toimittanut maailmassa, mutta minusta näyttää, että hän pystyy vaikka mihin!" jolloin kaikki taas rupesivat huutamaan ja kiljumaan, ja amiraali omaksi suureksi hämmästyksekseen piti puheen, jonka aikana nuo kielivät kyyneleet vähän väliä tulivat silmiin ja ääneen, jonka johdosta Osh Popham kuiskasi salavihkaa naapurilleen, että hän otaksui tämän merisankarin paremmin upottavansa vihollisensa kuin ampuvan häntä, jos hän milloin sattuisi kohtaamaan vihollislaivan.

Kaksinkertainen kunniakatrilli suoritettiin arvokkaasti ja viehättävästi, joten kaikki ne, joiden ei oltu suotu ottaa osaa siihen, olivat kateudesta viheriäiset. Rouva Carey ja amiraali olivat parina, Nancy tanssi herra Pophamin kanssa, Kathleen Digbyn, Julia Bill Harmonin kanssa. Muut parit olivat rouva Popham ja Gilbert, Lallie Joy ja Cyril Lord, Olive ja Nat Harmon ja rouva Bill talutti hyvin ujoa ja kömpelöliikkeistä herrasmiestä, joka oli kaivanut ojat Ann-serkun kallisarvoisille vesijohtoputkille.

Sitten alkoi hauskutus ja ilakoiminen täydellä todella. Tytöt olivat kaiken kesää harjoitelleet vanhanaikuista vuorotanssia ja kesäkursseissaan opettaneet nuorinta sukupolveakin siinä suoriutumaan. Vanhat eivät mitään harjoitusta tarvinneet!

"Rahan vaihto" saattoi Nancyn ja Henry Lordin permannolle pääparina — tulos tämän nuoren neidon väsymättömistä ponnistuksista, missä oli käytetty kaikkia keinoja, hyviä ja huonoja, naisille tunnettuja. Että hän ensinkään saapui kutsuihin oli rouva Careyn mielestä suoranainen ihme. Henry Lordin tulon oli aiheuttanut osittain salainen ihailu kaunista naapuria kohtaan, osittain halu näyttää kyläläisille, ettei häntä aina haluttanut elää jurona erakkona, osittain uteliaisuus nähdä tätä harvinaista seuruetta. Päästyään matelemaan itsekkäästä kuorestaan niin kauas, että hän kunnioitti tilaisuutta läsnäolollaan, hän astui askeleen eteenpäin kun Nancy pyysi häntä tanssimaan. Sievältä näytti Nancyn niiaus, kun hän esitti pyyntönsä, sievältä hänen voitonriemuinen katseensa kun hän talutti Henry Lordin jonon päähän, ja katsojat olivat riemusta pakahtua nähdessään arvoisan professorin kumartavan oikealle ja vasemmalle, muodostavan naisten ketjua, hyppivän vastakkaiselle puolelle ja nelistävän tyttösen käskemänä ja komentamana. Herra Lord ei ollut kömpelö tanssija, kun hänen hidas verensä kerran pääsi kiertämään ja "Rahan vaihdon" päättyessä oli hän jo melkoista notkeampi, melkoisesti vähemmän puukuvan kaltainen kuin sen alussa.

Tätä hämmästyttävää näytäntöä seuraavan "Rochester karkelon" aikana Henry Lord kävi istumaan rouva Careyn viereen, joka juuri tällä hetkellä istui yksinään hiukan syrjässä vieraistaan.

"Lähdenkö Etelä-Amerikkaan vai enkö?" kysäisi hän puoliääneen. "Olive tuntuu joutuvan hyviin käsiin ja Cyril sanoo, että te suostutte ottamaan hänet perheeseenne kuudeksi kuukaudeksi; tahtoisin yhtä kaikki kuulla naisen neuvoa."

Carey-äiti ei vastannut: "En uskalla antaa niin vastuunalaista neuvoa" eikä: "Tehkää kuten itse katsotte parhaimmaksi"; hän virkkoi kursailematta sellaisella äänellä kuin olisi puhutellut uppiniskaista poikaa —

"Minä en menisi, herra Lord! Odottakaa kunnes Olive ja Cyril ovat hiukan vanhemmat. Cyril liittyy minun perheeseeni ja unohtaa oman kotinsa; Olive tottuu olemaan ilman teitä; ja mikä on vieläkin pahempaa te totutte olemaan ilman lapsianne. Jääkää kotiin ja sallikaa Oliven tulla tervehtimään teitä ja veljeänsä joka sunnuntai. Etelä-Amerikka on pitkän matkan päässä, kun teitä on vain kolme!"

Professori Lordia ei miellyttänyt rouva Careyn ääni. Se oli niin äidillinen, että hän odotti hänen milloin tahansa rupeavan harjaamaan hänen päätänsä tahi suoristamaan hänen kaulahuiviansa ja kieltämään häntä valvomasta liian kauan, mutta professorin vaisto sanoi hänelle, ettei hän arvatenkaan milloinkaan saisi kuulla toisenlaista sävyä hänen äänessään, ja niin hän sanoi vastahakoisesti: "Hyvä on; tunnustan todella luottavani teidän arvosteluunne ja aion hyljätä tarjoumuksen."

"Siinä teette oikein, luullakseni", vastasi rouva Carey, ihmetellen mielessään mahtoiko tämä mies milloinkaan omin silmin nähdä velvollisuuttansa, vai oliko hän varsin tahallaan sokaissut itsensä elinajakseen.

XXXV.

TULIPUNAINEN RUUSUKÖYNNÖS.

Rouva Careyn jutellessa herra Lordin kanssa Nancy liiteli permannon poikki kiiruhtaen puutarhaan aikeessa suorittaa jokin äkkiä mieleen juolahtanut taloustehtävä. Oven ulkopuolella ruususäleistön luona hän äkkiä tölmäsi vieraaseen nuoreen mieheen, joka avoimesta ovesta katseli tanssia.

Hänellä oli yllä hieno, musta päivällispuku, jommoista ei Beulahissa oltu koskaan ennen nähty, ja päässä pehmeä matkalakki. Ensin Nancy arveli häntä vierailevan viuluniekan tuttavaksi, mutta tarkemmin katseltuaan hänen hilpeitä, mustia silmiään, tuntui hänestä kuin olisi hän ennen nähnyt hänet tahi jonkun hänen näköisensä. Vieras ei odottanut, että hän avaisi suunsa, vaan nosti lakkiansa ja ojensi hänelle kätensä sanoen: "Päättäen siitä, että olette aivan samaa näköä kuin hallussani oleva valokuva, luulisin teitä tytöksi, joka istutti tulipunaisen ruusuköynnöksen."

"Oletteko te 'poikani Tom'?" kysäisi Nancy peittelemätön ällistys äänessään. "Tarkoitan minun herra Hamiltonini poika Tom?"

"Minä olen minun herra Hamiltonini poika Tom; tahi sanoisimmeko meidän herra Hamiltonin? Eikö kahdesta 'minästä' tule meidän?"

"No totta tosiaan, ihmeistä ei tule koskaan loppua!" huudahti Nancy. "Amiraali sanoi, että olitte Bostonissa, mutta hän ei ole virkkanut sanaakaan siitä, että tulisitte niin pian Beulahiin!"

"Ei tietystikään, sillä tahdoin pitää sen salassa. Tahdoin ilmestyä ilon ollessa ylimmillään tanssiaisissa; kun vanhan ja uuden hallituskauden henget kohtaavat toisensa, niin sanoakseni."

"Beulahista tulee piakkoin oikea kesäpaikka; kaikki ihmiset näyttävät tulevan tänne."

"Se on osaksi teidän syynne, eikö olekin?"

"Miksi muka?"

"'Vetten pienokaiset' on lempikirjani, ja Carey-äidin poikasista tiedän kaikki. Ne kulkevat merten yli näyttäen hyville linnuille tietä kotiin."

"Oletteko te hyvä lintu?" kysyi Nancy häijynkurisesti.

"Olen ainakin kotona!" sanoi Tom sellaisella äänenpainolla, että Nancyä värisytti; ehkäpä nuori mies olikin tullut Beulahiin asettuakseen asumaan isänsä kotitaloon.

Molemmat nuoret kävivät istumaan pengermän portaille sillävälin kun "Sulttaanin Polkan" säveleet kajahtivat ladon ovesta. Vanha rouva Jenks tanssi Peterin kanssa, hänen kahdeksankymmenvuotiset jalkansa olivat yhtä kerkeät kuin pikku pojan, ja hänen pitkät, valkoiset korvakiharansa liehuivat tahdissa. Hänen kuihtuneet kätensä pusersivat Peterin lihavia kätösiä ja nämä kaksi näyttivät olevan samanikäisiä, sillä tässä naurun ja hyvänsuopaisuuden seurakunnassa ei olisi ollut mitään sijaa sydämeltään vanhoille, joten rouva Jenks oli varmasti yhtä nuori kuin kuka muu vieras tahansa.

"En voi olla tuntematta pelkoa teitä kohtaan, vaikka olettekin hauskan ja rakastettavan näköinen", virkkoi Nancy suorasukaisesti Tom Hamiltonille. "Minua niin peloittaa, että rakastutte Keltaiseen taloon ja tahdotte ottaa sen meiltä. Oletteko kihloissa jonkun pikkujalkaisen kiinalaisnuken kanssa?" lisäsi hän kiusoittava katse silmissään ja niin lystikkään vallattomasti hymyillen, ettei kysymys tuntunut vähääkään epäkohteliaalta.

"En ole vielä kihloissa kenenkään kanssa, mutta aavistan pian joutuvani, jos kaikki hyvin käy! Minulle on jo karttunut vuosia koko joukko!"

"Minun olisi pitänyt tietää se!" huokasi Nancy. "Profeetallinen vaisto pani minut nimittämään teitä Keltaiseksi Vaaraksi."

"Olettepa aika häijynilkinen, kun rupeatte minusta pahaa ajattelemaan, ennenkuin tunnette minua. Toisin oli minun laitani!"

"Mitä tarkoitatte?"

"Katsokaas, ensimmäisessä isälle kirjoittamassanne kirjeessä lähetitte hellät terveiset sille hänen lapsistaan, joka sattuisi olemaan juuri lähinnä teitä ikään nähden. Minä satuin olemaan juuri sopivassa iässä, joten otin kiitollisena terveiset vastaan. Minulla on ne matkassani täällä, ei, ne jäivätkin toisen nutun taskuun", puheli hän hilpeästi ollen etsivinään nuttunsa taskuista.

Nancy nauroi hänen hulluttelulleen; ei auttanut muu.

"Lupaatteko voittaa mielettömät ja häijyt ennakkoluulonne, jos minä puolestani lupaan olla milloinkaan ottamatta Keltaista taloa teiltä ilman teidän tahtoanne?" jatkoi Tom.

"Suurimmalla mielihyvällä!" huudahti Nancy iloisesti. "Se on varmin lupaus, minkä voin antaa, sillä vapaaehtoisesti en ole koskaan lähtevä sieltä. Ensin se oli isän valinta, sitten äidin ja nyt me kaikki tunnumme kasvaneen kiinni siihen. Minusta tuntuu melkein peloittavalta olla niin kiintynyt johonkin, ja huojennuksen huokaus pääsee rinnastani, jos todella, kaikesta huolimatta käy ilmi, ettette olekaan mikään Keltainen Vaara!"

"Itse olette paljoa suurempi Keltainen Vaara tuossa puvussa ja tuo nauharuusu tukassanne!" virkkoi Tom. "Tahdotteko tanssia seuraavan tanssin minun kanssani!"

"Se on 'Myrsky', osaatteko tanssia sitä?"

"En, mutta enhän ole niin vanha, etten oppisi. Otan malliksi tuon ihmeteltävän henkilön, joka näkyy olevan hyvin leikkisä amiraalin kustannuksella ja soittaa viulua."

"Se on Ossian Popham, Carey-suvun päätuki!"

"Kas sitä onnenpoikaa! Joko olette saaneet kaikki tukipuut, joita tarvitsette?"

Nancyn käsi ei ollut kyllin vanha, vahva eikä kokenut pitääkseen tätä outoa nuorta miestä aisoissa, ja hänen tuumiessaan nujertavaa vastausta Tom jatkoi —

"Kuka on tuo kerrassaan lumoava, tuo sanomattoman kaunis rouva mustissa — hän, jolla on kruununtapainen helmikampa päässä?"

"Se on äiti", virkkoi Nancy hehkuvana.

"Sen arvasinkin. Mitenkä muuten voisi häntä selittää?"

"Selittää, mitenkä?" kysäisi Nancy ymmällä.

"Kun näkee äitinne, niin ymmärtää teidät, ja kun näkee teidät, niin ymmärtää äitinne, niin minusta näyttää. Missä on se kuuluisa tulipunainen köynnösruusu?"

"Te istutte sen päällä", vastasi Nancy rauhallisesti.

Tom hypähti pystyyn säleiköltä, johon hän oli puolittain nojautunut. "Siunatkoon", huudahti hän. "Miksi ette sanonut? Tämä ruusupensas on minulle perin rakas; sen istuttaminenhan ensin saattoi minut — ajattelemaan teistä kaikkea hyvää. Vieläkö siinä on yhtään ruusuja? En voi nähdä tässä valossa."

"Se on jo melkein loppuun kukkinut; latvassa jossain saattaa vielä olla jokunen ruusu. Huomenaamuna katson ikkunastani onko siellä mitään."

"Mihin aikaan?"

"Mitenkä minä sen voisin tietää?" nauroi Nancy.

"Oh! teihin ei voi luottaa!" virkkoi Tom moittivasti. "Kas niin, antakaa minulle kätenne silmänräpäykseksi; astukaa tuolle matalimmalle nappulalle, nyt vielä askel ylemmäs, olkaa hyvä; nyt ojentakaa oikea kätenne ja taittakaa tuo pieni nuppu, näettekö, tuolla? Mainiota; nyt alas, olkaa varovainen, kas niin, kiitoksia! Ruusu pivossa on enemmän arvoinen kuin kaksi oksalla."

"Pankaa se napinläpeenne", sanoi Nancy. "Se on viimeinen; annoin isällenne ensimmäisen kuukausi sitten."

"Pistän tämän lompakkooni ja lähetän sen äidilleni kirjeessä", vastasi Tom. ("Ja kerron hänelle, että se on juuri samannäköinen kuin tyttö, joka sen istutti", ajatteli hän; "suloinen, tuoksuava, terhakka, eloisa, väririkas.")

"Nyt tulkaa sisään äitiä tapaamaan", sanoi Nancy. "Polkka on päättynyt ja pian he asettuvat riviin 'Myrskyä' tanssimaan."

Tom Hamiltonin tulo ja esittely osoittautui niin mielenkiintoiseksi, että tanssin alkaminen viivästyi joitakin hetkiä. Sitten Osh Popham ja mestarisoittaja tarttuivat jouheensa, ja rouva Carey avusti Susie Bennettiä pianolla, joten neljä soittoniekkaa oli antamassa vauhtia kärsimättömille jaloille.

Tom Hamilton oli tuskin selvillä siitä, mikä hänestä oli mieluisinta, tanssia Nancyn kanssa vaiko seisoa häntä katselemassa avoimessa ovessa kuten hän oli tehnyt aikaisemmin illalla. Hän ei voinut oikeastaan nähdä Nancyä nyt, vaikka hän oli Tomin pari, sillä tanssin konstikkaat vuorot anastivat liiaksi hänen huomionsa, mutta hän saattoi tuntea Nancyn läheisyyden ruumiinsa joka säikeellä, nuoren tytön kevyt kädenkosketus oli kuin magnetismin vavahuttama.

Joku heitti ladon takaovet selkoselälleen. Vastaniitetyn heinänhaju tuoksahti sisään ja matalalla kummulla niittyjen taustalla kohosivat tummanvihreät havupuut taivasta kohti. Viileä ilta-ilma löyhytti jalavapuita ja heloittava kuu näyttäytyi juuri oven aukeaman kohdalla. Illan tunnelmallinen ihanuus meni hiukan Tom Hamiltonin päähän, mutta hän pakotti ajatuksensa seuraamaan tanssin "kiemuroita", kuten Osh Popham sanoi.

Nancy Carey tanssimassa "Myrskyä", oli näky, joka pani hitaimmankin veren liikkeelle. Molemmat pääparit pitivät toisiaan kädestä ja kulkivat rinnatusten ladon toisesta päästä toiseen, ja pyörähtivät samassa takaisin kuin virvatuli, sitten he tupsahtivat seuraavan parin luo, sitten tuli "käsien piiri", ja "naisten ketju" ja äkkiä he jälleen lensivät pitkin permantoa toiset neljä takanaan. Ensimmäiset parit olivat Nancy ja Tom, Ralf Thurston ja Kathleen, kaksi viimemainittua Beulahin parhaat tanssijat. Kitty oli notkea, suora ja sulavaliikkeinen kuin nuori vuorikauris, mutta Nancy pyörähti keskelle permantoa kuin tuulenhengen puhaltama kukka. Hän oli eläväksi olennoitu Nuoruus, Ilo, Toivo! Hän oli pessyt astioita tänä iltana ja oli huomennakin pesevä, mutta mitäs siitä? Vähät hän siitä välitti, että lähivuodet (mikäli hän tiesi) tulisivat olemaan kieltäymyksen ja säästäväisyyden vuosia? Olihan hän seitsemäntoistavuotias! Kaikki on mahdollista seitsemäntoistavuotiaana! Maailmassa oli soittoa ja naurua jos oli työtäkin, ja olihan siinä rakkauttakin, kokonaisia valtameriä rakkautta; eikö niin ollen kannattanut karkeloida ja olla iloinen ja ohjata pariansa turvallisesti läpi tanssin hämmentävien sokkeloiden ja viedä hänet sen päätyttyä punoittavana ja riemuitsevana vastaanottamaan äidin nauravia onnentoivotuksia?

Jokainen tanssi "Myrskyä" omalla tavallaan, ajatteli amiraali, joka istui tanssia katselemassa. Rouva Popham oli vakava, jopa synkkäkin vyötäisiltä ylöspäin, mutta uskomattoman vilkas vyötäisiltä alaspäin liikkuen koneen tarkkuudella, hänen parinsa, muutaman Beulahin muurarin, vetäessä koko seuran huomion puoleensa ihmeteltävillä askeleillaan. Kyllä kannattikin pitää varansa vuorojen suhteen, sillä hänen kilpailijansa, rouva Bill Harmonin paikka oli aivan vastapäätä häntä. Lallie Joy, joka prameili Kathleeniltä lainatussa hameessa ja Julian kätten sommittelemassa hiuslaitteessa, oli kesäkurssien harras, jokapäiväinen oppilas, mutta viiden viikon uuttera opetus ei ollut pystynyt antamaan hänelle täyttä varmuutta 'Naisten Ketjun' vuoroista. Olive liikkui pää painuksissa, hänelle ominaisella, pehmeällä suloudella, aran, kesyttömän ihmislapsen tavalla ja Gilbert vuorostaan tanssi luontevasti ja huomattavan varmasti.

Seurasi lyhyt väliaika; tarjottiin jäätelöä erilaisten kakkujen kera. Siinä oli marmorikakkua, kultakakkua, hopeakakkua, oli vaalikakkua, sienikakkua, kuppikakkua, sitruunakakkua ja Valkean Vuoren kakkua. Virvokkeita nautittaessa Susie Bennett soitteli "Liukuvalssia", "Tytön rukousta" ja "Kuuntele ilolintua" variatsioneilla, jotka seurasivat toisiansa melkein ylenluonnollisen ripeästi.

"Ei piisanne monikaan Susie Bennettille pianonsoitossa!" sanoi Osh Popham, joka istui amiraalin vieressä. "Oletteko missään kaupungissa nähnyt ketään, joka soittaisi häntä nopeammin?"

"Oikeassa olette!" vastasi amiraali, "ja nyt näkyy koko yleisö huutavan teitä. Mitä he vaativat teitä tekemään — lentämään?"

"Niinpä niin", virkkoi Osh. "Rouva Carey, tahdotteko säestää? Maria, voithan mennä vaunuliiteriin, jos sinua kovasti hävettää."

Lopulta vanhan mielilaulun säveleet häipyivät ihastuneiden kuulijain korvista. Sitten seurasi vielä "Portlandin ihastus", "Irlantilainen pesijämummo", "Yliopiston torvi" ja viimein kuului kello lyövän keskiyön aikaa ja vieraat poistuivat kahden, kolmen ja neljän hengen ryhmissä heidän iloisten ääntensä etääntyessä pitkin kylätietä.

Osh Popham jäi sulkemaan pianoa, puhaltamaan kynttilöitä sammuksiin, sulkemaan ovia ja ikkunoita ja lukitsemaan latoa, rouva Careyn ja amiraalin vaeltaessa verkalleen ruohikkoa pitkin talon takaovelle.

"Hyvää yötä", huusi Osh tyytyväisyydestä säteillen sivuuttaessaan heidät joitakin minuutteja myöhemmin. "Ei maar Beulahissa ole ennen ollut sellaisia kutsuja kuin nämä meidän. Jos totta puhutaan, niin ei liene koko Mainen valtiossakaan ikinä ollut tällaista lystiä! Hyvää yötä vain! Jos pidän kiirettä, niin tavoitan ehkä vielä Mariankin!"

Hänen ripeä astuntansa ruohoisella polulla kuului vielä hetken aikaa, ja sitten hänen taipuisa tenoriäänensä halkoi kirkasta, tyyntä ilmaa: —

Oi tule, lennä, armahin, käy rientäväisin askelin, kuin nuori hirvi kiitäen luo vuorten yrttirinteisten.

Julia oli mennyt yläkertaan unisen Peter-linnun kanssa, joka Nancyn juhlapäivänä oli saanut ensimmäisen kerran valvoa myöhään. Muut nuoret olivat ryhmittyneet jalavain alle, missä he parittain seisoivat juttelemassa — Olive ja Ralf Thurston, Kathleen ja Cyril Lord, Nancy ja Tom Hamilton. Sitten he erosivat, Tom Hamilton käveli maalaishotelliin nuoren koulunopettajan seurassa, ja Olive ja Cyril kulkivat ketojen poikki Lordien talolle.

Yö oli verrattoman ihana. Ilma oli lämmin, kirkas ja niin tyyni, ettei ainoakaan puun lehti värähtänyt. Taivas oli pilvetön ja kuu paistoi säteilevänä ja loistavana kuin harvoin Pohjolan perillä. Beulahin kimaltelevan joen vesi oli alhaalla ja se virtasi kohisematta sillan alitse. Sillävälin kuin Kathleen ja Julia kampasivat tukkaansa ja miltei joka kamman vedolla päästivät ylistyshuudahduksia illan kutsujen onnistumisesta, oli Nancy suudellut äitiänsä ja hiipinyt hiljaa vuoteeseensa. Kaiken yötä "Myrskyn" säveleet seurasivat häntä unessa. Hänen kädessään tuntui vieraan käden kosketus, tykkänään uusi kosketus, lämmin ja pakottava. Siinä oli jälleen tuo vallaton nelistäminen, kun nelisin rinnatusten tömistettiin pitkin ladon permantoa — hänen sivullaan joku, joka ei milloinkaan ennen ollut ollut siinä — ja hän itse aivan uuden ja huumaavan tunnelman pauloissa, sillä milloin ikinä hänen silmänsä kohtasivat katseen vierustanssijan hilpeistä, mustista silmistä, hän tapasi itsensä niiden syvyyksissä.

Oliko hän lapsi, kun hän kuuli Osh Pophamin huutavan "'Myrskyn' parit paikoilleen!" ja oliko hän nainen kun huudettiin "Yleinen levähdys!" Tuskin hän sitä tiesi. Beulah oli unelma, Keltainen talo oli unelma, tanssi oli unelma, tanssijatoveri oli unelma. Milloin hän luuli olevansa lapsi, joka auttoi isäänsä istuttamaan tulipunaista ruusuköynnöstä, milloin nainen, joka repäsi ruusun ylimmästä oksasta ja antoi sen eräälle, joka tuki hänen säleaitaa kouristavaa kättänsä, eräälle, joka sanoi "Kiitoksia" ja "Hyvää yötä" ihan toisella tavalla kuin kaikki muut.

Kuka oli tuo nuori muukalainen? Oliko hän Beulahin linnan ritari, Keltaisen talon lääniherra, oliko hän Keltainen Vaara, oliko hän hyvä lintu, jolle Carey-äidin poikaset olivat näyttäneet tien kotiin? Unien sekavaa, suloista kiertokulkua jatkui yhä ja Nancyn korvissa soi salaperäisiä lauselmia aivan uudella äänenpainolla puhuttuja: "Eikö Careyn suku tarvitse vielä yhtä tukea lisää?" "Ettekö tahdo antaa minulle ruusua?" ja ennen kaikkea: "Te lähetitte rakkaat terveiset sille Hamiltonin lapsista, joka oli sopivassa iässä, minä olin sopivassa iässä ja minä omaksuin ne."

"Ei rakkautta voi lähettää kirjeessä!" väitteli Nancy unissaan, ja unessa vastasi aina joku: "Älä ole niin varma! Paljon merkillistä tapahtuu kun Carey-äidin sanansaattajat kulkevat merien yli. Etkö muista mitä ne puhuivat Vetten pienokaisten Tomille? — Vetten poikki tulevista lauluista oli yksi suloisempi ja kirkkaampi kuin kaikki muut, sillä se oli nuoren tytön laulu… Ja mitä laulua hän lauloi?… Ole kärsivällinen, pidä silmäsi kirkkaana ja kätesi puhtaina ja päivä on tuleva, jolloin itsekin opit sen laulamaan kaipaamatta kenenkään opetusta."