— Herra luutnantti, mutakylpy kuuluu olevan erittäin terveellinen.
Viimein he pääsivät taloon, ja Kemppi sai kuin saikin tilaisuuden, vaikka kovasti peläten, rassata auki luutnantin huonolukkoisen laukun ja ripottaa siellä oleviin alusvaatteisiin korpraali Rädyn pulveria. Sitten luutnantti puki kuivat vaatteet ylleen, ja Kemppi sai tehtäväkseen pestä hänen mutaisen pukunsa ja kuivata sen. Se oli lähetistä tuiki vastenmielistä, mutta kun hän huomasi esimiehensä pian liikahtelevan levottomasti hienoissa paidoissaan ja kyhnyttelevän itseään, lohdutti tämä häntä erinomaisesti. Hän huljutteli siis vaatteita vedessä, väänsi ne ja levitti kuivamaan.
Sitten kutsui luutnantti hänet luokseen ja kyräili häntä vihaisesti.
— Sotamies Kemppi, mitä te olette pelannut minun matkalaukkuni kanssa?
— En mitään, herra luutnantti. Kannoin sen vain tänne.
— Te olette suuri lurjus ja hunsvotti, mutta kyllä minä otan teistä selvän ja opetan.
Ei siitä kuitenkaan sen selvempää tullut. Luutnantti epäili lähettiään vahvasti koirankujeista, vaikkei ollut asiasta varma. Mutta siitä lähtien hän koko sotaharjoituksen ajan kohteli sotamiestä entistä vihaisemmin ja järjesti hänelle kaikkia mahdollisia komennuksia ja palveluksia. Sotamies Kemppi kärsi kuitenkin kaikki ilolla nähdessään luutnantin ylen kiusaantuneena vääntävän ja kyhnivän ruumistaan, vaikka hän olikin muuttanut paitansa ja alushousunsa useamman kerran.
— No, sanoi korpraali Räty kuormaltaan, adjutantti järjestää sinulle liikettä, mutta eihän se ole kumma jos upseeri sotamiehelle. Etkö sinäkin saanut järjestetyksi upseerille hieman hienoa liikettä?
Manööverien loputtua sai sotamieslähetti Kemppi komennuksen takaisin komppaniaan ja seitsemän vuorokautta yksinkertaista arestia jatkuvasta epäsotilaallisesta käyttäytymisestä.
Mutta hän muistelee aina ilolla manööveriretkeään, jolla hän mielestään oli erinomaisesti kunnostautunut. Kaapin reunalla istuen, koputellen kantapäillään sen ovea, kertoo hän alokkaille aina iltaisin peloittavia juttuja sotaretkestään, jolla hän oli rykmentin adjutantin lähettinä ja kilpaili tämän kanssa siitä, kumpi toistaan tehokkaammin rankaisisi.
KERTOMUS JÄNIS-VAINAJASTA
Nyt tulkoon mainituksi jäniksen tarina, isänmaan nuoren poikajäniksen, jolle armeijan liikkeet tuottivat väkivaltaisen lopun, ja hänen vaelluksensa vainajana tasavallan sotaväen hoivissa.
Jokin suuren taisteluharjoituksien päivistä oli ehtinyt iltaan, paahteinen syyskesän päivä, täynnä paukkupatruunain räiskettä, savua, hikoiluttavia liikkeitä, isänmaan pinnan hyväilyjä maaten ja matalana mataen. Mutta nyt oli syöty, päivän painuessa vitaisilleen, hernerokkaa ja purtu rouskuvan kuivaa leipää, höyrähtelevien, korkein kenokauloin kurkistelevien kenttäkeittiöitten ympärillä. Ja sitten oli aikaa varoissaan olevan sotamiehen käydä virkistämässä itseään nisulla ja limonaadilla kauppakärryjen ympärillä, vetää rintaansa Armiron tai Matti-paperossien sauhuja. Siellä saattoi joku ostaa Fenniaa tai Saimaa saadakseen pröystäillä: — Että otetaan nyt Saimaa Helmin kiusalla! Se on tuo minun rintani tullut niin herraseksi, tuota pakkausta kannellessa, ettei siedä muuta kuin pillitupakkaa… Mutta moni oli hyvillään saadessaan vetäisyn natsasta, ja jotkut iloitsivat päästessään osallisiksi »kuumiin» tai »maahan tallajaisiin».
Mutta pian loppui nautinto niin pilli- kuin pötkytupakoittenkin sauhuista, nisusta ja limonaadipullojen korkkien pokseesta ja kulauksista. Joukko-osasto hälytettiin marssille, sillä yön kuluessa oli vielä katkaistava kolmipenikulmainen taival. Tummenevaan syyskesän iltaan, jossa sirkat soittelivat, lähtivät osastot liikkeelle pitkin mutkittelevaa hiekkaista tietä ja kenttäkeittiöt, kuormastokärryt ja sairasvaunu alkoivat pyrkiä tiepuolesta niiden perään.
Silloin oli tullut sen poikajäniksen kohtalon hetki.
Melusta hölmistyneenä se ei malttanut pysyä pensaassaan, vaan töytäisi liikkeelle lähtevän kuormaston sekaan. Joku ajomies, halveksien käyttää tasavallan aseita metsän poikaa vastaan, viskasi sitä kivellä ja haavoitti sen jalkaa. Linkkaavin säärin se yritteli sinne ja tänne henkeään pelastaakseen, joutui jyristen kulkevan kenttäkeittiön alle, pelastui sen rattaista mutta sai ajomiehen raudoitetun saappaan potkaisusta surmansa. Osaston kuormaston rehumestarin, korpraali Rädyn mielestä ei vainajaa sopinut jättää kentälle virumaan. Hän nosti sen jollekin kuormalle ja kiipesi itsekin ajajan viereen. Sitten he tarkastelivat jäniksen vammoja ja silittelivät sen keväistä karvaa, kuormaston jyristen matkatessa marssivan sotamieskolonnan jäljessä pitkin someroista tietä.
Pian nämä vainajan vartijat lähettivät sinne marssiviin riveihin juhlallisen tiedoituksen, jota sotamiehet huutelivat toisilleen: — Yksi on kuollut! Päivän kuumien taisteluitten jälkeen on yksi isänmaan poika kuollut vammoihinsa. Rukoilkaamme!
Mutta marssi jatkui. Kilometrit, pakkaus ja kiväärinromu, jota oli hihnasta roikutettava vuoroin toisella vuoroin toisella olkapäällä, vaimensivat pian huutelun ja iloittelun halun äänekkäimmiltäkin. Kukin vaikeni pian kuin myyrä, käyden omissa aatteissaan, aatteissa, jotka pysyivät kyllä vireillä, varsinkin jos sopimaton saapas hiersi jalkaan rakkoa tai verestävää haavaa.
Tuli puoliyö ja pysähdyttiin. Kenttäkeittiöissä oli kiehutettu vettä, niiden jyristen kulkiessa, ja nyt saatiin sajua ja loikoiltiin tunnin verran kosteata kylmyyttä uhoavalla maalla pakkaus pään alla.
Silloin tuli jänis-vainaja jälleen esiin. Joku sotamies oli uupunut tahi saanut niin pahan kengänlyömän, ettei päässyt kävelemään. Hänet aiottiin siirtää sairasvaunuun, ja silloin huomattiin, että siellä oli jo ennestäänkin potilas tai ruumis. Se oli jänis-vainaja, katkennut käpälä lastoitettuna, pää kääreissä ja kaulassa lappu, johon isoin kirjaimin oli kirjoitettu K.P. ja joukko-osaston lääkärin nimi. Tämä lääkäri oli sotamiesten mielestä liian kärkäs piirtelemään koopeetä ja kehumaan, ettei hän ole ihmis- eikä eläinlääkäri, vaan sotilaslääkäri. Siinäpä oli hänen nyt oletettu julistaneen tämä vainajakin palvelukseen kelpaavaksi.
Tämä vainajan ilmestyminen sairasvaunusta synnytti sotamiehissä vilpitöntä riemua, huutelua ja naurunrähäkkää. On sanottu, että lapsen mieli on vähästä hyvä. Sotamieskin imee iloa, missä sitä suinkin pisara lienee. He ovat valmiit noudattamaan virrentekijän ohjetta: — ottakaatte ilo irti elämästä ja täyttäkää se ikävyyden lovi… Niinpä tämä sairasvaunuissa ajaa körötellyt ruskeatakkinen vainaja, suu murheellisessa irvessä, käpälä lastoitettuna, pää käärittynä ja koopeellä merkittynä, riitti erinomaisesti ilostuttamaan ja virkistämään koko joukko-osaston mieltä.
Kuolleet herättävät tavallisesti totista hiljaisuutta ja murheellisia aatoksia. Mutta tämän vilpittömän vainajan vaellus tasavallan puolustusjoukoissa herätti vieläkin riemastuttavia tunteita ja äänekästä iloa sotamieselämän seinävakavassa harmaudessa.
Huomattuaan jäniksen tulevan hyljätyksi sairasvaunuista korjasi korpraali Räty sen jälleen talteen. Sitten hän parin ajomiehen kanssa kävi miettimään, mihin vainaja nyt olisi sijoitettava, jotta se herättäisi ansionsa mukaista huomiota. Lopuksi se kätkettiin jonkun pikkupäällikön tornisteriin, kolminatsaisen kapitulantin, jota vastaan sotamiehet kantoivat loppumatonta vihan kaimaa, ja joka heidän keskuudessaan kantoi nimeä Hautuumaan Päivystäjä. Mistä lieneekin tämä nimi ollut alkuisin, mutta korpraali Rädyn ja ajomiesten mielestä sen omistaja oli erikoisen sovelias huolehtimaan kuolleista.
Ja nyt tapahtui sotaretken ja marssin jatkuessa, että pikkupäälliköittenkin oli nostettava pakkaus hartioilleen, lieneekö syynä ollut sitten se, että päällikkö oli jostakin närkästynyt heihin tai muut seikat. Niinpä Hautuumaan Päivystäjä kantoi jänistä kiireisessä, hiostavassa marssissa penikulman tai toistakin.
Tuli levähdysaika ja aliupseeri löysi ruskeatakkisen vilpittömän vainajan laukustaan. Tämä löytö herätti teeskentelemättömän, äänekkään riemun kiiriskelemään majoitusleirin laidasta toiseen. Sotamiesten mielestä oli ylivoittoisen koomillista, että Hautuumaan Päivystäjä oli kantanut ruumista selässään kilometrikaupalla. He nauttivat aivan sydämensä pohjasta, hohottivat ja keksivät moninaisia huutoja, joita äänekkäästi toisteltiin.
Sitten avuliaat kädet korjasivat vainajan vielä kuormastoon, missä se seurasi mukana, kupeessaan komeasti tekstattu lappu:
— Sotasaalista! Ruumiita ja tuoretta lihaa.
Jonakin päivänä joukko-osaston muonittajakersantti sen sieltä löysi ja kysyi tiukasti, että mikä se oli. Korpraali Räty nuuhkaisi ja arvellen esimiehen itsensäkin näkevän mikä se oli, selitti vain:
— Herra kersantti, hän jo haisee…
Niin tuli ruskeatakkinen, vilpitön vainaja, kersantin kirousten saattamana, viskatuksi tiepuoleen.
Se oli tarina jäniksestä, joka vielä vainajana vaelsi kauas lapsuutensa ja lyhyen elämänsä pensaikosta.
Mutta muistot siitä elävät vieläkin. Siitä johtuu, että eräällä tasavallan aliupseerilla on paitsi Hautuumaan Päivystäjää toinenkin hokunimi »Jäniksen» tai — »Ruumiin kantaja». Ja vielä nämäkin päivinä voi kuulua sotamiesjoukosta hiljaisia kysymyksiä: — Eikö jänistä? — kun Hautuumaan Päivystäjä on luetellut mitä kaikkia painavia esineitä pakkaukseen on pantava. Tai jos tämä aliupseeri marssittaa tai teettää ryömintähyökkäystä läpi pensaikon poikain mielestä liialla kiireellä, voi kuulua murisevia huomautuksia: — Ei nyt olla jäniksen ajossa.
SOTILASJUNASSA
Juna kulki jyristen. Veturin männät löivät ja koivuisten halkojen sauhu lankesi vaunujonoon, johonkuhun matkustajavaunuun, jossa oleilivat päällysmiehet ja härkävaunujen pitkään jonoon, joiden nurkissa eroitti leimat: eläimiä. Niissä olivat sotamiehet ja hevoskaakit; toisissa avonaisissa vaunuissa kuormastokärryt, aisat pystyssä törröttäen.
Sotamiehet istuivat ja seisoivat vaunujen ovilla ja katselivat ohi kiitävää kesäistä maailmaa, maiden ja teiden ihmeellistä, monimuotoista väljyyttä, joiden vapauteen heidän nykyään ei ollut menemistä, järvien sinisiä vesiä, jokipurojen mustia, levottomia nauhoja, kylien maalailtuja seiniä. Siinä he seisoivat ja istua kyyköttivät, juttelivat ja huutelivat ja heiluttivat lakkejaan nähdessään ihmisiä, varsinkin niitä, jotka kantoivat hametta. Yhä kulki juna jyristen halki kesäisen maan, pysähtymättä, hihkaisten honottavalla pillillään ja puhkuen ohi asemien hellittämättä. Vaunut hytkyivät, pyörät jyrisivät ja kolisivat, ikään kuin eivät pyöriä olisikaan, vaan neliskulmaisia teräslevyjä. Ratavallista kohosi tomu.
Mutta sotamiehiltä kului aika hyvin siinä vaunujen ovilla, auringonpaisteessa ja pölyssä, kului paremmin kuin monesti muulloin. Jos väsytti, voit ottaa unta makuulankuilla. Kyllä sotamiehen kylkiluut kestävät. Tahi iskeä kortinlehtiä lautaan.
Mutta muutakin voi tapahtua, hauskaa ja huvittavaa, mieltä virkistävää. Esimerkiksi kun jollekin tuli aika tehdä tarvettaan. Ja juna kulki yhä jyristen, eikä härkävaunuja ollut pilattu mukavuuslaitoksilla. Siis saattoi tämä sattuma olla mutkallinen ja kiusallinen ja antaa toisille aihetta iloon. Ja sotamies aikoi kestää vaivaa siksi, kunnes juna viimein pysähtyisi. Mihin toisetkin häntä kehoittivat, yllyttivät pihistämään ja muuttamaan kaiken Uhaksi, että muoto miehellä kävisi yhä komeammaksi. Mutta kun vaellettiin halki vihreän metsämaan, ei hän voinut enää kestää, vaan pyllisti paljaat pakaransa ylitse ovipuomin ja pääsi pahasta. Juna kulki kuitenkin nopeasti, pilli hihkui ja asema lähestyi. Pojat sanoivat, että olisi vahinko jos aseman ihmisiltä jäisivät nuo kirkkaat kasvot näkemättä, ja he tarttuivat puomin päällä pyllöttävään sotamieheen ja pitivät häntä paikoillaan. Niin vaellettiin halki asemakyläkunnan ja ihmiset katselivat vähän ihmetellen merkillistä, leveää naamaa, joka paistoi nauravien, huutavien ja viittilöivien sotamiesten keskeltä. Kuin joku outo ja ihmeellinen sotakoje oli se vaunun ovella. Sitten otti joku sotamies vesisangon ja kaatoi sen vasten kasvoja, joilta hänen sanojensa mukaan oli virkistävää pestä pois esiintymisen hiki. Ihmiset nauroivat asemalaiturilla, mutta sotamiehillä oli aivan tuhattulimmaisen hauskaa.
Ilonpuuskassa pääsi puomin päällä pyllöttävä sotamies irti pitäjältään ja sänttäsi heti housut nilkoissa veden valajan kimppuun. Alkoi ankara ottelu, kiroukset ja nyrkillä mukilointi. Sylttyhousut kahlehtivat toisen jalkoja ja paidanhelma heilahteli lystikkäästi. Kun tappelu alkoi käydä liian kiihkeäksi, tartuttiin heitä kauluksiin ja huudettiin:
— Rauhoittukaa, monnit!
Sitten tehtiin selvitys ja päätös, vedenvalaja on mennyt murtomiin, tehnyt koiruuden. Siispä asettukoon hän ensimmäisellä asemalla ovipuomille ja saakoon hänen riitaveljensä käsitellä vesiämpäriä.
Ja miehen oli nöyrtyminen sakin päätöksen edessä, nilistettävä housut nilkkoihin ja pyllötettävä puomilla junan hihkuen vaeltaessa ohi aseman, ja vesiämpäri valettiin tunnollisesti vasten laajoja, punoittavia kasvoja, jotka kesäauringon paistaessa ja hiekan pihistessä ratavallista, katsoivat vaunun ovelta. Ja nauru ja riemu oli suuri.
Niin matkasi juna edelleen kolisten ja jyristen ja härkävaunuissa oli sotamiehillä iloa ja naurua sen johdosta, mitä oli tapahtunut. Aurinko paistoi taivaan sinestä, ja maan kukoistavalla povella rähmi eteenpäin junan teräksinen, musta mato.
VÄHÄN PÄIVIÄ
Ovat tulleet syksy ja pimeät illat. Merenlahdelta puhaltavassa suolaisessa tuulessakin on syksyn tuoksu, lemahdus alakuloisesta ja katoavasta. Kuten suunnattomat, valkohampaiset kidat kulkevat laineet kohti rantaa ja nuolaisevat sitä ikäänkuin valtavalla, tahmaisella kädellä. Kaduilla syttyvät iltaisin lyhdyt ja puistoissa hohtelevat lehdet keltaisina ja ruosteen punaisina.
Suuressa kivisessä kasarmissa ovat nämä syksyiset ajat monelle pojalle pelättävän pitkiä, sitä pitempiä, kuta tummemmiksi käyvät illat, kuta paremmin alat erottaa lehtien ja lyhtyjen hohteen. Mutta he ovat silti onnen poikia. Heillä on vähän päiviä. Sotilasvuoden rautainen ja niklattu suitsirengas kiristyy umpeen. Vähän päiviä! on yleinen ja äänekäs huuto aamuherätyksessä. Ja yhä ne vähenevät. Joka päivä putoaa numero. Aikoja sitten ovat ne olleet parijonossa, pian ne painuvat jonoon ja sitten voit luetella yhä sotamiesten kuvakielellä: kirves, kuokka, sirppi, jakkara, kunnes ei ole enää muuta kuin remuyö ja ylösnousemus. Vähän päiviä! Se on hokusana, sananlasku. Se kuittaa ja kostaa kaikki harmit. Ei missään lasketa päiviä sillä hartaudella, sillä kirouksella ja riemulla kuin kasarmissa. Vähän päiviä! Mitä sitten tapahtuu? Tuleeko maailman loppu? Vapaus! Poika pääsee armeijasta, poika on taasen kuin ihminen ja saa näkönsä jälleen.
Kun vanha mies hihkaisee: vähän päiviä ja paljon margariinia, niin alokas huokaa ja käypi alakuloiseksi. Hänen päiviensä sarja tuntuu loppumattomalta. Voi, elinkautiset! Ei lohduta sekään ajatus, että on niitä ollut noillakin ennen heitä. Ne päivät ovat menneet. Kauan on siitä, kun joku heistä on seisoskellut kevätsateen tippuessa porttivartiossa ja siinä mieltään lohduttaakseen piirtänyt kojun seinään sanat: kun syksy tulee ja lehdet putoavat puista, niin tätä poikaa ei täällä näy…
Lehdet eivät ole vielä pudonneet. Mutta ne hohtelevat keltaisina ja punaisina, kahisevat syystuulessa ja karisevat pian. Vähän päiviä! Mutta vielä ollaan armeijassa, vielä kajahtaa herätys, vielä komppania järjestyy…
Mutta syksyn hämäränä iltana saatetaan tuolla kivisessä kasarmissa elää hupaisesti. Lamppuja ei ole vielä asetettu paikoilleen ja tuvissa vallitsee mieluinen, hämyinen hämärä. Ja sotamiehet tuntevat itsensä onnellisiksi, uskaliaiksi ja ylen rakastuneiksi, he ikäänkuin unohtavat sotamiehen takin ahdistuksen, nyt pimeinä iltoina, syksyisen tuulen kahistessa ulkona puiston puissa ja keltaisen lyhdyn hohdellessa jossakin kadunkulmassa. Nyt ei tarvitse kärsiä sielun eikä ruumiin, sillä ylen mainiosti voi järjestää esimerkiksi suurenmoiset lemmenjuhlat. Suuressa garnisonikaupungissa on riittämiin, runsaasti ja liiankin runsaasti tyttöjä, jotka voivat olla vähätuloiselle sotamiehellekin anteliaita.
Kun siis virren värssy on veisattu, rukous luettu, vuoteelle ruvettu ja iltainen hämy on saapunut, nousee toimeliaita miehiä lyhyeltä levoltaan ja vetää katujen piikaisia ylös ikkunoista. Ja nyt alkaa touhu, lemmenilot, jotka eivät suo unenrauhaa niillekään, joilla ei olisi muita haluja kuin levätä ja nukkua. Kuuluu kuinka lääkintäsotamiestä, pitkää ja uskovaista poikaa, herätetään ja häneltä vaaditaan lääkintäneuvoja. Hänestä ei tämä öinen avunanto ole mieluista. Hän kauhistuu ja yrittää puhella saarnoja. Mutta toinen selittää:
— Kuule sinä, jodipinnari, oletko sinä aivan jumalaton ja toista auttamaton ihminen? Pitäisikö Suomen armeijan sotilaan saada tauti, joutua neljännelletoista osastolle, kukaties Ilmajoelle, eikä koskaan päästä väestä pois! Älä mukise, vaan nouse ja auta lähimmäisiäsi. Miksi sinä muuten olisit lääkemies…
Sanitääri nousee huokaisten, avaa kaappinsa ja antaa heille, mitä he pyytävät. Nousee sitten vuoteelleen ja käärii viltin korviinsa päästäkseen kuulemasta. Mutta turhaan hän yrittää nukkua.
Hämärässä tuvassa käypi hiljainen kuhina. Muutamat häärivät sen uskovaiselta lääkintämieheltä vaivalla hankitun ruiskun ympärillä ja toiset nauttivat ihmisen rungosta. Ruosteiset rautasängyt natisevat. Mutta jos uskovainen ja säveä lääkintämies olisi uneen päässytkin, niin varmaankin hän herää, kun jonkun sängyn pohja putoaa ryskeellä alas. Kuuluu karkea kirous ja kirkas kirkaisu: ai jäi… Sitten joku kolmas ääni supisee matalana ja äkäisen nauravana:
— Enkö minä sitä sanonut, että siinä sängyssä on näpäkkä pohjalava.
Mitä kelettä sille nousitte?
Ne ovat suorastaan sikamaiset lemmenjuhlat varhaisen syksyn yöhämyssä, kun puistossa kahisevat keltaiset lehdet.
Mutta aamulla järjestyy komppania riviin, happamina, syljeskellen. Päiviä on vähän, mutta vielä niitä on jäljellä, vielä on tehtävä hikoiluttavia liikkeitä, kuunneltava opetuksia sota-aseista ja surmameiningeistä, jotka eivät ensinkään rakastuneita sotamiehiä huvita.
Vielä voi sattua kovia päiviä, ryömintää kilometrikaupalla pitkin märkiä, savisia ojia, opetukseksi, kun ei maaston ja suojatun tien käyttö suju vieläkään hyvin. Ja sitten heti pukutarkastus. Miksi nappi on pois? Mistä ihmeestä olette saaneet polviinne ja hihoihinne nuo saviläiskät? Määräillään töitä ilman vuoroa huonosta varusteitten hoidosta ja lisäharjoitusta. Yöllä on hälyytys. Pakkaus kuntoon ja hiipimään pimeään metsään. Aamulla marssille.
Lujaa vaatii Suomen armeija. Mutta ei välitetä! Vähän päiviä. Ne ovat jo jonossa…
Vielä viimeisenäkin harjoituspäivänä voidaan joutua lujille. Jo ollaan lähellä kasarmia. Jo marssitaan viimeinen kerta pyssy olalla ja railakasti laulaen. Mutta miksi meni ilon ja ylpeyden kele sotamiehiin ja he väänsivät virren tekijän sanoja:
Sitten me kuljemme vapaina eikä valtion ryysyjä pestä…
Siitä sotaherra suuttui.
— Kaarto oikeaan, mars!
Sitten käskettiin laulaa, mutta pojat olivat käyneet ylen uskaliaiksi. Ei ollut yhtään herätystä. Ainoastaan remut. Sivili häämöitti ja luonto nousi. He eivät laulaneet mitään, vaan vaikenivat kuin myyrät.
— Antaapa matkan jatkua, kunnes ääni huilaa, sanoi päällikkö.
Pari penikulmaa marssittiin. Eikö lauleta? Ne olivat vaiti kuin myyrät. Mutisivat vain jotakin ja miettivät ylösnousemuksensa iloa. Pysähdyttiin. Päällikkö menee ja soittaa kasarmille, isommille herroille: — Eivät laula. Mitä niille tehdään? — Ovatko ne siellä saakka? Tuokaa takaisin. Ei niitä olisi saanut sinne asti viedä. Liian huonot muistot saavat armeijasta.
Päällikön täytyy tulla ja kääntää komppania kohti kasarmia. Marssittiin kiivaasti, vaiteliaina ja laulamatta. Joitakin uupui ja jäi. Viimein saavuttiin kasarmin eteen. Koko komppania höyrysi raikkaassa syksyn ilmassa kuin saunasta tulleena. Päällikkö otti ja piti pienen puheen, sanoi kiivastuneensa, pyysi anteeksikin. Pojat vaikenivat.
Poistukaa! Se komento kuului kai viimeisen kerran. Sitten kajahteli höyryävästä sotamiesparvesta äänekkäitä ilmoituksia, että päivät ovat lopussa.
Sopat olivat jo aikoja sitten jäähtyneet, mutta kukas nyt välitti ruoasta. Kukin sai vetää omia hyntteitään ylle ja luovutella pois sotilaalliset varusteensa. Remuyö ja ylösnousemus olivat käsissä.
Satamasta oli tuotu läkkiastioita. Ryypättiin ja pian laulettiinkin. Lauluja, niitä osattiin paljon. Paksu vahakantinen vihko oli niitä useammalla tullut täyteen kirjoitelluksi vuoden kieriessä. Ylen haikeita ja surullisia värssyjä, ja sitten taas aivan railakoita, remseitä ja urheita, Ilmajoen laulu, sotamiesten eläviä ja omatekoisia rukouksia, ruokottomia juttuja, mistä mitäkin luonto iloa löysi. Monella oli kaikkea tätä sekaisin siinä mustakantisessa vihkossa, jonka alkuun oli tekstattu korein kirjaimin: »Muistoja sotilasajoilta.»
Se aika oli nyt ohi. Siispä kannatti laulaa:
Ääni, ääni vapauden kultahelminä helkähtelee…
Vapaus! Vapaasti saat nyt pistää kädet taskuusi, syvälle. Ja vaikka et panisi ainoatakaan nappia kiinni, niin kukaan ei niitä leikkaa irti, ei istuta päivää putkassa jokaisesta poissa olevasta napista. Kuka muistuttaa roskasta housunlahkeessa eli vinossa olevasta lakista? Rennosti voit nyt niistää nokkasi etusormella ja peukalolla. Joku muu kurkistelee nyt puolestasi kupeilleen kadulla kulkiessaan, tempaisee savukkeen hampaistaan ja viepä käden lakkiin, kun näköpiiriin ilmestyy suuriarvoinen nauhoin ja napein merkitty mies.
Syy on ryypätä ja laulaa.
Mutta yö saapui. Vielä viimeisen kerran huudettiin miehiä iltahartauteen. Puolenkymmentä seurasi kehoitusta. Kaikki muut lähtevät miehet olivat hulluina päissään.
— Missä ovat vapautuvat miehet? tiedustelee päivystävä upseeri komppanian päivystäjältä.
— Kyllä kai ne jo tekevät lähtöä.
Upseeri katselee ja kuuntelee. Kasarmista kuuluu vain yksi, katkeilematon pölisevä älinä. On remuyö. Lattialla lainehtii oksennusta ja kaappien ja jakkarain palasia.
Tuli aamu ja juna puhkui asemalla. Sen männät löivät jymeästi ja iloisesti: kotipuoleen, kotipuoleen…
Lauma nuoria miehiä heitti kivisen kasarmin ja erkani omille teilleen. Joku tipahti siellä ja joku tipahti täällä mustan maan halki joutuisasti ryömivän rautaisen käärmeen hartioilta. Sanottiin hyvästi kaverille, jonka kanssa oli vuosi eletty saman katon alla, kestetty harmit ja hupaisuudet, laahattu raskaita saappaita kesäisen tien pölyssä, tahi isketty ruumis niin monet kerrat isänmaan märkään kamaraan. Yhdessä oli laulettu laulu, naurettu ja kirottu, nautittu ehkä mielen lohdutukseksi tämän elämän hyvyyksiä samasta pullosta ja samasta naisesta. Nyt erottiin, eikä ehkä koskaan kierrytä enää samalle tielle.
Toisten miesten laulu saa nyt kajahtaa kivisessä kasarmissa, laulu, nauru ja kirous, mieleen piirtyä mietteitä ja muistoja näköjään niin karusta ja hedelmättömästä, mutta kuitenkin hedelmän kantavasta ajasta, karvaan tahi mehevän.