Kenilworth I-II

KENILWORTH I-II

Kirj.

Walter Scott

Englanninkielestä suomentanut Vihtori Lehtonen

WSOY, Porvoo, 1912.

ALKULAUSE.

Harva suuri kirjailija on niin kokonaan sen maaperän tuote, josta hän on noussut, ja harva on niin täydellisesti pysynyt uskollisena synnyinseudulleen ja sen muistoille kuin historiallisen romaanin uudistaja Walter Scott.

Hän oli ikivanhaa skotlantilaista rajamaa-heimoa, kuuluisaa taisteluistaan eteläisiä valloittajanaapureitaan vastaan, kuuluissa kiivaudestaan, urhoudestaan ja isänmaanrakkaudestaan. Monta sankaria oli tuo uljas heimo synnyttänyt, ja monet tarinat ja kansanlaulut kulkivat heidän urotöistään. Tietäjiä ja oppineitakin oli heidän joukossaan, ja Dantekin panee erään kuuluisan noidan Mikael Scotin »Helvettiinsä» synneistään kärsimään.

Ikänsä kaiken oli Scottien suku asunut maalla, vuoristossa, sotien, ryöstellen, metsästellen. Walter Scottin isä oli ensimäinen, joka lakimiehenä muutti kaupunkiin, mutta kahdeksantena kahdestatoista lapsesta 15 p. elok. 1771 syntynyt Walter lähetetään iso-isänsä luo maalle virkistymään ja voimistumaan, hänen oikean jalkansa kun halvaus oli lyönyt rammaksi.

Vaikkei jalalle enään koskaan parannusta löytynytkään, merkitsi kuitenkin Walterin lapsuusaikainen oleskelu maalla, keskellä sukunsa linnojen raunioita ja niihin liittyviä tarinoita paljon hänen tulevalle elämäntehtävälleen. Paimenten kanssa kulki hän metsissä ja kedoilla, kuunnellen heidän ikivanhoja laulujaan, kiipeillen vuorille ihailemaan suurenmoisia näköaloja ja saaden linnojen ja luostarien raunioissa sieluunsa sen muinaisajan värähdyksen, joka hänestä teki historiallisen romaanin uudistajan ja suurimman edustajan.

Scottin koko vastaisella elämällä ja toiminnalla onkin tästä lähtien vain kolme läheistä juurta: heimo eli »clan», rajamaat eli Skotlanti! Niiden vanhoja balladeja käy hän innostuneena keräämässä kansan suusta, risteillen synnyinseutunsa halki ja poikki ja julkaisten niitä 1802-1803 kolme nidettä nimellä »The Border Minstrelsy». Ja kun hän sitten ryhtyy itsenäiseen säesepittelyyn, ovat hänen pitempien kertovaisten runoelmiensa aiheina samaiset heimomuistot, perhetarinat, taistelut ja seikkailut, ja Englannin kuolleeseen opettavaiseen runouteen pulpahtavat sellaiset raikkaat lähteet kuin »The Lay of the Last Minstrel» (1805), »Marmion» (1808), »The Lady of the Lake» (1810), »Rokeby» (1812) ynnä monet muut, herättäen isänmaallisella hartaudellaan, kuvausvoimallaan ja uutuudellaan rajatonta ihastusta, ja muodostuen aineellisestikin ennen kuulumattoman tuottaviksi.

Jo v. 1805 oli Scott yrittänyt jättää tämän balladin ja romaanin välimuodon, kertovaisen runoelman, ja alkaa käsitellä samoja kotoisia aiheita suorasanaisesti. Kun hän sitten 1813 sattumalta löytää ensimäisen luonnoksensa, innostuu hän uudelleen, kyhää tavattoman lyhyessä ajassa kaksi nidettä lisää, ja niin oli melkein Scottin aavistamatta perustus laskettu uudelle historialliselle romaanille ja sen luojan ikuiselle maineelle. Waverley-kertomukset julaistaan v. 1814, ja kun menestys on aivan erinomainen kaikissa suhteissa, lähettää Scott jo seuraavan vuoden markkinoille Guy Manneringin, eikä siitä lähtien Scottin kuolemaan (1832) asti kulu ainoatakaan vuotta, jolloin ei hän julkaisisi ainakin yhtä, ell'ei paria kolmea romaania, paisuttaen siten 17 vuodessa 29 eri teoksensa nidosmäärän 74:ään! Seuraava luettelo, johon on lisättävä Scottin laaja toiminta eri kirjailijain teosten julkaisijana (Drydenin, Swiftin y.m.) ja heidän elämäkertojensa kirjoittajana, varsinaisena historiallisena kirjailijana (Napoleonin elämä 1827, kertomussarja Skotlannin historiasta j.n.e.), aikakauskirjojen avustajana, laki- ja virkamiehenä, suuren herraskartanon hoitajana, antaa meille jonkunlaisen käsityksen siitä aivan harvinaisesta tarmosta ja kyvystä, jota Scott osoitti niin hyvinä kuin pahoina päivinään:

1814. Waverley-kertomukset. 1815. Guy Mannering. 1816. The Antiquary; Tales of my Landlord, 1 (Black Dwarf, Old Mortality). 1817. Rob Roy. 1818. Tales of my Landlord, 2 (The Heart of Midlothian). 1819. Tales of my Landlord, 3. (The Bride of Lammermoor, Legend of Montrose); Ivanhoe. 1820. The Monastery; The Abbot. 1821. Kenilworth; The Pirate. 1822. The Fortunes of Nigel. 1823. Peveril of The Peak; Guentin Durward; St. Ronan's Well. 1824. Redgauntlet. 1825. Tales of The Crusaders (The Betrothed, The Talisman). 1826. Woodstock. 1827. Chronicles of the Canongate, 1 (The Two Drovers, The Highland Widow, The Surgeon's Daughter). 1828. Chronicles of the Canongate, 2 (The Fair Maid of Perth). 1829. Anne of Geierstein. 1831. Tales of my Landlord, 4 (Count Robert of Paris, Castle Dangerous).

Tällainen suunnaton tuotteliaisuus kävi mahdolliseksi vain Scottin rautaisen tarmon — »Lammermoorin morsian», ja »Montrosen Tarina» ja suurin osa »Ivanhoea» on saneltu kamalan vatsataudin kouristuksissa, keskeltä sydäntä vihlovien tuskahuutojen! — ja tavattoman muistin avulla.

Useimmat näistä romaaneista liikkuvat skotlantilaiskansallisella pohjalla, ja vain harvoin poikkeaa Scott vieraille maille, silloinkin useimmiten sitoen aiheensa isänmaahansa romaanin skotlantilaisen sankarin kautta (esim. Quentin Durward). Siten kykeni Scott niihin luomaan koko hehkuvan isänmaanrakkautensa ja Skottlannin vanhan historian perusteellisen tuntemuksensa sekä puhaltamaan niihin sekä sisäisesti että ulkonaisesti elävän hengen. Kun ennen oli historia historiallisissa romaaneissa ollut vain sivuseikkana, tekee Scott siitä nyt kaiken keskuksen, niin vapaasti kuin hän sitä muutoin käsitteleekin, vyörytellen silmiemme eteen muinaisten aikojen elämän, olot ja ihmiset ja pyrkimykset ja harrastukset värikkäin, vaikuttavin kuvin. Harrastettuaan jo varhaisesta lapsuudestaan lähtien muinaistiedettä, ihailtuaan kiihkeästi keski-aikaisten linnojen ja luostarien raunioita ja haaveiltuaan niiden tarinat ja kammiot asujineen eläviksi, rakastettuaan kaikesta sydämestään vanhoja kansantarinoita ja lauluja, pysyessään koko ikänsä horjumattoman uskollisena Skotlannin vanhoille tavoille ja laitoksille ja puolustaessaan niitä hurjasti kaikkia uudistuksia vastaan, siten taipuen ehdottomaan vanhoillisuuteen, oli Walter Scott kuin luotu muinaisten aikain kuvailijaksi ja niiden hengen tulkiksi. Hän ei enään edeltäjäinsä tavoin kyhäile vain loppumattomia perhe- ja kauhuromaaneja, hänellä ei rakkaus enää kohoa kaiken määräksi ja mitaksi: historiallinen elämä kaikkine ulkonaisine vivahduksineen, puvut, tavat, luonto, eri säädyt harrastuksineen anastavat nyt etusijan, ja mitä sielullisessa erittelyssä puuttuu, sen korvaa tämä elävä ulkonainen havainnollisuus. Yksityisen ihmisen ilot ja surut, hänen sydämensä kärsimykset ja taistelut eivät enään ole ainoana silmämääränä, vaan edustavat henkilöt nyt kukin aikaansa ja säätyänsä, samoin kuin kansa, tuo ennen niin halveksittu tekijä, kohoaa hyvin huomattavaan asemaan (vrt. esim. »Ivanhoea»). Näin luo Scott syvemmän, avaramman historiankäsityksen ja kohoaa yleisinhimilliseen merkitykseen, niin ahtaalla kansallisella alalla kuin hän pysyykin, ja hänen vaikutuksensa tämän käsityksen levittäjänä ja historiallisen romaanin isänä on romanttisen kirjallisuuden kaikkein huomattavimpia saavutuksia. Yli koko Europan leviävät hänen romaaninsa kulovalkeana, herättäen kaikkialla rajatonta ihastusta, hedelmöittäen ja tukien vastaavia pyrkimyksiä eri maissa ja valmistaen hänelle, missä ikinä hän liikkuikin, Lontoossa, Dublinissä, Pariisissa, Italiassa, Saksassa, ruhtinaalliset suosionosoitukset. Hänen syvä keskiajan ihailunsa, hänen vieno ritarirunoutensa, hänen romaaninrakennetta edistävät uudistuksensa (ylevän ja naurettavan sekoitus, vilkas, mehevä, usein murteellinen vuoropuhelu, elävä paikallisväri, kuvaavain pikkuseikkain runsaus j.n.e.), kaikki nämä saivat jäljittelijöitä niin Ranskassa kuin Saksassa, niin pohjoisessa kuin etelässä. Etenkin Ranskan romanttinen historiallinen romaani syntyy ja elää lyhyen aikansa kokonaan Walter Scottin merkeissä, ja kantavatpa vielä Sakari Topeliuksenkin meille kaikille tutut historialliset romaanit selviä jälkiä Walter Scottin vaikutuksesta, samoin kuin hänen romaaninsa ovat ensimäisiä, joita varsinaisen suomalaisen kirjallisuutemme luojat haluavat saada kielellemme käännetyiksi: Suonion kerkeästä kynästä lähtevät m.m. »Ivanhoe», »Lammermoorin morsian», »Quentin Durward», »Perthin kaupungin kaunotar» ja »Vanha tarina Montrosesta».

Tämä nyt suomennettu romaani, »Kenilworth», joka kolminiteisenä ilmestyi tammikuun alkupuolella v. 1821, kuuluu niihin harvoihin, jotka eivät liiku skotlantilaisella maaperällä, vaan englantilaisella. Scottin kustantaja ja ystävä, Constable oli näet edellisenä vuonna ilmestyneen Maria Stuartin historiaa käsitelleen »Apotti»-romaanin vastineeksi ehdottanut kuvausta hänen leppymättömän vihollisensa Englannin Elisabetin hallituskaudelta ja esittänyt »Suuren Armadan» häviötä sopivaksi lähtökohdaksi.

Mutta Scottin mielessä kangasteli aihe, joka oli viehättänyt häntä jo nuorukaisena, kun hän ystävänsä John Irvingin kanssa käveli iltaisin, päivän laki-opinnoista virkistyäkseen, Edinburghin ympäristössä kuutamomaisemaa ihailemassa ja kun hän ei saattanut väsyä toistelemaan ihaillun balladirunoilijan William Julius Micklen (1734-1788) »Cumnor Hall»-runon ensi säkeistöä, jonka vieno sointu oli hänet salaperäisesti lumonnut:

    »The dews of summer night did fall:
    The moon, sweet regent of the sky,
    Silver'd the walls of Cumnor Hall,
    And many an oak that grew thereby.»

    »Yö kastehensa lauhan loi,
    Ja kuuhut kirkkaan taivahan
    Cumnorin tornit hopeoi
    Ja monen tammen mahtavan.»

Micklen muutoin varsin keskinkertainen balladi esitti ylpeän
Leicesterin kreivin murhatuksi väitetyn ensimäisen puolison, Amy
Robsartin, valittamassa synkkää kohtaloaan, ja lopussa viitattiin hänen
kauheaan kuolemaansa.

Välittämättä Constablen vastaväitteistä pysyi Scott uskollisena tälle »ensi lemmelleen», ja käyttäen hyväkseen useita historiallisia lähteitä, kirjeitä, häväistyskirjoituksia, muistotarinoita, lauluja, loi hän lyhyessä ajassa omalla tavallaan romaanin onnettoman Amy Robsartin kohtalosta, saavuttaen sillä jälleen tavattoman menestyksen.

Sanomme »omalla tavallaan», sillä Scott »käytteli historiaa niinkuin Turner maalasi luontoa»: hän seuloi ja järjesteli ja yhdisteli tapauksia ja aikamääriä omien tarkoitustensa mukaisiksi, välittämättä ehdottomasta historiallisesta totuudesta. Niinpä panee hän »Woodstock»-romaanissaan Shakespearen kuolemaan kahtakymmentä vuotta aikaisemmin kuin hän todellisuudessa kuoli, kun hän taas tässä, »Kenilworthissa», esittää Shakespearen jo 1575:n tienoilla kirjoittaneen »Myrskyn» ja »Kesä-yön unelman», kun tämä tuleva suurmies silloin vielä juoksenteli Stratfordin katuja. Amy Robsart taas kuoli jo syyskuussa v. 1560, paljoa ennen kuin Maria Stuart pakeni Englantiin, missä hän romaanin mukaan on ollut jo 7 vuotta Elisabetin vankina, ja paljoa ennen kuin Shakespeare yleensä kykeni kirjoittamaan mitään. Amyn kuoleman syyksi ilmoitettiin virallisesti putoaminen portaita alas ja salaisesti väitettiin siksi väkivaltaista pitelyä, kun taas Scott antaa hänen suistua kamalasta salaluukusta pohjattomaan kuiluun.

Itse asiassa on kysymys Amyn kuoleman tavasta ja Leicesterin ja Elisabetin osallisuudesta siihen tai heidän tietoisuudestaan siitä hyvin sekava, eikä sitä ole voitu vielä tyydyttävästi ratkaista. Mutta Scott, niin ankara Stuart-mielinen ja skotlantilainen kuin hän olikin, ei anna syytöksen varjonkaan langeta Elisabetiin, vaan esittää hänet päinvastoin aivan tietämättömäksi Leicesterin koko avioliitosta, vaikka hän ehdottomasti sen tiesi, jopa näyttävät hänen onnetonta kilpailijatartaan vastaan suunnitellut murhahankkeetkin olleen hänellä selvillä.

Poistaen näin kaiken ulkonaisen tahran Elisabetin luonteesta, kuvaa Scott tämän viisaan, tarmokkaan kuningattaren vaikuttavaksi, milloin leijonamaisen voimakkaaksi ja kiivaaksi, milloin taas naisellisen heikoksi kaikkivaltiaan rakkauden orjaksi.

On sanottu, ettei Scott, päinvastoin kuin Goethe, onnistu niin hyvin naisten kuin miesten kuvailemisessa. Hän kunnioitti niin suuresti entisaikain naisia ja heidän satuhämäräistä olentoansa, että useimmat hänen naisistaan ovat kuin keskiaikaisia pienoismaalauksia, kauniita, liikuttavia, hentoja, mutta vailla yksilöllisyyttä ja voimaa.

Ja tämän »Kenilworth»-romaanin Elisabet onnistuukin niin hyvin ehkä juuri siksi, että hänessä on jonkunlaista miehekästä pontevuutta ja miehekästä itsensähillitsemiskykyä, mitkä ominaisuudet taas kokonaan puuttuvat hänen heikkotahtoiselta rakastajaltaan. Onpa onnettomassa Amyssakin melkoinen määrä tuota samaa rohkeata päättäväisyyttä ja arkaa kunniantuntoa, jotka syöksevät hänet perikatoon, mutta jotka samalla hankkivat hänelle meidän sydämellisen myötätuntomme.

Romaanin mieshenkilöistä on Scott Rikhard Varneyn kaltaista tunnotonta, paatunutta konnaa luodessaan melkein liiaksikin muistellut Shakespearen Iagoa, kun taas toiset, esim. Tressilian, jäävät vain kalpeiksi, voimattomiksi haamuiksi, ja kun toiset, esim. Flibbertigibbetin latinaviisas opettaja ja mestari Mumblazen, ovat vain toisintoja »Guy Manneringin» naurettavanliikuttavasta koti-opettajasta. Ylen ovela kääpiö Flibbertigibbet kuuluu suorastaan tekotapaan, mutta luo muutoin paljon elävyyttä ja hauskuutta romaanin raskaanpuoleiseen rakenteeseen.

Kokonaisuutena on tämä romaani Scottin parhaimpia, erittäinkin juuri mitä tulee sielullisen huomioinnin terävyyteen, samalla kun se sisältää mitä oivallisimpia ja jännittävimpiä näyttämöllisiä kohtauksia — muistakaamme vain esim. suurta Leicesterin ja Sussexin sovituskohtausta, Amyn ja Elisabetin kohtausta Kenilworthin puutarhassa —, eloisia, kerrassaan meheviä ja kansanomaisia vuoropuheluja, kauniita luonnonkuvauksia, niin kuin koko kertomistapakin on Scottille ominaisesti viehättävää, hienosti pilailevaa ja notkeata.

Muutoin ei Scott suinkaan laatinut romaanejaan tarkan, kaikin puolin harkitun ja sopusuhtaisen suunnitelman mukaan — mikä tavattoman kiireen takia ehkä olisi ollut mahdotontakin — vaan lähti kirjoittamaan hurjaa kyytiä, usein alussa tietämättä, miten lopussa tulisi käymään. Tätä tapaansa, joka suuresti muistuttaa George Sandin niin ikään suunnitelmatonta, vain kynän oikuista riippuvaa romaaninrakennetta, kuvailee Scott seuraavasti:

»Minulla ei ole usein pienintäkään aavistusta, miten johtaisin tapaukset loppuunsa, vaan olen aivan samassa asemassa kuin muinen vierailla seuduilla eksyessäni. Minä kiiruhdin aina miellyttävintä tietä eteenpäin ja joko huomasin sen lyhyimmäksi tai tein sen siksi. Niin käy minun myös kirjoittaessani. Minä en ole koskaan voinut laatia suunnitelmaa, enkä, jos sen olen laatinutkin, seurata sitä. Kirjoittaessa venyivät toiset kohdat pitkiksi, toisia lyhennettiin tai jätettiin kokonaan pois, ja henkilöistä tehtiin tärkeitä tai merkityksettömiä, ei suinkaan niiden aseman mukaan teoksen alkuperäisessä luonnoksessa, vaan sen menestyksen (tai menestyksen vastakohdan) mukaan, jolla minä havaitsin voivani niitä kuvata. Minä pyrin vain tekemään viehättäväksi sen, mitä juuri kirjoitin ja jätin kaiken muun kohtalon huomaan.»

Ja kun vielä lisäksi käsikirjoitus lähetettiin samana päivänä painoon ja teos valmistui yhtärintaa käsikirjoituksen kanssa, ei ole lainkaan ihmetteleminen, että romaanit alussa ovat yksinkin hyvin laveita ja pitkällisiä, sitten lopussa, kun säädetyt kolme nidettä ovat paisuneet kyllin vahvoiksi, supistuakseen yht'äkkiä ja pudottaakseen ratkaisun kuin pilvistä. Niinpä tulee kaiketi »Kenilworthissakin» Amyn surullinen kuolema monenkin lukijan mielestä hyvin äkki-arvaamatta ja valmistelematta, ikäänkuin olisi tekijä, kerran sanottavansa tyhjennettyään, oikein nauttinut siitä romanttisesta joukkomurhasta, jonka hän lopussa toimittaa.

Moinen tuotantohelppous olikin Scottille erinomaisen tarpeellinen, etenkin hänen elämänsä loppu-aikoina, jolloin suunnaton velkataakka oli hänen kannettavanaan. Hänen keski-aian ihailunsa ja heimokunnioituksensa ei näet tyytynyt pelkkään romaanihaaveiluun ja kirjalliseen uudestasynnyttämiseen, vaan halusi hän myöskin käytännössä toteuttaa unelmansa. Niin kuin hän rajattomasti kunnioitti ja rakasti »heimonsa» päällikköä ja johtajaa, Buccleuchin herttuaa, halusi hänkin hartaasti perustaa mahtavan haaran mahtavaan sukuunsa ja hankkia sille komean sukulinnan ja avarat alueet, jott'ei se hajaantuisi kaikkiin maailman ääriin. Siinä tarkoituksessa ostaa hän kotiseudultaan maa-alueen toisensa jälkeen, rakentaa niiden keskustaksi vuosien mittaan vanhanaikuisen »Abbotsfordiksi» nimittämänsä linnan, keräten sinne kaikenlaista historiallista muistotavaraa, viettäen siellä komeata, vieraanvaraista elämää oikein keskiaikaisilla menoilla harjoitettuine metsästyksineen, kalastuksineen ja elojuhlineen ja istuttaen intohimoisella hartaudella puita paljaiden vuorenrinteiden somisteiksi.

Tämä kaikki maksoi paljon, vaikka Scott paljon ansaitsikin, niin kirjailemisellaan kuin viroillaankin. Ja hän olisi ehkä näistä menoista omin avuin selvinnytkin, ellei hän yhä enenevässä ansaitsemis- ja tuhlaamishalussaan olisi ryhtynyt liikeasioihin perehtymättömien ja huikentelevaisten Ballantyne-veljesten salaiseksi yrityskumppaniksi kirjainpainamisen ja kustantamisen alalla — julkisesti ei kuninkaan lyömän ritarin ja skotlantilaisen aatelismiehen sopinut alentua liikettä harjoittamaan: salanimillä julkaisi hän enimmät romaaninsakin! Asioita hoidetaan niin huolimattomasti, ryhdytään niin uhkarohkeihin yrityksiin ja sitoumuksiin, että Scott 17 p. tammik. 1826 huomaa kantavansa 3 miljoonan markan velkataakka niskassaan.

Mutta hän ei suostu vararikkoon, vaan oikean ylimyksen tarmolla ja sitkeydellä, ylimyksen, jolle tahraton maine ja sukuperinnöt ovat henkeä kalliimmat, alkaa hän nyt epätoivoisen taistelun velkojainsa tyydyttämiseksi. Entinen iloinen ja uljas elämä lakkaa, Scott istuu kirjoituspöytänsä ääressä aamusta iltaan, kyhäten herkeämättä romaaneja ja historiallisia teoksia ja saadenkin jo melkoisen osan sitoumuksistaan suoritetuksi. Mutta hän oli iskun kohdatessa jo 55 vanha, entinen luomisilo ja ajatuksen kerkeys ovat poissa, ja romaanit huononevat huononemistaan, kunnes kuolema, vihdoin turhan Italiaan tehdyn terveysmatkan jälkeen vapauttaa väsyneen raatajan kaikista vaivoista Abbotsfordissa 21 p. syysk. 1832.

»Vaivat: ovat menneet, mutta kunnia ei kuole.»

Suomentaja.

I Luku.

    Majalan isäntänä maani tunnen,
    Ja niitä tutkin; niin, ja tarkoin tutkin.
    Iloiset vieraat aurojani ajaa,
    Viheltäin pojat sadon kotiin korjaa,
    Tai muutoin varstain kalsketta en kuule.

Uusi majatalo.

Kertojilla on se etu-oikeus, että he saavat sijoittaa tarinansa alun johonkin majataloon, tuohon kaikkien matkustajain vapaaseen yhtymäpaikkaan, missä jokainen saa olla ja elää oman luontonsa mukaan, tapojen kahleista välittämättä. Tämä etu-oikeus on erikoisen mukava silloin kun tapahtuma on asetettava iloisen Englannin vanhoihin aikoihin, jolloin vieraat eivät niin sanoaksemme olleet ainoastaan isännän asuintovereita, vaan hänen pöytäkumppaneitaan ja satunnaisia seuralaisiaan; isäntä olikin tavallisesti henkilö, joka anasti itselleen muutamia erikoisvapauksia, jonka käytös oli miellyttävä ja joka oli aina hyvällä tuulella. Hänen johdossaan joutuivat seurueen erilaiset luonteet piankin vastakkain, ja ennen pitkää heitti kukin kuusivanteellista juomahaarikkaa tyhjennellessään kaiken teeskentelyn tiekseen ja käyttäytyi kumppaneitaan ja isäntäänsä kohtaan vapaasti kuin vanha tuttava ikään.

Cumnorin kylä, joka oli noin kolmen, neljän peninkulman päässä Oxfordista, ylpeili kuningatar Elisabetin kahdeksantenatoista hallitusvuotena mainiosta, vanhan ajan leimaa kantavasta majatalostaan, jota hoiti, tai pikemminkin halliisi Giles Gosling, hyvänluontoinen, verrattain pyöreävatsainen mies; ikää oli hänellä viisikymmentä vuotta, ehkäpä enemmänkin; hän oli kohtuullinen laskuissaan ja nopea maksuissaan; lisäksi oli hänellä oivallinen viinikellari, terävä äly ja kaunis tytär. Sitten Southwarkin »Asetakin» isännän, vanhan Harry Baillien aikojen ei kukaan ollut Giles Goslingia paremmin osannut miellyttää kaikenlaatuisia vieraita; ja niin suuri oli hänen kuuluisuutensa, että jokainen, joka kävi Cumnorissa kastamatta kaulaansa iloisessa »Mustassa Karhussa», osoitti olevansa täydelleen välinpitämätön matkustajanmaineestaan. Yhtä hyvin olisi joku maalainen saattanut palata Lontoosta kuningasta tai kuningatarta näkemättä. Cumnorilaiset olivatkin ylpeitä majatalonsa isännästä, ja heidän majatalonsa isäntä oli ylpeä talostaan, juomatavaroistaan, tyttärestään ja itsestään.

Tälle kunnon miehelle kuuluvan majatalon pihassa laskeutui muuan matkustaja illan hämärtyessä satulasta, antoi hevosensa, joka näytti kulkeneen pitkän matkan, tallirengin huostaan ja teki erinäisiä kysymyksiä, jotka herättivät seuraavan keskustelun iloisen »Mustan Karhun» palvelijain välillä.

»Hohoi! Jussi Juomanlaskija!»

»Entä sitten, Wiljami Varsanharjaaja?» vastasi väljään nuttuun, palttinakaatioihin ja viheriään esivaatteeseen puettu tappimies, näyttäytyen puoliksi ovessa, joka ilmeisesti johti johonkin ulkokellariin.

»Täällä muuan herrasmies tiedustelee, lasketko Sinä hyvää olutta», jatkoi tallirenki.

»Peijakaspa minut muutoin perisi», vastasi juomanlaskija, »koska meidän ja Oxfordin väliä on vain neljä peninkulmaa. — Totta maarian: ell'ei minun olueni kajahtaisi ylioppilasten päähän, niin kajahtaisipa pian minun kallooni heidän tinatuoppinsa.»

»Sanotteko sitä oxfordilaiseksi todistelu-opiksi?» puuttui puheeseen vieras, joka nyt oli hellittänyt hevosensa suitsista, paraillaan lähestyen majatalon ovea, missä häntä tuli ottamaan vastaan Giles Gosling itse kaikessa pyylevyydessään.

»Todistelu-opistako Te täällä puhutte, herra Vieras?» virkkoi isäntä; »no, jos niin on laita, niin huomatkaapa tämä iskevä johtopäätelmä:

    »Hevonen talliin heinille,
    Herra lieden luo viinille.»

»Amen! kaikesta sydämestäni, hyvä isäntä», vastasi vieras; »pankaapa pöydälle neljännes parasta kanadalaistanne ja auttakaa minua vahvasti sen tyhjentämisessä?»

»Näytättepä Te totisesti olevan vasta aapispoikia aivan, herra Matkustaja, kun kutsutte isäntäänne avuksi sellaisen pikkusiemauksen voittamiseen kuin neljännes mesiviiniä — olisipa kysymys kokonaisesta isosta mitasta, niin saattaisitte ehkä tarvita minun naapurillista apuani ja kuitenkin käydä vielä aika ryyppymiehestä.»

»Älkäähän siitä huolehtiko», virkahti vieras, »minä olen kyllä tekevä velvollisuuteni kuten tuleekin miehen, joka on vain viiden peninkulman päässä Oxfordista; sillä enpä ole tullut Marsin tantereilta joutuakseni häpeään Minervan opetuslasten joukossa.»

Hänen näin puhuessaan saattoi majatalon isäntä vieraansa runsain kohteliaisuudenosoituksin erääseen suureen, matalaan huoneeseen, missä istui ennestään useita henkilöitä eri ryhmissä; nämä joivat, nuo pelasivat korttia, toiset veistivät juttua ja toiset, joita asiat vaativat nousemaan varhain seuraavana aamuna, päättelivät illallistansa ja sopivat huonemiehen kanssa yösijoistaan.

Vieraan astuminen tupaan hankki hänelle sen yleisen ja häikäilemättömän tarkastelun, joka kuuluu tapoihin moisissa tilaisuuksissa. Tarkastelu johti seuraaviin tuloksiin: — Vieras oli niitä miehiä, jotka, huolimatta siitä, että heidän ruumiissaan ei ole varsinaista vikaa eikä kasvoissaan mitään erikoisesti epämiellyttävää, eivät kuitenkaan ole kauniita, niin että joko sitten heidän kasvojensa ilme, heidän äänensä sointu tai heidän ryhtinsä ja käyttäytymisensä sellaisenaan herättää vastenmielisyyttä heidän seuraansa. Vieraan esiintyminen oli uljasta, vaikkeikaan suoraa, ja hän näytti innokkaasti ja hätäillen vaativan itselleen sitä huomaavaisuuden ja kunnioituksen määrää, jonka hän pelkäsi unohdettavan, ell'ei hän joka hetki olisi muistuttanut oikeudestaan. Hänen pukunaan oli ratsastusviitta, joka avattuna päästi näkyviin hienon, punoksin koristellun ihokkaan; uumenillaan oli hänellä puhvelinnahkainen vyö, josta riippui lyömämiekka ja pari pistoolia.

»Te kuljette hyvin varustettuna, herra», sanoi isäntä, heittäen silmäyksen matkustajan aseihin laskiessaan pöydälle tämän tilaaman höysteviinin.

»Niinpä kyllä, hyvä isäntä; minä olen havainnut ne tarpeellisiksi vaaran hetkellä, enkä minä nykyaikaisten ylimysten tavoin heitä seuralaisiani nurkkaan heti kun ne eivät enään ole välttämättömiä.»

»Jopa jotakin, herraseni!» vastasi Giles Gosling; »sitten Te taidattekin tulla Alankomaista, peitsen ja väkipyssyn pesästä.»

»Minä olen ollut ylhäällä ja alhaalla, ystäväiseni, leveällä ja lavealla, kaukana ja lähellä; mutta tyhjennänpä nyt tässä lasin mesiviiniä terveydeksesi — täytä Sinäkin pikarisi ja vastaa maljaani; ja jos viinisi on ylivertaisen alapuolella, niin saat juoda sen sellaisena kuin olet sen laittanut.»

»Ylivertaisen alapuolella?» ihmetteli Giles Gosling, vetäen siemauksen maljasta ja maiskutellen huuliaan kuvaamattoman nautinnon merkiksi. »Minä en ymmärrä mitään Teidän ylivertaisistanne, mutta tällaista viiniä ei minun tietääkseni saa 'Kolmen Kurjen' viinikaupastakaan; ja jos Te löydätte parempaa tavaraa Xeresistä tai Kanarian saarilta, en minä enää koskaan halua kajota pikariin enkä penniin. Pitäkääpä vain sitä valoa vasten ja Te näette pienten poreiden tanssivan kultaisessa nesteessä kuin tomun auringon valojuovassa. Mutta mieluumminpa totisesti laskisin viiniä kymmenelle maanmoukalle kuin yhdelle matkamiehelle. — Toivon viinin maistuvan Teidän Arvoisuudellenne?»

»Se on puhdasta ja miellyttävää, hyvä isäntä; mutta päästäksenne tuntemaan oikein hyvän nesteen makua, täytyisi Teidän juoda sitä siellä, missä viini kasvaa. Uskokaa minua: espanjalaisenne on liian viisas lähettääkseen Teille itse rypäleen sielun. Tämä juoma esimerkiksi, jota Te pidätte niin erinomaisena, olisi vain kurjaa moskaa Corunnassa tai Porto S:ta Mariassa. Teidän pitäisi matkustaa, hyvä isäntä, jos Teidän mieli tunkeutua syvemmälle tynnyrien ja juomakannujen salaisuuksiin.»

»Totta tosiaan, herra vieras», penäsi Giles Gosling, »jos minun pitäisi matkustaman vain tullakseni tyytymättömäksi kotoisiin tavaroihin, niin tekisinpä luullakseni täydellisen hölmön työn. Muuten takaan minä Teille, että moni typerä houkko saattaa nyrpistää nenäänsä mitä parhaimmalle juomalle, vaikkei hän olisi ikänään liikahtanut Vanhan Englannin savusta; ja niinpä minä yhä kiitän kotipuoleni antimia.»

»Se johtuu vain Teidän alhaisesta katsantokannastanne, hyvä isäntä», sanoi vieras; »olen varma siitä, ett'eivät kaikki kyläläisenne ajattele niin ahdasmielisesti. Teidän joukossanne on, sen rohkenen vakuuttaa, useita uljaita veikkoja, jotka ovat suorittaneet Virginian matkan tai ainakin kierrelleet Alankomaissa. Suomikaahan hieman muistianne. Eikö Teillä ole ulkomailla ketään ystävää, josta Te mielellänne kuulisitte uutisia?»

»Totta totisesti, herraseni, ei ainoatakaan», vastasi isäntä, »sen jälkeen kun tuo rehentelevä Drysandfordin Roope ammuttiin hengiltä Brillin piirityksessä. Vieköön piru sen väkipyssyn, joka kuulan lähetti, sillä eipä ollut koskaan iloisempi veitikko kallistellut maljaa keski-yön aikaan! Mutta hän on nyt kuollut ja kuopattu, enkä minä tunne en sotilasta enkä matkamiestä, sotilaan tositoveria, josta antaisin kuorittua keitto-omenaakaan.»

»Kautta pyhän messun, sepä on kummallista. Mitä! niin monta uljasta Englannin miestä harhailee vierailla mailla, eikä Teillä, joka näytätte olevan arvohenkilöitä, ole ainuttakaan ystävää taikka sukulaista heidän joukossaan?»

»No, jos Te sukulaisista puhutte», vastasi Gosling, »niin oli minulla muuan aika rasavilli sukulaiseksi, joka lähti täältä kuningatar Marian viimeisenä hallitusvuotena; mutta parempi hänen hukkuneena kuin löytyneenä.»

»Älkää puhuko niin, ystäväiseni, ell'ette ole saanut hänestä huonoja tietoja viime aikoina. Moni hurja varsa varttuu ajan oloon jaloksi sotaratsuksi. — Saanko luvan kysyä hänen nimeänsä?»

»Mikael Lambourne oli hänen nimensä», vastasi »Mustan Karhun» isäntä; »hän oli sisareni poika — vaikka yhtä vähänpä tuottaa huvia sen nimen kuin sen sukulaisuudenkin muisteleminen.»

»Mikael Lambourne!» huudahti vieras, ikäänkuin muistiaan ponnistellen. »Mitä, Tekö ette haluaisi olla sukulaisuussuhteissa Mikael Lambournen, sen uljaan soturin kanssa, joka käyttäytyi niin urheasti Venlon piirityksessä, että kreivi Moritz kiitti häntä koko sotajoukon edessä? Häntä mainittiin kaikkialla uljaaksi englantilaiseksi soturiksi, vaikkeikaan hänen tietty olleen suurta sukua.»

»Hän on tuskin voinut olla minun sisareni poika», vastasi Giles
Gosling, »sillä hän oli arka kuin peltokana muuhun paitsi pahantekoon.»

»Oh, monen miehen rohkeus kasvaa sodassa», puolusti vieras.

»Saattaapa olla niinkin», myönsi isäntä, »mutta minun nähdäkseni olisi meidän Mikkomme sodassa menettänyt senkin vähän uljuuden, mitä hänellä oli.»

»Se Mikael Lambourne, jonka minä tunsin», jatkoi matkustaja, »oli reipas veitikka — kulki aina iloisena ja hyvin puettuna ja iski silmänsä kuin haukka somiin neitosiin.»

»Meidän Mikkomme», vastasi isäntä, »näytti aina koiralta, jonka häntään on sidottu kalikka, ja hänen takkinsa repaleet toivottelivat toisilleen hyvää päivää.»

»Oh, moni mies hankkii itselleen hyvät vehkeet sodassa», vastusti vieras.

»Meidän Mikkomme», vastasi isäntä, »kykeni paremminkin puhaltamaan nuttunsa vanhojen vaatteiden myymälästä, omistajan sattuessa katsahtamaan toisaalle; ja mitä Teidän mainitsemaanne haukan silmään tulee, niin iski se enimmäkseen minun karkuteille joutuneihin lusikoihini. Hän oli juomanlaskijan apulaisena tässä siunatussa talossa neljännesvuoden; ja jos hänen laskuvirheensä, kelvottomuutensa, erehdyksensä ja koirankurinsa olisivat jatkuneet vielä kolme kuukautta, olisin minä saanut kiskoa alas osoitekilpeni, sulkea taloni ja uskoa avaimet paholaisen huostaan.»

»Kaikesta tästä huolimatta tulisitte Te sentään kai surulliseksi», jatkoi matkustaja, »jos minä kertoisin Teille Mikko Lambournen saaneen kuolettavan luodin rykmenttinsä etunenässä valloittaessaan erästä linnoitusta Maestrichtin lähellä?»

»Surulliseksiko! — sehän olisi mieluisin uutinen, mitä hänestä koskaan voisin kuulla, koska näin saisin varmuuden siitä, ett'ei hän ole joutunut hirsipuuhun. Mutta jättäkäämme hänet Herransa huomaan — minä epäilen, ett'ei hänen loppunsa ole koskaan tuottava sellaista kunniaa hänen ystävilleen: jos niin kävisi, sanoisin minä kaikesta sydämestäni — (tässä kulautti hän kurkkuunsa toisen pikarillisen höysteviiniä) — rauha hänen tomullensa!»

»Vaiti, mies», varoitti matkustaja, »älkää lainkaan pelätkö, ett'ei sisarenne poika Teille vielä kunniaa tuottaisi, erittäinkään jos hän on se Mikael Lambourne, jonka minä tunsin ja jota minä rakastin melkein tai täydelleen niin kuin itseäni. Voisitteko ilmoittaa mitään merkkiä, josta voisin tuntea, ovatko he tosiaankin yksi ja sama mies?»

»En nyt surmaksenikaan muuta muista», vastasi Giles Gosling, »kuin että meidän Mikon vasempaan olkapäähän oli poltettu hirsipuun kuva, koska hän oli varastanut Hogsditchin Snort-muorin hopeaisen viinimaljan.»

»Sen Sinä, eno, valehtelet roiston lailla», karjaisi vieras, työntäen sivuun kankeata kaulustaan ja vetäen ihokkaansa reunaa niskaltaan ja olkapäiltään; »tänä jumalan päivänä on minun olkapääni yhtä koskematon kuin Sinunkin.»

»Mitä, Mikkoko, poika — Mikkoko!» huudahteli isäntä; — »oletko Sinä siinä tosiaankin? No jo minä sitä tämän puolisen tuntia ajattelinkin, sillä enpä tunne ketään toista ihmistä, joka olisi puoliksikaan niin paljoa Sinusta välittänyt. Mutta jos, Mikkoseni, olkapääsi on niin koskematon kuin sanot, niin myönnäppä toki, että serkku Ruoskanen, teloittaja, käytteli sääliä toimessaan ja merkitsi sinut jäähtyneellä raudalla.»

»Heretkää jo, enoseni, joutavista pilapuheistanne. Säästäkää ne happaman oluenne mausteiksi ja näyttäkää, millaisen tervetuliaisjuhlan Te valmistatte sukulaisellenne, joka on harhaillut maailmaa ristiin rastiin kahdeksantoista vuotta, joka on nähnyt auringon laskevan sinne mistä se nousee ja joka on kulkenut niin kauvas, että länsi on muuttunut idäksi.»

»Oletpa, Mikko, minun nähdäkseni tuonut kotiin retkiltäsi erään matkustajan ominaisuuden, jota varten sinun kaikkein vähimmin olisi tarvinnut maailmaa kiertää. Muistanpa Sinun muiden hyvien ominaisuuksiesi joukkoon kuuluneen senkin, ett'ei sopinut uskoa ainuttakaan sanaa, joka Sinun suustasi lähti.»

»Tässä on uskomaton pakana silmienne edessä, hyvät herrat!» huusi Mikael Lambourne, kääntyen tämän omituisen, enon ja sisarenpojan välille syntyneen kohtauksen näkijöihin, joista muutamat, kylässä syntyneinä, hyvin tunsivat hänen nuoruutensa kepposet. »Tätäpä sopii totta maarian sanoa cumnorilaisen syötetyn vasikan teurastamiseksi. — Mutta en minä, enoseni, tullutkaan ravalta enkä siankaukalolta, enkä minä välitä siitä, toivotatko minut tervetulleeksi, vaiko et; minulla on mukanani sellaista ainetta, joka toivottaa minut tervetulleeksi, menenpä minne tahansa.»

Näin puhuen kiskaisi hän taskustaan verrattain pulleaksi täytetyn kultakukkaron, jonka näkeminen vaikutti huomattavasti seurueeseen. Toiset pudistelivat päätänsä ja kuiskuttelivat keskenään, kun taas pari siekailemattomampaa alkoi äkkiä muistella häntä vanhaksi koulukumppaniksi, kyläläiseksi ja muuksi sentapaiseksi. Sen sijaan pari kolme vakavalta näyttävää henkilöä pudisteli yhä päätään ja läksi vihdoin majatalosta, viittaillen siihen, että jos Giles Gosling yleensä halusi menestyä siten kuin tähänkin asti, olisi hänen ajettava tuo jumalaton, tuhlaileva sisarenpoikansa uudelleen maailmalle niin pian kuin mahdollista. Gosling osoitti käytöksellään olevansa suuresti heidän mieltään, sillä yksinpä kullan näkeminenkin teki tähän kunnon mieheen heikomman vaikutuksen kuin yleensä hänen ammattitovereihinsa.

»Sukulainen Mikael», sanoi hän, »pistä pussi taskuusi. Sisareni pojalle ei pidä minun talossani laskua laitettaman illallisesta eikä yösijasta; sillä luulenpa ett'et Sinä halua kovin pitkälti viipyä seudulla, missä Sinut tunnetaan liiankin hyvin.»

»Mitä siihen asiaan tulee, enoseni», vastasi matkustaja, »niin kysyn minä sen suhteen neuvoa vain omilta tehtäviltäni ja tarpeiltani. Sillävälin haluan minä tarjota illallisen ja uniryypyt näille kelpo kyläläisille, jotka eivät olleet liiaksi ylpeitä tuntemaan Mikko Lambournea, entistä juomanlaskijan apulaista. Jos tahdotte antaa minulle rahallani mitä minä tarvitsen, niin hyvä se; — ell'ette, niin on tästä vain kahden minuutin kävelymatka 'Rumpujäniksen' ravintolaan, enkä minä usko naapurieni katsovan liian suureksi vaivaksi niin lyhyen matkan kulkemista minun seurassani.»

»Ei, Mikko», virkkoi hänen enonsa, »koska nyt kahdeksantoista vuotta on vierinyt pääsi ylitse ja koska minä uskon Sinun johonkin määrin parantuneen luonteesi puolesta, ei Sinun pidä lähtemän talostani tällä hetkellä, vaan saat Sinä kaikki, mitä Sinä kohtuudella voit vaatia. Mutta haluaisinpa olla vakuutettu siitä, että olisit saanut tuon pussisi, josta niin ylpeilet, yhtä moitteettomasti kuin se on moitteettomasti täytetty.»

»Katsokaas tuota epäluuloista äijänkörriä, hyvät naapurit!» huudahti Lambourne, jälleen kääntyen kuulijain puoleen. »Se peijakas haluaisi kaivaa sukulaisensa yli kaksikymmentä vuotta vanhat hulluttelut kaikkien nähtäville. — Ja mitä kultaan tulee, niin olen minä, hyvät herrat, käynyt siellä, missä sitä kasvaa ja missä sitä voi koota kahmaloittain. Uudessa Maailmassa olen minä ollut, miehet — Kultalassa, missä pojanmukulat heittelevät kuoppaa timanteilla, missä maalaistytöt punovat kaulanauhoja punakivistä, eivätkä mistään pihlajanmarjoista ja missä kattotiilet ovat puhdasta kultaa ja katukivet hohtavinta hopeaa.»

»Kautta kunniani, Mikko-ystävä», sanoi nuori Laurentius Goldthred, Abingdonin rihkamakauppias, »sepä olisi hupaisa maa kauppina kuljettavaksi. Mitä voittoa tuottaisivatkaan harsot, mustat kankaat ja nauhat maassa, missä kultaa on niin viljalti!»

»Niinpä niin, hyöty olisi tosiaankin suunnaton», vahvisti Lambourne, »erittäinkin, jos kaunis nuori kauppias kantaisi tavaramyttyänsä itse; sillä tämän leveysasteen naiset ovat sangen huikentelevaista laatua, ja koska he ovat jo hieman auringonpaahtamia, syttyvät he tuleen kuin taula nähdessään Sinun tuoreen ihonvärisi ja Sinun punertavaan taipuvan tukkasi.»

»Toivoisinpa pääseväni sinne kauppoja tekemään», sanoi kamasaksa, nauraa hihittäen.

»Ja miks'et pääsisi», sanoi Mikael; »jos nimittäin olet vielä se sama reipas veitikka kuin silloinkin kun me yhdessä ryöstelimme luostarin omenatarhaa — tarvitaan vain hieman kullantekotaitoa keittääkseen Sinun talosi ja maasi puhtaaksi rahaksi, ja tämän puhtaan rahan uljaaksi laivaksi purjeineen, ankkureineen, köysineen kaikkineen; sitten ei muuta kuin pistä tavarasi lasku-ovien alle, aseta viisikymmentä reipasta poikaa kannelle ja minut niiden etunenään, nosta märssypurjeet ja sitten aika kyytiä Uuteen Maailmaan!»

»Opetitpa hänelle, sukulaiseni, salakeinon», sanoi Giles Gosling, »jonka avulla hän keittää, tätä sanaa käyttääkseni, puntansa penniksi ja kankaansa rihmaksi. — Huolisitko hupsun neuvosta, naapuri Goldthred. Älä uhmaile merta, sillä se on ahnas. Vaikkapa kortit ja nartut tekisivätkin pahintansa, kestävät isäsi tavaramytyt vielä vuoden, pari hurjempaakin röykytystä, ennen kuin Sinä joudut sairaalan omaksi; mutta meren nälkä on pohjaton — se nielisi koko Lombardian kadun rikkaudet lyhyenä aamupuhteena yhtä helposti kuin minä voissa paistetun munan tai pikarillisen salviaviinaa; — ja mitä sisareni pojan Kultalaan tulee, niin älä koskaan enään usko minua, ellen minä ole vakuutettu hänen löytäneen sen sinunlaistesi pässinpäiden taskuista. — Mutta älähän tuosta ota nenääsi, vaan käy käsiksi ja ole tervetullut, koska tuossa on illallinenkin jo valmiina, ja minä tarjoan siitä sydämellisesti jokaiselle, joka haluaa siihen ottaa osaa, toivorikkaan sisarenpoikani palaamisen kunniaksi, yhä luottaen siihen, että hän on tullut kotiin toisena miehenä. — Totisesti, sukulaiseni, oletpa Sinä niin suuresti sisarraukkani näköinen kuin suinkin poika voi tulla äitiinsä.»

»Eipä kuitenkaan niin kovin ukko Benediktus Lambournen, hänen miehensä, näköinen», tokaisi rihkamakauppias, päätään nyykyttäen ja silmää iskien. »Muistatko vielä, Mikko, mitä Sinä sanoit, kun koulumestarin vitsa viuhui seljässäsi, koska olit tuustaissut isäsi kainalosauvat menemään? olisipa se viisas lapsi, sanoit Sinä, joka tuntisi isänsä. Mestari Bricham nauroi aivan kyyneltyäkseen, ja hänen kyyneleensä säästivät Sinulta kyyneleet.»

»Niin, mutta kylläpä hän sen minulle maksoi päiviä jälkeenpäin», sanoi
Lambourne; »ja mitenkä jaksaa nyt tuo arvoisa opettajamme?»

»Kuollut», ilmoitti Giles Gosling, »jo aikoja sitten.»

»Kuollut hän on», vahvisti seurakunnan lukkari; »minä istuin hänen vuoteensa ääressä silloin — hänellä oli autuas lähtö — 'morior — mortuus sum vel fui — mori' — nämä olivat hänen viimeiset sanansa, ja siihen lisäsi hän vain tämän: »nyt taivutin viimeisen teonsanani.»

»Rauha hänelle», sanoi Mikko, »eipä jäänyt hän minulle mitään velkaa.»

»Eipä totisesti», puuttui puheeseen Goldthred; »ja aina tapasikin hän sanoa, että jokaiselta läimäykseltä, minkä hän Sinulle antoi, säästi hän teloittajalta yhden vaivannäön.»

»Tekisipä mieli luulla, ett'ei ukko sitten jättänyt toiselle paljoakaan tekemistä», sanoi lukkari; »ja kuitenkaan ei serkku Ruoskasella ole mitkään helpot päivät ystävämme takia, ei maarin.»

»Voto a dios!» karjaisi Lambourne, jonka kärsivällisyys näytti loppuneen, sieppasi leveälierisen hattunsa pöydältä ja painoi sen päähänsä niin syvään että sen varjo antoi hänen silmilleen ja kasvojensa piirteille, jotka eivät yleensäkään ilmaisseet mitään miellyttäviä ominaisuuksia, espanjalaisen salamurhaajan kaamean näön. »Kuulkaa, hyvät herrat — kaikkeahan saattaa sietää ystävysten kesken ja vaiteliaisuuden varjossa, ja minä olen jo kotvan aikaa nieleskellyt arvoisan enoni ja teidän kaikkien pistopuheita nuoruuteni hairauksista. Mutta minä kannan sivullani miekkaa ja tikaria, hyvät ystävät, ja minä osaan niitä kerkeästi käyttääkin tilaisuuden tullen — espanjalaisen palveluksessa olen minä oppinut ankaraksi kunnian asioissa, enkä minä haluaisi teidän ärsyttävän minua tekemään tyhmyyksiä.»

»No mitä Te sitten tekisitte?» kysyi lukkari.

»Niinpä niin, herraseni, mitä Sinä sitten tekisit?» uteli vuorostaan rihkamakauppiaskin, rehennellen pöydän toisella puolella.

»Leikkaisin poikki kurkkunne ja turmelisin sunnuntailurituksenne, herra lukkari», sanoi Lambourne raivostuneena; »ja suomisin Sinut, arvoisa kehnojen silkkikankaiden kaupustelija, oman tavaramyttysi sisään.»

»Siivolla, siivolla», sanoi isäntä, astuen väliin. »Tässä ei lainkaan tarvita rähinää. — Sisarenpoikani, Sinun olisi parasta olla kovin kerkeästi suuttumatta; ja te, hyvät herrat, tekisitte hyvin muistaessanne, että niin kauvan kun te viivytte majatalossa, olette te sen omistajan vieraita, ja teidän tulee siis pitää vaaria hänen perheensä kunniasta. — Paha vain, että Teidän typerät riitanne saattavat minut yhtä huomaamattomaksi kuin te itsekin olette; sillä tuolla istuu minun hiljainen vieraani, kuten minä häntä nimitän, joka jo kaksi päivää on asunut talossani, puhumatta vielä sanaakaan, paitsi pyytäessään ruokaansa ja laskuansa — vaatimatta sen suurempia palveluksia kuin oikea maalainen, mutta maksaen ryyppynsä kuninkaanpojan tavoin — katsahtaen vain laskun loppusummaa, eikä hän vielä tiedä, milloin hän jatkaa matkaansa. Oh, hän on oikea jalokivi vierasten joukossa! ja kuitenkin olen nyt minä, oikea epäkelpo hirsipuun ruoka, antanut hänen kurjan heittiön tavoin istua yksikseen tuolla pimeässä nurkassaan, pyytämättä häntä edes haukkaamaan paria palaa illallisekseen kanssamme. Olisipa oikea palkinto epäkohteliaisuudestani, jos hän muuttaisi 'Rumpujänikseen' ennen tämän illan loppua.»

Heittäen valkean liinansa sirosti vasemmalle käsivarrelleen, ottaen hetkiseksi samettilakin päästään ja oikeassa kädessään kantaen parasta hopeatuoppiansa, astui isäntä yksinäisen vieraansa luo, josta hän oli puhunut ja johon hän siten käänsi koko seurueen katseet.

Vieras oli ikänsä puolesta kahdenkymmenenviiden ja kolmenkymmenen välillä, hieman keskimittaa pitempi, ja oli hän yksinkertaisesti, mutta samalla moitteettomasti puettu, koko olennossa melkein arvokkaisuudeksi kohoavan huolettomuuden leima, joka näytti todistavan, että hänen pukunsa oli alapuolella hänen säätyänsä. Hänen kasvojensa ilme oli suljettu ja mietteliäs, hänen tukkansa ja silmänsä tummat — ja sädehtivät hänen silmänsä jonkun hetkellisen kiihoituksen sattuessa tavattoman kirkkaasti, mutta muutoin oli niissä sama miettiväinen, rauhallinen sävy kuin hänen kasvoissaankin. Pienen kylän toimelias uteliaisuus oli jo paljon puuhannut hänen nimensä ja arvonsa ja hänen Cumnorissa-olonsa tarkoituksen selvittämiseksi, mutta mitään sitä tyydyttävää ei ollut ilmennyt missään suhteessa. Giles Gosling, kylänvanhimpana ja innokkaana kuningatar Elisabetin ja protestanttisen uskonnon ystävänä oli jo hetken aikaa ollut taipuvainen luulemaan vierastansa jesuiitaksi tai seminaaripapiksi, joita Rooma ja Espanja tähän aikaan niin runsaasti lähetti koristamaan Englannin hirsipuita. Mutta oli tuskin mahdollista kauvemmin pitää moisia ennakkoluuloja vieraasta, josta oli niin vähän vaivaa, joka maksoi laskunsa niin täsmällisesti ja joka nähtävästi aikoi viipyä verrattain kauvan iloisessa »Mustassa Karhussa».

»Paavilaiset», päätteli Giles Gosling, »ovat itaraa, saiturimaista joukkoa, ja tämä mies olisi päässyt asumaan Bessellsleyn rikkaan herran tai Woottonin vanhan ritarin luo tai johonkin muuhun roomalaispesään, astumatta jalallaankaan tällaiseen yleiseen majataloon, kuten kuitenkin jokaisen rehellisen miehen ja hyvän kristityn tulisi tehdä. Lisäksi kävi hän perjantaina suolatun naudanlihan ja porkkanain kimppuun, vaikka pöydällä olikin niin hyvää paistettua ankeriasta kuin on ikänä nostettu Isiksestä.»

Kunnon Giles rauhoittikin sentähden mieltään sillä vakaumuksella, ett'ei hänen vieraansa ollut roomalaiskatolilaisia ja kehoitti kaikella sirolla kohteliaisuudellaan matkustajaa juomaan molemminpuoliseksi terveydeksi siemauksen kylmää viiniä ja kunnioittamaan osanotollaan vaatimatonta ateriaa, jonka hän tarjoaa palanneen, ja — kuten hän vahvasti toivoi — parantuneen sisarenpoikansa kunniaksi. Vieras pudisti ensin päätään, ikäänkuin eväten kohteliaan kutsun; mutta isäntä ahdisti häntä ankarasti talonsa kunniaan ja niihin arveluihin, joita moinen ihmisten seuraan suostumaton murjottaminen ehdottomasti herättäisi hyvissä cumnorilaisissa, perustuvilla todisteluilla.

»Kautta kunniani, herra», jutteli hän, »koskee mainettani, ovatko ihmiset iloisia talossani, ja meidän joukossamme täällä Cumnorissa on pahoja kieliä (missäpä niitä puuttuisi?), mitkä selittäisivät ilkeämielisesti miesten käytöstä, jotka painavat hatun silmilleen ikäänkuin katselisivat he vain menneisiin aikoihin eivätkä riemuitsisi siitä kauniista auringonpaisteesta, jonka Jumala on lähettänyt meille meidän korkean hallitsijattaremme, kuningatar Elisabetin — jota taivas ijäti siunatkoon ja varjelkoon! — suloisissa katseissa.»

»Mitenkä, hyvä isäntä», vastasi vieras, »enpä luulisi tosiaankaan olevan rikoksellista omien ajatustensa pohtimisen oman hattunsa varjossa? Te olette elänyt maailmassa kaksi kertaa kauvemmin kuin minä ja Teidän täytyy tietää, että on ajatuksia, jotka vaivaavat meitä tahtomattamme ja joille on aivan turhaa ärjäistä: menkää tiehenne ja antakaa minun iloita elämästä.»

»Totta toisen kerran», vastasi Giles Gosling, »jos moiset ikävät ajatukset vaivaavat mieltänne eivätkä halua väistää hyvää englanninkieltä, täytyy meidän hankkia Oxfordista joku isä Baconin oppilaita manaamaan niitä tiehensä järkeisopilla ja hebrealla. — Taikka, mitähän olisi, jalo vieraani, upottaa ne ihanaan, punaiseen ranskanviinin mereen? Tulkaa pois, herra, ja suokaa anteeksi vapauteni. Minä olen vanha majatalon isäntä, ja minun kieleni täytyy saada veronsa. Tuo juro raskasmielisyys sopii huonosti Teille — kiiltävä saapas, sievä hattu, uusi viitta ja täysinäinen rahakukkaro puhuvat sitä vastaan. Hiiteen jo moinen murjotus: antakaa se niiden tehtäväksi, joiden jalat on kääritty heinätukkoon, joiden päätä kattaa huono huopahattu, joiden nuttu on ohut kuin hämähäkinverkko ja joiden taskusta puuttuu sekin ainoa kolikko, joka estäisi pahaa vihollistamme Raskasmielisyyttä siellä tanssimasta. Naama kirkkaaksi vain, herra! Tai kautta tämän jalon nesteen, minä karkoitan Teidät rattoisan seurueen iloista surumielisyyden sumuihin ja pahan-olon maahan. Tässä on joukko reippaita veitikoita, jotka haluavat pitää hauskaa; älkää nyt enää murjottako heihin kuin piru Lincolniin.»

»Puhutte oikein, arvoisa isäntä», vastasi vieras surumielisesti hymyillen, mikä hymy, surumielisyydestään huolimatta, loi hänen kasvoilleen hyvin kauniin ilmeen — »puhutte oikein, iloinen ystäväni; eikä suinkaan niiden, jotka ovat sellaisessa mielentilassa kuin minä, tulisi häiritä niiden iloa, jotka ovat onnellisia. Minä tyhjennän varsin kernaasti pari maljaa vieraittenne kanssa paljoa ennemmin kuin joutuisin illan hauskuuden turmelijaksi.»

Näin puhuen hän nousi istuimeltaan ja liittyi seuraan, joka Mikael Lambournen kehoitusten ja esimerkin rohkaisemana, siinä kun pää-asiallisesti oli miehiä, jotka olivat sangen taipuvaisia käyttämään hyväkseen isännän kustannuksella tapahtuvaa iloista kestitystä, oli jo ennättänyt tehdä muutamia hyökkäyksiä kohtuullisuuden rajojen tuolle puolen, kuten saattoi selvään havaita äänestä, millä Mikael kyseli vanhojen kylätuttujensa vointia, ja naurunrähäkästä, joka säesti jokaista vastausta. Giles Gosling joutui jo hieman häpeilleenkin heidän ilonsa räyhäävästä laadusta, etenkin kun hän tahtomattaankin kunnioitti tuntematonta vierastaan. Hän jäi sentähden hiukan ulohtaammalle näiden meluavain kemuilijain pöydästä ja alkoi tavallaan puolustella heidän rähinäänsä.

»Kuunnellessanne näiden junkkarien juttuja», selitti hän, »voisitte Te luulla heidän kaikkien olevan kasvatettuja maantierosvoiksi; mutta huomenaamuna jo tapaisitte Te heissä joukon mitä uutterimpia käsityöläisiä tai muita ammattilaisia, mitkä milloinkaan ovat leikanneet mitan tuumaa lyhyemmäksi tai kilauttaneet vaihtopaperin maksuksi laskupöydälle liian keveitä kruunukolikoita. Tuo rihkamakauppias tuossa pitää hattuaan vinossa takkuisen tukkansa peittona — hänen päänsä muistuttaa kiherävillaisen vesikoiran selkää! — käy napit auki, kantaa viittaa toisella olallaan ja on olevinaan senkin tuhat tulimmainen roisto — kun hän taas myymäkojussaan Abingdonissa on matalasta lakistaan ja kiiltävistä kengistään alkaen vaatetettu niinkuin olisi hänestä tulossa pormestari. Hän puhuu puistoihin murtautumisesta ja maantieryöväyksestä sillä tavalla että luulisi hänen joka yö väijyskelevän matkustajia Hounslowin ja Lontoon välillä — kun hän itse asiassa nukkuukin makeasti untuvavuoteessaan, kynttilä toisella ja raamattu toisella puolellaan, kummitusten peloittamiseksi.»

»Entä sisarenne poika, hyvä isäntä, tuo samainen Mikael Lambourne, joka nyt on juhlan sankarina — onko hänkin vain tuollainen tekoroisto kuten toisetkin?»

»Saatattepa minut kysymyksellänne tosiaankin pahaan pulaan», vastasi isäntä; »sisarenipoika on sisarenipoika, ja vaikka hän olikin toivoton rasavilli ennen muinoin, niin onhan hän nyt ymmärtääksenne voinut tehdä parannuksen, kuten niin moni muu. — Eikä Teidän tule luulla kaikkea sitä, mitä minä hänestä äsken laskettelin, puhtaaksi jumalansanaksi. — Minä huomasin hänessä koko ajan koiranhampaan, ja minun teki mieleni hieman kyniä hänen höyheniään. — Ja nyt, herraseni, millä nimellä saan luvan esitellä arvoisan vieraani näille urheille veitikoille?»

»No, jos niin on, hyvä isäntä», vastasi matkustaja, »niin sanokaa minua vaikka Tressilianiksi.»

»Tressilianiksi?» vastasi »Karhun» isäntä; »sangen arvokas nimi ja luullakseni Cornwallin perua; sillä näinhän hoetaan etelässä:

    »Penistä, Treestä ja Polista
    Tunnet miehen, joka on Cornwallista.

»Saanko siis esitellä: arvoisa herra Tressilian, kotoisin
Cornwallista?»

»Älkää sanoko enempää kuin Teille ilmoitin, hyvä isäntä, niin voitte olla varma siitä, ettette puhu muuta kuin mikä on totta. Miehellä saattaa kylläkin olla nimessään joku mainitsemianne kunnianarvoisia etutavuja, ja sittenkin voi hän olla syntynyt kaukana Pyhän Mikaelin vuoresta.»

Isäntä ei ajanut uteliaisuuttaan sen pitemmälle, vaan esitti herra Tressilianin sisarensapojan seurueelle, joka alkutervehdykset vaihdettuaan ja juotuaan siemauksen uuden jäsenensä terveydeksi jatkoi alotettua keskustelua, tuon tuostakin höystäen sitä kelpo kulauksilla.

II Luku.

Nuorta Lancelot-herraako tarkoitatte?

Venetsian Kauppias.

Isännän hartaasta kehoituksesta, jota vieraat meluten kannattivat, ilahutti mestari Goldthred vähän ajan kuluttua seuruetta tämänlaisella laulunpätkällä:

        »Linnuista puiden ja pensaitten
        Minä pöllön kiitosta laulan;
        Malliksi sopii se parhaiten
        Miehille kuivan kaulan.
    Sillä kun päivää ei lännessä enää näy,
    Kotipuulleen se kiirein ennättäy,
    Sielläpä huuto ja nauru ja ilve käy!
    Kun sade roiskuu ja yö on jo myöhäinen,
    Veikot! Iloinen malja nyt pöllön iloisen!

        Leivonen moukka on linnukseen.
        Kuin tukki se nukkuvi yönsä;
        Vaan pöllö jo illalla aikaiseen
        Alkavi remutyönsä.
    Siis huikea malja nyt käymään, miehet hoi!
    Että uljas pauhu ja melske soi:
    Kuka penkiltä putos, se reippaasti joi!
    Kun sade roiskuu ja yö on jo myöhäinen,
    Veikot! iloinen malja nyt pöllön iloisen!»

»Siinäpä oli pontta ja perää siinä laulussa, hyvät herrat», huusi Mikael Lambourne kauppiaan lopetettua, »ja Teissä näyttää vielä säilyneen hiukan entistä sukkeluutta — olettehan Te ladelleet tässä minulle aika jonotukset vanhoista tovereista ja liittäneet jokaiseen nimeen yhden jos toisenkin purevan mietelauseen! Oikeinko siis tosiaan Wallingfordin Pöyhkö-Wiljami on sanonut meille hyvää yötä?»

»Hän kuoli lihavan metsäkauriin kuoleman», sanoi muuan joukosta, »koska hänet ampui varsijoutsen nuolella ukko Thatcham, Donnington Castlen herttuan urhea puistonvartija.»

»Niinpä niin, hänhän piti aina niin kovin metsänriistasta», virkkoi Mikael, »ja punaviinimaljasta myös — ja niinpä tyhjennettäköön tässä yksi hänen muistokseen. Maljanne pohjaan, hyvät herrat!»

Kun tämän kunnon vainajan muistoa oli siten asiaankuuluvasti kunnioitettu, tiedusteli Lambourne Padworthin uljaan Ranssun kohtaloa.

»Ranssutettu hengiltä — lähetetty kuolemattomuuteen jo kymmenen vuotta sitten», sanoi rihkamakauppias; »hitto soikoon, Oxfordin linna, serkku Ruoskanen ja kymmenenpennin köysi tietävät parhaiten, millä tavalla.»

»Mitä, niinkö ne ripustivat Ranssuraukkamme kuivalle ja korkealle sen takia vain, että hän niin mielellään käveli kuunvalossa — pikari pohjaan hänen muistokseen, hyvät herrat — kaikki iloiset veikothan pitävät kuutamosta. Mutta mitä on sitten tullut Sulka-Hannusta? — samasta, joka asui Yattendenin lähellä ja joka aina käytti pitkää sulkaa hatussaan — olen unohtanut hänen nimensä.»

»Kuinka, Hannu Hamppusenko?» kysyi kauppias; »no, Sinähän muistanet vielä, että hänessä oli niinkuin hieman herrasmiehen vikaa ja että hän siis halusi sekaantua korkeihin valtio-asioihin, ja niinpä hän joutui aika pinteeseen Norfolkin herttuan jutun takia pari kolme vuotta sitten, pakeni maasta takaa-ajajain vangitsemiskäsky kintereillään, eikä hänestä ole sen koommin mitään kuulunut.»

»Totta toisen kerran», sanoi Mikael Lambourne, »enpä minä kaikkien näiden onnettomuuksien jälkeen enään uskalla kysyäkään Tony Fosteria; sillä kun täällä on niin runsaasti liikkunut köysiä ja varsijoutsen nuolia ja vangitsemiskäskyjä ja muita sellaisia hiton kapineita, niin ei Tony ainakaan ole voinut niitä välttää.»

»Ketä Tony Fosteria Sinä tarkoitat?» kysyi majatalon isäntä.

»No sitä samaa, jota sanottiin Tony Tulenpistäjäksi, koska hän toi tulta Latimerin ja Ridleyn rovion sytykkeiksi, tuuli kun oli sammuttanut Jaakko Ruoskasen soihdun, eikä kukaan muu halunnut antaa hänelle tulta ei hyvin puhein eikä kolikoin.»

»Se Tony Foster elää ja menestyy», sanoi isäntä. — Mutta äläpäs, sukulaiseni, sano häntä enää Tony Tulenpistäjäksi, ell'et tahdo saada iskua hänen tikaristaan nahkaasi.»

»Kuinka! häpeääkö hän nyt sitä työtään?» ihmetteli Lambourne; »sillä hänenhän oli aina tapanaan siitä ylpeillä ja sanoa, että hän yhtä mielellään katseli korvennettua kerettiläistä kuin paistettua härkää.»

»Mutta huomaappas, sukulaiseni, että se oli Marian aikaan se», vastasi isäntä, »jolloin Tonyn isä oli täällä Abingdonin päämunkin voutina. Sittemmin on Tony nainut puhtaan puritanilaisnaikkosen ja on nyt yhtä hyvä protestantti, minä takaan sen, kuin kuka tahansa.»

»Ja pitää niin murheellista naamaa ja kulkee pää pystyssä, halveksien vanhoja tovereitaan», kivahti rihkamakauppias.

»Onpa häntä sitten totisesti onnestanut», sanoi Lambourne; »sillä milloin vain miehellä on kultarahaa lakkarissaan, niin pysyypä hän visusti loitolla sellaisista, joiden aarrekammio hyötyy muiden ansioista.»

»Onnestanutko, vai!» sanoi rihkamakauppias; »no, muistatko vielä
Cumnorin linnaa, sitä vanhaa herraskartanoa hautuumaan tuolla puolen?»

»Miks'en muistaisi, koska ryöstin sen hedelmätarhankin kolme kertaa — vaan mitä niistä! — Siellähän asui vanha päämunkki aina silloin kun Abingdonissa oli ruttoa tai muuta vitsausta.»

»Niin», tiesi isäntä, »mutta siitä on jo kauvan; nyt on Anton Foster sen valtijaana ja elää siellä jonkun korkean hovimiehen suosiosta — se hovimies on saanut kirkontiluksia kruunulta lahjaksi. Siellä hän nyt asuu ja koettaa joutua niin vähiin tekemisiin cumnorilaismoukkien kanssa kuin olisi hän itse mikäkin vyötetty ritari.»

»Eipä kuitenkaan», sanoi rihkamakauppias, »siihen kaikkeen ole Tonyn ylpeys yksin syynä — hän pitää siellä häkissä erästä kaunista naista, eikä soisi auringonkaan häneen pilkistelevän.»

»Kuinka!» huudahti Tressilian, joka nyt ensi kertaa puuttui heidän keskusteluunsa, »ettekö äsken sanoneet tämän Fosterin olleen naimisissa, vieläpä puritanilaisnaisen kanssa?»

»Naimisissa hän oli, ja kiukkuisimman puritanilaiseukon kanssa, mikä ikinä on syönyt lihaa paaston aikana; ja kissan ja koiran tavoin sitä elettiin, kuten kerrotaan. Mutta nyt on akka kuollut — rauha hänen tomullensa — ja Tonyllä on jäljellä vain sievä tytöntypykkänsä; niin että luullaan hänen aikovan naida sen vieraan neidon, josta ihmiset pitävät niin suurta melua.»

»Ja mitenkä niin? — minä tarkoitan, miksi ne ihmiset hänestä niin suurta melua pitävät?» uteli Tressilian.

»Mistä minä sen tietäisin», vastasi isäntä; »se vain on varmaa, että sanotaan hänen olevan kauniin kuin enkelin, ett'ei kukaan tiedä, mistä hän on sinne tullut ja että kaikki haluaisivat tietää, miksi häntä pidetään niin tarkasti vartioituna. Minä puolestani en ole häntä koskaan nähnyt — ell'ette Te, mestari Goldthred?»

»Olen kuin olenkin, ukkoseni», vastasi rihkamakauppias. »Katsokaas, minä ratsastin tänne Abingdonista — minä kuljin vanhan herraskartanon ohi sen itäisen ulkonevan akkunan alatse, johon on maalattu niitä kaikkia vanhoja pyhimyksiä ja tarinoita ja sen sellaisia. — Se ei ollut tavallinen tie, vaan kulki se puiston läpi; sillä takaportin säppi oli auki, ja minä arvelin, että sopiihan minun nyt vanhana toverina ja tuttuna ratsastaa puiden välistä, sekä saadakseni varjoa, koska päivä oli verrattain kuuma, että välttääkseni pölyä, koska minun oli juuri silloin päälläni se kultatilkuin koristeltu persikanvärinen nuttuni.»

»Jota nuttua», ehätti Mikael Lambourne, »Sinä vahvasti halusit välkähytellä sen ihanan naisen silmien edessä. Ah! lurjus, Sinä et koskaan näytä aikovan luopua vanhoista kujeistasi.»

»Älähän nyt — älähän nyt», intti rihkamakauppias, teeskennellyn kainosti naurahdellen; »eihän siihen lainkaan se syynä ollut — uteliaisuus vain, arvaathan sen, ja hitunen sääliä — tuo nuori nainen kun aamusta iltaan näkee vain Tony Fosterin uhkaavat mustat kulmakarvat, hänen häränpäänsä ja hänen väärät säärensä.»

»Ja Sinä halusit niin mielelläsi näyttää hänelle silkkinuttuun nyöritetyn siron vartalon — pehmeänahkaisiin saappaisiin ahdetut, lyhytjalkaisen kanan taka-ulottimia muistuttavat sääret ja pyöreän, pöyhkeäntyperästi virnistelevän naaman, johon kaikkeen niin hyvin sopii samettilakki, kalkkunansulka ja kullattu solki? Ah! sinä soma kamasaksani, joilla on hyviä tavaroita, ne niitä kernaasti näyttelevät! — Hei, herrat, älkäämme antako pikarin seista joutilaana — juokaamme pitkien kannusten, lyhyiden saappaiden, täysinäisten lakkien ja tyhjien kallojen malja!»

»Kas niin, kas niin, nyt Sinä rupesit minua kadehtimaan, Mikko», sanoi Goldthred; »eikä minun onneni kuitenkaan ollut sen kummempi kuin että se olisi voinut sattua Sinulle tai kenelle tahansa.»

»Piru vieköön Sinut hävyttömyyksinesi», paiskasi Lambourne; »ethän vain halunne verrata makkaranaamaasi ja kangasrääsytapojasi herrasmieheen ja sotilaaseen?»

»Hyvä herraseni», rauhoitti Tressilian, »sallikaa minun pyytää Teitä, ett'ette enää keskeyttäisi tämän kunnon porvarin puhetta; minun mielestäni esittää hän juttunsa niin hyvin, että minä voisin kuunnella häntä aina sydänyöhön asti.»

»Siitä saan kiittää enemmän Teidän suosiotanne kuin omaa ansiotani», vastasi mestari Goldthred; »mutta koska minä voin Teitä jollakin tavoin huvittaa, kunnioitettava herra Tressilian, niin jatkan minä kertomustani, huolimatta tuon pöyhkeän sotilaan pilkasta ja pistopuheista — moinen suupaltti lieneekin saanut enemmän nyrkiniskuja kuin kolikoita siellä Alankomaissaan. — Kun minä siis, hyvä herra, kuljin sen suuren maalatun akkunan alatse, heittäen ohjat hiljaa astuvan ratsuni kaulalle, osaksi oman mukavuuteni takia, osaksi voidakseni sitä paremmin tirkistellä ympärilleni, kuulen minä akkunan ristikon aukeavan; älkääkä koskaan enää minua uskoko, herra, ell'ei siinä akkunassa seisonut kaunein nainen, mikä ikänä on joutunut silmieni ihailtavaksi; ja luulenpa jo ennättäneeni katsella useatakin kaunista tyttöä ja tietääkseni yhtä suurena asiantuntijana kuin kuka tahansa.»

»Saanko kysyä hänen näköänsä, herra?» sanoi Tressilian.

»Oh, herra», innostui Goldthred, »minä voin vakuuttaa Teille, että hän oli täydellisessä aatelisnaisen puvussa — erinomaisen sievässä ja miellyttävässä puvussa, joka olisi kelvannut vaikka itselleen kuningattarelle; sillä hänen päällään oli hihoilla varustettu, inkiväärinvärisestä paksusta silkkikankaasta tehty pusero, jonka aine minun arviointini mukaan oli maksanut ainakin kolmekymmentä killinkiä kyynärä, joka oli reunustettu tummanpunaisella, läikähtelevällä silkillä ja jota ylhäältä alas asti kiersi kaksi leveätä, kulta- ja hopealangoista punottua nauhaa. Ja hänen hattunsa, herra, oli totta tosiaan muodikkain vaatekappale, mitä minä olen näillä seuduin milloinkaan nähnyt, koska se oli tehty keltaisenruskeasta silkistä, koska siihen oli neulottu Venetsian kullasta valmistettuja skorpioneja ja koska sen reunoja koristivat kultatupsut; minä vakuutan Teille, herra, että se hattu oli mitä täydellisin, voittamattomin luomus. Mitä taas hänen muihin varustuksiinsa tulee, niin olivat ne jo vanhentunutta mallia.»

»Minä en kysynyt Teiltä hänen pukuansa, herra», sanoi Tressilian, joka tämän pitkän selityksen aikana oli näyttänyt hieman kärsimättömältä, »vaan hänen kasvojensa ja hänen tukkansa väriä ja hänen piirteitään.»

»Mitä hänen hipiänsä väriin tulee», vastasi rihkamakauppias, »niin siitä en ole niin erikoisen varma; mutta minä huomasin, että hänen viuhkansa kädensija oli hyvin taitavasti leikattu norsunluusta; — ja mitä taas hänen tukkansa väriin tulee, niin saatanpa vakuuttaa, olkoon sen väri mikä tahansa, että sitä sitoi viheriästä silkistä osaksi kultalangoin kudottu verkko.»

»Sangen kamasaksamainen muisti», tokaisi Lambourne: »tämä herrasmies kysyy häneltä naisen kauneutta ja tuo haastelee koko ajan hänen hienoista vaatteistaan!»

»Minä sanon Sinulle», jatkoi rihkamakauppias, hieman nolostuneena, »ett'ei minulla ollut suuria aikoja häntä katsella; sillä juuri kun minä olin toivottamaisillani hänelle hyvää päivää ja siinä tarkoituksessa valmistin kasvojani hymyyn —»

»Joka oli kuin apinan virnistys kastanjalle», ehätti Mikael Lambourne.

»— ilmestyi eteeni yht'äkkiä», jatkoi Goldthred, keskeytyksestä välittämättä, »Tony Foster itse, kädessään kurikka» —

»Jolla hän toivoakseni halkaisi kallosi palkinnoksi hävyttömyydestäsi», tokaisi hänen kestittäjänsä.

»Sepä olisi ollut pikemmin sanottu kuin tehty», vastasi Goldthred harmistuneena; »eipä, eipä siinä ollut kallojen halkaisemisesta puhettakaan, sen saat uskoa, vaikka hän lähenikin kurikoineen ja juttelikin jotain selän pehmittämisestä ja kyseli, miks'en minä kulkenut yleistä tietä, ja muuta siihen suuntaan; ja minä ajattelin jo sievästi paukautella häntä pääkuoreen vaivoistaan, mutta en sitä kuitenkaan tehnyt, koska se nainen oli vielä siinä läsnä ja olisi, kuka ties, vaikka pyörtynyt.»

»No voi yhtä kaikki Sinua kurjaa pelkuria!» pilkkasi Lambourne; »ken urhea ritari ikänä ajatteli naisensa pelästystä, kun hänen oli lähteminen hutkimaan jättiläisiä, lohikäärmeitä tai noitia, hänen silmiensä edessä ja hänen pelastuksekseen? Mutta eipä maksa vaivaa puhua lohikäärmeistä Sinulle, jonka jo sudenkorentokin ajaisi käpälämäkeen. Siinä sinä menetit mitä parhaimman tilaisuuden!»

»No käy sitten itse juoneen, Kerskuri-Mikko», tiuskaisi Goldthred. — »Siellä on lumottu linna ja lohikäärme ja nainen, kaikki Sinun käytettävissäsi, jos vain uskallat ryhtyä yritykseen.»

»Sen minä tekisin vaikka viinineljänneksestä», kehaisi sotilas. — »Tai odotappas — minulta ovat nyt liinavaatteet tyystin lopussa — haluatko panna vetoon pakan Hollannin palttinaa näitä viittä enkelikultarahaa vastaan, että minä menen huomisaamuna kartanoon ja pakoitan Tony Fosterin näyttämään minulle ihanan vieraansa?»

»Hyväksyn vetosi», sanoi rihkamakauppias; »ja luulenpa minä voittavani tässä leikissä, vaikka Sinun hävyttömyytesi onkin pirullinen. Arvoisa isäntämme ottaa kai pitääkseen molempia panoksia hallussaan, ja minä maksan tässä rahan pantiksi siksi kunnes ennätän lähettää kankaan.»

»En minä tällaisessa asiassa rupea kenenkään panoksia säilyttämään», epäsi Gosling. »Kas niin, sisareni poika, juo viiniäsi rauhassa ja anna palttua moisille seikkailuille. Minä vakuutan Sinulle, että ukko Fosterilla on valtaa kylliksi pannakseen Sinut varmaan talteen Oxfordin linnaan tai pakottaakseen Sinun pakarasi tutustumaan lähemmin tämän kaupungin keppivarastoihin.»

»Sehän olisi vain vanhan tuttavuuden uudistamista; sillä Mikon reisilihat ja tämän kaupungin kepakot ovat jo aikoja sitten olleet hyvin läheisiä tuttuja», ivaili rihkamakauppias; »mutta hän ei saa peräytyä vedostaan, ei ainakaan maksamatta sakkoja.»

»Sakkoja!» huusi Lambourne; »minua oikein naurattaa. Minä en pidä Tony Fosterin raivoa sen suuremmassa arvossa kuin tyhjää herneenpalkoa; ja minä käyn katsomassa hänen Lindabridestään, Pyhän Yrjänän nimessä, tahtoipa hän sitten tai ei!»

»Minä maksaisin mielelläni puolet panoksestanne», sanoi Tressilian, »jos vain saisin seurata Teitä retkellenne.»

»Mitä se Teitä hyödyttäisi, herra?» kysyi Lambourne.

»Ei mitään, herraseni», vastasi Tressilian; »saisinpahan vain nähdä sen taidon ja urheuden, jolla Te käytte yritykseen käsiksi. Minä olen matkustaja, joka etsii uljaita kahakoita ja eriskummallisia tapauksia, kuten ritarit muinoin etsivät seikkailuja ja mainetöitä.»

»No, jos Teitä haluttaa nähdä taimenta tavoiteltavan», vastasi Lambourne, »niin samapa se on minusta, kuinka moni minun taitoni näkee. Ja niin juon minä tässä yritykseni menestykseksi; ja jokainen, joka ei vastaa siihen maljaan polvillaan, on ilmetty konna, ja minä katkaisen hänen säärensä sukkanauhan kohdalta!»

Siemaus, jonka Mikael Lambourne kulautti kurkkuunsa tässä tilaisuudessa, oli jo saanut niin paljon edeltäjiä, että järki alkoi horjua valta-istuimellaan. Hän sinkautti vielä pari mieletöntä kirousta rihkamakauppiaan pään menoksi, koska tämä, kuten luonnollista olikin, ei vastannut maljaan, joka tarkoitti hänen vetonsa menettämistä.