Keltakukkia

KELTAKUKKIA

Kirj.

Ari Aalto

Kuopiossa, O. W. Backman'in kirjapaino, 1900.

SISÄLLYS:

 Keltakukkia.
 Sovitus.
 Petu parka…
 Huokauksetonta rakkautta.
 Ei koskaan.
 Tapion jänis.
 Ketin hautakummulla.
 Luvattomuusko vai rikos?

Keltakukkia.

Ne ovat kevään ensimäisiä nuo kömpelöt, niukkatuoksuiset keltakukat. Ne nousevat melkein samoihin aikoihin kuin niittyjen nurmi ja juuri silloin kuin lämpöiset kevättuulet lumien alla levänneistä laihoista ruosteenkarvaa pois hiovat. Sama maaemo, sama taivaan sade, sama päivänpaiste ne synnyttää kuin sulotuoksuiset kesän kukatkin, nuo huumaavan tuoksunsa ja loistavan ulkomuotonsa takia ihaillut ja rakastetut kukkaset, joita kuka tahansa mieltään ilahuttaakseen mielellään poimii.

Mutta ne ovat kuin luonnon harjoitelmia uusiin ja ihanampiin muunnoksiin. Siksi niitä yksinkertaisuudestaan ja vaatimattomuudestaan huolimatta suvaitsevaisina katsellaan.

Eivät ne osaa valita paikkaa, mihin nousevat. Ne tyytyvät kasvamaan pihapeltojen pientarilla ja viihtyvät yhtä hyvin tuvan päivänpuoleisen akkunan alla kuin lehtiheinäisellä niitylläkin, kun vaan saavat tarpeeksi valoa, sillä siitähän ja siinä nekin elävät eivätkä ilman toimeen tule.

Jos ne nostaisivat päänsä keskikesällä, jolloin ilma on täynnä tuoreita tuoksuja ja kentät kirjavina suosituiden värejen kukkia, niin tuskin niihin luotaisiin sitäkään huomiota, mitä ne kevään esikoisina osakseen saavat. Pienet ja kokemattomat, elämäänsä alottelevat, jotka eivät tietoviisaiden tavoin niitä voikukiksi osaa arvostella, vaan väristä päättäen yksinkertaisesti keltakukiksi kutsuvat, katselevat niitä viattomalla lapsekkaalla tyytyväisyydellä, jopa ovat taipuisia niitä kulmilleenkin kohottamaan. Viehättyypä jokunen vanhempikin niitä hetkiseksi katselemaan ainakin sentähden, että hänessä niitä nähtyään ehkä herää toiveita toisten parempien puhkeamisesta.

— Keltakukkia! Hyi! huudahtaa kuitenkin moni. Niin, hylityitä ne ovat, jopa halveksituita. Niillä on hyljätyn haalea väri ja katkeran mielen karvainen kaapu. Siksi ne ovatkin ainoastaan osattomien ystäviä ja elämässä sysityiden ja syrjäytettyjen suosikkeja.

Kukkikaa kuitenkin keltaisetkin kukat ja auvetkaa ummuistanne, oikeus siihen on teillekin suotu. Aikanne oltua ja unhotukseen jouduttuanne sikiävät kyllä saloille sinivuokot ja puhkeavat pensastoissa purppuraiset ruusut.

Sovitus.

I.

Aikana, jolloin seuraavat seikat tapahtuivat, — siitä onkin jo kauvan — ei Väinölänniemi Kuopiossa tarjonnut samallaista näkyä kuin nykyisin. Puut olivat oksaisemmat, tuuheammat, nythän niistä — ehkäpä syystäkin — oksia syksyin karsitaan, niin että "peräniemikin" pian alkaa näyttää pylväskäytävältä, jonka yläosassa vain vielä on vähin vihreätä nähtävänä. Teitä oli vähemmän ja nekin kaitaisempia eikä yksinäisen kulkijan tarvinnut peläten poistua ylpeän polkupyöräilijän edestä, niinkuin nyt. Missä nyt uijat ilakoivat, siinä ennen salamielinen sorsa poikueineen rauhallisesti pulakehteli etsien pohjamudasta evästä, mitä lie etsinytkään! Uskalsipa se joskus auringon noustessa astua yli kaitaisen kannaksen ruohorantaiseen puiden piirittämään lampeenkin. Soma siinä oli ollakin silloin tuossa viehkeässä vesiammeessa, jonka entinen luontoperäinen kauneus nyt on kuoletettu uuden ajan kaunoaistin keksimällä kalotinmuotoisella "saarella", joka ei ole mitään muuta kuin puisten paalujen päällä tököttävä turveläjä. Ei ollut siihen aikaan myöskään huvihuoneita niemien nenissä. Kauniin Kallanselän katselija sai ihastuneena istuutua ruohikolle tai kovalle kalliolle. Mutta se mikä silloin oli, mutta jota ei enään ole, oli ravintola "parannussaunan" eli nykyisen kylpyhuoneen edustalla, siinä missä nytkin vielä on muistona syreenien saartama neliskulmainen niittypalsta.

Sinne pyydän nyt hyväntahtoisesti viedä halulliset lukijat ja alkaa kertomukseni vuosia sitten tapahtuneista tanssijaisista samassa huvilaravintolassa.

* * * * *

Kylpykausi on loppuun kulunut. On siksi virkistytty, että voidaan loppiaisiksi tanssissa koettaa jalkojen kestävyyttä. Huvila on hyvin valaistu. Kaupungin soittokunta pitää huolta hilpeästä mielialasta jota vielä juomien huumaavat virrat lisäävät.

— Akseli, huutaa totipöydästä punaposkinen ja rusonokkainen pullea herra eräälle nuoremmalle hoikalle, muihin selin seisovalle miehelle, joka ajatuksissaan katselee ulos illan hämärään ja naputtelee lasin ruutuihin, — Akseli, mitä hittoa siinä seisoskelet ja haaveksit! Totta tosiaankin, juhlan marsalkki, seisothan kuin selin käännetty kuvapatsas. Rohkeutta! — annathan naisten istua ilman haluttua seuraasi… vaikka… niin, et totiakaan maista. Rohkeutta! — poika. Missä on prinsessasi, koska…

Sana "prinsessa" pisti kuin puukko puhuteltua. Hän kääntyi, aikoi jotakin vastata, vaan hillitsi itsensä.

— Aa, eikö totta, jatkoi äsköinen mies, ja muutamat nauraa röhöttivät ja tirkistelivät laseihinsa, — Akselin posket ovat punaiset kuin Pehkosen pirtti.

Hän meni puhutellun luo, löi häntä hiljaa hartioille ja sanoi tuon sanan "rohkeutta", jota niin uutterasti näytti käyttävän.

— Haaveiletko rakkautta, joka on pilvissä asti… jota ei mainen lapsi tavoita… platoonista, puhdasta, niin…

— Mene pois! — hän hapuili jotakin sopivaa sanaa — tikka, sanoi hän viimein.

— Tikka…? toisti tuo jo jotenkin juopunut ivailija, sanoitko tikka?

— Sanoin. Olethan koko illan nokkaillut ja pistellyt minua kuin tikka vaivaista lahoa puuta, ikäänkuin olisin mikäkin toukkakoko, sanoi hän ja meni juhlasaliin.

— Oikein, huusivat muutamat pöydästä, onhan sopimatonta moinen pistopuhe niin hiljaiselle ja hyvälle miehelle kuin Akseli on. Jos hän nyt hakkaileekin tuota yhtä muita enemmän, eihän siinä mitään pahaa ole. Kuka hyvänsä meistä olisi onnellinen, jos hän hyväksyisi papereitamme.

— Ketä yhtä, kuka hän, kysyi muudan pöydän päästä ja pyyhki pois tupakanporoa frakkinsa kaulukselta, en ole ollut kesää kaupungissa enkä siis tiedä mistä on kysymys.

— Mistäkö kysymys? puuttui puheesen nolauksen jälkeen jo hiukan toipunut punakka, pullea herra. Siitä, että tuo Akseli, pahainen nulikka, pelaa kavaljeeria yli muiden. "Prinsessasta" on kysymys, tuosta peijakkaan kauniista saksattaresta vai hittoko hän lie, jota kaikki herrat ihailevat ja naiset kadehtivat, ja jonka kanssa Akseli on tehnyt veneretkiä Lehtosaaren rannoille ja…

— Joka ei veli Timon kanssa ole lähtenyt vesille, sanoi joku joukosta.

— Se on siis kateutta kaikki. Veli Timo, olet mustasukkainen! sanoi herra pöydän päästä ja meni hänkin saliin, jossa juuri soitettiin tanssiin.

— Mustasukkainenko?… Rohkeutta! Olenko pyytänyt?… Helkkarin nätti hempu… Rohkeutta!… Rohkeutta!…

Huone tyhjeni pian. Paitsi paria vanhempaa herraa istui pöydässä ainoastaan Timo, jonka pää nuokkui pöytään päin hänen tavantakaa hokiessaan mielisanaansa: rohkeutta!

Hetkisen jälkeen aukeaa ovi. Pari nuorta herraa tulee siitä.

— Saamari soikoon, hän on tähti! Valkea sopii mainiosti hänen tumman tukkansa pohjaksi.

— Entäs nuo silmät! Näitkö kuinka Akseli häntä…

— Pyöritteli kuin omaansa.

— Ikäänkuin ei muilla olisi oikeutta tanssittaakaan häntä.

— Näinhän, mutta muutakin…

— Mitä, senkö että Akseli on rakastunut häneen korvia myöten?

— Muutakin…

— Mitä, sano hitolla!

— Hän on myös pikeytynyt Akseliin.

— Mitä sanot… pippuria!

— Oo, sano minua valehtelijaksi. Olisitpa nähnyt miten tuttavallisesti he…

Hänet keskeytti tulijoiden tulva. Tanssi oli loppunut ja kukin sytytteli tupakkaansa.

— Rohkeutta!… sanoi Timo horroksistaan hälinään herättyään.

Siinä sitten hälistiin, ivailtiin, laskettiin leikkiä ja kiisteltiin ja moitittiin hyviä ja vähemmin hyviä tanssijoita. Kukaan ei hälinässä huomannut kuinka Akseli pujahti ulos ovesta. Olihan tanssin loma ja nyt piti siis jokaisen virkistelläidä.

Ulos päästyään Akseli katsoi ympärilleen ja hiveli nenäliinallaan hiestynyttä otsaansa. Teki niin hyvää tuo illan viileys. Pitkin tietä käveli käsi kainalossa kaksi naista. Kun he käänsivät selkänsä Akselille, kääntyi hän ja teki kaarroksen kartanon päädyn puolitse toiselle puolelle. Siellä hän vielä vilkasi taakseen ja kun ei ketään nähnyt, asteli hän etemmä. Pari kolme kuokkuria pötkivät pakosalle hänen edellään. Hän kääntyi vasemmalle ja näki illan pimeässä jotakin valkeaa kuumottavan erään penkin kohdalta.

— Aline, sanoi hän varovaisen hiljaa.

— Akseli, kuului samoin ääni penkiltä, miksi niin kauvan…?

— Kauvanko? Pelkäsitkö jo?

— Oh, en.

Akseli istui penkille.

— Aline, sanoi hän, ennen olit sinä minusta kaunis, nyt olet sinä hurmaava ja…

— Älä sano niin. Enhän muuta ole paljo kuullutkaan koko iltana. Ei, sano kuitenkin… Sinä kun sen sanot niin melkein uskon ja tuntuu sinun sanoessasi niin somalle…

— Niin, sinä olet tosiaankin kaunis… liian kaunis, liian hyvä pysyäksesi täällä… Niin, huomennahan jo aijot lähteä?

Ääni kuulosti surulliselta.

— Huomenna.

Akseli sitä tuskin kuuli, hän jatkoi:

— Etkö voi viipyä päivää, paria? Et voi uskoa, minusta vaan tuntuu, en tiedä miksi, siltä kuin et sinä lähtisikään huomenna.

— Minun täytyy. Eilen taas saimme kirjeen kotoa, jossa kiihkeästi kotiin kaivataan. Tätillä sitäpaitsi on koko kesän melkein ollut ikävä täällä. Hänhän puhuu niin vaivaloisesti ruotsia ja saksan taitavia täällä on vähä. Sitäpaitsi syksykin jo joutuu ja matka on pitkä.

— Niin, se on totta, sinun täytyy ja minun täytyy…

— Mitä?

— Jäädä.

— Totta kyllä, vaan tavataanhan taasen. Tyynny toki.

— Kukapa sen tietää… Menethän niin kauvas, taakse Saimaan, yli
Itämeren, sitte vielä, eikö totta, maata, maata pitkän matkan? puheli
Akseli antaen kiihkoisen luonteensa päästä valloilleen.

— Menen kylläkin kauvas, vaan sinnehän sinäkin olet luvannut tulla sitten.

— Niin, sitten… Mutta kuka tietää jos…

— Jos?

— Niin… ei mitään, vaan onhan siihen niin kauvan. Voihan unhottua tällainen salonlapsi suureen maailmaan taas saavuttuasi.

— Sinäkö…? — Se tuli painolla. — Oh, ei!

Nyt oli Alinen vuoro kiihtyä.

— Ennen kun minulle kerrottiin kotona Suomen jylhistä saloista ja järvistä vaarojen alla ja pitkästä pimeästä talvesta ja kauniista, lyhyestä kesästä, heräsi minussa halu nähdä tämä maa, mutta samalla minä pelkäsin.

— Pelkäsit… mitä?

— Ajattelin, että ihmiset täällä ovat kylmiä kuin talven hanki ja ikäviä kuin syksyn ilta, vaan nyt kun ne olen nähnyt… niin, ei, ei koskaan unohdu tyyneesen salmeen kuvastuvat koivut tuolla niemen kainalossa, et koskaan unohdu sinä.

— Aline, Aline! — Akseli ei tiennyt mitä tehdä. Tuo kaikki tuntui hänestä tällä hetkellä niin varmalta. Hän puristi valkeiden käsineiden peittämiä käsiä kiihkoisesti ja pimeässä hapuili hänen katseensa vierellään istuvan äänettömän etelän tyttären katsetta.

Hän tapasi sen.

— Aline! toisti hän vielä kerran.

Alinea puistatti. Akseli tunsi sen aivan.

— Lähde pois täältä, tiedän kylläksi… lähde pois ulkoa, voit vilustua…

— Enkä…

Melkein pakoittaen kiersi Akseli oikean kätensä Alinen vyötäreille ja vei hänet näin pois pitkin polkua huvilaan päin. Siinä, missä syreenit hiljaa suutelivat yli tien toisella puolella olevia pihlajoita, he pysähtyivät hetken ja suutelivat hekin toisiaan. Käsikädessä, ikäänkuin ei heidän enään koskaan tarvitsisi erota, tulivat he rapuille asti.

Sisällä oli tanssi kuumimmassa kulussa. Jokunen oli jo ehtinyt "tähteä" kaivata.

II.

Seuraavana päivänä Kuopiossa oli monet kahvikekkerit ja jokaisessa sama juttu keskustelunaiheena. Asia oli alkanut siitä että Hätisen matami varhain aamulla oli aika kyytiä kulkenut kaupungin lääkäriin ja tiellä sinne tavannut hyvän tuttavansa Tiihoskan. Tälle kertoi hän kuinka kaupungissa koko kesän vieraillut ulkolainen neiti eilen tanssijaisissa oli vilustunut ja nyt tarvitsi lääkäriä.

— Mutta eihän eilisiltana ollut kylmä, oli Tiihoska huomauttanut.

— Niin, mutta hänhän on niin hieno ja hento ja tottumaton kylmään, sitäpaitse kuului kävelleen hetkisen tanssin lomalla ulkona erään herran kanssa viileyttelemässä.

— Aa, kyllä ymmärrän… Kuka herra se oon ollut?

Tiihoskalla alkoi jo olla kiire. Hänen piti mennä kauppias Gulmanniin pesujen tekoon, vaan sitä ennen olisi hän tahtonut täydentää tietojaan uutisesta, vaan Hätisen matami ei sanonut tietävänsä. Vilauttihan vaan hyvästellessään vasenta silmäänsä merkitsevästi — se oli nyt hänen tapansa — ja juoksujalassa läksi lääkäriin.

Gulmannin kyökissä Tiihoska kertoi sisäkkö-Annille, kuinka kaupungissa vieraillut ulkolainen neiti eilen tanssijaisten aikana oli pitkän aikaa tanssin lomalla kävellyt hiestyneenä erään tuntemattoman herran seurassa ulkona ja vilustunut, eikä koko viime yönä nukkunut ollenkaan. Tänään oli pitänyt lääkäri hakea.

— Mistä te nyt jo sen tiedätte… näin varhain? kysyi Anni.

— Mistäkö tiedän? Kyllä minä tiedän, minä, Hätisen matamihan se lääkäriin mennessään kertoi asian aivan sanasta sanaan niinkuin minä ja lisääkin, vaan kaikkia ei sovi kertoa tuommoisille nuorille tytöille kuin Anni on. Mutta matamin kanssa me olemme hyvät ystävät.

— Niin olettekin, ajatteli Anni, ja monen muun matamin kanssa myös.

Ei hän omasta puolestaan asiaa sen enempää udellut, arvasihan hän lopun itsestään, vaikka hän ei paljoakaan uskonut Hätiskän höpötöksiä. Hänestäkin kun jo olivat levitelleet… Hän kaatoi kahvia Tiihoskalle ja vei sitte kahvikannun saliin herrasväelle. Siellä oli vasta rouva valveilla.

— Hyvää huomenta, Anni, onko Tiihoska jo tullut?

— On, rouva, hän on kyökissä. Viedäänkö herralle jo kahvia?

— Ei, annetaan hänen nukkua, hän viipyi myöhään eilen tanssijaisissa.

— Oliko siellä se ulkolainen neitikin, uskalsi Anni kysyä.

— Oli, mitä sitte?

— Tiihoska kertoi hänen nyt olevan vaarallisesti sairaana. Se oli niin salaperäinen tuo Tiihoska.

— Niinkö? Anni saa mennä jo kamariani siistimään.

Anni teki kuten käskettiin. Rouva meni kyökkiin Tiihoskaa puhuttelemaan.

Jo ennen aamiaista meni hän sitten kävelylle, mutta käski ennen ulosmenoaan Annin keittää ja tarjota Tiihoskalle leivän kanssa kahvit.

— Vieläkö tuon kieli voiteita tarvinnee, ajatteli Anni itsekseen.

Rouva ei malttanut olla pistäytymättä naapuriin. Hän pyysi naapurin rouvaa aamukävelylle eikä voinut olla arveluitaan hänelle kertomatta.

— Niin, jo olen ajatellutkin… niin vapaata se on ollut koko kesän… mokomakin lerttu…

Näin juttua jauhettiin. Puolenpäivän jälkeen oli jo yhdestä höyhenestä kasvanut kokonainen kana. —

Akselikin oli jo aikaiseen saanut Alinelta kirjelapun, josta tiesi, ettei vilustuminen ollut erittäin vaarallista, vielä ainakaan, vaan että Alinen matka oli pariksi viikoksi lykkääntynyt. Mutta noin neljän tienoossa niemelle mennessään tapasi hän Timon, joka oli ollut kyllin herkkä akkojen puheita uskomaan ja oli kyllin raaka ja epähieno kertoakseen Akselille pistellen kaikki kuulemansa, joissa ei toden totta Alinen mainetta säästetty. Tiedettiin sekin, että Aline ja Akseli syreenipensastossa olivat toisiaan suudelleetkin.

— Niin, niin pitääkin tehdä. Sittehän vasta olet varma saaliistasi. Onhan melkein pakko sinun saada eli, jos paremmin sanon, ottaa Aline, puhua räätysteli Timo.

— Riittää! Niin voit ajatella ainoastaan sinä, jolle ei mikään tunne ole pyhä. Jos uskallat vielä jotakin mainita, en tiedä mitä teen. Tyttö on niin viaton että pelkkä nimen mainitseminenkin sinun seurassasi on jo loukkaus häntä vastaan.

— Luulenpa melkein että olet syytön, vaan kun ajattelen että sinäkin olet ihminen ja mies, ja kun muistan hänen muotonsa muhkeuden ja joustavan käyntinsä ja…

— Konna! lopeta jo! Saastasi tarttuu jo… Eikö sulia ole sydäntä eikö armoa, sääliä… lopeta, lopeta!

— Niin lopeta sinäkin jo. Luuletko muita parempi olevasi. Onhan sun nyt hyvä olla… olethan varma rakkaudessasi.

Akseli ei voinut kestää. Takaisin kaupunkiin kääntyi hän, Timon eriämään sai kuin saikin. Toista tietä kumminkin ajatuksissaan takaisin niemelle asteli, siellä hän ennenkin oli huolensa haihdutellut.

Mutta kummalliset, entistä oudommat olivat ajatuksensa.

Hän oli tehnyt skandaalin… miten poistaa se? Mutta eihän sitä kukaan uskoisi… Kateus… sehän uskoo kaikkea. Niin, niinhän pitääkin tehdä… sittenhän olisi varma… Ei, pois se ajatus! Hänhän rakasti Alinea. Olikohan se puhdasta? Oli, ainakin ollut… olihan se vieläkin… Mutta Aline menee pois, ehkä ikipäiviksi… Vaikkakin, ei, ei…! Mutta sittehän hän…

Tuo ajatus kalvoi hänen kokematonta mieltänsä.

Eikö muuten…? kysyi hän jo itseltään. Vaaka kallistelihe. Hän tahtoi, halusi Alinen omakseen ja tuo varmuus painoi vaakaa alaspäin.

Itsetietämättään oli hän istuutunut eräälle penkille. Siinä istui hän kauvan ohikulkevia huomaamatta. Sairaloiseksi käynyt mielensä liiteli tuntemattomissa maailmoissa; kiusaavan oudon äänen kuiskaukset painoivat vasten tahtoakin vaakaa alaspäin.

III.

Näin kului noin kolme viikkoa. Aline oli jo parantunut ennen, vaan varovaisuuden vuoksi oli lääkäri pyytänyt joksikuksi ajaksi matkan lykkäystä. Aline kyllä tiesi olevansa aivan terve, vaan kun tätinsäkin oli yhtä mieltä lääkärin kanssa, viipyi hän, ollenkaan tietämättä valheellisista halpamaisista jutuista, joita hänen selkänsä takana oli sepitelty. Akseli oli myöskin rauhoittunut. Hän tutki itseänsä ja tuli vakuutetuksi, ettei hänen suhteessaan Alineen oli tapahtunut mitään muutosta. Alinen parannuttua oli hän käynyt häntä tervehtimässä, uskaltamatta ja tahtomatta kumminkaan hänelle mitään kulkupuheista kertoa. Olivat he sittemmin kolmisin, Aline, tätinsä ja Akseli kävelleet kauniimpina päivinä ulkonakin.

Eräänä iltana — se oli viimeinen ennen eroa — he taas kävelivät kolmisin niemelle kylpyhuoneen ohitse.

Syksy teki uutterasti tuloaan. Halla oli koivujen lehdet haalentanut ja tuulen leyhkä lennätteli niitä leppeästi ja kuni säälien laski elottomat lehdet entisten elottomien kuolinpeitteeksi. Vierrepaikat tien molemmin puolin olivat paksussa lehtipeitteessä, keskellä oli vähemmän ja siinä kulki Aline tätinsä ja Akselin keskessä. Äänettömiä olivat kaikki kunnes täti kysyi:

— Tuleeko talvi jo piankin?

— Niin, tuleeko talvi jo piankin, yhtyi Aline.

Akselin ajatukset kiertelivät muita maita, saihan kuitenkin sanotuksi:

— Sitä on vaikea sanoa. Usein menee kauvankin ennenkuin lumi luo viimeisen peitteensä ja Pohja laittaa lujat lukkonsa kala-aittoihin ja pusertaa viimeisenkin elinvoiman riutuvasta luonnosta. Usein taas talvi tulee aivan odottamatta, tarkoitan keväällä, silloin kesää odotetaan…

— Keväällä…!

— Sehän lienee surullista…

— Ei ole talven tulo mieleistä muutenkaan, vaan kun odottamaton takatalvi ryöstää kaikki kevään ilot ja kalleudet, niin epätoivoiselta tuntuu elämä. Muuten talveakin on monenlaista.

— Kuinka niin?

— Niin, mitenkä niin?

Ei Akseli enään mitään vastannut, ajatteli vain omaa aavistamaansa talvea. Vaan Aline ei hellittänyt.

— Todellako? Kuinka silloin käypi, kestääkö talvea sitten toiseen talveen… eikö kesää sitten tulekaan?

— Tulee joskus, useinkin, vaan ei niin ihanaa. Takatalvi ryöstää hempeimmät kevään kukat ja ruusut kuolevat kukattomina, lintujen laulu on ilotonta. Ihmisrinta vaan toivoo talvea, kovempaa, ankarampaa, joka kuolettaisi hänetkin kun kerran kaikki…

— Hyi! Sinä olet katkera, Akseli, peloitat. Et saa puhua noin. — — — Takatalvi…? lintujen laulu on ilotonta ja… Akseli, ethän niin sanonut?

— Sanoin, kaikki on mennyttä silloin kuin kevät muuttuu talveksi, kun toiveet eivät toteudu…

Tätiä ei kävely miellyttänyt enään.

— Käännytään, sanoi hän miettiväisnä.

He kääntyivät. Täti asteli edellä, Aline ja Akseli keskustellen jälessä.

— Siis viime kerran näen sinua nyt?

— Ei, onhan aikaa huomenna. "Seura" lähtee vasta kello 10; voimmehan sitä ennen vielä tavata.

— Missä? kysyi Akseli kuivasti.

— Akseli, älä ole noin katkera. Tulemme tänne… tuonne Härköniemeen, siellähän kesälläkin istuimme. Elämme muistoissamme.

— Vaan virkistääksemme niitä että ne sitä selvempinä ja useammin esiintyisivät sitte kun kaikki on mennyttä. Ei! paras on ett'emme niitä enään verestä… vaikka eihän syy ole sinun… suo anteeksi… ei, en tiedä oikeastaan… minä lähden jo nyt pois, vaan ei, ei…

— Ettekö joudu jo, kiirehti täti.

Yhdessä kävelivät he sitte kaupunkiin päin melkein ääneti, täti vain koetti pitää puhetta vireillä, vaan vastaukset olivat lyhyviä, joskus aivan sattumattomia. Aline käveli ajatuksissaan ja Akseli siinä sivulla ei saanut katsettaan pois hänestä. Hän näki vaan hohtavan valkean kaulan, jolle öinen musta tukka oli vastakohtana kuin tähdetön yö Juhannuksen aikaiselle päivälle, ja säteilevät silmät, joista hellitti kesäinen kuumuus hänen silmiinsä ja sieltä syksyiseen sydämeensä.

— Minä tulen, Aline, tulen kuitenkin aamulla sinne… kuiskasi hän hyvästiä heittäessään, ja tädille jätti hän ainaiset hyvästit.

IV.

Hitaasti hellittää syyskuun yö huokailevan Kallanselän seudut hallaisesta hyväilystään ja lännen leutoinen leyhkä ajelee ilkeitä usvapilviä pois lahtien poukamista, hitaasti haihtuu hämärä ja paljastuu päivän ajaksi pilvinen taivas. Vain hetkeksi. Tuuli kääntyy, kiihtyy, tuo pilviä muhoilevia ja mustia, jotka uhkailevat maata ja paljastuneita puita pitkällä, ikävällä ja yhtämittaisella sateella. Tunnotonna kiidättelee tuuli keltaisia lehtiä sinne ja tänne ja ryöpyttelee niitä joukoittain pitkin puiden runkoa ylöspäin ja sitte itse ilkeästi ulvoen latvoissa naurahtelee, kun ei noilla lakastuneilla lehdillä ole kylliksi voimaa tarttuakseen takaisin onnettomien emojensa ojennetuihin oksiin.

Kello on noin seitsemän seudussa. Autiona on kaupunkilaisten kesäinen mielipaikka. Kenenkä mieli sinne enään teki, varsinkaan noin pilvisen päivän varhaisena aamuna. Rastaat vaan lennellä lepsuttelevat räkättäen puusta puuhun, nekin poislähdöstään puhellen ja toisiaan odotellen.

Vaan näyttää siltä kuin ei niemi nytkään olisi unhotettu, sillä oikeanpuolista rantatietä astelee jokunen herrasmies. Hän tähtäilee taakseen ja kurkkien kaikille puolille kulkee arkana kuin omantunnon vaivoissa vaeltava pahantekijä.

Se on Akseli. Uskollisena sanalleen, kummalliset ajatukset mielessään astelee hän kylpyhuoneen ja ravintolan välitietä. Hän on viettänyt unettoman yön, jonka kuluessa jos jotakin on jo ajatella ehtinyt. — Entäpä jos Aline ei tulisikaan, ajattelee, jos ei pääsisi taikka jos ei tahtoisikaan… Mutta jos hän jo odottaa…?

Hän kiirehtii kulkuaan. Tuulenpuuska ryöpyttelee lehtiä hänen silmilleen, ja ne kun hänen jalkojensa alla kahahtelevat, säpsähtää hän ja takaisin kääntyä aikoo.

— Minä narri…! lähden tuulta takaa ajajaan… Eihän täällä ketään ole, mutta jos on, niin…?

Rannan raidassa räkättää harakka räikeää nauruaan. Akseli kumartuu maahan kiven mukuraa ottaakseen ja sillä sitte mokomaa räähkää heittääkseen. Kiven asemasta löytää hän hopearahan. Aikoo sillä harakkaa heittää, vaan jo liipoittelee lempo myötätuulta salmen yli Varvisaareen päin. Mitään ajattelematta pistää Akseli rahan taskuunsa ja jatkaa matkaansa. Yhä vaan kuitenkin mielensä mutaisena myllehtii. Hän ei saa pois ajetuksi ilkeitä ajatuksiaan. Viime yön lyhyet unet ovat niitä entistään enemmän elvyttäneet.

— Pois olisi paras mennä… Entäpä jos hän tulisi taikka jo on täällä… Jumalani!… onko minulla kyllin voimaa… Ei, ei… minulla täytyy olla… täytyy, täytyy!

Hän on tullut kentän laitaan. Keskellä kenttää juoksentelee edestakaisin pieni poikanen paperileijaa perässään vetäen. Tuuli tempoo sitä ja väliin hellittää. Vähitellen kohoaa se ylös pyörteen mukana ja riemuiten poika soluttaa hienoa rihmaa kerästä kädessään. Akseli menee pojan puheille.

— Mitä teet? kysyy hän.

— Näettehän, vastaa poika välinpitämättömästi ja soluttelee vain yhä rihmaa kohoavan leijan jälkeen.

— Aiotko laskea sen ilmaan?

— Siellähän se jo on, vastaa nenäkkäästi poika.

Se leijui jo korkealla ja pieneni pienenemistään. Akselia suututtivat pojan vastaukset.

— Niin, mutta tällä tavalla ilmaan?

Hän otti yht'äkkiä rihman riemuitsevan pojan kädestä, katkaisi sen ja yhä korkeammalle kohosi köykäinen paperi. Poika pillahti itkemään.

— Se ei… ollut… o… ma… ni…

— Kenenkäs sitte?

— Vanhemman veljeni, joka vielä jäi nukkumaan. Omin luvin sen otin kun näin niin kovasti tuulevan. Nyt… minä… sa… an… se… elkääni, itki poloinen aivan ääneen.

— Tee uusi!

— Uusihan se olikin. Eilen juuri veljeni osti uuden rihmarullan ja sekin meni… ui… ui… ui… uih!

Akselia säälitti ja hän antoi löytämänsä rahan pojalle, jonka kasvot kirkastuivat ja itkukin siihen loppui.

— Ota tämä. Tehkää molemmat uudet ja isommat.

— Kaikkiko? kysyi poika, joka ehkä ensi kerran elämässään sai noin suuren rahan.

— Niin, vastasi Akseli. — On ehkä parempi että tuo veitikka meneekin täältä pois, ajatteli hän yksin.

Poika puristi rahaa ja muistamatta kiittää läksi hän kenttää pitkin loikkimaan ja huusi mennessään:

— Nyt laskemme ilmaankin ja monta…

Akseli hymyili kujeelleen ja katsoi paperileijua. Se oli kadonnut näkymättömiin.

Mutta hänen silmänsä saivat uuden katsottavan. Pitkin Härköniemeen menevää tietä kentän laidalla kulki kuin keijukainen hänen "öittensä unelma ja päiviensä valo", Aline. Tuuli painoi tiukkaan höllän hameen hänen viehkeää vartaloaan vasten. Heti oli Akseli hänen kupeellansa.

— Kuka oli tuo naurava ja teuhaava poika, joka juoksi vastaani?

Akseli kertoi ja Aline vielä kysyi:

— Miksi et antanut pojan iloita?

— En tiedä oikeastaan.

He poikkeutuivat polulle vasempaan. Se laskeutui Härköniemeen. Akseli vilkasi taakseen ja tarttui Alinen käsivarteen.

— Tulithan?

— Kuinka…? Lupasinhan; et suinkaan epäillytkään?

— Enhän… vaan… luulin… kun ilma on noin myrskyinen ja…

Hän hämmentyi hiukan.

— Mutta miksi olet niin kummallinen? Olet jo kauvemman aikaa…

— Ei mitään… ajattelin vain… että… että… sinä menet kohta pois…

He olivat tulleet itse niemeen.

— Istutaan tuohon nurmelle, ehdotti Akseli.

— Ei! Mennään kävelemään. — Kuinka petäjät nyt kummallisesti kohisevat!

— Niin, se on riemuhuutoa ja samalla sääliä…

— En ymmärrä.

— Niin… mutta istutaan. Minä selitän. — Näetkös, nuo paksut petäjät tuossa… ne ovat sellaisia syrjästä katsojia, jotka riemuitsevat sentähden, etteivät tuulet ja tuiskut niille mitään mahda, mutta ne säälivät samalla koitoja koivuja ja pihlajaparkoja, jotka kylmän kosketuksista lakastuvat ja jos taas kuumuuskin liiaksi rasittaa — kuolevat. Itse säilyttävät ne kauvan tuoreutensa, terveytensä, melkein siksi kuin vanhuuttaan väsyvät, lahovat, loppuvat…

— Kuinka kummallisesti sinä puhut… Miksi — niin —?

— Se on luonnon määrän mukaista, jatkoi Akseli silmiään pois Alinesta luomatta. Toisilla on toinen voima, toisilla toinen. Niin on, jatkoi hän yhä, kiertäen oikean kätensä Alinen vyötäreille, — niin on usein laita ihmiselämässäkin…

Näin puheli hän kauvan hajanaisia haaveitaan, Aline ei ymmärtänyt oikein, tuskin tarkkasikaan.

— Kuuleppas kuinka kiihkeänä tuuli suhisee puissa… hän sanoi ja painautui lähemmäksi Akselin povelle. Tuliset silmänsä katselivat pitkin Kallanselkää, katsoivat niinkuin katsotaan silloin, kuin ei oikeastaan mitään katsota. Vaan silloin kuitenkin nähdään niin paljo, ettei puoliakaan voida kertoa niistä näkemistä. —

Hän näki tuuhean tammiston, jossa tuuli soitti. Sen takaa vauhdilla vierivän, välkkyvän Rheinin vuon, kotirantansa, jolla nuorukainen banjoa soitti. Tuulen humina tammistossa tuntui tyyntyvän ja tuliset sävelet nuorukaisen soittimesta kaikuivat hänen korviinsa. Niissä oli tunteen tulta ja mukaansa tempaavaa lempeyttä noissa sävelissä. Mutta tuolla nuorukaisella oli vaaleansiniset silmät… tukka, niinkuin tulisella etelän lapsella ainakin, kiharainen, tumma… sen huulet näyttivät liikkuvan ja kuni tuulen tuomana saapui hänen korviinsa kuiskaus: "Aline, Aline… et aavista lempeni suuruutta… et sisäistä ääntä sydämessäni… Minä en saisi rakastaa sinua… mutta minä en voi… minä en voi." Hän tunsi polttavien huulien koskettelevan huuliaan, otsaansa, poskiaan ja hän sulautui kuumaan pitkään syleilyyn ja itsekin tunsi hän syleilevänsä…

Ja he istuivat vieretysten kumpikin itkien, kuin äitinsä kadottaneet lapset. Akseli kädet Alinen kaulan ympäri kiedottuina rukoili:

— Älä unhoita minua, Aline, älä unhoita… niin paha kuin olenkin…

— Enhän voi jos tahtoisinkin.

— En minäkään; etsin sinut vaikka Himalayan korkeimmalta huipulta… etsin sinut, Aline, kuuletko… etsin ja omistan.

Akseli hiveli hellästi hänen hiuksiaan.

— Sinä enkelini… pyhä… puhdas… niin, annathan anteeksi… Enhän olisikaan… en tahtonutkaan ja kuitenkin…! Vaan sun silmäsi…! pyhyyttä loistavat… puhtautta, lempeä… Voittamaton viattomuus… lapsen puhtaus ja… olen aivan hullu… annas kun katson niitä, onneton… ne puhdistavat tahtomattani tahrautunutta… Voitko antaa anteeksi?

— Voin ja tahdon ja kuitenkin… pois lähdemme täältä… pois!

Tuuli oli yhä kiihtynyt, hongat huojuivat ja kuivat oksat ruskivat ja ratisivat ja lehdet lentelivät levottomina sinne ja tänne. Kun he kerkiävät kävellä hiukan, lennättää tuuli kellastuneen koivun lehden Alinen povelle, johon se takerraikse kiinni. Aline ottaa sen käteensä siitä, sitä Akselille näyttäen katseensa maahan kääntäen sanoo:

— Tuossa olisin nyt minä…

— Ja minä, sanoo Akseli, olisin pakkanen ja talvi, joka sen siksi laati ja teki, vaan Jumalan kiitos… ei, ei! — Antaakohan Jumala sen anteeksi…?

— Talvi… takatalvi… kuihtuvat kukattomat ruusut… ilotoin lintujen laulu… Sitähän ei Jumala tahtone… Olisiko se ollut takatalvea vai…

— Takatalvea toivottavasti… pian haihtuvaa tarkoitan.

Ei hän sitä oikein itsekään tiennyt.

— Niin se oli sitä, vaan sinun täytyy muuttaa mielesi kesäiseksi.

— Tahdotko sen?

— Josko tahdon…?

— Niin, minäkin tahdon ja tahdon tulla sovittavana, niinkuin näyttäytyy sumupilvien takana piilotellut päivänpaiste ensikerran takatalven perästä ikäänkuin anteeksi anovana ja uudesti luovana.

* * * * *

— Ketä ne olivat, tunsitko?

— Hitto heidät tuntekoon, vaan madonna oli nainen naisekseen.

— Oli tosiaankin, veniant mille, sicut ille! [näyttäytykööt tuhannet niinkuin tuo!]

— Sano edes illa.

— Ei, minä tarkoitan tuota herraa… Luulenpa olevani mustasukkainen hänelle… Kukahan lie ollut?

— En joutanut katsomaan, naista katsoin.

— Niin minäkin… Vaan mitä he täällä tekivät?

— Varmaankin rakastuneita.

— Rendez-vous näin varhain!

— No, ehkä sitte kesäasukkaita maalta läheltä. Mennäänpä Härköniemeen, jos on venekin siellä.

Ne olivat kaksi kesälomalta Helsinkiin menevää ylioppilasta jostakin Kuopion takaa — ja olivat "Seuran" lähtöä odotellessaan kävelylle lähteneet. He poikkesivat Härköniemeen, josta olivat nähneet Alinen ja Akselin tulevan, tarkastelivat rannat, vaan ei siellä mitään venettä ollut. Niemen ohi sousi vanhanpuoleinen mies kaupunkiin päin. Luullen sitä tuntemattomien soutumieheksi kysyivät he:

— Ketä te kyyditsitte?

— Mitäh? huusi mies ja lakkasi soutamasta.

— Mistä olette ja keitä olivat kyydittävänne, toinen herroista harmistuneena huusi.

— Misteekö oun? Tuolt' oun Lintulahesta. Tahtosko ne herrat souvattoo ihteesä?… Häh!

— Mene jos Pisalle…

Tuuli painoi ukon venhettä. Hän alkoi soutaa. Uteliaat aikoivat juuri lähteä pois kun toinen huudahti: "Kas, tätä!" ja näytti toiselle maasta löytämäänsä rintaneulaa. Molemmat tarkastelivat sitä ja siinä oli kiven muotoinen sileä osa, johon oli kaiverrettu sana: Aline.

— Ahaa! Jo ajattelinkin…

— Mitä ajattelit, roskaa…

— Oli miten oli… tämä pitäisi saada annetuksi tuolle omistajattarelle, sillä hänenhän se kuitenkin on.

— Oletko varma?

— Noo… jos en niin varmakaan… Mutta saakurin sievä se on! Katsopas vaan… eivät vain liene jalokiviä…?

— Panetko boolin jos ovat?

— Vähintäinkin sen. Mutta arvelepas jos…

— Jos?

— Asiassa olisi jotakin…

— Jotakin kieroa, tarkoitat?

— Niin eli…

— Entäs sitte?

— Eipähän mitä. Minä vaan olen iloinen, että löydän jotakin syytä kutsuakseni tätä kaunista nientä vähän hienommalla nimellä kuin Härköniemi.

— Mitä ajattelet?

— Mitä sanoisit Alinelundista?

— Alinelund! Mainiota!

He läksivät kaupunkiin ja laineet laulelivat ja hongat humisivat hyvänsuopaisesti ristiäisvirttä. Niin ainakin noista kahdesta tuntui.

[Tarkoitettua nientä on kutsuttu Alinelundiksi aina viime aikoihin asti, kunnes Kuopion suomalaisen lyseon konventti sen juhlallisesti risti Unholaksi, mikä nimitys nyttemmin on yleisesti käytännössä.]

V.

"Seura", silloin Kuopion komein, sittemmin niin onneton "Seura" ["Seura" paloi sittemmin], teki laiturista lähtöään. Ikävälle näytti kaikki. Tuuli painoi piipusta pullahtelevan savun saattavien rannalla seisojien silmille. Vähä olikin ihmisiä lähdölle saapunut, olihan hiukan hienostoa tuttuamme kaunotarta ja hänen ikävöivää tätiänsä saattamassa. Akselia ei näkynyt.

"Seura" huusi — siihen aikaan ei vielä soitettu — huusi kolmatta kertaansa. Silloin saapuu rantaan pieni tyttönen kädessään suuri kukkaiskimppu. Hän ehtii sen juuri Alinelle antaa ja kuiskata:

— Sen sisässä on jäähyväistervehdys Akseli-herralta paperilapussa. Lukekaa se heti rannasta päästyänne. Sieltä löydätte myös unohtamanne rintaneulan, selityksen siihen ja kaikkeen…

— Köydet irti!

Ja laivan siivet ponnistelevat vettä vastaan ja laineet lyövät laitoihin niin surullisen kolakasti. Syksyinen sankka sumu on selvennyt ja tuon tuostakin vilahtaa aurinko pilvien lomasta tehden huikaisevia valojuovia veteen.

Kun "Seura" sivuuttaa Vasikkasaarta, ajaa vossikka täyttä laukkaa alas rantaan. Kärryissä istuvista herroista sanoo toinen:

— Se menee jo tuolla…

— Noo, reverte! oli lakooninen vastaus.

— Mutta kun siinä menee mukana tuo tuntematon… niinhän Akseli sanoi.

— Mitäpä siitä, annoithan rintaneulan jo Akselille. Tunsikohan Akseli hänet? Hän näytti hiukan omituiselta…

— Annoin kyllä, vaan olisinpa ollut huvitettu näkemään tuota "rouvaa" — rouvaksihan Akseli häntä sanoi.

— Minnekä ajetaan, kysyi vossikka.

— Takasin — kapakkaan.

— Niin, kapakkaan ja huomenna hevoskyydillä vaiko jo tänään, kysyi harmistuneena toinen.

— Hyvä huommenna, paras tänäpäivänä.

Akseli oli tavannut molemmat tuttavansa Alinen portilta palatessaan ja he olivat ilomielin ilmaisseet löytönsä hänelle.

Hiukan hämmentyen oli hän selittänyt puuhaavansa rintaneulan palvelijansa kautta omistajalleen.

— Tunnetko ehken hänet, olivat he kysyneet.

— Noo, hän oli kylpyvieraita… oli Akseli jotenkin tyynesti vastannut, sillä hän oli huomannut, etteivät he olleet häntä tunteneet.

Saatuaan neulan, meni hän kotiinsa, kirjoitti suurimmassa kiireessä selityksen sen takasinsaantiin ja liitti jokseenkin kaihoisat jäähyväisensä paperille, jonka jätti palvelustyttösen rantaan vietäväksi. Itse kulki hän kujakatuja pitkin melkein juoksujalassa niemelle ja niin aivan peräniemelle, jonne istui "Seuran" sivukulkua odottamaan. Sen oli kirjeessä niin sopinut.

Tuskin oli hän istuutunut niin jo sai seisalleen nousta, sillä Seura tulla tohkasi salmea pitkin. Ahmien katseli Akseli ohikulkevaa alusta ja nähtyään parin liinoja laivasta liehuvan, heilautti omaansa hiukan, vaan käsi hervahti ja häneltä pääsi heikko huudahtus.

— Anteeksi… kuiskasi hän mielenliikutuksestaan melkein mielipuolena… hyvästi…

Ja hän jäi tuijottamaan laivaan, josta valkoinen nenäliina yhä vilkutti. Hän sitä tuskin näki. Hänestä tuntui kuin olisi hän äskettäin tehnyt anteeksiantamattoman rikoksen eikä kuitenkaan tehnyt sitä. Aikoi heittäytyä laineihin, jotka laivan kokasta lähteneinä rannan syliin kuollakseen kiirehtivät…

— Anteeksi… Aline…! — Hän vilkutti.

Vaan pilvinen taivas oli revennyt ja suuresta pilvien railosta paistoi aurinko suoraan veden pintaa vasten alkaen Susisaaresta Hietasaloon päin ja niin häikäisi häneltä selän takaa maat ja metsät. Näytti siltä kuin ei maata olisikaan lähellä ja kuin "Seura" olisi laskeutunut jo alas merta taivaanrannalla näkymättömiin.

Sinne näytti olevan niin pitkä matka, ääretön aivan…

Ja Akseli tuijotti yhä taivaanrannalle, vaan ei sieltä mitään näkynyt. Kallanselkä kohisi ja vaahtopäiset aallot kohoilivat vimmatuina, ikäänkuin eivät koskaan olisi aikoneet asettua.

VI.

Kesäinen päivä noin kahdeksan vuotta edelläkerrottujen tapahtumien jälkeen. Niemi täydessä loistossaan. Puut vielä vaalean vihreissä verhoissaan, vasta kun niihin Juhannuksen seudussa pukeutuneet. Korkea heinikko teiden kahdenpuolen tuulen hengessä hiljalleen heiluen henkii tuoresta tuoksuaan sekoittaen sitä tuomien tuohkuun ja lehtien lemuun. Linnut juuri aamuvirsiään helteen ajaksi lopettelevat… mehiläiset vaan uutterina ketoa kiertelevät ja kukasta toiseen sen suloista suudelmaa ryöstääkseen rientävät.

Ihmisiä yksin, parittain ja parvissakin kiertelee koivuja kasvavia kujateitä. Yksi ja toinen heistä kummastellen taakseen katsoo pariskuntaa lapsineen, jotka eivät näytä näiltä mailta olevan, rouva mustissaan… päivänvarjokin musta. Herran musta parta ja tukka osoittaa myös että muukalaisia ovat. Käsikainalossa he käyvät tuontuostakin seisahtuen pienoistaan, arviolta noin neljän vuoden vanhaa poikaansa katsomaan, se kun aina jotakin mielestään uutta löydettyään sen katselemiseen kiintyy.

— Miksi ei Zaida mukana seurata saanut, kysyy rouva katseensa avonaisesti käsipuolessaan kävijään kääntäen.

— Ole huoleti, Aline, kyllä katsomme kultaistamme, eihän ole kiirettä minnekään. Sitäpaitsi saahan Zaida kyllin usein häntä vaalia ja muuten, niin muistojenikaan tähden…

— Ai, katsoppas… pois on jo purettu… He olivat tulleet kylpyhuoneen kohdalla, josta entinen ravintola oli pois purettu. Äänettöminä astelivat he edelleen, laskeutuivat lammille päin niemen kapeimmalle kohdalle, siitä kentän laitaa hiljalleen Alinelundiin päin kävelivät.

Arvannet jo, keitä nuo muille oudot muistoissaan eläjät olivat.

Alinelundissa he istuutuivat. Poikanen yhä ympärillä häärien kukkia etsi.

— Akseli, alotti rouva taas puheen, ajapa pois ikävät mielestäsi, rauhoitu vihdoinkin… täällä… Käännä huomiosi luonnon tyyneen rauhaan, johan sekin sanoo sinulle, että kaikki on sovittu…

— Niin, melkeinpä siltä näyttää, vaan kuitenkin, kun minä elävästi muistan kaikki. Puita tutjuttelevan tuulen intohimoiset huudot ja oman mieleni silloiset, tahtomattani tulleet häijyt himot, niin…

— Guido! Lapseni!… Akseli!… huudahti rouva ja peitti käsillään silmänsä.

Samassa kuului pulskahdus. Pieni poikanen oli kalliolta järveen kaatunut. Heikon huudon päästettyään vajosi raukka vedenpinnan alle.

Onneton isä meni yhdellä hyppäyksellä perästä, sai kiini vajoavan lapsensa ja nosti sen sylissään maalle pyörtyneen puolisonsa eteen, vaan, niinkuin näytti, — kuolleena.

Hän ei tiennyt, mitä tehdä. Vuosia hautomansa ajatus taas mieleen tuli. Mielipuolen tavoin hyssytteli hän lasta sylissään ja puoleksi kuiskaili:

— Aline… nouse… nyt on sovitus… saatu… Tahdotoin ajatusteni rikos oli rikos taivasta vastaan… se vaati uhrin… lapseni ainoan.

— Sovitus? kuului käheä ääni. Se oli rappeutunut mustaan kiiltävään nuttuun puettu herrasmies, joka sen kysyi. Silmät katselivat kummasti syvistä kuopistaan, jotka eivät mitään miellyttävää vaikutusta katsojaan tehneet.

— Mitä puhuitte sovituksesta…?

Ei Akseli häntä huomannut. Hän hyssytteli yhä lastaan, jonka suusta pullahti vettä. Hän käänsi lapsen suun alaspäin.

— Onnetoin! unohdin ensimäisen toimenpiteen, niin lääkäri kuin olenkin… Lapseni, pikkuseni… tointui hän vähitellen säikähdyksestään.

Paikalle saapui pari naista.

— Hoi, tule tänne, huusi toinen, tänne Alinelundiin!

— Aline…? huudahti herra, vaan tukahdutti kuitenkin ja alkoi hieroa lastansa, joka aukaisi elottomat silmänsä ja sitä mukaa heikosti hengittääkin alkoi.

— Auttakaa avutonta vaimoani, tuokaa vettä,… tuoltapuolen, osoitti hän, valelkaa sillä ja hierokaa ohauksia.

— Hyi! Sihteeri-Timo… sanoi hiljaa naisista toinen.

— Niin, Sihteeri-Timo… Mies huokasi ja käänsi katseensa salmelle päin ja nurmelle asettautui, siihen kauvaksi istumaan jäi.

— Missä olemme? Kutsuitko minua, Akseli kysyi tointunut rouva, kun oli vedellä päätä valeltu, Guido…?

— Tässä… Elää…

— Niin, elää… hänhän…

— Luiskahti veteen, josta kuitenkin onnistuin pelastaa hänet, jatkoi herra, joka näki että hetken säikähdys ja tuska olivat kovasti vaikuttaneet hänen vaimoonsa.

Vielä pullahti vettä pienokaisen suusta ja alkoi hän vähitellen itkeä nyyhkytellä.

— Guido… oma… pikku Guido… silitteli rouva lastaan, jonka hellästi isän sylistä omaansa otti.

— Nyt on rauhallinen mieleni… Jumalan kiitos! Se on sovitettu .. sekä täällä että ylhäällä tuolla.

— Niin, Akseli, sovittu… ylhäälläkin… nyt vasta voinemme alkaa.

— Sovitettu…? tapaili mies nurmella tuntemattomien sanoja ja katseli — outo, mielipuolen katsetta muistuttava ilme silmissään — avaruuteen.

Mutta saaresta salmen takaa kukahteli käki alkaneen kesän onnea ennustellen.

Petu parka…

Kauan oli tuo salainen pelko jo Petua ahdistellut. Se oli valvottanut häntä jo monesti puoliyöhön, Sittekin kun aina nukkua yritti, säikähti hän pienintäkin pauketta, joka tuntui hänestä kauhealta kuin maan halkeaminen. Nyt hän niityn yli heinään ajaessaan reessä istuen taas mietiskeli. Hän olisi tahtonut niistä muillekin kertoa, kysellä, vaan ei uskaltanut. Nauravat, ajatteli hän, mutta ne uskovat itsekin, uskovat varmasti, vaikkeivät ole uskovinaan…

Hänen silmänsä olivat raukeat, ja hajamielisenä katseli hän suolle tien toisella puolen.

— Mitenhän oikeastaan käy, särkyyköhän kaikki sirpaleiksi… kaikki…?

Ei hän ollut ensin uskonut, vaan Pilpalla uskovaisten kokouksessa käydessään oli hihhulien hillitön ilo ja puoleensa vetävä varmuus hänetkin voittanut. Nehän kertoivat hajalla hapsin ja palavin silmin, naurun ja itkun vuoroin vaihdellessa toisilleen, kuinka aika oli tullut, jolloin heidät temmataan täältä…

— Entäpä jos se sittenkin olisi totta… jos niille nyt oli annettu ennustuslahjat… ja tuo puhuva lapsi Pietarissa, josta sanomat kertoivat… epävakaiset ilmat, lumisateet yhtämittaiset. Mutta, ei!… Sanotaanhan että siitä hetkestä…

Viimeinen ajatus rauhoitti — vaan hetkeksi. Tuon sanomissa kerrotun ihmelapsen puhe ja "kolme keskustelevaa miestä taivaan rannalla" .. olivat ne niin varmoja todistuksia… eli olivathan ne varoittavia ilmiöitä; niinhän ennenkin ensimäisessä tulemisessa… tähti outo idän taivaalla… Olihan ennustettu että nuorukaisten pitää näkyjä näkemän ja… lasten ja imeväisten suusta… Suuri Jumala! anna minulle rauhasi ja varmuus, varmuus… totuutta pisara tietämättömyyteeni…

Hän kuvaili jo mielessään idän taivasta, joka leimusi palavana, samassa kuin kauhea jylinä kävi idästä länteen… enkelit yhtäkkiä pilvistä itsensä ulospuhkaisten… suuret pasuunat huulillaan, sellaiset pitkät, joita oli kuvissa nähnyt. Niiden hirvittävä pauhu kautta taivaan… ihmisten valitushuudot surkeat, kohti korkeutta kohotetut kädet… yhtäkkiä taivaan repeäminen hirveästi paukahtaen ja kirkkaus…

Petu ummisti silmänsä. Sydän sytkytti pelosta ja huulensa sopottivat rukousta kiihkeää ja sekavaa.

Ladolla hän tuskin sai häkkinsä täyteen ahdetuksi. Mielessä vaan nuo kuvat kulkupuheiden ja muistamiensa raamatun paikkojen vahvistamina muuttelivat yhäti muotoansa. Ne olivat kauhistavia kuvia. Hän kuvitteli mielessään kuun veriseksi, auringon tulta syyteleväksi, kasvavaksi, kieppuvaksi hirviöksi… ja häntä peloitti. Kun hän ei vielä olisi valmis…

Hän oli rukoillut jo kauvan illoin ennen maata panoaan, rukoillut oikein rukoilemisen oppia, anteeksi antoa, sovitusta omasta ja kaikkien ihmisten puolesta, vaan tuo painajainen ei poistunut. Aamuisin oli hän virkeämpi, vaan tavatessaan toisia oli hän huomaavinaan jotakin vaiteliasta ja salaista pelkoa heissäkin, samallaista kuin sekin, joka häntä ahdisti. Jos minne meni, kaikkialla siitä puhuttiin ja eräästä kirjasta, jota Petullekin olivat lukeneet, tiesivät päivänkin… Oi, oi! Se vaan läheni…

Tällä tavoin aamuinen virkeys aina sairaloiseksi muuttui.

Jo alkoi hämärtää kun hän heinäkuormineen salolta palasi. Verkkaan oli hevonen saanut astua, omin neuvoinsa kulkea. Vanha talon palvelija kun oli, kuitenkin oikeita teitä osasi. Ei mikään koko pitkän, hänestä pitkän, päivän aikana ollut hänen huomiotaan herättänyt. Kuni unessa oli kuormansa kääntänyt, sen päällä lojuen ajatuksissaan kotiin ajanut. Pihaan päästyään ei häkkiä latoon tyhjentänyt, toisen piti mennä sitä tekemään.

Sairaaksi Petu itseään valitteli, päätänsä polttavan sanoi. Ei maistunut ruoka, eikä kahvikaan kelvannut, vuoteelle pyrki. Siihen päästyään alkoi tulesta ja taivaasta houria.

Hetkeksi raukesi, unen tapaiseen silmänsä ummisti.

Isä rupesi äsken tullutta lehteä lukemaan. Suuresta pyrstötähdestä siinä kerrottiin. Sen piti kohta näkyä… näinä päivinä… lännen taivaalla. Lehti puolestaan selitti ettei siitä muka mitään vaaraa ollut… siivolla kulkisi sivu… muutamien päivien kuluttua katoaisi.

— Mutta jos ne vain lohduttelevat, koettelevat maailmanlopun pelkoa puheillaan poistaa. Turhaa tarinoivat… tuleehan se kohta…

Petu se näin puhelee juttuun herättyään taas… lehden käsiinsä haki.
Varmaksi muuttui asia heti.

— Niin se on… kohta räjähtää, räjähtää!

— Poika hourii, on vilustunut, isä virkkaa ja äidin konjakkia hakea käskee.

Ei hae äiti, on salainen uskovaisten ystävä, viinan vihaaja, itsekin varmasti uskoo maailman kohta loppuvan.

Pilvessä on taivas. Läntisellä taivaan rannalla laajenee pilvien lomassa laskevan auringon iltainen leimu. Vuoteellaan Petu kuumeessa väänteleikse, äiti vierellä Jumalasta haastelee, muut nukkuvat. Kohta äitikin, iltauninen kun on, sängyn pään pohjan penkille painaksen, nukkuu. Yksin jää Petu hourailemaan ja katsomaan mielikuvituksensa yhä kirkastamaa valojuormua lännen taivaalla, jota pyrstötähdeksi luulee. Poskia ja otsaa polttaa kuni tulella, väsyneeltä tuntuu koko ruumis ja rukousta sopottaen uupuu hän aamupuoleen yötä rauhattomaan uneen, josta aamuvarhaalla jo mielipuolena herää.

Ei hän raivoo, vaan höpöttää Jumalasta, tulesta, taivaasta, enkeleistä, pasuunista ja taas Jumalasta… Isä poikansa kummallisen katseen nähtyään itkuun vääntyy, äitikin erehdystään katuen katkerana ääntää:

— Petu parka…

Huhtikuulla —98.

Huokauksetonta rakkautta.

Se vasta rakkautta, kun ei tiedä koska se syttyy, kuinka se syttyy ja kuka sen sytyttää! — — —

Ada istui kotitalonsa tikapuihin kiinnitetyssä nuorakiikussa, jonka lapset olivat siihen laittaneet, ja lauleli lasten laulua:

"Lii, lii, liikkuu, kissan jalka se kiikkuu…"

Hän oli kummallisen leikkisällä tuulella. Pyhäaamun tyyneys ja kirkkaus ja mikähän lieneekin mielen niin kevyeksi pehmitellyt. Juhannuksena, joka tänä vuotena sattui lauvantaiksi, oli hän ollut kirkolla, ja nyt muun väen sunnuntaina sinne mennessä ja osan vanhemmasta väestä jo lauvantaina jäädessä, tullut kotimieheksi.

Oli nyt toisen palvelustytön, vanhan ruotivaivasen ja rengin kanssa yksin talonväkeä kotosalla. Ruotivaivainen, Orpo-Aku, lojui pihanpää-kamarin akkunan alla pientareella, piikatyttönen istui tuvassa ja luki "sunnuntailukemista" edellisen keskiviikon lehdestä, renki mihin lienee kadonnut, niin että Ada oli yksin pihalla.

Hän ei ollut enään mikään lapsi. Kahdeskymmenesviides vuosi oli jo parin, kolmen kesän takana, vaikka sitä ei hänestä itseltään huomannut, siksi oli hän vielä nuorekkaan ja sirkeännäköinen.

Hän potkasi itseään kiikussa ylemmäksi ja veteli vapaudessaan oikein pitkään:

"Lii-i, lii-i, liikkuu, kissan jalka se kiik… kuu…"

— No, sulla ne on nuo laulut, kuului silloin takaa.

— Onhan mulla, ostatko? vastasi Ada, äänen hyvin tuntien, päätään kääntämättä.

— Miksikä en ostaisi, kun tietäisin, millä maksaisi. Rahoillako nuo vai…

— Ei rahoilla vähillä, mutta…

— Ettäkö hyvillä puheilla?

— Sinunko puheillasi? Pyh!

— Jos ei minun niin muiden.

— Entäpäs jos puhuisivat muut omaan pussiinsa? Ja muuten, mitäpä sinun puolestasi puhuisivatkaan?

— Sen puhuisivat, minkä puhumaan pyytäisin.

— Etkö itse voisi puhua kun muita puhemieheksi…

Ada punastui, potkasi kiikkua ja puri huultaan.

— Puhemiehestäkö puhuit? toinenkin pisteliääksi muuttui. Laulujesi ostostahan alku oli… mutta sitä suu puhuu mitä sydän ajattelee. Sitäkö sinäkin. Ada, vielä ajattelet… ja minä kun olen luullut että olisit jo konttisi Kyöpeliin nostanut.

— Eikö tuolla silti liene sijaa sinunkin kontillesi? Oli sattunut Adan arimpaan ajatukseen.

— Omasi viereiseksikö olet konttiani ajatellut, vai sinnekö vanhojen poikien puoleiselle mäelle? pisti toinen ja suupielissä kareili tällä kertaa omituinen salatun ivan ilme, joka tavallisesti oli noille vähän velttopiirteisille huulille vieras.

— Miksi sinä minua aina pilkkaat? Sitäkö varten tänne nytkin tulit?

— Voinhan mennä poiskin; muuten itsehän alotit ivailun.

— Niin, minä nyt olen kerran sellainen… Tarvitseeko siltä sinun häijyksi heretä?

— Tarvinneeko tuota heretä, kun entuudestaan jo on paha. Eihän minun tosin nytkään olisi tarvinnut enemmän kuin muulloinkaan, vaan kun sinäkin taas… miksi meidän aina pitääkin riidellä, ventovierasten!

Naapurin Aatu, noin kolmisen kymmenen korvilla oleva nuori mies istuutui näin sanoen tikapuitten alimmalle piille, katseli Adaa ja viimeisten sanojensa jälkeen syntyneen pitkän vaitiolon katkaisten sanoi hän kuin puheenainetta muuttaakseen:

— Mansikatkin ne jo ovat kypsiä.

Ada ajatteli ja muisteli juuri, että Aatu ja hän todellakaan tuskin koko elinaikanaan olivat kunnon puhetta keskenään vaihtaneet. Eiköhän tuota edes pilanpäiden sopisi kerran koettaa? Entistä alemmalla äänellä hän sentähden vastasi:

— Joko lienevät…

— Ovat. Minä tulenkin marjasta ja ajattelin tässä nyt, että…

Hän haki aitan takaa heinikosta omatekoisen tuohisen, joka oli täynnä tuoreita mansikoita.

— … että jos sinäkin tahtoisit maistaa. Eikö mennä tuonne rannalle haavistoon istumaan? Olisi tuo hiukan naurettavaa, jos joku kirkolta tulija löytäisi meidät tässä yhdessä marjoja syömästä.

— Meidät… Tuo oli Adalle niin kovin outoa. Sanaakaan sanomatta nousi hän kiikusta ja asteli Aatun rinnalle. Äänettöminä he sitten laskeusivat tähkäätekevän rukiin aitaamaa heinikkopolkua rantahaavistoon, jossa nurmelle istuutuivat.

Kun marjatuohinen oli puhtaalle heinikolle yhtä etäälle kumpaisestakin asetettu, otti Aatu heinänkärellä mehevän mansikan suuhunsa ja sanoi:

— Minkähän tähden ihminen on niin paha?

Ada hypisteli havunneuloja marjojen välistä ja vastasi enemmän omille ajatuksilleen kuin Aatun filosofiseen kysymykseen:

— Ethän sinä ole paha; minähän olen paha ollut…

— Lienetkö tuota sinäkään sen pahempi kuin muutkaan…

— Elä sano, kyllä olen…

— Enhän minä ole sanonutkaan, että ei sinussakin olisi pahaa ja hylättävää, vaan minusta tuntuu sittekin siltä kuin…

— Miltä? Sano pois, kehoitti Ada, kun Aatu yht'äkkiä tuumivana keskeytti.

— En tiedä kehtaisiko tuota… enkä minä oikein osaa. — Syöhän sinäkin marjoja!

— Kyllähän minä syön, vaan itsehän et… Sanohan nyt kuitenkin, mitä ajattelit.

— Niin… arvelin sanoa, että minusta tuntuu siltä kuin… Ei, en minä osaa… etkä sinä ymmärrä sitä, kun en ymmärrä itsekään.

— No, mitä se sellainen…? Sano nyt vaan!

Aatu katsoi heinikkoon, katsoi Adaan, järvelle ja taas Adaan, ja kietaisten yht'äkkiä kätensä Adan vyötäreille sanoi hän aivan tulipunaisena ja melkein hätäillen:

— Voi, kun sinä olet minusta hyvä!…

Ada punastui, katsoi heinikkoon, järvelle, Aatuun ja taas heinikkoon ja oli vaiti. Aatun käsi sai jäädä vyötäreille.

— Ethän, hyvä Ada, pidä minua häijynä?

Ada katsoi Aatun silmiin. Ne näyttivät rehellisiltä ja oli niissä entistään somempi ilme. Hän kietasi kätensä Aatun kaulaan ja sanoi:

— Sinä olet ollut minusta oikein hyvä jo kauvan, en voi sanoa kuinka kauvan, mutta oikein, oikein, oikein hyvä olet sinä vasta nyt… siltä ainakin tuntuu.

— Ada…

— Aatu…

— Niin, molempien nimet alkavat aa:lla, tokasi Aatu hämillään, löytäen nimistäkin synnynnäistä sopusointua.

— Voitko nyt jo sanoa, mitä äsken et voinut?

— Ajattelin sanoa, että minusta tuntuu siltä kuin minä sinua… rakastaisin…

— Aatu!…

— Ada!…

Tässä rakkaus poltti molempien sydämistä väliseinät, niin että kahdesta tuli yksi, mutta tänäkään päivänä eivät he vielä tiedä, kummastako kipinä ensin syttyi.

Ei koskaan.

I.

— Onko totta että Leenua ja Tuohelaa juhannuspyhinä ensi kertaa kuulutetaan, kysyi Manssikkalan Tilda Suontaustan vanhalta Sillalta, joka pitkin solaa asteli kylältä Manssikkalaan päin.

— Ss! veti Silla varovaisesti ja käänteli väärässä olevaa päätään ympärilleen. — Hyvää iltaa, Tilda, ettehän vielä liene marjassa, vielähän ne ovat kovalla raa'alla, toinen puoli vasta punertaa.

— Silla, sanokaapas, olisin niin utelias tietämään.

— Utelias? jamasi Silla ja käänteli päätään, ei saa olla utelias kun on vasta neljänkolmatta vanha, vielä ennättää.

— Mutta, minun pitää tietää.

Tilda melkein tiuskasi. Hän oli tunnettu liian kuumaveriseksi.

— Vai pitää, miksi pitää?

— Älkää kiusatko. Silla kyllä tietää. Jos sanotte asiani, saatte nimikkolampaani villat. Onko se totta… kuuluutetaanko niitä?

— Vai niin, vai pitää tietää. Mutta jos minä sanon: on totta, niin minä valehtelen…

— Silla!

— Ja jos minä sanon: ei ole totta, niin siiloinkin minä valehtelen.

— Ovatko ne siis pelkkiä huhuja ja kulkupuheita, juoruja, ovatko,
Silla?