X
Kiinni!
Samassa huoneessa Broodhuysissä, jossa jo olemme nähneet Galaman ja Agnesin kohtauksen, istui viimemainittu yksinään, kelmeänä, surullisena ja miettivänä. Kauniiksi koristettu lamppu levitti valoansa kammioon. Agnesin rinnassa näyttivät tunteet taistelevan yhtä vastakkaisina toisilleen kuin valkeus ja pimeys. Hän huokasi tuon tuostakin raskaasti; välistä liikkuivat hänen huulensa kuin rukouksessa, samalla kun hän nosti kosteat, kirkkaat silmänsä taivasta kohti anovalla katseella. Rukin pyörä, joka usein iloisella hyrinällään elähytti huoneen hiljaisuutta, oli nyt vaiti ja näytti melkein siltä, kuin tuolla pienellä koneella ei enää olisi ollut muuta työtä kuin silmien huvittaminen kulta- ja norsunluu-koristeillaan.
Hänen siinä istuessaan aukeni ovi keittiön puolelta. Agnes säpsähti ja kääntäen nopeasti päätään, loi hän tuskallisen, melkein hämmentyneen silmäyksen oveen päin. Mutta jännitys katosi ja hänen kasvonsa kävivät lempeämmiksi, kun hän näki palvelustyttönsä, osaksi säälien osaksi rukoillen, silmäilevän häntä.
"Mitä kuuluu, Gritta?" kysyi Agnes ystävällisesti.
Näin kehoitettuna tyttö astui lähemmäksi, polvistui hänen viereensä ja tarttui hänen käteensä. Se oli jäätä kylmempi.
"Voi emäntä", sanoi tyttö säälien ja peittäen suudelmillaan nuo hienot sormet, joita hän koetti lämmittää, "se ei ole oikein, että aina istutte tuolla tavalla itseksenne mietiskellen. Te olette niin kalpean ja väsyneen näköinen. Poskienne puna, joka minua niin miellytti, on kokonaan haihtunut enkä minä ole nähnyt teidän nauravan kertaakaan kokonaiseen vuoteen. Mieltäni karvastelee, kun näen teidän tällä tavalla kärsivän, sillä vaikka ette koskaan valitakaan, näyttää Maria neiti, joka oli niin kipeä, kuitenkin paljo terveemmältä kuin te, ja niin sanoo tohtorikin."
"Gritta", sanoi Agnes, katsellen tyttöä lempeästi, "sitä tautia, jota minä sairastan, ei mikään lääkäri voi parantaa. Mutta näytänkö todella niin huonolta? Tämä valo tekee minut kenties tavallista kalpeammaksi."
"Ei", sanoi Gritta varmasti, päätänsä pudistaen, "olen päivänaikaan tarkannut teidän kasvojanne ja huomannut että ne ovat vielä kalpeammat kuin nyt. Ja värisyttäähän teidän koko ruumistanne. Minä tiedän varmasti, että te olette kipeä ja se tulee noitten kirjojen lukemisesta. Isä Florisz sanoo aina, että minun pitäisi viskata ne tuleen, kun vaan yhdenkään näen, sillä joku häijy henki lentää muka heti minuun, jos niitä luen. Oi emäntäni, ehkä juuri sama henki teitä ahdistaa. Saanko mennä hakemaan isä Floriszia? Hän ajaa sen ulos."
Agnes nojasi päätään kättä vasten ja koetti ankaralla ponnistuksella hillitä tunteittensa kuohua. Hän ajatteli, millä tavalla hän parhaiten, tytön itsenkään tietämättä, saisi hänet taivutetuksi avustamaan pelastustuuman toteuttamista.
Karelin lähdettyä oli Agnes useaksi tunniksi jäänyt istumaan pimeään kamariinsa. Hän taisteli tunteitansa vastaan ja koetti tyynesti harkita mitä hänen oli tehtävä. Agnesilla oli, näet, sisällistä uskallusta eikä hän suvainnut pelkuruutta edes nimeksikään, mutta hän oli kuitenkin vaan heikko tyttö eikä kyennyt urotöitä tekemään paremmin kuin Mariakaan. Seuraavana aamuna oli hän sentään jo paljon paremmalla mielellä ja teeskenteli, omaksi ihmeekseen, sairautta niin mainiosti, että hänen isänsä todella tuli levottomaksi ja Florisz lupasi palata otollisemmalla ajalla, jonka Agnes määräsi illaksi.
Ja nyt käytti hän toista keinoa. Hän sanoi isälleen että olisi aivan turhaa puhua Floriszin kanssa alhaalla, missä sotamiesten hälinä yhtämittaa häiritsisi heidän puheitaan, mutta jos he saisivat mennä ylikerroksen pikkukammioon, tuottaisi heidän keskustelunsa paljon runsaammat hedelmät.
Vlossert ihmetteli tyttärensä pyyntöä, sillä tämä oli tähän asti ani harvoin käyttänyt tuota kamaria. Hän ei kenties olisi suostunut tähän pyyntöön, mutta suuruspöydässä oli hän vähän liiaksi suudellut pulloa ja hänellä oli kiire muutamien upseerien seuraan, jotka huvittelivat itseään nopan heitolla. Paitsi sitä oli eilinen riita Agnesin kanssa vielä tuoreena hänen muistissaan ja kun hän katseli tytärtään, joka istui kalpeana, silmät maassa, heltyi isän sydän. Hän suuteli tytärtään, siunasi häntä hyväksi ja kuuliaiseksi lapseksi, otti kynän ja kirjoitti päästökäskyn. Tämän tehtyään hän, ikäänkuin raskas paino olisi vierinyt hänen sydämeltään, meni tiehensä viheltäen ja helistellen rahoja taskussansa.
Agnes jäi itsekseen ja koetti turhaan tyynnyttää mieltään tulevan tapauksen varalle. Hän oli sanonut isälleen, että hän aikoi mennä yläkammioon saadakseen olla rauhassa sotamiesten hälinältä, sillä näiden hallussa oli huoneen alusta, ensimäinen ja toinen kerros ja heidän raaka naurunsa ei ollut mikään pater-nosteriin (isämeitään) soveltuva säestys; mutta nyt, kun hän alkoi miettiä asian eri kohtia, tunsi hän, että joka askeleella oli vastuksia. Jo silloin kun hänen isänsä katse oli sattunut häneen, oli hän vavahtanut, ja kuinka kävisikään, kun hänen täytyi mennä vierasten sotamiesten välitse ja kuulla heidän törkeitä pilapuheitaan. Hän melkein epäili, voisiko hän milloinkaan päästä tuohon kammioon vieressään Karel, jonka ylpeän luonteen hän hyvin tunsi ja joka — niin hän pelkäsi — ei varmaankaan sietäisi sotamiesten pilkkaa niin tyynesti kuin pyhän rippi-isän tulisi. Hän toivoi hartaasti, että joku muu liittolaisista valittaisiin, sillä hänen täytyi itsekseen myöntää, että Karelin rinnalla koko hänen rohkeutensa lannistuisi.
Mutta millä keinoin pääsisi apumies huoneeseen, kun vartia seisoi sen ovella? Yhtäkkiä, kun Gritta tahtoi mennä isä Floriszia noutamaan, juolahti eräs tuuma Agnesin mieleen.
"Ei, Gritta", sanoi hän suostutellen, "isä Florisz on luvannut tulla tänä iltana ja hänen olisi jo aikaa pitänyt olla täällä. Odota häntä ovella ja kun hän tulee, saata hänet serkkuni Marian luo. Olen kutsuttanut toisen pyhän isän luokseni. Kun tämä saapuu, laske hänet tänne sisään äläkä salli isä Floriszin nähdä häntä. On parasta, että sinä oven suussa varrot tuota toistakin. Nyt jätä minut ja sano, koska isä Florisz on saapunut."
Gritta katseli emäntäänsä vakavasti ja säälien ja lähti huoneesta. Läheisen Nikolainkirkon iso kello löi kymmenen; hitaasti ja juhlallisesti värähteli sen ääni hiljaisen kaupungin yli. Siihen vastasi toinen yhtä juhlallinen, vaikka erilainen kumea ääni ja Agnes kuuli sellaista jyskettä kuin puusepät olisivat olleet työssä lähipaikoilla. Hän peljästyi ja painoi kädet silmilleen, sillä hän ymmärsi aivan hyvin mitä tuo kumina tiesi. Sen saivat aikaan miehet, jotka rakensivat mestauslavaa torille, sille paikalle, jossa ennen kuin kaksitoista tuntia oli kulunut, verinen työ oli tapahtuva.
"Jos ei hän pian tule, on kaikki liian myöhäistä", sanoi Agnes, astuen akkunan viereen ja vetäen verhoa syrjään. "Ypresin piispa on yhdentoista aikaan täällä ja kello on jo kymmenen. Missä Karel lienee?"
Hän kääntyi toisaalle. Keittiön oven kautta, joka oli puoleksi auki, saattoi hän nähdä kaikki, mitä tapahtui sekä siellä että taka-ovella. Papiksi puettu mies haasteli vartian ja Grittan kanssa. Kerran käänsi hän vähän päätään ja seurasi sitten Grittaa Marian vastapäätä olevaan huoneeseen. Agnes tunsi hänet isä Florisziksi. Sillä hetkellä tuli hänen mieleensä kaikenlaisia ajatuksia. Tekikö hän oikein jättäessään heikon, epäilevän serkkunsa yksin papin haltuun? Eikö hän siten joutuisi syypääksi Marian uskostaan luopumiseen? Eikö hänen velvollisuutensa ollut jättää kaikki ja suojella serkkuaan? Hän meni jo ovea kohti, kun äkkiä joku ääni hänen takanansa hiljaa lausui:
"Benedictus, qui venit in nomine Domini." [Siunattu hän, joka tulee
Herran nimeen.]
Agnes katsoi taakseen. Kaksi mustaa silmää välkkyi häntä kohden munkin hytyrän alta, mutta Agnes ei erottanut, oliko mies akkunan takana vai sisällä huoneessa ja hänen pelkonsa esti häntä astumasta lähemmäksi. Mutta hän tointui jälleen, kun sama ääni lausui:
"Sopiiko tulla sisään, tyttäreni, vai onko vaara tarjona?"
"Tulkaa vain", sanoi Agnes levottomalla äänellä, "mutta olkaa, Jumalan tähden, varovainen". Ja hän riensi keittiön ovelle ja sulki sen.
Hannu kiipesi sisään akkunasta ja veti sen kiinni.
"Kuinka, neiti Agnes", sanoi hän, "te seisotte edessäni ja värisette kuin haavanlehti? Ettekö enää tunne uskollista palvelijaanne, mustaa Hannua?" ja hän heitti hytyrän päästään.
"Hannu!" sanoi Agnes ja koetti näyttää mahdollisimman tyyneltä. "Jumalan olkoon kiitos, ettei se ollut Karel. Kuinka on teidän laitanne, uskollinen Hannu ystäväni?" Ja hän kätteli Hannua.
Tämä pudisti kunnioituksella tuota pientä kättä ja nosti sen huulilleen varovaisesti silmäillen ympärillensä.
"Kas", sanoi hän, pitäen kättä suuressa, ruskeassa kourassaan, "kuinka se vapisee! Tein luullakseni oikein estäessäni Yonkerin tänne tulemasta. Rakastavaiset, neiti Agnes, ovat tavallaan hyvät olemassa, kuten vastikään olen havainnut, sillä en olisi millään keinoin päässyt tänne, ellei tuolla vahtitolvanalla olisi ollut niin paljon tekemistä Grittan kanssa. Rakastavaiset ovat tavallaan hyvät, mutta kun heidän tulee yhdessä kokea vaaroja, ei heistä ole mihinkään."
Nämä verrattain merkityksettömät sanat eivät olleet vaikuttamatta. Hannu seisoi siinä niin levollisena, niin välinpitämättömänä kuin olisi hän koko ikänsä ollut munkki ja nytkin liikkunut samassa virassa ilman vähintäkään pelkoa. Agnes katseli Hannua ja tämän käytös viihdytti häntä paljoa enemmän kuin mitkään sanat.
"Ettekö usko, että minä näytän hurskaalta ja vakavalta papilta?" jatkoi Hannu. "Jo minulle on sanottukin, että minä varsin hyvin sopisin piispaksi. Enpä turhaan ollutkaan luostarissa 14 kuukautta. Mutta istukaa hetkeksi ja selittäkää täsmälleen, kuinka ryhdymme toimeen."
"Meillä ei ole enää kuin vähän aikaa", sanoi tyttö, paljon levollisempana. "Tunnin sisällä on piispa täällä, ja silloin emme enää voi toteuttaa aikeitamme."
"Tunnin!" sanoi Hannu kummastuneena. "Ja Block sanoi kuitenkin, ettei hän tule tänne ennen kahtatoista ja vast'ikään löi kello kymmenen."
"Hän tulee yhdentoista aikana", sanoi Agnes. "Minulla on pääsykirja ullakolle. Meidän tulee ensin astua keskimäisiä portaita ylös, sitten oikealle Torvensoittajain kahden huoneen läpi. Sieltä vie portaat toiseen kerrokseen j.n.e. ullakolle asti."
"Ja onko meidän mentävä keittiön kautta?" kysyi Hannu, ovea osoittaen.
"Ei, me menemme tästä ovesta heti kun olette valmis."
"Käykää edellä, neiti. Kreivin tähden auttakoon meitä Jumala!"
Agnes oli noussut. Hän oli nyt aivan rauhallinen ja hänen toverinsa peloton käytös viritti hänessä menestyksen toivoa, joka tähän saakka oli ollut sammuksissa. Hän avasi oven ristikäytävään ja kuunteli. Hänen korviinsa kaikui sotamiesten naurua ja valmistustöitten jyskettä ulkoa torilta ja kehoittaen puolestaan häntä rohkeaan, tehokkaaseen toimeen. Hän viittasi Hannua seuraamaan itseään. Joka askeleelta lisääntyi hänen uskalluksensa ja hän nousi ensimäiseen eli pääkerrokseen vieviä portaita niin reippaasti, kuin hän olisi ollut talon emäntä, jota joukko palvelijoita seurasi.
Broodhuysin suurta, marmorilattialla varustettua eteishuonetta, jota ihana Neitsy Maarian kuva ja kalliit komeat tapetit kaunistivat, vartioi kymmenkunta sotamiestä, joista toiset kävelivät edes takaisin, toiset istuivat rahilla. Kaksi tapparankantajaa seisoi ylhäällä porrasten ensi-astuimella niinkuin patsaat, jäsentäkään liikuttamatta. Solakka mies upseerin puvussa seisoi kymmenen, kaksitoista askelta alempana nojautuen käsipuuhun.
Agnes kääntyi hänen puoleensa näyttäen pääsylippuansa ja osoittaen Hannua. Upseeri loi pikaisen silmäyksen valepukuiseen Geusiin ja käski vartian laskea heidät menemään. Molemmat ystävämme jatkoivat matkaansa ääneti, sydän sykkien iloisesta toivosta.
Mutta heidän tiellään oli viisi kuusi sotamiestä, jotka eivät näyttäneet aikovan päästää heitä yhtä helposti ohitseen.
"Hei", sanoi yksi, astuen ikäänkuin huomaamatta heidän tielleen, "kuka se on? Kaunis neiti ja paksu pappi? Onko tämä myöskin vanki, pyhä isä?"
"Poikani", sanoi munkki kolealla, haudanomaisella äänellä. "Praedicare captivis remissionem veni." (Minä olen tullut vangeille vapautta julistamaan).
Sotamies peräytyi hämmästyneenä pyhän miehen katseesta ja siitä kauhistavasta äänestä, jolla tämä oli sanansa lausunut, vaikkei toinen niitä ensinkään ymmärtänyt. Mutta eräs hänen toverinsa, joka oli uljaampi eikä joutunut hämilleen munkin ilmestymisestä, pidätti heitä.
"Te ette pääse kulkemaan tästä, madame", sanoi hän, "ja minä ihmettelen, kuinka viitsitte valita toveriksenne moisen mustan koiran. Olisitte varmaan paremmankin saanut." — Ja hän silitti hyvillämielin viiksiään.
"Pois tieltä!" sanoi Agnes käskevällä äänellä. "Vartioiva upseeri tuolla alempana laski minut kulkemaan. Huudanko häntä? Olen kartanonhoitajan tytär."
Hävytön sotamies astui muristen syrjään.
He kulkivat eteenpäin ja tulivat vähäiseen kammioon, jonka läpi heidän oli mentävä, ennenkuin he saapuivat niille portaille, joita myöten noustiin toiseen kerrokseen. Heidän askeleensa kumisivat kolkosti puulattialla, ja Agnesin mieli kävi iloisemmaksi vasta kun he sen himmeän valon johdolla, joka tuli heidän takaansa linnan eteishuoneesta, saapuivat vastakkaiselle ovelle. Hän tarttui lukon hanaan, mutta kummaa! — ovi ei auennut.
"Kuinka!" hän huudahti, "tämäkö ovi lukossa, suljettu! Se on mahdotonta! En ole ikipäivinä nähnyt sitä lukossa. Ja toinen myöskin! Hannu, vedittekö sen kiinni perässänne? Tutkikaa tätä ovea ja avatkaa tuo toinen!"
Agnesin ääni vapisi ja oli tuskasta melkein tukehtumaisillaan. Hän väänteli ja käänteli hanaa, kunnes hänen pienet sormensa vuotivat verta.
Nyt oli huoneessakin jo pilkkosen pimeä. Siitä he päättivät, että joku, heidän huomaamattaan, oli sulkenut toisenkin oven. Agnes oli aivan ääneti ja Hannu kuuli hänen raskaasti hengittävän vieressään.
"Älkää peljätkö!" sanoi Hannu, "kyllä me vielä täältä pääsemme. Missä hana on? Kah, siinäpä se onkin. — Ei!" sanoi hän, kun ovi ei auennut. "Minä koetan toisen kerran."
Hän väänsi voimansa takaa. Hana irtaantui hänen käteensä, mutta ovi ei järkähtänyt. Hän herkesi hetkeksi ja etsi toista ovea, josta he olivat tulleet sisään. Pian löysi hän sen, väänsi lukkoa — mutta sama seikka täälläkin. Ovi oli lukossa.
"Mikä peijakas!" sanoi Hannu, ponnistaen kaikki voimansa. "Se on varmaan ulkopuolelta lukittu. Eikö tästä kammiosta pääse ulos mitään muuta tietä?"
"Ei mitään muuta", kuului Agnesin vapiseva ääni.
"Kiinni ollaan! Kautta mun kerjuu-pussini!" huusi Hannu ja tömisti suutuksissaan jalkaansa lattiaan.
XI
Pikkuinen tiikeri.
Muutaman silmänräpäyksen seisoivat he molemmat ääneti ja kuuntelivat ehdottomasti ulkopuolelta tulevia ääniä — vasaran pauketta torilta, hälinää alhaalta vahtituvasta ja vartian tasaista astuntaa. Agnes oli kokonaan hämmentynyt. Hän ei ajatellut mitään, vaan seisoi liikkumatta kuin kuvapatsas, ja hänen rintansa nousi ja laski koneellisesti. Mutta Hannu ei tarvinnut pitkää aikaa ymmärtääkseen mihin vaaralliseen asemaan he olivat joutuneet. Hän seisoi hetkisen alallaan ja koetti koota ajatuksiaan. Sen jälkeen veti hän taskustaan tulukset, jotka hän oli ottanut mukaansa saadakseen tarvittaessa valkeata.
"Katsotaan kuitenkin", sanoi hän, "minkälaisessa tyrmässä nyt ollaan", ja tulta iskettyään sytytti hän kynttilänpätkän tarkastellen huonetta joka taholta.
Se oli pienehkö, pitkulainen kamari tai oikeastaan eteinen. Neljä tyhjää seinää, ovi kummassakin päässä, pari puutuolia ja pikkuinen pöytä yhdessä nurkassa — siinä huoneen koko sisustus. Hannu ei keksinyt mitään kamiinia, ei akkunaa, ei hiiren reikääkään, josta olisi päässyt pakoon. Koko talossa ei ollut ainoatakaan komeroa, joka niin hyvin olisi sopinut vankihuoneeksi kuin tämä.
Kun Hannu oli päättänyt tarkastuksensa, piti hän kynttilää niin, että valo sattui hänen toverinsa kasvoihin. Hän peljästyi nähdessään tämän kalman kalpeat posket ja huulet, ja asetettuaan kynttilän vähäiselle pöydälle, talutti hän värisevän tytön tuolille istumaan.
Agnesista näytti kaikki uskallus, kaikki lujuus, kaikki voima paenneen, kun hän huomasi, että heidän yrityksensä oli mennyt pilalle. Hän vaipui tuolille aivan masentuneena. Hannu katseli häntä hetkisen aikaa ääneti, ja hänen katseessaan ilmeni syvää sääliä.
"Tyttö parka!" lausui hän itsekseen, "meidän ei olisi pitänyt ryhtyä koko asiaan. Meidän olisi pitänyt tietää, että naisen rohkeus kestää vain niin kauan kun ei mitään vastuksia ole tiellä."
Agnes kuuli nuo sanat. Harvakseen ja vapisevalla äänellä lausui hän:
"En ole pelon vuoksi tällainen. Jos minun tulisi tehdä tämä toistamiseen, tekisin sen mielelläni vaikka sata kertaa, kun vain kreivi Egmont ja te pääsisitte vapaiksi. Mutta minua värisyttää sentähden että —"
Hän vaikeni ja Hannu huomasi kynttilän himmeässä valossa, että tyttö töin tuskin sai pidätetyksi kyyneleitään.
"Minua värisyttää", jatkoi Agnes vihdoin, "se onnettomuus, jota tekoni tuottaa muille. Minä olen pettänyt isäni —"
"Pettänyt!" sanoi Hannu pilkallisesti. "Voitteko te pettää pääpetturia? Voitteko pettää Albaa? Ja onko teidän isänne muuta kuin välikappale Alban kädessä? Eikö Rahab ole pettänyt Jerikhon miehiä? Olen itsekin usein elämässäni lumonnut ihmisten silmät, eikä omatuntoni soimaa minua noista viattomista tempuista."
Ja ikäänkuin hänen esimerkkinsä olisi ollut otollinen ja Agnesinkin noudatettava, alkoi Hannu tyytyväisenä astella edes takaisin ahtaassa kammiossa. Hänen kylmäkiskoisessa käytöksessään oli jotakin kummallista. Hän ei näyttänyt selvästi käsittävän asemaansa tai, jos hän käsitti, näytti hän aikaa sitten jo odottaneen kaikkia tulemuksia. Hänen ainoa huolensa näytti nyt olevan, kuinka hän saisi Agnesin rauhoittumaan.
"Ei teidän tarvitse peljätä, neiti Agnes", sanoi hän oltuaan hetken ääneti. "Ei kreivi Egmontin tila entisestään huonone. Pahinta, mitä hänelle voi tapahtua, on se, että he tappavat hänet, ja sen he, luullakseni, tekevät aivan pian. Ja mitä minuun itseeni tulee, niin olenhan noihin seikkoihin tottunut. Olen istunut melkein kaikissa Alankomaitten vankikopeissa, vaan en ole nähnyt ainoatakaan, jossa olisin pysynyt tallella. Tämä kurja karsina on kai pahempi kuin kaikki muut! Mutta jos niin täytyy olla, ja täytyyhän ennemmin tai myöhemmin niin olla, tahdon mieluummin kuolla jalossa yrityksessä kuin joutua kiinni ryöstöretkellä ja menettää henkeni kuin rosvo. Mutta teille he eivät saa tehdä mitään pahaa. Haluaisin nähdä sen miehen, joka julkeaisi katkaista hiustakaan noin armaasta päästä. Minä seison vieressänne, neiti Agnes, ja jos tarvitsette minua, niin lausukaa vain yksi sana, ja tämä tikari tekee tehtävänsä, vaikka se tapahtuisikin viimeisen kerran."
Hän avasi kaapunsa. Sen alta välkkyi rautapaita ja vyö, johon oli pistetty hirmuinen tikari. Mutta Agnes pudisti päätään, katseli häntä nöyrin, lempein silmin ja sanoi:
"Ei, Hannu. Teidän ei tarvitse ryhtyä väkivaltaan, ei minun eikä itsennekään tähden. En jaksa kuulla teidän puhuvan, että surmaatte lähimäisiänne niinkuin metsän petoja. Teidän täytyy muistaa, että ne ovat ihmisiä niinkuin tekin."
"Ne ovat kuitenkin joskus sangen kiusallisia", mutisi Hannu.
"Syynä alakuloisuuteeni", lisäsi Agnes, "ei ole pelko siitä, että joku vaara voisi minua kohdata. Luulen voivani ilolla kestää kidutusta ja kuolemankin pyhän asiamme edestä; ainakin henki on altis, jos liha onkin heikko ja minut kenties saataisiin pakotetuksi puhumaan tai tekemään sellaista, jota kaiken elinaikani katuisin. Tämä on syynä pelkooni ja antakoon Herra minulle voimaa kestää loppuun asti."
Hän vaikeni hetkeksi. Puna, joka hehkui hänen poskillaan, osoitti että hän selvästi ymmärsi, mitkä vaarat häntä odottivat. Hannu katseli häntä kummastellen; hän ei näyttänyt käsittävän mitä toinen tarkoitti.
Arvattavasti Agnes huomasi tämän, sillä hän lisäsi kohta:
"Me — ainakin minä — joudumme inkvisitsionin käsiin. Sitä olen kauvan aavistanut. Olen jo kuullut ja nähnyt niin paljon tämän hirmulaitoksen tekoja, etten voi olla epätietoinen siitä, mikä minua odottaa. Ja voi, kuinka kauheata, jos sen uhkaukset ja kidutukset pakottavat minua kieltämään Vapahtajani! Mitä Maria sanoisi, mitä ne monet, jotka vielä horjuvat kahden eri uskon vaiheilla ja joihin yksi huono esimerkki vaikuttaisi enemmän kuin kymmenen hyvää? Oi Jeesus! anna minulle voimaa kärsiä Sinun tähtesi ja uljaasti tunnustaa Sinut vihamiestesi edessä, että jaksaisin kantaa Sinun ristiäsi, milloin vain Sinun kunniasi sen vaatii. Sillä joka Sinut kieltää ihmisten edessä, hänet Sinä kiellät Isäsi edessä."
Agnes oli langennut polvillensa pöydän eteen ja peittänyt kasvot käsiinsä. Hannu katseli häntä ihmetellen ja huolestuneena:
"Ah", huokasi hän, pudistaen päätään ja pyyhkien kyyneltä silmästään, "hänellä on toiset syyt, joitten vuoksi hän puolustaa meidän asiaamme, ja kenties nämä syyt ovatkin paremmat kuin meidän."
Hannu vaikeni äkkiä, kun sen oven takaa, josta mentiin isompaan huoneeseen, ja jonka he ensin olivat huomanneet lukituksi, kuului kolinaa. Hannu kuuli sieltä ääniä samalla kun avainta väännettiin lukossa. Hän hyppäsi oven eteen ja huusi Agnesia, joka vielä oli polvillaan.
"Neiti Agnes, he tulevat! Älkää salliko heidän tavata teitä tuossa asennossa. Istukaa tuolille ja olkaa niin rauhallinen kuin suinkin voitte. Kyllä me tästä pulasta vielä selviämme."
Agnes katsahti ylös ikäänkuin hän ei oikein olisi tietänyt, missä hän oli. Tuokion kuluttua hän kuitenkin tointui ja istui tuolille. Hänen kasvonsa olivat aivan tyynet ja niissä kuvastui melkein iloa, kun hän kuiskasi:
"Antaa heidän tulla!"
"Astukaa sisään, hyvät herrat!" sanoi Hannu, kun kopina ovella oli hetkeksi tauonnut. Hän oli vetänyt kaapunhytyrän päähänsä ja seisoi keskellä huonetta, kädet ristissä, pää alaspäin taivutettuna ja niin arvokkaan näköisenä kuin ainoastaan hurskas pappi voi olla.
Ovi aukeni ja vahva valovirta tulvasi kammioon.
"Täältä löydämme suden ja karitsan yhdessä", lausui ääni, jonka he molemmat tunsivat sen upseerin omaksi, joka portailla oli laskenut heidät menemään.
Hän astui sisään, eräs outo rinnallaan, ja heitä seurasi kymmenkunta sotamiestä. Vieras oli lyhyt, laiha ja varreltaan ikäänkuin surkastunut. Ainakin tekivät hänen pyöreät olkapäänsä ja vääristynyt selkänsä hänet vanhemman näköiseksi kuin hän oli. Hänen kasvoistaan päättäen, jotka olivat säännölliset ja tavallaan miellyttävät, oli hän neljän- viidenkymmenen vuoden tienoilla. Ne olivat päivettyneet ja täynnä syviä vakoja, joita joko palavat intohimot tai kova työ olivat uurtaneet. Suiposta parrasta ja puvusta päättäen oli hän espanjalainen. Upseeri kohteli häntä nöyrästi ja kunnioittavasti kuten ylhäistä.
Kammioon tultuaan katseli hän ensin Hannua, sitten Agnesia kylmäkiskoisesti ja terävästi. Sitten hän kääntyen upseeriin sanoi sujuvalla hollannin kielellä, hienon hymyn väreillessä hänen ohuilla huulillaan:
"Nämäkö ne kreivi Egmontin molemmat pelastajat ovat?"
"Niin, herra inkvisiittori. Sotamiehet, tarttukaa tuohon mieheen ja sitokaa hänet!"
"Takaisin!" huusi Hannu varoittavalla äänellä ja kohotti kättään torjuakseen sotamiehiä. "Älkää sattuko Herran voideltuun!" Sitten hän kääntyi upseeriin päin ja sanoi ylpeästi:
"Haluaisin tietää, herra kapteeni, millä oikeudella te uskallatte tehdä väkivaltaa pyhän veljeskunnan miehelle, jota jo on häiritty hänen pyhissä toimissaan. Onko veljeskuntamme siis käynyt niin voimattomaksi, ettei se teidän luullaksenne enää kykene rankaisemaan kirkon kovakorvaisia, ynseitä lapsia?"
Sotamiehet peräytyivät, kun he näkivät munkin liikkeen, ja upseeriakin näytti miehen kopea käytös hämmästyttävän. Inkvisiittori kosketti hiljaa hänen kättään ja astuen eteenpäin kysyi nöyrällä äänellä:
"Mikä syy on teidän valitukseenne, pyhä isä?"
"En tiedä, oletko sinä pyhän kirkkomme lapsi vai oletko sinä joku filistealainen", sanoi Hannu, joka ei ollut kuullut vieraan nimeä, "mutta jos sinussa on hiukkasenkin sitä kunnioitusta, jota pukuni ja virkani pyhyys vaatii, — ja puvustasi päätän, että sinä tulet siitä maasta, jossa harha-uskon syntitulva ei vielä ole ihmismielistä kokonaan huuhtonut pois hurskautta, vaan jossa vielä muistetaan, että meillä on hallussamme taivaan valtakunnan avaimet — jos armaan äitimme Kirkon menestys on sinulle kallis, niin käske noitten Belialin poikain laskea meidät menemään ja suo minun ja tyttäreni mennä toimeemme."
"Kummallista olisi, isä, että teidät on pidätetty, elleivät teidän toimenne olisi epäilyttäviä. Kuinka tulette näin öiseen aikaan tähän kartanoon ja tähän kammioon?" kysyi vieras äänellä, jossa usko ja epäusko taistelivat.
"Luonnollinen ihminen ei ymmärrä asioita, jotka ovat Spiriti Dei" [s.o. Jumalan hengen omia. — Hannun olisi oikeastaan tullut sanoa: Spiritus Dei.], sanoi Hannu vakavasti eikä huomannut, että virhe hänen latinaisessa lauseessaan nosti hymyn kysyjän huulille. "Olin aikonut saattaa oppilapseni ylikerroksen vähäiseen kammioon, jossa meidän piti viettää muutamia hetkiä hartauden harjoituksessa ja me olimme tähän saaneet hänen isänsä luvan, mutta tähän kamariin tultuamme huomasimme äkkiä ovet suljetuiksi. Katsokaa itse, että olemme tehneet näin hänen isänsä, kartanon hoitajan suostumuksella", ja hän näytti pääsylippua, jonka Agnes sitä ennen oli jättänyt hänen haltuunsa.
Vieras katseli tätä nopeasti ja sanoi, ystävällisesti kääntyen
Agnesiin: —
"Ja oletteko te niin hurskas ja innokas pyhän kirkkomme tytär, että te luovutte yölevostanne, viettääksenne aikaanne rukouksissa?"
Agnes silmäili tyynesti kysyjää ja sanoi:
"Ei, en ole."
Inkvisiittori katseli ensin häntä, sitten Hannua.
"Tyttäreni, tyttäreni! mitä tuo tietää?" sanoi Hannu nuhtelevalla äänellä, koettaen kasvojensa eleillä antaa Agnesille mitä selvimpiä viittauksia siitä, että tämä noudattaisi hänen esimerkkiään.
Mutta Agnesilla ei näyttänyt olevan halua siihen. Hän pudisti päätänsä ja sanoi:
"En ole teidän enkä kirkon tytär. Paitsi tämän kartanon hoitajaa ei ole kuin yksi ainoa, jota sanon isäkseni."
"Herra", sanoi Hannu nopeasti, koskettaen inkvisiittorin käsivartta, "pyydän teitä, älkää viivyttäkö meitä kauvempaa. Tämä nuori tyttö on saanut päähänsä joitakin kirottuja harhauskoisia ajatuksia ja palauttaakseni hänet näiltä harhateiltä, aijoin tänä iltana puhella hänen kanssaan. Lähtekäämme pois ja minä panen alttiiksi Kerj — sieluni siitä, että Kirkko vielä hänestä saa yhtä kuuliaisen ja hurskaan lapsen kuin minä itsekin olen."
"Kyllin jo tuollaisia kujeita, Yonker Galama!" sanoi vieras ankarasti ja katseli tarkasti valepukuista munkkia kasvoihin, "älkää enää saastuttako pyhää pukua, jota kannatte. Tunnemme sekä teidät, että teidän aikeenne niin hyvin, etteivät ne tarvitse tarkempaa selitystä. Sotamiehet, sitokaa tuo hurskas isä, mutta varokaa, ettei hänellä ole aseita yhtä liukkaita ja viekkaita kuin hän itse on. Ja viekäämme kauniisti tämä karitsa täältä. Me saatamme hänet sellaiseen paikkaan, jossa hänellä on hyvä tilaisuus kääntyä, jos kirottu harhausko todella on häneen juurtunut."
Hannu seisoi hetken aikaa ällistyneenä ja tarkka katselija olisi havainnut, että hänen muotonsa muuttui. Ensi työkseen hän tarttui tikariinsa, mutta huomattuaan, ettei tuosta olisi mitään apua, pani hän kätensä ristiin rinnalleen ja lausui:
"Ottakaa minut! Olen rauhan mies, enkä sodan. Fiat voluntas tua!"
(Tapahtukoon Sinun tahtosi.)
Sotamiehet astuivat Hannua kohden, tapparat tanassa, ikäänkuin hänellä olisi ollut yhtä monta kättä ja asetta kuin heillä. Samalla ilmoitti kapteeni, että Agnes oli hänen vankinsa. Sotamiehet piirittivät molemmat ja joukko aikoi juuri lähteä liikkeelle ja jättää huoneen, kun ulkoapäin kuuluva melu kiinnitti kaikkien huomion.
Vlossertin ääni, joka kuului kovalta ja kiivaalta, käski vartian sillä ovella, josta molemmat vangitut olivat tulleet kammioon, avata ja laskea hänet sisään. Vartia kuului ensin kieltävän, mutta kohta jälkeen lensi ovi auki ja kartanonhoitaja syöksi sisään, punaisena viinistä ja kovin kiihtyneenä. Mutta kun hän näki edessään joukon, tyttärensä senaikuisissa kirjavissa vaatteissa, ja sotamiesten välkkyvät miekat hänen ympärillään, munkin, jonka kädet olivat köytetyt selän taa ja ennen kaikkea pienen inkvisiittorin, jonka hän aivan hyvin tunsi, horjahti hän taaksepäin ja etsi tukea ovenpielestä.
"Mitä! herjetkää, herra inkvisiittori!" huusi hän vapisevalla äänellä. "Onko siis totta, että te viette pois minun Agnesini? Agnes! Agnes! Tähänkö siis on jouduttu? Oi Jumalan pyhä äiti!"
Ja vilpittömän surun vallassa peitti hän kasvonsa käsillään. Hänen mielensä tyyntyi kuitenkin heti ja kääntyen inkvisiittoriin, joka katseli häntä tiukasti, lausui hän nuhtelevalla, vaikka nöyrällä äänellä:
"Oli sekin aika, jolloin te mieluummin olisitte vapauttaneet kuin vanginneet tyttäreni. Eikö teidän kiitollisuutenne kestänytkään sen kauemmin?"
"Sellainen aika oli", vastasi inkvisiittori, "mutta se on mennyt".
Vlossert peräytyi pienen miehen kylmäkiskoisen katseen edessä; mutta kun hän näki tyttärensä, joka seisoi sotamiesten keskellä, pää puoleksi käännettynä isästä pois, näytti hänen rohkeutensa vielä kerran heränneen, sillä hän sanoi:
"Minkä syytöksen nojalla tyttäreni joutuu vankeuteen, herra inkvisiittori? Voitteko näyttää minulle jonkin hallitusvallan vahvistaman vangitsemiskäskyn? Sillä te tiedätte aivan hyvin, että minun, kun sain tehtäväkseni hoitaa tätä kartanoa, piti vannoa, etten sallisi panna ketään kiinni sen seinien sisäpuolella ilman laillista käskyä, eikä tätä valaa, minun tietääkseni, ole koskaan julistettu mitättömäksi."
"Ei minunkaan tietääkseni", vastasi inkvisiittori, vetäen povitaskustaan paperin. "Mutta tästä te näette, että minulla on laillinen käsky ottaa kiinni neiti Agnes Vlossert ja Yonker Karel Galama, jotka yhdessä muitten kanssa ovat solmineet salaliiton Hänen Ylhäisyyttänsä herttuaa vastaan, pelastaakseen erään tämän linnan vangeista, kreivi Lamoral Egmontin."
Ja pieni mies iski silmänsä onnettomaan kartanon hoitajaan, joka piti paperia vapisevassa kädessään.
"Galama!" toisti hän koneellisesti. "Galama! Uskaltaisiko hän tulla tänne sellaisissa aikeissa?"
Vähän aikaa näytti hän ällistyneeltä ja silmäys, jonka hän loi sotamiehiin, oli aivan tylsä. Mutta äkkiä astui hän heitä kohden, hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän huudahti:
"Pyhän haltijaemomme St. Gudulan kautta! Tässä on varmaankin joku erehdys. Galama? Tuo paksu, lihava munkki ei ole sisareni poika. Hän käy vasta kahtakolmatta ja tuo — mitä, se on Ha —."
"Niin, poikani", sanoi Hannu, keskeyttäen hänet parhaaseen aikaan, "näetkö kuinka nuo sotamiehet hätyyttävät sinun rippi-isääsi? Sano heille, mihinkä pyhään veljeskuntaan minä kuulun ja laske minut heti vapaaksi."
Taitavimmankin maalarin olisi ollut sangen vaikea kuvata kartanon hoitajan kasvoja, kun hän kuuli nämä sanat. Kului muutama silmänräpäys, ennenkuin hän tajusi, että Hannu oli Galaman sijaisena, ja hän ennätti tointua hämmästyksestään. Mutta sitten heräsi hänessä ääretön vimma. Heristellen nyrkkiänsä Hannulle, puhui hän käheällä äänellä:
"Kolmesti kirottu sinä ja sinun herrasi! Kauheimmat rangaistukset kohdatkoon sinua tässä ja toisessa maailmassa, sinä pääkapinoitsija, sinä kyykäärme! Eikö siinä kyllin, että minä olen elättänyt ja holhonut sinun herrasi sisarta, tarvitsiko hänen vielä lähettää sinut viettelemään minun hurskasta tytärtäni ja houkuttelemaan häntä siihen perikatoon, johon itse olet sovelias joutumaan?"
Viimeinen syytös näytti kipeästi koskevan Agnesia. Hän ei näyttänyt kestävän sitä ajatusta, että hän oli pettänyt isäänsä, sillä kun nuo sanat lausuttiin, loi hän surullisen silmäyksen isäänsä Ja peitti kasvonsa käsillään. Toinen ilmeisesti ymmärsi tuon liikkeen, sillä hän kysyi vapisevalla äänellä:
"Kuinka, Agnes, eikö hän ole sinua pettänyt? Onko tyttäreni vapaaehtoisesti ruvennut liittoon isäänsä vastaan hänen ja kuninkaan vihamiesten kanssa? Sano, että sinä luulit häntä isä Florisziksi, sano, ettei sinulla ollut mitään pahoja aikeita!"
Kun Agnes nyyhkyttäen ja kasvojaan peittäen seisoi siinä eikä uskaltanut katsoa isäänsä ja tämä sydäntä särkevällä äänellä kysyi uudelleen samaa asiaa, kuului portailta melua ja naisen ääni kysyi kiivaasti:
"Missä hän on? Oi, sallikaa minun nähdä häntä! Agnes!"
Inkvisiittori rypisti otsaansa. Mutta ennenkuin hän ehti sulkea vähäisen kammion avoimen oven, syöksi Maria sisään, hiukset hajallaan pitkin selkää ja kasvot kalman kalpeina. Kun hän huomasi joukon edessään — kartanonhoitajan, jonka kasvot olivat luonnottomasti vääntyneet, inkvisiittorin, jonka hän aivan hyvin tunsi, ja armaan Agnesinsa sotamiesten keskellä — jäi hän hetkeksi seisomaan ja painoi kättään otsaansa vastaan. Sen jälkeen huusi hän kimeästi: "Oi Agnes! se on vihdoin tullut!" ja riensi serkkunsa syliin, sotamiehistä huolimatta, jotka olivat niin hämmästyneitä, etteivät he ensinkään estäneet häntä. — Ja oven suussa seisoi toinen munkki, joka pilkallisella hymyllä katseli tätä kohtausta.
XII
Liha on heikko.
Inkvisiittorilta alkoi kärsivällisyys loppua. Koko kohtaus oli kestänyt vain muutaman minuutin, mutta hänestä, joka oli tottunut toimimaan salaa ja ääneti, kävi tuokin aika pitkäksi. Hän aikoi juuri käskeä viemään vangit pois, kun Maria kääntyi, loi kyyneltyneet silmänsä häneen ja sanoi rukoilevalla äänellä:
"Oi, herra, älkää kuljettako häntä pois. Hän on syytön, hän ei ole tehnyt mitään. Lähettäkää nuo pois", ja hän osoitti sotamiehiä.
Maria ei huomannut Hannua, joka seisoi hänen takanaan kylmänä ja jäykkänä katsellen näytelmää.
"Niin, Maria, lapseni", sanoi kartanonhoitaja, tarttuen kuin hukkuva oljenkorteen, "sano hänelle, että Agnes on hurskas tyttö ja että hän luuli tuota petollista valehtelijaa isä Florisziksi. He ovat todellakin vartaloltaan yhtäläiset."
"Todellako?" sanoi oven suusta munkki, joka ei ollut kukaan muu, kuin isä Florisz itse. Hän oli Hannua lyhyempi, mutta yhtä jäntterä, ja häntä olisi luullut Hannuksi, jos hän ei olisi puhunut, sillä hänen äänensä oli korkea ja heleä, mutta Hannun oli matala ja melkein jyreä. — "Teidän ylpeä ja oppinut tyttärenne, herra kartanon hoitaja, ei voi puolustaa itseään sillä, että hän sanoo luulleensa toista miestä minuksi, sillä hänen oman määräyksensä mukaan minut laskettiin hänen huoneeseensa. Ja nyt kuulen, että hän on turvautunut toiseen veljeeni. Hänkö se on, jonka näen tuossa sotamiesten välissä? Mikä on —"
"Niin, veli Florisz", sanoi Hannu hartaalla saarnaäänellä, "tiedustelepa tilaani. Benedictus, qui venit".—
"Hiljaa!" sanoi inkvisiittori ankaralla äänellä ja kääntyen upseeriin jatkoi hän: "Käskekää väkenne erottaa nuo molemmat tytöt ja lähtekäämme pois."
"Silmänräpäys vain, isä Hubert", sanoi dominikaanimunkki, astuen esille. "Te aijotte erottaa nuo tytöt? Minun neuvoni olisi, että heidät vietäisiin molemmat yhdessä pois, koska he kumpikin ovat syypäät samaan rikokseen", ja kääntyen Vlossertiin lisäsi hän: "Ettekö tiedä, herra kartanonhoitaja, että harhausko on syvästi juurtunut teidän tyttäreenne ja että hän siihen jo on vietellyt serkkunsakin? Kysykää häneltä, voiko hän kieltää, että hän on puhunut pilkallisesti pyhästä kirkosta ja sen palvelijoista, siunatusta neitsyeestämme ja muista asioista, ja jos hän kieltää, kysykää häneltä, kuinka hän voi sen selittää, että tämä kirottu, harhauskoinen kirja oli hänen hallussaan, sillä minä löysin sen tänään hänen huoneestaan?"
Tämä oli aivan totta. Vaikkei Florisz vielä ollut Vlossertilta saanut mitään tietoa Agnesin harhauskosta, oli hän kuitenkin jo epäillyt kumpaakin tyttöä ja, Marian yksin ollessa, viekkailla kysymyksillä houkutellut tätä ilmaisemaan asian.
Kovaksi onneksi oli Agnes jättänyt pienen raamattunsa, josta hän oli lukenut, pöydälle akkunan eteen, ajattelematta, että hänen katkerin vihamiehensä niin pian jälkeenpäin kävisi huoneessa. Maria oli osaksi pöytäliinalla peittänyt kirjan, mutta onnettomuudeksi osui siihen rippi-isän silmä. Hän tarttui siihen ja katseli leimuavin silmin ensin nimilehteä, sitten kauhusta vaiennutta tyttöä. Vihdoin keksi hän ensi sivulla Agnesin nimen ja hymyili.
"Mitä tämä tietää, tyttäreni?" sanoi hän ja hänen katseessaan oli ilme, joka värisytti tyttöraukan sydäntä.
Tämä loi silmänsä maahan ja oli vaiti. Mitä osasikaan hän sanoa?
"Etkö sinä, tyttäreni, tiedä, että tämä on harhauskoinen kirja, jonka lukeminen on saattanut monen sinua nuoremman tytön polttoroviolle? Mutta", jatkoi hän, kun Maria oli ääneti, "minä näen siinä Agnes Vlossertin nimen. Sinun täytyy seurata minua hänen luokseen. Minun ei sovi jättää tätä seikkaa sikseen."
Maria nousi kuin unissa ja seurasi pappia huoneesta ulos; hänen sydämensä sykki rajusti ja hänen jäsenensä vapisivat. Mutta käytävässä odotti häntä toinen pelästys. Isä Floriszin kysymykseen vastasi itkevä ja peljästynyt Gritta, että "neiti Agnes ja kartanonhoitaja olivat ylhäällä ja riitelivät muutamien sotamiesten kanssa." Kuultuaan tämän riensi Maria hakemaan Agnesia, jonka apua hän nyt niin suuresti tarvitsi. Portailla oleva vartia ei uskaltanut pidättää häntä, varsinkaan kun isä Florisz seurasi häntä. Munkit olivat, näet, inkvisitsionin aikana melkein kaikkivaltiaita. Näin saapui siis Maria paikalle papin seurassa kesken äsken mainittua traagillista kohtausta.
Flaamin-kielinen raamatunkäännös oli siihen aikaan tuttu kirja. Kun munkki siis nosti sen ylös oli sen vaikutus läsnäolijoihin silmänräpäyksellinen. Kohta Agneskin, kirjan nähtyään muutti käytöksensä. Tähän saakka oli hän hellästi syleillyt serkkuaan, mutta nyt hän suoristautui ja hänen kasvoilleen tuli rohkea ilme. Hänen huulilleen ilmestyi vieno hymy ja kallistaen päätänsä Marian puoleen, joka kätki kasvonsa hänen rinnalleen, kuiskasi hän:
"Ole nyt luja, Maria, ole luja, älä ajattele isä Floriszia, älä katsele tuota pientä inkvisiittoria, vaan ajattele, että Jeesus on täällä, joka on paljon voimakkaampi. Hän on meitä auttava."
"Me olemme hukassa tällä kertaa", mutisi Hannu, levollisesti mukaantuen uuteen asemaansa.
Kartanonhoitaja silmäili kirjaa ja kävi, jos mahdollista, vielä vaaleammaksi. Vaikka hän koko elinaikansa oli tottunut palvelemaan pappeja, tunsi hän kuitenkin tällä kertaa halua vastustaa heitä, ja jos se olisi käynyt laatuun, olisi hän varmaankin puolustanut rakastettua tytärtään. Inkvisiittori näytti älyävän hänen mielialansa, sillä hän lausui pontevalla, miltei uhkaavalla äänellä:
"Meillä on siis tässä kaksi kaunista marttyyria ja paitsi sitä tuo
Geusi. Hyvä saalis!" ja hän katseli terävästi kartanon hoitajaa.
"En voi sitä uskoa, isä Hubert", voihki Vlossert. "Isä Florisz on varmaan erehtynyt. He eivät suinkaan ole harhauskoisia, ei minun tyttäreni eikä Maria. Tässä on epäilemättä joku väärinkäsitys."
Isä Florisz kurtisti otsaansa, mutta Hubert viittasi kädellään ja, kääntäen tuiman, armottoman katseensa Vlossertiin, sanoi hän:
"Saadaan nähdä." Sitten kääntyi hän Mariaan ja sanoi: "Ole hyvässä turvassa, tyttäreni, äläkä itke. Sinua ei mikään vaara uhkaa. Mutta sano enollesi, kartanon hoitajalle, ettet milloinkaan ole lukenut tuota harhauskoista kirjaa ja ettet sinä eikä orpanasi Agnes ole puhunut halveksien kirkosta."
Hän vaikeni ja kaikki olivat ääneti. Maria oli erotettu serkustaan ja seisoi vähän matkan päässä hänestä, peittäen kasvojaan käsillään, kyynelten valuessa hänen sormiensa lomitse.
Kun inkvisiittori, jonka sanat kaikuivat juhlallisilta ja mahtavilta, lakkasi puhumasta, värisytti tytön koko ruumista ja hän lausui itkulta tuskin kuuluvalla äänellä: "Minä teen sen, minä teen sen."
"Hän tekee sen, hän sanoo, ettei hän ole lukenut sitä kirjaa!" huusi Vlossert iloisena. "Voi, kiitetty olkoon Pyhä Neitsyt! Minä annan kuusitoista naulaa vahatuohuksia —"
"Hiljaa, mestari Vlossert", sanoi inkvisiittori ja ilkeä hymy väikkyi hänen huulillaan. "Teidän riemunne on hiukan ennenaikainen ja parasta olisi, että pidättäisitte sitä vielä kotvasen." Sitten hän kääntyen värisevään tyttöön ja sanoi: "Tyttäreni, minua ilahuttaa, ettet ole uskonut sieluasi Lutherin kirotulle harhaopille, ja nyt tahdon, että sinä kuten kirkon uskollinen lapsi ainakin suutelet ristiinnaulitun kuvaa, joka riippuu isä Floriszin vyöltä. Olen varma siitä, että hän samalla päästää sinut synneistäsi."
Isä Florisz astui lähemmäksi ja tarjosi Marialle ristiinnaulitun kuvaa. Tyttö lankesi polvilleen ja tarttui vähäiseen ebenholtsiristiin.
"Maria! Maria!" kuului Agnesin ääni. "Älä suutele! Sinä olet luopunut uskostasi Antikristuksen palvelijain edessä. Malta mielesi Jeesuksen nimessä. Tätä pidetään osoituksena siitä, että sinä sydämessäsi olet paavilainen. Älä, Maria, älä suutele sitä!"
Maria oli Agnesin puhuessa painanut päänsä alas. Jokainen verenpisara oli paennut hänen poskiltaan ja hänen kätensä vapisi niin, että ristiinnaulitun kuva tuskin pysyi siinä. Vähän aikaa näytti siltä, kuin Agnesin sanoilla olisi ollut toivottu vaikutus. Mutta kun Maria katsahti ylös inkvisiittoriin, jonka pirullinen katse seurasi häntä, ummisti hän silmänsä ja sopertaen: "Pyhä Neitsyt!" painoi ristiinnaulitun kuvan huulilleen ja meni tainnoksiin. Inkvisitsionin kauhut, jotka hänestä näyttivät inkvisiittorissa saaneen ihmismuodon, pelottivat niin kovasti tyttöraukkaa, että se heikko usko, joka hänessä oli, aivan helposti petti.
"In nomine Domini te absolvo" [Herran nimessä päästän sinut synneistäsi], mutisi pappi kumartuen tukemaan hervotonta tyttöä.
"Näin kirkko kirvoittaa lapsensa synnistä, kun se ensin on heitä peljättänyt miekallaan", sanoi Agnes katkeralla äänellä.
Inkvisiittori kääntyi nopeasti häntä kohti.
"Entä sinä tyttäreni, etkö sinäkin halua suudella ristiä ja sillä todistaa olevasi ainoan autuuttavan kirkon hurskas lapsi?"
"En ikänä", vastasi Agnes peräytyen.
Hän lausui nuo sanat niin lujasti ja varmasti, ettei hänen mielialaansa käynyt epäileminenkään. Inkvisiittori näytti odottaneen tuota vastausta, sillä hän kääntyi kartanon hoitajaan ja sanoi:
"Te näette, kartanon hoitaja, etten ole suotta epäillyt."
Vlossert ei vastannut sanaakaan. Kun hän kuuli Agnesin vastauksen, vääntyivät hänen kasvonsa tuskasta ja pelosta. Hän alkoi käsittää, että tytär oli häneltä mennyt, ja hänessä alkoi itää se ajatus, että vaara uhkasi häntä itseäänkin. Värisevin käsin ja huulin kääntyi hän inkvisiittorin puoleen.
"Pater Hubert! vanha ystäväni! Tuo on vain yltiöpäisen tytön hulluutta, tytön, johon olosuhteet ovat haitallisesti vaikuttaneet. Minä pyydän, minä rukoilen teitä —"
"Isä!" huusi Agnes, puoleksi surullisesti, puoleksi närkästyneenä, "minä en ole mikään yltiöpää. Minä olen yhtä tyyni kuin aina olen ollut, ja mieleni on selvän selvä. Minä sanon tälle inkvisiittorille, etten enää kuulu Roman kirkkoon, vaan olen Kristuksen kirkon jäsen. Hän vieköön minut pois, jos häntä haluttaa, ja armahtakoon Herra Jeesus kurjaa, onnetonta serkkuani."
"Niin, herra kartanon hoitaja", sanoi inkvisiittori Vlossertille, puhuen hillityllä äänellä, "tähän saakka olen tahtonut säästää uhkauksia, mutta nyt ilmoitan teille, että inkvisitsioni epäilee teitä. Teidän tyttärenne ja tämä toinen tyttö ovat jo kauvan aikaa suosineet harhauskoa, ja luuletteko etten minä tiedä, että tekin olette osallisena tämän yön vehkeissä? Katsokaa vain tähän, kenenkä käsialaa tämä on?" ja viekas jesuiitta näytti hänelle pääsykirjaa. "Olkaa varoillanne, mestari Vlossert; teitä pidetään silmällä. Luopukaa tyttärestänne, taikka, kautta pyhän neitsyeen, saatte itsekin mennä."
Kartanon hoitajalla ei ollut mitään vastaamista. Isku oli sattunut arkaan kohtaan ja hän oli nöyrtynyt tomuun asti inkvisitsionin hiidenkaltaisen haamun edessä.
"Viekää hänet mukaanne", mutisi hän, "ja suojelkoon Pyhä Neitsyt parhaimpia palvelijoitaan, Jeesuksen veljeskunnan isiä."
Inkvisiittori naurahti pilkallisesti. Hän kääntyi selin kurjaan Vlossertiin ja oli juuri aikeissa lausua jonkun käskyn sotilaille, kun alhaalta kuului kolinaa. Vaunut ajoivat kuninkaallisen linnan puolelta kartanon edustalle ja hevonen kuului nelistävän vastakkaiselta taholta.
Jokainen odotti, mitä tapahtuisi.
Joku palvelija tuli juosten portaita ylös ja lausui, vartiaa tervehdittyään, kuuluvalla äänellä:
"Hänen armonsa Ypresin piispa tulee puhuttelemaan vankeja."
Vlossert kääntyi inkvisiittoriin päin.
"Sallikaa Grittan hoidella tätä tyttöä", sanoi hän hiljaa, osoittaen Mariaa, ja lähti sitten huoneesta, katsahtamatta kertaakaan tyttäreensä.
Tällä hetkellä tuli toinen palvelija inkvisiittorin luo.
"Teidän korkea-arvoisuuttanne odotetaan alhaalla kärsimättömästi. Eräs ratsumies vartoo teitä pihalla ja lähetti teille tämän"; ja hän pani inkvisiittorin käteen pienen kultasormuksen.
Pater Hubert silmäili sormusta ja veti otsansa ryppyihin. Tuokion aikaa oli hän mietteissään; sitten sanoi hän upseerille:
"Saata molemmat vangit lämpimään kammioon ja vartioitse heitä hyvin, kunnes toisin käsketään. Te" — sanoi hän kääntyen sanansaattajaan — "noutakaa palvelustyttö Gritta tänne hoitamaan tätä neitoa, joka minun nähdäkseni nyt toipuu tainnoksista." Agnes heitti viimeisen silmäyksen Mariaan, jota isä Florisz tuki, ja seurasi sitten sotilaita toiseen kammioon. Käärien lyhyen viitan ympärilleen, kääntyi inkvisiittori toisaalle ja astui ovea kohti.
Samalla saapui Ypresin piispa, Vlossert ja vahtipäällikkö edellään, portaita ylös ilmoittamaan kuolemaa onnettomalle kreiville toisessa kerroksessa.
XIII
Herra ja palvelija.
Porstuaan tultuaan, silmäili inkvisiittori ympärilleen ja huomasi sen pimeimmässä nurkassa kookkaan miehen haamun, jolla oli huopahattu päässä ja yllään pitkä ratsastusviitta, joka ulottui hartioista jalkoihin asti. Hän näytti heti tuntevan kuka vieras oli, sillä tuokion tuumattuaan nyökäytti hän tuskin huomattavasti päätään ja lähti menemään portaita myöten alempaan kerrokseen; sinne päästyään hän astui kartanon hoitajan asuinhuoneeseen, jonka jo vanhasta tunnemme, ja heittäytyi nojatuoliin istumaan. Viittaan puettu vieras seurasi hänen jäljessään. Heti sisään tultuaan sulki tämä tarkasti ovet ja akkunat ja laski vielä akkunaverhot alas. Suoritettuaan tämän työn, jota inkvisiittori katseli välinpitämättömästi, kääntyi hän hänen puoleensa ja sanoi:
"Minun ei tee mieleni heittää omia aseitani vihollisten käytettäviksi."
Samalla hän otti hatun päästään ja kun hän vielä riisui viitan yltään, tuli esille vanha tuttavamme Gerard Block, puettuna alhaiseksi sotamieheksi ja kantaen kättään siteissä.
"Oletteko haavoitettu?" kysyi inkvisiittori hiukan säälivällä äänellä, kun hän huomasi siteen.
"Hiukan vain", vastasi Block.
Tämän jälkeen oltiin muutama silmänräpäys vaiti.
"Yrityksenne on, luullakseni, mennyt pilalle vai kuinka?" kysyi inkvisiittori jälleen.
"On, vaan ei kokonaan", vastasi toinen.
"Oletteko varma, että vihdoin olette päässyt oikeille jäljille?"
"Varmempi kuin milloinkaan", vastasi urkkija.
"Ja kuinka teidän hankkeenne ei menestynyt?" kysyi isä Hubert.
"Siihen oli kokonaan syynä erään sotamiehen tyhmyys. Hän olisi siitä hyvästä hirtettävä ja neljäksi pienittävä", vastasi Block äänellä, joka osoitti kiihtymystä.
"Teidän tulee hillitä kiivasta luontoanne, veli Sextus", sanoi inkvisiittori tyynesti. "Vaikka te usein pidättekin seuraa yhteiskunnan hylkyjen kanssa ja teidän täytyy osoitella heidän käytöstään, ei siitä kuitenkaan saa olla mitään haittaa teidän hurskaudellenne. Istukaa ja kertokaa lyhyesti, mitä on tapahtunut."
Veli Sextus istui nuhteet saatuaan tuolille, suuresti pahoillaan siitä kuivakiskoisesta, pisteliäästä tavasta, jolla inkvisiittori oli häntä moittinut.
"Minä toivon, että annatte vikani anteeksi", sanoi hän hetken vaiti oltuaan, "mutta kun ajattelen, että minä ilman yhden sotamiehen noloutta olisin tuonut teidän käsiinne kolme pahamaineisinta Geusiä, Treslongin, Galaman ja Verveenin, en voi olla suuttumatta, ja täytyyhän teidänkin, isä, myöntää, että tuo ajatus on kiusallinen."
"Sinun pitää antaa anteeksi seitsemänkymmentä kertaa seitsemän", vastasi pienoinen mies vakavalla äänellä. "Mutta onko tuo pääkapinoitsija Verveenkin läheisyydessämme?"
"Hän oli siellä", vastasi Block eli Sextus; "mutta minua ei kummastuta, jos hän tällä hetkellä on Treslongin kanssa matkalla Ranskaan. Suokaa minun lyhyesti kertoa, mitä on tapahtunut. Kun kaksi tuntia sitten tapasin teidät, sanoin että kaikki ansat ovat viritetyt saadaksemme Galaman kiinni ja kaikki muut joko kuolleina tai elävinä käsiimme. Mutta näyttää siltä kuin Kerjäläiset jotenkin olisivat muuttaneet suunnitelmiaan senjälkeen kun minä lähdin heidän luolastaan, sillä toinen mies, joka kiipesi köysitikapuita ylös, oli Galama, ja ensi hämmästyksessäni olin vähältä puhua pääni paulaan. Nyt riippui kaikki siitä, kuinka sukkelaan saisimme heidät saarretuiksi, jos mieli saada heidät elävältä käsiimme, sillä he ovat hurjapäistä joukkoa ja minä tiesin, että he taistelevat kuinka monta vastaan tahansa, jos on vähänkin menestymisen toivoa."
Hän taukosi ja heitti ikävöivän silmäyksen pöydällä seisovaan viinikannuun. Mutta inkvisiittori käski hänen jatkaa.
"Kuten tiedätte", lisäsi Block huoaten, "piti viidenkymmenen pyssymiehen piiloutua vallille ja toisten viidenkymmenen asettua ulkopuolelle johonkin paikkaan, josta heidän sopi katkaista vihollisten pakomatka. Pyssyn paukahtaessa tuli minun hypätä sivuun ja pyssymiesten piirittää ja ottaa heidät vangiksi. Mutta kun kaikki jo olivat vallilla ja portti aijottiin avata niille viidellekymmenelle, joitten piti väijyä ulkona, paukahti pyssy. Minä ymmärsin heti, että tuo oli erehdys ja koska koetin jotenkin sitä korjata, huusin, että meidät oli petetty ja että meidän oli parasta paeta porttiin päin. Nuo hurjat veikot olisivatkin luultavasti seuranneet minua, ellei ensi laukauksen jäljestä olisi tullut useita muita, joista yksi sattui minun käsivarteeni. Hyvä oli, että minulla oli rautapaita ylläni, muutoin olisin sangen huonosti selviytynyt. Onneksi oivalsin heittäytyä maahan pitkäkseni ja olla olevinani kuolettavasti haavoitettu. Kerjäläiset kääntyivät heti toisaalle ja pakenivat rintasuojalle, ja koska sitä asiaa ei ollut edeltäpäin ajateltu, pujahtivat he tiehensä joka mies. Ilman tuota onnetonta laukausta olisimme päässeet sen salaisuuden perille, jota niin kauvan turhaan olemme urkkineet, mutta —"
"Mutta, lyhyesti, yritys on mennyt myttyyn, veli Sextus", sanoi kuivakiskoisesti pienoinen mies, "ja meidän täytyy vastedes saada tuo salaisuus selville. Onko teillä mitään vihiä siitä, kuka se mies lienee, joka täällä nyt toimittaa Galaman virkaa, ja lieneekö hänellä sellaisia tietoja, joita kannattaisi kuulla? Minä pidin häntä ensin Galamana, mutta hän puhuu kuin pappi ja on Yonkeriksi liian vanha. Hän on harteva mies, jonka parta on musta ja poskessa aimo arpi."
"Se on Galaman palvelija Hannu", vastasi Block (sillä tällä nimellä me häntä vastakin mainitsemme). "Hän tietää yhtä ja toista, mutta ei aivan paljoa. Hyvä on kuitenkin, että hän on hallussamme, sillä hän on ainoa, joka minua epäilee."
"Minkätähden hän on ainoa, joka teitä epäilee"? kysyi isä Hubert.
"Luultavasti sen tähden että minä, ensi kerran kun miehen näin, tapasin hänet laulamasta erästä Kerjäläis-laulua."
"Mutta miksi ei isäntä ole yhtä epäluuloinen kuin palvelija?"
"Te unohdatte, että minä olen pelastanut isännän hengen", sanoi Block.
"Eilen illalla. Mutta ennen sitä? Minä tiedän mikä erehdys teille tapahtui ravintolassa tuon kirjeen suhteen, veli Sextus, ja minua ei kummastuttaisi, jos sekä isäntä että palvelija katselisivat teitä epäluulolla, sillä on tuskin luultavaa, että Pietari Blink olisi unohtanut l:n teidän nimestänne. Mutta teidän olisi heti pitänyt sanoa se minulle eikä salata sitä. Muistakaa aina vastedes, että veljeskuntamme pitää teitä silmällä, vaikka olisitte missä hyvänsä, ja että me voimme nähdä mitä auringoltakin jää näkemättä."
Blockin kasvoilla kuvastui samalla kertaa kummastusta, häpeää ja nöyryytystä, kun hän kuuli, että inkvisiittori tiesi mitä hän oli tehnyt, sillä hän oli lohduttautunut sillä ajatuksella, ettei kukaan muu tietäisi siitä mitään, kuin Galama, Hannu ja hän itse.
"Miksi ette vanginneet Galamaa vallilla, ennenkuin hän pääsi pakenemaan?" kysyi inkvisiittori hetken päästä.
"Hän tai hänen toverinsa olisivat heti tappaneet minut, tai olisivat temmanneet hänet minun käsistäni, ennenkuin sotamiehet olisivat ennättäneet avukseni."
"Onko Galama yhtä paha harhauskolainen kuin hänen serkkunsa, kartanon hoitajan tytär?" jatkoi inkvisiittori.
"Nykyään hän ei ole muuta kuin Geusi. Hän näyttää panneen kaikki alttiiksi maineelle."
"Qui non est mecum, contra me est, et qui non congregat mecum, spargit" [Joka ei ole minun puolellani, hän on minua vastaan, ja joka ei minun kanssani kokoile, hän hajottaa.], lausui inkvisiittori hartaasti; "mutta miksi ette ottanut kiinni häntä, kun hän oli tässä huoneessa?"
"En olisi sitten saanut tietoa Rookerystä; se on tästälähin verkko, jolla kaappaamme kaikki, jotka sitä lähestyvät."
"Mutta meillä olisi ollut hallussamme Galama, joka maksaa enemmän kuin koko Rookery."
"Minä saan hänet vielä haltuuni, isä Hubert, ja helpommin kuin milloinkaan ennen."
"Te näytätte sangen toivehikkaalta tappionne jälkeen", sanoi inkvisiittori vähän äkeissään Blockin leukavasta puheesta; "mikä on aikomuksenne?"
"Yonker Galama", sanoi toinen, "ei lähde Brabantista, ennenkuin hän on pannut kaikkensa Hannun pelastamiseksi, sillä ilman tätä on hän kuin melaton laiva. Siitä vähästä, mitä olen nähnyt näitten kahden suhteen, olen huomannut, että Yonker ilman palvelijansa kokemuksia ja varovaisuutta jo aikoja sitten olisi joutunut käsiimme. Paitsi sitä kuuntelin salaa Galaman ja hänen serkkunsa Agnesin keskustelua ja olen nähnyt niin paljon, että olen varma siitä, että hän tekee voitavansa armaansa tähden. Kun kaksi sellaista syöttiä on tarjona, täytyy kalan tarttua onkeen."
Hän vaikeni ja silmäili inkvisiittoria, joka oli noussut ja käveli edes takaisin, kädellään pidellen leukaansa ja katsoen maahan.
"Oletteko varma siitä, että hän välittää Oranian prinssin kirjevaihtoa?" kysyi Hubert, katsahtamatta ylös.
"Olen. Kaikki tiedot, jotka olen saanut hankituksi, todistavat sitä ja ravintolassa kuulin Galaman sanovan Treslongille: 'Prinssin selvästi lausuttu tahto on, että minä lähden Gentiin.' Minä sain näet poistetuksi Hannun, joka piti minua silmällä, ja sillä tavalla onnistui minun ovesta kuulla tuo katkelma heidän haastelustaan. Galama on siis epäilemättä läheisissä tekemisissä prinssin kanssa."
"Ja jos menette hänen luokseen, — siinä tapauksessa, että hän on lähitienoilla —, luuletteko hänen uskovan teitä, jos sanotte, että jouduitte vangiksi, mutta pääsitte karkuun?"
"En epäile sitä", vastasi Block. "Olen varma siitä, että kaikki Kerjäläiset luulivat, nähdessään minun kaatuvan, että olin joko kuollut tai vaarallisesti haavoitettu."
Inkvisiittori asteli taas ääneti edes takaisin, ja Block seurasi silmillään pienen miehen askeleita, niinkuin koira isäntäänsä. Kummallista oli nähdä, kuinka suuresti Gerard Block ja veli Sextus erosivat toisistaan — mies, joka kopeasti puhutteli Hannua, vieläpä Galamaakin, ja se, joka nöyrästi kohteli inkvisiittoria; isänmaallisen liittokunnan jäsen oli kokonaan toinen kuin jesuiitta-seuran inhottava ja luihu orjamainen palvelija.
Inkvisiittori kyseli vielä yhtä ja toista Blockilta ja lausui sitten hitaasti vakavalla äänellä:
"Hyvä! ottakaa selville, missä Galama on. Annan teille kolme vuorokautta aikaa. Seitsemännen päivän illalla lähtevät täältä kahdet vaunut Gentiin sitä tietä, joka käy metsän lävitse. Toisessa on Agnes ja Maria, toisessa Hannu. Sillä paikalla, missä kaksi tammea on yhteen kasvanut, Hornan suun lähellä, tulee teidän ja kerjäläisten odottaa heitä ja koettaa heitä pelastaa, joukko keveitä ratsumiehiä seuraa vähän matkan päässä, ja toinen joukko tulee vastakkaiselta suunnalta, estääkseen heidän pakoaan. Kun kerjäläiset turhaan koettavat avata lujasti lukituita vaunuja, saartaa ratsuväki heidät joka puolelta. Koettakaa ennen kaikkea saada Galama käsiinne. Ei hätää mitään, vaikka kaikki muut pääsisivät pakoon, koska kerran tiedämme heidän pesänsä. Mutta jos ette löydä häntä, täytyy teidän palata tänne 7:nen päivän aamulla. Menkää nyt ja suojelkoon teitä Pyhä Neitsy! Palkkanne on oleva ansionne mukainen."
Parin minuutin päästä oli urkkija kääriytynyt viittaansa ja jättänyt huoneen. Inkvisiittori tuijotti oveen, josta toinen oli mennyt, ja puhui itsekseen aivan kuin unissaan:
"Jos hän kerran joutuu käsiimme ja näkee sisarensa ja lemmittynsä silmäinsä edessä, saamme tiedon hänen salaisuudestaan ennen viikon kuluttua. Ja Agnes" — jatkoi hän — "joka on niin nuori, niin kaunis, niin uljas, niin puhdas, kuka olisi luullut, että hänestäkin tuli häijyläisen lapsi? Meidän täytyy koettaa pelastaa niin kallis helmi ikuisesta perikadosta."