TALVINEN SOTARETKI
Komppanioitten jonorivistöt liikkuivat kuin mustat, valtavat, rähmivät madot järven valkoisella selällä. Aurinko teki nousuaan taivaansineen kevätmuhevan metsän takaa, hangen karskava valkeus kimalteli ja punersi. Lumi natisi suksen alla, sauvat vinkuivat. Sotamiesjonojen harmaat lakin puuhkat ja pakkauksien valtavat kyhmyt huojahtelivat tasaisesti ja herkeämättä. Aliupseerit ja upseerit sauvoivat edellä ja jonojen vierissä, kepeinä, kiikarit ja karttalaukut kupeella. Varjot hiiviskelivät ja elivät hangella kuin mustat, satumaiset hämähäkit.
Järvi loppui. Etumainen komppania painui metsään ja toiset liittyivät sen häntiin. Jonorivistöt liikahtelivat järven rannalla, kuten suunnaton, vihainen käärme olisi heilautellut häntäänsä kiemurrellessaan metsän pimentoon. Aika kului, aurinko yleni. Metsän lumilta lykkääntyivät sotamiesjonot maantielle, jonka molemmin puolin havupuissa kävi keväinen suhina, ja puhelinlangat humisivat surunvoittoisesti. Sininen taivas ja valkea maa hohtivat, auringon hehkuva pyörä ikäänkuin nauroi, suurella irvistävällä suulla. Ladut hikosivat ja hiihtäjät hikosivat.
Kymmenen minuutin marssitauko! Sukset pystyyn, pakkaus alas ja tupakka sen hampaisiin, kuka siihen kykenee.
Kuormasto tulee pitkin tietä. Etumaisena ajorekiä upseereille, jotka nousevat niihin suksineen ja karauttavat tiehensä. Heidän kun on mentävä etukäteen miettimään karttojensa ääreen, järjestämään tilannetta. Ja sitäpaitsi hiihto hikoilevilla hangilla kävisi jäseniin. Pian lähtevät joukotkin liikkeelle. Laiskimmat aliupseerit menevät heti kuormastoon tupakoimaan ja istumaan konekivääri-, muona- tai sanitäärirekien päälle. Toiset pysyvät uskollisesti suksillaan määräämässä vauhtia, pitämässä silmällä järjestystä, ja sitäpaitsi on heillä vielä tilaisuus vaihtaa vuoroja. Puolenkymmentä penikulmaa on kuljettava, ennenkuin tulee majoitus, tilanne alkaa, ja toisen garnisonin joukot kerkiävät vastaan. Niin, herrat voivat järjestää. Mutta sotamiesten on mentävä lävitse jäseniensä sitkeydellä ja sisulla.
— Hei, kaveri, luepa siunaus, että hengissä tältä sotaretkeltä selvittäisiin.
— Herrat vaivaavat meitä ja herrat vahtaavat meitä, herrat valjastavat ratsunsa ja ajavat meidän päällemme ja ovat meille armottomat…
— Amen jäi pois.
— Niinpä jäi. Amen. Kelettäkö kuhnit! Kiinni välimatka!
Päivä paistaa. Sukset luistavat sohjuisella tiellä ikäänkuin sahanterät. Parasta on kävellä lossutella kuten valtavan pitkillä puukengillä. Heikoimmat ovat ahtaalla, kaikki käyvät vähäpuheisiksi. Kilometrit jäävät taakse, männikkökankaat ja kylien aukeat. Niissä, puhallusajalla, voi rahamies kauppapuodin portailla purra rinkilää.
Iltapäivällä saavutaan päämäärään, maalailtuun kirkonkylään ja majoitutaan. Seurojentalon ja kunnantuvan lattiat käyvät märäksi monista lumisista saappaista. Miehet nukkuvat ja nuokkuvat istuallaan, virkeimmät kävelevät tiellä, kenttäkeittiöissä kiehuu hernerokka.
Saapuu ilta ja yö. Kuu paistaa ja tähdet välkkyvät. On pakkanen ja keli aivan mainio. Tilanne on alkanut, on edettävä äänettömästi, sotamarssissa. Asetetaan kärki- ja sivustapartiot. Niin matkataan pitkin tietä ja viimein pysähdytään. Sotamiehet seisovat sauvojensa nojissa ja upseerit katselevat karttoja. Suksen pohja narahtaa joskus vasten tien pintaa, tahi kuuluu supinaa ja tukahutettua naurua. Mutta päällystö puhelee hiljaisella äänellä ohjeita joukkueen- ja ryhmänjohtajille, aivan vakaana, kuten olisi kyseessä totiset asiat. Me varmistamme sen ja sen lohkon. Sinne on asetettava kenttävartiot, sinne kiertovartiot, siellä on päämaja. Joukot hajaantuvat hiljaiseen, hämyiseen pakkasyöhön.
Ruskealiepeiset kalamanttelit ovat päästetyt rullilta ja vedetyt ylle. Monessa metsänkulmassa seisoskelee mies suksiensa vieressä, kopistelee palelevia jalkojaan, kuuntelee pakkasen rapsetta ja silmäilee tähtiä. Mieleen muistuvat monet asiat. Jos vilu käypi ruumiin kimppuun ylen ankarasti, tulee mieleen pirullisia ajatuksia: sodassa tässä ollaan. Pensaikossa kyttää vihollinen, sutiparta…
Eräs kolmimiehinen patrulli on määrätty kulkuvartioon. He saavat ohjeensa ja hiihtää karauttavat tiehensä. Heidän on kuljettava pitkin ison virran vartta, yli niittyaukioitten ja poikki metsäniemekkeitten aliupseerivartiosta toiseen pitämässä yhteyttä. Naureleva ja kiroileva korpraali on tämän kulkuvartion päällikkö.
— Nyt kun tässä pääsi sotaherraksi, niin pitää järjestää mukavuuksia.
Elkää luulko, että tässä taivastellaan ja kärsitään vilua ja nälkää.
Hiihtokengätkin ovat niin pienet, ettei mahdu kuin yksi rätti sisään.
Varpaitani minä en jäädytä. Katsellaan tuolta metsästä joku mökki ja
levätään kuin ihmiset…
Toiset epäilevät.
— Jos kärähdetään, niin siitä seuraa jokireissu…
— Vaan kun ei kärähdetä. Minä en olekaan ensi kertaa nappiteikalla. Ottakaa huomioon, että olen jo toista vuotta armeijassa. Minä ei ole lähtenyt aapeenkoulusta. Minä olen käynyt läpi eksaamin…
Joitakin kilometrejä hiihdettyään he löytävätkin yksinäisen mökin matalasta metsästä peltotilkun keskeltä. Kauan kolkutettuaan saa korpraali viimein mökin naisen aukaisemaan oven, miehiä kun ei ole kotosalla, ja puhelee sitten velhoja, kunnes saa hänet kahvinkeittoon. Kun kahvi on juotu, käydään makaamaan ja korpraali kuvailee toisille, kuinka moni vähä-älyisempi mies olisi tässäkin tapauksessa hiihtänyt itse ja hiihdättänyt toisilla öisessä pakkasessa, palelluttanut varpaansa ja nenänsä ja ties mitä kaikkia.
Sitten nukutaan ja noustaan vasta aamuhämärissä, ryypätään kahvit ja lähdetään.
Kirkkaassa kevättalven aamussa kuuluu laukauksia, pikapyssytkin rätisevät.
— Siellä on ankara sota meidän Taavettia vastaan, puhelee korpraali joukkueenjohtajastaan.
Sitten hän karistelee lakkinsa ja pakkauksensa päälle lunta ja käskee kumppaniensa tehdä samoin. Pitkän kierroksen jälkeen pääsevät he omaan osastoonsa, jossa Taavetti-kersantti alkaa tiukasti tiedustella, missä kulkuvartio on toiminut.
— Ei sen perästä ole nähty teidän vartiotanne, kun te läksitte. Ja vihollisen tiedustelijat ovat tulleet lävitse juuri teidän lohkoltanne…
Mutta kulkuvartion päällikkö selitti reilusti, ettei ole heidän syynsä, että he eksyivät tuntemattomilla mailla. Miksikä heille ei annettu karttoja eikä kompasseja? Koko yön ovat he hiihtäneet pimeässä metsässä eksyksissä. Vilu on ja väsyttää…
Taavetti-kersantti korottaa äänensä ja sanoo, ettei tämä asia pääty tähän.
Taistelu jatkuu. Metsäpuskissa rätisee ja välähtelee pyssytuli.
Hyökätään ja peräydytään. Vasta päivällä joudetaan syömään hikisinä
tai viluisina, kummalla vaivalla sota missäkin kohdassa on rasittanut.
Käsketään myös puhdistaa pyssyjä ja levätä.
Tällöin ne yöllisen kulkuvartion miehet kuulevat esikunnan lähetiltä, että päämajassa on ollut yöllä hauskaa. Kaikki isommat herrat ovat ryypätä kompsautelleet koko yön. Tämä tieto ilahduttaa vartion miehiä erinomaisesti: eivätpä he silloin liene koko tästä sotahommasta selvillä senkään vertaa kuin he. Taavetti-kersantti puhukoon mitä tahansa. He puhuvat vain suuresta eksymyksestään, yksimielisesti, jos asiasta kysymys tulee.
Päivä kuluu iltaan. Syödään kaurapuuroa ja jaetaan huomisen päivän muona, leivät ja sokerit. Sitten alkavat taasen iltapakkasen ja yön tullen sotaliikkeet. Kenttävartiot paikoilleen, kaikki valmiiksi.
Se naureleva ja kiroileva korpraali joutuu aliupseerivartion päälliköksi ja nyt ei ole mökkeihin menemistä. He ovat leveän virran partaalla, josta puhaltaa ilkeä öinen viima, joka käypi lävitse vanhojen ryssän manttelien ja saattaa luutkin vapisemaan. Mutta sinne vasten viimaa on vartiomiehen vain pidettävä naamaansa, katsottava, ettei vihollinen valkoisessa lumivaipassaan kuin kyttyräselkäinen haamu hiivi ylitse.
Hieman etempänä harmaan, ränsistyneen mökin seinien vieressä, johon miehet vartiopaikoilta käydään vaihtamassa lepäämään, on kyllä suojassa tuulelta, mutta kireä pakkanen puree sielläkin ihoa kuten suola tuoretta, veristä lihaa. Mökkiin ei ole lupa mennä, eivätkä aukaisseet sen oveakaan, kun vartiopäällikkö kolkutti. Jotkut yrittävät oleilla navetassa, mutta sekin on kylmä ja sen lattia on perin kurainen. Kun kaksi poikaa käy makaamaan ainoan lehmän kummallekin kupeelle, ei enää makuupaikkoja löydy. Ja kohta vartiopäällikkö ajaa heidätkin sieltä pois huutamalla:
— Ylös sieltä sen tytön vierestä! Vartioon!
Joltakin on mennyt ukkovarvas jäähän ja hän sadattelee ja kiroaa aivan kamalasti.
Vartiopäällikkö ryhtyy kertomaan juttuja olostaan isossa garnisonikaupungissa aliupseerikoulussa. Siellä oli vartio merensaaressa ja keväthälseen aikana, kun ei ollut kulusta jalan eikä veneellä, täytyi vartio lähettää sinne pariksi viikoksi olemaan omin päin. Tarkastajakaan ei sinne päässyt. Korpraali sanoi joutuneensa tällaiseen kelirikkovartioon. Ja olivat löytäneet trokareitten kätköistä pari virolaista neekeripoikaa ja ryhtyneet juomaan. Kaikki olisi mennyt hyvin, mutta viimein ei kukaan halunnut lähteä vartiopaikoille, ja silloin niille rakennettiin sellaiset ukot kuin variksen pelot pellolle: housut ja takki keppiin, lakki nokkaan ja kivääri kupeelle. Mutta rannalta ottivat selvän kiikareilla näistä ylen levollisista vartiomiehistä. Tuli tutkinto ja poikia joutui Joelle.
— Mitenkäs itse pelastuit?
— Käännyin sairaaksi niistä virolaisista lääkkeistä, olin kovassa kuumeessa ja houriessa, kun hakivat, ja väitin sitten, etten tiennyt koko komennosta mitään…
— Ei kai ole muuta väliä, kunhan et vain valehtele…
— No, kyllä siellä seisoo kirjoissa koko juttu, tuomarin kirjoissa. Käy tutkimassa. Oli siellä eri mojovia vartiopaikkoja kuin nämä. Siellä meren rannalla on eräskin paikka, johon tuuli aina ajaa kanistereita. Vartiomies tökkää astian pistimeensä ja niinpä saadaankin sieltä, kun vaihto saapuu, tuoda miestä kummastakin kainalosta kannatellen…
— Hoho, kyllä meitäkin jo, ennenkuin yö on lopussa, saa kantaa kuin tönkkää kalikkaa.
Alkaa jo olla aamuyö, kun vartiopaikalta kajahtaa laukaus. Nähdään, että ylitse ison, aavan joen liitää suksillaan lauma lumikauhtanaisia miehiä, ja vartiopäällikkö komentaa miehensä ketjuun jokitörmälle. Aletaan ampua napsia ja pikakiväärikin otetaan esiin, mutta tulijat hiihtää pyyhältävät vain kohti. Kun he ovat saapuneet aivan törmän alle, kysyy hyökkäysjoukkueen päällikkö:
— Montako miestä teitä siellä on? Vai kymmenkunta! Kyllä te sitten olette hävinneet — vankeina ja vainajina.
— Kuinka se niin on, herra vääpeli? kysyy korpraali vastaan. Te olette hyökänneet aavaa jokijäätä, ettekä ampuneet laukaustakaan, me olemme maanneet suojissa ja ampuneet kivääreillä ja pikakivääreillä vastaan.
— Ei ole mitään kysytty, korpraali. Kyllä minä olen jo siksi kauan aikaa ollut armeijassa, että ymmärrän jotakin tämän leikkisodan päälle. Elkää liikkuko mihinkään sieltä.
Valkokaapuinen hyökkäysjoukko kapuaa törmälle ja vartio on vankina.
Mutta muualla eivät asiat mene yhtä nätisti. Siellä ammutaan puolin ja toisin, ollaan asemissa, edetään ja väistytään. Päivä valkenee ja aurinko nousee, mutta vielä jatkuu taistelua tuntikauden. Kiväärit ja konepyssyt rätisevät, kuuluu rynnäkköhuutoja. Kyläaukealla piiat seisovat tunkion kulmilla, kuuntelevat ja katselevat. Tämä näyttää heistä merkilliseltä, juhlalliselta, ylen hupsulta ja hauskalta. Sitten kuuluu messinkitorven pitkiä puhalluksia merkiksi tilanteen loppumisesta.
Tiepuolissa höyryävistä kenttäkeittiöistä saadaan sajua. Se onkin nyt monelle ainoa ravintoaine, kun ovat jo yöllä syöneet leipänsä ja sokerinsa. Sitten komennetaan rivistöihin ja kohti kasarmia. Upseerit nousevat rekiinsä ja ajavat tiehensä. Aliupseerit hiihtävät tovin, mutta useampi heistä ottaa sitten turvansa kuormastohevosiin. Ainoastaan joku sotahullu ja urheilija kapitulantti hiihtää ponnistelee sen matkan kuin sotamieskin. Muut vuorottelevat. Aurinko paistaa korkealta ja paahtaa naamat punaisiksi. On lämmin, tiet sannalla ja vesisohjolla. Hiihtelepä sitten siinä, kun kapitulantti istuu kuormalla, tupakoipi ja noituu ja uhkailee rangaistuksilla matkan huonosta joutumisesta.
Tee ei liene erin voimakasta ravintoa ja sotamiehistä tuntuu piankin kuin olisi jäseniin valettu lyijyä sitä mukaa, kuin päivä kuluu ja matkaa leikataan. Pakkaus tuntuu valtavalta vuorelta. Luonto käy kärmeiseksi: mitä varten tämä ruumiin ja hengen vaiva…
Marssitauolla nukkuu usea mies heti pakkaus päänsä alla, mutta heidät potkaistaan hereille ja penikulma toisensa jälkeen jää taakse. Keli yhä huononee, väsymys käy monelta uupumukseksi. Jaksankohan hiihtää tuohon puhelinpylvääseen? Paljon jaksaa ihminen. Sekä siihen että paljon siitä sivuitsekin. Kun hevosen reessä istuu herra, joka katsoo ja jolla on valta, kuin lakikirjaan on kirjoitettu ankarat sanat. Mutta silti tapahtuu, että jonkun jäsenet eivät enää tottele. Häneltä täytyy ottaa ensin pakkaus ja sitten kivääri, ja sittenkin hän lopulta jää rivistöstä, makaa hangella ja tuleskelee yksin, kun iltakylmä on hänet henkiin virkistänyt. Näin käypi monelle.
Mutta monen mieleen jääpi kuormalla istuva tupakoiva ja kiroileva nauhaniekka herra. Hänen on valta ja voima. Miksi hän siis vaivaisi jäseniään? Eihän siitä olisi etua hänelle, eikä hänen asialleen, eikä sotamiehellekään. Ei hän ole mikään Napoleon, eikä tämä ole mikään taisteluun marssi.
Tulee ilta. Keli paranee, viimeisetkin kilometrit jäävät taakse. Ollaan kasarmissa. Kuin koti, turvan paikka, on se nyt sotamiehestä. Moni paiskautuu täysissä tamineissa eikä nouse ennen seuraavaa aamua, ei tointuisi nousemaan, vaikka itse kenraali tupaan tulisi. Mutta toiset peseytyvät, syövät ja veisaavat ja nukkuvat sitten vasta.
KOSTOA
Hänen äitinsä oli eräänlainen hentoinen sielu, joka havitteli maailmassa nähdäkseen ja pidelläkseen jotakin hienoa ja kaunista, kesää, korein siivin purjehtivia perhosia, sinisiä ja punaisia. Siitä kauniista ja hennosta, jota verensä himoitsi, kerkesi hän saada kiinni eräitä kuvapostikortteja, liehahtelevan silkkinauhan hiuksiin, jonkin heleän, hienon vaatekappaleen; ja sitten hän joutui torpanmiehen akaksi matalaan mökkiin. Alkoi lapsimukulain poru, likaisten ryysyjen haju, huoli ruisleivästä ja perunakeitosta. Sait siinä kuvitella niin kesäistä ja kaunista ja onnellista kuin ikinä päänupussasi sikisi. Mutta milloin saisit sitä hypisteltäväksesi…
Hänen poikansa, hentoluinen ja kaunis kasvoiltaan, sai suoniinsa äitinsä verenlaadun, sillä jo pienenä näytti hän pyrkivän siistimmäksi eläjäksi, eikä taipunut, kuten säätyiselleen ihmiselle luontojaan olisi langennut, ryskätyöhön, katkomaan ja kuorimaan puuta, sitomaan otvia joella, vääntämään kelua, tahi soluttamaan saumaa hakavarsi kourassa. Hän kasvatti tuuhean, kiehkuraisen otsatukan, käveli korea rusetti leuan alla, oppi piirtämään nimensä komein koukeroin, ja pääsi kauppa-apulaiseksi ollessaan puolivälissä toista ikäkymmentään.
Mutta Sulo Laine ei pitkällekään menestynyt kauppiaan uralla. Hän havitteli liian innokkaasti hienoksi herrasmieheksi asultaan ja esiintymiseltään. Hän sai lähdön ja ihmiset naureskelivat ja tarkastelivat kovin perinpohjaisesti hänen luonnerakennelmaansa.
Hän eli edelleen yritellen yhteen ja toiseen hienompaan työhön, mutta iva ja pilkka olivat valaneet hänen sydämeensä katkeruuden ja vihan kaikkia ihmiseläjiä kohtaan. Mutta kuinka kuumana lienee viha kuohunutkaan sisuksissa, kuinka polttavana syövytellytkään voimaton mielen karvaus, aina pysyi muotonsa yhtä tyynenä ja kauniin kalvakkana, käytöksensä kaikkia kohtaan siloisena ja kylmänkohteliaana.
Meni vuosia ja Sulo Laine suoritti sotapalvelusta. Siellä, kivisellä kasarmilla ja keltahiekkaisella harjoituskentällä, joka toi sotamiehen mieleen hien, ikävyyden, tuntien hitaan kulun, komentoälinän, kurkussa karvastelevan, voimattoman kirouksen, siellä selvisi hänelle, mikä olisi hänen uransa, mikä hänen tehtävänsä tässä maailmassa.
Sulo Laine oli harjoitusaliupseeri, sirossa vormussa, kalvakoin, kaunein kasvoin, selvin, tiuskivin äänin, mikä toi mieleen pakkastiaisen laulun paljasoksaisessa pensaassa. Nyt hän oli asemassa, jota parempaa ei ollut tavoiteltavissa, nyt hän voi nauttia koston suloisuudesta, purkaa sen loputtoman vihan ja katkeruuden, jota hän tunsi kaikkea ihmislihaa ja verta kohtaan. Oh, se viha, se oli kerennyt patoutua eräinä lyhyinä vuosina, siksi, että luonto oli antanut hänelle hieman sairasta verta, antanut hänen epäonnistua toimissaan ja ivan sattua suolaisena myrkkynä hänen sydämeensä.
Millä mielenkiinnolla hän katselikaan alokaslaumaa, kun se saapui. Hän tutkiskeli, missä oli maajussien poikia, missä rentoverisiä jätkäpenikoita, tai koulunpenkeillä istuneita herrain alkuja. Kaikki nämä olivat Sulo Laineen hoteissa. Hän huusi ja he vaikenivat; hän oli herra, eikä heillä ollut vastaan inahtamista. Ja hänen sydämensä vapisi vihasta, ilosta ja ylpeydestä.
Miten ylen onnellinen hän olikaan kentällä, helteisellä ja hiekkaisella, saadessaan pakkastiaisäänensä tiuskaisulla liikettä kymmenpäiseen joukkoon, tajutessaan toisten hien ja läähätyksen!
— Maahan! — Ja hiekka pölähti! — Ryömikää, ylös, hei, mars, mars! Oh, saisipa hän tuon lihamassan selkään pienoisen sateen piikkiäkeitä, Härmän puukkoja, saisipa sen oikein pehmeäksi, verestäväksi ja sitten toinen kuuro suoloja, rakeita ja hienoja jauhoja… Millä ilolla hän vuodattikaan kaiken katkeruutensa tuohon ihmislihaan, jolle hän tahtoi kostaa kaiken sen vääryyden, jota katsoi kärsineensä.
Hän oli onnellinen saadessaan poimia joukosta jonkun pitääkseen hänen kanssaan pienen pelin, lyöttääkseen häntä maahan, tutkittaakseen hänellä isänmaan pintaa, että hänestä kehittyisi kunnon soturi. Hän koki saada sotamiehen kaikesta kiinni saattaakseen hänet lisätöihin, arestiin, vankilaan. Ja kun hän onnistui, silloin hän tunsi täyttäneensä velvollisuutensa, verensä äänen.
Kuinka hän nauttikaan nähdessään raavaan miehen kuohuvan vihasta ja raivosta edessään! Mutta eipä ollut inahtamista puolta tavua. Luut yhteen ja seiso kuin patsas! Ota vain vastaan toisen pilkalliset puheet, joiden edestä sietäisi melkein tuuman rautaa. Sillä eipä löydy joukosta sellaista, joka ei kammoaisi vankilan ristikolta ja homeisia kiviä; ei kenenkään viha nouse niin sokeaksi, ettei hän niitä vielä muistaisi. Ja Sulo Laine osaa kaikkia käsitellä juuri parahiksi, juuri parahiksi. Hänen hartioillaan on isänmaan takki, olkapäillä kolmisen valkeata nauhaa, ja hänen sydämensä vapisee vihasta, ilosta ja ylpeydestä…
Niinpä mataa aika, vuodet vaihtuvat. Hänen hoteistaan pääsee sarja ihmislihaa, mutta uutta ja vereksempää tuodaan tilalle.
Ja yhä hän seisoo kentän reunassa, hentoluisena ja sirona, natsat olalla, sisässään pohjaton katkeruus ja viha. Toivoen, että hän saisi tuon ihmislihan niskaan sateen piikkiäkeitä ja Härmän puukkoja, suolanrakeita ja hienoa pölyä. Silloin vasta olisi hän onnellinen, kun koko tuo hiekkainen kenttäerämaa olisi keträksiä myöten kahlata silputtua ihmislihaa ja punaista, pirskuvaa verta.
SOTILAALLISEN KOMEASTI
Kapteeni Lelu ryyppi aamukahvinsa kasinon salissa kuten tavallisesti vaiteliaana, ikäänkuin johonkin raskaaseen ja pulmalliseen mietteeseen jysähtäneenä. Mutta hänen sielunsa pinnalla eivät liikkuneet mitkään elävät mietteet; ainoastaan elämän painava harmaus, ärtyinen, ryppyinen, kurautunut katkeruus.
Hän nousi ja lähti kohti komppaniaansa, työhön. Hiekka narisi anturain alla, keväinen, iloisenkuiva hiekka. Lempeät tuulet puhalsivat ja pilvien hattarat kulkivat taivaan väljässä sinessä. Jonkun linnun metallinen ääni tiukutti mäntypuissa, garnisonin variksien elämästään nauttivat äänet leikkoivat ilmaa ikäänkuin mustanpunaisina, näkevinä. Koko keväinen sää oli omansa keventämään mieltä, tuulettamaan tomuja, tappamaan synkeyden, alakuloisuuden ja katkeruuden mustakärsäisiä matoja. Mutta kapteeni Lelun sielu oli ikäänkuin loppuunrääkätty vetojuhta, joka ei enää välitä mistään; huuli katkerasti lerpallaan, tylsä, keltainen hammas irvistyksessä.
Ja todellakin! Tuulet ja pilvet — vapaita niiden luulisi olevan, mutta mihinkään ei ole menemistä. Iankaikkinen, loputon kulku taivaan sinisessä kulhossa, kuten kapteeni Lelulla garnisonin keltaisessa hiekassa.
Kymmenkunta vuotta oli siitä, kun kapteeni Lelu saapui astelemaan tätä hedelmätöntä, ruskeata hiekkaa nuorena vänrikkinä. Hän oli silloin nuori ja notkea, puhdas ja hyvinhoidettu, iloinen ja joustava kuten kissanpentu. Iloinen innostus kaikkiin tämän maailman asioihin ja hyvyyksiin täytti silloin hänen nuollunsileän sielunsa. Sitten oli seurannut epälukuisia askeleita garnisonin hiekassa, muita vähäisiä vaiheita, ja kaksi uutta tähteä oli eri aikoina lingottu hänen kaulukseensa. Niinpä hän oli nyt herra kapteeni, eikä enää sama iloisen sileä, ja puhtoinen, kissanpennun kaltainen vänrikki. Maailman painava lata oli kulkenut kautta hänen kasvojensa ja olemuksensa, joissa voi huomata kokemusten ja kärsimysten ja liikojen, väkevien viinaryyppyjen jäljet. Vaikka hänen pukunsa vieläkin oli sotilaallisen moitteeton, niin siitä oli kadonnut entinen siisteys ja ihomyötäinen joustavuus. Joku vaikeasti määriteltävä rähjäisyys pisti siitä esiin. Sen huomasi parhaiten, kun hän oli puettuna päällystakkiinsa, joka roikkui hänen yllään kuten seipään nenässä, sateessa ja auringon paisteessa haalistuneet helmat lepatellen. Tälle ikäkululle päällystakille olivat sotamiehet antaneet nimen: kalamantteli. Vaatekappaleelta siirtyi nimi sittemmin sen kantajalle.
Kapteeni Lelun olemus oli näinä kymmenenä vuotena käynyt läpi perinpohjaisen kehityksen sisältä ja päältä. Se kerrallinen nuori vänrikki oli ollut kokonaan toinen ihminen kuin nykyinen Kalamantteliksi kutsuttu mies. Hänen naamansa oli ollut silloin kirkas ja sileä, ainaisessa hyväntuulen loistossa. Nykyään ei hänen kasvojaan koskaan hymy kirkastanut, eikä hampaitten lomitse sähähtävä kirous tehnyt niitä sen synkemmiksi. Niillä asui ainaisesti loppuunrääkätyn vetoeläimen välinpitämätön, tylsä katkeruus. Kaukana oli se aika, jolloin hän iloisesti ja leikillisesti jutteli sotamiehille, jolloin hän avasi tupakkalaatikkonsa ja kahlasi hangessa tarjoten hiihtopartionsa miehille savukkeita. Nykyään saattoi hän tarttua kömpelöä alokasta nenästä ja käännellä häntä, potkaista takapuolille, kuten vetokonikin, katkera-ilmeinen juhta, saa joskus selittämättömän halun potkun antamiseen linttakavioillaan.
Tämä muutos oli tapahtunut hänessä vähitellen ja aivan kuin huomaamatta. Alussa oli hänen entinen hyväntahtoisuutensa ja iloisuutensa joskus pilkistänyt kuten aurinko pilvien lomitse, mutta pian nämä synkeyden pilvet verhosivat hänen sielunsa kokonaan. Ei ollut aukkoja, ei lakaisevia tuulia. Mistä tämä johtui? Kukapa tiesi. Se yllätti hänet kuin sumu: koko elämän paino, harmaus ja yksitoikkoisuus pienessä sotilaskaupungissa. Ja sitten tuli alkoholi, istunnot läpi öiden karvaan lasin ääressä. Hänen verensä ja sydämensä myrkkyyntyi. Luonteensa kasvoi kuin kokonaan toiseksi: synkeäksi, epäluuloiseksi ja kärtyisäksi. Ilo ei enää koskaan häntä saavuttanut, mikään ei tuntunut mielenkiintoiselta. Mutta virkatehtävänsä hän toimitti säännöllisesti, opetti ja äyhki kohmeloisena ja unisena yön ryypättyään. Ainoa tyydytys, minkä hän enää tunsi, oli tieto, että miehensä häntä pelkäävät ja vihaavat. Muista tyydytyksistä, toiveitten täyttymisistä ei tainnut olla enää tietoa. Hänestä oli tullut armeijan proletaari, rähjäinen, köyhä, jollain tavoin epäsuosioon joutunut. Koko loppuikänään hän ei epäilemättä pääsisi pykälääkään korkeammalle, yhtään uutta ja isompaa tähteä ei lingottaisi hänen kauluksiinsa, eikä kalamanttelin hihansuihin ommeltaisi uudempia nauhoja. Mutta hyvältä tuntui, että jonkun täytyi häntäkin pelätä, kunnioittaa. Vihatkoot, kunhan pelkäävät ja kunhan pelko pysyy suurempana kuin viha.
Ja kuitenkin oli ollut aika, jolloin hänestä tuntui hyvältä, kun eivät sotamiehet häntä vihanneet, kun he sanoivat: se on lotimies. Ja temput olivat käyneet hyvin. Hänen komppaniansa oli paras koko garnisonissa ja nopeasti oli hänen kaulukseensa annettu ne kaksi uutta tähteä. Eipä silti, etteivät temput olisi nyt käyneet. Niiden täytyi käydä. Ainakin hänen miehensä tiesivät, miten ne olivat tehtävät, elleivät joskus pahoissa sisuissaan tehneet kaikkea päin mäntyjä.
Olipa esimerkiksi kerran katselmusammunta ja kapteeni Lelun komppaniassa ei sattunut ainoakaan luoti maaliin. Mutta punaiset merkkiliput vallin harjalla kävivät reikäisiksi kuin seula. Ja katselmusta pitävä sotaherra oli tiedustanut miehiltä, että miksi kuulat menevät sinne, eivätkä tauluihin. Ja oli saanut aavistaa, että liian tuima harjoitus ja kuri se saa miehet niin piruttuneiksi, että eivät tähtää tauluihinsa. Jotakin kiusaa he kai olettivat siitä herroille olevan. Näytti olevankin, koska suuri sotaherra kiroili ensin miehille ja ärjyi sitten kapteenille. Lelu oli vienyt kätensä lakin reunaan ja yritellyt selittää: herra eversti, herra eversti… Mutta eversti oli äyhkäissyt: — Seiskaa asennossa! Niinpä oli kapteeni Lelu saanut pinnistää kätensä reisiin ja seistä kuin pylväs, mitäpä sitten lienee miettinytkin. Leipä on itsekullekin kallis. Elämänkeinoa täytyy olla. Päämiehiä täytyy kumartaa. Ja sotamiehet olivat virnistelleet salaa: herrapa löytyi herrallekin. Virnistelkööt. Näkevät taasen piammiten, kuka on heidän herransa.
Kuten näkivätkin. Vaikka hänen täytyi nykyään jo olla varovainen, hillitä luontoaan. Sillä jokunen vuosi sitten oli hän tullut miehen tappajaksi, joutunut rähjäyksiin ja oikeuksiin ja saanut maksaa vähistä varoistaan eläkettä sen hengiltä lähteneen miehen äidille. Oli oltu harjoituksissa ja koko komppania oli komennettu maahan. Ja silloin hän oli hoksannut, että muutaman miehen selkä oli koholla, ikäänkuin olisi hän ilkeämielisesti pyllistänyt kohti takana seisoskelevia esimiehiään. Mitä? Oliko tämmöistä suvaittava? Eikö selkä ruvennut sujumaan suoraksi, pitkin maanpintaa? Kapteeni Lelu hyppäsi hänen selkäänsä ja silloin se kyllä oikeni, mutta samalla oli miehen alla ollut kanto tullut läpi ruumiin. Sen perästä sai kapteeni Lelu olla vähän katsovampi, varovaisempi, mutta ei ollut epäilemistäkään, etteikö tämä tapaus lisännyt pitkän pykälän miesten pelkoa ja kunnioitusta.
Mutta pelkäsivät ja kunnioittivatko he todella niin peräti? Ainakin joku heistä oli tehnyt hänelle pirullisen koiruuden joitakin päiviä sitten. No, se oli joku, ainoa, joka sellaista uskaltaisi. Kapteeni oli kävellyt myöhään illalla kasarmialueelle perunasäkki hartioillaan. Hän oli omituinen mies, hän ei turvautunut aina alaisiinsa. Hän saattoi tehdä itsekin sellaista, mitä muut upseerit teettivät sotamiehillään. Kun hänen perheessään siis oli ilmennyt perunan tarve, asteli hän kasarmin aidan ulkopuolelle, osti säkin ja ryhtyi kantamaan sitä asuntoonsa. Mutta porttivahti pysähdytti hänet: — Herra kapteeni, seis! Mitä säkissä on?
Kapteeni Lelu tunsi kyllä miehen. Hänen omia miehiään. Ollut väessä vuosikausia, vuoroin linnassa, vuoroin päävartiossa, vuoroin komppaniassa. Kapteeni Lelu muisti sangen hyvin, mistä tämä pitkä palvelus oli alkunsa saanut. Olivat ne ajat, jolloin hän ryhtyi ryyppimään. Ja tämä sotamies oli kerran ollut hakemassa hänelle viinaa. Siihen aikaan oli kapteeni Lelu vielä joskus valoisallakin, iloisellakin päällä. Niinpä hän oli antanut pienen pullon sotamiehellekin ja sanonut: — Nauti iloksesi. Sen se oli tehnytkin, ollut päissään ja viety päävartioon, mutta karannut sieltä. Hihkunut: — En minä sinne lähde! Herra minut on juottanut. Hakekaa sekin…
Vähältä piti, ettei kapteeni Lelu joutunut silloinkin tutkinnoihin. Mutta kaikki painettiin hautaan ja hiljaisuuteen kuitenkin. Ei kapteenia eikä sotamiestäkään rangaistu viinan viljelemisestä. Mutta kapteeni Lelun pahanilkiseksi ja kärtyisäksi käyvä, alkoholin turmelema luonto hankki sille sotamiehelle monista ja pienistä syistä pieniä rangaistuksia ja sitten rikkomusten uusittua vankeutta. Helppohan sitä on päällystön viisaalla ja tarkkaavalla kavaluudella järjestää vihaamilleen alaisilleen. Niin oli se mies yhä armeijassa. Ja nyt hän seisoi porttivahdissa ja sanoi:
— Herra kapteeni, seis! Mitä pussissa on?
Kapteeni kirosi ja sanoi, että luut yhteen konstailematta, ja aikoi kävellä edelleen.
Mutta vahti räpsäytti pyssynsä lukkoja ja sanoi uudestaan:
— Seis! Olen vartiomies ja velvollisuuksiini kuuluu tarkastaa, ettei mitään luvatonta kuljeteta kasarmialueelle.
Kapteeni päästi sarjan sadatuksia ja uhkauksia, jotka olisivat tyrmistyttäneet heikon miehen. Mutta tämä ei häikäillyt.
— Herra kapteeni, ei se parane nyt! Säkki auki.
Kapteeni Lelu näki, että tässä on tosi edessä. Tuo mies ei välitä mistään. Ampuu se, perkele. Ja pelko valtasi hänet iltaisessa hämärässä. Hän aukaisi säkin.
— Kaatakaa tielle, että näen mitä pohjalla on.
Pelko voitti kapteenissa kiukun, ja hän kaatoi perunansa tielle, aikoen sitten lähteä astumaan.
— Seis, herra kapteeni! Kerätkää perunat säkkiin ja viekää ne pois. Vartiomies ei saa sallia jätettävän mitään vierasta tavaraa vartiopaikalle.
Kapteeni tiesi, ettei kuula ole lujassa tuon vartiomiehen pyssynpiipussa. Henki on rakas sotilaallekin. Sitä ei saa menettää turhuuksiin, vaikka olkoonkin valmis vuodattamaan viimeisen veripisaransa isänmaan ja olevan järjestyksen puolesta. Kapteeni poimi perimänsä, nosti säkin hartioilleen ja käveli pois, sitä ennen sanottuaan vartiomiehelle, että hän vielä muistaisi tämän.
— Sen kyllä uskon, herra kapteeni.
Se sietikin uskoa. Sitä sotamiestä ei voinut saada rangaistukseen tästä, että hän ylen tarkasti seurasi ohjeita ja asetuksia, mutta muuten hän sai olla varma siitä, että putkaa ja vankeutta tulisi riittämään näköään toisista syistä.
Jonkinlaista mielenkiintoa tuottivat siis kapteeni Lelulle nämä päivät, kun hän palveluksessa tarkasteli ja mietti, miten voisi kostaa kärsimänsä loukkaukset. Sitä ei ollut aina helppo äkkiä keksiä, ja siksi hän oli eilisinäkin päivinä käynyt ylen pahantuuliseksi, raivostunut. Koko komppania oli saanut höykettä, hiki tippunut ja höyry noussut lävitse märkien takkien.
Sellainen mies oli kapteeni Lelu ja sellaiset olivat olleet hänen vaelluksensa pääpiirteet tähän saakka, kun hän asteli kohti komppaniaansa keväisenä päivänä, hiekan naristessa anturain alla.
Komppania seisoi valmiiksi järjestyneenä kasarminsa edessä, pioneerijoukko, hakkuineen, lapioineen ja kirveineen, kuormastokärryt täynnä muita tarvittavia työvälineitä. Kim kapteeni ilmestyi nurkan takaa, kääntyivät kaikki katseet, kaikkien kasvoista voi lukea: siinä se piru tulee.
Asianmukaiset eleet ja ilmoitukset suoritettiin ja komppania lähti marssimaan harjoituksiin.
Kaivettiin juoksuhautoja. Valtava kivenlohkare oli tiellä. Siihen oli porattu reikiä. Se aiottiin ampua kappaleiksi. Räjähdysaineet oli asetettu paikoilleen, tulilanka sytytetty.
Komppanian päällikkö seisoskeli paikalla yrmyn näköisenä. Jokaisen oli määrä juosta turvapaikkaan. Kapteeni Lelu juuri kääntyi lähteäkseen, kun tunsi takaapäin käsien kiertyvän nivusiinsa. Hänet tempaistiin ilmaan ja kantaa lennätettiin kiven päälle, jonka juuressa sytytyslanka sähisten paloi. Hän tiesi, että ne olivat juuri sen porttivahdissa olleen sotavanhuksen kädet, ja että hän makasi hänen sylissään, takaa kytkettynä, voimatonne kuin lapsi. Hän kuuli hänen huutavan korvansa juuressa:
— Pojat, kirjoittakaa kotipuoleen, että minä olen mennyt kapteenia kyytiin taivaaseen!
Tämä kaikki tapahtui äkkiä ilman enteitä. Ei kukaan ollut osannut aavistaa mitään. Alipäällystö ja miehistö kurkistelivat tyrmistyneinä suojavarustuksen takaa. Aurinko paistoi, sinisen taivaan alla lensi lauhkea tuuli ja linnun metallinen tiukutus kuului mäntypuista. Mutta kaikki he katsoivat valkein, liikkumattomin kasvoin näitä kahta, sotamiestä ja upseeria, harmaan kivijärkäleen pinnalla. Jonkun mieleen lennähti eilinen ilta, kun harjoitus loppui ja hiestä höyryävä komppania pääsi kasarmiin. Joku oli huomauttanut: — Se on tuo Kalamantteli oikea piru ja hullu, köytten vähyydessä irti. Siihen toinen: — Olisikohan tuosta miten monelle miehelle helpoitusta, jos sen vetäisi köydellä oksaan kiinni. Mutta sotavanhus sanoi: — Kärsikäähän, pojat! Ei se ole pitkäaikaista! Kukaan ei siinä erityistä huomannut. Kukin ajatteli: — Niinpä niin — toistasataa herätystä vain, mutta niissä sitä onkin nielemistä.
Mutta nyt sotavanhus makasi selällään tuolla kivellä ja piteli kapteeni Lelua päällään. Ja oli huutanut, että hän on kyytimies. He ovat matkalla taivaaseen.
Moniko poika lienee ehtinyt toivottaa mielessään: terve menemään! Aika oli lyhyt. Kapteeni Lelu oli maannut alussa kuin lamautuneena. Mutta nyt hän näkyi koettavan riuhtoa sotavanhuksen käsien oikenematonta rannetta, nyt hän huusi: — Apuun!
Mutta kukaan ei juossut kohti harmaata kiveä. Kukin tiesi sen sytytyslangan pituuden, joka sihisten paloi kiven juurella ja sen aineen äkkituimuuden, joka siellä odotti kolossaan. Kapteenin huuto oli kuin viimeinen merkki komppanialleen: kaikki katselevat päät painuivat piiloon. Samassa jymähti. Harmaat kallionkappaleet lentelivät. Linnun tiukutus mäntypuissa vaikeni. Mutta aurinko paistoi, ja suvisen tuulen puhina kävi oksastoissa sinisen taivaan alla, kuten ennenkin. Mutta ne kaksi kivellä maannutta olivat matkan alkaneet.
SOTAVANHUS
Tämä oli kolmas joulu armeijassa Askolan akan pojalle. Eikä ollut vieläkään tietoa, oliko se viimeinen.
Vilu ahdisti häntä arestikopin lattialla, missä hän makasi ikäänkuin joku muumio kääriytyneenä lakanaan ja vilttiin. — Saatanan kenut eivät olleet viitsineet lämmittää muuria. Sähkölamppu hehkui himmeänä ja keltaisena ja valaisi asunnon, jonka sisustus oli niukanlainen: nurkassa sylkikuppi ja hieman ylempänä lauta ja sillä raamattu.
Ulkona oli jouluyö. Kasarmeilta näkyivät tulet ja kuului höly sotamiesten viettäessä juhlaa niinkuin saivat ja osasivat.
Mutta arestikopin seinäin raoista ryömivät luteet Iitteinä ja punaisina, eikä Askolan akan poika saanut unta. Tuli siinä mieleen, että oli jouluyö ja muisti kotimökinkin, pienen ja etäisen, vanhan äitimuorin ja työn käyristämän isäukon. Ehkä he juuri olivat nauttineet kahvinestettä mustasta pannusta ja käyneet levolle, ehkä olivat muistaneet ainoata poikaansa, joka oli sotaväessä jo kolmatta joulua, eikä tainnut pois päästäkään. No, niinpähän tulisi isänmaa palvelluksi…
* * * * *
Yhtenä kesäkuisena päivänä oli Askolan akan poika saapunut kasarmiin. Aurinko paistoi ja pöly nousi. Askolan akan poika oli hoikka, kiharatukkainen sällin penikka, suonissaan jätkän rentoa ja huoletonta verta, vaikkapa sällinvinkeet vielä olivatkin jääneet siihen, että hän osasi ottaa ryypyn ja pelata korttia ja viljellä jätkäsananparsia ja kirouksia.
Vaistomaisesti hän aavisti edessään olevan ajan käyvän hakkauksiin entisten tottumustensa kanssa, vankeuden olevan vapauden sijalla. Siinä hän seisoi kädet syvällä housuntaskuissa ja katseli, kuinka tavaraa kertymistään kertyi edessään olevalle keltaiselle telttakankaalle. Hän ihmetteli, mitä mies teki moisella tavaranpaljoudella ja kehuskeli saavansa haltuunsa enemmän omaisuutta kuin ikipäivinä ennen.
— On siinä nyt rönää, sanoi hän ja pudottu ryminällä nyyttinsä kaappinsa eteen.
Useimpien nuorten miesten naamat olivat vakaat ja happamet, kun he käärivät hyntteensä kasaan ja alkoivat sovitella ylleen valtion asua. He miettivät niitä urakoita ja hikitöitä, joita olisi suoritettava näiden pukujen sisällä, ennen kuin nuo sivilinyytit jälleen olisivat käsissä.
Askolan akan poika ilmitoi omat mietteensä seuraavalla lauseella:
— Lujaa se vaatii Kemi-yhtiö, mutta tämä nokipuulaaki taitaa vaatia vielä lujempaa…
Askolan akan poika oli nyt alokas Suomen armeijassa. Hän ihmetteli, miksi miesten täällä piti sattua niin pillisuoriin riveihin, miksi kihot tuntikausia tälläilivät ojennusta, ikäänkuin siinä sitten seisottaisiin maailman aika. Miten monesti saikaan kiho hihkua rivin päässä — Hieman eteen se rumapärstöinen mies! Saman verran taakse! No, nyt, nyt… Ja sitten: poistukaa! Niin se työllä ja tuskalla rakennettu rivi oli hajallaan. Eikä Askolan akan poika käsittänyt, miksi vuoteitten piti olla juuri niin sileät ja poimuttomat, lakanat millilleen samalla linjalla ylitse kämpän. Monta kertaa reuhahti Askolan akan pojan vuode nurinniskoin lattialle, ja kokollepa se sitten sieltä nöyrästi ja kiroilematta ja koe saada siitä sileä ja pingoitettu.
Kun se viimeinkin kelpasi, kehoitti Askolan akan poika vuodettaan:
— No, sillä viisin sinä itsesi pingoita! Niin herralle kelpaat!
Sitten hihkaistiin Askolan akan pojalle, jätkäveriselle miehelle: — Luut yhteen, vaikka olisivat kuinka lahot! Ja siinä seisoi Askolan akan poika, sääret suorina, kädet kummassa koukistuksessa, toisen miehen edessä, jolle pari tai kolme valkoista nauhaa olkapäällä antoi kumman voiman ja väkevyyden. Huutipa ja teetti mitä tahansa, ei ollut Askolan akan pojalla vastaan inttämistä. Vaikka olisi yllyttänyt hänet pää edellä alas käymälän reiästä, niin mars vain, Askolan akan poika.
Vapaaseen elämään tottuneena hän huomasi edessään orjuuden ja kurjuuden. Hän työlästyi oloonsa ja kehuskeli:
— En mä tässä nokipuulaakissa kauan ole. Kolme ja puolisataa kun saan, niin heti lähden…
No, siitä oli kaksi ja puoli vuotta, ja yhä palveli Askolan akan poika armeijassa.
Meni jokunen viikko ja alkoi monipäiväinen marssi kesäleirille. Marssi! Pakkaus hartioilla, pinnalla hiki, jaloissa sopimattomien kenkien iskemät kihelmöivät rakot. Pöly nousi pilvenä santaisilta teiltä, hieta karisi hammasten lomissa, kun riipaisit keuhkoihisi helteistä ilmaa. Ja uupumus raukaisi usein jäseniä. Askolan akan poika joskus mietti, jaksaisiko hän vielä tuon puhelinpylvään luo, joka häämöitti edessä, ja silti hän marssi vielä virstamääriä omituisessa horteessa osaston mukana, joka vaivalloisesti lansi eteenpäin pölypilven keskellä. Sillä matkalla Askolan akan poika oli ylen kärmeissään. Tahdottiinko tässä kasvattaa isänmaanmiehiä? Kaikki nämä nuoret miehet marssivat laulu huulilla ja kirous sydämessä. Tällöin se Askolan akan poika keksi mahdollisimman raskaan sadatuksen, kun kerta kiroominen ei mieltä lievittänyt.
— Jessuksen tuhatta tolpanväliä havupuita ja joka neulasen nokassa perkele!
Alkoi leirielämä hiekkanummisessa mäntymetsäisessä erämaassa. Keltaisella, hedelmättömällä kentällä kesäauringon paisteessa Askolan akan poika ikävystyi ja kitui tukalissa hommissa. Asento, ojennus, käännös, otteita, mars, mars, ja niin juosta reputettiin kentän ympäri ylen hedelmätöntä rinkiä. Ja sitten maahan ja ylös, tasaisesti, yksitoikkoisesti. Liian, liian lähelle pakkasi siinä Askolan akan pojan mielestä isänmaa.
Illalla tarkastukset. Kaikki pojat riviin ja: Herra päällikkö, alokkaan varusteet tarkastuksessa… Askolan akan pojan varusteet eivät olleet kunnossa: tomua, likapilkkuja, karisseita nappeja, katkenneita rakseja. Hän sai santsia: jynssäsi käymälää ja kyhni yökaudet puhdistusaineella, keräili käpyjä ja havunneulasia.
Sopat olivat huonoja. Lihoihin sikisi toukkia keskikesän kuumuudessa.
Pojat rähisivät ja nurisivat. Askolan akan poika huomautti:
— Yhähän siinä on liha tuoreempaa… Ja muuten valmiimpaa: pistät vain lusikan toisen pään keittoon ja toisen suuhun ja odotat. Herroiksi eletään.
Kehno liemi teki ripulin. Kesäyössä juosta havisti parakeista poikia, iskivät jalkansa tiukasti ristiin ja seisoivat tovin naama totisessa, hirmuisessa pinnistyksessä, syöksyivät pienen matkan ja jälleen seis jalat tiiviisti ristissä, kunnes oltiin käymälässä, etäällä mäellä. Siellä nukkui Askolan poika usean yön kokonaan, pää riipuksissa, kuollut natsa hampaissa. Aamulla hänen julistettiin olleen luvatta pois vuoteelta ja annettiin työtä ilman vuoroa. Ja Askolan akan poika keräili käpyjä ja havunneulasia puhdistusalueelta.
Sitten tuli isojen sotaherrojen tarkastuksia. Paksua kultapunonnaista olkapäillä, tähtiä takinrintamuksissa, paljaana kumottavia päälakeja ja punoittavia naamoja… Pojat pitkissä linjoissa, liikkumattomina, vakain naamoin. Mutta Askolan akan poika muljautti silmäänsä ja siitä hänelle luettiin kaksi vuorokautta kovennettua arestia. Iltaisin, kun päivä painui punertavien mäntymetsien taa, seista jymötti hän asennossa täysissä varusteissa, liikahtamatta, pyhäntien vieressä. Päivystävä upseeri, piruttunut kapitulantti, vahti vieressä. Vilkutapa nyt silmääsi, Askolan akan poika, kuten teit sotaherrojen tarkastuksessa! Askolan akan poika seisoi suorana ja liikahtamattomana ne kaksi pitkää tuntia ja tunsi sisässään nousevan ison vihan. Hänen edessään kangasten pitkä, monimuotoinen rivi sotaherroja, hirteen vedettyinä, sotaväen päälliköstä kurjimpaan kahden natsan kapitulanttiin saakka. Hän teki siinä päätöksen heittää isänmaanmiehen takki ja karata entisille teilleen.
Kun rangaistus loppui ja hän yritti astua, lyntsähti hän aluksi polvilleen, niin olivat hänen jäsenensä kangistuneet, mutta aamulla ei Askolan akan poikaa löytynyt leirialueelta.
Niin hän oli parin tai kolmen kuukauden ajan vapaa mies, vaikkakin rauhaton vereltään. Mutta ei olisi hänen pitänyt astua kotimökilleen, näyttää naamaansa kotikylässään. Lain jäykkä koura tarttui häneen ja kuljetti hänet jälleen joukko-osastoonsa.
Sitten sotaoikeus ja tuomio: kuusi kuukautta vankeutta karkaamisesta. Niinpä oli Askolan akan poika puoli vuotta Joella, sotamiesten Siperiassa, nosti turvetta, eli vähällä ruoalla, kärsi rookia vedellä ja leivällä rautakiilat kintuissa ja ranteissa, petti pirunahkaisia pornareita ja oppi haikean, kauniin laulun siirtovankilasta:
Ja toivokaamme, että ois' viime reissu tää, ja pääsisimme viettään vapaata elämää…
Nyt taasen kasarmiin. Harjoituksia, tarkastuksia, jonotuksia. Loputon rivi hänestä niin inhoittavia herätyshuutoja: Ylös ja aamuvoimisteluun! Illalla virrenmöläys ja Herran siunaus. Ja Askolan akan poika menetti luonnostaan toivon ja joustavan iloisuuden, eikä noudattanut sääntöjä eikä oorteleita. Hän sai arestia ja uudelleen arestia ja jälleen arestia. Yhä kasvoi hänen sotilaskantakirjansa pituus, eikä herätyksillä ollut enää mitään määrää.
* * * * *
Niin, nyt oli Askolan akan poika kolmatta joulupäiväänsä armeijassa. Hieman synkkämieliset ajatukset piileilivät hänen päässään huonon unen, vilun ja luteitten ahdistelun jälkeen. Mutta pian hän tapasi tavallisen luontonsa, kävellä vippasi nurkasta nurkkaan ja hyräili:
On rooki kalsa linna,
ei voi siell’ koisia…
Sitten hän voimisteli ikkunansa ristikoissa. Näki sotamiehen menevän ohi ja sanoi:
— Vippaa tupakka…
Mutta tämä ei uskaltanut mennä sitä ojentelemaan, vaan virkahti: Ei ole, ja käveli edelleen. Lumi narskui askelissa.
— Saatanan monni, noitui Askolan poika, sinut komennetaan tänne ensi yöksi luteita tappamaan, että kantajääkäri saa nukkua…
Eikä Askolan akan poika saanut joulusavuja. Ja yhä oli hänellä epämääräinen luku havauksia armeijassa, harmaata elämää pitkä jono. Hän heitti lattialle raamatun ja heittäytyi pitkälleen kirja päänalaisena. Aika valui vitkalleen. Oli ikävä ja oli mukava piintyneellä armeijalaisella, sotavanhuksella, jonka joulupäivä painui iltaan, kuten kaikkien ihmiseläjien.
Tuotiin iltapuuro ja ylpeydellä kuuli sotavanhus vartiomiehen sanovan toiselle:
— Humuimpia miehiä… Sillä pojalla on jo ollut eräitä päiviä Suomen ruotuväessä ja yhä niitä taitaa riittää.
SAIRAUTTA
Komisionimies käypi rivimiehen älälle. Kun rivimies tulee talvisesta säästä, jossa on täytynyt käsitellä kivääriä, rähmiä lumessa, tahi opetella ryhdikästä ohikäyntiä, tulee ja karistaa lunta tamineistaan, asettelee kolistellen kiväärin telineeseen ja suoltaa nopsasti vyöltään pistimet ja patruunataskut, seisoo komisioniin päässyt sotamies käytävällä sukkasillaan, housut syltyssä ja puhaltelee savuja. Hän näyttää veltolta ja aikaa kulutelevalta, näyttää sanovan koko olennollaan: komento ei kuulu… Ja se käypi rivimiehen älälle. Sillä hänelle kuuluu komento, kuuluu jymeänä: on juostava, ryömittävä, vaivattava jäseniään kiivailla liikkeillä ja vilulla. Rivimies kiroaa komisionimiestä, joka istuu ja haisee ja sairastaa, ja kiroaa itseään, kun ei kykene sairastamaan, kun ruumis on niin hiton terve. Yrmeästi hän kadehtii noita onnenpoikia: puolisokeita, ontuvia, kyttyräselkäisiä, kuuroja ja keuhkotautisia ja antaa heille pahanilkisesti nimen »hatuumaan päivystäjä».
Nytkin, kun on kiire soppajonoon kuin tulipaloon, kun päivystäjä kiroaa minkä kurkku kestää hitaimmille, jäävät komisionimiehet tupiin ja käytäville. Ne ovat syöneet jo aikaa sitten, kantaneet keittiöstä keiton kenttäpakeillaan ja nokkineet parhaat palaset. Eikä niillä ole edes varustarkastusta: ruoka-astiat niillä on puolillaan keitontähteitä ja hometta.
Mutta rivimiehen on värjötettävä taivasalla jonossa keittiön edessä, lusikka kourassa, otettava asento, ojennus ja kiinnitettävä katse herra päivystävään upseeriin, kun tämä viimein suvaitsee saapua portaille ja päästää sotamieslurjukset ruokailemaan. On kuin opetetulle koiralle annettaisiin sokerinpala monen tempun jälkeen. Ja ruoka kyllä painuu alas, kun sen kimppuun viimein on päästy. Ei auta nirsuilla, jos onkin puurovadissa jokin torakka tahi jos joskus tapahtuu, että padasta vedetään rotta esiin. Pahasisuiset vanhat miehet vain höystävät ruokailuaan siinä tapauksessa huutamalla: Puurohummeri hirteen! Tahi: — Nyt Vilho kuolee! Ja keittiömestari ja päivystäjäupseeri ovat korvat kuumina näiden hokemien kaikuessa. Näitä lentäviä lauseita on joka rykmentissä ja niillä on aina historiansa; ne ovat päällystön ja miehistön ikuisen ja salaisen pinnanalaisen kamppailun ja ilkeämielisyyden synnyttämiä.
Niinpä aika kuluu. Syödään soppia ja harjoitellaan, puhutaan piloja, kiroillaan ja nauretaan. Ja komisionimiehet, jotka istuvat ja haisevat tuvissa, vähenevät vähitellen, pääsevät jälkitarkastukseen, joku pomppaa takaisin riviin, useimmat pääsevät kotiseudulleen kuolemaan tahi saamaan näkönsä jälleen.
Mutta kaiken vuotta niitä on aina joku joukko-osastossa. Enimmäkseen elellen ylen kodikkaasti paitahihasillaan, housut rimpallaan ja tupakka hampaissa, katsellen ulos akkunasta, katsellen kentälle, missä komentoälähdys kajahtaa, hikinen ja hedelmätön työ käypi. Alussa vuotta, silloin kun heitä oli vielä paljon ja kun he olivat tyhmiä, eivätkä tienneet velvollisuuksistaan ja oikeuksistaan, saattoi komppanian päällikkö keksiä heille hommia, siinä tapauksessa, että hän oli sotahullu mies, joka miettii, että terveitten miesten on saatava sotataitoa niin paljon kuin suinkin, mutta sairaitten ja kuolevien on tehtävä muuta sotalaitoksen hyväksi. Niinpä saivat komisionimiehet olla puhdistustöissä, luoda lunta ja valmistaa halkoja. Mutta sitten he saivat selville, ettei komento heille kuulukaan, että he ovat vapaaherroja. Ja saivatkin sitten olla. Enimmäkseen.
Näissä komisionijätkissä on monenlaista. On kovin sairaita ja vähemmän sairaita ja sitten niitä, joista on tietona, että he vermeilevät. Kukapa sen niin varmaan tietää. Mutta Nikke syöpi väkevää sikaria ja polttaa teelehtiä, jotta rinta röhiseisi, ja paastoaa, jotta muoto kävisi surkeaksi. Ristihurjan jalassa on haava ja sanovat, että hän joka ainoaksi yöksi sitoo siihen nenäliinalla lujasti kuparilantin, jottei se suinkaan kävisi umpeen. Mutta Ullavan pojan säärissä on reumatismi. Hän kävelee kuin seipäillä ja joka askelella irvistää. Hän käärii polviinsa villarättejä ja hautoo niitä lämpöjohtojen vieressä. Kovalle otti, että hänen tautinsa otettiin huomioon. Kymmenet kerrat linkkasi hän sairastuvalle ja valitti jalkojaan. Lääkäri oli kuin ei kuulisikaan.
— Avatkaa suunne, sanoi hän ja lisäsi: — onpa roski suu…
— Viis suusta, sanoi Ullavan poika, jalat tässä tingan tekevät.
Mutta vielä käytettiin häntä monet kerrat kentällä. Ullavan poika oli mahdoton ja kömpelö, valitti vaivojaan ja pääsi viimein komisioniin ja jälkitarkastukseen ja kotipuoleen. Mutta viimeisenä yönä ryyppi hän käytävällä päivystäjän kanssa ja pisti juovusten käsissä polkaksi.
Mahanen on lihava ja punainen, tuhti ja komeaääninen, mutta silti hän on komisionissa. Hänessä on sydänvika. Kun hän meni jälkitarkastukseen, houkuttelivat autopataljoonan kyytipojat hänet asemalla ostamaan viinaa. Kannattihan hänen, höynäyttivät he, kun niin pian pääsi pois, eikä tiennyt mitään armeijan vaivoista. Mahanen osti, tarjosi autopojille ja ryypätä kompsautteli itsekin. Palasivat sitten tarkastuksesta ja tuli tieto, että yksi komppanian miehistä oli pompannut takaisin riviin, mutta ei tiedetty kuka. Saapui sitten esikunnan lähetti ja uskotteli Mahaselle, että juuri hän oli pompannut. Mahanen synkistyi peräti, sadatteli niin, etteivät vanhatkaan miehet olleet raikkaampaa ja nautittavampaa noitumista kuulleet:
— Ryypyt sen juuri tekivät! Arvaahan sen: veri kiihtyi ja sydän löi kuin saatana… Mahanen ei kuitenkaan ollut pompannut ja kahta suurempi oli sitten hänen ilonsa.
On myös monia muita. On Savon pitkä poika, joka on vähän hullu, löylypäinen. Kentällä iltahämärässä sotilasleikeissä iskettiin häntä vyösolella silmään, jotta se turposi aivan umpeen. Savon poika sai sairaslepoa. Turvotus suli, mutta hänen silmäluomensa lupsotti yhä ummessa. Lääkäri sanoi, ettei siinä ole mitään vikaa. Pitää sitä varsin kiinni, teeskentelee. Savon pitkä poika oli kovilla. Hän sai olla rivissä, sai juosta lahnustaa kentän ympäri, kun muut levähtivät, sai lyödä maahan ja ryömiä. Mutta hänen silmänsä ei tälläkään hoidolla auennut. Aliupseerit koettivat säikyttää häntä, jotta hän aukaisisi vahingossa silmäluomensa. He antoivat hänelle suuhun tulilangan pätkän, sanoen sen olevan ulkolaista tupakkaa, ja sytyttävät sen. Savon pitkä poika poltti suunsa, mutta ei aukaissut silmäänsä. Hän käveli joka aamu sairastuvalle, valitti vähänäköisyyttään, ja silmä lupsotti kiinni. Niinpä hän viimeinkin pääsi komisioniin ja sitten pois. Mennessään hän otti kainaloonsa säkin, asetti sen portille, pyyhki jalkansa, kääntyi, teki perusasennon, avasi toisenkin silmänsä ja katsoi kauan kahdella silmällä kasarmia.
Mutta eivätpä kaikki pääse komisioniin, vaikka yrittäisivätkin. Se on onnessa. Ja siihen tarvitaan luonnonlahjat, jotka annetaan ylhäältä. Säde on yrittänyt. Hän heitti syönnin pois ja tuli kurjaksi ja heikoksi. Hän makasi sairastuvalla monta viikkoa ja oli lopulta niin veltto, että lepsahti istualleen, kun nousi seisomaan. Silloin hän säikähti. Eivät näyttäneet aikovankaan päästää häntä kotiin. Saat maata ja paastota, kunnes kuolet. Hän rupesi syömään, tuli terveeksi ja pantiin harjoittamaan sotatemppuja.
Kaikki eivät yritäkään niin suuria. He tyytyvät silloin tällöin hakemaan sairaslepoa ja saavatkin toisinaan. Tauteja löytyy ja onnellinen se, jolla on sairautta Suomen armeijassa. Saat maata, nukkua, oleilla. Mutta kaikki eivät saa sairaslepoa, eivät tositaudeissakaan. Siihenkin tarvitaan luonnonlahjat. Jotkut saavat heti K.P:tä ja sen jälkeen santsia, eivätkä enemmän yritä, jos eivät tule niin sairaiksi, että kantaa täytyy.
Se riippuu myös lääkäristä. Täytyy tietää milloin menee. Kun Lökerö oli joukko-osaston lääkärinä, saatoit saada tutkimatta lepoa viikoksi; toisella kertaa et tiimaakaan, vaikka viime henkiäsi huokaisit. Mutta Lökerö olikin melkein aina humalassa. Istui pöydän takana silmät ummessa ja kirjoitti pirtureseptejä: — Jaah, paljonko pannaan… Kun Pinnari oli lääkärinä, auttoi paljon, kun teit ryhdikkäästi asennon ja sanoit komeasti ja usein: Herra kapteeni. Mutta Koni-Pollarin aikana ei auttanut sekään vähääkään. Hän sanoikin, ettei hän ole ihmis- eikä eläin-, vaan sotilaslääkäri. Hän oli hirmu. Hän kirjoitti K.P:tä. Raahen poika yritti hänen aikanaan yhden ja ainoan kerran sairastuvalle, kun tulossa olivat syksymanööverit. Hän valitti vatsaansa. Koni-Pollari työnsi hänet kurkusta seinälle ja survoi nyrkillä kaikin voimin Raahen poikaa mahaan niinkuin taikinatiinua. Raahen poika huusi ja hätäili, itkikin jo.
— No, mitä kiemurtelet? Täytyyhän minun saada tutkia.
Sitten hän kirjoitti kylmästi: kelpaa palvelukseen. Ja Raahen poika sai kulkea retastaa pitkin teitä ja maita pakkaus selässä ja kivääri kupeella kautta koko manööveriretken.
HERRA LUUTNANTTI JA HÄNEN LÄHETTINSÄ
Oli kylmä syyskesän yö. Harmaa, viluinen usva nousi rotkoista ja kosteilta niityiltä, ja yön hämäryydestä kuuluivat kiväärin pamaukset, pikakiväärin nopea räiske tai tykin löysän ontto jymähdys. Nämä äänet etääntyivät yhä yön kuluessa ja häipyivät viimein kokonaan metsien ja kylien taa. Rykmentti eteni voitollisesti, ja korkea esikunta jäi kauas rintamaan taa.
Esikunnan herrat majailivat kylän laidassa suurimmassa kartanossa. Lähellä olevaan metsikköön oli lymytetty kuormasto, ajomiesten, lähettien, kirjurien ja muiden esikuntasotamiesten teltat. Nukuttiin. Öisessä yksinäisyydessä käveli vahti kivääreineen kokien pysyä lämpimänä ruumiin liikkeiden ja hiljaisten kirousten voimalla ja silmäillen aina vähän väliä kelloaan: pitkältikö oli vielä aikaa vahdin vaihtoon? Aika kävi vilun ja unen ahdistaessa ylen pitkäksi. Kerran hän kuuli hälinää ja liikettä: lähellä majailevat pionieerit, jotka juuri olivat saaneet telttansa pystyyn ja laskeutuneet nukkumaan, oli ajettu ylös, kai johonkin kaivamaan ampumakuoppia tai tekemään ylimenovehkeitä jokipurolle. Ne kiroilevat ankarasti kuin lohilappalaiset ja huutelevat äkeissään. Kauas öiseen sumuun ja hämyyn kajahtaa:
— Kaksikymmentäyksi aamulla! Voi jumalauta!
Ne marssivat tiehensä vehkeineen, ja viluinen vartiomies vilkaisee taas kelloaan ja käy pian potkimassa seuraavan vahdin hereille heittäytyäkseen pitkälleen kosteaa kylmyyttä uhovalle maalle mantteliin ja vilttiin kääriytyneenä, kuin jokin merkillinen muinaisajan muumio.
Aikaisin aamuyöstä herättää vahti jo pari kokkia virittämään tulta kenttäkeittiöön, joka kyhjöttää kuusen alla savutorvi kierona ja kurkolla kuin sorsan kaula. Tuli räiskyy pian pesässä, teevesi kuumenee, ja keittiön rautainen vatsa lämpenee ja tarjoaa suloista suojaa vahtimiehelle ja muillekin, joita tuon tuostakin rynkäisee ulos matalien, keltaisten teittäin päistä kylmän herättäminä, sadatellen ja kalisuttaen hampaitaan. He kihertävät keittiön ympärillä kokien etsiä kuumaa paikkaa, hörppivät lämmintä vettä jonkin motillisen ja painuvat jälleen telttoihinsa saadakseen unta vielä vähäsen ennen lähtöä ja kuka ties kuinka tiukkaa marssia.
Niinpä sieltä jolloinkin aamupuolella konttailee telttavaatekaistaleen takaa esiin sotamies Kemppikin, herra luutnantti Korojeffin, rykmentin adjutantin, lähetti. Hartioitaan pudistellen, vihaisena, unisena ja äreänä asettaa hän selkänsä vasten keittiön lämpöä hohkuvaa kuvetta ja haukottelee.
Korpraali Räty, esikunnan kuormaston rehumestari, on, aina viisaana ja eteensä katsovana, asettanut keittiön kannelle laudan pätkän ja istunut sille juuri parahultaiseen lämpimään, ryyppien kuumaa teetä ja sekoitellen siihen lukuisia sokerinokareita, joita hänen on jotenkin onnistunut »järjestää» käytettäväkseen.
— No, sanoo hän, millainen on korkean esikunnan lähetin sieluntila?
Sinähän seisoit eilen kunniavartiossakin siellä herrain portailla…
— Et sinä mikään sielunpaimen ole, ärisee Kemppi, etsien leipälaukustaan teevehkeitään. Pidä huolta omasta sielustasi. Ei senkään laita liene häävisti.
— Ainoastaan kaksikymmentäyksi herätystä aamulla, ilmoittaa Räty saarnaäänellä. Kyllä elämä häämöttää jo toisenlaiselta kuin silloin, kun on pitkästi toistasataa, kuten esimerkiksi sinullakin… Joo, joo, kun aikanaan tulee väkeen, niin pääsee väleen pois…
— On ne kerran vähissä, minunkin päiväni.
— Lienevät joskus, mutta siinä on välissä monta palavaa, monesti on vietävä luut tiukasti läjään, ja ties kuinka monta kertaa saat seisoa kuvapatsaana esikunnan edessä…
— Mitenkähän elänet sivilissä? koettaa Kemppi kääntää puhetta toisaalle ja kiusoitella äkäisenä. Ei kannattaisi kehua, jos orjuudesta kurjuuteen pääset!
— No, ei sillä väliä. Kunhan saa vain muuttaa majaa. Aina niitä elinkeinoja on. Minä olin ennen kuin tänne tulin yhden vuoden koirain kusitolppana Kokkolan osuuskaupan edessä, toisen vuoden kärripoikana Raahen rankkurilla ja kolmannen postitoimiston luukun vieressä kieli ulkona, jotta ihmiset saivat kostuttaa postimerkkejään…
Räty kertoo aikansa omaa elämäkertaansa ja kokemuksiaan, hörppii höyryävää teetä, puree sokeria ja alkaa sitten puhua ainaisia, loppumattomia juttujaan kuormastovääpelistään:
— Sikaeversti oli sen kanssa yhteen aikaan pesussa. Se meni kerrankin sikalaan, näki, että karju on liian lihava, ja sanoi sikaeverstille, että se pitää laihduttaa. Kahden päivän kuluttua se tuli ja alkoi hihkua sikalan pojalle, että ylös ja maahan. Niin lyötti maahan puoli tuntia, tai tunninkin, ja kysyi sitten pojalta, että tiedätkö, miksi tämä oli.
— En, sanoi sikaeversti. — Se oli siksi, ettei karju ole laiha. — Miten se kahdessa päivässä olisi laihtunut? ihmetteli poika. — Ei se ole puolustus sotaväessä, sanoi vääpeli, täällä ei mikään saa olla mahdotonta…
Sotamieslähetti Kemppi on juonut teensä ja kysäisee sitten, paljonko kello on, sillä hänen on herätettävä rykmentin adjutantti ja vietävä tälle teetä. Hän täyttää kenttäpakkinsa vedellä ja käskee kokin panna sekaan väkevää teeruoholientä.
— Minkä verran? kysäisee tämä.
— Kunhan häneen väriä tulee. Pane vaikka…
— Salpietaria, sanoo rehumestari korpraali Räty. Tai mene ja pidä varasi ja pistä motti alle, kun tuo punainen ruuna laskee saijua. Vie se sitten herra luutnantille, niin pääset toisen kerran kunniavartioon…
— Saatanan ryssä, kitupiikki, noituu Kemppi mennessään, riiputtaen kenttäpakkia. Ei raski ostaa itse mitään, vaan särpää sotamiesten saijut ja sopat…
Sotamies Kemppi ei erikoisen kunnioittavasti palvele esimiestään, herra luutnantti Korojeffia, rykmentin adjutanttia. Hän on kyllä jo heti väkeen tultuaan oppinut katsomaan kaikkia kultapunonnaisnauhojen ja tähtien omistajia luonnollisiksi vihamiehikseen, mutta tätä herra luutnanttia vastaan hän kantaa erityisesti vihankaretta ja känää oltuaan eräät ajat sen lähettinä. Sillä huonosti sujuu sotamies Kempin niska kaikkeen nöyrään ja nopsaan palvelemiseen. Kaikenlaiset pikkutapaukset ovat saattaneet hänet nimittämään miestä, jolle hänen alinomaa tulee ilmoittaa: herra luutnatti, saatanan ryssäksi, vaikka hän ei juuri toisessa muuta ryssäläisyyttä huomaakaan kuin venäläisen nimen. Eilenkin oli sattunut tapaus, josta johtui, että sotamies Kemppi entistä vastahakoisemmin ja itsekseen kiroillen lähestyi kartanoa herättääkseen esimiehensä.
Hän oli tehnyt jonkin pitemmän lähettimatkan ja saanut luutnantilta luvan puolenkymmenen tunnin lepoon. Sen hän käytti mielestään parhaalla ja hauskimmalla tavalla lyömällä korttia lennätinpataljoonan poikien kanssa, joita jostakin syystä oli puoli tusinaa unohdettu makailemaan rykmentin esikunnan luo. Silloin he eivät tietenkään kuulleet, kuinka herra luutnantti Korojeff saapui leiripaikalle, kuinka päivystäjänä toimiva korpraali Räty teki reippaasti ilmoituksensa ja kenttäkeittiön ääressä häärivä kokki kalisteli halolla kattilan pyörää ja huusi niin isosti kuin uskalsi varoitushuudon:
— Pilvi nousee!
Luutnantti Korojeff toikkaili aivan likelle, näki, kuinka lähettinsä läiski korttia ja älähteli: — Ruudut suuret, sanoi lasimestari! Tai: — Ristin tie on katkera:
— Sotamies Kemppi!
Lähetti hätkähti, sysäsi kortit piiloon ja kimmahti kannoilleen.
— Herra luutnantti!
— Mitä te puuhailette?
— Pelattiin korttia, herra luutnantti.
— Lurjus! Te tiedätte, että se on kiellettyä.
Sotamies Kemppi tietää, että nyt olisi paras myönnellä tai seisoa vaiti, mutta hänen paha sisunsa nousee eikä mahdu nahkoihin.
— Herra luutnantti, meille on opetettu, että se on kielletty kasarmialueella. Tätä minä en arvannut kasarmialueeksi.
— Lurjus! Se on kielletty sotamieheltä aina ja joka paikassa! Lurjus, vintiö! Teillä on aina metkuja ja viheliäisiä hymyjä. Teidät kyllä vielä opetetaan!
— Kyllä, herra luutnantti, sanoo Kemppi ja tuijottaa luutnanttiin ja ajattelee, että tulisitpa joskus vielä sonnipolulla vastaan.
— Älkää kyräilkö kuin sonni! Menkää pakkausta tekemään. Mars, Mars!
Minä puhun majurille. Saatte seisoa esikunnan edessä täydessä asussa.
— Ja te muut, sanoo luutnantti lennätinpataljoonan pojille, jotka myös
ovat kavahtaneet kantapäilleen, minä neuvottelen teistäkin.
Niin on sotamies Kemppi seisonut rykmentin esikunnan herrojen akkunan edustalla parisen tuntia kivääri olalla ja pakkaus hartioilla, jonka luutnantti itse on tarkastanut. Ja herra luutnantin punainen naama on tuon tuostakin ilmestynyt akkunaan toteamaan, että rangaistavan ryhti on tiukan suora ja kädet reisissä kiinni. Korpraali Räty on kulkenut ohi ja kysellyt, että majurin koiralleko sinut on asetettu kusitolpaksi…
Tätä muisteli sotamies Kemppi ja kiroili itsekseen.
— Saatanan kyttä! Itse pelaa yökaudet upseerikasinolla, ja eivätkö liene nytkin iltayön juoneet ja lyöneet korttia pöytään.
Hän iskee äkäisesti herra luutnantin oveen rystysillään.
— Jaha, kuuluu ääni oven takaa.
Kemppi menee sisään ja ilmoittaa:
— Herra luutnantti, tässä olisi saikkaa.
— Saikkaa? Mitä suomea se on? Mitä te viisastelette?
— Herra luutnantti, siksi olen kuullut sitä sanottavan.
— Lurjus! Nähtävästi jäi se eilinen vähälle. Harjoituksia täytyy jatkaa.
Kemppi saa toimitella palvelustehtävää teen juonnissa ja puhdistaa ja kiilloittaa luutnantin saappaat. Sitten saa hän tehtäväkseen ilmoittaa, että esikunta on silloin ja silloin lähtövalmis.
Sumuisen aamuilman täytti lähdön häly. Kuormia tehtiin ja juhtia pisteltiin aisoihin, upseerien ratsuja sonnustettiin kuntoon, telttakankaat hurahtelivat alas tangoiltaan, ja sotamiehet käärivät ne ja kaikki kapineensa tottuneesti kasaan.
Niin lähdettiin liikkeelle. Kosteankylmän ja haihtuvan aamu-usvan lävitse paistoi aurinko punaisena. Kuormaston rattaat ratisivat, hieta narisi marssivien sotamiesten anturain alla, joku aliupseeri ärähteli kohmeloisena ja unisena.
Päivä kului, ja marssi jatkui. Aurinko kohosi korkealle taivaslaelle ja kuumensi ilmaa, tomu nousi santaiselta tieltä ja peitti kolonnan tiheään huntuun. Kulku kävi hiostavaksi ja työlääksi. Lihakset kangistuivat, ja hiestä märät jalat hautuivat ja hankaantuivat. Rehumestari korpraali Räty, joka oli könötellyt ammattinsa nojalla kuorman päällä, tuli hetkeksi jaloittelemaan Kempin rinnalle, joka ähisi ja hikoili pakkauksensa ja kiväärinsä alla.
— Ei tämä vielä mitään ole, puheli Räty. Kyllä maantietä marssii pitkällekin. Se ei luista eikä painu jalan alla. Mutta viime kesän manöövereillä kun pistettiin penikulmaisen rämeen yli, noustiin sitten monta kilometriä niin jumalatonta mäkeä, että sait roikkua puunoksassa kuin hirressä, jos mielit levähtää, ja sitten kolin kolia vyörymällä toista alas. Minäkin olin niin pehmeä, että jalat sotkeutuivat toisiinsa ja menivät vetosolmuun. Enkä päässyt liikkeelle ennenkuin toiset vetivät solmun auki… Semmoinen se jotakin on. Vaan älä ole milläsikään! Kyllä sitä semmoista ehtii olla vielä tälläkin sotaretkellä.
Tämän lohdutuksen lausuttuaan palasi hän kuormalleen. Kemppi astui edelleen tomun ja hien ja kantamuksien vaivaamana. Hän näki luutnantin ratsastelevan hevosellaan ohitse. Ja mieleensä jäsähti semmoinen kuvitelma, että kaikki tämä vaiva tuli hänen päälleen juuri tuon miehen takia. Hän rupesi hautomaan ja kuvittelemaan sille rangaistuksia. Kun sille sattuisi jotakin, kun se mennä tallikoisi sinne tappelurintamalle niin liki, että pahasisuiset kaartilaiset nakkaisivat sitä kulmaan kivennupulalla tai halonkalikalla, tai piruuttuneet jääkärit ampuisivat vuolemansa katajakuulan sen poskilihoihin…
Päivän alkaessa jo kallistua iltaan pysähdyttiin erään joen kaltaalle. Saatiin keltaista hernelientä höyryävästä kenttäkeittiöstä ja syötiin. Yläpuolella surisivat lentokoneet kuin suunnattomat sudenkorennot, tienposkessa kyhjötti syrjään vedettyjä kanuunoita, konekiväärikärryjä, kuormastoa, jalkaväkiosastojen kiväärikuhilaita ja polkupyöräkomppanian ajoneuvoja sarvistaan yhteen sotkettuina. Sotamieslaumat pyörivät ja hörisivät suitsevien kenttäkeittiöitten ympärillä saadakseen nopeasti lientä kuivan faneerileipänsä kastikkeeksi.
Alkoi pionieerien rakentaman lauttasillan ylimeno. Silloin näki sotamies Kemppi luutnantti Korojeffin astua luikkivan sillalle, tavallisilla pitkillä, huojahtelevilla askelillaan. Se katseli ympärilleen pitkin rantoja ylimenoon valmistuvia joukko-osastoja. Silloin — humsis — se astui sivuitse sillanreunan, huojahti ja hojeltui päistikkaa veteen. Joutilaina seisoskelevat sotamieslaumat hurrasivat ja läiskyttivät kämmeniään yhteen. Heistä oli mieluista ja hauskaa, että natsaherra kastui. Mutta herra luutnantti kohosi pinnalle, tarttui sillanreunaan ja kömpi kuivalle parin sotamiehen auttamana. Lähetti Kemppi sai määräyksen ottaa kuormastosta luutnantin laukun ja tuoda sen hänen perässään lähimpään taloon. Korpraali Räty näki Kempin tulevan naurusuisena ja sen näköisenä, että hän oikein nautti, oli onnellinen.
— Ryssä piru putosi, huusi hän jo kaukaa. Se on kuin uitettu koira, vesi tippuu… Pitää saada sen laukku, että se saa kuivaa riepua.
— Kuule, sanoi Räty, jos mies olet, niin tee sille pieni konsti, kun se seisotti sinua koirain kusitolppana. Minulla on syyhypulveria. Me pistettiin sitä rangaistukseksi vääpelin niskaan, kun se kovin hulluili. Se on raapinut niskaansa monta päivää, että eikö liene verillä. Tuossa, ja hän kaivoi esiin pienen pussin ja ojensi sen Kempille, joka otti laukun ja lähti mennä humauttamaan luutnantin jälkeen, joka oli lähtenyt poikki niityn pyrkimään sieltä näkyviä taloja kohti. Matkalla sai Kemppi uutta riemun ja nautinnon aihetta, sillä niitty kävi yhä vetelämmäksi ja oli viimein hyllyvää rimpeä, jonka yli oli juostava liukkaita pitkospuita. Läpimärän luutnantin jalka lipesi, ja hän painui suohon nivusiaan myöten. Hänen sotamieslähettinsä ei suinkaan pitänyt erinomaista kiirettä mennessään kiskomaan häntä takaisin porraspuille. Eikä hän voinut pidättää itseään, vaan mainitsi ikäänkuin lohduttaakseen: