VIII.
Hyvä on, ettei kukaan tiedä — paitsi hortobágyilaiset — mitä se "orvonturve" oikeastaan on, jota kedolta kootaan. — Se vain on varmaa, ettei se mikään kukkanen ole. — Se on pustan paimenten ainoa polttoaine.
Mieleen tässä johtuu kertomus, miten muuan unkarilainen tilanhaltija, kun oli pakko vapaussodan jälkeen paeta ulkomaille, valitsi piilopaikakseen vapaan Sveitsin, mutta kun hän ei voinut tottua noihin suunnattoman korkeihin vuoriin, niin hän usein kesällä sulkeutui huoneeseensa, otti esille palan tuota orvonturvetta, jota hän oli koonnut karjalaitumelta, sekä sytytti sen tulisijassa palamaan. Silloin hän silmät ummessa sen hajua tunnustellen oli mielikuvituksissaan olevinansa Unkarin Alamaan tasangolla karjalaumojen ja kellokkaiden keskellä uneksien sitä, mitä hänen sielunsa himosi…
Kun "orvonturpeen" savulla oli niin hurmaava vaikutus sellaiseen hienonenäiseen ihmiseen, niin sitä uskottavampi on se tapaus, jonka pian tulen kertomaan.
Kaksi päivää olivat matkustajat jo saaneet viipyä Polgárin ylimenopaikalla; mutta kolmannen vastaisena yönä noin puoliyön tienoissa lauttaaja toi sen ilosanoman odottaville, joilta oli jo lopussa sekä kärsivällisyys että elintarpeet, että virta oli hyvästi laskenut. Huomisaamuna varmaan pääsee ylitse, lauttaa pannaan jo kuntoon.
Kiireimmiten riensivät ne, jotka kulkivat rattailla, työntämään ajoneuvojansa lautalle, ihan toistensa viereen; sitten vasta talutettiin hevoset.
Sen jälkeen tuli sarvikarjan vuoro. Nekin mahtuivat, kun hyvin ahtaaseen pantiin.
Viimeiseksi talutettiin lautalle sonni, yleisö kun sitä pelkäsi.
Jäljellä oli vain karjapaimen hevosensa kanssa.
Molemmat mähriläiset saivat sijan rattaiden ja lehmien välissä.
Mutta ei vielä varsin päästy matkaan, sillä virran yli pingotettu vetotouvi oli liian kireällä, niin että siihen tuskin ulottui; piti odottaa kunnes se auringonpaisteessa vähän kuivuisi ja höllentyisi. Kovasti se jo ainakin höyrysi.
Jotta odotusaika paremmin kuluisi, hyväksyttiin karjapaimenen esitys, että laitettaisiin kalakeittoa. Ei ollut enää ihmisillä muuta syötävää. Olihan pata lautalla, ja kaloja oli kyllin. Lapioilla toivat lauttamiehet käsin kiduksista kiinni ottamiansa kaloja lätäköistä, minne tulvavesi oli niitä jättänyt, lihavia toutaimia, monnia ja lohenmullojakin. Pian ne perattiin, leikeltiin palasiksi ja pistettiin pataan kiehumaan.
Tähän asti meni kaikki mukiin, mutta nyt oli kysymys, kellä oli vielä jäljellä "turkinpippuria".
Näitähän on jokaisella kunnon unkarilaisella aina mukana eväspussissa, mutta kun on tässä kolme päivää oltu odotuksissa, niin ei ole ihme, jos pippurit ovat kaikilta loppuun kuluneet. Eikä ilman niitä kalakeitto maistu miltään!
— No minulla on, — vastasi karjapaimen ja otti viittansa hihasta esiin puurasian. Näyttääpä olevan varovainen ja tarkka mies, on säästänyt pippurinsa viimeiseen tarpeeseen ja saattaa nyt tehdä hyvän työn koko matkustavalle yleisölle.
Mutta pata oli tulella lautan toisessa päässä. Karjapaimenen täytyi sentähden astua pitkin lautan parrasta päästäkseen sen luo, elukat kun olivat välissä. Eikä kukaan liioin mielellänsä anna pippurirasiataan toisten käsiin.
Sillä aikaa kuin lauttaaja-isäntä höysteli padassa kiehuvia kaloja noilla pippurilla — joita muutamat tiedemiehet sanovat myrkyllisiksi, vaikka on olemassa niinkin karskia kansoja, jotka niitä saattavat syödä, — paimen salaa pisti "orvonturvetta" tuleen padan alle.
— Kuinka tuo kalakeitto tuntuukin käryiseltä ja pohjaanpalaneelta! — huomautti suutari hetken perästä.
— Se ei enää tunnu vain, se jo haisee siltä! — oikaisi räätäli.
Mutta vielä enemmän turpeen väkevä savu meni elukkain nenään. Ensin sonni alkoi käydä levottomaksi. Turpa pystyssä se ravisteli kaulassaan riippuvaa kelloa ja ammahteli ehtimiseen; sitten se painoi päänsä alas, häntä nousi ilmaan, ja elukka rupesi kauheasti mylvimään. Ja nyt lehmätkin, aivan kun kiiliäistä pakoon, levottomasti hyppelemään ja ammumaan toistensa selkään yritellen; kaikki pyrkivät ne lautan laidalle.
— Jeesus Maaria! Pyhä Anna! Me hukumme! — äännähteli lihava saippuamatami.
— Istukaa vain te matami lautan toiselle partaalle, niin se kyllä tulee tasapainoon! — pilaili suutari.
Mutta pila pois! Miesten oli lujasti tarttuminen vetotouviin voidakseen pitää lauttaa tasapainossa, sen toinen parras kun arveluttavasti läheni veden pintaa.
Nyt sonni mylvähti kerran tuimasti ja hyppäsi aika harppauksella lautalta veteen. Eikä aikaakaan, niin hyppelivät kaikki neljäkolmatta lehmää perässä virtaan.
Lautta kulki silloin jo keskivirrassa.
Elukat uivat takaisin rannalle, mistä oli tultukin.
Molemmat mähriläiset huutelivat lauttamiehille, että pitää palata takaisin heti paikalla karanneita elukoita hakemaan.
— Mitä hittoa! Ei takaisin! — huutelivat markkinamiehet. — Meidän pitää päästä ylitse. Muutenkin jo markkinoilta myöhästytään.
— Älkää yhtään haikailko, pojat, — virkkoi aivan tyynenä karjapaimen.
— Kyllä minä pian eläimet palautan.
Näin sanoen hän hyppäsi ratsunsa selkään, kannusti sitä kerran ja antoi sen hypätä laidan yli virtaan.
— Pian paimen ne saavuttaa! Ei pidä yhtään pelätä! lohdutteli suutari epätoivoisia Mährin miehiä.
Mutta toista mieltä oli rannalle jäänyt hevoskauppias, jolla ei enää ollut hevosille tilaa lautalla ja joka ei itsekään tahtonut antaa niitä vaaraan toisten elukkojen joukkoon.
— Te ette ikinä enää tuota karjaa saa nähdä! Kyllä se nyt on mennyttä! — huuteli hän rannalta lautalla meneville.
— Mitä se Pilatuksen pyöveli siellä taas puhuu? — Suutari ihan suuttui. — Olisi tässä siansääri, niin heittäisin sillä niskaan.
Karja ui viistoon suuntaan Hortobágyin puoleista rantaa kohden ja nousi matalalle päästyänsä kauniisti maalle. Paimen jäi jälkipuoleen. Sarvikarja pääsee vedessä eteenpäin paremmin kuin hevonen.
Saavuttuansa rannalle paimen irroitti kaulastaan pitkän piiskansa ja läimäytti sillä kovasti muutamia kertoja.
— Ahaa! Jo se rupeaa niitä palauttamaan! — puhelivat nyt markkinamiehet mähriläisiä lohduttaen.
Mutta piiskan läimäykset vain pelottavat sarvikarjan nopeampaan juoksuun.
Tämä lehmien lautalla tekemä kepponen antoi matkustajille aihetta laajaan ajatustenvaihtoon. Lauttamiehet vakuuttivat, ettei tämä suinkaan ollut ensimmäistä kertaa. Usein Hortobágyista tuodut elukat saavat sen sisun, että tuntiessaan lautan liikkuvan vedessä yhtäkkiä hullaantuvat, hyppäävät veteen, uivat rannalle ja karkaavat takaisin pustalle.
— Ihmisessäkin on isänmaanrakkautta, — vakuutteli vehnästenmyyjä, joka oli lukenut paljon kirjoja ja tullut niistä tuon taudin tuntemaan.
— Niin kai! — selitti saippuakauppias, — lehmät karkasivat kotia, kun heidän vasikkansa jäivät sinne. Siinä tehtiin väärin, kun vietiin emät pois vasikoittensa luota.
— Toista minä tuumaan, — virkkoi suutari, joka jo virkansakin puolesta oli epäileväinen. — Olen usein kuullut, että viekkaat betyárit tahtoessaan hajoittaa laumaa pistävät rasvaa piippuunsa tupakan sekaan. Kun nauta tuntee nenässään tuon hajun, niin se villiintyy ja lähtee karkaamaan tiehensä. Paimen junkkari silloin helposti saattaa siepata laumasta jonkun hiehon tai mullikan. Olin äsken juuri tuollaista hajua tuntevinani.
— Ettekä kuitenkaan lähtenyt karkuun. — Tälle sanallekos vasta naurettiin.
— Varroppas, räätäli! Kunhan vain tästä päästään rantaan.
Mutta nuo molemmat mähriläiset eivät pitäneet tuota karjan kepposen selittelemistä ensinkään naurun asiana, vaan nostivat sellaisen ulinan ja vaikerruksen kuin tappiolle joutunut mustalainen.
Vanha lauttaaja osasi vähän slovakin kieltä ja lohdutteli heitä.
— Ei pidä ulista, vieraat. Nje stjekát! Ei karjapaimen teidän lehmiänne varasta. Se on rehellinen mies. Onhan hänellä hatussa iso messinkilevy, johon on piirretty kirjaimet D.V., ja ne eivät merkitse sanoja "Dugd el, Vedd el", pistä piiloon, vie pois, vaan nimeä "Debreczen Városa", Debreczenin kaupunki. Ei se tohdi lehminensä pakoon karata. Kun me palajamme takaisin, niin on jo koko karja koossa rannalla odottamassa. Kyllä paimen ne palauttaa. Menihän koiransakin mukaan pois lautalta. Kun toisen kerran elukat tuodaan lautalle, niin pitää vain sitoa lehmät parittain sarvista yhteen ja kytkeä sonni kiinni tuohon rautarenkaaseen, niin kyllä tästä ylitse päästään. Lauttaraha vain pitää suorittaa toiseen kertaan.
… Kului hyvinkin puolitoista tuntia, ennenkuin lautta pääsi toiseen rantaan ja ennenkuin se tyhjeni, taasen täyttyi ja ehti takaisin toiselle puolelle.
Mähriläiset juoksivat heti kummulla sijaitsevan lauttaajatalon luo laumaa etsimään.
Mutta sitä ei näkynyt missään.
Hevoskauppias tiesi sanoa, että nuo villit eläimet olivat täyttä laukkaa juosseet tuonne arolle päin, perässä paimen sekä hänen koiransa, ja pian kadonneet tuonne piilipuiden taa. Ne eivät olleet kulkeneet maantietä, vaan juosseet myötätuuleen, sarvet päin maata ja häntä ilmassa, ihan kuin kiiliäistä pakoon.
Muuan myöhästynyt savenvalaja, joka kuorminensa tuli Ujvárosin puolesta, tiesi kertoa tavanneensa Hortobágyin tuolla puolen sarvikarjalauman, joka mylvien juoksi Zámin kumpuja kohden, perässä ratsumies koirinensa. Hortobágyin joki kun tuli vastaan, niin ne syöksyivät veteen, ja sitten katosivat näkyvistä korkeaan kaislikkoon sekä karja että ratsumies.
Lauttaaja-isäntä kääntyi mähriläisten puoleen, jotka suu auki miestä kuuntelivat, sanoen: — Nyt on ulisemisen syytä, miehet!
IX.
Ohatin pusta on "koreiden tammojen" laidunmaa. Paimenmajalta pustan keskeltä katsoen taivaanrantaan asti näkee vain hevosia syömässä laitumella. Siellä niitä on kaiken värisiä, joita mainita saattaa, ruskeita, harmaita, mustia, laukkia, voikkoja, kimoja, päistärikköjä, raudikkoja, suotia, jopa valkoisiakin, jonka värisiä nuoret hevoset harvoin ovat. Kai tuon monivärisyyden tähden juuri näitä hevosia sanottiin "koreaksi tammastoksi".
Kaikki Debreczenin kaupungin tammat täällä ovat yhdessä varsoinensa. Niitä ei pidetä koskaan tallissa, ei talvellakaan; lauman lisääntymisestä vain isäntäpaimen tekee vuosittain tiliä.
Täältä ovat kotoisin ne hyvät arohevoset, joita tullaan kaukaakin ostamaan. Kaikki hevoset näet eivät kelpaa hiekkaisille aroteille; vuorihevonen seisahtuu, kun pitää alamaan maanteitä kulkea.
Hevoset ovat laitumella eri ryhmissä, kukin johtajaoriinsa ympärillä, ahkerasti syöden. Hevonen syö aina. Oppineet miehet sanovat Jupiterin kironneen hevosen, kun Minerva oli sen luonut, että sen pitää aina syömän eikä ikinä ravituksi tuleman.
Neljä viisi paimenta hoitaa ratsunsa selästä tuota satakuntaa hevosta, pitkäsiimaisella piiskalla palauttaen niitä, jotka tahtovat pyrkiä erilleen.
Täällä on muuten kaikki samalla tavalla laitettu kuin sarvikarjan paimentenkin luona, samanlainen paimenmaja, keittiö, tuulensuoja ja vipukaivo. Mutta täällä ei tarvita kärripoikaa, ei orvonturvetta eikä paimenkoiria, sillä hevonen ei kärsi koiransukua lähellään, ei sutta eikä hallia, vaan potkii sen kuoliaaksi, kun likelle tulee.
Puolenpäivän aikana alkavat eri tahoilla syövät hevoset vetääntyä suuren kaivon läheisyyteen.
Kahdet rattaat näkyvät lähenevän paimenmajaa tuolta Hortobágyin sillalta päin.
Isäntäpaimen, tanakka, hartiakas ja luiseva ukko, katseli tulijoita, kädet silmillä päivänvarjostimina, tunsi tulokkaat jo kaukaa heidän — hevosistaan.
— Se on herra Mikael Kádár, ja toinen on hevoskauppias Pelikán. —
Heti kun kalenteriini katsahdin, niin arvasin, että he tänään tulevat.
— Vai seisoo se teidän kalenterissanne? — kysäisi Santeri paimen kiusoitellen.
— Seisoo se. Siinä Csáthyn kalenterissa seisoo kaikki. Ensi pyhästä alkavat Onodin eläinmarkkinat; sinne pitää Pelikánin saada hevosia.
Tämähän oli selvä asia. Tultiin siis hevosia ostamaan. Herra Mikael
Kádár on myyjä, Samuel Pelikán on ostaja.
Herra Mikael Kádárin me varmaankin jokainen tunnemme. Pyöreäkasvoinen pulska mies, sievät viikset, suu aina hymyssä ja keskiruumis erittäin pullea; tavallisesti on hänellä aina yllä nyöritakki, kannukset saappaissa, pyöreä, pystyreunainen hattu päässä, hoikka keppi kädessä, nuppina puusta leikattu linnunpää. Hänen hevosiansa on tuo ryhmä tuolla lätäkön reunalla, ruskea ori etummaisena.
Samuel Pelikán taasen on laihakasvuinen mies, kauhean käyrä nenä, pitkät viikset ja parta, selkä ja sääret hiukan koukussa alinomaisesta hevosten tarkastelemisesta. Suuri leveälierinen huopahattu, kurjensulka kyljessä, on hänellä päässään, kirjava liivi ja lyhyt takki yllä ja housut saapasvarsiin pistettyinä, iso sikarikotelo takin sivutaskussa, ja kädessä pitkä ratsupiiska.
Astuttuaan alas rattailta tulivat herrat kävellen paimenmajalle, missä isäntäpaimen oli heitä vastaanottamassa. Kun oli hänen kanssaan muutama sana vaihdettu, antoi hän miehillensä tarpeelliset käskyt, ja sitten lähdettiin hevosia katsomaan.
Kaksi paimenta ajoi ratsain edellään mahtavilla piiskan läimäyksillä sitä hevoslaumaa, jonka seassa herra Kádárinkin omat olivat. Siinä oli noin pari sataa hurjaa hevosta, joihin ei vielä ikinä ollut ihmiskäsi koskenut.
Kun paimenet pitkässä kaareutuvassa rivissä ajoivat edellänsä hevosparvea herrojen nähtäväksi, niin kauppias huomautti maassa seisovalle kolmannelle paimenelle yhtä nelistävää ruskeata, joka häntä miellytti.
— Tuosta minä pidän.
Nyt Santeri Decsi heitti yltään viitan ja takin, otti käteensä valmiin suopungin, vasemman käden ympäri sen pään kiertäen, ja meni täyttä laukkaa kohti tulevaa hevoslaumaa vastaan. Salaman nopeudella hän heitti suoraksi suopungin valittua hevosta kohden, rengas osui täsmälleen eläimen kaulaan, jotta se alkoi sitä kuristaa. Hirnuen kiitivät toiset hevoset edelleen, mutta kiinni saadun täytyi jäädä. Se pärskyi, nousi pystyyn, pyrki pakoon, mutta turhaan. Mies seisoi kuin olisi ollut vaskesta valettuna, pitäen kiinni suopungin päästä. Avarat paidanhihat luisuivat ylös olkapäihin, käsivarret olivat tukevat kuin muinaiskreikkalaisten ja -roomalaisten sirkustaiteilijain. Molemmin käsin hän veti yhä lähemmäksi vastaan pinnistävää hurjaa hevosta, ei auttanut mikään, ihan viereen piti sen tulla. Silmät jo olivat pulleina, sieraimet selällään, hengitys raskaasti ähkyvä. Nyt kiersi paimen kätensä hellästi hevosen kaulaan, kuiski jotain sen korvaan, otti suopungin silmukan pois kaulasta, ja nyt tuo hurja eläin muuttui lauhkeaksi kuin lammas, helposti sai jo panna päitset päähän. Heti sidottiin se marhaminnalla hevoskauppiaan rattaisiin: suolaisella leivällä tämä kiiruhti kestitsemään uhriansa.
Tämä voimannäyte uudistettiin kolmasti; Santeri ei heittänyt harhaan kertaakaan. Vasta neljännellä kerralla kävi niin, että silmus oli liian avara ja siitä syystä meni aivan kiinni otetun tamman rinnuksiin asti, jotta se, kuin ei tuntenut kuristusta, ei antautunutkaan aivan vähällä, vaan rupesi hyppelemään ja vastaan vintturoimaan, vetäen suopungissa paimenta perässään hyvän matkan. Mutta sai hän kuitenkin siitä viimein voiton ja talutti kiinni otetun hevosen herrojen luo.
— Tämäpäs on hauskempaa kuin karambol-peli kapakassa! — virkkoi
Samuel Pelikán kääntyen herra Kádáriin.
— Ei hänellä muuta työtä olekkaan, — vastasi kunnon porvari.
Hevoskauppias otti taskusta sikarikotelonsa ja tarjosi paimenellekin.
Santeri otti sikarin, iski tuluksilla tulta ja tuprutteli pian mahtavia savuja.
Nuo neljä hevosta sidottiin ostajan rattaisiin. Kaksi perään, kolmas istuimen kohdalle ja neljäs valjaissa olevan oheen.
— Te olette vasta väkevä mies, — jatkoi vielä herra Pelikán, sytyttäen sikariansa Santerin sikarista.
— Mitä, kun juuri on sairastamasta päässyt … murahti vanha isäntäpaimen.
— En minä ole sairastanut! — väitti Santeri, pää ynseästi pystyssä.
— Lempoko sinua sitten vaivasi? — Kolme vuorokautta mies makasi tuolla Mátan lasareetissa.
— Ei olekkaan mies lasareetissa maannut! Sehän on vain hevosia varten.
— Mitä siellä sitten teit?
— Pätkässä olin, jotta piisasi, jos tietää tahdotte.
Isäntäukko siveli viiksiänsä ja murahti tyytyväisenä pahoitellen:
— Tuollaisia veitikoita ne ovat! Milloinkaan eivät ilmaise, miten hullusti heidän on käynyt.
Nyt tuli maksun suoritus.
Kahdeksansataa floriinia sovittiin hinnaksi noista neljästä hevosesta.
Herra Pelikán otti esiin povitaskusta ison nahkalompakon, josta hän paperitukun seasta otti esille yhden. Ei siellä ollut ainoatakaan seteliä, vaan paljaita sileitä vekseleitä, sekä tyhjiä että täytettyjä.
— Minä en koskaan kuljeta mukanani rahaa, vaan vekseleitä, puhui kauppias. Näitä ei kukaan viitsi minulta rosvota, varas vain joutuisi pahaan pulaan. Näillä minä maksan.
— Ja minä hyväksyn, — vastasi herra Kádár. — Herra Pelikánin vekseli on puhdasta rahaa.
Hänellä oli kirjoitusneuvotkin mukana. Housuntaskussa ruuvikantinen tolppo ja saapasvarressa kynänvarsi.
— Pian saadaan tästä kirjoituspöytäkin, — virkkoi Pelikán. — Tuokaa, paimen, tänne hevosenne, olkaa niin hyvä.
Santerin hevosen satulan päällä saattoi helposti täyttää vekselin tyhjät kohdat. Paimen katseli tarkasti herrain työtä.
Eikä vain paimen tullut katsomaan, vaan hevosetkin. Nuo samat hurjat hevoset, joita oli neljästi takaa ajettu ja joiden joukosta oli suopungilla neljä otettu kiinni, kerääntyivät kuin uteliaat lapset ilman vähintäkään pelkoa miesten ympärille. Muuan raudikko laski päänsä ihan hevoskauppiaan hartialle, hänen hommiansa kummastellen. Ei kukaan noista tietysti ollut ennen nähnyt vekseliä tehtävän.
Toiset katsojat olivat vaiti, mutta Santeri Decsi rohkeni tehdä yhden kysymyksen.
— Minkätähden kirjoitettiin tuohon paperiin kahdeksansataa kaksitoista floriinia ja 18 kreutseriä, kun hevosten hinta oli tasan kahdeksansataa?
— Se on nähkääs sillä tapaa, että minä olen velkapää suorittamaan summan käteisellä rahalla. Nyt kirjoittaa herra Kádár nimensä vekselin takapuolelle ja vie sen huomenna heti pankkiin. Siellä maksetaan hänelle siitä kahdeksansataa floriinia, kun ensin vedetään pois korko 12 fl. 18 kr.; vasta kolmen kuukauden perästä minä suoritan summan pankkiin ja viljelen rahoja sen ajan.
— Mutta jollette maksakkaan silloin pankkiin!
— Silloin ottaa herra Kádár minulta rahat lain voimalla. Ja minulla on luottoa.
— Nyt ymmärrän. Sellainen siis on se vekseli.
— Ettekö koskaan ole ennen vekseliä nähnyt?
Santeri päästi aika naurun. Puhdas hammasrivi kiilsi veitikkamaisesti hänen nauraessaan.
— Mitä hevospaimen vekselillä!
— Mutta totta puhuen: teidän toverinne Frans Lacza on enemmän herrastapoja oppinut; hän tietää, mihin vekseli kelpaa, vaikka onkin vain karjapaimen. Minun hallussani on täällä paraikaa yksi sellainen pitkä paperi häneltä; otan sen esille nähdä, jos tahdotte.
Hevoskauppias etsi sen paperiensa joukosta ja ojensi sen Santerin silmien eteen, antoipa käteenkin. Kymmenen floriinin vekseli se oli. Paimen kysäisi ällistyen:
— Miten te, herra Pelikán, olette karjapaimenen tullut tuntemaan?
Eihän hän lehmänkauppoja tee.
— En minä olekkaan tätä saanut, vaan vaimoni. Minun vaimollani on näetsen pieni kultasepänliike, jota hän hoitaa omin päinsä ja johon minä en juuri ollenkaan puutu. Pari kuukautta sitten tuli hänen luokseen arvoisa Frans Lacza tuoden kullattavaksi pari hopeaista korvarengasta perineen; hyvin olikin määrä kullata.
Nämä sanat olivat Santerille kuin ampiaisen pistos.
— Hopeaiset korvarenkaat?
— Aivan niin. Kaunista filigraanityötä. Kymmenen floriinia oli määrä maksaa kultauksesta. Hän saikin ne kullattuina takaisin. Ei varmaankaan itse niitä käytä. Rahaa miehellä ei ollut, mutta tämän vekselin antoi; Demetriuksen päiväksi on määrä maksaa.
— Tuo vekselikö?
Oudosti tuijottivat Santerin silmät, sieraimet värähtelivät; kasvot vääntyivät niin kummallisen näköisiksi, että olisi luullut hänen nauravan, mutta vekseli hänen kädessään vapisi. Eikä hän antanut sitä takaisin; lujasti piti hän sitä kädessänsä.
— Koska tuo vekseli teitä niin miellyttää, niin minä annan sen teille juomarahan sijaan, — puhui herra Pelikán saaden jalomielisen päähänpiston.
— Mutta hyvä herra! Tämä on liian paljon juomarahaksi. Kymmenen floriinia.
— Tietysti on kymmenen floriinia teille iso summa. Enkä minä liioin ole sellainen pölkkypää, että heittelisin kymmeniä floriineja juomarahaksi joka hevoskaupassa, mutta totta puhuen haluan jollain lailla päästä tuosta vekselistä, kuten muinainen suutari viinitarhastansa.
— Olisiko siinä jotain petoskauppaa?
— Ei siinä mitään petosta ole. Asia on aivan täyttä totta. Antakaas, minä selitän; olkaa hyvä, katsokaa tänne. Tuossa seisoo: Herra Frans Lacza. Alla seisoo hänen asuinpaikkansa ja sitten "maksettava". — Kumpaankin kohtaan olisi pitänyt kirjoittaa: Debreczenissä. — Mutta minun vaimoni, se tuhma akka, onkin kirjoittanut siihen: "Hortobágyissa". — Tämä kyllä on totta. — Herra Frans Lacza asuu Hortobágyissa. Mutta olisi akka edes kirjoittanut Hortobágyin majatalon, tiedän missä se on, mutta nyt pitäisi minun, tämä vekseli kädessä, kulkea häntä Hortobágyista etsimässä kukatiesi kuinka monella paimenmajalla ja voisivat koirat vielä repiä housunikin. — Voi kuinka paljon riitaa on tästä asiasta syntynyt minun ja vaimoni välillä! Nyt voin ainakin sanoa myyneeni vekselin sadan prosentin voitolla eikä meidän enää tarvitse sen tähden kiistellä. Ottakaa pois vaan. Te kyllä osaatte karjapaimenelta ottaa nuo kymmenen floriinia, sillä tehän ette pelkää häntä itseään ettekä hänen koiraansa.
— Kiitoksia, herra. Paljon kiitoksia.
Paimen taittoi vekselin kaksinkerroin ja pisti sen povitaskuunsa.
— Hän on oleva suuresti kiitollinen tuon kymmenen floriinin juomarahan tähden, — kuiskasi Mikael Kádár isäntäpaimenelle. — Jalomielinen teko kantaa hyviä hedelmiä.
Herra Mikael Kádár viljeli paljon sanomalehtiä, hänelle tuli Vasárnapi Ujság ja Politikai Ujdonságok, ja siksi hän puhui niin valituin sanoin.
— Ei se ilo lähde varsin siitäkään, — murahti isäntäpaimen. — Santeri kyllä tietää, että Frans Lacza on edullisen paikan saatuaan muuttanut Mähriin viime perjantaina; ei hän ikinä enää näe miestä eikä noita kymmentä floriinia. Siitä hän vain on hyvillään, että on selvillä noiden korvarenkaiden asiassa. Tässä jutussa on näet tytönpuolikin.
Herra Kádár nosti keppinsä linnunpään suulleen.
— Hoo! Tämä on aivan toinen asia.
— Tuo poika on, tiedättekös, minun kummipoikani. Minä pidän hänestä paljon. Ei kukaan niin hyvin hoida hevosia kuin tuo poika. Kaikin mokomin minä tahdoinkin saada hänet vapaaksi sotaväestä. Tuo toinen, Franssi näetten, on taasen lankoni, karjapaimenen kummipoika. Sekin olisi kelpo mies. Molemmat voisivat olla hyviä tovereita, jollei lempo tai joku muu pahahenki olisi pannut heidän väliinsä tuota keltanaamaista tyttöä. Nyt ne tuon hetaleen tähden toisensa vaikka elävältä söisivät. Hyväksi onneksi keksi lankomies sen keinon, että lähetti Franssin Mährinmaalle isäntäpaimeneksi eräälle herttualle. Siten voipi rauha taas palata Hortobágyiin.
— No sepä oli sukkelampi keino kuin Kolumbuksen munan kirvoittaminen
Ariadnen langasta.
Santeri huomasi tästä hiljaisesta keskustelusta, että hänestä oli puhe. Toisten puheiden kuunteleminen ei ole magyarilaisen luonteen mukaista. Hän astui sentähden syrjään. Rupesi ajamaan hevosia juottopaikalle, minne jo oli muutamia joukkioita kokoontunut. Siellä oli kyllä tekemistä. Viisi oli paimenta, kolme kaivonvipua, tuhatviisikymmentä hevosta. Kunkin paimenen piti painaa kaksisataakymmenen kertaa vipu alas, täyttää sanko, nostaa se ylös ja kaataa ruuheen. Tämä on heille jokapäiväistä leikkiä — ja tapahtuu se kolmasti päivässä. Ei heidän tarvitse liikkumisen puutetta valittaa.
Ei Santerin muodosta voinut ensinkään havaita mitä hänellä oli mielessä. Oli vain hyvällä tuulella, jopa tavallista paremmalla. Vihelteli ja lauleli kaiken päivää. Avara pusta kaikui hänen lempilaulustansa:
"Rahaa ei oo miekkosella,
kulkee kuudella orhisella;
joka hepo hempeäinen,
vaikk' on poika äpäräinen."
Jo lauleli toinen ja kolmaskin paimen hänen perässänsä samaa nuottia; se kaikui yli koko Ohatin pustan. Seuraavana päivänä oli hän yhtä hyvällä tuulella aamusta iltaan, niin että häneen soveltui sananlasku: On niin hyvällä päällä, kuin tuntisi tuhon tulevan.
Auringon laskiessa johdettiin hevoset yösijoillensa kaikki majan läheisyyteen, missä ne pysyvät yhdessä aamuun asti.
Renkipoika sillä aikaa toi selässään ison kantamuksen kuivia ruo'on pillejä lähellä olevasta ruoikosta. Niistä hevospaimenet tekevät iltaisin nuotion, jonka ääressä lämmittävät iltaruokaansa. Hevospaimenten illallinen on aivan toista lajia kuin karjapaimenten. Ei puhettakaan eksyneestä porsaasta tai lampaasta, joista teattereissa puhutaan; sikalaumat ja lammasjoukot paimennetaan kaukana täältä tuolla puolen Hortobágyin jokea, niin että hevospaimenella olisi päivän matka käydessään sieltä puhaltamassa porsaan tai lampaan. Eikä täällä viljellä raadonlihaa, josta karjapaimen tuonnoin mainitsi. Isäntäpaimenen emäntä kaupungista laittaa tänne ruuan koko viikoksi. Se on aimo ruokaa, sen ääreen kelpaa kenen hyvänsä istua: Silavaa etikan kanssa, — Velliä, — Verimakkaraa, — Kaalia, — Likkiötä. Kaikki viisi paimenta syövät yhdessä isännän kanssa, eikä renkipoikakaan jää osattomaksi.
Hevonen ei menettele auringon laskettua sarvikarjan tavalla, joka illalla juotettua laskeutuu taajoissa ryhmissä maata ja rupee märehtimään. Hevonen ei ole niin tyyniluontoinen, vaan se syö yölläkin, kun vain on kuutamo; ruoho kelpaa silloinkin sille.
Santeri on vieläkin mainion hyvällä tuulella. Illallisella nuotion ääressä oltaessa hän kysyy isännältä:
— Sanokaapas, hyvä kummisetä, mikä on syynä siihen, että hevonen saattaa syödä kaiken päivää eikä herkeä yölläkään. Vaikka koko kenttä olisi hedelmäleivoksia täynnä, niin ei minua haluttaisi olla aina syömisen touhussa.
Isäntäukko nakkasi vielä ruokoja sammuvaan tuleen.
— Kerron teille siitä tarinan, mutta älkää vain naurako. Se on vanha asia. Kerrottiin niihin aikoihin, jolloin teinit kävivät kolmikulmaisissa hatuissa. Eräältä sellaiselta mustekouralta minä sen kuulin; hänen sielunsa saa siitä kärsiä, jos hän ei puhunut totta. — Eli näet kerran kuuluisa pyhimys, jonka nimi oli Martti, — elää hän vieläkin, vaikkei käy Hortobágyissa.— Sitten oli juuri täällä Hortobágyissa kuningas, jota sanottiin Hevos-Marotiksi. Tämän nimen hän peri siitä, että sai viekkaudella anastetuksi Pyhältä Martilta sen ihmehevosen, jolla tämä kulki ympäri maailmaa. Kerran näet tuli pyhä Martti hänelle vieraaksi, ja tuo hevonen vietiin kuninkaan talliin. — Kun Pyhä Martti sitten tahtoi lähteä aikaisin aamulla matkaan, niin hän sanoi kuninkaalle: "Anna tänne hevoseni, minun pitää lähteä." Kuningas vastasi: "Ei nyt sovi, hevonen paraikaa syö." — Pyhä Martti odotti puoleenpäivään, sitten vaati hän taas hevostansa. — "Nyt ette ainakaan voi lähteä", puhui kuningas, "sillä hevonen syö juuri nyt". — Pyhä Martti odotti päivän laskuun ja rupesi taas kuninkaalta vaatimaan hevostansa. "En tosiaankaan voi nyt sitä laskea, hevosenne syö nytkin", vastasi kuningas. — Silloin suuttui Pyhä Martti, heitti kirjansa maahan ja kirosi sekä kuninkaan että hevosensa. "Sinun nimeesi hevonen tarttukoon älköönkä siitä ikinä irti pääskö, ja hevonen olkoon kirottu, syököön kaiken päivää, mutta älköön koskaan kylläänsä saako." Siitä asti hevonen ei koskaan saa kylläänsä syödäkseen, vaikka on laitumella päiväkaudet. — Minulle on sanottu, että joka ei usko, olkoon uskomatta.
Paimenet kiittivät isäntää sadun kerronnasta. Sitten meni kukin etsimään hevostansa ja poistui hiljaiseen tähtiyöhön, jokainen oman laumansa luokse.
X.
Oli ihana ja lämmin kevätpäivän ilta; taivaalta ei tahtonut iltarusko malttaa lähteä, ennenkuin yö sen verhosi hienoiseen usvapeitteeseen, joka nousi ja levisi taivaanrannalle.
Uusikuu näkyi jo tuolta Zámin kummun kohdalta, ja sen yläpuolella säteili lempiväisten tähti, tuo varhain nouseva, myöhään laskeva kointähti.
Hevospaimen katsoi itselleen laumansa lähellä yösijan, riisui ratsunsa selästä satulan loiminensa, otti suitset päästä ja asetti ne maahan pystyyn asetetun kepin nenään. Loimi pantiin satulan päälle, siitä tuli päänalus, ja viitta peitoksi, niin oli makuusija valmis.
Mutta ennenkuin hän meni maata, lohkoili hän illallisesta jääneen leivän palasiksi ja antoi ne kädestänsä hevoselleen.
— Nyt saat sinäkin mennä haukkaamaan ruohoa, Ilo heponi. Sinäpä et pidäkkään päiväkausia syömisen virkaa kuten toiset hevoset. Sinä saat aina olla satula selässä. Ja herrat vielä tahtoisivat, että sinun kaiken päivää liikkeellä oltuasi pitäisi joutua koneen eteen nostamaan kaivosta vettä! Sitä saavat odottaa. Luulevatko he hevostakin ihmisen kaltaiseksi koiraksi?
Hän pyyhki liehuvalla paidanhihalla hellästi hevosensa silmät.
— No, mene nyt etsimään hyvää ruohoa syödäksesi, mutta älä joudu liian kauas; kun kuu laskee ja tuo kirkas tähti katoaa, niin saat tulla takaisin. Katsos, minä en sido sinua liekaan, kuten karjapaimen, en kytke sinua kuten moukat. Siinä on kyllä, kun huudan aamulla: "hoi, Ilo heponi!" niin sinä heti olet paikalla.
Ymmärsikö eläin? Miksei olisi ymmärtänyt. Päästyänsä vapaaksi satulasta ja suitsista teki hevonen aimo hyppäyksen, ojenteli sitten takaraajojansa, rupesi piehtaroimaan, kääntyen selällään ainakin kolmasti koivet päin taivasta; sitten se nousi nopeaan taasen jaloillensa, pudisteli, hirnahteli ja rupesi halukkaasti haukkaamaan rehevää ruohoa, pitkällä hännällään yöhyönteisiä luotansa karkoitellen.
Hevospaimen loikoili pitkällään siinä makuusijallansa viheriällä nurmella.
Mikä mainio vuode! Patjana koko laaja pusta ja telttana tähtitaivaan kansi.
On jo yö. Mutta maa ei pahan lapsen lailla tahdo vielä nukkua. Eikä se unta saisikaan. Kuuluu kaikenlaisia ääniä vielä. Kaikki on niin salaperäistä. Ei tänne kuulu kirkonkellojen ääni kaupungista eikä koirain haukunta karjapaimenten majan luota, sieltä on tänne siksi pitkä matka. Läheisessä ruoikossa rääkyy ruo'onpäristäjä ihan kuin joku aavehenki; soiden satakieli, suovarpunen tirskuttaa, ja tuhannet sammakot säestävät; Hortobágyin myllyn yksitoikkoinen kalkutus kuuluu sekaan. Ylhäältä ilmasta huokuu hiljaista hyminää, jäähyväisvaikerrusta, hanhet ja kurjet siellä lentävät säännöllisissä parvissa; niitä töintuskin näkee, vaikka onkin kirkas tähtitaivas. Taaja hyttysparvi vielä survoo edestakaisin ilmassa, senkin ääni tuntuu kaukaiselta aavesoitolta. Välistä kuuluu myöskin hevosen hirnuntaa.
Ennen sinun on tullut hyvin uni, paimen parka; kun pääsi satulaan varaan laskit, niin heti nukuit; mutta miksi nyt valvot tummansinistä taivasta katsellen ja puhutellen tähtösiä, kuten kummisetäsi on sinua opettanut? Tuolla keskellä taivaan kantta on "Pohjantähti", joka ei milloinkaan liiku paikaltaan; tuolla on "Paimenpari", tuo väriään vaihteleva on "Orvonsilmä". Tämä kirkas tähti taivaanrannalla on "Viikatetähti", ja tuo kirkkaampi taasen "Pakolaisen lamppu". Nuo kolme tuolla ovat "Kolmen kuninkaan tähdet", — yhdessä sarjassa on "Seitsentähtinen", ja tuo, joka pian katoaa usvan taa, on "Taivaan ikkuna".
Mitä tähtien katseleminen häntä auttaa, kun ei kumminkaan taida niiden kanssa puhella? Outo, raskas taakka painaa hänen sydäntänsä; hänen sielussaan tuntuu olevan kamala, verta vuotava haava! Ehkä helpottaisi, jos voisi jollekin ilmaista sydänsurunsa ja valitella vaivaansa. Mutta tämä pusta on yhtä tyhjä kuin se on suurikin.
Tuo kirkas tähti laski, kuu oli myöskin jo katoamassa, hevonen heitti syöntinsä ja palasi isäntänsä luo. Tuli hiljaa astellen, ikäänkuin peläten hänet herättävänsä, ja kaulaa ojentaen tutki, pää alhaalla, nukkuiko isäntä vai eikö.
— Tule vain, heponi. En nuku vielä.
Nyt hevonen hirnahti iloisesti ja laskeutui itsekin nurmelle ihan isäntänsä viereen.
Paimen nousi vuoteeltaan istualle, laskien kasvonsa kätten varaan.
Hänellä oli siis olento, jonka kanssa voi puhella. Älykäs eläin
— Katsos, rakas Ilo heponi. Sellainen on tyttö. Päältä kultaa, sisältä hopeaa. Totta puhuessaan on puoli valhetta, valheessaan taasen puoli totta… Ei sitä opi kukaan oikein käsittämään… Sinä tiedät, kuinka paljon rakastin häntä… Monta kertaa kannustin kylkiäsi verille asti, jotta pikemmin hänen luoksensa pääsisin… Monta kertaa jätin sinut seisomaan hänen porttinsa edustalle, lumituiskuun, lokaan, tuimaan säähän tai paahtavaan auringonpaisteeseen, niin, sinut juuri, rakas, hyvä heponi. En sinua silloin muistanut, vaan yksin häntä.
Hevonen näytti sangen älykkäältä ja miettiväiseltä. — Miksei hän tuota muistaisi? Niinhän se oli.
— Tiedät senkin, kuinka suuresti hän rakasti minua… Asetteli ruusuja korviesi taa, palmikoi nauhoilla harjasi, syötteli kädestänsä sinua sokerileivoksilla… Monta kertaa hän vedätti meidät takaisin syleilyllään, kun minä jo istuin satulassa. Usein hän halaili sinunkin kaulaasi, jotta vain saisi meidät jäämään.
Hevonen äännähteli vastaukseksi hiljaa: hhmm… Kyllä hän niin teki.
— Mutta sitten se kirottu veitikka tuli sinne ja varasti puolen hänen sydämestänsä. Olisi edes vienyt sen kokonaan! Olisi pitänyt sen sitten myöskin! Jospa olisi vienyt hänet mukanaan kauas maailmaan, niin ei hän olisi jäänyt tänne puolittain onneksi, puolittain kiroukseksi.
Hevonen varmaan koetti häntä lohduttaa, koska laski päänsä isännän polvelle. Suruissaan paimen murahti:
— Taivaan kirouksen saakoon ilkityöstä, joka toisen ruusun itsellensä ryöstää! Sillä jos mä itse häntä lyömään lähden, varmaan äitinsäkin itkee työnsä tähden.
Hevonen alkoi piestä vihaisesti hännällänsä maata; isännän kiukku tarttui häneen.
— Mutta mitenkä minä häntä voisin lyömään lähteä? Onhan mies paennut muille maille. Et ole sinäkään noidanratsu, jotta kautta maiden voisit minua ruveta lennättelemään, pysyt vain koreasti täällä lohduttamassa minua sydänsurussani.
Ei hevonen voinut tätä asiaa muuksi muuttaa. Tyytymystänsä kovaan kohtaloon se osoitti siten, että laskeutui ihan pitkälleen nurmikolle kaula ojossa.
Paimen ei antanut hevosen vielä ruveta nukkumaan, hänellä oli vielä puhumista.
Maiskaus huulilla, ihan suukon kaltainen, sai pian hevosen pystyyn.
— Älä nuku… En nuku minäkään… Tulee vielä sekin aika, jolloin maata saadaan… Ollaan yhdessä niin kauan… Sinä et saa koskaan enää jättää isäntääsi… Enkä minä luopuisi sinusta, vaikka saisin sinun suuruisesi ko'on kultaa hinnaksesi… Sinä yksin olet omani, olet uskollinen… Kyllä minä tiedän, miten sinä autoit tohtoria nostamaan minua maasta tarttuen hampaillasi liivini rinnuksiin, kun makasin pustalla kuoleman kielissä ja korpit jo ympärilläni liitelivät. — Muistatko sitä? Näin tartuit liiviini!… Aimo elukkani… Älä pelkää, että enää mennään yli Hortobágyin sillan, ei enää poiketa Hortobágyin krouviin!… Vannon tässä kautta tähtitaivaan, etten ikinä, sinä ilmoisna ikänä astu yli sen talon kynnyksen, missä tuo tyttö asuu!… Älkööt nuo tähdet enää minulle tuikkiko, jos sanani syön…
Tämän valan kuullessaan hevonenkin nousi etujaloilleen, istui maassa kuten koirain on tapana.
— Älä sentään pelkää, että me tänne jäädään vanhenemaan, — jatkoi paimen. — Emme jää ainaiseksi tätä tasankoa astelemaan… Pienenä poikasena näin kauniitten kolmiväristen lippujen liehuvan — niiden perässä pulskeita husaareja… Kadehdin keitä… Näin sitten noiden husaarien kaatuvan maahan haavoitettuina ja kauniitten lippujen joutuvan lokaan kaikkien tallattaviksi… Ei noin saa asiat jäädä!… Vielä tulee päivä, jolloin vanhat liput otetaan kätköstään ja me nuoret, reippaat pojat marssimme perässä antamaan selkään noille häijyille kasakoille… Silloin sinä tulet mukaan, hyvä heponi, kun kuullaan sotatorven ääni.
Hevonen karkasi pystyyn, ikäänkuin olisi jo kuullut sotatorven äänen, ja rupesi etujaloillaan kuopimaan maata, harja vinhasti nousten ja pää pystyssä sekä kovasti hirnuen hiljaiseen yöhön. Toiset hevoset heti vastasivat sen hirnuntaan.
— Siellä sitten saadaan tämä asia päätteeseen!… Siellä paranee surumme, ei se itkulla ainakaan tule paremmaksi. Ei minun henkeni saa mennä uskottoman tytön myrkkyjuoman eikä vielä myrkyllisempäin suukkojen kautta, vaan kunnon vihollisen miekan terään. Ja kun minä makaan verissäni sotatantereella, niin sinä jäät luokseni vartioimaan minua, kunnes tullaan hautaan viemään.
Ja ikäänkuin aikoen koetella hevosensa uskollisuutta oli paimen nyt kuolevinaan, heittäytyi pitkälleen maahan oikaisten jäykästi käsivartensa pitkin nurmea. Hevonen katsoi häntä hetkisen, mutta nähdessään, ettei isäntä liikahtanutkaan, astui se korvat luisussa hänen luokseen alkaen turvallaan koskettaa häntä olkapäähän. Mutta kun ei paimen sittenkään antanut elonmerkkiä, alkoi hevonen juosta tömistää yltympäri. Mutta kun ei hän kavioiden töminäänkään herännyt, rupesi hevonen nostamaan häntä viitan kauluksesta hampaillaan ylös istumaan, kunnes paimen lopettaen leikin aukaisi silmänsä ja syleili molemmin käsin hevosensa kaulaa.
— Sinä olet ainoa uskollinen ystäväni.
Ja hevonen ihan nauramaan rupesi; ylähuuli nousi, jotta kiiltävä hammasrivi näkyi, ja sitten se alkoi iloansa osoittaen hypellä ja koikkelehtaa pikkuvarsan lailla, kun koko kuolemantapaus olikin vain leikkiä. Viimein se itsekin laskeutui pitkälleen maahan. Nyt oli sen vuoro jatkaa leikkiä, nyt se oli kuolevinaan.
Paimen alkoi puhutella sitä, maiskahuttaa huulillaan, mutta hevonen ei liikahtanut.
Paimen laski päänsä hevosen kaulalle, se oli hänelle hyvänä tyynynä.
Ratsu kohotti päätään, havaitsi isäntänsä nukkuvan ja oli hiljaa.
Siihen jäivätkin molemmat lepäämään…
Hevonen alkoi kuulla pustalta kaukaisia ääniä, mutta ei vieläkään liikahtanut.
Kaikuvalla hirnunnalla herätti se ensin isäntänsä.
Paimen kavahti pystyyn leposijaltaan. Sitten nousi hevonenkin.
Aamu alkoi jo sarastaa, taivaanranta kellerti idän kulmalta.
Kaukaa usvasta häämötti kohti juoksevan hevosen haamu. Sen selässä ei ollut ratsastajaa. Paimenen hevonenkin sen huomasi.
Se on jokin karkulainen. Päässyt irti joltakin paimenmajalta. Keväisin niiden tulee ikävä aina yksin elää siellä lehmien ja härkien valtakunnassa, jonkatähden ne vapaaksi lieasta päästyään vaistonsa johdolla karkaavat lähimpään tammastoon. Siellä ne joutuvat kahakkaan tammojansa pelkääväin oriitten kanssa, jotka kahakat useimmiten päättyvät jälkimmäisten tappioksi, nämä kun eivät ole kengässä.
Hevospaimenen pitää sentähden saada kiinni tuo karkulainen ori.
Äkkiä satula hevosen selkään, suopunki valmiiksi käsivarrelle ja nyt vastaanottamaan vierasta tulokasta.
Mutta ei sen kiinniottamiseen tällä kertaa suopunkia tarvittu. Saavuttuaan lähemmäksi se suuntasi kulkunsa suoraan hevospaimenta kohden ja päästi iloisen hirnahduksen, johon paimenen ori samaten vastasi. Ne olivat vanhoja tuttuja.
— Mitä kummia tämä on? — murahti paimen. — Ihan tuo on samannäköinen kuin Franssin laukki. Kuinka on hänen Mährinmatkansa laita?
Vielä enemmän hän kummasteli, kun hevoset yhteen tultuansa kohtelivat toisiansa niin ystävällisesti kuin suinkin ja rupesivat toistensa kaulaa hyväilemään.
Tuo on tosiaankin Franssin laukki. Onhan sen lanteella nimimerkki F.L. Ja vielä paremmaksi vakuudeksi vieressä vanha, toisen hevosen potkusta syntynyt arpi.
Hevosen mukana laahasi liekaköysi ja sen päässä maasta irtaantunut palikka.
— Kuinka sinä laukki olet Hortobágyiin tullut?
Hevonen antoi helposti ottaa itsensä lieasta kiinni.
— Kuinka olet päässyt takaisin? Missä on isäntäsi? — puheli hevospaimen.
Mutta ori ei puuttunut puheisiin hänen kanssaan, ei ymmärtänyt häntä. Mitäpä tuollainen hevonen ihmisen puheesta ymmärsikään, kun nautojen seurassa oli kaiken ikänsä ollut?
Hevospaimen talutti kiinni ottamansa ratsun lähellä olevaan aitaukseen ja sulki veräjän.
Sitten hän meni ilmoittamaan asiasta isäntäpaimenelle.
Päivän noustessa taivaalle saatiin selvä tästä salaisuudesta.
Zámin pustalta tuli juosten, läähättäen kärripoika. Ei ollut edes lakkia päässä, ilman oli lähtenyt juoksemaan.
Jo kaukaa hän tunsi Santeri Decsin ja kiiruhti suoraan hänen luoksensa.
— … huomenta, Santeri setä! Eikö laukkia ole täällä nähty?
— On kyllä. Kuinka sen olette irti päästäneet?
— Ihan se oli kierona. Hirnuili kaiken päivää. Kun minun piti sitä sukia, niin se pieksi minua silmiin hännällänsä; yöllä se sai liekansa irti, ja siitä asti olen minä saanut juosta sen perässä.
— Entä minne sen isäntä on joutunut?
— Se nukkuu vielä; kovin oli väsynyt kiivaasta ajosta.
— Minkälaisesta ajosta?
— Niin, se tapahtui kolme päivää sitten. Eikö Santeri setä ole sitä vielä kuullut? Polgárin lautalla hullaantuivat lehmät, jotka se Mährin herra oli ostanut; kaiketi näkivät jonkun aaveen, pelästyivät ja hyppäsivät jok'ikinen veteen lautalta ja karkasivat suoraa päätä kotia Zámin majalle; paimen ei kyennyt niitä enää palauttamaan, vaan tuli itsekin niiden kanssa takaisin.
— Frans Lacza on siis nyt kotona?
— Mutta vähällä oli, ettei isäntäpaimen lyönyt häntä kuoliaaksi. En ole vielä ikinä kuullut isännän niin koreasti kiroilevan kuin silloin karjalauman illan suussa majalle saapuessa, perässä Franssi setä. Vaahto vain valui hänen hevosestansa. Ja sonnin sieraimista tuli veri. Siinäkös saatiin kuulla hirtehisistä ja lurjuksista! Kolmasti isäntä jo kohotti keppiäkin, mutta ilmassa se vain suhahti, ei sentään ruvennut sillä lyömään.
— Entä mitä Franssi siihen sanoi?
— Ei muuta kuin että hän ei voinut sille mitään, että elukat hullaantuivat. — "Olit varmaan tehnyt jotain velhonvehkeitä, senkin hirtehinen!" — sanoi isäntä. "Mitä varten minä sellaisia olisin tehnyt?" — "Sitä varten, kun ensin itse hullaannuit; kaiketi on tuo keltaruusu antanut sinullekin jotain taikajuomaa kuten Santeri Decsillekin!" — Sitten he rupesivat puhumaan teistä, Santeri setä, mutta sitä en minä saanut kuulla, sillä minä sain korvapuustin ja minut ajettiin pois kuuntelemasta. Sanottiin, ettei ne puheet olleet minua varten.
— Vai puhuttiin minustakin? Ja keltaruususta?
— En minä tiedä, mikä kapine tuo keltaruusu on. Sen vain tiedän, että kun viime perjantaina piti lähteä viemään noita lehmiä, niin Franssi setä eväspussia majalta noutaessaan otti viittansa hihasta esille kirjavan huivin, jossa oli säilyssä keltainen ruusu; sitä hän kauan haisteli ja painoipa sitä suullensakin, luulin hänen jo aikovan sen syödä. Sitten hän veti ulos hattunsa vuorin ja kätki sen keltaruusun sinne sekä pani hatun taas päähänsä. Taisi olla jokin taikakapine.
Hevospaimen sivalsi kepillään edessään olevaa tulikukkaa, niin että se katkenneena lennähti kauas arolle.
— Mitä pahaa tuo kukka on teille tehnyt?
— Ei se isku sitä tarkoittanut…
— Mitenkäs sen asian nyt käy? — kysäisi hevospaimen sitten poikaselta.
— Mähriläiset miehet saapuivat eilen jalkapatikassa. Isännän kanssa sitten asia selvitettiin. Nyt on aikomus viedä lehmät Tisza-Fürediin päin, tällä kertaa mukana vasikatkin. Sillalta ne eivät ainakaan rupea alas hyppimään. Sanotaan niiden karanneen kotia vasikoittensa tähden. Mutta Laczan Franssi vain naurelee partaansa.
— Ja lähteekö Laczan Franssi vieläkin niiden mukaan?
— Kaiketi, koska isäntä siihen häntä yhtäpäätä kehottaa. Mutta paimenelle ei tahdo lähdöstä mitään syntyä. Väittelee, että karjan pitää saada joku päivä levätä ankaran juoksun perästä; itsekin hän makaa kaiket päivät kuin puupölkky. Ei olekkaan leikintekoa ratsastaa yhtämittaa sellaista kyytiä Polgárin lauttauspaikalta Zámin paimenmajalle. Kaksi päivää antoi isäntä hänelle lepoaikaa.
— Kaksi? Vai kaksi? Se on liian paljon!
— En minä tiedä.
— Mutta minä tiedän. Siitä voi hänelle tulla pitempikin lepoaika.
— Voi, minun täytyy rientää, jotta laukki on kotona siksi, kun hän nousee. Kun näet isäntä haukkuu paimenta, niin tämä vuorostaan sättii minua. Mutta annappas, kun kerran itse pääsen paimeneksi, niin osaan minäkin kärripojalle antaa selkään. Hyvästi, Santeri setä.
— Hyvästi on jo.
Poikanen hyppäsi laukin selkään, tarttui liekanuoraan ja alkoi paljailla kantapäillään potkia hevosen kylkiin. — Mutta laukki ei olisi millään ehdolla vielä tahtonut täältä lähteä, useat kerrat se pyörähti takaisin, pyrkien aina vain toisten hevosten luo. Vihdoin tuli paimen pojalle avuksi, otti pitkän piiskansa, sivalsi sillä kerran hyvästi reisille ja läimäytti vielä perään pari kolme kertaa. Silloin hevonen, pää rintaan painuneena, lähti laukkaaman pustalle suoraa päätä eteenpäin; pojalla oli täysi työ pysyä selässä pitämällä lujasti harjasta kiinni.
Hevospaimen oli nyt selvillä tehtävästänsä.
— Ja vie myöskin Frans Laczalle terveisiä Santeri Decsiltä, — huusi hän pois kiitävälle pojalle, mutta tuskinpa tämä enää kuuli koko asiaa.
XI.
Seuraavana päivänä meni hevospaimen majalle ja sanoi isännälle:
— Minulla olisi vähän asioita, setä: pyytäisin täksi iltapuoleksi vapautta. Illalla palajan takaisin.
— Saat mennä, mutta sillä ehdolla, ettet mene Hortobágyin krouviin. —
Kai ymmärrät mitä tarkoitan?
— Kautta kunniani vakuutan, etten jalallani astu Hortobágyin krouviin.
— Tiedän, että sanassasi pysyt.
Paimen jätti sanomatta sen mahdollisuuden, että voisi joutua sinne "lakanassa".
Oli paahtavan kuuma iltapäivä, kun hän läksi matkaan; taivas oli juustonheran karvainen, ilma täynnä auerta. Kangastus oli erittäin leikkisällä tuulella. Pikkulinnut olivat laskeutuneet maahan, ei yksikään viserrellyt ilmassa. Sitä vilkkaampia olivat paarmat, kärpäset ja muut herhiläiset. Hevonen asteli sangen haluttomasti, tavantakaa kun piti joko takajaloilla taikka päällä heristellä luotansa noita kiukkuisia hiiden lintuja. Kuitenkaan se ei eksynyt suunnalta, vaikka ohjat olivatkin aivan höllällä miehen kädessä. Ihminenkin tunsi myrskyn olevan tulossa.
Jo saavuttiin Hortobágyin sillalle, tuolle maanmainiolle rakennukselle.
— Ohoo! — havahti hevospaimen. — Siitä ei mennä, heponi. Tiedäthän, että olen tähtitaivaan kautta luvannut olla menemättä Hortobágyin sillan yli.
Mutta hän ei ollut luvannut olla menemättä yli Hortobágyin joen.
Hän ohjasi sentähden hevosensa myllyn alapuolelle, missä vesi oli matalampi, ja rupesi kahlaamaan ylitse. Vähän piti ratsun uidakin, mutta mitäs siitä; pian liinaiset roimahousut kuivuvat paahtavassa auringonpaisteessa.
Hän antoi hevosensa juosta Hortobágyin majataloa kohden.
Jopa ratsukin läksi nopeampaan juoksuun iloisesti hirnahtaen.
Majatalon pihalta kuului vastaukseksi samanlainen hirnahdus. Siellä jo seisoi akaasiapuuhun sidottuna toveri — laukki näet.
Oikeastaan ei pihaa voi ottaa lukuun Hortobágyin krouvista puhuessa, sillä kedolla, joka on majatalon, tallin ja vaunuvajan edustalla, ei ole minkäänlaista aitausta, vaikka sitä muuten pidetään pihamaana ja siellä on puiden alla pöytä, sivulla pitkä penkki; sielläkin on vieraiden tapana istuskella kurkkua kastelemassa.
Hevospaimen hyppäsi alas ratsunsa selästä ja sitoi sen akaasiapuuhun — ei sentään samaan kuin mihin laukki oli sidottuna.
Pari muutakin luppakorvaa ratsua seisoi syvissä mietteissä tuolla puutarhan aitauksen varjossa, yritellen haukata aidan takana kasvavasta pensaasta, johon eivät kuitenkaan ulottuneet. Miehet istuivat tuolla akaasiapuun alla juomapöydässä, nytkin tässä paahtavassa helteessä yllä nurin käännetyt turkit. Näin ne vain auringon säteiltä varjostavat. He maistelivat halpaa hapanviiniä vihreistä laseista ja loilottelivat jotain pitkäveteistä paimenlaulua, jossa ei ollut äärtä eikä päätä. Lampureita olivat kumpainenkin. Aasi heillä oli ratsuna.
Santeri istui penkin alapäähän laskien visaisen keppinsä pöydälle ja katseli, miten nuo kirkkaat pilvet taivaalla paisuivat ja maa taasen muuttui niiden kohdalta melkein tummansiniseksi. Eräässä kohden kohosi keltainen patsas, se oli itse tuulispää. Lampurit laulelivat yhtämittaa:
"Kun ryypiskelee lampuri, aasinsa harmaa sureepi; jo heitä, aasi, surus tuo, pian mennään jälleen lauman luo."
Hevospaimen kyllästyi jo tuohon jokellukseen ja ärähti:
— Kyllä nyt, Tahvo, olisi paras jo heittää tuo jerusalem-betlehem-nuotti ja nousta aasin selkään sekä lähteä lönkkäämään lauman luo, muuten voivat turkkisi kastua pahoin.
— Kas, kuinka Santeri Decsi on tänään kierolla tuulella.
— Voinpa kiertää vielä nahkaasikin, jos siinä kauemmin mukiset! — tiuskaisi hevospaimen kiertäen paidanhihansa ylös. — Nyt saa pian kuka hyvänsä, joka vain tielle sattuu.
Lampurit kuiskailivat jotain keskenään. He tiesivät pustan säännön, että hevospaimenen istuessa pöytään sai lampuri vain lupaa pyydettyään jäädä istua kyyräilemään, mutta kun sanottiin: "saat mennä", niin oli paras poistua matkoihinsa.
Toinen heistä koputti pullon pohjalla pöytään.
— Maksetaan pois! Tulee paha sää.
Majatalosta riensi koputuksen kuultuaan ulos krouvarin tyttö.
Ei ollut hevospaimenta ensin näkevinänsäkään, hääräili vain lampurien kanssa, teki laskun viineistä, antoi "koirankielistä" takaisin muutamia kuparirahoja sekä pyyhki vielä pöydältä paimenten kaatamat viinin tähteet.
Miehet astuivat aasiensa selkään ja alkoivat taasen, kun pääsivät niin kauas, ettei enää ollut mitään vaaraa, laulaa äskeistä nuottia uhkamielin loilotellen:
"Kuus koiraa suden jäljissä, kaks paimentani vieressä, mä itse astun keskellä ja aasi harmaa perässä."
Vasta noiden lampurien mentyä puhutteli tyttö hevospaimenta.
— Ethän edes sano, että on pilvessä, kultaseni!
— Santeri Decsi minun on nimeni, — murahti äreästi paimen.
— Hyvä on, armollinen herra. Pyydän anteeksi, jos loukkasin! Ettekö suvaitse astua sisään vierashuoneeseen?
— Kiitoksia. Kelpaa täällä ulkonakin istua.
— Sisällähän olisi arvollenne sopivaa seuraakin.
— Tiedän. Näen sen hevosesta. Kyllä hän tulee pian tänne minun puheilleni.
— Entä mitä suvaitsette käskeä? Tuonko viiniä? Punaista vai valkoista?
— En juo viiniä. Tuokaa tänne pullo-olutta.
Pulloihin pantua olutta ei käy niinkään helposti myrkyttäminen, sillä se kuohahtaa ulos, jos äkisti vetää suulta korkin.
Tyttö ymmärsikin sen moitteeksi, mutta nieli katkeran mielensä. Ei aikaakaan, niin hän palasi tuoden pullon olutta; sen hän asetti vieraan eteen.
Paimen tähän ärjäisi kopeasti:
— Olenko minä mikään räätälinsälli, että minulle tuot olutpulloja yksitellen?
— No, älkäähän nyt! Älkää vain suuttuko, kunnianarvoisa herra. Kyllä minä lisää tuon.
Ja hän toikin koko taakan pulloja, asetti miehen eteen kuusi yhteen riviin.
— Hyvä on nyt!
— Vedänkö korkit?
— Kiitos, osaan tehdä sen itsekin.
Näin sanoen hän otti käteensä ensimmäisen pullon, löi sen kaulan pöydän syrjää vastaan poikki sekä kaatoi kuohuvaa olutta suureen juomalasiin.
Olut tulee tosin täten kalliimmaksi, kun pitää maksaa myöskin pullon hinta, mutta "herra se on herra helvetissäkin".
Kaula kenossa poistui tyttö, kengät keikailevasti ja korskasti narisivat. Kultarenkaat korvissa heilahtelivat. Hiukset olivat taasen irrallaan, kampaa ei näkynyt, palmikko niskassa heilui pitkine nauhoineen. "Niin minä, koska sinäkin."
Hevospaimen särpi olutta hiljalleen, yksikseen. Tyttö lauleli portailta: "Jos mun tietoin tietäisit: kultani jos tuntisit, sinäkin jo itkisit…" Neljäs säe joutui jo oven taa.
Kun tyttö tuli ulos toisen kerran, oli pöydällä jo kolme tyhjää pulloa, kaula katkaistuna. Hän kokosi ne ynnä lasinsirpaleet esiliinaansa.
Ja juotuansa nuo kolme pulloa oli mies jo toisella tuulella. Kun tyttö siinä hääräili hänen ympärillään, niin hän kietaisi käsivartensa hänen vyötäisilleen.
Tyttö ei tuosta turhia kainostellut.
— No? Jokohan uskaltaa sinutella? — kysäisi hän mieheltä.
— Niin nyt kuin ennenkin. Mitäs siis aiot sanoa?
— Kysyitkö jotain?
— Miksi olet itkenein silmin?
— Se on pelkästä ilosta. Olen saanut kosijan.
— Kenen?
— Se on Vervölgyin vanha krouvari. Leskimies. Paljon sillä on rahaa.
— Ja hänelle menet?
— Miksen menisi, kun kerran kelpaan? Päästä minut!
— Valehtelet, kotia karkaat; äidin syliin pyydät ja hänellekin valehtelet.
Sitten hän päästi tytön menemään.
— Juotko vielä olutta?
— Juon kai.
— Tulet humalaan paljosta oluesta.
— Sitä minun juuri nyt onkin tarvis. Se sisäistä tultani heikentää. Anna tuolle toiselle väkevää viiniä, jotta lämpiäisi. Siten tullaan yhdenmukaisiksi.
Tuolle toiselle ei tyttö varmaankaan ollut sanonut, että toinen on täällä ulkona.
Hevospaimen tuli hänelle avuksi. Alkoi laulella sitä pilkkalaulua, jolla karjapaimenia suututetaan.
Hänellä oli kaunis ja vahva ääni; sen tunsi koko Hortobágyin seutu.
"Karjaa hoidan, haukkuu siksi toiset sorkkakapteeniksi; rengit siellä rapatiellä, minä sängyn herra vielä."
Hyvin osattu! Ei vielä nuotin päähän ehtinyt, niin tuo toinen astui ulos juomatuvasta ihan kuin käskettynä. Karjapaimenella oli toisessa kädessä pullo punaista viiniä, lasi ylösalaisin sen kaulalla, ja toisessa kädessä visainen palikkakeppinsä. Pullon hän asetti pöydän toiseen päähän hevospaimenta vastapäätä, kepin toisen kepin viereen, ja itse hän istui pöytään vastapäätä kumppaniansa.
Kumpikaan ei puhunut luotua sanaa, ei siinä liioin tervehditty, nyökättiin vain päätä; kumpikin ymmärsi asian.
— Vai olet jo palannut matkaltasi, toveri? — kysäisi hevospaimen.
— Pian sitä taas jatkankin, jos haluttaa.
— Lähdet siis Mähriin?
— Lähden, jos en tule toiselle päälle.
Nyt otettiin siemaus.
Hetken perästä kysyi taasen hevospaimen:
— Tällä kertaa kai viet vaimonkin sinne mukanasi?
— Mistä minä sen nyt ottaisin?
— Ota oma äitisi.
— Ei se heittäisi kaupusteluansa, vaikka saisi koko Mährin.
Taas otettiin kulaus.
— Joko siis olet äidillesi sanonut jäähyväiset?
— Jo olen.
— Joko olet isäntäsi kanssa kaikki välit suorittanut?
— Olen niinkin.
— Etkö ole kellekään enää velkaa?
— Kaikkia kummia sinä kyseletkin. En ole velkaa papillekaan! Mitä sinun siihen tulee!
Hevospaimen ravisti päätä ja katkaisi sitten taas yhdeltä olutpullolta kaulan. Aikoi kaataa siitä kumppanillekin. Tämä laski kieltävästi kätensä lasin suulle.
— Olueni ei siis kelpaa sinulle?
— Pidän kiinni vanhasta säännöstä: "Oluesta viinihin — kelpaa ainakin; viinist' oluehen vaan — sit' ei milloinkaan."
Hevospaimen tyhjensi itse pullonsa, jonka jälkeen hän rupesi viisastelemaan; siihen oluenjuonti näet aina johtaa.
— Kuules, kumppani, ei mikään maailmassa ole niin rumaa kuin valehteleminen. Kerran olen eläissäni valehdellut, enkä sitäkään tehnyt omaksi edukseni. Ja vielä nytkin se painaa tunnollani. — Lampurit valehdelkoot, mutta ei se sovi hevosmiehille. Lampurien esi-isäkin kulki valheen kengillä. Patriarkka Jaakob petti omaa appeansa kirjavilla vasikoilla, valehteli siis hänelle, petti oman isänsä Esaun kintailla, valehteli siis hänellekin. Ei ihmekään, jos kaikki hänen jälkeläisensä, jotka vain lampaita paimentavat, harjoittavat valhetta. Lampurille se sopii, mutta ei karjapaimenelle.
Kumppani remahti kaikuvaan nauruun.
— Kas vaan, sinustapa olisi tullut hyvä saarnamies! Osaat saarnata kuin paavin legaatti Balmaz-Ujvárosissa helluntaina.
— Hm, veikko! Ei olisi sinulle hätää tehnyt, vaikka minusta olisikin tullut saarnamies, mutta paljoa pahempi seikka olisi sinulle, jos minusta olisi tullut kelpo viskaalikin. Sanoit äsken, ettet ole kellekään enää velkaa edes kreutserin arvoa.
— En niin kellekään.
— Onko se täyttä totta?
— On, täyttä totta.
— Entä mitä tämä olisi? Katso tätä pitkää paperia! Tunnetko sitä?
Näin sanoen hän veti esiin taskustansa tuonnoin saamansa vekselin ja ojensi sen kumppaninsa eteen.
Karjapaimenen kasvot lensivät äkkiä punaisiksi kiukusta ja häpeästä.
— Kuinka se on sinun käsiisi tullut? — ärähti hän vihaisesti, hypäten ylös sijaltansa.
— Aivan rehellisiä teitä. Istu vain rauhassa, veikko. Älä siinä hyppele. — En minä rupea tutkimaan, saarnaan vain. — Se kunnon mies, jolle olet antanut maksuksi tämän vekselin, kävi tuonnoin ostamassa hevosia meidän laumasta ja maksoi niiden hinnan vekselillä. Minä silloin kysäisin: mikä se vekseli on? Hän sen selitti, sanoi minulle, kuten tiedät mitä vekselillä tehdään, ja näytti silloin minulle tätä sinun kirjoittamaasi, valittaen siitä jotain puuttuvan: siinä näet ei ollut mainittuna missä se oli maksettava tarkemmin kuin vain Hortobágyissa, ja se on laaja pusta. Sentähden minä nyt asetan tämän vekselin sinun eteesi, jotta korjaisit tuon puutteellisuuden. Hevossaksa ei saa sanoa, että Hortobágyissa ovat hevosmiehet häntä pettäneet! Kirjoita tuohon entisten sanojen: "maksettava Hortobágyissa" lisäksi: "Majatalon pihalla"!
Toveri puhui toiselle niin lempeästi, että tämä joutui ihan ymmälle. Luuli jo, ettei olekkaan tässä muusta puhe kuin hevos- ja karjapaimenten hyvästä luotosta.
— Hyvä! Sen kyllä voin tehdä, koska niin tahdot.
Koputettiin pöytään, Klaara tuli ulos. Kurkisti ensin oven suusta. Suuri oli hänen hämmästyksensä, kun näki miesten verisen tappelun sijasta rauhallisesti keskustelevan. "Tuokaa, hyvä Klaara, meille mustetta ja kynä."
Kaupunginkomisarjuksen huoneesta hän toi heille kirjoitusneuvot.
Tyttö jäi katsomaan. — Mitä ne miehet niillä tekevät?
Hevospaimen osoitti sormellansa, mihin kohtaan kumppanin piti kirjoittaa.
— "Maksettava Hortobágyissa." — Tähän asti on oikein. "Majatalon pihalla." Se pitää olla perään.
— Minkä tähden juuri pihalla?
— Sentähden, ettei se voi olla toisin.
Sillä aikaa lähestyi rajuilma lähestymistään. Kiivaat tuulispäät kävivät edellä peittäen maan ja taivaan paksuihin tomupilviin. Kalatiirat lentelivät levottomina Hortobágyin joen kohdalla, pääskyset ja varpusparvet riensivät katosten suojaan. Pustalta kuului kovaa kohinaa.
— Ettekö astu sisään? — kehotteli tyttö paimenia.
— Ei pääse. Meillä on täällä asioita, — vastasi hevospaimen.
Kun kumppani oli saanut kirjoituksensa valmiiksi, otti Santeri kynän hänen kädestään, käänsi vekselin toisin puolin ja kirjoitti sen selkään oman nimensä somilla säännöllisillä kirjaimilla.
— Mitä varten sinä sinne oman nimesi piirsit?— kysäisi karjapaimen uteliaana.
— Se on sitä varten, että kun tämän vekselin maksuaika tulee, niin minä suoritan nuo kymmenen floriinia, etkä sinä.
— Ja minkätähden sinä menisit ne maksamaan minun puolestani.
— Sen tähden, että se on minun velkani!— vastasi hevospaimen nousten seisoalle ja sysäten hatun takaraivolle. Silloin hänen silmänsä iskivät tulta.