— Kaikki puheet ovat kulkupuheita ja lapsille ei saa antaa tulta käteen, ne…
— Lapsille, lapsille, olenko minä lapsi, ja Tilda alkoi itkeä sydänalaansa pidellen, minäkö lapsi, Silla, minäkö? Niin, älkää puhuko enään lapsista…
— Eikö lapsista…?
Silla katsoi omituisen tarkkaavasti Tildaan, joka oli aivan menehtyä itkuunsa.
— Kas, niin, itkee kuin lapsi ikään.
— Silla, Silla, jos et usko, revin silmät päästäsi… Ei, ei, istukaa tuohon kivelle, ei, nouskaa yli aidan, tulkaa tänne. Minulla on teille vähän puhuttavaa.
Näin leppyen ja silmiään kuivaillen nousi Tilda veräjän yli ja laskeusi piennarta pitkin laihon lävitse rantalehikkoon.
— Mutta älkäähän toki, ukkonen on ilmassa, väitti Silla, vaan seurasi kuitenkin helmat koholla jälessä.
— Tulkaa nyt vaan! Onhan tuo ollut koko päivän eikä ole tuon kummempaa… tulkaa pian etteivät näe kotoa.
Taloon oli vain noin yhden kilometrin matka.
Silla oli tällaisiin tottunut. Koko kylän tyttöjen uskottuna nuuski hän asiat joka talosta selville, vaan ei koskaan kertonut enempää kuin oli tarpeen; piti loput omina tietoinaan. Viimemainitun ominaisuutensa takia pysyi hän hyvissä kirjoissa ja pidettiin häntä yleensä ihmisenä, joka tiesi paljon, vaan kertoi vähän.
He istuivat nyt molemmat rannalle. Mitä he siellä puhuivat, emme tiedä tahi tohdi tietää, vaan kun he myöhällä palasivat, puisteli Silla tavallista enemmän päätään, murisi jotakin varomattomista lapsista, oikeudesta, vääryydestä ja jos mistä.
Tildan silmät olivat itkettyneet.
* * * * *
Juhannuksen edellisenä lauvantaina istuu H:n rovasti virkahuoneessaan ja selailee seuraavan sunnuntain tekstin käsikirjoitusta. Hän on noin 50 vuoden ijillä, karkeannäköinen ja jo paikkakunnalla kuuden vuoden olinajallaan ankaraksi sielunpaimeneksi tunnettu. Loppuun luettuaan hymähtää hän tyytyväisenä ja ottaa esille kuulutuspapereita. Niitä selaillessaan hän aina puoliääneen ynähtelee ja saa siitä selville seuraavia:
— Keijolan emännän edestä kiitos… Hän oli hyväsydäminen mummo… viime talvena vielä kinkerissä luetin häntä… Ei ollut parasta lukunsa, vaan ehkäpä Herra on lukenut hänen sydämensä kirjan. — Kuntakokous… hm! — Se on aika ylpeä mies tuo Manssikkala, niinkuin koko sukukin käy täälläkin kuulutuksineen kuin kruununvouti…
Samassa joku tuli huoneesen. Rovasti ei sitä huomannut, vaan jatkoi:
— Kyllä Herra ylpeät nöyrryttää. Joka tahtoo olla ensimäinen, se olkoon viimeinen… Mitäs nämä ovat? Avioliittoon kuulutettavia… Nuo ovat kolmannen, nuo toisen kerran. Mistähän Sandra nyt saanee uuden palvelijattaren kun Anni menee naimisiin… Ensikertaa…
Vieras ovensuussa rykäsi. Tarkoitus oi huomauttaa hiljaa ja häiritsemättä rovastia, vaan äänessä oli jotakin hätäistä. Rovasti nosti silmiään.
— No, Manssikkalan Tilda, melkein huudahti rovasti, oletko tullut viimeinkin rippikirjoitusta varten?
Sana viimeinkin näytti vihlasevan kuin veitsellä ovensuussa seisojaa, joka oli tosiaankin ylpeän Manssikkalan ainoa ylpeä tytär Tilda.
— En, oli lyhyt vastaus.
— Etkö?
Ja rovasti katsoi tutkivasti Tildaa, jonka äänessä oli jotakin moitittavaa.
— Mitä varten sitte, isäsi asioillako?
— En kuin omillani.
Rovasti pani paperit pois käsistään, pyysi Tildaa istumaan, tervehtimättä sen enempää.
— No, sanoi hän sitten odottavana, onko sydämelläsi jokin synti painamassa? Tunnetko sisimmässäsi tarvetta keskusteluun, saadaksesi huojennusta?
— Ehkä, oli taas lyhyt vastaus.
— Sana ehkä ei merkitse mitään. Nöyrry toki ylpeydenhengen sokaisema lapsi, jos et minun vanhan miehen edessä niin sen sanan, josta olet tullut lohtua hakemaan.
— Kuka on sanonut että lohtua haen?
— Mitä… mitä?… etkö siis…? Mitä varten olet tullut?
Tilda hengitti syvään, aikoi sanoa jotakin, vaan sanat kuolivat huulille. Hänen päätään poltti, huulensa vapisivat ja sydän löi maltittomasti.
— No, no, — sano… Tarvitset ehkä papinkirjaa, ehkä kuulutusta varten, uteli auttaessaan rovasti, joka näki että sanominen Tildalle oli vaikeaa.
— En sitäkään.
— Mitä sitte?
— Tulin kysymään, kuulutetaanko Parveelan Leenaa ja Tuohelaa juhannussa.
— Nainen! ärjäsi rovasti, onko mustasukkaisuuden perkele vaiko vain uteliaisuus ajanut sinut tänne? Mikä antaa sinulle rohkeutta tulla sitä täältä kysymään?
— En tule uteliaisuudesta.
Tahtomattaan oli Tildan ääni muuttunut lempeämmäksi, vaikkeikaan rovastin kiukustuminen ollut sitä aikaansaanut.
— Mutta sano nyt jo, mikä sinua käski tänne tulemaan, leppyi hiukan rovastikin, kun huomasi ettei käynti tapahtunut uteliaisuuden tyydyttämiseksi.
— Minun oikeuteni.
Tuo sana oli ollut vaikea ulos tulemaan, vaan sittekuin se tuli, tuli se niin varmana kuin vuosikymmenten kohtalot tulisivat siitä riippumaan.
Oikeutesi? Niin tiedä nyt siis ettei ihmisillä ole oikeutta sotkeutua asioihin, jotka koskevat toisia ihmisiä.
Rovastille asia kävi yhä hämärämmäksi.
— Sen kyllä tiedän, vaan jos asia koskee myöskin minua?
— Kuinka, olisitko ehkä sukua noille avioliittoon aikoville?
— Ehkä.
— Kuinka paljo?
— Niin paljo, että aijon tehdä tyhjäksi koko kuulutuksen, ja minä voin sen ja minä tahdon sen tehdä.
— Kummalleko olet sukua? kysyi rovasti ihmetellen.
— Sulhaselle, Tuohelalle.
— Miten? Lähteistäkin?
— Hän on minun kihlattu sulhaseni.
Rovasti nousi seisoalleen.
— Vai ni'in, vai niin, ja sitte menee toisen kanssa kihloihin!… Ovathan ihmiset sanoneet Tuohelaa vähän kevytmieliseksi nuoreksi mieheksi… vaan kuka olisi uskonut, kuka olisi uskonut!… No, sanoi rovasti hetken jälkeen, onko sinulla mitään todistuksia?
— Todistuksia, säesti Tilda niin katkerana että rovasti säpsähti.
— Niin, niin todistuksia… Me emme voi todistuksitta mitään tehdä emmekä niidenkään kanssa, kuulutus on kaikessa tapauksessa luettava, vaan asiasta voi valittaa konsistorioon. Ikävä juttu, lapseni. Onhan sinulla sormus?
Tildassa taistelivat kahtalaiset ajatukset. Parempi puoli kehoitti häntä vetäytymään syrjään häpeineen ja kärsimyksineen, vaan toisaalta luontainen ylpeytensä, kadotettu ensi lempensä ja sitä seuranneet epäilysten ja rakkauden ristiriitaiset tuskat veivät voiton ja kerran lähdettyänsä päätti hän ajaa perille eli ainakin niin pitkälle kuin pääsi asiassa.
— Tässä se on, sanoi hän ja päästi vahvan kultasormuksen sormestaan.
Rovasti katseli sitä sisäpuolelta ja sanoi:
— Selvä on selvä. Tässä on kumpaisenkin teidän alkukirjaimet — ja päivää vasten katsottuaan lisäsi rovasti: Te olette olleet kihloissa kohta kolme vuotta.
— Viimeisen vuoden saisitte lukea neljäksi, joten niitä kaikkiaan karttuisi kuusi.
— Ai, ai… kummassako on syy?
— Olkoon se meidän asiamme; eihän saa sotkeutua asioihin, jotka koskevat toisia ihmisiä, pisti Tilda.
Lapsuudestaan lähtien oli Tilda ollut tuollainen eikä rovastin osanottavaisuus vielä ollut pehmittänyt hänen ylpeyttään. Hän oli varma oikeudestaan ja voitostaan ja vähitellen kyti koston kipinä hänen tulisiin tuumiin taipuvassa mielessään leimuavakaksi liekiksi, jota eivät ainakaan tulevat tuskat eikä häpeän raskas harso tukahuttaneet.
Rovasti oli siksi ihmistuntija että osasi osiksi asettautua tuon kärsivän naisparan asemaan ja liian oikeuden rakas jättääkseen asian tytön katkerien puheiden takia sikseen. Hän lupasi tehdä voitavansa, puristi Tildan kättä ja toivotti Jumalan rauhaa.
Lähtiessä kysyi hän:
— Kuka sinulle kertoi että Tuohela aikoo toisen kanssa?
— Suontaustan Silla, vastasi Tilda.
Allapäin asteli Tilda pois pappilasta. Ei valennut mielensä musta eikä selennyt sysisen sydämensä tuskanpilvien peittämä tulevaisuuden taivas.
II.
Parveela ja Manssikkala olivat H:n pitäjään komeimpia taloja. Oli ulkoa päin vaikea päättää, kumpi oli varakkaampi. Matkaa talojen välillä oli noin nelisen kilometriä ja jokseenkin keskellä oli Tuohelan talo.
Tuohela oli ennen ollut kauppias kaupungissa, vaan sitte varoja jonkun määrän koottuaan ja tehdaskaupungin rauhattomaan elämään kyllästyneenä muuttanut maalle ostamalleen tilalle asumaan. Mies ei ollut juuri vastenmielisen näköinen ja kun ikääkin oli vain joitakin vuosia yli kahdenkymmenen, niin ei ole ihmeteltävää, jos hän joutuikin niin sanoaksemme kahden tulen väliin. Olipa alkuaikoina liikkeellä huhuja, että hänellä kaupungissakin olisi morsian. Suontaustan Silla oli siitä jo varoittanut Tildaa, vaan kun Tilda sanoi juuri pitävänsä sellaisesta miehestä, joka muillekin kelpaisi, oli Sillakin sulkenut suunsa.
Kuinka usein ihminen toivookaan saada alottaa elämänsä uudestaan!
Nyt olisi Tildakin jo toivonut uskoneensa Sillaa, vaan se oli myöhäistä.
Tuohela oli luullut rakastavansa Tildaa ja mennyt kihloihin, mutta myöhemmin Parveelan nuorempaan tyttöön tutustuttuaan oli kylmennyt ja käynnit Manssikkalassa harvenneet harvenemistaan.
Parveelan Leena eli Leenu oli kahdeksantoista vuotias kukoistava, voipa sanoa kauniskin, sydämellinen tyttönen, joka katseli maailmaa kokemattoman luonnonlapsen rehellisillä silmillä. Tuohela oli sen jo ensi näkemässä huomannut ja eron Tildan ja Leenun välillä niin jyrkäksi, että häntä itseäänkin hirvitti. Tämä Tuohelan arvelu ei ollut Tildan eduksi, vaan kun pääsemme pitemmälle, tulemme kylläkin näkemään, että Tilda oli eli oli ainakin ollut nainen, joka rakasti ja joka olisi ansainnut rakkautta parempaakin kuin se, mitä hänelle osoitettiin. Vaan Tuohelakin oli niitä miehiä, jotka luulevat ymmärtävänsä, käsittävänsä heti sen, mitä eivät vuosisadatkaan ole osanneet täydellisesti tuntea, sokkeloiden sokkelon — naisen sydämen.
Leenu paralla ei ollut mitään tietoa Tuohelan suhteesta Tildaan. Hän eleli ensi lempensä onnellisia, päivänpaisteisia aikoja ja rakasti omaansa nuoren sydämensä kaikella lämmöllä ollenkaan aavistamatta uhkaavista pilvistä, jotka kokoontuivat hänen päänsä päälle särkeäkseen hänen hennoimmat, hellimmät haaveensa ja repiäkseen hänen lämpimän lapsensydämensä ainaisesti parantumattomille haavoille.
Lapsekkaan lempensä hentoja haaveita hautoillen hän nytkin käveli kotoisen pellon pientaria. Tiensä kulki pitkin piennarta aidan luo kylätielle. Siellä oli hän jo tottunut Tuohelaa tapaamaan. Varsinkin alkuaikoina oli hänen pakostakin täytynyt rientää sovitulle paikalleen, isä, äiti ja koko sukukin kun kovasti olivat nuorten tuumia vastaan. Mutta nyt olivat sulut siltä puolen säretyt, suostumukset saatu ja ennen aavistamattomat syyt panivat poven paisumaan. Hän nojasi aitaa vasten ja odotti. Hän ei huomannut että joku häntä läheni.
— Tule kotiin, Leenu.
Leenu säikähti ja kääntyi katsomaan.
— Enkä, sanoi hän hymyillen.
— Mitä turhia täällä odottelet, etkö nähnyt, johan tuo meni tuolla etäällä?
— Kuka tuo?
— Niin, oletkos olevinasi?
— Enkä ole, mitä sinä… enhän minä kun… marjoja etsin.
— Marjoja…? Etkö liene jo löytänyt kylliksi. Siihen se nyt on tänä kesänä Leenulle marjamätäs kasvanut kuusen juurelle… ei siinä vielä viime kesänä ollut.
Leenu kumartui ja oli jotakin poimivinaan.
— Annas olla, tahdonpa nähdä, kasvaako siellä…
— Älä nyt, rakas Kalle…
— No, poimi nyt, vaan tule ajoissa kotiin ettei isä ennätä kysyä ja — pyyhi suusi puhtaaksi marjoista.
— Hyi, sinä olet häjy.
Mutta nuori mies jatkoi jo matkaansa solaa myöten Parveelaan. Hän oli Leenun veli ja rakasti sisartaan kuin silmäteräänsä. Hänkin oli alussa ollut hiukan vasten, vaan ei kuitenkaan niin paljon kuin toiset sukulaiset.
Kun hän oli jonkun matkan astunut, huusi Leenu jälestä:
— Kalle, Kalle, tule nyt katsomaan.
Ja hän näytti kokonaista manssikkaterttua.
— Niin on, näkyy jo olevan, sinun onnellasi varmaankin. Kuitenkin minä toivoisin että riittäisi pään polveksi eli että aina saisit marjoja poimia kotopellon pientarilta.
— Niin, yhä sinäkin vain vetelet samaa virttä. Sinusta olisi kai hauskaa nähdä minut ijän kaiken vanhana piikana.
— Hyvä niin, hyvä näin. Niin oot äitisi sylissä kuin on marja mättähällä, niin oot sulhosi sylissä kuin on kukka sammalessa, sanoo joku runoilija.
— Niin, se on viisaasti sanottu, näetkös, molempi parempi, ilkkui
Leenu iloissaan veljensä mieltä ollenkaan älyämättä.
— Viisaasti kyllä, sinä olet liian nuori naimisiin.
— Kuule, älä nyt enään, lupasithan jo kerran ettet enään puhu siitä.
— Lienen luvannut tai en, sano nyt kuitenkin minulle, ymmärrätkö mitä rakkaus on ja rakastatko sinä Tuohelaa?
Leenu pakostakin punastui oman veljensä edessä, hetken mietittyään vastasi hän.
— Rakkaus on mielestäni jotakin sellaista… selittämätöntä. Se on jotakin suurta ja samalla niin pientä että, että… se sopii kyllä hyvin yhdeksäntoista vuotiaan tyttölepakon sydämeen, lopetti hän nauraen viisastelunsa kun huomasi ettei siinä pitkälle päässyt.
— Ei, ei, tyttö rukka, se on jotakin…
— Sellaista, jota sinä et tunne, ehätti Leenu, mene nyt vaan lupauksesi mukaan Tairuanpohjista hakemaan ne komeimmat koivut huomiseksi ja mitä siinä jurritat; huomenna pitää olla iloa ja päivänpaistetta ja…
— Sinä et vastannut vielä toiseen kysymykseeni.
— En vastannut, enkä vastaa, mene nyt vaan.
Vaan kun Kalle ei mennyt, sanoi hän:
— Oi, minä rakastan niin, rakastan niin… että minä en voi mitata sitä sinulle.
— Ohhoh! nousi huokaus syvältä Kallen rinnasta.
— Mitä, mitä, Kalle, onko jotakin tapahtunut vastaa, miksi olet niin omituinen, onko hän ehkä sairas?
— Jospa niin olisi! huokasi hän taas.
— Oi, älä kiduta minua, sano, onko jotakin tapahtunut?
— Ei vielä…
— Vielä? Selitä! Vielä? Mitä sinä puhut?
Yhdeksäntoista vuotiaan tytön silmissä ei kyynel ole suurten salpojen takana.
Kalle katui puheitaan ja kapusi yli aidan, meni itkevän sisarensa luo, tarttui kiinni hänen vyötäreihinsä ja anteeksi pyytävän äänellä pyysi häntä pois kotiin. Ei uhannut Leenu lähteä, oli luvannut odottaa, vaan — miksi hän ei vielä tullut.
— No, älä nyt ole lapsi, voihan aina sattua esteitä.
— Voi kyllä, vaan ei niin monena iltana. Eilen hänen jo piti tulla, vaan…
Ja hän itki nyt jo pettymystään. Tyttö parka! Miks'ei ihminen voi tappaa rakkauttaan silloin kuin tahtoo? Siksi että sen lähteet ovat suuruudesta, jonka pienintäkään ilmettä ihminen ei voi olemattomaksi tehdä.
III.
Meidän täytyy nyt lukijan suostumuksella siirtyä vielä hiukan taaksepäin saamaan selkoa Kallen omituisista puheista ja jättää sisarukset kumpikin erilaisen surunsa valtaan ja siirtyä sinne, missä tuo odotettu henkilö, Tuohela, oli.
Me näemme hänen ilomielin astelevan Parveelaan päin. Käynti on kiivasta, vaan jokseenkin huoletonta. Taskustaan vetää hän kookkaan hopeakellon, joka näihin aikoihin oli harvinaisuus. Kelloon katsottuaan kiirehtii hän askeleitaan, huomaamatta ihmistä. Hän ei jouda taakseen katsomaan, niin ettei huomaa jälessä juoksevaa ennenkuin kuulee hätäsen läähättävän äänen takanaan sanovan:
— Kuulkaa, pysähtykää, olen jo liian vanha juoksemaan.
Tuohela pysähtyy ja kääntyy katsomaan.
— Silla? on ainoa sana, joka häneltä pääsee yli huulten.
— Niin, Silla, vanha vaivainen Silla, joka on hyvien ja pahojen uutisten tuoja ja tapahtumien enne.
— No, mitä nyt?
— Teille tuli vieraita. Kun minulla oli matka tänne, pyysivät minut
Teitä paluuttamaan.
— Keitä ne ovat?
— Eivät käskeneet sitä sanoa.
— Tunsitteko te niitä?
— Paremmin luulen Teidän tuntevan.
— Sinä, vanha vares, sano, ketä olivat.
— Menkää katsomaan, jos tahdotte, minuun eivät kuulu.
Ja Silla väänteli päätään hänelle omituisella tavalla ja läksi matkaansa jatkamaan. Tuohela tuli uteliaaksi ja vaikka olikin kiire mielessä, kysyi hän jo Sillalta:
— Olivatko ne naisia vai miehiä?
Vaan Silla oli vanhoillaan tullut kuuroksikin. Päätään väännellen riensi hän Parveelaan päin. Tuohela kääntyi kotiinsa.
Kun hän astui pihaportista sisään, näki hän että piha oli tyhjä. Palvelusväki oli poistunut pihanpäätupaan, koskapahan sieltä lasista näyttiin kurkisteltavan. Hän nousi rappuja ylös omaan asuntoonsa, avasi oven kamariinsa ja lensi kalman kalpeaksi. Hän melkein tuijotti eteensä, ei uskonut omia silmiään, vihdoin toki vihansa sanoihin purki:
— Sinä…? Tilda…? täällä… ja nyt… kaikkein nähden?
— Sääliä, Kusti, sääliä! uikutti kalpeaksi kuihtunut Tilda, sillä hän se tosiaankin oli.
— Pois! — — pois, pois, pian taikka…! — Hän tapaili jotakin tukea kädelleen ja vapisi.
— En enää ano, kuiskaili Tilda surullisesti, rakkauttasi, vaan sääliä, sääliä! Minä en olisi tullut tänne… — Tildakin tarvitsi tukea ja nojasi sängyn laitaan — en olisi, vaan… minua väsyttää… olin matkalla sinun… pikku… pikku Leenusi luo… sanomaan… Tue minua… Kusti… sopimaan… minä… kuuletkos… minä luovun… luovun rakkaudestani sinuun, minä… en sitä… ansaitse…
Ja hän lankesi tiedotonna ja voimatonna vieressään olevaan sänkyyn.
— Onneksi et sinne ehtinyt, mutisi Tuohela julmasti.
Sillä välin oli Silla Tuohelasta erottuaan jatkanut matkaansa
Parveelaan päin, jolla tiellä Kallen tapasi.
— No, Silla, mikä nyt? Aivanhan kulette kuin unissanne. Ovatko korttinne näyttäneet teille jotakin vastenmielistä, kysyi Kalle.
— Niin, josko ovat? Voi, voi, kyllä tämä maailma on totta tosiaankin kiperä ja kapera kuin pukinsarvi.
— Nytkö Silla sen vasta vanhoilla päivillään huomaa?
— Nyt vasta oikein. Mutta eihän pikku sisarenne vain oikein sydämensä pohjasta pitäne Tuohelasta?
— Mitä se meihin kuuluu. Kahden kauppa, kolmannelle korvapuusti.
— Ei mitään minuun ainakaan, vaan teihin ehkä… Näettekös, nuori isäntä, asiat eivät ole oikein. Tästä voi nousta hirveä myrsky, näettekös, myrskyjä voi olla ihmiselämässäkin.
— En ymmärrä, mitä tarkoitatte.
— En minäkään oikein ymmärrä mitä tarkoitan, vaan kuitenkaan en tarkoita mitään pahaa, kuulkaa, teidän pitää koetella vieläkin saada Leenu purkamaan, vaikkakin hän olisi kolmasti kuulutettu.
— Ja minkätähden?
— Sentähden että se olisi parasta sekä Leenulle itselleen että
Tuohelalle, teille, isällenne ja kaikille ihmisille.
—- Niinkö nyt korttinne ovat pahasti kääntyneet tai, lisäsi Kalle hetkisen jälkeen, puhuisitteko ehkä Manssikkalan Tildan pussiin ja siinä sivussa omaan pussiinnekin?
— En puhu kenenkään pussiin, vaan luulen, että ellei Leenu pura kihlaustaan, niin tulemme kaikki pussiin, pussiin, johon jouduttua ei ole helppo pois päästä.
— Mitä se Silla taas loruja laulaa. Tulkaa tupaan niin saatte juhannusrieskoja, jos ette puhu tyhmyyksiä pussista, johon muka kaikki joudumme.
— En tule, en tule, uskokaa pois, asiat eivät ole oikein. Ihmeellisiä asioita on tällä välin ehkä jo tapahtunut ja, tiedättekö, Manssikkalan isäntä aikoo vetää teitä oikeuteen metsän haaskuusta ja joistakin muista syistä.
— No, sekö se nyt oli se Sillan suuri myrsky! Olettepa oikein hyväsydäminen, kun pidätte niin hyvää huolta talousasioistamme. Oh, ne ovat vähäpätöisiä seikkoja!
— Niin ovatkin niiden toisten rinnalla, vaan… minä en tahdo puhua mitään, te ette usko kuitenkaan mitään ennenkuin näette.
— Älkää uskoko tekään.
— Soisin etten voisi uskoa, vaan mikä kerran tapahtuu, se tapahtuu, ja teidän pitää kertoa oikein kauniisti Leenulle, kuinka asiat ovat ja hän kyllä suostuu puruille.
— Niinkö luulette, naurahti Kalle.
— Niin, sillä… ja Silla kuiskasi jotakin Kallen korvaan ja läksi astumaan eteenpäin.
Maailma musteni Kallen silmissä, niin kovasti kävi häneen uutinen, jonka Silla oli sanonut. Hän meni Sillan rinnalle kävelemään, uteli asian alusta loppuun ja meni sitte surumielin sisarensa luo, jonne hänet viimeksi jätimme.
IV.
Useasti liiallisesti rasitettu ihmisruumis henkisen työn paljoudesta herpoutuu, voimat väsyvät ja näyttää siltä kuin ei ihmisessä olisi elämää ollenkaan, vaan että se olisi lakannut hetkeksi, ikäänkuin valekuolemassa levätäkseen. Mutta ruumiin levätessä sielu juuri useimmiten on valppaimmin valveillaan. Niin oli laita Tildankin, kun hän monien kovien sisäisten taistelujen uuvuttamana oli kadottanut ruumiinsa voimat ja — niinkuin näytti, tiedotonna vaipui vierellään olevaan sänkyyn. Sisäiset sielun tuskat olivat siksi suuret, ettei hengen toiminta ruumiin voimien väsyessä voinut herpoutua. Tuohelan viimeiset sanat "Onneksi et sinne ehtinyt" kuuli hän vielä selvästi, vaan ei tajunnut niitä täydellisesti. Oman onnettoman asemansa muistoa unhottamatta nousi hän istualleen ja kysyi:
— Onneksi…? Oletko sinäkin siis sitä mieltä, että sovinnolla on erottava? Onnittelitko minua mieleeni heränneestä hyvästä ajatuksesta?
Hän oli siis tajunnut ainoastaan sanan onneksi ja senkin omalla tavallaan.
— En onnitellut, enkä onnittele, sanoin vaan että oli onni kun et sinne ehtinyt, vastasi Tuohela.
Nyt tarvitsi Tilda malttia; vaan syttyyhän märkä puukin palamaan kun se rovioon heitetään.
— Niinkö, niinkö palkitset sinä, valapatto, minun pitkällisten sisäisen mieleni taistelujen tulokset hyvän ja pahan välillä; sellaista tukeako tarjoat; sinä surkuteltava, sortamallesi naisparalle, joka on voittanut mieleen pakkautuneet mustat mietteet ja päättänyt pahan hyvällä palkita? Onneksi…? Kutsutko sinä minun hetkistä voimieni heikontumista onneksi? Olkoon, olkoonkin se sitte onneksesi, sinä onneton, mutta tiedäkin, että se onni on oleva sinulle musta. Vaan ei, sinä et kuitenkaan tarkoittanut totta, peruuta tuo sanasi, niin…
— En!
— Siis en minäkään peruuta, vaan selitän sulle jo edeltäpäin tuon onnesi, joka on vievä sinut alemma ihmisenäkin kuin mitä sinä olet minun vienyt. Tiedäkin siis, että tästä hetkestä alkaen saa sydämessäni rakkauden sijan viha, viha sellainen, joka ensin juurrutaksen sydämeen ja sitte ajaa sinua takaa niinkauvan kuin se kostona sinut tavottaa ja musertaa. Sinä et käsitä kuinka syvästi olet loukannut naisen sydäntä, etkä tiedä kuinka katkerasti rakastanut naisen sydän kerran vihan valtoihin antauduttuaan vihaa. Yhtä intohimoisesti kuin sinua tähän asti olen rakastanut, yhtä syvästi vihaan minä sinua tästälähtien. Jos sinä ymmärtäisit, kuinka pitkälle minä olen alentunut: rukoilemaan sovintoa mieheltä, jonka musertaminen olisi ollut minun oikeuteni, tarjoamaan anteeksiantamusta sille, jonka vihaaminen olisi velvollisuuteni, sittenkuin sen olen lapsen tietämättömyydestä vapauduttuani tullut tajuamaan, rukoilemaan sääliä siltä, jonka halveksimiseen minun olisi pitänyt totutellaida, ja elämään onnellisena onnessa sen naisen, jota minun aina olisi pitänyt kadehtia… niin, jos sen ymmärtäisit, ymmärtäisit myöskin paremmin arvostella sammumattoman vihani ikää ja syvyyttä. Minä vihaan sinua ja muserran onnesi, vaikkakin se särkisi sadat sydämet, vihaan, enkä lakkaa ennenkuin olen sinun mustasta onnestasi imenyt kostoni liekkeihin tyydytystä yhtäpaljon kuin tähänastinen elämäni on ollut häpeää ja katkeruuksia täynnä, ja ennenkuin sinä olet alentunut syvemmälle kuin minä ja onnettomuuksien kehä elämäsi ympärillä on saennut niin sankaksi ettet mitään muuta näe, kuin petetyn naisen kostonnuolien kärkiä… Joko älyät? Se on naisen kostoa. Minä melkein riemuitsen jo siitä, ja ole varma, että olen niin varoillani, ettet sitä väistä…
— Joko lopetat? Niinhän olen hiljaa kuunnellut kuin lapsi äidin saarnaa.
— Lapsi…? Ero sinun ja lapsen välillä on oleva suuri kuin taivaan ja maan. Muuten en sinua kehoita puhumaan lapsista. Saat nähdä että olet tekemisissä sekä aikaisten että…
— Lopeta, minä rukoilen jo, sääli nyt hiukan. Koettelemmehan sovitella…
— Sääliäkö pyydät? Joko alat kuulla kohinan lähenevästä kostostani?
Säälitkö sinä minua…
— Anteeksi anna, suostu sovinnolle, minä palkitsen kärsimäsi katkeruudet.
— Palkitset?
— Niin, niin, minä koetan sovitella.
— Turhaa kaikki, se on myöhäistä!
— Myöhäistä?
— Myöhäistä kuin kerran kuoleutuneen eloon saattaminen.
— Ei, se ei voi olla totta.
— Eikö voi? Olethan sinä jo kerran kuolettanut säälimättömällä kovuudellasi minussa kaikki hyvät mielihalut, nytkö niitä omaksi eduksesi eloon herätteleisit? Kuinka oletkin itsekäs!
— En ole itsekäs, vaan minä olen erehtynyt, kadun nyt ja pyydän anteeksi. Kaikki tulee vielä hyväksi.
— Vielä…
— Niin, ja kaikki.
— Oo, sinä vaan kiihdytät vihaani!
— Muistele entistä rakkauttasi ja…
— Sinun rakkauttasi, ha, ha, ha…! Kostoa, kostoa olen hautova, sen olen sanonut.
— Pois täältä, pian kärryihin, kuului etehisestä käskevä karkea miehen ääni ja ovessa seisoi roteva parrakas, keski-ijän yli elänyt mies. Tuohela ja Tilda eivät vielä kiihkossaan sitä huomanneet.
Tuohela yhä rukoili:
— Voiko rakkaus niin pian vihaksi vaihtua?
— Pian? Rakkaus? saivarteli Tilda ivallisesti Tuohelan onnistumattomia sanoja.
— No, pian pois, uudistui uhkaava ääni oven suusta ja jatkoi Tuohelaan kääntyen:
— Jos sinun, heittiön, onnistuisikin uudestaan pettää puheillasi tuo onneton olento, niin et siltä väistä minun vihojani.
— Isä, isä, huudahti Tilda ja heittäysi tulijan jalkoihin, annatko ymmärtämättömälle, tuhmalle lapsellesi anteeksi?
— Jumala sinulle anteeksi antakoon! Olethan ehkä jo osasi kärsinyt. Vaan, jatkoi vanhus vapisevalla äänellä, sinä Tuohela, jota minä kunnioitin ja jonka luulin poikanani kerran saavani talooni kutsua, sinä et vältä häväistyn ja murretun isän kostoa, joskin tyttäreni mahdollisesti olisi vielä niin turmeltumaton, että seuraisi sydämensä käskyjä ja naisen tavalla unohtaisi ja anteeksi antaisi.
Tuomio kuului Tuohelasta kuin ukkosen ääni ja hän istuutui tuolille pöytänsä ääreen, johon jäi ähkymään. Se oli miehen itkua, miehen, joka ei ole nähnyt elämän vakavia puolia, ennenkuin niihin yhtäkkiä huomaa joutuneensa.
V.
— Ei, ei, eihän voi olla mahdollista, että ihmiset ovat niin pahoja. Eihän suuri Jumalakaan sitä salli. Ethän salli niin suurten vääryyksien tapahtua? Tai tahtonetko meitä ihmisraukkoja niin kovasti rangaista jo täällä? — Voi kun edes äiti eläisi! Minä painaisin pääni povellesi, purkaisin sinulle sydämeni surut kaikki ja neuvoja sinulta saisin. Sinä lohduttaisit minua vielä… me rukoilisimme yhdessä. Niin, kunpa vaan olisi edes yksikään ystävä, jolle kertomalla voisi keventää huolensa. Vaan ei yhtään, ei yhtään! Isä on sokea vihassaan ja veljet… Niin, Kallekin kertoi minulle poloiselle, paljasti niin paljon maailman pahuutta, etten osannut ennen edes aavistaakaan. Ehk'ei kuitenkaan kaikki ole totta, ehkä tahtovat he sittenkin ainoastaan saada meidät eroituiksi keinoilla millä hyvänsä ja nyt tuon keksivät. Oikeudessa isä ja kaikki! Jumalani, anna oikeuden voittaa, kosta kaikki vääryys, vaan ethän tahtone, kuten ihmiset, omaiseni, että minun pitäisi halveksia ja vihata häntä, jota rakastan. Vai olenko ollut niin paha, että olen häntä enemmän kuin Sinua rakastanut? Senkötähden nämä surut? Ei, sinä et voi, tai vaikka voit, et tahdo siitä näin rangaista…
Ja Leenu parka istui nurmella ja itki. Koko päivän oli hän paikasta toiseen levotonna harhaillut ja koettanut turhaan ikäviään haihduttaa. Häntä oli säälitty ja jätetty kertomatta kaikki pahimmat kohdat jutussa. Oikeusistuntoja oli asian johdosta pidetty jo useampiakin. Muitakin riitoja oli ennen niin rauhallisten naapurien välille ilmestynyt. Nyt oli viimeinen ratkaiseva istunto käräjätalolla. Kaikki olivat Parveelastakin menneet sinne, jotka vaan pääsivät. Leenu olisi tahtonut mukaan hänkin näkemään edes omaansa, jota ei pitkiin aikoihin ollut saanut tavata. Mutta isä kun ajoi asiaa tyttärensä puolesta, oli kieltänyt, ja Leenun oli parin palvelijattaren kanssa täytynyt kotiin jäädä.
Ikävää se teki Leenulle, vaan hetkeksi unohti hän haikeat mielensä ja eli taas muistoissaan entisissä ja mielialansa oli sama kuin viisi vuotta sitte, kun veljensä kertoi hänelle Sillalta kuulemiaan sen kuusen juurella, jonka lukija muistanee.
Viisi vuotta! Kuinka paljo siinäkin ajassa sentään ennättää tapahtua!
Ennen niin ystävällinen naapurusten väli oli käynyt kireäksi. Tuohelan talo ja itse Tuohela oli muuttunut vähitellen sekä Manssikkalan että Parveelan vihan alaiseksi, vaikka kumpaisestakin oli aikoinaan Tuohelaa ystävän silmillä katseltu.
Itse Tuohela oli parin viimeisen vuoden ajalla käynyt ärtyiseksi ja synkkämieliseksi, kerrottiinpa hänen jo välistä ryyppäilleenkin. Leenun isä oli häntä kieltänyt kotonaan käymästä ainakin siksi, kunnes riidat olisivat ratkaistut.
Ja nyt olivat H:n pitäjäläiset menneet kuuntelemaan päätöstä kuuluisaksi tulleessa jutussa. —
Tahdomme säästää lukijaa kuulemasta kaikkia ikävyyksiä ja vähemmän hyvälle kuuluvia puheita ja kaikkea mitä tuollaisten juttujen käsittelyissä tavallisesti esiintyy. Koetelkoon sen sijaan kukin lukija asettautua Leenun asemaan, kun hän istui tuossa tietämättä puoliakaan asioista, mitä viiden vuoden ajalla oli tapahtunut ja kuitenkin vähistäkin kuulemistaan kovasti loukattuna ja kärsivänä.
Isä ja veljet olivat kovasti kieltäneet palvelusväkeä yleensä Leenulle asiasta puhumasta ja nytkin lähtiessään eritoten varoittaneet, ettei saa Leenun antaa kenenkään syrjäisen kanssa kahden kesken keskustella, vaan että pitää mennä keskeyttämään ja valeeksi väittämään, jos joku onnistuisikin puheille pääsemään.
Yksin olikin Leenu sentähden saanut aamusta asti pitkän päivän istuskella. Ei ollut mihinkään työhön mieli tehnyt, niin häntä omat ajatukset pitivät vallassaan. Voimme sentähden kuvailla hänen hetkistä hyvää mieltään, kun hän näki vanhan Sillan, entistään koukkuisemmaksi käyneen, luokseen kävelevän.
— Leenuko se siellä istuu, pikku Leenu, soperteli vanhentunut Silla kyynelsilmin Leenua lähestyessään.
— Minähän täällä… Tule istumaan, Silla, tule tänne toveriksi. —
Tuletko oikeuden istunnosta? kysyä tokasi Leenu yhtäkkiä.
Silla väänsi päätään kerran ympäri, katsoi tapansa mukaan arasti ympärilleen ja istui sitte, kun ei ketään nähnyt, keppiinsä nojaten Leenun vastapäätä.
— Hohoi, huokasi hän, sieltäpä tulen. Menin sinne muiden mukana, vaikka mitäpä se vanha vares siellä oikeastaan tekisikään.
— Näitkö häntä, Silla? Oliko hän muuttunut paljo? Mitä hän puhui, oliko suruissaan?
— Muuttunut…
— Voi, kerro, Silla-kulta, en ole pitkiin aikoihin saanut häntä nähdä.
— Minä en oikeastaan mitään osaa kertoa sellaista, jota pyydät. Ainoa mitä tiedän, on siihen asti kuin asianomaiset oikeussalin astuivat ja…
— Oliko Tilda siellä, olko hän paljo muuttunut?
— Muuttunut… jamasi Silla vanhaan tapaansa, vaan niin peloittavan oudosti.
— Kerro nyt jotakin, kerro, pyyteli Leenu.
— Sinua olen soudattanut, pessyt pienoisena, tuuditellut kuin omaani. Säälin sentään sinua äiditöntä, ystävätöntä, enkä kerro pahoja maailman. Mutta sinun pitää kuitenkin jotakin tietää, sentähden kuuntele kärsivällisesti ja keskeytymättä. Vanhan Sillan sanat voivat kohta kerrassaan katketa…
Leenusta tuo kaikki tuntui niin kummalliselta, että hän pakostakin vaikeni.
Silla huokasi syvään ja aloitti:
— Enpä tosiaankaan tiedä, kuinka alottaisin, niin on mieleni ailueinen. Sääli sinua, tuudittamani tyttö. Nuoruudesta, lapsuudestahan elämä alkaa… Niin, niin, minäkin olin ennen nuori…
— Miksi säälit minua, Silla, ja niin oudosti kun haastelet, en ymmärrä… katkaisi Leenu jo alussa Sillan surullisen nuotin.
— Miksikö säälin? Enhän oikeastaan sääli, vaan kun en osaa selittää, tuntuu niin oudolta eletty elämä, kun vähäinen muistini koettelee valaista jo kauvan sitte kulettua elämäntieni epätasaisinta polkua. Mutta älähän keskeytä, sanoinhan jo, että sanani ilmankin voivat katketa kohta.
— No, koettelen kuunnella, jatka!
— Kuka voisi enään uskoa, että Sillankin sameat silmät ovat ilosta loistelleet ja että minunkin surkastunut sydämeni on ollut aikoinaan ilosta pakahtua ja kuitenkin… Ei, Leenu-lapsi, liikaa on minun mieleisiin muisteluihin upottaa muistoja katkerista kokemistani, jotka nyt lempilapsieni onnea uhkaavina verestävät kestetyt kärsimykset ja jotka nyt rakastamiani raatamalla kokonaan särkevät syksyisen sydämeni.
— Mikä sinulle on tullut, Silla! Onko sisartasi ainoata omaistasi jokin onnettomuus kohdannut?
— Häntäkö vapisevaa, joka viime syksynä vietiin kirkkomaahan, vietiin vähä ennen minua?
— Niin tosiaankin, hänhän on jo kuollut. Ketä sitte ja mikä surullinen tapahtuma?
— Olenhan jo sanonut, että minäkin olin kerran nuori ja…
— Sillaako itseään siis?
— … sanomatta on vielä, että minäkin olen aikoinani nuoruuden lämmöllä rakastanut ja että minutkin on kerran petetty.
— Sinutkin! Kuka muu myös? kysyi Leenu levotonna.
— Paljo, paljo muitakin.
— Vaan kenenkä vuoksi Silla sitte suree?
— Syyttömän.
— Ja kuka on tuo syytön?
— Sinä.
— Minä! huudahti sanoin selittämättömällä tuskalla Leenu.
Mahdotonta… ei koskaan, ei koskaan!
— Ei koskaan, ei koskaan! huudahti samassa sydäntä särkevä miehen ääni Leenun takaa ja virtanaan vierivät vetreät vedet Tuohelan punaisiksi itkettyneistä silmistä, kun hän polvilleen paiskautuen Leenua syleili. — Ei koskaan! Sinä siis tiedät jo… Kuka on ennen minua sitä sinulle kertomaan ennättänyt?
— Tiedän? Mitä? tapaili Leenu.
Vasta nyt huomasi Tuohela Sillan.
— Silla, Silla! Sinä ihmeellinen velho, joka olet kielelläsi ihmisten onnen myrkyksi keittänyt. Minä tapan sinut…
Ja Tuohela kohosi jo kiihkeänä seisoalleen, vaan Leenu pidätti.
— Mitäpä siitä jos "vanhan vareksen ja velhon" pahoilta päiviltä päästät, viemällä heikon hengen vähäinen synti siitä sydämellesi sälytetään siihen verraten, että jo olet monelta onnelliselta elämän ilon tappanut.
— Lakkaa, lakkaa!
— Ei sitä niinkään suureksi katsottane kuin kätesi nostoa, jolla olit orvoksi tehdä oman poikasi… Kimeästi kirkaisten läksi Leenu tämän kuultuaan pois pakenemaan, kääntyi takasin, seisahtui, palautui ja juoksi itkien Tuohelan rinnoille.
— Minä rakastan sinua sittenkin, huudahti hän ja syleili hartaasti Tuohelaa, joka hänkin nyt taas itki, itki ääneti, suruun sulautuvan lailla.
— Vaikkakaan emme koskaan saa toisiamme?
— Emme koskaan?! — Leenu irroittautui kauvan kestäneestä syleilystään ja asemaansa tajuamatta tuijotti Tuohelaan.
— Niin, oikeus on päättänyt, että… että ei… ei koskaan.
— Ei koskaan!
Ja Leenu luhistui kuin ukkosen iskemänä surutaakkansa alle.
* * * * *
Siirrymme nyt edellä kerrotusta surullisesta illasta noin viisi vuotta ajassa eteenpäin, niin olemme jo päässeet siihen, että voimme lopettaa elämästä otetun kertomuksemme pienillä lisäyksillä edellä kerrottuun.
Päätös, jonka Leenu ja Tuohela olivat sanoin selittämättömästä surustaan hiukan selvittyään tehneet, että "rakkaus kyllä murtaa lain ja oikeuden kahleet" ei ollut toteutunut. Oikeuden langettama tuomio, etteivät Leenu ja Tuohela, katsoen kihlauksen aikana Tildan Tuohelalle synnyttämään perilliseen, koskaan saisi kirkollista vahvistusta avioliitolleen, jollei Tilda siihen omasta ja alaikäisen poikansa puolesta suostuisi, voitti ylempiin oikeuksiin vedottuna lain voiman. Tildan sydän oli jo niin kovettunut, ettei hän tahtonut siitä kuulla puhuttavankaan, varsinkaan kun Tuohela Tildan oikeuden odotussalissa viimeistä sovintoyritystä tehdessä oli vimmastuneena aikonut Tildaa lyödä.
Sovintoa oli Tilda lapsensa takia pyytänyt ja siitä oli Tuohela suuttunut. Ei sekään seikka, että Tuohela tarjosi oikeuden lopullisen päätöksen saavuttaa tuhansia Tildalle, pehmittänyt hänen mieltänsä, vaan luonnollisesti päinvastoin.
Vaikka mielellämme saattaisimme vähäisen kertomuksemme sovinnolliseen loppuun, täytyy meidän olla totuudelle uskollisia.
Kun Leenu näki ettei hän koskaan saisi rakastettuansa, taipui hän lopulta erään varakkaan, hiljaisen maanviljelijän uudistuviin kosimisiin ja eli — ihmisten arveluiden mukaan — onnellisena emäntänä talossaan.
Tildan kostonennustus kävi ihmeellisesti toteen. Tuohela alentui siihen määrään, että hän pari vuotta Leenun häiden jälkeen juopuneena väkivaltaisesti kuristi itsensä.
Silla ummisti silmänsä pari viikkoa viimeisen oikeuden istuntopäivän jälkeen Parveelan tuvassa jonne Leenu hänen tielle uupuneena korjasi. —
Aika parantaa pahatkin haavat ja heittää unhotuksen mullan mustimpienkin murheiden päälle, hyvät ja pahat ihmiset elävät aikansa. Hän, joka tuntee heikkoudet ja saa selvän hienoimmistakin säikeistä ihmissydämessä, laskekoon oikean tuomionsa, joka ei ihmisen arvostelupiiriin kuulu.
Tapion jänis.
Vaikka talven tulo ei ollut vielä aivan lähellä, oli sen turkki jo valkea ja puhdas kuni vasta pudonnut lumi. Yömajaansa piti se suuren aution asuntosaarensa keskellä olevan suon laidassa, johon heinämiehet kesäisin pielespohjia laatiessaan haapoja hakkasivat. Siinä se oli useita kesiä asunut, satoja kertoja siitä samasta paikasta koirien ahdistamana lähtenyt, läheisen kallion yli kiitänyt, rantoja pitkin laukannut ja niemestä erään pitkän lahden suun yli uinut, siinä häjyt hurtat jäliltään haihuttanut ja taas takasin pesäpaikoilleen palannut. Useasti oli pamahtanut pyssy edessä ja takana, usein olivat koirat kintereillä ulvoneet, mutta säilynyt oli aina tähän syksyyn saakka suuri Tapion jänis, ampumatta jäänyt.
Saaren vuokraaja, joka samasta suuresta saaresta oli aikoinaan useita kymmeniä jäniksiä ampunut, suuttui silmittömäksi ja sadatteli aina koiria, itseään ja tovereitaan. Hän olisi niin kovin mielellään tahtonut saada ammutuksi tuon Tapion suuren puhdasturkkisen suosikin, jolla oli ainoastaan yksi vertaisensa vihollinen jahtikoirien joukossa.
Mustaselkäinen, viiruotsa narttu, "Diana" se aina tiesi, missä Tapion jänis makaili. Se sen sieltä aina löysi ja ajaessaan ensimäisenä takana haukkui, kunnes niemessä jäljiltä haihtui. "Diana" olikin ollut joka syksy mukana. Täällä se ensi kerran vanhempien koirien keralla oli mukana ollut, täällä koulunsa käynyt, ajo-oppinsa ottanut.
Tänä syksynä eräänä varhaisena aamuna, lokakuun keskipaikoilla sousi saaren vuokraaja kolmen toverinsa ja neljän koiran keralla jo mainittuun suureen saareen. Yöllä oli ollut hiukan sumua, mutta päivän valetessa se kuitenkin haihtui. Tuuli tyyntyi ja aamu selkeni kirkkaaksi syyspäiväksi; maa pysyi kuitenkin koko päivän kosteana. Onni oli metsämiehille kaikinpuolin myötäinen. Puolipäivään päästyä oli jo yhdeksän pupua ammuttu, kaikki suuria ja hyvin hyötyneitä. Miehet eivät koko päivänä olleet murua maistaneet, jonka tähden kokoontuivat saaren keskelle suon läheiselle kukkulalle. Aikoivat juuri soittaa koiria kokoon ja sitte yhdessä venheelle eväiden luo mennä, kun noin parinkymmenen metrin päästä alkoi kuulua innokasta koiranhaukuntaa.
— Se on Diana!
Pian siihen yhtyi "Kairin" viheltävä "skalli", "Jalon" harvatahtinen haukunta ja sekarotuisen "Brittan" hillitön vinkuna. Jänis tuntui painuvan saaren kallioiseen pohjoispäähän.
Mitään virkkamatta menivät miehet kukin n.s. "passilleen" ja odottivat äänettöminä. Kaiku läheni rikkoutumatta kiihkeänä ja yhtämittaisena vastaiseen suuntaan takasi saaren eteläpäässä olevalle niitylle päin. Täällä oli kaksi miestä "passilla", kolmas oli saaren itäisellä rannalla, neljäs keskellä saarta, jo pari kertaa mainitulla kukkulalla.
Pian näkivätkin niityn molemmilla laidoilla seisovat miehet suuren lumivalkosen jäniksen hyppelehtivän pitkin metsän laitaa.
— Se on Tapion jänis… pääsi tahdoton kuiskaus kumpaiseltakin.
Että asianlaita todellakin niin oli, sen saivat miehet kohta nähdä.
Huomaten koirien lähenevän, otti jänis aimo hyppäyksen vasemmalle pieneen metsäniemekkeesen, johon jäi istumaan kasvot ohikiitäviin koiriin käännettyinä.
Samassa pamahti laukaus ja toinen. Jänis väistyi vahingoittumatta erään kiven taa. Koirat joutuivat ampujan ja jäniksen väliin, joten kolmas laukaus ei voinut seurata. Mutta sen sijaan ampui toinen miehistä kaksi laukausta jokseenkin yhtaikaa edellisen kanssa — yhtä huonolla menestyksellä.
— Loihdittu! murahti viimemainittu, kun jänis käänsi miehille ja koirille selkänsä ja oikaisihe saaren itäiselle rannikolle.
Parin minuutin kuluttua kuului sieltä kaksi laukausta, mutta mitään huutoa ei seurannut.
Kun miehet koirinensa kokoontuivat jälleen kukkulalle, sanoivat he kuni yhdestä suusta:
— Se oli Tapion jänis…
— Pelastui taaskin…
Mitään sen enempää tarinoimatta istuutuivat miehet sammaleiselle kalliolle ja ottivat tupakkineuvot esille. Jonkun aikaa siinä istuttuaan kuulivat he läntiseltä rannalta hirmuisen kiihkeää haukuntaa, jonka jälkeen he taas hajautuivat kukin n.s. passilleen.
Asianlaita oli se, että Diana oli lähtenyt kenenkään sitä erityisesti huomaamatta Tapion jäniksen jälestä juoksemaan, haihtunut ensin jäliltä, löytänyt ne jälleen ja siitä tuo hirveä haukunta. Kuni usutettuina pusahtivat toisetkin koirat samaan suuntaan ja pian oli täysi "skalli käymässä". Se lakkasi ja miehet aikoivat harmistuneina kutsua koirat pois. Merkki ei kuitenkaan vaikuttanut tällä kertaa mitään.
Se uudistettiin useampia kertoja. Sama seuraus. Jonkinlaista uikutusta alkoi kuitenkin kuulua ja pahaa peläten menivät miehet ääntä kohti.
Siellä oli korkeakallioinen niemi ja iso louhikko ja melkein keskellä louhikkoa suuri neliskulmainen kivi suurien korpikuusien keskellä kuni vainajan ruumis hautajaishavujen piirittämänä. Tämän kiven alle oli Tapion jänis joutunut. Rannan lähellä soutavat nuottamiehet tiesivät näkemänänsä kertoa, kuinka iso valkea jänis oli joutunut koirien väliin sen kautta, että yksi sitä takaa ahdisti ja toiset kolme olivat vastaan juosseet.
— Vai niin, pupunen, tapasinpas sinut vihdoinkin! Taisit jo lakata koiriani uuvuttamasta, turkkisi kun kohta päältäsi poistan, puheli saaren vuokraaja.
— Eihän se vielä ole käsissäkään.
— Onhan kohta. Sitokaahan koirat! — Mutta missä Diana on?
— Täällä louhessa kiven alla.
Saaren vuokraaja ja kallishintaisen Dianan omistaja kirosi harmistuneena.
Diana oli todellakin ajautunut jäniksen jälestä kiven alle. Isäntä rupesi pois koiraansa houkuttelemaan, mutta se oli turhaa. Jäykkänä, silmää räpäyttämättä katseli Diana luolan perukalle. Koetettiin saada väkipakolla pois. Mutta Diana-parka oli niin tiukkaan kiven väliin ajautunut, että se vihdoin vaivaloisesti pois vedettynä ei enään jaksanut jaloillaan pysyä, vaan maahan laskettuna jäi siihen rentona lepäämään.
Alkoivat miehet siinä alakuloisina arvella ja koettivat keinoja keksiä, miten jäniksen elävänä tahi kuolleena parahiten pois saisivat.
Louhikko oli todellakin oikeata louhikkoa, kivet suuria, vaikeasti paikoiltaan väännettäviä, jopa tiukassa kuni kiinteä kallio. Ampuminen ei voinut tulla kysymykseenkään.
— Jos taitamme kuivahtaneen, neulansa kadottaneen näreen, teroitamme sen toisen pään vä'äkkääksi vartaaksi, sillä pistämme ja pupulin pois vedämme, ehdotti eräs.
— Sehän on kidutusta…
— Taikka teemme aukkojen eteen roihutulet, tukahdutamme savuun eli ainakin ulos ajamme, usutamme piskit perään ja annamme Tapion turvatille kunniallisen kuoleman, ammumme.
— Mutta jos savuun läkähtyy, turkkinsa mustuu ja tuonne jää kiven alle sittenkin.
— Jääköön, sanoi jo monesti mainittu saaren vuokraaja, joka samalla oli jahtijoukkueen johtaja, — tehkää vaan tulia ja hyviä, sillä hämärtyy jo syksyinen päivä ja pois on aika pian lähteä.
— Jääköön sitte, toisetkin säestivät, saakoon Tapio uhrin omistansa…
Kävivät nyt miehet kuivia risuja keräämään, ja toiset koivujen kylistä tervaisia tuohia kiskomaan, ja pian roihusivat kiven kolmelta kulmalta räiskyvät uhritulet, joita miehet äänettöminä katselivat. —
Lyhyt on syksyinen päivä ja sankka sitä seuraavan illan pimeys. Sitä mukaa kuin tuli liestyi hiilokseksi, pimeni ilta ja mustuivat savusta Tapion turvatin hautakiven kylet ja jostakin tuntemattomasta syystä miesten mielet. Jokin sisäinen pakko pani ajattelemaan, että oli tehty ajattelemattomasti, tylysti.
Pois lähtiessään kompastui eräs pyssymiehistä syrjään jaloin eräälle tasaiselle kivelle jättämänsä pyssyn päälle sillä surullisella seurauksella, että se laukesi ja suun vieressä uneksiva kallishintainen Diana menetti henkipahasensa.
— Ei riittänyt Tapiolle uhri oman karjansa antimista, omastanikin otti, valitteli Dianan omistaja.
Miksi ei Tapio turvattiaan tällä kertaa varjellut, sitä ei ole helppo sanoa. Epäilikö ehkä turvatti suuren suojelijansa varjelusvoimaa kun kiven alle pakeni ja siten suojelijansa suututti tai tahtoiko Tapio teollaan iloisten metsämiesten mieltä muuten pahoittaa, on mahdoton arvata.
Vaan kun miehet jonkun hetken jälkeen pimeätä selkää pitkin kotiaan kohti sousivat ja näkivät, kuinka hiiloksesta kohoutuva hohde uhripuita punasi, niin raskaalta ja painostavalta tuntuivat mielet ja sanattomia olivat kotvasen aikaa vähäväkisen syyttömästi sortajat.
Ketin hautakummulla.
Yksitoista vuotias Katri käveli hautausmaalla. Huoletonna, koulussa oppimiaan lauluja hiljaa hyräillen kierteli hän pitkin polkuja hautakumpujen keskellä. Hän oli vielä kadehdittavassa lapsellisen tietämättömyyden tilassa eikä taikauskoinen ympäristönsä ollut häneen saanut istutetuksi mitään kammoa kirkkomaata kohtaan. Päinvastoin oli kotitöllinsä lähistöllä oleva vainajien lepomaa hänen mieluisin olinpaikkansa. Jos tuntuikin kuusten hiljainen humina hänestä täällä hiukan juhlallisemmalta kuin tuolla tuonnempana kotiahon takana, ei hän sitä sentään pelännyt. Olivathan kirkkomaan kukkaset paljoa kauniimmat ja suuremmat kuin kukat muualla ja perhoset lentelivät ja mehiläiset hääräsivät täällä yhtä iloisina kuin kotiakkunan alla olevan auringonkukankin ympärillä. Ja aurinko paistoi tänne niin kirkkaasti ja rauhoittavasti ja kuusten lehvät loivat viileitä varjojaan.
Katri kierteli sinne ja tänne, katseli sivumennessään jotakin hautapatsasta. Tuttujahan ne jo olivat melkein kaikki, vaikka oli jo taas hänen viime käyntinsä jälkeen uusia kumpuja kohonnut. Niiden päällä oli kauniita silkkinauhaisia seppeleitä ja nauhoissa oli kultakirjaimilla kirjoitettu jokin kaunis sana jälelle jääneiden surevien sukulaisten kaipauksen tulkitsemiseksi. Toisien hautojen tuoreesen multaan oli pistetty yksinkertainen puuristi kantamaan köyhien rakastavien kietomaa katajaseppelettä. Katrin kiertomatka loppui aina rannalla olevan nurmipeitteisen hautakummun luona. Toisessa päässä kumpua vesoi nurmen sisästä nouseva pihlaja, jonka juurella oli pienoinen puuristi. Siihen oli lapsen kädellä piirretty lyijykynällä tuskin huomattavasti sana: Isä. Se oli Katrin isävainajan lepopaikka.
Mutta ennenkuin Katri nyt joutui sinne asti huomasi hän yläpäässä hautausmaata kuusien keskellä äsken pystytetyn uuden hohtavan patsaan ja sen juurella seppeleen niin soman ja leveänauhaisen ettei toista sen somempaa koko kirkkomaalla.
Kukahan on kuollut? Kenenkähän muistoksi tuo musta patsas syvään piirrettyine muistokirjoituksineen?
Katri istuutui nurmelle ja nojasi varovasti vähäisen vartalonsa tuon uuden patsaan luona olevaa hautapengertä vasten, varovaisesti sentähden, ettei taittuisi hento heinikko eivätkä runneltuisi ruusut, joita Katri samoin kuin kaikkia muitakin kukkia oli oppinut rakastamaan. Hän katseli patsasta uteliaana. Siinä oli vain sana: Ketti ja hiukan alempana nuo tavalliset: s. — 24/5 73 k. — 13/8 97.
— Ketti? Kukahan se on ollut? Katri katseli alemma kiveä; siellä oli alhaalla jokin virren värssy merkitty.
— Kukahan se on ollut? kysyi Katri uudestaan itseltään. Hän nousi istualtaan, kohotti hiljaa seppeleen silkkinauhoja ja luki siitä sanat: Rakastettu — Kaivattu.
Tuo ei ollut Katrista ollenkaan kummallista. Oli hän nähnyt nuo sanat monissa seppeleissä, vaikkakaan ei lapsellinen käsityksensä vielä kyennyt niiden syvää sisällystä täydellisesti tajuamaan. Paitsi mainittua seppelettä ei haudalla ollut mitään muita kukkia. Seppeleen nauhat olivat puhtaan valkoiset, multa haudalla kouhoteltua mustaa, kaikesta päättäen oli muistokivi äsken asetettu.
— Ketti! tapaili pikku Katri yhä hautakirjoitusta, varmaankin on se herrasihmisiä. Olikohan se tyttö vai poika? Ketti? .. ja Katri istuutui kallella päin katselemaan. Yhtäkkiä kuuli hän askeleita takaa päin ja hänen edessään seisoi komea nuori herra, jolla oli polvipöksyt, laaja sininen vyö, hohtavan valkea, mustakauluksinen paita ja sen päällä vaalea nuttu. Hihan ympärillä oli musta harso.
Katri säikähti ja aikoi lähteä pois, vaan kun hän katsoi herran surullisiin silmiin, jotka lempeästi olivat mustaan kiveen luodut, jäi hän itse tietämättään katsomaan tuota komeaa herraa, joka oikealla kädellään piteli polkupyörää. Niitä oli jo alkanut näkyä yhä useammin noita pyöräilijöitäkin.
— Mitä se lapseni katselee, kysyi herra hyväntahdon ilme katseessaan.
Katri ei mitään vastannut, katseli vaan outoa tulijaa ja pyörää.
— Älä pelkää, ystäväni, en ole tullut häiritsemään sinua. Minulla on täällä jotakin tehtävää, eikö pikku-ystäväni tahdo auttaa minua?
Katri katseli vain ujona herraa, jonka lempeys näytti vähitellen poistavan lapsellisen pelon.
— Mikä on nimesi, pikku-ystävä?
Katrista tuntui niin somalle. Tuo komea herra kutsui häntä halpaista töllin tyttöä ystäväksi.
— Katri, vastasi hän ja hypisteli silmät maahan luotuina valkean esiliinansa nurkkaa.
— Katri? kertoi herra vähän kummallisena.
Nyt oli ujous jo poissa. Katri kertoi olevansa läheisestä mökistä ja oli tullut tänne isänsä hautaa kastelemaan. Vaikkakaan siinä ei ollut muuta kuin vihertävää nurmea, oli se hänelle ja äidille kuitenkin rakas.
Herra ei näyttänyt sitä epäilevän.
— Kuule, Katri-ystäväni, sanoi hän, etkö voisi toimittaa tänne vesiastiaa ja pientä luutaa? Mutta niin ettei kukaan tiedä siitä mitään.
— Kyllä, isäni haudan luona olevassa pensaassa ovat ne aina kesillä valmissa minua odottamassa. Ainoastaan silloin kuin äiti pesee pyykkiä, tarvitsemme kapan kotona.
— No, hyvä, haepas ne tänne. Äläs mene, jaksaisitko tuoda mukanasi jo vähän vettä.
— Tokihan jaksan isänkin haudalle. Katri juoksi jo etäällä. Mielellään täytti hän tuon tuntemattoman herran pyynnön, olihan hän sanonut Katria ystäväkseen.
Kun Katri palasi, näki hän näyn, joka sai hänet seisottumaan. Tuntematon ystävällinen herra oli polvistunut patsaan ääreen ja halasi kylmää kiveä hartaasti samalla kuin suuteli hopeisia kirjaimia kiven mustassa kylessä ja itki.
Katri melkein säikähti. Kummallinen ajatus pälkähti hänen päähänsä. Entäpä jos, ajatteli hän, jos tuo herra olisi pakana. Hän muisti samassa opettajan kertomukset, kuinka pakanat ja epäjumalain palvelijat tekevät itselleen epäjumalia puusta ja kivestä. Jos tuo nuori herra tuossa nyt olisi pakana ja kivi, Ketti-niminen kivi, olisi epäjumala Ketti. Herran omituinen puku vahvisti Katrin lapsellista luuloa. Hän pelästyi, kirkasi ja heitti kipan ja luudan käsistään ja lähti juoksemaan. Nuori herra, jonka suru äsken oli temmannut pois ympäristöstään ja katkera mieli etsi lohtua kyyneleissä, heräsi äkkiä, pyyhki vettyneet silmänsä ja nousi vaikkakin, niinkuin näytti, hiukan vastenmielisesti oudosta asennostaan.
— Älä mene, pikku-ystävä, kuule, huusi hän juoksevan jälkeen ja astui päin pari askelta. Vaan kun Katri tämän nähtyään kirkasi uudestaan ja läksi etenemään, seisottui hän ja huusi niin lempeästi kuin voi:
— Mitä se pikku-ystävä minua pelkää? Tule tänne, minä juttelen sinulle ja kun saat vettä tuoduksi, annan siitä sinulle vaivojesi palkkion.
Katri pysähtyi.
— Tule pois, en minä sinulle mitään pahaa tee, tule nyt vaan kauniisti auttamaan, houkutteli herra.
— Etkös sinä ole pakana, uskalsi Katri kysyä.
— En toki, hupakko, enhän toki. Tule nyt vaan pian että joudut pois ennenkuin aurinko laskee.
— Mitä sinä sitte olit polvillasi tuon mustan kiven ääressä?
— Siinä on, osotti herra hautaa, minun kaikki kaikessani.
Katri, joka oli varovaisesti lähestynyt, pysähtyi taas.
On se sittenkin pakana, ajatteli lapsiparka. Isä, äiti ja opettajat ovat sanoneet että Jumala on ihmisille kaikki kaikessa ja tuo herra…
— Mutta Jumalahan on taivaassa, sanoi hän ääneen.
Herra, joka ymmärsi lapsen pelon, huokasi:
— Niin, niin, Jumala on taivaassa, mutta löytyy sentään jotakin, jota ajatellessa ihminen unohtaa kaiken, ikävä kyllä, Jumalansakin. Vaan niitä sinä, lapsi, et ymmärrä.
— Eikö Ketti olekaan sitten mikään epäjumala, kyseli Katri viattomasti yhä epäillen.
— Epäjumala, toisti muukalainen tuskin kuuluvasti, tosiaankin, minä jumaloin sinua aikoinani, Ketti, kuollut Ketti.
Ja hän huokasi.
— … eikö, jatkoi Katri kun vastausta ei kuulunut.
— Ei, älä nyt turhia kysele. Hae vähän vettä rannasta, minä siistin sillä aikaa. Tämähän on vaan kuolleen ystäväni hautakumpu. Syy miksi itkin on se, että Ketti, sehän on vain kuolleen ystäväni kallis nimi, että Ketti oli minulle rakkain ystävä, kallein kaikesta… elämässä ja kuolemassa, lisäsi hän hiljaa.
Nyt selveni Katrille totuus. Hän muisti äitinsäkin usein itkeneen isävainajan haudalla käydessään.
— Oliko se sisaresi vai veljesi?
— Ei kumpikaan.
— Äitisi?
— Ei.
— No, sitte isäsi?
— Ei, — hän oli ainoastaan ystäväni. Mutta mene nyt jo, pikku-hupakko, hae vettä.
Katri meni kuin menikin vihdoin, herra jäi multaa silittelemään.
Kun Katri tuli vesikiulun kanssa, kysyi hän:
— Kuka sinä olet ja mistä asti, et ole kaupungista?
— En .. minä olen kaukaa, kaukaa. Olen tullut tänne — annapas vesi tänne — kuolleen ystäväni rakkaan muiston tähden, — kas niin, kiitos ystäväni, haepa lisää.
— Kaukaa? Sanoitko kaukaa?
— Kaukaa olen.
— Tuollako tulit hevosellasi?
— Silläkin tulin pitkän matkan, sillä lähden… kunhan… no, haeppas nyt, pikku kiltti ystäväni, vielä vettä, puheli hyväntahtoinen herra ja Katri juosta pinkasi rantaan.
Palatessaan oli Katrilla, joka luonnon lapsen tavoin ensimäisen ujoutensa kadotettuaan on melkein liijan rohkea, taas uusia kysymyksiä.
— Mitä nyt teet, sanoi hän tuolle yhä polvillaan puuhailevalle kaukaa olevalle, kun tämä nimettömällä sormellaan varovaisesti veteli hienoja vakoja multaan ja sirotteli niihin pieniä siemeniä.
— Minä kylvän.
— Mitä sinä kylvät?
— Sen saat nähdä kun uutterasti kastelet tätä hautakumpua, kumpua, johon sydämeni on haudattu, niin, niin… sinä et ymmärrä.
— Kumpua johon…?
— Niin, sinä lupaat nyt minulle että joka kesä, jollet joka päivä, niin ainakin useampi päivä käyt kastelemassa tätä hautaa. Jonkun ajan kuluttua pienet ummut aukenevat ja sinä saat nähdä koko joukon pieniä sinisiä kukkia. Hoida niitä hellästi, ne ovat muistoni kukkia. Minä annan sulle rahaa että saat ostaa uuden vesikannun, haravan, pienen lapion y.m. tarviskalut ja minun pikku-ystäväni hoitaa uskollisesti minun rakkaimman ystäväni hautaa. Joka syksy tulee sinulle… mikä on sukunimesi? — Nuorukainen otti muistikirjan taskustaan.
— Katri Lyytinen.
— Joka syksy tulee sinulle tuntemattomasta paikasta rahakirje kesätöittesi korvaukseksi. Lupaako pikku-ystävä ruveta tämän hautakummun hoitajaksi?
— Lupaan, jos saan uudella kannulla kastella isänikin hautaa.
— Saathan toki. — Ja kuule, sitte kun sinä saat maailmassa oikein hyvän ystävän, josta paljo pidät, niin saat sinä tältä haudalta taittaa muutamia muistoni sinisiä kukkia ja antaa hänelle. Pidähän nyt vain hyvää huolta.
— Kyllä, koetellaan.
— Tässä on aluksi jo edeltäpäin, sanoi herra ja pisti viisimarkkasen tyttösen käteen.
— Se on liikaa, en uskalla ottaa ennenkuin käyn äidiltä kysymässä.
— No, ota vaan ja mene äitisi luokse, minä tulen myöskin kohta sinne.
Onhan tuo mökki teidän?
— Sehän se on.
Ei muistanut Katri-pahainen kiittää, vaan juoksi äitinsä tykö ja tuo ystävänsä kadottanut nuorukainen polvistui taas rakkaimpansa haudalle ja risti kätensä kuni rukoukseen.
Hetken perästä astui sama surumielinen herra Katrin kotimökin ovesta ulos, hyppäsi reippaasti pyörälleen, ajoi hautausmaan portille, jätti pyöränsä siihen siksi aikaa kuin itse kävi heittämässä haikeat hyvästinsä kummulle, jonka alla kylmänä lepäsi hän, hän, jonka koko nuoruuden sydämenlämmön tuo nyt niin onneton nuori mies aikoinaan oli omistanut.
* * * * *
Yhdeksän pitkää vuotta on kulunut. Yhdeksän talven lumet ovat sulaneet siltäkin haudalta, jota mökin Katri oli uskollisesti luvannut hoitaa. Lupaukselleen uskollisena oli Katri hoitanut "Ketin hautakumpua", niinkuin hän itse aina tavasti sanoa. Joka syksy pääskysten poislähtöä tehdessä oli tullut rahakirje, jossa kiitettiin työstä, jota "pikku Katri-ystävä ei varmaankaan ollut laiminlyönyt". Milloin oli kirjeessä ollut 50 markkaa, milloin 75, aina sen mukaan oliko kesä ollut sateinen tai poutainen. Eräässä kirjeessä oli ollut 100 mk. ja pyyntö että hautakumpu, Ketin hauta aidattaisiin ja tehtäisiin aidan sisään lepotuoli, "sillä" oli tuo yhä tuntematon herra kirjoittanut, "en tiedä, milloin tulen kuolleen ystäväni hautaa katsomaan."
Katri oli teettänyt penkin ja aidan Nikkari-Kallella, joka viime aikoina varsinkin oli useasti käynyt Katrin kotona, muka aikansa kuluksi vaan.