XIV
Eläköön Geusit!
Watermaelin tie kulki Brüsselistä suuren Soigné-metsän etureunaa myöten, kääntyi siitä pohjoiseen päin Senne-joen haaran poikki ja yhtyi Gentin valtatiehen. Näihin aikoihin se oli likainen, ränsistynyt ja sangen ikävä tie, jota tuskin muut käyttivät kuin ne, joilla oli asiaa etäisiin metsäkyliin sen varrella. Osaksi se suikerteli metsän läpi, jonka varjoissa illan hämärä vallitsi keskipäivälläkin. Toinen osa kävi pitkin nevaa ja savimaata, missä se sateisilla ilmoilla muuttui lokalammikoksi. Kasvoipa sen vieressä paikoittain lyhyttä viidakkoakin, joka ei missään ollut neljää jalkaa korkeampaa; mutta voi sitä matkamiestä, joka ei tietänyt näitten paikkojen petollisuudesta! Usein sattui niin, että varomaton metsästäjä tai kokematon kulkija, nähdessään liikkeelle hypähtävän jäniksen tai jotakin muuta houkuttelevaa, uskalsi astua pensastoon, joka vihantana rehoitti hänen edessään, ja hukkui äkkiarvaamatta sen kuiluihin. Suo, niin vetelä ja viekas, kuin ikinä suo voi olla, hyllyi pensaitten alla. Polkuja oli kyllä, joita pitkin pääsi turvallisesti kulkemaan, mutta askelkin vain syrjälle — ja armoton, mutainen syvyys nieli kurjan kulkijan ijäksi päiviksi.
Ei kukaan osannut selittää, minkätähden tie oli tällaista. Taikauskoinen rahvas kammoksui näitä paikkoja ja pysyi niistä erillään, koska se luuli, että jokin häijy haltija, kenties paholainen itse mekasteli siellä. Olipa monella se varma usko, että sieltä kävi tie Manalaan, ja kun sinisiä liekkejä usein nähtiin liehuvan näillä paikoilla, kasvoi tuo usko siitä vielä vahvemmaksi. "Hornan suu" — siksi rahvas nimitti tätä paikkaa — pelotti melkein jokaista ihmistä eikä kukaan kuitenkaan voinut osoittaa sen oikeata paikkaa. Se, jolla kenties oli paremmat tiedot asiasta, salasi ajatuksensa peljäten, että häntä pidettäisiin pakanana, joka rohkeni vastustaa näin yleistä uskoa.
Vähän matkaa siitä paikasta, missä metsän solakat puut loppuivat ja matala viidakko alkoi, kasvoi kaksi tammea, yksi kummallakin puolen tietä, jotka noin sata vuotta erikseen kasvettuaan olivat päättäneet viettää loput elämäänsä yhdessä. He ojensivat tuuheat käsivartensa tien yli ja syleilivät toisiaan, milloinkaan enää eroamatta. Holvikaarta, joka näin oli muodostunut tien yli, piti kansa maanalaisen pimentolan porttina ja tätä paikkaa kartettiin ja kammottiin luonnollisesti tästä syystä niin paljon kuin suinkin oli mahdollista.
Kaksi miestä seisoi toisen tammen runkoon nojautuen, siten ettei heitä voinut nähdä tieltä päin. Molemmilla oli kierteleväin Geusein tavallinen asu, rintahaarniska, kohohousut ja huopahattu. Kupeella oli miekka, vyössä pistoolipari ja nuoremmalla vielä sen lisäksi pitkä puukko.
"En käsitä, miksi he tulevat juuri tätä tietä", sanoi Galama, sillä hän oli nuorempi heistä.
Hän oli hyvin vaalea ja hänen kasvoistaan näki, että jokin asia häntä pelotti. Hän seisoi selkä vasten puuta ja kädet ristissä rinnalla.
"Vakuutan teille, Yonker", sanoi hänen toverinsa, joka ei ollut kukaan muu kuin tuttavamme Block, "että kuulin heidän puhuvan tästä tiestä. Olin viereisessä kammiossa oven takana, joka ei ollut lukossa ja jota sotamies vartioi. Olin nukkuvinani ja kuulin selvästi pienen inkvisiittorin sanovan, että koska herttuan armeija sinä ja seuraavana päivänä marssi Frieslantiin päin, heidän ei sopinut matkustaa Gentin valtatietä, jonka ratsurykmentit, kanuunat ja tavarakuormat tukkivat aivan umpeen, ja onhan tämä tie, kuten tiedätte, yhtä hyvä ja lyhyt kuin valtamaantiekin."
"Ja millä kumman keinolla pääsitte karkaamaan?" kysyi Galama, silmäillen Blockia mielihyvällä. "Ei varmaankaan ollut lastenleikkiä pötkiä tiehensä keskikaupungista, kun sotamies valvoi ja vartioi teitä ja inkvisiittorit häärivät ympärillänne."
"He jättivät taskuni tutkimatta. Minulla oli puukko taskussa. Sotamies, joka luuli minun nukkuvan, seisoi selin minuun päin. Leikkasin poikki köyden, jolla minut oli sidottu, ja hyppäsin pystyyn. Läimäytin kerran nyrkilläni miestä ohimoille ja hän keikahti. Hän makasi kuin härkä liikahtamatta. Nämä ovat hänen haarniskansa ja housunsa, kypärän heitin menemään. Pääsin onnellisesti portaita alas ja tulin keittiöön, jossa näin piian istuvan. Käskin hänen, niin totta kuin hän rakasti emäntäänsä, viedä hänelle paperilipun, jonka kirjoitin keittiössä ja jossa käskin Hannun huutaa heti kun hän näkisi meidät. Joku vartia näki minut, minä ulos akkunasta ja koko kaupunki minua takaa-ajamaan — enkä todella itsekään ymmärrä, kuinka hengissä pääsin tänne. Mutta en kadu retkeäni. Vaikka kreiviraukat tällä hetkellä luullakseni jo ovat Tuonen tuvilla, olemme kuitenkin julkisesti näyttäneet, että paheksumme tuota julmaa verenvuodatusta."
"Uljas ystäväni", sanoi Galama, ilmeisesti liikutettuna toverinsa puheesta, "jos he eivät olisi riistäneet minulta isäni omaisuutta, antaisin teille paremman todistuksen ystävyydestäni ja kiitollisuudestani. Ottakaa nämä kultavitjat muistoksi ja jos joskus osutte Brielin seuduille, menkää parooni Galaman lesken luo, ja poikansa tähden kohtelee hän teitä yhtä hyvin kuin minua itseäni."
Ja ottaen kaulastaan komeat kultavitjat, joihin oli kiinnitetty kultainen kerjäläismitali, ripusti hän ne Blockin kaulaan.
"Ja mihin aijotte lähteä, Yonker, kun tämä yritys on päätetty?" kysyi
Block, tuokion vaiti oltuaan, jolla välin hän vaihto-lahjaksi oli
Galamalle antanut oman mitalinsa; "sillä luullakseni käy olo täällä
vaaralliseksi".
"En tiedä, enköhän joudu tässä ottelussa surman omaksi", sanoi Galama, "mutta jos Jumala ja Pyhä Neitsyt ovat minulle armolliset, ryhdyn jälleen entiseen ammattiini. Se tosin ei tuota paljon voittoa", lisäsi hän hymyillen, "mutta siitä on kunniaa ja hyötyä, ja koska ei kukaan muu siitä huoli, on minulla sitä enemmän syytä sitä hoitaa".
"Minun mielestäni meidän ammattimme tuottaa kyllä voittoa", sanoi Block, "varsinkin jos pääsemme ryöstämään jotain rikasta pohattaa tai kirkkoa. Mutta vaarallinen se on, sen myönnän".
"Minä en ryöstä", sanoi Galama rypistäen otsaansa. "Ne kirjeet, joita kuljetan — mutta tässähän koko väkemme palajaa retkeltään."
Molemmat katsoivat taakseen. Joka haaralta tuli aseellisia miehiä pensaitten takaa lähestyen paikkaa.
"He tulevat todellakin, Yonker", sanoi eräs Kerjäläinen järeällä äänellä, "nyt hyvä selkäsauna ratsumiehille Hannun tähden ja vähäinen viaton ryöstö minulle!"
Paikalle oli kokoontunut noin kahdeksantoista miestä, kaikki puettuina niinkuin Galama ja Block. Galama astui heidän keskelleen.
"Meidän sijamme on puitten alla ja takana", sanoi hän. "Block ja minä seisomme kumpikin oman tammen takana ja ammumme ensi laukauksen. Mutta pysykää piilossa, kunnes kuulette minun huutavan, sillä loppujen lopuksi tämä voi olla pelkkää petosta. Muistakaa ensin tappaa hevoset ja sitten ampua miehet, jos niin tarvitaan, mutta älkää suotta surmatko ketään. Kävi tämä seikka kuinka kävikin, tulee meistä ero ikipäiviksi. Onko kukaan teistä huomannut väijyviä vihollisia?"
Kaikki vastasivat kieltävästi, mutta muutamat arvelivat, että vaunujen suojelusväki näytti liian vahvalta.
"Hyvä", sanoi Block, "sitä suurempi kunnia meille. Kas, tuolla he tulevatkin."
Rattaiden ratinaa kuului vähän matkan päästä ja silmänräpäyksessä katosi joka ainoa Kerjäläinen tieltä. Pyörien kolina kävi yhä kovemmaksi. Vihdoin ilmestyi tien mutkasta vaunut, neljä hiljalleen juoksevaa hevosta edessä ja neljä rakuunaa vieressä; näitä seurasi heti toiset, sekä yhtä monta hevosta ja rakuunaa. Kaksi rakuunaa päätti matkueen. Joka toisen hevosen seljässä istui ajaja ja ruoskien sekä kannusten avulla lähestyivät molemmat vaunut vitkalleen tammi-paria. Toiset vaunut olivat jo puoleksi päässeet puitten portista, kun taisteluhuuto kajahti. Kaksi tarkkaa laukausta kaatoi ensimäisen hevosparin. Kauhea riemuhuuto kajahti ilmoille ja heti nousi ankara sekamelska. Vähään aikaan ei kuulunut muuta kuin pistoolien paukkinaa, miekkain kalsketta, taistelevain huutoa ja haavoitettujen voihkinaa, eikä näkynyt muuta kuin savua ja pölyä.
Äkkiä remahti toinen riemuhuuto. Hannun pää ilmestyi toisten vaunujen akkunasta ja hän tervehti ystäviään. Rakuunat sukaisivat pakoon. Kymmenestä pääsi vain neljä hevosella matkoihinsa, kolme pakeni jalkaisin; muut makasivat kuolleina tai haavoitettuina maassa.
Kerjäläiset olivat tarkoin totelleet käskyä ja ensin tähdänneet hevosia. Ne makasivatkin melkein kaikki kuolleina tai haavoitettuina.
Nyt alkoi hurja ryöstäminen. Mistään välittämättä Kerjäläiset syöksivät kaatuneitten kimppuun, joista kaksi kolme kuului heidän omaan joukkoonsa, kaivoivat taskut putipuhtaiksi ja leikkasivat pois mitä ei muuten saatu irti. Kaikki kelpasi heille.
Galama oli sillä välin rientänyt ensimäisten vaunujen luo, joissa hän keksi Agnesin. Tämä oli sillä aikaa kuin taistelu riehui hänen ympärillään, noussut istuimeltaan ja laskeutunut polvilleen vaunujen pohjalle, osaksi väistääkseen kuulia, osaksi rukoillakseen Kerjäläisten puolesta, sillä hän oli jo eroittanut Karelin äänen.
"Agnes! Agnes! Katso tänne! Minä se olen, Karel!" huusi hän innokkaasti, katsoen aukosta vaunuihin, sillä akkunaksi ei tuota henkireikää käynyt sanominen.
Agnes nosti silmänsä ja hypähti Galaman nähtyään seisoalle.
"Avaa vaunut", huusi hän iloisesti ja painoi sisäpuolelta ovea.
Mutta tässä kohtasi heitä arvaamaton este.
Jokainen, joka kerran on käynyt jossakin muinaiskalukokoelmassa, on epäilemättä huomannut nuo raskaat, puisevat laatikot, joita näihin aikoihin käytettiin matkavaunuiksi. Nämä olivat neljän istuttavat vaunut, ylhäältä väljemmät kuin alhaalta. Etupuolella ja kummassakin sivuseinässä oli niin iso aukko, että pää juuri mahtui siitä. Puu-ainetta oli vaunuissa vahvalta ja ovi lukittiin niin kuin nykyajan rautatievaunuissa, siten että sisälläolija ei omin voimin päässyt ulos, vaikka henki olisi ollut vaarassa.
Galama nyki ja veti, huusipa vielä muitakin avuksi. Ovea taottiin ja mäntättiin miekoilla ja pistoolinperillä, mutta turhaan. Se pysyi lukossa. Blockin huulilla, joka oli puuhaavinaan yhtä uutterasti kuin muutkin, väikkyi hieno hymy. Tällä välin oli ystävämme Hannu samassa pinteessä. Koska hänen kätensä ja jalkansa olivat siteissä, huusi hän eräälle läheiselle Kerjäläiselle, että tämä leikkaisi hänen siteensä poikki. Se tapahtuikin ja Hannu yritti nyt itse survaista ovea auki, mutta se ei järkähtänytkään; toinen yritys ei onnistunut paremmin.
"Kuinka!" huusi hän, "täytyykö minun jäädä vangiksi tähän viheliäiseen laatikkoon, kun jo olen päässyt näin pitkälle?"
Hän nousi istuimelle ja ponnisti selkäänsä vasten vaunujen kattoa.
Hän ahdisti linnaa sen heikommalta puolelta. Katto rotkahti rikki ja
Hannu pääsi ulos. Hän riensi heti niitten vaunujen luo, joihin Agnes
oli salvattu.
"Hevosväkeä tulee", huusi hän, "Herran tähden kiirehtikää! Kenellä on ladattu pistooli?"
Hänelle tarjottiin kolmea neljää. Hän otti yhden, käänti sen suun vastahakoiseen lukkoon päin ja huusi Agnesille:
"Varokaa, neiti Agnes. Nojaukaa niin paljo kuin voitte taapäin." Sitten hän laukaisi. "Hannu se poika on, joka huonot lukot korjaa", huusi hän riemuiten, kun kuula, joka painoi melkein luodin, löi lukon murskaksi.
Galama tempasi kohta oven auki. Mutta hän säpsähti, sillä suuri pirsta oli lentänyt Agnesin niskaan. Runsas verivirta valui haavasta ja punasi tytön vaatteita. Agnes parkaisi kerran ja vaipui pyörtyneenä sulhonsa syliin.
On vaikeata kuvata Kerjäläisten hämmästystä, kun he näkivät Agnesin makaavan maassa ja pitävän kaunista päätään armaansa polvella, samalla kun tämä tuiman kiivaasti repi rikki liinakauluksensa ja koetti sillä ehkäistä verenvuotoa.
"Älkää peljästykö", sanoi Block rauhallisella äänellä, sysäten syrjälle kaksi miestä. "Olen tutkinut lääketiedettä ja saan tuon helposti parannetuksi. Sallikaa minun laskea hänen päänsä polvelleni."
Tehtiin niin kuin Block oli tahtonut. Hän repäisi, palan nenäliinastaan ja alkoi tutkia haavaa.
"Agnes! Agnes!" huusi Galama, tarttuen tytön käteen ja suudellen sitä; "puhu minulle!"
"Yonker", sanoi Hannu, koskettaen herransa olkapäätä, "rakuunat ovat tulossa, paetkaamme, ennenkuin meidät hakataan palasiksi".
"Niin", huusivat Kerjäläiset, "paetkaamme, muutamat meistä kantavat neitoa".
"Paetkaa te!" huusi Galama, tuimasti katsellen heitä. "Minä jään tänne, tätä neitoa ei sovi kuljettaa mihinkään — hän on kuolemaisillaan."
Samalla avasi Agnes silmänsä ikäänkuin kumotakseen tämän lauseen.
"Pakene!" kuiskasi hän ja meni taasen tainnoksiin.
"Älkää peljätkö! Meidän ei tarvitse ensinkään huolia ratsuväestä", sanoi Block lujasti ja sitoi hitaasti haavaa. Hän oli pinnistänyt kuuloaan äärimmilleen ja hänen kasvonsa kävivät yhä levottomammiksi. Vihdoin kuvastui niillä ilonvälähdys ja hän lausui välinpitämättömästi:
"Me olemme vähintään 9 peninkulman [Englannin] päässä kaupungista ja ennenkuin pakolaiset ehtivät saamaan apua sieltä, olemme jo kaukana poissa. Tämän tytön tila on arveluttava."
"Sinä valehtelet, mustakarvainen koira", huusi Hannu. "Luuletko ettei minun kuljettamisekseni Brüsselistä Gentiin tarvita enempää kuin kymmenen miestä? Olen nähnyt heitä sata enkä tiedä, mikseivät he jo ole täällä. Tulkaa, Yonker, Jumalan tähden tulkaa! Te olette itse haavoitettu ja teistä vuotaa verta. Paetkaa! Minä kuulen heidän tulevan; minä kannan Agnesia." Ja uskollinen palvelija aikoi nostaa tytön syliinsä.
Galama oli kahden vaiheilla, mutta Block kohotti kättään.
"Älkää kajotko potilaaseeni", sanoi hän, "jos ette tahdo tappaa häntä".
"Jättäkää meidät oman onnemme nojaan", huusi Galama, hyppäsi seisoalleen ja veti miekkansa.
Mutta hän horjahti ja kaatui maahan. Verta juoksi hänen polvestaan. Joku sotamies oli ampunut häntä, vaikkei hän ensi kiihtyneessä mielentilassaan tuntenut haavaa.
"Ah!" sanoi hän katkerasti, "paetkaa, jos mielenne tekee, mutta jättäkää minut tänne Agnesin kanssa".
Samalla tuli muuan Kerjäläinen, joka oli käynyt tien mutkassa asti, juosten voimainsa takaa.
"Rakuunat!" huusi hän, "pelastakoon kukin itsensä!"
"Jopa vihdoin", huokasi Block tuskin kuuluvalla äänellä, kun hän erotti raskaan töminän, joka läheni nopeasti ja kävi yhä kovemmaksi.
Mutta vaikka hän niinkin hiljaa oli lausunut tuon sanan, oli Hannu sen kuitenkin kuullut.
"Ahaa!" huusi tämä riemuissaan, "vai vihdoin siis? Tuossa saat vihdoin!"
Ja jesuiitta kellistyi vinkeästä korvapuustista taintuneena maahan. Nyt nosti Hannu Agnesin syliinsä kuin pienen lapsen. Tällä hetkellä ilmestyi tien mutkasta parvi ratsumiehiä; kun he huomasivat Kerjäläiset, päästivät he ilohuudon ja iskivät kannuksensa hevosten kylkeen. Kerjäläiset aikoivat hajota joka taholle, kun Hannu lausui ääneensä:
"Tulkaa perässäni Hornan suuhun, ja pitäkää huolta Yonkerista.
Eläköön Geusit!"
Tämä oli sana paikallaan, sillä ratsuväki tulla tömisti jo täyttä laukkaa. Hannu juoksi Kerjäläiset kintereillään; Galama nojautui Hagendorpiin. Muutamilla askeleilla pääsivät he suolle, samalla kun toinen ratsumiesjoukko vastakkaiselta taholta ryntäsi tielle. Hannu pujahti pensaisiin ja pakeni polkua pitkin, jonka hän aivan hyvin tunsi. Siinä oli tuskin tilaa yhdelle, mutta Kerjäläiset seurasivat peräkkäin Hannua, joka juoksi vinhaa vauhtia eteenpäin ja kuulivat kumarruksissaan, kuinka kuulat vinkuivat heidän päittensä ylitse.
"Tänne he eivät voi seurata meitä", sanoi Hannu nauraen. "Kas, kuinka he hyppivät!"
Kerjäläiset katsoivat taaksensa ja näkivät kauheita seikkoja. Kun rakuunat huomasivat vihollisensa katoavan matalaan viidakkoon, päästivät he riemuhuutoja, koska he nyt varmaan luulivat saavansa nämä kiinni. Harvat heistä tiesivät, kuinka vaarallinen maan pohja oli, ja näitten varoituksia ei kukaan ottanut kuullakseen. Molemmat joukot hyökkäsivät melkein yhtaikaa pensastoon ja kohta sen jälkeen kaikui ilmassa parkunaa, kirouksia, avunhuutoja ja katkonaisia rukouksia. Joka silmänräpäys nähtiin joku pää vajoavan, joku kypärä tai käsi katoavan. Ne, jotka jäivät jälkeen, katselivat vihoissaan ja surullisina toveriensa maineetonta kuolemaa, ja heidän raivonsa yltyi vain, kun vähän matkan päässä kohosi huopahattu miekan nenässä pensasten yli ja huuto: "Eläköön Geusit! Eläköön Yonker Vilhelm!" kajahti tyynessä ilta-ilmassa.
XV
Kuoleman kielissä.
Haavoitettu Yonker oli vaivoin jaksanut ontuen käydä Hannun perässä ja tuskin he olivat päässeet erääseen jotenkin turvalliseen paikkaan, kun hän uupuneena vaipui maahan ollen menehtymäisillään. Vaivaloinen pako suon poikki ja siitä seuraava voimien ponnistus sekä viime päivien kokemukset ja kohtalot olivat hyvin haitallisesti vaikuttaneet hänen terveyteensä. Kuula, joka oli vioittanut hänen polvensa, uhkasi muiden seikkojen lisäksi tehdä hänestä lopun.
Kerjäläiset, jotka olivat näin saaneet hoidettavakseen hennon naisen ja haavoitetun päällikkönsä ja sitä paitsi pelkäsivät että henkiin jääneet rakuunat tekisivät uuden hyökkäyksen, olivat kahden vaiheilla, mitä tehdä. Mutta Hannu, joka täsmälleen tunsi rämeiköt, sai nyt tilaisuuden osoittaa, mihin hän oikeastaan kykeni. Pilapuheilla ja hauskalla pakinalla elähyttäen miesten uskallusta, saattoi hän ensin sairaat sellaiselle paikalle, joka oli vähän ylempänä kuin suoperäinen ympäristö ja jossa sen vuoksi sai ainakin kuivan ja turvallisen leposijan. Yksimielisesti valitsivat miehet hänet väliaikaiseksi päällikökseen, johon van Hagendorpkin viipymättä suostui.
Kun yritys vallilla meni myttyyn, oli seigneur de Treslong ja muutamat muut päättäneet ottaa hevosensa ja lähteä kreivi Ludvigin luo. Turhaan olivat he kehoittaneet, vieläpä rukoilleetkin Galamaa tulemaan heidän seuraansa. Hän oli päättänyt tehdä kaikkensa vapauttaakseen Hannun, jonka jalo alttius, kuten hän tunnusti, oli pelastanut hänet, eivätkä minkäänlaiset pyynnöt pystyneet hänen friisiläiseen itsepintaisuuteensa. He erkanivat siis toisistaan ja hän jäi tänne useiden Kerjäläisten kanssa, jotka rakastivat enemmän kiertelevää, monivaiheista elämää kuin säännöllisen sotajoukon kovaa kuria.
Ensi toimekseen uudessa virassaan lähetti Hannu, puolet väestään takaisin metsään. Kahden miehen tuli mennä Rookeryyn ja katsoa, oliko siitä enää turvapaikaksi. Toiset saivat työkseen kaapata kaikki, mitä saivat kynsiinsä, toisin sanoen, kerätä kaikellaisia appeita ja ruoka-aineita sekä sen ohessa tiedustella, millä kannalla asiat olivat. Tunnin kuluttua palasivat ne kaksi miestä, jotka olivat lähetetyt Rookeryyn sillä tiedolla, että paikka oli vaarallinen, koska he olivat kuulleet varoitushuudon. Kun toiset olivat palanneet ja tuoneet eväiksi parhaasta päästä lintuja, jäniksiä ja useita leipiä, pidettiin sotaneuvottelu. Agnes oli nykyiseen turvapaikkaansa päästyään pian jälleen tointunut ja vaikka viimeiset tapaukset olivat häntä kovin säikyttäneet, otti hän hartaasti osaa keskusteluihin. Pitkän aikaa oltiin suuresti erimielisiä. Kaikki suostuivat siihen, että Yonker oli saatettava suojapaikkaan. Selvää oli myöskin, että sen paikan tuli olla niin kaukana Brüsselistä kuin suinkin. Mutta mihin mennä? Ja millä tavalla?
Muutamat mainitsivat Frieslantia, jossa hänellä oli paljon ystäviä, toiset ehdottivat Ranskaa, kunnes Agnes, muitten vähän vaiettua, sanoi, ettei mikään paikka koko maailmassa olisi Karelille parempi kuin Briel, jossa hänen äitinsä asui ja jossa virkakunnat eivät niin ankarasti vainonneet uskonnollista ja valtiollista erimielisyyttä kuin muissa Hollannin kaupungeissa, ja nyt oli vain kysymys siitä, millä keinoin hänet saataisiin sinne. Muuan Kerjäläinen, joka oli tuonut muassaan olutpullon, ilmoitti kokoukselle, että hän oli tavannut erään heidän ystävänsä, Jan Laivurin, joka oli puita hakkaamassa metsässä, lastatakseen niillä purttaan, joka oli lähellä, Sennen rannalla. Tämä mies oli salaa Geusein puolella ja oli usein tehnyt heille suurta hyötyä. Hän kulki aluksellaan Hollannin ja Brüsselin väliä.
Heti pantiin kaksi miestä hänen kanssaan keskustelemaan. Ennen pitkää palasivat he tuoden otollisia sanomia. Kun laivuri kuuli että henkilö, joka tahdottiin uskoa hänen haltuunsa, oli kaikkien tuntema Yonker Galama, lupasi hän ilomielin viedä hänet Brieliin ja ottaa kaikki vaarat omikseen. Yön hiljaisuudessa kannettiin Galama hätätekoisilla paareilla metsän läpi Sennen rannalle ja siitä alukseen. Laivan ruumaan varustettiin jonkinlainen salainen koppi siten, että yltympäri ja päälle pinottiin halkoja, mutta yksi paikka jätettiin tyhjäksi ja tänne laskettiin Karel niin pehmeälle vuoteelle kuin kiireessä saatiin hankituksi. Hannu toimitti itselleen ja Agnesille talonpoikaispuvut ja sanottuaan sydämelliset jäähyväiset urhoollisille, uskollisille liittoveljilleen, lähtivät he vaaralliselle retkelleen, hän laivamiehenä, neito laivurin tyttärenä.
Olisi turhaa ja väsyttävää kertoa yksityiskohtaisesti matkasta.
Lienee siis kyllin, jos sanomme, että laivuri, suurella vaivalla
kuljettuaan sen seitsemät kanavat ja joki-haarat, vihdoin saapui
Brielin satamaan, jossa hänet hyvin tunnettiin.
Briel oli pienehkö, mutta vahvasti varustettu kaupunki Maas-virran suussa, noin puolen penikulmaa [Englannin] sen etelärannasta ja kanavan kautta yhteydessä virran kanssa. Tämä johdatti veden kaupunkiin kahteen suureen kanavaan. Pitempi niistä vei puolikuun muotoisena vesiportista kaakkoista suuntaa eteläporttiin päin, jonka lähellä sen vesi juoksi koko kaupunkia ympäröivään kaivantoon. Erään sen osan nimi oli "Spuy", vanha hollantilainen sana, joka merkitsee sulkua eli vesiporttia, toinen osa oli "Quai". Toinen kanava, joka oli puolta lyhempi ja jonka nimi oli "Märlandt", ulottui kaupungin keskukseen saakka, jossa se muodosti suorakulmaisen ristin kaupungin pääkadun, "Pitkän Kadun" kanssa. Spuy'n, Quai'n ja Märlandtin varsille olivat pikkukaupungin kauppiaat rakentaneet asuntonsa ja aittansa, sillä hollantilainen kuljetti siihen aikaan aina tavaraansa vesiteitä; kanava oli hänen aarre-aittansa, hänen peltonsa, hänen kaikki kaikkensa. Täällä hänen nähtiin vilkkaasti hyörivän toimissaan siniset sukat ja matalat kengät jalassa ja välistä virkistävän itseään viini- tai olut-kipostaan; täällä hän seisoi rantakadulla, johtaen tavarain purkamista, joita jokin leveäpohjainen lotja oli tuonut hänen huoneensa eteen; täällä hän vietti kaiket päivänsä. Sillä näihin aikoihin, kun maanteitä oli vähän ja nekin huonossa tilassa, kun rosvoja liikkui metsissä ja matkustavia alinomaa ryöstettiin, kävi tavaran kuljetus sekä turvallisemmin että nopeammin laivoilla; nämä soluivat liukkaasti pitkin epälukuisia pikku jokia ja kanavia, jotka jo siihen aikaan leikkelivät maata ristiin rastiin ja ilmestyivät määräajalla valkamaansa, johon jättivät aarteensa ja lähtivät sitten yhtä hiljaa, yhtä tyynesti menemään, kuin olivat tulleetkin.
Useimmilla kartanoilla oli avarat puutarhat takanaan, varsinkin niillä, jotka olivat Märlandtin rannalla, sillä tämän kanavan varrella asuivat etupäässä rikkaat ja mahtavat. Täällä asui myös paroonitar Galama, Karelin ja Marian äiti, ja erään Alankomaitten vapauden ensi marttyyrin leski. Heti ensi näkemältä huomasi, että hän oli sukua Karelille ja Marialle. Hänellä oli sama hieno iho, samat vaaleat hiukset, samat siniset silmät ja jalo otsa, jotka jo tunnemme; mutta suu, joka niin selvästi kuvastaa ihmisen luonnetta, ei ollut aivan samankaltainen kuin lasten. Vaikkei se samassa määrin kuin Karelin suu ilmaissut luonteenlujuutta, ei se myöskään kuvastanut Marian ulkomuodossa ilmenevää hentoutta, lempeyttä ja arkuutta. Hänen kasvonsa olivat sievät ja useassa suhteessa miellyttävät. Niissä oli käskijäksi tottuneen jaloa ylpeyttä, mutta siihen oli sulautunut huolten varjoja, lempeyden ja hellyyden valoa.
Hän oli rikkaan kauppamiehen tytär Flushingista. Tässä asemassa oli hän saanut verrattain hyvän kasvatuksen, jota hän vielä täydensi asumalla Brüsselissä, suuren maailman keskuudessa. Siellä hän tapasi köyhän, mutta jalon parooni Galaman; tämä oli noiden rohkeiden ja jäykkien Frieslannin aatelisten jälkeläinen, jotka vähäisissä linnoissaan uljaasti vastustivat ylpeimpiä ja mahtavimpia tyranneja. Hän kuului kuitenkin vain Galama-suvun sivuhaaraan ja siitä syystä hänen varallisuutensa oli vähäinen; ei ihme siis, että hän koetti parantaa sitä naimalla rikkaan kauppiaan tyttären.
Mutta heidän onneaan ei kestänyt kauan. Vaimon isä kadotti suurimman osan tavarastaan haaksirikoissa ja kuollessaan jätti hän kahdelle tyttärelleen ainoastaan viidennen osan siitä, mitä he olivat odottaneet. Tästä syystä päätti parooni Galama, joka ei enää jaksanut pysyä rikkaitten aatelismiesten rinnalla pääkaupungissa, muuttaa halvempaan paikkaan, jossa hän vielä saattoi käydä mahtavasta miehestä. Hän lähti kotiseudulleen, Frieslantiin. Mutta siellä hänestä tuli pian liiankin arvokas mies: hän joutui kiinni, tuomittiin ja mestattiin. Sen jälkeen hänen leskensä ei enää viihtynyt Frieslannissa, vaan palasi Hollantiin ja asettui lapsineen Brieliin asumaan.
Paroonitar oli isältään perinyt hartaan rakkauden vapauteen ja isänmaahan; tämä rakkaus oli hänen puolisonsa seurassa kasvanut yhä lujemmaksi. Samanmielisiksi kasvatti hän lapsensakin, etenkin Karelin. Äiti itse ylpeili siitä, että hän oli vapaaksi syntynyt, vapautta rakastava Hollannin nainen.
Kun Karel oli päässyt siihen ikään, lähetettiin hänet Löwenin yliopistoon, mutta Maria lähti serkkunsa Agnes Vlossertin hartaasta pyynnöstä Brüsseliin. Kuusi kuukautta sen jälkeen saapui Alba maahan ja Karel Galama tarttui miekkaan. Löwenistä oli hän usein käynyt Brüsselissä Mariaa ja Agnesia katsomassa ja siellä vähitellen oppinut tuntemaan kaikki päivän valtiolliset olot ja seikat.
Ensimäisen kapinallisen tekonsa hän suoritti silloin, kun Oranian prinssi ennen Alban tuloa lähti Saksaan. Galama, joka hartaasti ihaili Nassaun huonekuntaa, otti viedäkseen kirjeen kreivi de Burenilta — prinssin pojalta, joka myös oleskeli Löwenin yliopistossa — tämän isälle. Prinssi, jolla oli erinomainen taito arvostella ihmisluonteita ja kykyjä, huomasi heti, että Karel oli nuorukainen, jota hän saattoi käyttää, ja mielistyi häneen heti.
Siitä ajasta lähtien oli Karel niin kiihkeä prinssin puolustaja, kuin joku saattoi olla. Hän oli onnellinen, mutta toisin oli hänen äitinsä, sisarensa ja serkkunsa laita. He pelkäsivät joka silmänräpäys, että hän joutuisi hirmuhallituksen uhriksi kuten hänen isänsä ja setänsä. Joka päivä heittäytyi äiti polvilleen Neitsyen kuvan eteen makuuhuoneessa, rukoillen pyhimysten suojaa sydämensä lemmitylle. Mutta hän oli kuitenkin ylpeä siitä, että poika oli niitten joukossa, jotka koettivat puolustaa maan vapautta ja etuoikeuksia, sillä vaikka hyvä paroonitar hartaasti riippui kiinni katolisessa uskossa, oli hän innokas isänmaanystävä.
Hän istui ensimäisen kerroksen isossa huoneessa, joka oli Märlandtin puolella. Huone näytti vieraita varten varustetulta. Se oli sen ajan asunnoksi hyvin kalustettu ja lumivalkea peitto suurella vuoteella todisti emännän siisteyttä. Tänä aamuna oli laivuri käynyt hänen luonaan ja varovaisesti ilmoittanut, että hänen poikansa oli Brielissä ja että pursi illan tultua laskettaisiin kanavan-rantaan kartanon edustalle, jossa haavoitettu sitten soveliaalla hetkellä saatettaisiin huoneeseen. Suuri varovaisuus olikin tarpeen, sillä vaikkeivät virkakunnat olleetkaan kovin ankaria, eivät he kuitenkaan olisi laskeneet kahta sellaista poikaa, kuin Galamaa ja Hannua, käsistään, jos heidän saapumisensa olisi tullut tiedoksi.
Ilta tuli ja sen keralla laiva. Laivuri rupesi näön vuoksi purkamaan halkoja, mutta kun tuli täysi pimeä, veivät hän sekä hänen apulaisensa ystävämme Hannu, kipeän Yonkerin mukavalle vuoteelle äidin suojaan. Mutta Agnes, joka matkalla oli häntä hoitanut ja pitänyt häntä hengissä, pääsi Marian sievään kamariin ja sai turvapaikan tätinsä lempeässä sydämessä.
XVI
Tautivuoteella.
Ja nyt alkoivat nuo kaksi naista, hoitaa sairastelevaa nuorukaista sellaisella jäntevyydellä ja kärsivällisyydellä, johon ainoastaan nainen pystyy. Kun Karel oli tuotu huoneeseen ja laskettu vuoteelle, säikähti äiti. Hän oli lähettänyt poikansa luotaan reippaana, verevänä ja punaposkisena; nyt hän näki hänet vaaleana, riutuneena, tiedottomana, melkein kuoleman kielissä. Hän oli valmistautunut moneen seikkaan, mutta tätä hän ei ollut odottanut. Hän hillitsi kuitenkin tuskansa, ja oli Agnesin aikana iloisen ja toivorikkaan näköinen. Mutta kun toinen oli olevinaan yhtä huoleton, ei ole ihme että totuus pian tuli ilmi heidän välillään.
Lääkäri tahi oikeammin parranajaja — sillä näihin aikoihin toimitti sama mies parranajajan, haavurin ja lääkärin virkaa — ei suinkaan lisännyt heidän heikkoa toivoaan. Hänellä oli kuitenkin omat syynsä sanoa tautia hyvin pahaksi. Hän toivoi, näet, sen parantamisesta saavansa sitä suuremman kunnian, ja sen tähden sopii syystä otaksua, että Karel, vaikka hänen tilansa tosin oli vaarallinen, ei kuitenkaan ollut kokonaan kuoleman oma. Se ei suinkaan ollut hänelle hyödyksi, että hän oli hengittänyt suon sumuista ilmaa ja maannut laivan kosteassa kopissa, — päinvastoin olisivat nämä seikat ajan pitkään saattaneet hänet hautaan. Mutta oikeastaan oli kysymys vain iho-haavasta, ja vaarallinen oli ainoastaan se seikka, että kuula vielä oli haavassa.
Näytti kuitenkin siltä, kuin olisivat toisaalta lääkäri leikkauksineen, pistoineen ja suonen avauksineen, toisaalta luonto toimineet yksissä neuvoin lähettääkseen sairaan viimeiseen lepokammioon; sillä tämä vaipui pian sellaiseen tilaan, ettei hän tiennyt tästä maailmasta mitään. Joka kerta kun lääkäri astui hänen vuoteensa viereen ja katseli vaaleaa, laihtunutta nuorukaista, pudisti hän miettiväisesti päätään, ja niistä latinaisista lauseista päättäen, joita hän viisaan näköisenä lateli, näytti siltä kuin tauti joka kerta olisi muuttanut luontoaan. Ja eräänä päivänä, noin kaksi viikkoa sen jälkeen kun Karel oli tuotu taloon, ilmoitti lääkäri matalalla äänellä paroonittarelle, että olisi paras lähettää noutamaan pappia, koska muka nuorukaisen viimeinen hetki oli tulossa.
Nyt vasta alkoi paroonitar käsittää tilansa vaaran ja kurjuuden. Lääkäri, joka oli vanha mies, jonkinlainen epäilijä ja tämän lisäksi salainen isänmaallisen asian ystävä, oli vakavasti luvannut, ettei hän kenellekkään kertoisi, että Karel Galama, tuo henkipattoinen kapinoitsija, oleskeli talossa, ja tämän puheensa oli hän uskollisesti pitänyt. Mutta kun hän nyt neuvoi hankkimaan pappia, alkoi pelko ja epäilys vaivata äidin mieltä. Pari kolme kertaa oli pojan täällä ollessa paroonittaren rippi-isä käynyt talossa, mutta hän ei ollut nähnyt kumpaakaan, ei Karelia eikä Agnesia. Mutta nyt oli äidin ainoa poika, kenties ainoa lapsi — sillä koska Marialta ei ollut mitään tietoja tullut, oli melkein varma, että hän oli joutunut inkvisitsionin käsiin — haudan partaalla ja nyt tuli äidin mieleen kysymys, saisiko hän antaa poikansa kuolla ilman viimeistä voitelua ja näin joutua ikuiseen perikatoon. Toiselta puolen uhkasi aivan ilmeisesti vaara ja vaino niin häntä itseään ja Agnesia kuin hänen poikaansakin. Hän ajatteli, kuinka pappi vimmastuisi kuullessaan, että Karel Galamaa hänen tietämättään oli talletettu talossa neljätoista päivää; ristiriitaisten ajatustensa vallassa vaipui äiti raukka makuukamarissaan ristiinnaulitun kuvan eteen polvilleen sydämen tuskassa, jota on mahdoton kuvata.
Agnes huomasi tämän taistelun ja hänkin etsi turvaa rukouksesta. Harras ystävyys oli syntynyt molempain naisten välillä, ja mikäli he oppivat toinen toistaan tuntemaan, sikäli rakastivat he yhä enemmän toisiaan, eikä paroonitar voinut muuta kuin iloita siitä, että Karel oli aikonut Agnesia vaimokseen, jonka asian hän jo aikaa sitten oli saanut tietoonsa. Sentähden Agnes sitä hartaammin rukoili Jumalaa, ettei hänen tätinsä ryhtyisi mihinkään turhaan ja vaaralliseen toimeen ja että hänen nuortensa esine jälleen saisi terveytensä. Hänen rukouksensa kuultiin, sillä seuraavana aamuna, kun paroonitar vielä oli epäilyksen vallassa, avasi Karel silmänsä ja pyysi jotakin syötävää, ja kaikki huolet, epäilykset ja pelot haihtuivat. Nyt havaittiin, että se mitä lääkäri oli luullut ikuisen levon aluksi, oli terveellinen uni, josta seurasi sangen suuri parannus sairaan tilassa.
Näille kolmelle ihmiselle koitti nyt onnellinen aika ja heidän ainoa huolensa oli se, etteivät he tietäneet mitään Marian kohtalosta. Hannu, jota ei talossa tarvittu, oli vapaaehtoisesti tarjoutunut laivurin apulaiseksi joksikin aikaa ja oli siinä toimessa käynyt useamman kerran Brüsselissä, mutta hänen ei onnistunut saada kuin hyvin niukkoja tietoja Galaman sisaresta, koska Kerjäläiset olivat räjähyttäneet Rookeryn ilmaan ja peräytyneet Dirkin linnaan.
Kun Karel alkoi vaurastua ja enemmän kiinnittää mieltänsä häntä ympäröiviin seikkoihin, toivat naiset ompeluvehkeensä ja rukkinsa hänen huoneeseensa ja koettivat juttelemalla ja lukemalla hauskuuttaa hänen aikaansa. Tästä pitäen alkaa, kuten hän itse sittemmin tunnusti, suuri muutos hänen mielessään. Heidän keskustelunsa aineena oli usein uskon asiat. Karel, joka yliopistossa oli lukenut paljon sellaista, jota maallikon ei muuten ollut lupa lukea, alkoi nyt, kun hän ei voinut muutakaan tehdä, miettiä mitä hän oli lukenut sekä mitä Agnes ennen oli koettanut osoittaa hänelle todeksi. Vihdoin kun hän eräänä iltana sai kuulla, että paroonitar oli ollut vähällä tuottaa papin, oli hän tehnyt päätöksensä. Asian laita oli näin.
Oli kaunis kesä-ilta heinäkuun loppupuolella. Karel makasi vuoteellaan. Hänen äitinsä ja Agnes istuivat työskennellen hänen huoneessaan, josta he voivat nähdä kaupungin vallit ja kaukaa Maas-virran, jonka välkkyvällä pinnalla auringon säteet kirkkaasti kimaltelivat. Kun sairas oli vaipunut makeaan uneen, puhelivat naiset matalalla äänellä.
"Jumalan kiitos", sanoi paroonitar, "olikin aivan niin kuin sinä sanoit, Agnes; me saimme hänet takaisin kuoleman kidasta".
"En milloinkaan unohda sitä yötä", sanoi Agnes, "sitä torstai-yötä, jolloin luulimme kaiken toivon menneeksi. Se oli hirmuisin hetki elämässäni. Hän makasi aivan kuin ruumis! En luullut enää milloinkaan näkeväni häntä hengissä."
"En minäkään", sanoi paroonitar, "ja suurin tuskani oli, etten tiennyt, kuolisiko hän ainoan autuuttavan kirkkomme helmassa."
Agnes ei vastannut mitään, ei sen vuoksi, että häneltä olisi puuttunut sanoja, mutta hän ei tahtonut häiritä nukkuvan unta. Muuten olivat molemmat naiset kuin sisällisen äänen käskystä tähän saakka karttaneet uskonnollisia keskusteluita. Paroonitar tiesi aivan hyvin, että Agnes oli kääntynyt uuteen uskoon, ja hän oli siitä pahoillaan, varsinkin kun hän hellästi rakasti tyttöä. Hänen täytyi pitää häntä kadotuksen lapsena, ja vaikka hänen lempivä sydämensä ei tahtonut suostua näin kamalaan tuomioon, oli hän kuitenkin niin harras kirkkonsa tunnustaja, ettei hän uskaltanut asettaa inhimillisiä tunteitaan tämän opinkappaleitten edelle. Mutta hän ei tahtonut pappien tavalla palauttaa eksynyttä oikealle tielle. Hän kammosi vainoa ja julmuutta sydämensä pohjasta. Hän toivoi saavansa Agnesin taivutetuksi ystävällisellä puheella ja kehoituksilla. Mutta koska hän tiesi, että toinen ei helpolla luopunut siitä, mitä hän katsoi oikeaksi, hän ei suoraan kajonnut tämän mielipiteisiin, vaan antoi ainoastaan tavan takaa jonkun viittauksen taikka lausui jonkun vakavan muistutuksen, jonka hän toivoi Pyhän Neitsyen avulla tunkevan harhaan joutuneen tyttöraukan sydämeen.
Agnes huomasi hyvin tätinsä tarkoituksen ja käsitti täydelleen hänen sotatapansa. Hän kartti riitaa, josta ei olisi syntynyt kuin paljasta pahaa niinä surunpäivinä, jolloin Galaman tauti oli kovimmillaan; senvuoksi hän ei vastannut mitään tätinsä viittauksiin eikä ollut niitä edes huomaavinaan. Mutta nyt hänellä ei enää ollut syytä sellaiseen menettelytapaan; hän teki mielestään väkivaltaa omalletunnolleen, jos hän jätti pimeyteen tätinsä, jonka hän näki vaeltavan samaa tietä, jota hän itse oli kauhulla paennut. Kun hänellä siis oli tällaiset syyt lausua mielipiteensä, sanoi hän ystävällisellä äänellä:
"Ja minun suurin tuskani oli, etten tiennyt, nukkuisiko hän Jeesuksen syliin."
"Kuinka? Niin, niiksi ei", vastasi paroonitar; "mutta kirkko se on, joka johtaa köyhät syntiset Jeesuksen armosyliin; eikö niin?"
"Aivan totta", sanoi Agnes, "ja toivoakseni olemme yhtä mieltä siinä, että jokainen, ken uskoo Jeesukseen, on kirkon jäsen".
"Niin kyllä", sanoi paroonitar, "mutta selitä sanasi. Mitä sillä tarkoitat?"
"Tarkoitan sitä, että joka uskoo Jeesukseen, hänellä on oikeus ja valta, vieläpä velvollisuuskin saattaa uskottoman ystävänsä sielu Jeesuksen huomaan, rukoilla häneltä apua tuolle kurjalle sielulle, selittää hänelle hänen onneton tilansa ja kuvata Jeesuksen suurta armoa — ja tällä tavalla hän todellakin vie, syntisraukan Vapahtajan armosyliin. Ja kun hän näin tekee, voi sanoa, että kirkko on tehnyt sen hänen kauttaan, koska hän uskovaisena on kirkon jäsen."
"Niin", sanoi paroonitar, "ajatuksesi on hyvä ja se on aivan oikein eräässä suhteessa, mutta asiaa voidaan katsoa toiseltakin puolelta. Kristus on määrännyt kirkon papit päästämään meitä synneistämme ja ettei hän huoli meitä lapsikseen, ellemme tule niitten kautta, jotka hän on säätänyt. Senpä vuoksi olisin niin hartaasti tahtonut pappia armaan Karelimme tautivuoteelle silloin, kun me odotimme tuota kovan onnen iskua."
Tällä hetkellä kuului vuoteesta liikettä. Hartaassa keskustelussaan olivat naiset vähitellen korottaneet äänensä, kunnes sairas heräsi ja sai kuulla jokaisen sanan. Molemmat naiset suuntasivat samalla kertaa silmänsä häneen; hän oli kohoutunut käsivarsiensa varaan ja katseli heitä tarkasti.
"Kuinka! Onko todella ollut puhetta papin tuottamisesta?" kysyi hän ivallisella hymyllä. "Kuinka te sellaista ajattelette, äiti? Minä kiitän Jumalaa, ettei minun tarvitse uskoa sieluani heidän käsiinsä."
"Ei, Karel, emme ole tuoneet pappia sinun vuoteesi ääreen", vastasi paroonitar. "Se olisi ollut liian rohkeata; mutta minä toivon, että Herra suo paremman ajan meille koittaa, jolloin voit polvistua rippi-tuolille ja saada Herran palvelijoilta syntisi anteeksi joutumatta hengenvaaraan."
"Kurja uskonto sellainen, rakas täti", sanoi Agnes, "joka pakottaa syntisparkaa odottamaan parempia päiviä, ennenkuin hän voi lähestyä Vapahtajaansa. Suuresti olemme menneet takaperin. Kuusitoista vuosisataa sitten sai kuolemaisillaan oleva ryöväri, jonka tila oli mitä viheliäisin, apua heti, silmänräpäyksessä. Mutta hän ei kääntynyt pappein puoleen, vaan suoraan Jeesukseen, ja siinä koko erotus."
"Niin", sanoi Galama vakavasti, "tuota voin sanoa pelastukseksi.
'Tänäpänä, hän lausui, olet sinä minun kanssani paratiisissa.'"
"Niin", sanoi Agnes, "se on pelastus armosta, ilman oman vanhurskauden töitä, pelastus Jeesuksen veren ja kuoleman kautta".
Paroonitar ei vastannut mitään. Hän ei katsonut soveliaaksi alottaa väittelyä, joka olisi tehnyt haittaa Karelin vielä heikolle terveydelle; mutta toisaalta oli hänen itsekin vaikeata pitää puoliaan kahta tuollaista väittelijää vastaan. Hänen asemansa ei tuntunut hauskalta ja hän odotti vain tilaisuutta poistuakseen. Sen sai hän kohta kun Karel sanoi Agnesille:
"Kuule Agnes, lue minulle Romalaisepistolan kolmas luku, jossa niin selvästi näytetään, että me tulemme autuaaksi ainoastaan uskon kautta, ilman lain töitä."
Paroonitar lähti huoneesta.
Agnes otti Uuden Testamenttinsa ja luki Karelille mainitun luvun.
"Ihanat, ylevät sanat", lausui hän, kun Agnes oli vaiennut.
"Tuota juuri me ihmiset tarvitsemme. Ja eikö tuo parhaiten sovi
Jumalallekin?"
"Voi, kuinka olen onnellinen, kun sinä tuon huomaat", sanoi Agnes. "Nyt kiitän Herraa vielä hartaammin sydämestäni, että hän sinut pelasti kuolemasta, kun tiedän, että sinä et aio puolustaa ainoastaan valtiollista vapauttamme, vaan myöskin sitä, joka on kallein aarteemme maan päällä, uskontoamme, Jumalan autuaaksi tekevää sanaa."
"Sinä näet, Agnes", vastasi toinen, "että mies oppii koko joukon hyvää kuoleman portilla. Olen huomannut, että olin tyhmä, yrittäessäni pelastaa muita, vaikka itse olin pelastajaa vailla. Huomasin, että sinä olit oikeassa, kun Brüsselissä sanoit minulle: synti on kauheampi kuin inkvisitsioni. Synti surmaa sielun, ja kuka voi siitä pelastaa, ellei Jumalan ristiinnaulittu poika?"
"Oi, jos kaikki ne ihmiset, jotka nyt ovat aseissa paavia ja inkvisitsionia vastaan, huomaisivat sen totuuden!" sanoi Agnes, "niinkuin uskon, että prinssi sen huomaa; olen varma siitä, että sotajoukkojen Jumala antaisi meille pikaisen voiton. Mutta asiain ollessa nykyisellä kannallaan pelkään minä, että armas isänmaamme saa pitkät ajat valua veressä ja kyyneleissä, siitä syystä, että niin moni taistelee saaliin himosta, luottaa omiin voimiinsa eikä solmi liittoa Jumalan kanssa."
"Minä uskon, että puhut totta", sanoi Galama, "mutta meidän täytyy joukkomme jatkoksi käyttää sellaistakin väkeä, vaikkei se taistele oikealla perustuksella. Sitä ei käy auttaminen. Toivon kuitenkin, että Jumala huonojenkin aseitten kautta kukistaa vääryyden vallan, niin että ne, jotka rakastavat häntä hengessä ja totuudessa, pääsevät hädästä vapaiksi. Minun täytyy tunnustaa, että minua suuresti pelottaa palata Kerjäläisten seuraan. Heidän juttunsa eivät koskaan miellyttäneet minua."
Paroonitar tuli huoneeseen ja keskustelu kääntyi toiselle tolalle. Mutta ne sanat, jotka olivat lausutut, painuivat syvälle Karelin sydämeen ja tuottivat hedelmän aikanaan.
XVII
Surullinen juttu.
Eräänä aamuna, kun paroonitar ja Agnes istuivat sairasvuoteen vieressä, kolkutettiin ovelle ja sen takaa kuului karkea miehenääni. Ovi aukeni ja kummastuneen seuran eteen ilmestyi vanhan tuttavamme Hannun tukeva vartalo ja hymyilevät kasvot. Hänellä oli senaikuisen palvelijan tavallinen puku: lyhyt takki, mustaverkaiset roimahousut, eikä mitään kaulaliinaa tai muuta koristetta. Tavallisesti käyttivät aateliston palvelijat ja samoin niitten, joilla siihen oli oikeus, herrainsa liveriä, ja silloin olivat heidän takkinsa napit koristetut huonekunnan vaakunalla.
Ihmeekseen näkivät Galama ja hänen äitinsä, että Hannulla taas oli vanha pukunsa, jota hän käytti, kun hän palveli Karelia Löxvenin yliopistossa, mutta jonka hän sittemmin oli heittänyt, kun hän vaihtoi verkatakkinsa haarniskaan. Hän astui sisään jokin käärö kainalossa, jonka hän pani nurkkaan, heti kun hän huomasi naiset; hän ei nähtävästi odottanut heitä täällä tapaavansa.
Galama tervehti palvelijaansa sangen sydämellisellä tavalla, jota ei sovi kummeksia, kun muistamme, että hän ei ollut tavannut häntä senjälkeen, kun taisteltiin tammiportin tienoilla. Nyt näki hän ilolla uskollisen toverinsa ja ojensi kätensä hänelle. Mutta Hannu oli aina kehunut kohteliasta käytöstapaansa ja ennenkuin hän tarttui Galaman käteen, teki hän syvän kumarruksen naisille. Paroonitar vastasi nyökäyttämällä ystävällisesti ja vakavasti päätään, mutta Agnes, joka ei voinut olla niin kylmäkiskoinen vankeustoverille, antoi hänelle kättä. Sitten kääntyi Hannu vanhan palvelijan vakavuudella Galamaan ja sanoi:
"Hyvää huomenta, parooni! Milloinka aijotte pukea päällenne?"
Tuon puheen hullunkurisuus, se kun oli lausuttu sellaiselle, joka tuskin kykeni istumaan, pani kaikki kolme nauramaan.
"En luule, Hannu, että puen päälleni vielä kuukauden aikaan. Sinä näet, kuinka laiha olen. Totta puhuen, luulen tuskin löytäväni vaatteita, jotka sopivat minulle. Mutta mitä minun ulkomuotoni on menettänyt, sen sinä olet hyötynyt, sillä sinä näytät lihavammalta kuin milloinkaan ennen. Mitä olet sinä koko tämän ajan puuhannut? Sillä olen kuullut, että olen sangen kauan sairastanut."
"Katsokaa parooni", sanoi Hannu, "olen jonkun aikaa ollut laivurina. Minä voin vakuuttaa teille, ettei se ole mikään huono ammatti. Se on minua suuresti miellyttänyt."
"Näyttää siltä, kuin olisin ylentynyt silmissäsi", jatkoi Galama, "ennen olin vain Yonker".
"Noh", sanoi Hannu, päätänsä pudistaen, kuten se joka tietää tärkeän asian, "ette siis tiedä vielä? Te olette nykyään huonekuntanne pää. Te olette nyt parooni, koska isä raukkanne on kuollut."
Karel naurahti, sillä hänen isänsä oli jo aikoja sitten kuollut eikä
Hannu ollut koskaan ennen muistanut antaa hänelle tätä nimitystä.
"Siitä kiinni pitäen olen minä jo kauan aikaa ollut parooni."
"Niin kyllä", vastasi Hannu verkkaan, "mutta niin kauan kuin setänne vielä elivät eikä teillä ollut paljon rahaa, ajattelin minä, ettei Yonker soisi niin ylpeältä kuin parooni. Mutta nyt saatte periä kaikki tilukset ja se on jotakin."
Ja hän lisäsi tähän selitykseen soveliaan viittauksen, mutta Karel pudisti päätänsä ja arveli:
"Sinä erehdyt, Hannu. Vielä elää Frieslannissa minun vanhin setäni Igo Galama ja hänen poikansa. Ja paitsi sitä tiedät kai, että kaikki meidän tiluksemme on otettu takavarikkoon."
"Kas, eihän se tee mitään. Me saamme ne kyllä pian takaisin", huomautti Hannu, ikäänkuin olisi ollut koko armeija takanansa. "Minun luullakseni, parooni, on meissä vähän Aleksanteri Suurta, joka saatiin haavoitetuksi ainoastaan kantapäästä, eikö niin? Minä olin liian hankala herttualle Broodhuysissä. Minä luiskahdin pois hänen kynsistään."
"Niin", sanoi paroonitar, "kerro meille, Hannu, kuinka sinä menettelit ja kuinka sinun kävi Broodhuysissä".
Hannu kumarsi kohteliaasti paroonittarelle ja alkoi:
"Minä pääsin kaupungin portista sisään jotenkin helposti. Hämmästytin, näetten, vartioita latinallani, mutta vaikeampi oli päästä Broodhuysiin, jossa minut aivan hyvin tunnettiin. Te ette ollut minulle ilmoittanut, millä tavalla olitte suunnitelleet yritystänne. Kun siis näin sotamiehen, joka vartioi takaovella, jäin vastapäätä toiselle puolen katua odottamaan. Sattuipa samalla Gritta tulemaan ulos. Hän alkoi puhella sotamiehen kanssa ja minä, käyttäen hyväkseni tätä tilaisuutta, kun ei kukaan huomannut, avasin äkkiä akkunan ja hyppäsin asuinhuoneeseen. Olin jo ennakolta nähnyt, ettei siellä ollut ketään muita kuin Agnes, mutta hän oli, parooni, totta kerjäläisvalani, ensin aivan hämmentynyt, hänen koko ruumiinsa värisi —"
Tässä Agnes loi Hannuun rukoilevan silmäyksen, jota tämä ei ollut huomaavinaan.
"Ja", jatkoi Hannu, "ensi työkseen lausui hän minulle: Kiitos Jumalan, se ei ole Karel. Ja minä sanoin: Amen, Yonker, — parooni, aioin minä sanoa."
Karel katseli palavalla rakkaudella morsiantansa, joka punastuen painoi päänsä ompelukseensa. Leski pyyhki silmiään ja Hannu lisäsi:
"Olen varma siitä, että latinani säikähytti sotamiehiä portailla, sillä he laskivat minut vastustelematta menemään. Mutta kun me saavuimme erääseen pieneen kammioon, oli kumpikin ovi lukossa ja me olimme kiinni."
Tässä Agnes taasen nosti päätänsä ja katsahti paroonittareen pannen sormensa huulilleen. Hannu otti tällä kertaa viittauksen varteen eikä puhunut mitään Mariasta.
"He veivät minut portaita ylös kolmanteen kerrokseen ja salpasivat minut ahtaaseen, likaiseen koppiin, josta voin nähdä torille. Tänne tuli minua katsomaan oikea isä Florisz, joka sääli minua pukuni tähden, sillä hän luuli yhä vielä minua joksikin veljeskuntansa jäseneksi, joka harhauskon takia oli joutunut eksyksiin. Jätin hänet siihen luuloon pariksi tunniksi; mutta kun en osannut kuin muutaman latinaisen lauseen, joita minun ehtimiseen täytyi toistaa, alkoi hän varoa jotakin juonta ja lopuksi hän julisti minut pannaan ja heitti minut kaikkien pahojen henkien valtaan."
"Voi parooni, en milloinkaan unohda aamua, jonka vietin tuossa huoneessa. En tiedä, olivatko he tahallaan niin asettaneet, mutta minä voin nähdä kaiken, mitä tapahtui. Ensin päivän koitossa näin mestauslavan mustana kasana ja kun aurinko yleni ja nousi korkeammalle, kokoontui lavan ympärille ihmisjoukko, joka paisui paisumistaan joka hetki. Viimeksi — en tiedä tarkoin, minä aamun hetkenä — näin noin kaksi kolme tuhatta sotamiestä marssivan torille ja sijoittuvan mestauslavan ympärille."
"Rupesin sen soturin ystäväksi, joka vartioitsi minua ja jota kujeeni lihavana munkkina oli tavattomasti huvittanut. Hän osoitti sormellaan eri rykmentit ja upseerit ja paikan, missä Alba istui minua vastapäätä virkahuoneensa parvekkeella. Vihdoin kuulin jotakin melua alhaalta ja näin kansan tunkevan sotamiehiin päin. Voi, ajattelin, nyt leikki alkaa; ja niin todella olikin, sillä tuokion päästä kreivi Egmont astui lavan portaita ylös, jäljessään piispa, jonka nimeä en muista, ja tuo konna Romero. Kreivi oli komeasti puettu ja hän näytti jalolta herralta ja sankarilta loppuun saakka."
"Hän asteli edes takaisin lavalla, pää alaspäin painuneena, ja pysähtyi sanomaan jotakin Romerolle, joka pudisti päätään. Sitten hän lankesi polvilleen ja rukoili, piispan polvistuessa hänen viereensä. Voi, ajattelin minä tuota nähdessäni, jos minulla olisi muassani Yonker ja meidän väkemme mestauslavan luona, niin kyllä ainakin koetettaisiin. Mutta hän nousi jälleen pystyyn ja riisui yltään osan vaatteistaan; sitten laskeutui hän polvilleen jakkaralle ja veti peitteen päänsä yli. Olen aikoinani nähnyt monta mestausta ja sellaisiakin, joita säälitti ja hirvitti katsella, mutta en milloinkaan tämän vertaista. Olisi kuullut kärpäsen surinan, niin ääneti oli kansa. Kaikkien kasvot olivat vaaleat; useimmilla läsnäolijoilla oli liina tai kädet silmäin edessä, toiset seisoivat suu auki ja olivat sen näköisiä kuin he itse odottaisivat iskua. Äkkiä astui verhon takaa esille mies, joka kohotti hirmuista miekkaa. Useat vaimot nostivat kättään ikäänkuin torjuakseen, toiset huusivat ääneensä ja pusersivat itkien lapsiaan rintaansa vastaan. Samalla miekka välähti, isku sattui ja pää pyörähti lavaa pitkin; veri alkoi juosta." — "Voih", jatkoi Hannu väristen, "minä aijoin katsella heidän kummankin kuolemaa, mutta tuon nähtyäni, käännyin selin akkunaan; saman teki sotamieskin. En voinut katsoa kreivi Hornin loppua. Se oli kauheata, kauheata."
Ja ikäänkuin tämä murhenäytelmä vielä olisi elävästi vaikuttanut hänen mieleensä, pyyhkäisi hän kätensä selällä kyyneleen silmästään. Syvä hiljaisuus vallitsi huoneessa ja kaikki ajattelivat vain kreivien surullista kuolemaa. Karel makasi silmät kiinni vuoteellaan ja hänen kasvonsa kuvastivat synkkää, alakuloista mieltä.
"He kuolivat espanjalaisten petoksen marttyyreinä", sanoi vihdoin Agnes; "he kuolivat yhteisen hyvän puolesta, ja armahtakoon Jumala heidän sielujansa".
"Amen!" kuiskasivat kaikki kolme.
"Kaikkein eniten minua kummastuttaa", sanoi Karel hetken päästä,
"että heidän mieleensä juolahti kuljettaa sinut Brüsselistä Gentiin.
Sinä et suinkaan ollut niin arvokas vanki kuin minun setäni taikka
Treslongin veli, jotka jätettiin Brüsseliin."
"Niin, sitä en tiedä", vastasi Hannu vähän äreästi, ikäänkuin häntä olisi loukattu. "Tiedäthän, Yonker, ettei heistä ollut paljon tietoja herutettavana. He eivät ainakaan tietäneet niin paljon kuin minä, se on varmaa!"
Asia ei ollut Galamalle yhtä selvä kuin Hannulle, mutta koska hän ei tahtonut häiritä palvelijansa viatonta ylpeyttä, sanoi hän:
"Mutta minkätähden tahdottiin Agnes kuljettaa pois? En luule, että hän tiesi mitään taikka nytkään tietää. Sitä en voi ymmärtää."
"En minäkään", sanoi paroonitar, "minusta ei näytä ensinkään luultavalta, että he olisivat vieneet teidät inkvisitsionin päämajasta pois, ellei heillä olisi ollut siihen jokin syvempi syy".
"Niin aivan, teidän armonne", sanoi Hannu tietäjän katseella, "te osasitte aivan oikeaan. Katsokaa, Yonker, nuo papit ovat juuri samanlaisia kuin tuo neva, tuo Hornansuu; he ovat varsin syviä ja varsin likaisia, mutta jos tiedätte polun, niin pääsette heistä erillenne, niinkuin nevastakin."
Galama loi pikaisen silmäyksen äitiinsä, joka kallistui työnsä puoleen eikä puhunut mitään.
"Minun luullakseni oli asianlaita näin", jatkoi Hannu; "he tahtoivat yhdellä apajalla siepata kaikki Kerjäläiset, kun nämä yrittivät pelastaa vankeja. Miksi he muuten olisivat tarvinneet ratsuväkeä molemmilla tahoilla? Minä en nähnyt kuin yhden ratsujoukon, kun minut pantiin vaunuihin; toinen oli kai jo lähetetty edeltäpäin. Minä tiesin, että hevosväkeä oli tulossa, mutta sitä en ymmärrä miksi se viipyi niin kauan. Mutta tuolla — tuolla pääpetturilla Blockilla oli osansa juonessa, siitä menen vaikka valalle."
"Ei, Hannu. Hän oli itse haavoitettu ja pääsi töin tuskin pakoon ilmoittamaan meille, mitä hän oli kuullut. Ilman häntä olisit sinä nyt raadeltu ruumis."
Hannu aikoi vastata tähän, mutta paroonitar silmäili häntä niin kuin hän olisi käskenyt hänen olla vaiti, sillä hän näki, että juttu ei miellyttänyt Karelia ja lääkäri oli käskenyt välttää kaikkea, mikä saattoi kiihdyttää sairaan mieltä.
"Olkoonpa niinkin, Yonker", sanoi Hannu hyväntuulisesti, "se aika tulee vielä, jolloin ansion mukaan saamme kaikki heille kostetuksi. Tapasin Jonathanin viikko takaperin ja hän sanoi istuneensa vartiana tammessa Rookeryn luona, kun hän näki sotamiesten lähestyvän. Hän antoi merkin ja toisella vartialla oli ruutilanka vireillä, kun sotamiehet, joita oli noin viisikymmentä, piirittivät vanhan tornin, ja puolet heistä astui alas holviin ja alkoi juoda meidän viiniämme. Yhtäkkiä ruutihauta leimahti tuleen ja torni luhistui espanjalaisten niskaan. Ainakin puolet heistä sai siinä surmansa."
"Olipa onni, ettei siellä ollut Kerjäläisiä", sanoi Galama. "Sitä paikkaa epäiltiin jo kauvan. Kuinka surkeaa, että meidän tällä tavalla täytyy taistella vapautemme puolesta! Olen melkein pahoillani, että jälleen tulen terveeksi, ja ellei pyhä asia vaatisi, olisin aikaa luopunut koko puuhasta."
"Minä luulin, että olitte saanut prinssiltä kirjeen", sanoi Hannu, ohjaten Galaman ajatuksia toisaalle. "Onko se jo saatettu perille?"
"Valitettavasti ei, se on unohtunut", vastasi toinen.
Ja kääntyen äitiinsä pyysi hän saada takkinsa, jonka taskusta Hannu löytäisi mainitun kirjeen.
"Minä luulen, että sinä voit toimittaa sen perille, eikö niin? Se on menevä mestari Buysille Leydeniin."
"Aivan hyvin, Yonker", sanoi Hannu iloisesti.
"Oletteko kuullut mitään Mariasta, Hannu?" kysyi Agnes pelokkaasti, heti kun paroonitar oli lähtenyt huoneesta.
"Olen niinkin", vastasi Hannu. "Laivuri kävi Broodhuysissa ja sanoi hänelle, missä me olimme. Neiti oli heti valmis seuraamaan häntä, mutta se ei käynyt laatuun. Vaara oli silloin liian suuri laivurille. Mutta ensi kerralla kun hän ottaa vaimonsa mukaan, pääsee Maria varmaan tulemaan, ellei hän jo ennen ole saanut siihen tilaisuutta. Kenties on hän jo tulossa. Ja silloin olemme kaikki täällä koolla, Yonker: äitinne, sisarenne, — hm — serkkunne ja teidän nöyrä palvelijanne Hannu. Ja sitten on talon nimi Galaman hovi ja teidän täytyy olla parooni."
Agnes hymyili, mutta Galama pudisti päätään ja sanoi:
"Hiiteen koko parooni, Hannu. Parooni, jolla ei ole kuin pieni talo ja puutarha, ei maksa mitään. Öljykauppias tuolla ylhäällä antaisi kutsua itseään herttuaksi, jos hän sen kuulisi. Odottakaamme, kunnes olemme leikanneet itsellemme parooninalueen jostakin maakunnasta;" ja hän naurahti pilkallisesti, ikäänkuin tämä aika ei milloinkaan tulisi.
"Ahaa", sanoi Hannu, vetäen syvältä henkeään, samalla kun hänen kasvonsa, jotka Karelin puhuessa olivat venyneet pitkäksi, jälleen kirkastuivat mielihyvästä. "Pian olette taas terve ja vankka ja silloin tavoitetaan kreivinkruunua. Kreivi Galama ei soisi pahalta, vai kuinka?"
"Se ei riipu minusta", sanoi Karel, miettiväisesti katsellen Agnesia, joka näytti surulliselta, kun Hannu viittasi vastaisiin sotahankkeisiin. "Minä kiittäisin Jumalaa, jos saisimme siirtyä pois ja elää tyyntä rauhan elämää Englannissa."
"Ja heittäisimmekö tämän kurjan maan oman onnensa nojaan?" kysyi Agnes hiljaisella äänellä ja painoi päätään alemmaksi, sillä tavalla salatakseen hämmennystään lausuessaan sanat, jotka olivat aivan vastakkaiset hänen hartaimmille toiveilleen.
Karel silmäili häntä ja koetti hänen kasvoistaan etsiä näitten sanojen oikeaa tarkoitusta. Oli selvää, että kaksi tunnetta taisteli hänen rinnassaan, toinen velvollisuuden, toinen rakkauden. Hänkin katsoi pyhimmäksi tehtäväkseen taistella isänmaan puolesta; mutta vastapäätä häntä istui tyttö, jonka omistamista hän piti suurimpana onnena maailmassa, eikä hän voinut ymmärtää millä tavalla nuo kaksi asiaa sopisivat yhteen. Sydämensä epätiedossa huokasi hän:
"Jospa olisin saanut kuolla kreivi Egmontin sijasta!"
"Sitä minäkin olisin tahtonut", sanoi Hannu. "Minä sanoinkin sen sotamiehelle, mutta hän ei ottanut uskoakseen minua. Mutta minä tiesin, että jos vanha Egmont olisi ollut Frieslannissa, ei Alban olisi onnistunut niin pahasti pelmuuttaa kreivi Ludvigin armeijaa."
"Kuinka"! huusi Karel, "kuinka!" ja hän koetti nousta istualleen sängyssä, mutta vaipui takaisin. "Kreivi Ludvigin armeija! Kerro se minulle, Hannu, sinä pöllö! Miksi et ole siitä ennen puhunut? Mitä on tapahtunut? Vastaa minulle."
Syy siihen, ettei Hannu vastannut, oli tämä. Tieto kauheasta tappiosta, joka oli kohdannut Ludvig Nassaulaisen armeijaa, oli kuin kulovalkea levinnyt kautta koko Hollannin ja kaikkialla herättänyt hämmästystä ja surua. Tapaus oli tullut noitten molempain naistenkin tietoon, mutta he olivat päättäneet salata sen Karelilta, kunnes hän paranisi taikka iloisempi sanoma saapuisi tätä korvaamaan. Hän oli vasta hiljattain tullut tuntoihinsa ja Agnes, joka oli heti peljästynyt, kun palvelija mainitsi Ludvigin nimeä, heitti Hannuun katseen, joka selvästi näytti pyytävän, ettei hän kertoisi lisää.
Mutta pato oli kuin olikin särjetty ja virta tulvasi rajusti aukon läpi. Yonker oli sen verran voimistunut, että hänessä jonkun verran heräsi entinen käskijä, jota Hannu tavallisesti ei voinut vastustaa.
Äreällä äänellä sekä sangen vastahakoisesti alkoi tämä:
"Minä kerron teille kaikki, mitä olen kuullut, Yonker, sillä minä tiedän, että te ette tyydy vähempään. Kreivi oli mielettömästi asettanut armeijansa lähelle Dollartia, niin että Ems oli hänen väkensä selkäpuolella. Hänen joukkonsa oli vähälukuisempi kuin Alban; eikä siinä kyllin: se oli koottu palkkasotureista, jotka eivät pitkään aikaan olleet saaneet mitään maksua. Mutta minun tekisi mieleni tietää, kuka saa minut tappelemaan, jollei hän maksa minulle sitä tahi salli minun itse ottaa palkkaani. No niin, siinä oli kreivi joukkoineen, ja kaikki olivat kapinallisia, kun heille, kuten sanoin, ei ollut maksettu palkkaa eikä heidän sallittu ryöstää, sillä kreivi ei hennonnut kiskoa omien maanmiestensä tavaraa. Toisin olisi ollut laita, jos asia olisi koskenut espanjalaisia. Mutta jos minä olisin ollut kreivin sijassa, olisin hankkinut venheitä ja soudattanut Zuyder-Seen yli, sillä Alba ei olisi voinut seurata niin pian ja —"
Tähän pysähtyi hän kesken lausettaan ja katseli kauhistuneena ensin Agnesia, sitten Karelia. Poika parka oli koettanut sepitellä jotakin juttua, mutta hänen tavallinen älynsä petti tällä kertaa.
"Jumalan tähden kerro, mitä on tapahtunut. Maahanko ruhjotut — kuoliaana — vai kuinka?" sanoi Galama tuskaisella äänellä.
"Niin", lausui Hannu tulistuneena, "heidät on lyöty. Ne ämmät eivät uskaltaneet tapella, ei edes laukaista kivääriänsä. Herttua karkasi heidän niskaansa, ennenkuin he ehtivät siunaamaankaan, tuhosi heistä osan ja ajoi toiset virtaan. Vain kreivi ja muutamat muut pääsivät pakoon verilöylystä, mutta Treslong ja kaikki Geusit ovat surmatut. Siinä koko juttu."
"Taivaan Herra!" huusi Karel ja vaaleni. "Kreivi Ludvig voitettu! ja
Treslong —"
Agnes riensi vuoteen luo. Karel oli vaipunut tainnoksiin.
Samalla tuli hänen äitinsä, tuoden takkia, jonka hän heitti Hannulle, ja kiirehti vuoteen viereen Agnesia auttamaan. Hannu löysi pian kirjeen, jonka päällekirjoitus oli mestari Borselsille Mercuriossa. Näillä nimillä tarkoitettiin Paavali Buysia ja Leydeniä.
"Noh", jupisi Hannu itsekseen, "minä otan tämän ja lähden tieheni. Nuo osaavat kuitenkin hoitaa häntä paremmin kuin minä. Mikä hölmö minä sentään olin! Kun hän vain ei tulisi oikein pahasti kipeäksi! Ja nuo vaatteet täytyy minun myöskin viedä pois. Ne ovat kai liian väljät hänelle, koska hänen isänsä, vanha parooni on niitä käyttänyt."
Hannu otti käärönsä ja hänen nähtiin pian, kulkukauppiaaksi puettuna, vaeltavan Leydeniä kohden, jonne meidän ei tarvitse häntä seurata.
Naisten hellä hoito sai Karelin pian jälleen virkoamaan eikä tuo surun sanoma sen pahemmin haitannut hänen terveyttään. Mutta hän huomasi, että maan asiat olivat entistään surkeammalla kannalla, että hänen apuansa tarvittiin enemmän kuin ennen sekä ettei tämä apu olisi mahdollinen, ellei hän pian parantuisi ja voimistuisi. Sen tähden päätti hän maata alallaan ja nukkui pian virkistävään uneen.
Kun hän heräsi, oli jo melkein pimeä; mutta hämärässä hän kuitenkin erotti äitinsä ja Agnesin. He puhuivat hiljaa keskenään, etteivät häiritsisi nukkujan unta, mutta hän oli jo herännyt heidän huomaamattaan. Paroonittarella oli kädessään jokin kiiltävä esine, mutta Karel ei voinut erottaa, mikä se oli.
"Nämä ovat puolisoni vitjat, siitä olen varma", sanoi paroonitar katsellen kiiltävää esinettä kädessään. "En voi ymmärtää, kuinka ne ovat joutuneet tuon miehen haltuun."
"Minä muistan nähneeni hänen kasvonsa", sanoi Agnes miettien, "mutta en voi sanoa, missä. Kun minä ne nyt näin, tunsin ne kohta. Missä minä olen hänet nähnyt…?"
Ja hän laski kätensä otsalleen, ikäänkuin hän olisi tahtonut elvyttää mieleensä jotain vanhaa tapausta.
"Suokaa minun nähdä nuo vitjat", kuului Karelin ääni.
Leski säikähti, mutta tuokion arveltuaan antoi hän vitjat pojalleen. Ne olivat samat, jotka Karel vähää ennen taistelua tammien luona oli antanut Blockille.
"Kuinka"! huusi hän iloisesti. "Kävikö Block täällä? Keltä saitte nämä, äiti?"
"Ole rauhassa, minä kerron sinulle. Kaksi tuntia takaperin sanoi minulle palvelustyttö, että joku pyysi saada puhutella minua. Minä menin alas ja näin suuren, mustaverisen miehen, jolla oli espanjalaisen sotamiehen puku. Hän sanoi, että hänen oli Brüsselissä onnistunut päästä sinun ystäväksesi, että hän kerran oli pelastanut henkesi, että sinä olit hänelle antanut nämä vitjat ja sanonut, että minä ottaisin hänet ystävällisesti vastaan, jos hän joskus sattuisi tulemaan Brieliin. Hän sanoi olevansa pakosalla ja pyysi suojaa muutamaksi päiväksi. Sopiko minun antaa sitä hänelle? Minä sanoin hänelle, että sinä olit sairaana, jonka asian hän jo näytti tietävän, ja etten voinut vastata hänelle mitään ennenkuin olin puhutellut sinua. Hän lupasi palata kolmen tunnin kuluttua ja tuottaa minulle odottamattoman ilon. Mikä hänen nimensä oli, sanoitko Bock?"
"Ei, Block. Gerard Block, muuan Geusi, jopa heidän parhaimpiansa."
"Mitä aijot tehdä?"
"Laskea hänet huoneeseemme, vaikkapa vuodeksi. Missä yhdellä on sijaa, siinä on kahdellakin, sanoo vanha friisiläinen sananlasku, eikö niin?"
"En voi kehua, että hänen kasvonsa minua suuresti miellyttivät", sanoi paroonitar. "Niissä on jotakin ilkeätä".
"Aijotko todellakin, Karel, laskea joukkoomme hänet, tuon pääkavaltajan Blockin?" kysyi Agnes.
"Kavaltajan! Kuka sanoo häntä kavaltajaksi? Sen haluaisin tietää."
"Hannu sanoo. Hän väittää, että kreiviä ei saatu pelastetuksi juuri tämän miehen petoksen vuoksi. Hannu vihaa häntä sydämensä pohjasta."
"Hannu on aika tolvana. Hän vihasi häntä heti ensi näkemältä siitä syystä, että kun hän oli olevinaan Blockin edessä, tämä, joka on sivistynyt mies, nöyryytti häntä. Vai kavaltaja! Tämä mies pelasti minun henkeni ja sai haavan samassa yrityksessä, jossa Hannu sanoo hänen olleen petollisen. Älköön hän sanoko sitä minun kuulteni!"
"Mutta eikö hänen käytöksensä ole kaiken aikaa ollut epäilyttävä?" kysyi Agnes.
"Epäilyttävä! Agnes, minua kummastuttaa, että sinä puhut noin. Hän pelasti sinutkin ja paransi sen haavan, jonka tuo Hannu hölmö saattoi sinulle. Näkyyhän arpi vielä niskassasi. Nyt saat sinä tilaisuuden kiittää häntä. Etkö sanonut nähneesi häntä ennenkin? Sinä näit hänet siis tuolla metsässä."
"Ei siellä, siitä olen varma, mutta —". Hän vaikeni, sillä hänen sydämensä ei sallinut hänen enää soimata miestä, joka oli pelastanut hänet ja hänen rakastettunsa hengen.
Palvelustyttö ilmoitti nyt, että sama sotamies jälleen odotti alhaalla.
Agnes lähti ulos ja hetkisen kuluttua ilmestyi Block, joka syvään kumarrettuaan talon emännälle polvistui vuoteen viereen ja tarttuen Karelin käteen huudahti:
"Ystäväni! Yonker Galama! Pyhä Neitsyt olkoon kiitetty, että vielä saan nähdä teidät elävän silmillä."
Karel pusersi Blockin kättä niin hartaasti kuin hänen voimansa sallivat, ja lausui sydämensä ilon siitä, että he jälleen olivat tavanneet toisensa.
"Madame", sanoi Block, kääntyen paroonittareen, "te tapaatte alhaalla erään henkilön, jonka saapuminen minun luullakseni ilahuttaa teitä. Siinä se odottamaton ilo, josta puhuin."
Samalla hetkellä kuului alhaalta huutoa.
"Kuinka", huudahti paroonitar, "onko se tyttäreni Maria!" ja rientäen portaita alas heittäytyi hän itkevän ja vapisevan tyttärensä syliin.
"Me pakenimme yhdessä Brüsselistä", sanoi Block hymyillen Galamalle, kun he olivat kahden kesken. "Ja siinä oli kyllin tekemistä kummallekin. Mutta huomenna kerron teille miten, missä ja milloin kaikki tapahtui, jos suotte minulle suojaa pariksi päiväksi, kunnes saan tilaisuuden lähteä merelle."
Pyyntöön suostuttiin kernaasti ja vilpittömästi.
Käärme oli luikahtanut poveen. Se alkoi heti kietoa pauloihinsa tuota sydäntä, jota se ensin aikoi tutkia ja sitten pistää kuoliaaksi.
Kun Block oli tointunut Hannulta saamastaan iskusta, palasi hän Brüsseliin kertomaan yrityksensä epäonnistumisesta. Syyn sai tällä kertaa komentava upseeri, joka viipyi liian kauan, ennenkuin hän ryntäsi pelastajien kimppuun.
Sekä inkvisiittori että Block päättivät odottaa toistaiseksi, koska Galamaa turhaan tiedusteltiin ja haettiin. Heillä oli kuitenkin vielä hänen sisarensa käsissään ja he olettivat syyllä, että Karelin olopaikka ennemmin tai myöhemmin tulisi tämän tietoon. Molemmat katsoivat kuitenkin parhaaksi karttaa väkivaltaa viimeiseen saakka, varsinkin kun oli luultavaa, että Galama ennemmin ilmoittaisi kirjevaihdon salaisuudet ystävälle kuin viholliselle. Vastedes saamme nähdä miten Block, tuo petokseen perin harjaantunut mies, sai tuumansa toteutetuksi.