— Missä olet tähän asti mässännyt? Senkin kuvainen! Tulee koko tuntia myöhemmin kuin herrat, joita olisi pitänyt saattaa tänne. Maankulkuri!
Mies ei vastannut sanaakaan. Hääräili vain hevosensa kanssa. Asetteli satulaa ja ajoneuvoja nauloihinsa.
Isäntä ärjyi vielä kovempaa, ihan veripunaisina kasvot hohtivat.
— Etkö vastaakkaan puheeseeni? Vai pitääkö aukaista korviasi?
Nyt paimen virkahti:
— Tiedäthän, että minä noille puheille olen kuuro.
— Senkin hirtehinen! En ole tässä sinun pilkattavanasi. Etkö näe, että on jo selvä päivä?
— Onko sekin minun syyni, että aurinko on noussut?
Herrat alkoivat nauraa. Isännän vain yltyi kiukku.
— Kuules, laiskuri! Älä sinä virnistele, taikka tartun niskaasi ja mankeloitsen sinut kuten vanhan rievun.
— Siihen on minullakin jotain sanomista.
— Ei ikänä mitään, vintiö, — isäntäkin jo remahti nauruun. —
Puhukoon tuon kanssa ihmisten lailla joka taitaa!
Tallimestari luuli osaavansa puhua miehen kanssa ihmisten lailla.
— Tehän olette aika hevosmies. Kumma, kun ei teitä viety husaariksi.
Mikä mahtoi olla vikana, kun ei teitä kutsunnassa hyväksytty.
Paimen loi kysyjään karsaan katseen. Ei talonpoikaiset pidä tuollaisista utelemisista.
— En kelvannut sotamieheksi —kun nenässäni on kaksi reikää.
— Puhumaan tuolle järkeä! — murahti isäntä. — Laita itsesi,
junkkari, juottamaan! Vaan ei! Mitä sanonkaan? Etkö tiedä työtäsi?
Oletko vieläkin pöhnässä? Etkö näe, että lehmät jo ovat karsinassa?
Kukas tuo sonnin?
Ei sonnia tuo karjasta mikä nahjus hyvänsä, miestä siihen tarvitaan. Laczan Franssi on siihen koko mestari. Silitellen ja mairitellen hän houkuttelee laumasta mukaansa tuon valitun sonnin, joka kuuluu herra Sajgatón karjaan, niin koreasti kuin pienen karitsan ja asettaa sen herrojen eteen. Pulska on elukka, järeä pää, ulospäin kaareutuvat sarvet, mustat renkaat suurten silmien ympärillä. Sävyisästi se antaa paimenen raappia pörheätä otsaansa, karkealla kielellään hänen käsiänsä nuollen.
— Eläin on vasta kolmastalvinen, — vakuutti isäntäpaimen.
Maalari käytti tilaisuutta hyväkseen; piirsi taas luonnoksen sarvipäästä ja sen paimenesta. Noin piti seistä, näin pitää kättä sarvien kohdalla, komensi hän miestä. Tämä taas el ensinkään ollut tottunut mallina seisomaan. Se koski hänen kunniaansa.
Kun malli käy kärsimättömäksi, niin on tottuneen maalarin tapa huvittaa häntä hauskoilla kaskuilla. — Herrat menivät sillä aikaa katsomaan karjalaumaa.
— Sanokaapas, ystäväni, herra paimen, onko totta mitä olen kuullut, että paimenet osaavat pettää ostajia karjakaupoissa?
— On se. Nytkin isäntäpaimen herroja peijasi. Sanoi sonnin olevan kolmas talvisen, mutta nähkääs, herra maalari, eihän sillä ole enää etuhampaitakaan yläleuassa.
Näin sanoen hän aukaisi sonnin suun näyttääkseen, että puheessa oli perää.
Maalari taukosi heti piirtelemästä luonnoskirjaansa.
Oikeudentunto on väkevämpi taiteilijan innostustakin.
Hän sulki heti albuminsa, sanoen työn olevan valmiin, ja läksi hakemaan matkatoveriansa, joka aitauksen luona katseli toisten herrain kanssa myytäviksi valituita lehmiä. Tälle hän ilmaisi tuon keksimänsä salaisuuden.
Tuosta jo tallimestarikin kauhistui. Hän avasi kolmen neljän lehmän suuta.
— Kuulkaa! Isäntä! Itse huomautitte, että karjapaimenet mielellään kaupoissa vähän ostajaa pettävät. Minä en anna itseäni pettää. Nämä valitsemanne elukat ovat kaikki niin vanhoja, ettei yhdelläkään enää ole yläleuassa etuhampaita.
— Tuon kaskun kyllä ymmärrän, hyvä herra. Sen luin muutamasta menneenvuotisesta kalenterista. Narrasivat ranskalais-saksalaisessa sodassa erästä kenraalia, joka ei tiennyt, että sarvikarjalla ei ole etuhampaita yläleuassa.
— Eikö? — tokaisi tallimestari kovasti kummastellen, ja kun tohtorikin vielä vakuutti asian niin olevan, niin tuopa vasta hänestä oli ihmeellistä.
— Mistäs minä tiedän minkälainen hammasrivi naudalla on? En minä ole mikään härkäin hammaslääkäri. Hevosten kanssa olen kaiken ikäni otellut.
Mutta jollekin piti hänen purkaa sappeansa, kun näin oli joutunut kiikkiin. Ärjäisi maalarille, miksi hän oli tehnyt hänelle tämmöisen kepposen. Sellaisesta hän pyysi päästä.
Maalari puolestaan oli siksi hienotunteinen, ettei ilmoittanut, miten paimen oli häntä itseä pettänyt.
Sanelemisesta teki lopun kärripojan kunnioittava ilmoitus, että aamiainen oli valmis.
Kärripoika on paimenten kokki. Tällä välin oli hän valmistanut pustalaisten aamiaisen, jauhovelliä. Keittiöstä hän kantoi suuren vellipadan ulos ja asetti sen kolmijalkaiselle penkille. Herrat asettuivat ympärille, kukin sai käteensä ison tinalusikan, jolla sai padasta pistää suuhunsa. Hyväksi kehuivat keittoa. Kun herrat saivat kyllänsä, tuli isännän ja paimenten vuoro, jotka hyvästi pataa tyhjensivät. Mitä pohjaan jäi, sen sai poika.
Herra Sajgató sillä aikaa keittiössä valmisti "unkarilaista kahvia". Sitä on jokainen saanut maistaa, joka on pustalla käynyt. Unkarilainen kahvi on kuumennettua viiniä, johon pannaan ruskeata sokeria, kanelia ja ryytineilikoita mausteeksi. Se maistuu mainiosti tuollaisen varhaisen retkeilyn jälkeen pustalla.
Poika sitten tyhjensi padan, pani siihen jälleen vettä ja asetti tulelle.
Kun herrat palaavat kävelyltä, niin on gulyáskeitto valmis.
Se vasta on herkkua se.
Franssi on seurueen oppaana näyttämässä herroille pustan merkillisyyksiä: tuulensuojaa ja aidalla varustettua elukkain hautuumaata.
— Nähkääs, kun ennen vanhaan hyvään aikaan elukka kuoli, niin se jätettiin siihen paikkaan; korpit pian tulivat joukoittain pitämään raadosta hellää huolta, mutta nyt, kun järjestys vallitsee maassa, on laki sellainen, että elukan kuolema pitää ilmoittaa tohtorille, joka tulee sitä tarkastamaan; hän panee kirjaan, mihin tautiin se on kuollut, ja käskee, että raato on haudattava kaikkinensa maahan. Mutta meikäläiset pitävät tuhlaamisena panna kuoppaan niin paljon kaunista lihaa; sentähden me usein viillämme kauniita reisikappaleita niistä, paloitamme ne pieniksi, kiehautamme vähäsen ja levitämme ne sitten liinaselle kuivumaan majankatolle auringonpaisteeseen. Sitten kootaan ne säkkiin. Kun keitetään gulyáslihaa, niin ottaa joka mies kourallisen tuota kuivattua, paloiteltua lihaa ja heittää yhteiseen pataan.
Maalari katsoi suurin silmin paimeneen ja kääntyi sitten isännän puoleen.
— Kuulkaas, isäntä! Onko tuon teidän paimenenne tapana puhua joskus tottakin?
— Sangenpa harvoin. Mutta tällä kertaa hän puhui kirkkaan totuuden.
— Siinä tapauksessa sanon suuret kiitokset teidän liharuuallenne.
— Ei teidän ollenkaan tarvitse sitä pelätä. Ei siinä ole mitään vikaa. Tapa on ollut tämmöinen siitä asti, kuin Jumala on tämän Hortobágyin näin tasaiseksi luonut. Katsokaas noita miehiä! Jok'ainoa on terve ja voimakas poika. Ja he ovat kaikki raadonlihalla kasvatetut. Herrat tiedemiehet puhukoot mitä tahansa. Ei magyari niistä piittaa.
Tämän selityksen kuultuaan tallimestari kielsi mähriläisiä ajomiehiänsä syömästä paimenten lihakeittoa.
— Mutta kenties tuo veitikka on keksinyt jutun vain pelottaakseen meitä ruuan äärestä ja saadakseen sitten makeasti nauraa meille. Pianpa nähdään, syökö tohtori tuota. Hän kai tuntee asian oikean laidan, puheli maalari toverillensa.
Nyt alkoi taivaan laidassa näkyä kangastus.
Ihanneunelmat toteutuneina!
Taivaanrannalle ilmestyy meri, korkealle kohoavat laineet kiitävät nopeasti idästä länteen, kummut muodostuvat saariksi, kitukasvuiset akaasiapuut suuriksi metsiksi. Etäämpänä näkyy jono laitumella käyviä härkiä. Mereltä näkyy lähenevän haaksia, mutta kun ne saapuvat rantaan, niin ne muuttuvat hevosiksi. Idän kulmalla on näin auringon noustua kangastus mahtavinta. Kokonaiset kaupungit ja kylät (Nádudvar, Nagy-Iván) ilmestyvät ylös ilmaan niin lähelle, että kaukoputkella saattaa erottaa kadulla rattaat ja hevoset; talojen ja katujen rivit kuvastuvat ylösalaisin lainehtivassa satumeressä, vaikka nuo paikat epäselvällä ilmalla ovat alapuolella näköpiiriä.
— Matkikoon tuota saksalainen, jos taitaa! — ylvästeli herra Sajgató ihmettelevälle seurueelle.
Maalari kynsi epätoivoisena tukkaansa.
— Tuollaista pitää nähdä! Jota ei voi kankaalle kuvata! Mitä tuo on? — kyselee hän jokaiselta järjestään.
Isäntäpaimen selittää sen olevan kangastusta.
— Mitä on tuo "kangastus"?
— Se on Hortobágyin pustan kangastusta.
Frans Lacza osaa selittää paremmin kuin isäntä.
— Kangastus on Jumalan ilme, jonka annetaan näkyä sentähden, ettei paimenten tulisi ikävä päiväkausia pustalla elellessään.
Viimein kääntyi maalari tohtorin puoleen pyytäen, että tämä selittäisi kangastuksen synnyn.
— Minä tunnen vielä vähemmin tuota ilmiötä. Olen sentään lukenut Flammarionin teoksen ilmakehästä; siinä hän myöskin selittää kangastuksen eli "fata morgana" ilmiön, joka esiintyy Afrikan hiekka-aavikoilla, Jäämeren rannikolla, Orinokon seuduilla ja Sisiliassa. Olen myöskin lukenut Humboldtin kuvauksen fata morganasta, mutta Hortobágyin kangastuksesta ei tiedemiehillä ole aavistustakaan. Ja kuitenkin näkee sen täällä jokaisena kuumana ja selkeänä kesäpäivänä aamusta iltaan. Unkarin suurenmoisia luonnonilmiöitäkin tiedemiehet halveksivat.
Tohtori tuli hyvälle tuulelle, kun sai tilaisuuden purkaa katkeruuttansa vierasten kuullen. Mutta hänellä ei ollut enää aikaa ihannella luonnonilmiöitä, hänen kun oli kiiruhtaminen takaisin Mátan kylään, missä oli eläinsairaala ja apteekki. Hän lausui jäähyväiset herroille, nousi kiesseihinsä ja lähti kotimatkalle.
Karjalauma oli vetäytynyt kauas pustalle; paimenet ajoivat sitä yhä edemmäs. Lähempänä oli tosin ruoho rehevämpää, mutta juuri sentähden täytyi keväästä ensin syöttää kaukaisemmat, alunaperäiset laitumet, sillä kun kesällä päivä polttaa siellä nurmen, niin jää multapohjainen, parempi laidun karjalle. Lauman ja myytäväksi erotetun karjan välillä olivat jäähyväiset sangen sydämelliset.
"Aivan kuin druidien ja valkyyriain kuoro!"
Tallimestari suoritti nyt asian rahallisen puolen ja teki suunnitelman paluumatkaa varten. Herra Sajgató sai hinnan myymästään karjasta ihka uusissa seteleissä, jotka hän muitta mutkitta pisti takkinsa povitaskuun. Vieras herra katsoi sentään kohtuulliseksi huomauttaa, että olisi ehkä täällä pustalla parasta varoa rahojansa. Siihen vastasi porvari oikealla debreczeniläisten hitaisuudella:
— Hyvä herra! Minua on tosin jonkun kerran eläissäni petetty ja on minulta joskus varastettu, mutta ei minulta vielä ole varas vienyt eikä lurjukset ole minua pettäneet, vaan ne ovat olleet kunniallisia ihmisiä, jotka ovat osanneet pettää ja varastaa.
Ostaja antoi isäntäpaimenelle myöskin juomarahaa.
— Vielä pari sanaa, kunnioitettava herra, — lausui nyt isäntä. — Jos toiste joskus joudutte lehmiä ostamaan, niin ottakaa mukaan vasikatkin. Tämä on minun ystävällinen neuvoni.
— En minä huoli noista huutavista vaivaisista! Pitäisikö vielä vuokrata rattaat noita varten.
— Kyllä ne omin neuvoin kulkevat.
— Mutta viivyttävät kulkua. Joka askeleella seisottavat lehmiä, kun tahtovat imeä. Ja pääasia tiedänmä onkin, että herttua ei olekkaan tätä karjaa ostanut tehdäkseen kokeita puhtaalla unkarilaisella rodulla, vaan sekoittaakseen sitä espanjalaisen rodun kanssa.
— Se on toinen asia.
Ei siis ollut muuta, kuin lähteä ostettua karjaa viemään uutta kotoa kohden. Kauppakirja tehtiin ja allekirjoitettiin, komisarius antoi myötä seuraavalle paimenelle passin. Tämä pisti asiapaperit eläinlääkärin antamien todistusten kanssa yhteen povitaskuunsa; härän kaulaan hän ripusti kellon, sitten hän kääri viittansa myttyyn ja sitoi sen härän sarvien väliin, satuloitsi hevosensa ja astui selkään sanottuansa jäähyväiset toisille tovereillensa.
Isäntäpaimen antoi hänelle eväspussin, jossa oli silavaa, vehnäleipää ja sipulia koko viikoksi. Aina Miskolcziin pitäisi riittää. Sitten hän antoi neuvoja matkalle. Ei ole hyvä kulkea Csegeen päin, sillä siellä on näin kevätvesien aikana paljon rapaa. Matkalla sopii levähtää tuon pienen metsikön laidassa. Tisza-virran yli tulee mentäväksi lautalla; jos vesi on korkealla, on parempi odotella lauttamiehen tuvalla ja antaa elukoille heiniä kuin joutua niiden kanssa vaaraan.
Sitten hän kehotti kummipoikaa kunnostamaan itseänsä vieraalla maalla. Ei saa tuottaa Debreczenin kaupungille häpeätä; totella tulee isäntäväkeä, ei esiintyä ylpeänä, ei unhottaa unkarinkieltä eikä hyljätä uskoansa; käydä ripillä suurina juhlina, säästää kokoon mitä ansaitsee; jos menee naimaan, niin pitää vaimoansa hyvänä, antaa lapsille unkarilaiset nimet, ja kun aika myöten antaa, niin kirjoittaa muutama rivi kummisedälle, kyllä hän maksaa postirahan.
Täten antaen lähtösiunauksen laski isäntäpaimen kummipoikansa menemään.
Molemmat mähriläiset miehet saivat toimekseen ajaa aitauksesta päästettyä karjaa matkalle aiottuun suuntaan.
Heti vankeudesta päästyään jok'ikinen elukka luonnollisesti juoksemaan mikä minnekin, ja kun mähriläiset koettivat niitä kepillä ohjata oikealle suunnalle, niin ne asettuivat vastarintaan, uhaten puskea; sitten ne kaikki taas tahtoivat palata takaisin aitaukseen jääneiden vasikkojensa luo.
— Mene ja auta noita muukalaisia, — puhui isäntä paimenelle.
— Läiskäyttäkää niiden joukkoon tuolla piiskallanne! — kehotti maalari.
— Mitä hittoa! — murahti paimen; — siitähän koko karja karkaisi hujan hajan. Ei ne hevosia ole!
— Enkö sanonut, että lehmät pitää sitoa parittain sarvista toisiinsa, — huuteli tallimestari.
— Hyvä on, antakaa vain minun haltuuni asia.
Paimen vihelsi kerran, niin jo hyppäsi esille majan takaa pieni paimenkoira ja rupesi kovasti haukkuen kiertämään hajaantunutta laumaa, ajoi tuotapikaa taas kokoon erilleen menneet lehmät, vastahakoisia sääriin puraisten. Ei aikaakaan, niin oli lauma taas koossa ja läksi hyvässä järjestyksessä liikkeelle kellokkaan perässä. Nyt paimenkin karahutti karjan perään, kehotellen lehmiä menemään kutakin nimeltänsä mainitsemalla: "Kultaruusu hei! Kirjo hei! Koriapää hei!" Hän tunsi kaikki neljäkolmatta nimeltä, ja ne kuuntelivat hänen ääntänsä. Sonnin nimi oli "Ylpeä".
Näin komennettuna kulki karja tasaisesti edelleen pitkin tasankoa. Herrat katselivat kauan sen kulkua, kunnes joukkio saapui tuon lainehtivan satumeren rannalle. Siellä elukat yhtäkkiä kasvoivat jättiläissuuriksi; ne eivät näyttäneet enää lehmiltä, vaan jonkinlaisilta mammut-eläimiltä; väri kävi mustaksi, jalat venyivät kauhean pitkiksi, ja pian ilmestyi kunkin kohdalle ylösalaisin käännetty lehmänkuva, joka varjona seurasi mukana. Vähitellen etummaiset lehmät alkoivat hälvetä näkyvistä, ja vihdoin katosivat ne kaikki, vain nuo ylösalaisin olevat varjokuvat vielä näkyivät, jalat liikkuen päin taivasta. Paimen, mähriläiset miehet ja koira samoin näkyivät kulkevan mukana, pää alaspäin. Maalari makasi pitkällänsä, sätkien käsillään ja jaloillaan.
— No jos minä tuota rupean kertomaan Wienin taiteilijaklubissa, niin ne heittävät minut ulos ovesta.
— Se oli huono merkki. Mutta onpa rahat jo minulla taskussa.
— Mutta karja ei vielä perillä, murahti isäntäpaimen.
— Kumma kun ei kukaan kekseliäs mies ole yrittänyt vuokrata tuota teatteria, — tuumi tallimestari.
— Me emme antaisi! — vakuutti herra Sajgató tuimasti. — Veisivät kyllä Wieniin, jos kävisi laatuun, mutta Debreczenin kaupunki kun ei anna.
IV.
Eläinlääkärin kiessit kulkivat hyvää vauhtia pitkin pustaa. Ei tarvittu käskyjä eikä piiskaa hevoselle; se osasi jo läksynsä ulkoa. Tohtori otti esille muistiinpanovihkosensa ja rupesi siihen kirjoittelemaan ja laskujansa tekemään.
Mutta katsahtaessaan taas kerran eteensä havaitsi hän muutaman hevospaimenen tulevan täyttä laukkaa ratsastaen vastaansa.
Se oli niin vimmattua juoksua, kuin olisi ollut hulluna sekä mies että hevonen. Äkkiä käänsi ratsu juoksunsa häntä kohden, mutta sitten se kyyristyi, kavahti pystyyn ja poikkesi taas syrjään toiselle suunnalle. Ratsastaja istui selässä, pää takakenossa, selkä kaaressa, pitäen ohjista kaksin käsin. Hevonen puisteli päätä ja hirnahteli aivan kuin peloissaan.
Tohtori tarttui heti ohjiin ja piiskaan, koettaen saavuttaa ratsastajaa.
Päästyänsä lähemmäksi hän tunsi hevosmiehen. Se oli Santeri Decsi.
Tämä näytti tuntevan hänet, koska höllitti ohjia ja päästi hevosensa juoksemaan tohtoria kohden.
Viisas eläin tuli huohottaen ja pärskyen suoraan tohtorin hevosta kohden ja saavuttuaan viereen se seisahti itse. Se vavahteli ja hirnahteli, ikäänkuin olisi tahtonut saada jotain puhutuksi.
Mies vain istui yhä selkä kaaressa, kasvot taivasta kohden; kädet eivät enää olleet suitsissa, mutta jalat pusersivat tiukasti hevosen kylkiä.
— Santeri! Kuules, Santeri! — huusi tohtori.
Mies ei näyttänyt kuulevan puhuttelua, taikka jos kuuli, niin ei saattanut puhua.
Tohtori hyppäsi alas rattailtaan, meni hevosen luo, tarttui miehen vyötäisiin ja nosti hänet alas satulasta.
— Mikä sinua vaivaa, Santeri?
Mies ei vastannut. Suu oli tiukasti kiinni, pää taakse vääntyneenä, rinta huokui nopeasti, ruumis oli taaksepäin kaaressa. Silmät tuijottivat kamalasti selkiselällään, niistä näkyi jonkinlainen hullaantuneen loiste, joka oli sitä kamalampi, kun silmäterät olivat auenneet luonnottomasti suuriksi.
Lääkäri laski miehen nurmelle maata ja rupesi häntä tutkimaan.
— Valtimo lyö väliin nopeasti, väliin miltei seisahtuu, silmäterät ovat väljenneet, leuat ovat suonenvedosta lukossa, vartalo jäykistyneenä. Tämä mies on saanut myrkkyä. Kasvimyrkytystä tämä on.
Hortobágyin majatalon ja Mátan kylän välisellä lakeudella tohtori tapasi hevospaimenen. Luultavasti oli tämä matkalla kylään, mutta myrkky oli ruvennut tiellä vaikuttamaan. Niin kauan kuin hän vielä tajusi, koetti hän kaiketi kiiruhtaa kylään, mutta kun häntä rupesi kouristamaan, niin tuimat tuskat ihan tekivät hänet tajuttomaksi, jotta hän ei tiennyt mitä teki, vaan käsiensä liikkeillä saattoi hevosenkin hullaantumaan. Siltäkin jo vaahto suusta valui.
Tohtori yritti nostaa hevospaimenta rattaillensa. Mutta mies oli liian raskas, hän ei jaksanut nostaa häntä niin korkealle.
Mutta häntä ei liioin voinut jättää tänne pustalle, sillä ennenkuin tohtori ehtisi tuomaan apua, olisivat kotkat ja korpit jo voineet raadella miehen.
Hevonen katsoi viisaasti tohtoriin; puheen ahjaa vain puuttui. Painoi päänsä aivan lähelle isäntäänsä ja päästi lyhyen, katkonaisen hirnahduksen.
— No, auta sinäkin! — äännähti tohtori.
Miksei hevonen olisi tuota ymmärtänyt? Pustan ori! Sillähän oli kolme neljännestä ihmisen sielua! — Nähdessään tohtorin yrittävän saada isäntää nostetuksi ylös tarttui se hampaillaan hänen liiviinsä ja nosti hänet kauniisti maasta. Siten saatiin sairas yhteisin voimin rattaille.
Tohtori sitoi ratsun marhaminnalla kiinni rattaiden perään ja lähti ajamaan kylää kohden.
Siellä on sairaala ja apteekkikin. Tosin vain hevosia ja lehmikarjaa varten. Ja tohtori oli itsekin vain eläinlääkäri.
Mutta tällaisessa tapauksessa tulee jokaisen auttaa ken vain taitaa.
Se juuri tässä on kysymys, taitaako hän.
Ensiksi olisi selko saatava, mikä myrkky on tehnyt työtään, strykniini vaiko belladonna.
Väkevä kahvi ei ainakaan ole vahingoksi.
Heti perille päästyään huusi tohtori renkiänsä ja emännöitsijäänsä.
Kahvi oli valmista; tarvittiin vain ihmisapua, jotta saataisiin sitä sairaan sisään. Leuat olivat niin lujasti lukossa, jotta puupalikalla piti avata hampaita sen verran, että sai kahvin kaadetuksi kurkkuun.
— Pään ympäri kylmiä kääreitä ja vatsalle sinappilaastaria, — määräili tohtori, ja kun hänellä ei ollut ketään, joka olisi näitä määräyksiä toimeenpannut, niin hän teki nekin itse. Sillä välin hän jakeli käskyjä palvelijalleen sekä kirjoitti myöskin kirjettä pöydän ääressä.
— Kuuleppas! Ota nyt tarkasti vaarin, mitä sanon. — Ota kiessit ja aja joutuin Hortobágyin krouville ja anna tämä kirje sen isännälle. Jos häntä ei sattuisi itseä olemaan kotona, niin sano suusanallisesti hänen kuskillensa, että minä käsken hänen heti paikalla valjastaa hevoset parasten ajopelien eteen ja niin joutuin kuin mahdollista rientää viemään tätä sinetillä varustettua kirjettä kaupunkiin. Siellä hänen pitää mennä piirilääkärin luo ja tuoda hänet tänne kylään. Minä olen näet vain eläinlääkäri, eikä minun ole lupa parantaa muita luontokappaleita kuin järjettömiä. Kohtaus kaipaa joutuisaa apua. Tohtori tuo lääkkeetkin mukanansa. Käske myöskin krouvarin tytön antaa sinulle mukaan kaikki paahdettu kahvi, mitä siellä talossa on. — Sillä aikaa, kunnes kaupungista lääkäri ehtii tänne, pitää antaa sairaalle väkevää kahvia. Koeta nyt vain joutua ja tule pian takaisin.
Renki käsitti asian ja rupesi tekemään lähtöä. Väsynyt kimo ei edes huoahtaa saanut, kun jo taas piti lähteä lönkkäämään majatalolle.
Neiti oli paraikaa kuistin edustalla viiniköynnöksiä kastelemassa, kun renki ajoi krouvin eteen.
— Mikä sinut moisella kiireellä tänne tuopi, Tahvo? — kysäisi tyttö.
— Minulla olisi kirje isännälle.
— Häntä nyt tuskin saa puhutella, sillä hän on paraikaa ajamassa takaa mehiläisparvea uuteen pesään.
— Mutta se sisältää käskyn tohtorilta, että pitäisi heti valjastaa hevoset ja lähteä noutamaan piirilääkäriä kaupungista.
— Onko sairaita talossa? Kuka siellä on vilustunut?
— Ei se ole meidän väkeä; tohtori sen tapasi pustalla. Se on hevospaimen Santeri Decsi.
Tyttö kiljahti kovasti, ja vesikannu putosi kädestä.
— Santeri? Hänkö sairaana?
— On niin sairaana, että tahtoo vain kiivetä seiniä ylös ja pureskelee tuskissaan vuodettansa. Hänet on joku myrkyttänyt.
Tyttö piti ovesta kiinni kaksin käsin, jottei olisi kaatunut maahan.
— Meidän tohtori ei oikein tiedä, mikä paimenen on tullut, sentähden käski hän hakea tohtorin kaupungista häntä tutkimaan.
Tyttö höpisi jotakin, josta ei voinut saada selkoa.
— Päästäkää nyt edes sisään, älkää siinä olko oven suussa, jotta pääsen isännän puheille.
— Ettekö tiedä, mikä häntä vaivaa? — änkytti tyttö.
— Teille tohtori käski sanoa, että antaisitte minulle kaiken paahdetun kahvin, mitä teillä talossa on; hän lupasi antaa sitä Santerille sillä aikaa, kunnes lääkäri saapuu rohtojen kanssa, sillä ei ole oikein tietoa, minkälaista myrkkyä miesparka on saanut.
Renki riensi hakemaan isäntää.
— Ei ole tietoa mitä myrkkyä on saanut, — kuiskasi tyttö itseksensä. — Minäpä tiedän! — Entä jos se olisi hänen surmansa? — Minä voisin ilmoittaa sen tohtorille, niin hän heti tietäisi mitä sairaalle pitäisi antaa.
Hän juoksi kamariinsa, avasi piirongin laatikon ja otti sen pohjalta esille tuon velhojuuren, joka on ihan ihmisen näköinen. Sen hän pisti taskuunsa.
Kirottu olkoon, joka antoi tuon huonon neuvon! Kirottu olkoon sekin, joka sen otti vastaan!
Sitten hän rupesi joutuin paahtamaan kahvia. Kun renki palasi puutarhasta, missä hänen ensin oli täytynyt auttaa isäntää mehiläisparven kiinniottamisessa, niin oli tytöllä jo läkkirasia täynnä paahdettua ja jauhettua kahvia.
— Antakaa nyt tänne tuo kahvirasianne!
— Minä tulen mukaasi.
Renki oli viisas mies, äkkäsi asian laidan.
— Älkää tulko sinne; teidän ei olisi hyvä nähdä Santeri Decsiä sellaisessa tilassa. Oikein hirvittää nähdä hänen tuskiansa. Eikä tohtori teitä hänen luoksensa päästäisikään.
— Tahdon vain puhua tohtorin kanssa.
— Kukas sillä aikaa on täällä vieraita vastaan ottamassa?
— Onpa täällä piika ja juoksupoika. Pitäkööt siitä huolen sillä aikaa!
— Mutta pyytäkää ainakin lupaa arvoisalta isännältä.
— En pyydäkkään. — Hän ei kumminkaan päästäisi. — Pois tieltä nyt siitä!
Näin sanoen tuuppasi hän syrjään ällistelevän rengin ja syöksyi pihalle; yhdellä hyppäyksellä hän nousi kiesseihin, tarttui ohjiin ja piiskaan, läjähytti kerran selkään kimoa, joka lähti juoksemaan niin kovaa kuin vain jaksoi.
Jäljelle jäänyt renki huuteli läähättäen hänen peräänsä:
— Neiti! Klaara! Pysähtykää! Älkää hullutelko!
Ja renki juoksemaan perässä, minkä jaksoi. Vasta sillalla hän saavutti hevosen, kun tämä väsyneenä vastamaassa hiljenti juoksunsa käynniksi; siinä hän pääsi nousemaan rattaille.
Kimoparan selkä ei ollut moneen herran aikaan saanut tuntea niin monta piiskaniskua kuin tällä matkalla. Saavuttuansa kylän kumpujen luo se ei enää jaksanut muuta kuin kävellä.
Tyttö jo malttamatonna hyppäsi alas rattailta ja riensi juosten, kahvirasia kädessä, apilapellon poikki tohtorin asunnolle.
Läähättäen, hengästyneenä hän saapui perille.
Ikkunasta huomasi tohtori tytön tulevan ja meni häntä vastaan.
Etehisessä hän tapasi hänet.
— No-no, Klaara! Kuinka te itse tänne?
— Miten Santeri jaksaa? — ehätti tyttö kysymään.
— Santerin on asiat huonosti.
Läpi suljetun oven saattoi tyttö itsekin kuulla sairaan vaikerruksen ja ähkynän.
— Mitä on tapahtunut?
— En tiedä itsekään. En tohdi ruveta häneen.
— Mutta minä tiedän, mikä häntä vaivaa. Hänelle on annettu juoda jotain. Eräs häijy tyttö on antanut. Tiedän kuka se olikin. Jotta mies paremmin häneen rakastuisi, sekoitti hän erästä ainetta hänen viiniinsä; siitä se kipu tuli. Minä tiedän kuka sen työn teki, tiedänpä senkin, mitä ainetta se oli.
— Neiti! Älkää puhuko pahaa! Se on raskas syytös. Se pitää myöskin näyttää toteen.
— Täss' on todistus.
Nyt veti tyttö taskustaan esille myrkkyjuuren ja ojensi sen tohtorin eteen.
— Ai-ai! — tohtori kauhistui. — Tämä on "atropa mandragora". Sehän on kuolettavaa myrkkyä.
Tyttö nosti molemmat kädet kasvoilleen.
— Enhän minä tiennyt, että se oli myrkkyä!
— Klaara! Älä peljätä minua taikka hyppään ulos ikkunasta. Ethän vain itse ole myrkyttänyt Santeria?
Tyttö nyökkäsi myöntäen.
— Mitä hittoa sillä tarkoitit?
— Hän oli niin armoton minua kohtaan; ja eräs mustalaisakka oli uskotellut minulle, että hän tulee myöntyväisemmäksi, kun liotan tätä hänelle viiniin.
— Kas niin vaan! Senkin vietävät naiset! Kuka teidän käskee seurustella mustalaisakkojen kanssa? Ette käy koulua, niissä opettaja teitä opettaisi tuntemaan myrkyllisiä kasveja, vaan mustalaisakkojen opissa te käytte. Nyt olet tehnyt poikasi koreasti myöntyväiseksi!
Kiukuissaan hän sinutteli tyttöä.
— Kuoleeko se! kysäisi Klaara rukoilevin katsein.
— Se kyllä olisi omiansa sinulle, että hän kuolisi! Mutta ei se henki hänestä sentään niin vähällä mene.
— Hän virkoo siis? — Tämän lohduttavan sanan kuullessaan tyttö lankesi tohtorin jalkoihin ja tarttuen hänen käteensä rupesi sitä innokkaasti suutelemaan.
— Älä minun kättäni suutele; se on vielä aivan sinappitaikinassa, huulesi vain paisuvat.
Nyt hän rupesi suutelemaan hänen jalkojansa. Ja kun ei tohtori sallinut sitäkään, niin hän suuteli hänen askeleittensa jälkiä, noilla kaunoisilla punahuulillaan suuteli lokaisia jälkiä kivilattialla.
— Nouskaahan nyt seisomaan ja olkaa järkevästi. Toitteko kahvia? Onko se paahdettu? Entäs jauhettu? Hyvä on. Siksi kunnes tohtori saapuu, pitää antaa sitä sairaalle. Olipa hyvä että sanoitte, minkälaista myrkkyä mies on saanut. Tiedän mikä on siihen lääke. Mutta sen sanon myöskin teille, senkin hyväinen, että on paras pötkiä paikalla ulos avaraan maailmaan ja kadota näiltä seuduilta kuulumattomiin, sillä tuo teidän tekonne on kuolemanrikos. Piirilääkäri antaa asian ilmi, ja sen tulee varmaan oikeus tutkimaan. Paetkaa siis joutuin tiehenne, ettette joudu kiinni.
— Enkä mene! — vastasi neito, esiliinalla silmiänsä pyyhkien. — Tässä kaulani, sen saavat katkaista; muuta he eivät voi tehdä. Olen rikkonut, siitä rangaistakoon, kuten on laki ja oikeus. Mutta täältä en lähde. Tuo vaikerrus tuolla oven takana sitoo minut tänne lujemmin kuin mitkään jalkaraudat. Sallikaa, herra tohtori, minä pyydän Jumalan tähden, sallikaa minun mennä hänen luoksensa hoitamaan häntä, kastelemaan hänen päätänsä, laittamaan hänen vuodettansa, kuivaamaan hänen hikoavaa otsaansa.
— Mitä ajattelettekaan? Ihan minä joutuisin suoraa päätä hulluinhuoneeseen, jos uskoisin myrkytetyn hoitamisen itse myrkyttäjälle.
Tytön kasvoihin kuvastui näistä armottomista sanoista ääretön sisällinen tuska.
— Siis luulee tohtorikin minut pahaksi ihmiseksi?
Hän katsahti näin sanoessaan syrjään ja havaittuansa ikkunalaudalla tuon tuomansa myrkkyjuuren, sieppasi sen äkkiä käteensä sekä pisti pääpuolen suuhunsa, ennenkuin tohtori ehti estämään.
— No-no, Klaara! Älkää leikitelkö tuolla velhojuurella! Älkää purko sitä! Heti pois suusta! Antakaa tänne! Ennemmin toki annan teille luvan mennä sairaan luo. Mutta se on teille kova paikka, sen sanon edeltäkäsin. Sellaista tuskaa ei saata katsoa heikkohermoiset ihmiset.
— Kyllä tiedän. Renki kertoi jo matkalla kaikki. Sairasta tuskin enää muodosta tuntee, siihen määrään on hän muuttunut. Terveisiin kasvoihin kuuluu olevan ilmestynyt mustelmia; kaunis otsa käynyt kalmankarvaiseksi, kasvoissa kylmää hikeä; silmät seisovat selällään ja tuijottavat lasimaisesti kiiltäen, suu on tiukasti kiinni, ja kun sitä aukaisee, niin tulee ulos vaahtoa, ja sitäpaitsi hän ähkyy ja valittaa, kiristelee hampaitaan, huitoo käsillään, selkä on aivan jäykkänä kaaressa, jotta sitä on surkea nähdä ja kuulla. Mutta se olkoon rangaistuksena minulle! Hänen ähkyntänsä ja valituksensa saavat veitsen lailla sydäntäni leikata. Jollen saa häntä silmin nähdä ja kuulla häntä korvillani, niin näen hänet ja kuulen kumminkin aivan kuin seisoisin hänen ääressänsä.
— No — hyvä. Koettakaa siis! Saa nähdä, oletteko kyllin luja. Kahvineuvot annan nyt teidän haltuunne; saatte keittää väkevää kahvia minkä ennätätte. Mutta jos rupeatte itkemään, niin lykkään teidät ulos ovesta.
Näin sanoen tohtori aukaisi oven ja päästi tytön sisään.
Luotuansa katseen vuoteella makaavaan lemmittyynsä tunsi tyttö maailman mustenevan silmissään. Minkä näköiseksi olikaan tullut pulska mies niin vähässä ajassa, sen jälkeen kuin hänestä erkani! Sitä oli kauhea nähdä. Ja kahta kauheampi oli sitä näkyä kestää.
Tohtori kutsui sisään renginkin.
Kahvia laittaessaan tyttö koetti tukahuttaa itkua, ja kun kerran pääsi nyyhkytys, niin jo tohtori katsahti häneen nuhtelevasti: ei saanut nyyhkyttää.
Miehet rupesivat levittämään sinappitaikinaa sairaan pohkeille.
— Tuokaa nyt sitä kahvianne. Pitää kaataa suuhun.
Oli siinä tekemistä. Kaikin voimin saivat miehet pitää kiinni sairaan käsistä, jottei hän saanut niillä huitoa ympärilleen.
— No! Klaara! Avatkaa nyt hänen suunsa. Voi, ei se niin vähällä käy!
Pitää pistää tuo taltta hampaitten väliin ja sillä aukaista suuta.
Älkää peljätkö, ei se teitä syö. Taltta on hänen hampaissaan lujasti
kuin hohtimissa.
Tyttö teki niinkuin käskettiin.
— Kaatakaa nyt kauniisti kahvia suuhun. Kas vaan. Olette taitava tyttö. Saan suositella teitä armeliaisuussisareksi tai sairaanhoitajattareksi.
Tytön kasvoista näkyi hymy; mutta sydän oli pakahtua.
— Kun hän vain ei tuijottaisi noin kamalasti silmillänsä minuun.
— Sekö pahimmin koskee? Silmätkö kauhistuttavat? Sen arvaan kyllä itsekin.
Sairas sai nyt vähän helpotusta, ehkä auttoi lääke. Tuskallinen ähkynä hiljeni, ja suonenveto jäsenistä alkoi tauota. Mutta otsa oli tulisen kuuma vieläkin.
Tohtori neuvoi tyttöä, miten pitää kylmään veteen kastettua liinaa asettaa sairaan pään ympäri, kuinka kauan saa sen antaa olla ja kuinka usein sitä pitää muuttaa. Tyttö käsitti neuvot ja totteli.
— Nyt näen, että teillä on vahva luonto.
Ja seurasipa palkintokin.
Sairas näet jo sulki silmänsä ja herkesi tuijottamasta häneen noilla suurilla, peljättäväisillä, jäykillä silmillään.
Sitten hän jo avasi itse suunsakin; ei tarvinnut enää väkisin sitä aukaista.
Ehkä auttoivat nämä joutuin annetut lääkkeet. Tai ehkei myrkkyannos ollut aivan suuri. Ainakin oli tuska tullut jo paljon helpommaksi, kun piirilääkäri ehti paikalle. Eläinlääkäri ja piirilääkäri puhuivat keskenänsä latinaa; tyttö ei heidän keskusteluansa ymmärtänyt, sen vain vaistomaisesti aavisti, että hänestäkin oli puhetta.
Piirilääkäri määräili yhtä ja toista, kirjoitti sitten reseptin ja astui heti jälleen rattaille sekä palasi kaupunkiin.
Tullessaan toi hän mukanansa santarmin, joka jäi, kun tohtori läksi.
Heti piirilääkärin mentyä ajoivat pihaan toisetkin rattaat. Näillä tuli
Hortobágyin majatalon isäntä. Kyseli tohtorilta tyttöänsä.
— Hiljempaa nyt ääntä, arvoisa isäntä. Neiti on viety tutkimusvankeuteen. Näettekö tuota santarmia?
— Sen olen aina sanonut, että hulluja ovat tytöt, kun heiltä kerran järki menee. — Nyt ei minulla ole mitään tekemistä tästedes hänen kanssaan.
Näin tuumien hän ajoi takaisin jäykkänä kuten oli tullutkin.
V.
Koko yön valvoi Klaara sairaan luona. Ketään ei hän päästänyt sijaansa vuoteen ääreen.
Ja hän oli jo valvonut edellisenkin yön.
Mutta ei näin!…
Tämä oli nyt rangaistukseksi…
Tuolilla istuen hän kovan unen rasittamana joskus vähän nukahti, mutta sairaan ähkyntä sai hänet heti taas hereille. Joka kerta kun hän muutti kylmää käärettä sairaan päähän, valeli hän myös omat kasvonsa, jotta pysyisi valveilla.
Kukon ensi kertaa laulaessa sairas nukkui virkistävään uneen. Ruumis ojentui suoraksi, ja alkoi kuulua selvää kuorsaamista.
Ensimmältä luuli tyttö tämän olevan kuolemanmerkkejä ja pelästyi kovasti, mutta pian hän tajusi asian oikean laidan, ja mieli muuttui hyväksi. Tuohan oli oikeaa, reipasta kuorsaamista. Vain terve ihminen kuorsailee tuolla tapaa. Ja tällä kuorsaamisella on sekin etu, että hän pysyy paremmin valveilla.
Kun kukko kiekui toista kertaa, oli hän jo nukkunut hyvän aikaa.
Sairas havahti ja päästi kovan haukotuksen.
Jumalan kiitos! Taitaa jo haukotellakin.
Kouristukset olivat loppuneet. Kaikki, jotka ovat saaneet kärsiä kouristuskohtauksia, tietävät miten tekee hyvää, kun saa niiden tauottua oikein sydämen pohjasta haukotella.
Tyttö aikoi antaa sairaalle vieläkin kahvia, mutta tämä käänsi päänsä poispäin ja äännähti: "vettä".
Tyttö koputti ovelle herättäen tohtorin, joka makasi viereisessä huoneessa, kysyäkseen saako sairaalle antaa vettä, kun se sitä pyytää.
Tohtori nousi ja astui sisään, yönuttu yllä ja tohvelit jalassa, tahtoen itse nähdä sairasta.
Hän oli tyytyväinen hänen tilaansa.
— Hyvin ovat asiat. On hyvä merkki, että hänen jo on jano. Saatte antaa hänen juoda niin paljon kuin hän vain tahtoo.
Sairas joi melkein koko karahviinin. Sen jälkeen hän nukkui aivan hiljaa.
— Nukkuu vanhurskasten unta, — virkkoi tohtori. — Nyt saatte, Klaara, mennä itsekin maata; siellä emännöitsijän kamarissa on valmis vuode. Minä jätän oven tänne auki ja pidän vaaria sairaasta.
Tyttö taas nöyrästi rukoilemaan:
— Antakaa minun jäädä tänne. Painan pääni pöytää vasten ja nukahdan siten hetkiseksi.
Hän saikin jäädä.
Kun tyttö heräsi, oli jo kirkas päivä ja varpuset tirskuttelivat ikkunan alla.
Sairas jo nukkuessaan näki untakin.
Suu oli auki, huulet liikahtivat. Hän naurahti unissaan.
Silmiänsäkin koetti raottaa, mutta se tuntui vielä vaikealta, koska ne taasen sulkeutuivat. Mutta huulet tuntuivat kuivilta, näytti janottavan.
— Annanko vettä? — kuiskasi tyttö.
— Anna, — ehätti sairas, silmät ummessa.
Hän vei hänelle vesiastian.
Mutta ei ollut vielä voimia käsissä sen vertaa, että olisi itse saattanut nostaa astiata huulillensa, vaan piti juottaa ja nostaa vielä päätäkin koholle.
Hän oli puolittin nukuksissa koko tämänkin ajan.
Kun pää taas vaipui vuoteelle, alkoi hän hyräillä — ehkä se oli vain jatkoa sille nuotille, minkä hän oli jo unissaan alkanut. Se oli vallaton laulu:
"Ihana on maailma, magyarien neidot ruusunkukkia…"
VI.
Parin päivän kuluttua oli sairas jo jalkeilla. Tuollainen pustalla kasvanut "rautajätkä" ei kauan sairastele, kun kerran oli taudin voittanut. Hän kammoo vuodetta. Jo kolmantena päivänä Santeri ilmoitti tohtorille aikovansa palata tammakartanoon, missä oli palveluksessa.
— Odotappas hiukkasen, Santeri. Täällä on vielä yksi, jolla olisi sinulle asiata.
Tämä yksi on tutkijatuomari.
Kolmantena päivänä ilmoituksen tekemisestä tuli virkamies notariuksen ja santarmin kanssa Mátan kylään laillista tutkimusta toimittamaan.
Syytteenalaista tyttöä oli jo kuulusteltu. Hän oli kertonut suoraan kaikki, kuten on tapahtunut, ei kieltänyt mitään eikä tuonut esiin puolustuksekseen muuta kuin sen, että hän rakasti niin paljon Santeria ja tahtoi, että tämäkin häntä rakastaisi.
Tämä kaikki oli jo pöytäkirjaan merkitty ja allekirjoitettu. Vielä oli tekemättä myrkynpanijan kuulustaminen yhdessä uhrinsa kanssa, mikä oli toimitettava heti kun tämä sen verran tointui, että jaloillensa kykeni.
Hevospaimen ei ollut koko sairautensa aikana kertaakaan tohtorin kuullen maininnut tytön nimeä. Ei ollut tietävinänsäkään, että hän oli ollut häntä hoitamassa. Ja kun sairas tuli tajuihinsa jälleen, niin ei tyttö liioin enää näyttäytynyt hänelle.
Vastakuulustelun aluksi tuomari luki julki tytön oman tunnustuksen, minkä hän uudestaan todisti oikeaksi siitä mitään muuttamatta.
Nyt käskettiin Santeri sisään.
Saliin astuttuaan rupesi hevospaimen näyttelemään kummaa osaa.
Esiintyi niin veijarimaisesti kuin olisi ollut näyttelijän opissa teatterissa. Kun piirituomari kysyi hänen nimeänsä, niin hän viskasi vastauksen yli olkansa:
— Santeri Decsi on kunniallinen nimeni. En ole kellekään pahaa tehnyt. En ole varkaissa käynyt, jotta tarvitsisi santarmeilla tuoda. Enkä minä kuulukkaan siviilioikeuteen, sillä olen keisarin sotilaita. Jos jollakin on tekemistä kanssani ja syytöstä vastaani, niin asetettakoon minut sotatuomarin eteen, hänelle vastaan.
Tuomari kylmästi käski miestä asettumaan.
— Hiljaa vain, nuori mies. Ei teitä ole mistään syytetty. Tahdomme saada tietoja erään teitä koskevan asian valaisemiseksi, sitä tarkoittaa tämä tutkimus. Sanokaa, milloin olitte viimeksi Hortobágyin majatalon vierashuoneissa?
— Sen saatan sanoa ihan täsmälleen, mitäs siinä olisi salaamista? Mutta ensin pitäisi tuon santarmin poistua selkäni takaa, sillä jos hän sattuu koskemaan minuun, niin minä kun olen kovin kutiavainen, saattaisin antaa hänelle päin suuta, jotta…
— No-no-no! Hiljaa, nuorukainen. Ei santarmi ole teitä vartioimassa. Sanokaa vain, milloin kävitte viimeksi Klaara neitiä tervehtimässä, jolloin hän antoi teille viiniä?
— Siihen kyllä saatan vastata, jahka saan muistini suunnillensa. Viimeisen kerran kävin Hortobágyin krouvissa mennä vuonna Demetriuksen päivänä, kun lampureita pestataan; silloin minut vietiin sotamieheksi, enkä ole sittemmin niillä seuduilla ollut.
— Santeri! — huudahti puheeseen tyttö.
— Santeri olen. Siksi olen ristitty.
Tuomari kysyi:
— Ettekö kolme päivää sitten ollut Hortobágyin majatalossa, jolloin isännän tyttö antoi teille viiniä, johon oli liuotettu mandragoraa, josta te kovasti sairastuitte?
— En ollut Hortobágyin majatalossa, en ole nähnyt Klaara neitiä, — siitä on puoli vuotta, kun olen hänen viiniänsä juonut.
— Santeri! — Sinä valehtelet. — Ja minunko tähteni? — äännähti tyttö.
Tuomari suuttui.
— Älkää koettako eksyttää oikeutta kieltämisellänne. Tyttö jo on tunnustanut koko asian, että hän on antanut teidän juoda mandragoran juurella myrkytettyä viiniä.
— Silloin on se tyttö valehdellut.
— Mutta mitähän syytä hänellä olisi ottaa päällensä tuollaista rikosta, josta seuraa mitä ankarin rangaistus?
— Mitäkö syytä! Se on sellainen tyttö, että kun se tulee sille päälle, niin se ei kuule eikä näe, vaan puhuu aivan omiansa. Siitä Klaara neiti on vain pahoillansa minuun, että silmämme eivät oikein iske yhteen. Sentähden hän nyt tässä syyttelee itseänsä, jotta minä häntä säälien tunnustaisin, kenen toisen neitosen luona olen käynyt sieluani turmelemassa, sydäntäni lääkitsemässä, joka tyttö sitten antoi minun juoda tuota huumaavaa juomaa. Sen sanon, jos tahdon, mutta jollen tahdo, niin voin olla sanomattakin. Se häntä harmittaa, etten ollut hänen luonansa, etten käynyt sinnepäinkään sotaväestä päästyäni.
Tuosta puheesta tyttö vasta vimmastui.
— Santeri! Et ole koskaan ennen eläissäsi valehdellut. Mikä sinua nyt vaivaa? Kun yhdellä ainoalla valheella, jota valmiina sinulle tyrkytettiin, olisit voinut päästä sotaväestä, niin silloin et osannut sitä sanoa. Mutta nyt kiellät käyneesi luonani kolme päivää sitten! Entä kukas toi minulle tämän kamman, joka minulla nytkin on päässäni?
Hevospaimen virkahti pilkallisesti nauraen:
— Neiti itse parhaiten tietää, mikä ja kuka on syynä siihen, että hiuksenne ovat kammalle kierretyt.
— Santeri! Se ei ole totta! Minä en huoli, vaikka minut rikokseni tähden pantaisiin kaakinpuuhun ja vaikka raippoja saisin. Tässä pääni; hakattakoon poikki, en huoli. Mutta älä sano sitä, ettet koskaan ole minusta pitänyt, ettet ole luonani käynyt, sillä se on kuolematakin katkerampaa kuulla.
Tuomari tuimistui.
— Tuhat tulimmaista! Lemmenriitanne saatte ratkaista kahdenkesken; mutta minä tahdon tietää, missä tämä selvä myrkytys on tapahtunut ja kuka sen työn on tehnyt.
— Vastaa siihen! — huudahti tyttö, kasvot leimuavina. — Anna siihen vastaus!
— No, kun niin tiukasti tutkitaan, niin menneeks' olkoon puuristiin! Voinhan tuon sanoa. Ohatin pustalla tapasin kuljeksivan mustalaisjoukon. Ihmeen kaunis, hehkusilmä tyttö seisoi teltan edustalla. Puhutteli minua ja kutsuipa sisäänkin. Siellä paraikaa paistettiin porsasta. Jäin sinne hetkeksi hauskaa pitämään. Join heidän viiniänsä. Tunsin heti, että siinä oli jonkinlainen katkera ja outo maku. Mutta mustalaistytön suukot olivat niin suloiset, että muun kaiken unohdin.
— Valhe! Valhe! Valhe! — huuteli tyttö. — Nyt olet tuon jutun omasta päästäsi keksinyt!
Paimen nauroi hurjasti. Nosti oikean käden takaraivolleen, viittaili ilmaan vasemmalla ja alkoi hyräillä tätä lauluansa:
"Maailma on ihana,
mustalaisten tytöt ruusunkukkia!"
Ei tuo juttu ollut nyt vasta keksittyä, vaan jo sinä tuskien yönä, jolloin "Keltaruusu" oli häntä hoitamassa ja kastelemassa hänen kuumaa päätänsä. Silloin hän kesken kipujansa ajatteli tätä keinoa uskottoman lemmittynsä pelastamiseksi.
Tuomari löi suuttuneena nyrkkiä pöytään.
— Älkää täällä kujeilko!
Nyt paimen kävi vakavan näköiseksi.
— Kunnioitettava herra tuomari, minä en kujeile. Elävän Jumalan kautta vannon, että se on kaikki totta, mitä olen puhunut.
Näin lausuen hän nosti pystyyn kolme sormea.
— Ei! Ei! Älä vanno! — huusi tyttö. — Älä saata sieluasi kadotukseen!
— Hitto teidät vieköön! Hulluja olette kumpainenkin. — Tuomari muodosteli päätöslauselmansa: — Merkitkää, herra notarius, pöytäkirjaan paimenen tunnustus mustalaistytöstä, joka siis tulee syytettäväksi myrkytysrikoksesta. Poliisiviraston toimeksi jääköön hänen etsintänsä. Te saatte mennä. Kun teitä tarvitaan, niin annetaan käsky.
Ensin päästettiin tyttö vapaaksi; vähän isällistä nuhdetta hän tarvitsi, ja sen hän saikin.
Hevospaimenen piti jäädä sisään vielä kuulemaan tunnustuksensa johdosta laadittua tutkimuspöytäkirjaa sekä sitä allekirjoittamaan.
Tyttö odotti häntä etehisessä. Santerin hevonen seisoi valmiina pihalla akaasiapuuhun sidottuna.
Paimen meni ulos päästyänsä ensin tohtorin luo kiittämään hyvästä ja uskollisesta hoidosta.
Tohtori oli myöskin ollut tutkimustilaisuudessa läsnä virallisena todistajana ja siis kuullut kaikki.
— No, Santeri! — virkkoi hän miehelle, kun tämä oli saanut kiitoksensa sanotuksi; — olen minä nähnyt teatterissa montakin näyttelijää, mutta ei yksikään ole betyária näytellyt niin hyvin kuin sinä.
— Eikö käynyt mainiosti? — kysäisi mies vakavana.
— Sinä olet kunnon poika, Santeri. Hyvin teit. Sano tytölle joskus hyvä sana, kun hänet tapaat. Hän raukka ei tiennyt pahoin tehneensä.
— Minä en ole hänelle suuttunut. Jumala siunatkoon teitä, herra tohtori, kaikesta osoittamastanne hyvyydestä.
Hänen astuessaan ulos rappusille asettui tyttö hänen eteensä ja tarttui hänen käteensä.
— Santeri! Mitä teitkään itsellesi? Annoit sielusi kadotukseen! Väärin vannoit, väärän jutun keksit minut vapauttaaksesi. Kielsit minua milloinkaan rakastaneesi, vain sentähden että minä pääsisin saamasta raippoja ja joutumasta kaakinpuuhun. Kuinka saatoit sen tehdä?
— Se on minun asiani. Sen vain sanon sinulle, että tästä päivästä lähtien halveksin ja vihaan toista meistä kahdesta. Älä itke. Et sinä ole se toinen. Minä en enää saata katsoa sinua silmiin, sillä näen niissä itseni. En ole enää edes tuon sangattoman napin arvoinen, joka putosi tuossa äsken liivistäni.
Näin sanoen hän hyppäsi hevosen selkään, irroitti sen puusta ja ajaa karahutti pustalle.
Tyttö katsoi kauan hänen jälkeensä, kunnes silmät kyynelistä ihan sumenivat. Sitten hän haki maasta tuon pudonneen sangattoman napin ja pisti sen poveensa talteen.
VII.
Niinpä kävi kuin isäntäpaimen oli arvellut; kun lehmäkarja saapui Polgárin ylimenopaikalle, niin se ei päässytkään tulvaveden tähden toiselle rannalle. Tisza-, Sajó- ja Hernád-virrat tulvivat yhtaikaa. Niin korkealla oli vesi, että jo sillankannen peitti. Lautta oli vedetty maalle ja sidottu rannalla kasvavaan piilipuuhun kiinni. Samea tulvavesi kuljetteli mukanaan juurinensa irti revityitä puita. Sorsia, kuikkia ja telkkiä uiskenteli parvittain tulvavedessä; ne näet eivät silloin pelkää pyssymiestä.
Sangen harmillista oli, että liike näin tuli seisautetuksi. Herttuan lehmistä puhumattakaan oli se ikävä asia markkinamiehille, jotka olivat Debreczenistä ja Ujvárosista matkalla Onodin markkinoille ja joiden rattaat seisoivat siellä paljaan taivaan alla vesiallikossa, kun miehet loikoilivat lauttaajan tuvassa.
Frans Lacza tuli heiniä ostamaan karjallensa, osti koko suovan.
— Täällä saadaan kyyristellä ainakin kolme päivää!
Onni oli onnettomuudessa, että markkinaväen joukossa oli vaimo, joka rupesi ruokaa valmistamaan. Hänellä oli mukana aimo pata ja tuoretta sianlihaa. Heti hän rupesi tekemään kauppaa tavarallansa; tilapäinen keittiö kyhättiin kokoon maissin oljista. Polttopuita ei tarvinnut ostaa, niitä toi Tisza-virta. Viiniä oli lauttaajalla myydä; kehnonlaista se oli, mutta meni paremman puutteessa mukiin. Muuten unkarilainen aina ottaa matkaan lähtiessään mukaan taskumatin ja ruokapussin.
Kuluipa aika tätenkin tehtäessä tuttavuuksia toisten kanssa.
Debreczeniläinen suutari ja Balmaz-Ujvárosin nahkuri ovat tuttuja entisestään. Räätäliä joka ihminen muutenkin sanoo "kummisedäksi"; piparkakkujen myyjä vain istuu eri pöydässä, luulee näet olevansa muita parempi, kun hänellä on punakauluksinen röijy yllä, mutta kuitenkin sekaantuu hän yhteiseen keskusteluun. Myöhemmin saapui sinne muuan hevoskauppias, mutta hän sai jäädä seisomaan, kun oli niin juutalaisen näköinen. Mutta kun karjapaimen astui sisään, niin heti koetettiin saada hänelle sijaa pöydän ääreen, karjapaimen on näet arvossapidetty mies kaupunkilaistenkin kesken. Molemmat mähriläiset saivat jäädä ulos karjaa vartioimaan.
Keskustelu oli tasaista ja hiljaista, kun Pundorin matami ei vielä ollut saapunut. Mutta kun hän ehtii paikalle, niin ei enää toiset taida saada sananvuoroa. Hänen rattaansa olivat näet tarttuneet kiinni liejuiseen tiehen, hän kun matkusti yhdessä lankonsa, puusepän kanssa. Tämä vei koreiksi maalattuja arkkuja Onodin markkinoille, Pundorin matami taasen piti yleisön varalla saippuaa ja talikynttilöitä. Karjapaimenen astuessa tupaan oli se jo niin täynnä tupakansavua, että tuskin eteensä saattoi nähdä.
— Kertokaapas, — jatkoi puhetta suutari kääntyen nahkurin puoleen, — te kun siellä Ujvárosissa olette lähempänä Hortobágyin majataloa kuin me, miten se krouvarin tyttö sille hevospaimenelle sai myrkkyä annetuksi.
Karjapaimenesta tuntui, kuin olisi sydämeen pistoksen saanut.
— Niin se oli, että kaunis Klaara höysti ketunleivällä lampaanpaistin, jota hän laittoi Santeri Decsille.
Leivoksien myyjä puuttui puheeseen:
— Mutta minä olen taas kuullut, että hän antoi Santerille simaan jotain huumaavaa velhonmyrkkyä.
— Totta tuo herra sen asian paremmin tietää. Kultavitjatkin on kellossa! Sieltä Ujvárosista haettiin rykmentin välskäri avaamaan kuolleen hevospaimenen ruumista, ja hän oli löytänyt sen sisälmyksistä ketunleipiä. Ne on pantu väkiviinaan. Lakiin ne tuodaan todisteiksi.
— Jopa se herra sai hevospaimenelta hengenkin. Mutta eihän se kuollutkaan myrkystä, vaan tuli hulluksi, jotta täytyi viedä mies Budaan. Siellä saavat otella hänen päänsä kanssa, myrkyn voima näet meni kovasti päähän.
— Mitä vielä! Vai vietiin Budaan! Hautaan mies vietiin kuin vietiinkin. Minun vaimoni kuuli sen itseltä tekokukkien laittajalta, joka oli Santeri Decsin arkullekin kukkia valmistanut. Pyhäin pariin on päässyt.
— No, täällä on Csikmákin rouva, meidän ruuanlaittajamme; hän on lähtenyt Debreczenistä päivää myöhemmin kuin me. Kutsutaan hänet sisään, hän varmaan tietää asianlaidan.
Csikmákin rouva kerkesi vain ikkunan takaa lausumaan mielipiteensä; ei näet uskaltanut jättää kiehuvaa kattilaansa. Hän tiesi, että tuo myrkytetty hevospaimen jo oli haudattukin; Debreczenin kanttori oli veisaamassa ja esipappi piti peijaispuheen.
— Entä miten tytön kävi? — kuului yhtähaavaa monen suusta.
— Tyttö karkasi tiehensä. Pakeni kultansa, erään karjapaimenen kanssa, jonka neuvosta hän oli hevospaimenen myrkyttänyt, ja yhdessä he nyt paraikaa muodostavat rosvojoukkoa.
Frans Lacza kuunteli tätä kaikkea tyynesti, olematta millänsäkään.
— Juoruja! Joutavia — tiuskui leivoksien myyjä. — Nyt ei Csikmákin rouva tietänytkään oikein. Tyttö otettiin heti kiinni, pantiin rautoihin ja vietiin santarmien keskellä linnaan. Minun poikani näki omin silmin, kun häntä vietiin kaupunginvankilaan.
Karjapaimen kuunteli paikaltaan liikahtamatta.
Nyt tuli sisään suurella töminällä joukon viimeinen, jo ennen mainittu Pundorin matami. Ensin astui hän itse sisään, heti perässä ajaja ja sitten lankomies, laahaten perässään suurta matka-arkkua.
— No, kertokaa nyt heti, matami, miten kävi krouvarin tytön, joka sen hevospaimenen myrkytti?
— Kyllä kerron, ystävä-kullat, kun ensin vähän huoahdan. — Hän istahti lankonsa suurelle arkulle, ja paras paikka se olikin, sillä penkit ja tuolit olisivat saattaneet särkyä hänen suunnattoman ruumiinsa alla.
— Saatiinko kaunis Klaara kiinni vai pääsikö pakoon?
— Voi ystäväiseni! Jo hän on saanut tuomionsakin. Kuolemantuomion; ylihuomenna hänet mestataan. Tänäpänä saapuu mestaaja Szegedistä; hänelle on saatu asunto "Valkoratsun" ravintolasta, mutta "Härkösessä" ei hänelle tahdottu millään ehdolla antaa kortteeria, ja se on niin totta, kuin minä tässä istun. Kuulin sen itse vanginvartijalta, joka käy luonani kynttilöitä ostamassa.
— Minkälaisella kuolemalla hänet lopetettaneen?
— Olisi kyllä ansainnut tulla roviolla poltettavaksi, ja jos vielä olisi vanha laki, niin kyllä se tehtaisiinkin, mutta nyt vain hakataan pää poikki. Ja tyttö on sentään vapaata sukua, hänen isänsä ei ole maaorjana ollut. Sellaisia vain mestataan.
— Älkäähän nyt, hyvä matami! — väitteli leivoksien kauppias. — Eihän vapaa sukuperä nyt enää meidän päivinä mitään maksa. Kun minä ennen 1848 otin ylleni hopeanappisen päällysviittani, niin minua pidettiin aivan vapaasyntyisenä, eikä Pestin sillalla koskaan vaadittu minulta siltarahaa; mutta jos nyt otan ylleni tuon hopeanappisen, niin…
— Älkää siinä nyt ruikuttako hopeanappistanne! — puuttui räätäli hänen puheeseensa. — Antaa matamin kertoa mitä tietää: mikä oli syynä, että nuori tyttö meni tuollaista murhaa tekemään?
— Ai! Sepä vasta onkin asia! Sen yhteydessä on toinenkin murha. Tuonnoin kävi täällä muuan rikas karjakauppias Mährinmaasta lehmiä ostamassa. Hänellä oli paljon rahaa mukana. Kaunis Klaara ja hänen henttunsa, tuo karjapaimen näetsen, yksissä neuvoin murhasivat sen karjanostajan ja heittivät ruumiin Hortobágyin jokeen. Hevospaimen, joka myöskin oli mieltynyt tyttöön, sattui näkemään heidän tekonsa. Sentähden he ensin antoivat hänellekin osan rosvoamistaan rahoista, mutta myrkyttivät hänet sitten tehdäkseen hänet vaarattomaksi.
— Eikö tuota karjapaimenta olekkaan otettu kiinni? — kysäisi suutari ällistyen.
— Otettaisiin, jos saataisiin. Mutta se on kadonnut tietymättömiin. Santarmit ovat liikkeellä häntä pustalta etsimässä. Häntä on jo julkisesti peräänkuulutettu. Hänen ulkomuotonsa on kaikkien tiettäväksi ilmoitettu. Itsekin olen sen lukenut. Sata taalaria luvataan palkinnoksi sille, joka hänet saa kiinni ja tuo elävänä lain kouriin. Minä kyllä miehen tuntisin!
Jos Frans Laczan sijassa tässä nyt olisi istunut Santeri Decsi, niin olisi tästä voinut syntyä aika himphamppu. Olihan ihan tarjolla mainio teatteritemppu. Ei muuta kuin lyödä mäjähyttää lyijypäisellä kepillä pöytään, työntää tuoli takaa kumoon ja karjaista joukkoon: "Minä olen sama mies, jonka peräänkuulutetaan! Kuka haluaa nyt ansaita sata taalaria?"
Koko seura olisi pötkäissyt pakoon, kuka kellariin, kuka uuniin.
Mutta karjapaimenella ei ole sitä luontoa. Hän on tottunut lapsuudesta järkevään, maltilliseen menettelyyn. Sarvikarjasta hän sen on oppinut.
Kysäisi vain kyynäspää pöydän nojassa matamilta:
— Tuntisiko matami todellakin tuon virallisen kuulutuksen johdolla sen karjapaimenen?
— Jottako tuntisinko häntä? Miksen tuntisi? Monta kertaa on hän käynyt luonani saippuata ostamassa.
Nyt katsoi hevoskauppiaskin parhaaksi puhua tietonsa
— Mutta kuulkaas, matami hyvä, mitä karjapaimen saippualla tekee? Heillähän on kaikilla siniset paidat ja housut, jotka eivät saippuata kaipaa, vaan rasvassa ne pojat liinavaatteensa keittävät.
— No olipa tuokin jotain olevinaan! Kaikkia pitää kuulla! Eikö saippuaa käytetäkkään muuhun kuin pesuun, vai kuinka? Vai eivätkö karjapaimenet ajakkaan partaansa? Pitääkö karjapaimen sellaista pitkää partaa kuin mikäkin juutalainen kaupustelija?
Koko seura remahti nauramaan nolatulle viisastelijalle.
— Minuako tarkoititte? — ärähteli hevosmies.
Karjapaimen kysäisi taas tyynellä äänellä saippuamatamilta:
— Tiedättekö tuon rikollisen paimenen nimeä?
— Miksen tietäisi. Mutta kun ei tule nyt kielelleni. Tiedän sen yhtä hyvin kuin oman sikiöni. Nimi on juuri kielen päässä, mutta…
— Eikös se ole Laczan Franssi?
— Niin, niin on! Laczan Franssi se on, hitto vieköön! Nyt jo muistan.
Ehkä tekin tunnette miehen?
Mutta paimen ei nytkään ilmoittanut, että tunsi tuon miehen yhtä hyvin kuin oman isänsä ainokaisen pojan, vaan kopisti levollisena piippunsa perät kouraan, pani pesään uutta tupakkaa, nousi seisomaan, laskien tukevan keppinsä tuolin nojalle merkiksi, että se on häntä varten, jottei kenkään muu menisi siihen istumaan, ja astui sytytettyään piippunsa pöydällä palavasta ainoasta kynttilästä ulos vierastuvasta.
Sisään jääneet rupesivat tuomaan julki hänestä tekemiänsä havaintoja.
— Tuota miestä näkyi jokin raskas kuorma painavan.
— Ei hänen katsantonsa minuakaan miellyttänyt.
— Ehkäpä tiesi mies jotain hevospaimenen murhaamisesta.
Hevoskauppias taasenkin onnettomuudekseen puuttui toisten keskusteluun:
— Arvoisat herrat ja naiset! Tahdon vain nöyrimmästi julkilausua itse tekemiäni havaintoja. Eilen iltapäivällä kävin Ohatin pustalla hevosia ostamassa ja näin siellä tuon kuolleeksi ja myrkytetyksi mainitun Santeri Decsin niin raittiina ja terveenä kuin eheä omena; itse hän oli suopungilla ottamassa kiinni myytäviä hevosia laumasta. Se on niin totta kuin elän.
— Katsoppas sitäkin sen vietävää! Aikoo tässä vielä meitä eksyttää valheillaan, — murisi suuttuneena koko seura. Mutta kyllä hän siitä saikin. Ei muuta kuin niskasta kiinni ja hyvää kyytiä ulos tuvasta.
Näin ulos heitettynä tämä matkamies pihalla rähjääntynyttä hattuansa laitellen mökötteli itsekseen, tehden tapauksesta johtopäätöksiä:
— Miksi minulle tämä? Mitä juutalainen totuudella?
Karjapaimen taasen meni laumansa luo ja käski mähriläisten miesten vuorostansa mennä juomatupaan ottamaan myöskin viinilasin. Siellä on hänen tuolinsa vapaana, se jonka nojassa hänen keppinsä on; sillä aikaa lupasi hän vartioida karjaa.
Tällä välin otti hän kedolta palan "orvonturvetta" ja kätki sen päällysviittansa hihaan.
Mitä hän sillä tarkoitti?