XVIII
Liian hyvä koiran nimeksi.
Muutamia päiviä äsken mainitun tapauksen jälkeen näemme Gerard Blockin kissanaskeleilla hiipivän edes takaisin siinä huoneessa, jossa Galama yhä vielä makaa vuoteen omana. Tämä nukkuu; hänen rintansa kohoaa ja laskee tasaisesti, josta näkyy, että hänen unensa on rauhallista ja ettei sitä ensinkään häiritse hänen ympärillään kiertelevän vampyyrin läsnäolo.
Varsinkin Karel oli kohdellut Blockia sydämellisesti. Hän ei tahtonut kuulla muusta puhuttavan, kuin että hänen henkensä pelastaja lepäsi hänen kattonsa alla, vieläpä hänen omassa huoneessaan.
Karelin äiti, joka ei milloinkaan voinut vastustaa hänen itsepäisyyttään eikä nyt, hänen tautinsa vuoksi, olisi sitä tehnyt, vaikka hän olisi voinutkin, suostui poikansa tahtoon ja Gerard oli tästä lähtien niinkuin perheen jäsen.
Muuta ei sopinut sanoa kuin että hän kaikin tavoin koetti olla hauska ja hyödyllinen. Hän näytti todella tutkineen lääketiedettä, sillä hän valmisti Karelille juoman, joka hänen sanojensa mukaan teki hänelle varsin hyvää. Hän hoiteli myöskin sairaan haavoja, vieläpä niin hyvällä menestyksellä, että tämä kaikkein iloksi parani päivä päivältä eikä parranajajan apua enää kaivattu. Talon väellä ei ollut hänestä mitään vaivaa ja Karelille oli hän erinomainen hauskuuttaja. Yöksi kääri hän viittansa ympärilleen ja nukkui kovalla patjalla yhtä makeasti kuin kuka tahansa.
Paroonitar mielistyi häneen aivan pian sekä hänen hartaan jumalisuutensa ja suuren oppinsa että hänen isänmaallisen mielensä vuoksi. Agneskin alkoi vähitellen häneen suostua, ja tähän oli syynä hänen kohtelias käytöksensä ja etenkin se suuri rakkaus, jota hän Karelia kohtaan osoitti. Maria, joka oli tullut hänen seurassaan, katseli häntä suurella kunnioituksella; hänen äitinsä ja serkkunsa ymmärsivät tämän varsin hyvin kun he tiesivät, että hän oli Blockin avulla pelastunut Brüsselistä. Naiset olivat siis kiitollisiakin siitä, että Karel oli saanut niin hyvän ja uskollisen hoitajan, joka vielä lisäksi oli hänen lääkärinsä. Toisinaan tapahtui, että hän lähti ulos pimeän tultua ja palasi myöhään yöllä. Silloin toi hän aina tuoreita uutisia taikka jonkun kappaleen noita pieniä lentolehtiä, joita osui tuhansiin perheisiin, vaikka niiden myynti ja levittäminen oli kielletty kauheimpien rangaistusten uhalla.
Näin nukkui Galama raittiisti ja levollisesti; naiset alhaalla kutoivat, kehräsivät, haastelivat ja viettivät aikaansa hupaisesti.
Mutta jos joku heistä olisi ollut näkemässä Blockin temppuja, ei heidän mielensä suinkaan olisi pysynyt aivan rauhallisena. Sillä mitä haeskeli rehellinen ystävämme Block tuosta suuresta tammikaapista, joka seisoi huoneessa? Miksi veti hän sen kaikki laatikot auki, urkki ja tutki sen sokkeloita ja kaiveli pahasti tuossa suuressa liinakasassa, joka siihen aikaan oli hollantilaisen emännän rikkaus, ilo ja kunnia? Eihän Block aikonut perustaa taloutta ja sitä varten tehdä luetteloa kaikista siihen tarvittavista kapineista. Hän tuskin silmäilikään liinakankaita, mutta sieppasi kärkkäästi jokaisen paperi- tai pergamenttiliuskan, jonka hän keksi, ja viskasi sen luettuaan vihaisesti luotaan. Hänen toimensa ei näyttänyt menestyvän, sillä tutkittuaan kaikki, mitä huoneessa oli, tuolit, pöydät, kuvat, vieläpä vuoteenkin, jolla sairas makasi, silmäili hän miettiväisesti Karelia ja lausui itsekseen:
"Hän ei herää vielä tuntiin aikaan, minun juomani on tähän asti tehonnut hyvin. Missä kirje lienee? Epäilemättä se vielä Rookeryssä oli hänellä eikä hän itse ole saattanut sitä toimittaa perille. Minun tekisi mieleni tietää, onko Hannu pitänyt huolta siitä. Jos minulla olisi tuo kirje, saisin tietää hyvän joukon asioita; mutta se ei ole täällä. Ennen kaikkea täytyy minun saada Hannu pois tieltäni. Heidän tarvitsee joutua kinaan. Yonker, luullakseni, epäilee häntä jo vähän. Pitääkö minun toimittaa nuo tytötkin täältä? — Vaarallista. — Hän saattaa aavistaa pahaa. Annas kun mietin!" ja hän alkoi kävellä edestakaisin. "Niin", jatkoi hän vihdoin, "se on oikea keino. Jos eivät he mitään epäile, voivat he jäädä tänne; ja jos en kuitenkaan puhuttelemalla saa häntä mitään ilmaisemaan, otan hänet kiinni ja istutan hänet kiristyspuuhun, silloin he kyllä tulevat paikalle; minä olen nähnyt hänestä sen verran, että tiedän, ettei hän hiisku sanaakaan omaa henkeään pelastaakseen. Minun täytyy olla varovainen, sillä hän ei ole mikään tyhmä mies. Asia kysyy tarkkaa miettimistä."
Aurinko oli laskemaisillaan länteen, kun Karel heräsi sikeästä unestaan. Päivä oli ollut ihana ja helle rasitti vieläkin, vaikka jo oli ilta. Mutta vieno, vilpas merituuli puhalsi akkunasta huoneeseen tuoden mukanaan vasta-niitetyn heinän ja läheisten puutarhain kukkien tuoksun. Tuuli kantoi vielä mukanaan kaupunkiin kaikkia niitä eri ääniä, joita kuullaan tyynenä kesä-iltana: kyntömiehen huutoja, joka ajoi juhtiansa kotiinpäin; poikain ja tyttöjen laulua, jotka nurmella tekivät heinää; komentosanoja laivoista ja merimiesten hoilauksia, kun he hinasivat ankkuria ylös. Tässä pienessä Hollannin kolkassa oli kaikki rauhaa ja sopusointua ja ellei olisi nähnyt sotamiehiä, jotka kulkea vetelehtivät pitkin katuja ja hävyttömästi iskivät silmää naisille, jotka menivät ohi tai istuivat huoneittensa ikkunoissa, olisi helposti luullut, että nuo tukevat, tanakat miehet, jotka istuivat olutta juoden ravintolan edessä, väljät, polven alapuolelta kiinni sidotut housut ja kapeahko jakku yllään sekä leveälierinen olkihattu päässään, vielä olivat noita vapaita, itsenäisiä kansalaisia, joita Hollannissa asui ja eli sata vuotta takaperin.
Olisi luullut, että nuo hupaiset äänet sekä vieno tuulonen olisivat ilahuttaneet Yonkerin sydäntä ja virkistäneet hänen herääviä hengen voimiaan. Mutta hänen otsansa pysyi synkkänä ja surun sumu varjosti hänen silmiään. Hän katseli ympärilleen ja näki Blockin seisovan akkunan edessä, kuitenkin niin, ettei häntä sopinut ulkoapäin nähdä. Hänellä oli kädet ristissä rinnalla ja hän oli nähtävästi vaipunut syviin mietteisiin.
"Ilta ei näytä suuresti miellyttävän teitä, Gerard" sanoi Galama, kohoutuen käsivartensa nojaan.
Block säpsähti.
"Ihmekös tuo", vastasi hän, "kun kaikki ympärillämme näyttää niin iloiselta, ja minä ajattelen, mitä tämän ilon alla piilee. Kun muistan, että minun niin pian jälleen täytyy lähteä taistelemaan yhteistä vainolaistamme vastaan, enkä saa odottaa, kunnes yhdessä saamme hänen kanssaan otella, ei ole kummallista, jos mieli toisinaan käy alakuloiseksi."
"Mutta, rakas Gerardini, kuka käskee teidän lähteä niin pian pois? Onko äitini sen sanonut vai olenko itse unissani siitä puhunut vai onko espanjalaisilla vihiä, että olette täällä?"
Block pudisti päätään.
"Kuka siis on puhunut siitä, että teidän täytyy jättää meidät?"
"Enhän ole sanonut, että kukaan niin on puhunut, armas Yonker."
"Miksi siis aijotte jättää meidät? Täällä olette turvassa. Odottakaa, kunnes minä paranen, sitten mennään yhdessä."
Block pudisti uudelleen päätään ja sanoi huoaten:
"Se ei käy päinsä, Yonker."
"Miksei?" ja tuokion päästä: "Onko kukaan tässä talossa teille kiusaksi?"
"Ei", sanoi Block, "ei nyt, mutta —"
Hän vaikeni ja epäröi.
"Mutta mitä?" kysyi Galama tuikeasti ja hänestä alkoi jo tuntua siltä, että hän oli talon isäntä; "mutta mitä?"
"No Yonker, koska haluatte tietää — niin pelkään että mielet ennen pitkää kääntyvät minua vastaan; mutta ennenkuin jään taloon, jossa minua katsellaan karsain silmin, kenties epäluulollakin, hyökkään Brüsselin valleille vaikkapa sadan vahtisoturin kimppuun, taikka kuolen miekka kädessä maani edestä."
"Mutta kuka kääntäisi meidän mielemme teitä vastaan?" kysyi Karel. "Emmehän näe täällä ketään, eikä kukaan outo, paitsi palvelustyttöämme ja vanhaa haavalääkäriä, tiedä mitään siitä, että te olette täällä, eikä heidän ainakaan tee mieli sanoa mitään teitä vastaan."
"Siltä taholta en pelkää mitään", sanoi Block, "vihamieheni ei ole vielä saapunut, mutta keittiössä kuulin sattumalta tänä aamuna, että Hannu tulee tänään. Jos niin käy, täytyy minun jättää teidät."
"Hannu! Mitä Hannu teille voi? Hän ei häiritse ketään. Jos lähemmin tuntisitte hänet, huomaisitte että hän on varsin siivo poika. Teidän pitäisi ruveta tuttavaksi hänen kanssaan."
"Kaikesta sydämestäni", vastasi Block vilkkaasti, "mutta minä pelkään, että hän ei tahdo. Te tiedätte, Yonker, että on ihmisiä, joilla enemmän kuin muilla on taipumusta kateuteen, ja minusta näyttää Hannulla olevan se ajatus, ettei minulla ole minkäänlaista oikeutta olla teidän ystävänne."
"Tuopa on merkillistä", sanoi Karel, hieman hyvillään siitä, että hänen suosiostaan näin kiisteltiin. "Olen usein kuullut setäni puhuvan tuosta tunteesta ja siitä pahasta, jota se on maailmaan siittänyt, mutta itse en ole sitä milloinkaan kokenut. Niinpä prinssinkin luona sotamiehet ja päälliköt kadehtivat toinen toisiaan."
Block heristi korviaan, mutta prinssiä ei enää mainittu.
"Voi", sanoi hän, "kenties te ette koskaan ole tavannut ketään, joka erottaisi teidät suosionne esineestä. Minun tulee tunnustaa, että minussakin on vähän sitä vikaa, mutta Hannussa sitä on ylen määrin. Koska hankkeenne teiltä aina onnistuivat ja hän silloin aina oli teidän seurassanne, luulee hän, että toinen puoli on hänen ansiotaan, ja koska viime yrityksessämme hänen neuvoaan ei kysytty, katsoo hän kommellustamme minun syykseni."
"Oi, tuo on todella naurettavaa", sanoi Karel. "Kun nyt tuota ajattelen, täytyy minun tunnustaa, että se oli uhkarohkea yritys ja ihmeellistä olisi ollut, jos se olisi onnistunut. Älkää huoliko Hannusta, Gerard. Hän ei ole niin yksinkertainen, ja jos hän siksi rupeaa, niin sanokaa minulle, ja minä kyllä hänet opetan."
"Olen jo ennen koettanut päästä hänen ystäväkseen", sanoi Block, "mutta hän ei näytä olevan erittäin kohtelias ja hän kenties loukkaisi minua, jota en ikinä voi suvaita. En moiti häntä millään tavalla, pidän häntä päinvastoin kelpo poikana, mutta hän näyttää vihaavan minua katkerasti, ja ennenkuin tahdon saada aikaan eripuraisuutta teidän ja Hannun kaltaisen uskollisen palvelijan välillä, jätän teidät iäksi päiviksi."
"Uskollinen tai ei", sanoi Galama; "hän on minun palvelijani ja hänen tulee kunnioittaa niitä, jotka minä valitsen ystävikseni. Jos teidän täytyy lähteä, lähtekää. Siinä tapauksessa olen viimeinen teitä pidättämään. Mutta te saatte uskoa, että minä heti annan Hannulle matkapassin, jos hän jollakin tavalla teitä solvaisee. Hänen pitäisi jo olla täällä. Missä hän lienee?" ja sitten vaihtaen puheenainetta sanoi hän: "Mutta ettehän vielä ole tarkemmin kertonut minulle, kuinka te eheänä pääsitte pakoon tuosta taistelusta, joka tapahtui metsässä. Minä pelkäsin jo, että menetitte siinä henkenne."
"Ei, saan kiittää Hannua, ettei niin käynyt", vastasi Block. "Hän antoi sellaisen läimäyksen pääkallooni, että makasin pitkänäni hyvän aikaa niinkuin kuollut. Minä luulen, että koko ratsujoukko oli kulkenut minun ohitseni, sillä kun havahduin, teki se lähtöä takaisin. Varovasti ryömin niin kauvas kuin pääsin pensastoon. Yöksi menin erään puunhakkaajan mökkiin, jossa hankin itselleni valepuvun. Sitten oleskelin milloin missäkin maakunnassa, jotenkin kaukana Brüsselistä, koska luulin, että te olitte kaikki joko tapetut tai joutuneet vangiksi. Kuukauden päästä uskalsin taas käydä kaupungissa, koska silloin kaikki sotamiehet olivat poissa. Muutamat ystäväni antoivat minulle majaa. Pian huomasin kuitenkin, että minua salaa pidettiin silmällä. Kaikeksi onneksi tapasin teidän sisarenne, jonka niinikään teki mieli paeta; niin lähdimme siis pakosalle ja pääsimme tänne."
"Niin", sanoi Galama, "teidän täytyy jäädä tänne, ja tuolla tulee, luulen minä, ystävämme Hannu", lisäsi hän, kun ovelle koputettiin; "kuullaanpa nyt, mitä tuolla teidän aimo vihollisellanne on sanomista, Gerard. — Astu sisään!"
Se olikin Hannu. Hänellä oli vielä sama kulkukauppiaan puku, kuin Brielistä lähtiessään, ja sen tomuisesta tilasta päättäen oli hän vastikään palannut matkaltaan. Hän näytti edeltäpäin aavistaneen, että Block oli täällä, sillä hän oli sangen totinen eikä se vihainen silmäys, jonka hän heitti tähän, ennustanut hyvää. Muuten menetteli hän niinkuin ei kukaan muu kuin hänen isäntänsä, olisi ollut huoneessa. Hän kulki Blockin ohi, päätänsä kääntämättä, ja seisahtuen vuoteen ääreen, sanoi hän teeskennellyn iloisella äänellä: "Hyvää iltaa, Yonker. Yhä vielä vuoteessa, vaikka ilmakin on niin kaunis? Minun luullakseni olisi teidän parempi olla ulkona."
"Minä en tarvitse sinun luulojasi, Hannu; mieluummin soisin, että sinä osoittaisit enemmän älyä ja hyvää käytöstä. Etkö näe erästä ystäväämme takanasi ja etkö tervehdi häntä?"
"Meidän ystäväämme?" vastasi Hannu, kääntyen vitkalleen ja silmäillen Blockia kiireestä kantapäähän. "Ah, todellakin, mestari Block! Vai jälleen hengissä? Tulitteko tänne kertomaan, ettei siellä ollut mitään hevosväkeä?"
"Minä tulin kiittämään sinua iskustasi, jonka sain parhaaseen aikaan, ystäväni Hannu", sanoi Block armollisella äänellä, "sillä vaikka se tarkoitti pahaa, pelasti se kuitenkin henkeni ja minua ilahuttaisi suuresti, jos ottaisit minulta pari tukaattia ja joisit ensi tilassa terveydekseni", ja hän tarjosi Hannulle kahta hopeatukaattia.
"Ei, mutta sinun olisi parempi, ystäväni Block, juoda omaksi terveydeksesi ja maksaa siitä rehellinen raha", vastasi Hannu, tarjoten puolestaan hänelle kahta tukaattia.
"Älä rupea hävyttömäksi", huusi Galama, posket hehkuen närkästyksestä. "Toivota tälle herralle hyvää iltaa, ja hillitse ainakin kielesi äläkä solvaa minun vieraitani."
"Ei, Yonker, me olemme samanarvoiset", vastasi Hannu nöyrällä äänellä, kääntäen selkänsä Blockille, "hän ei ole Kerjäläistä parempi enkä minä sitä huonompi."
"Sinä olet viipynyt kauan niin lyhyellä matkalla. Missä olet ollut?" sanoi Galama, hilliten harmiaan.
"Olen käynyt Brüsselissä", vastasi Hannu.
"Brüsselissä? Miksi siellä? Ja mitä uutisia tuot sieltä?"
"Kah, uutisiapa kyllä. Herttua on tapansa mukaan tehnyt sekaisin viisaita ja tyhmiä töitä. Viisaasti teki hän, hirtättäessään suuren heittiön, pää-teloittajan Spelle'n." [Kun Alba oli antanut tämän konnan aikansa mestata omia kansalaisiaan tuhansittain, panetti hän vihdoin hänet itse kiinni näistä rikoksista ja mestautti hänet. (Kääntäjän muist).]
"Ja missä hän teki tyhmästi?" kysyi Block.
"Hän jätti hirttämättä vielä suuremman heittiön", vastasi Hannu, puhuen Galamalle. "Liittoveljemme kertoivat minulle, että eräs hylkiö, joka kuten Tittlemann Flanderissa tuomittiin tulen lieskaan, on pelastaakseen kurjan henkensä ruvennut kavaltajaksi. Ja tuo mustakarvainen koira näyttää pujahtaneen meidän liittoveljiemme seuraan, saadakseen ongituksi salaisia tietoja".
Hannu puhui harvakseen ja kääntyi puoleksi Blockiin, joka seisoi hänen takanaan.
"Minä sanon sinulle vielä kerran, Hannu, älä rupea hävyttömäksi minun
kuulteni", lausui Galama, "taikka saat lähteä heti paikalla luotani.
Mikä sinun päähäsi nyt on pistänyt, kun olet noin äreä? Sinä tulet
Leydenistä, mitä sieltä kuuluu?"
"Mistä?" sanoi Hannu kummastuneena ja antoi isännälleen merkin olla vaiti.
"Leydenistä! Älä kohtele minua niinkuin lasta. Kerro heti minulle uutisesi. En salaa mitään ystäviltäni."
"Niin, Yonker, ystävältä en minäkään mitään salaisi. Mutta oudolta, jota olemme nähneet tuskin kahta kuukautta —"
"Tulkaa, Hannu", sanoi Block astuen lähemmäksi, "sovitaan pois! Te olette aina kohdellut minua epäluuloisesti. Alussa tuo oli anteeksiannettava, vieläpä kiitettäväkin asia. Mutta nyt olemme jo toki sen verran nähneet toinen toistamme, että voimme heittää tuon menemään."
"Ah", sanoi Hannu, vetäytyen syrjään, ikäänkuin hän olisi peljännyt, että toinen koskisi häneen, "olen nähnyt teitä sen verran, että jatkan tuota samaa ja pysyn siinä uskossa, että te olette kirotuin kavaltaja maan päällä."
Blockin kasvot lensivät tulipunaisiksi ja hän haparoi vaistomaisesti miekkansa kahvaa. Mutta Karel, joka oli puoleksi noussut vuoteeltaan, viittasi kädellään häntä luopumaan siitä. Se kolkko ja pelottavan totinen tapa, jolla Hannu oli sanansa lausunut, näytti tuokioksi herättävän hänessä epäluuloja. Ankaralla ponnistuksella, jota hänen heikot voimansa tuskin kestivät, hillitsi hän kuitenkin vihansa ja sanoi Hannulle:
"Hannu, sinun epäluulosi mestari Blockia kohtaan on hirveä taikka näyttää vain kenties hirveältä, kun sinä puhut niin peitetyillä sanoilla. Ilmoita selvät syyt. Puhu suusi puhtaaksi — ja joko sinun tai hänen täytyy vielä tänä iltana lähteä tästä talosta."
"Se ei enää ole mikään epäluulo, Yonker, vaan varma tieto," sanoi Hannu synkkänä. "Eikö vahinko ja mieshukka ole ollut osanamme, sen jälkeen kun tämä mies, väärän nimen varjossa, tuli meidän luoksemme? Siitä pitäen, kun minä hänet näin, on hän vaaninut meitä, niinkuin kissa vaanii hiirtä, noilla silmillään, jotka kiiluvat niinkuin pirun silmät. Ei sovi epäilläkään, että joku petti meidät Brüsselissä tekemässämme yrityksessä. Ja hän, joka tietää niin paljon siitä, mitä tapahtuu, hän, joka silloin oli yksi päälliköistä ja kahdesti eheänä pääsi pakoon, hän on petturi, siitä panen pääni pantiksi. Kaikki Kerjäläiset tunsivat toinen toisensa, vaan häntä ei kukaan tuntenut, ja hän on se ainoa, jota me kaikki epäilemme, koska hän on ainoa, joka on voinut pettää meitä."
"Haa! syystä sanoitte, Yonker, että hänen epäluulonsa on hirveä, kun se on lausuttu peitetyillä sanoilla", vastasi Block. "Jaloimmatkin aikeet saattavat joutua epäiltäviksi. Minä mielisin kuulla todistuksia."
"Häijy hylky tuo! Eikö totta, Yonker? Entä, jos minä —?" ja tarttuen tikariinsa, viittasi hän salaa Blockiin päin.
Mutta Karelin kasvoille kuvastui surua ja hämmennystä. Hän pudisti päätään ja sanoi alakuloisella äänellä:
"Miksi, Hannu, olet niin itsepäinen? Sinä olet ollut minun kanssani niin kauvan kuin minä voin muistaa, ja sinä tiedät, ettei minun tapani ole nopeasti hankkia uusia ystäviä. Kättele mestari Blockia ja mene noutamaan tänne viiniä."
"En ikänä", sanoi Hannu lujasti. "Häntäkö kätellä! Hän ei ikänä saa tarttua käteeni. Minä en ole vielä kertonut teille, Yonker, että tämä ystävä tuolla metsässä, kun ratsuväki tuli, sanoi itsekseen: jopa vihdoin! Tästä syystä minä löin häntä korvalle. Tuo osoittaa myös, että hän tiesi heidän olevan tulossa."
"Rakas veljeni, te petytte", lausui Block hilpeästi. "Jos olisin tiennyt heidän tulostaan, olisinkohan jäänyt sinne levollisesti istumaan, ikäänkuin heitä ei olisi ollutkaan? Kyllä minä kiireesti olisin pyrkinyt matkoihini sieltä, sen voin teille vakuuttaa, kun vasta kaksi päivää sitä ennen olin päässyt heidän kynsistään."
"Kuulkaa nyt, Yonker", sanoi Hannu, joka ei ollut tottunut sana-kiistaan, "tämä on jutun päätös: minä en tahdo jäädä tänne niinkauan kun tämä mies täällä viipyy. Nyt täytyy teidän siis valita. Tahdotteko käskeä häntä lähtemään, vai pakotanko minä hänet vaikenemaan?"
Karel rakasti suuresti palvelijaansa ja kielsi ani harvoin häneltä mitään, kun hän puhui näin tosissaan. Mutta hänessä, niinkuin koko hänen suvussaan, oli kiitollisuuden tunne hyvin suuri; sentähden hän ei hennonnut loukata eikä huolestuttaa sitä miestä, joka oli pelastanut hänen henkensä. Paitsi sitä suututti Hannun päättävä ääni häntä, ja ajatellen, ettei palvelija todenteolla aikonut lähteä hänen luotaan, lausui hän lyhyesti:
"Älä hulluttele! Mene portaita alas ja nouda meille vähän viiniä, niin saamme haastella entisistä ajoista."
"Ei, Yonker! Minun täytyy saada varma vastaus. Teidän täytyy lähettää tuo mies menemään, taikka —"
"Minä lähden", keskeytti Block äkisti. "Herran haltuun, Yonker. Minulla ei ole paljo kapineita muassani. Viittani ja aseeni, siinä kaikki. Minä nukun heinissä ja —"
"Vartokaa, jääkää tänne, Gerard", huusi Galama, kun Block lähestyi ovea. "Hannu, sinun täytyy heittää tuo käytös. Block, jää tänne, ja jos et sinä häneen suostu, saat asua alhaalla, kunnes minä paranen. Mene!"
Hannu oli tuskin kuullut sanaakaan hänen puheestaan. Hän oli tarkasti katsellut Blockia, joka seisoi akkunan ääressä. Aurinko oli laskenut, harmaa hämärä peitti kaupungin. Jesuiitan laihat, luisevat kasvot erottuivat selvästi hämärässä. Pirullinen mielihyvän myhäily väikkyi hänen huulillaan.
"Block, Block, Block", jupisi Hannu, mietteisiinsä vajonneena. "Minun täytyy saada Pietari Blink käsiini, mitä hän sanonee."
Sen jälkeen, kuultuaan kuinka isäntä käski hänen mennä, lähti hän ovea kohti. Mutta siihen hän pysähtyi, ojensi kättään Blockia kohden ja lausui:
"Hyvää iltaa, mestari Block, hyvää iltaa! Te ette ole nähnyt minua viimeistä kertaa."
Sitten lähti hän ja sulki oven jälkeensä.
Agnes ja Maria olivat yksin asuinhuoneessa, kun paroonitar oli lähtenyt iltakirkkoon. Hannu muutti vähän pukuaan ja meni sitten huoneeseen, jättääkseen heille hyvästi. Molemmat katsahtivat ylös.
"Mikä nyt on? Sinä näytät niin hämmästyneeltä", sanoi Agnes.
"Niin minun sopii ollakin, neiti Agnes. Minä lähden joksikin aikaa pois."
"Lähdet pois, Hannu? Olethan vastikään tänne tullut", sanoi Maria.
"Tjaa", sanoi Hannu miettivästi. "Minä soisin, että te, nuoret naiset, pitäisitte Yonkerista erityistä huolta. Olen vastikään riidellyt tuon miehen kanssa tuolla ylhäällä ja nyt on isäntäni vihoissaan minulle. Minä sanoin miestä kavaltajaksi, ja pelkään, että hänellä on paha mielessä Yonkerin suhteen; olkaa sentähden varuillanne ja pitäkää häntä silmällä. Minä lähden hakemaan Pietari Blinkiä, niin saadaan nähdä, mikä mies tuo on."
Hetkisen kuluttua Hannu kenenkään huomaamatta katosi talosta.
XIX
Vanhastaan tutut kasvot.
Seuraavana iltana sen jälkeen, kun Hannu oli lähtenyt, istuivat Agnes ja Maria alhaalla asuinhuoneessa kahden kesken. Tytöt rakastivat toisiaan hellästi ja kun he kaiken päivää olivat yhdessä, haastelivat he toisilleen salaisuuksiaan ja toinen ilmoitti toiselle sydämensä halut ja huolet. Paroonitar, joka aina muisteli menneitä komeuden päiviä ja toivoi niitä takaisin, pysyi verrattain kaukana tyttöjen mielialasta ja aatoksista. Paitsi sitä puuhasi hän talouden askareissa, jotka kysyivät kaiken hänen huolenpitonsa. Vähäiset joutohetkensä vietti hän kirkossa käymällä taikka muutamien tuttavien luona. Tänä iltana oli hän tapansa mukaan lähtenyt kirkkoon iltamessua kuulemaan, ja koska Maria ei heikon terveytensä vuoksi kyennyt häntä seuraamaan, jäi hän kotiin serkkunsa luo.
Agnes istui ristissä käsin mietiskellen. Hänen kauniissa silmissänsä oli jonkunverran surumielisyyttä, kun hän katseli serkku-parkaansa. Laskevan auringon kulta-säteet heijastuivat pilvien lomitse ja valoivat Marian ympärille valkean hienon hohteen. Ne muodostivat sädekehän hänen vaaleain hiuskihariensa ympäri, jotka runsaina valuivat sievää kaulahuivia ja lumivalkeata niskaa myöten alas. Hänen rasittuneet silmänsä ja kuumeen-tapainen levottomuus, jolla hän työskenteli rukkinsa ääressä, ikäänkuin hän sillä olisi tahtonut haihduttaa ikäviä ajatuksia, jotka vaivasivat hänen pientä päätään, olivat osoituksena sisällisestä sodasta ja rauhattomuudesta, samalla kun poskien kiihtynyt puna ja silmien kamala kiilto selvästi ennustivat sumeita surunpäiviä, taudin ja kuolon synkistämiä.
Kun päivän valo alkoi himmentyä, taivutti hän yhä enemmän päätään askareensa puoleen, ja pari kolme kyyneltä, jotka vierivät hänen poskelleen, olivat hänen ainoa puheensa. Mutta Agnesille ne puhuivat enemmän kuin sanat. Hän laski lempeästi kätensä Marian käsivarrelle, ja kun tämä ujosti, melkein pelokkaasti nosti päätänsä ja silmäili serkkuansa, lausui Agnes hellästi:
"Sinä pilaat silmäsi, Maria kultani; alkaa jo pimetä. Laske pääsi olkani varaan ja jutellaan vähän. Minulla on sinulle sanottavaa ja sinun pitää tarkasti kuunnella."
Maria teki, kuten neuvottiin, ja painoi äänetönnä päänsä orpanan olkaa vasten. Tyttöjen välillä näytti vallitsevan parhain sopu. Maria katseli ihmetellen serkkunsa ylevää uskallusta ja hurskautta ja Agnes puolestaan kohteli tuota värisevää pikkulintua äidin huolella ja rakkaudella. Hän tunsi velvollisuudekseen ohjata heikkoa ja kun hän tiesi, että toinen totteli häntä, teki hän tehtävänsä hartaalla tunnollisuudella.
Tuokion aikaa katseli hän lempeästi häneen nojaavia kauniita kasvoja ja kumartui suutelemaan toisen otsaa. Otsa oli kuuma kuten pieni käsikin, joka samalla hetkellä pujahti serkun käteen.
"Kun kauniina kesä-iltana istun", sanoi Agnes, "päivän laskua katsellen, ja kuuntelen niitä erilaisia ääniä, jotka tyynessä ilta-ilmassa lentävät luokseni, muistelen lapsuuteni aikoja, jolloin kaiket päivät riemuitsin onnellisessa viattomuudessa. Minä näen, minä kuulen ihan samoja asioita kuin silloinkin, mutta kuinka toisilla silmillä, toisilla korvilla! Muistan erään päivän — lienen tuskin ollut viiden vuoden vanha — jolloin torille vastapäätä Broodhuysiä oli rakettu mestauslava, jolla aijottiin teloittaa joku pahantekijä, ja minä muistan aivan selvästi, kuinka minä leikin sen ympärillä ikäisteni lasten kanssa ja kysyin äidiltäni, eikö se lava saisi aina olla siinä, koska siinä oli niin hyvä olla piilosilla. Silloin en ajatellut, että muutamien vuosien päästä saisin nähdä samallaisen mestauslavan, kuten kaksi kuukautta takaperin tapahtui."
"Jospa me aina, Agnes, saisimme olla lapsia", lausui Maria hiljaisella äänellä, "jospa vielä saisimme yhdessä leikitellä niinkuin silloin, eikä milloinkaan, ei milloinkaan muuttua."
"Mutta, Maria", sanoi Agnes miettiväisesti, "jos lapsuudella on sulonsa, on sillä haittansakin. Emme ainakaan sen vuoksi toivoisi lapsuuttamme takaisin, ettei lapsi tiedä eikä huoli mitään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtuu, ettei hän melkein ollenkaan tunne Jumalaa eikä sitä mitä Hän on sanonut ja tehnyt meille ja että hän heittää muitten kuormaksi sen edesvastuun, joka oikeastaan kuuluu hänelle itselleen."
"Mutta", sanoi Maria, "eikö ole väärin antaa meille tehtäviä ja vastattavia, joiden tasalla emme ole? Me elämme tässä maailmassa ja meidän pitää jotakin tehdä. Mutta jos katsomme, mitä meidän tulee ja pitää tehdä, näyttävät minusta ne asiat yhtä korkeilta ja ylipääsemättömiltä, kuin Pyhän Neitsyeemme kirkontorni."
"Maria, Maria", vastasi serkku totisella, mutta lempeällä äänellä; "uskotko Jeesuksen Kristukseen? Uskotko, että hän kuoli saadakseen sinut taivaaseen? Ja luuletko että hän on tehnyt taivaaseenpääsyn sinulle mahdottomaksi? Eikö hän ole luvannut auttaa sinua joka kohdassa, vaikeimmassakin? Minä tiedän, ettemme saisi mitään tehdyksi, jos meidät jätettäisiin oman onnemme nojaan. Jos Hollannin miehet voisivat pysyä rikkaina ja vapaina sillä, että he istuvat alallaan, eivät he taisteleisi ensinkään. Ja niin on sinun ja minun laita. Meidän täytyy taistella ja kärsiä saavuttaaksemme onnemme; ja kun Jeesus on tehnyt ja kärsinyt niin paljon meidän puolestamme, jää varmaan meidän osaksemme pienin kärsimys. Katso Jeesusta, katso sitä autuuden kunniaa, jonka saamme periä hänen luonaan — ja kaikki vaivat, vankeus, kidutus ja kuolema käyvät vähäpätöisiksi mielestäsi. Oi, kuinka kernaasti soisin, että sinä lukisit tuon pikkukirjasen, jonka tohtori Luther, tuo vittenbergiläinen, on kirjoittanut! Hän sanoo niin kauniisti ja selvästi, että jos ensin katselemme omaa pientä ristiämme, sumenevat silmämme kyynelistä niin, ettemme voi nähdä mitään muuta; mutta jos me ensin katselemme Hänen suurta ristiään, Hänen, joka on kärsinyt rangaistuksen kaiken maailman synneistä, katoaa meidän pieni ristimme aivan näkymättömiin. Rohkaise mielesi, Maria, ja mene Jeesuksen luo: hän on sinua auttava."
Maria oli hartaasti kuunnellut serkkunsa sanoja. Ne näyttivät syvästi vaikuttavan häneen. Hän oli hetken aikaa ääneti. Siitä lausui hän huoaten:
"Oi Agnes, en unohda milloinkaan, mitä tein Brüsselissä tuona yönä.
Luuletko, että minä vielä voin saada sen anteeksi?"
"Kallis serkkuni", vastasi Agnes, "Pietari kielsi Herran kolmesti ja hän sai sen anteeksi. Sinä saat suurimmatkin syntisi anteeksi, jos kadut. Turvaa vain Jeesukseen."
"En voi sanoin kuvata, mitä vaivoja olen kärsinyt tuota ajatellessani", sanoi Maria. "Kun jälleen tulin tuntoihini, olit sinä poissa ja minun käskettiin lähteä alas. Menin makuukammiooni enkä poistunut sieltä, ennenkuin Gritta tuli kertomaan, että he aikoivat kuljettaa sinut pois. Kun näin sinua vietävän — he eivät suvainneet minun puhua kanssasi — oli sydämeni pakahtua ja ilman hyvää laivuria ja Gerard Blockia, joitten avulla minä pääsin pakoon, en luultavasti enää olisi elossa."
"En tiedä miksi", sanoi Agnes, "mutta joka kerta, kun minä näen tuon Blockin, valtaa minut outo, kummallinen tunne, en tiedä mikä. Olen nähnyt hänen kasvonsa jossakin, siitä olen varma, mutta missä, sitä en muista. Hän ei miellytä minua, hän —"
Samalla yskähti joku tyttöjen takana ja säikähdytti heidät niin, että he päästivät heikon hätähuudon. Oven suussa, niin että häntä tuskin näkyi hämärässä, seisoi Block, viittaan puettuna.
"Mitä tahdotte, herra?" kysyi Agnes tuikeasti. "Ettekö tiedä, ettei tähän kamariin saa astua, ellei ensin kolkuta ovelle?"
"Suokaa anteeksi, neiti", vastasi toinen, astuen askeleen lähemmäksi, "minä kolkutin kolme kertaa, ja kun en saanut vastausta, rohkenin astua sisään. Minä vakuutan teille, etten olisi sitä tehnyt, jos olisin tietänyt, että te paheksuisitte sitä. Aioin vain sanoa, että orpananne, Yonker, nukkuu terveen unta ja minä lähden tiedustelemaan, millä kannalla asiamme nykyään ovat?"
"Hyvä, herra!" sanoi Agnes, ja Block lähti pois.
Kohta sen jälkeen kuulivat he, että huoneen ovi suljettiin; mutta Agnes jäi samaan asentoon, ikäänkuin jokin kummallinen ajatus olisi saanut hänessä vallan.
"Onko se mahdollista?" sanoi hän itsekseen. "Lienevätkö ne samat kasvot? Annas kun kerran vielä mietin."
"Agnes", lausui Maria peloissaan, "mikä nyt on hätänä? Olethan sinä aivan kylmä ja vapiset ja hengität, niinkuin jokin asia pelottaisi sinua. Mikä se on, Agnes?"
"Maria", vastasi Agnes vapisevalla äänellä, "nyt minä tiedän, missä ennen olen nähnyt nuo kasvot. Aivan varmaan! Se oli sinä iltana, jolloin Karel äkkiä tuli huoneeseemme, — saman yön iltana, jolloin kaikki tapahtui. Minä näin tuon miehen, kun hän katsoi akkunasta sisään. Hän peräytyi, kun hän äkkäsi minut, mutta minä näin kuitenkin hänen kasvonsa. Ne olivat juuri samanlaiset kuin äsken samanlaisessa valossa. Muistanpa vielä tuon viitankin."
Hän vaikeni ja molemmat olivat hetken aikaa hiljaa huoneessa.
"Hannu on myöskin varoittanut meitä hänestä", sanoi Maria peljästyneellä äänellä. "Kuka hän lienee? Ja mitä hän tahtoo?"
"En tiedä, Menkäämme, herättäkäämme Karel ja kysykäämme häneltä. Huomen-illalla, pimeän tultua, menemme van Alphenin, viljakauppiaan luo. Wouter Barends saarnaa siellä ja siellä tapaamme monta hyvää ystävää, joilta saamme neuvoja."
"Tuleeko Wouter Barends sinne?" kysyi Maria iloisena. "Voi, lähtekäämme sinne! Mutta menkäämme nyt Karelin luo."
Ja tytöt nousivat ylös. Samalla haavaa hiipi Block tiehensä kamarin oven takaa ja pujahti pihalle etuovesta, joka oli auki; sillä vaikka hän oli ollut sen sulkevinaan, oli hän hiljaa avannut sen jälleen ja jäänyt salaa kuuntelemaan.
"Vai niin", mutisi hän itsekseen, "hän on päässyt jäljilleni ja lähtee huomenillalla van Alphenin luo? Varsin hyvä, varsin hyvä! Galamalta hän ei saa monta sanaa tänä iltana."
Ja niin kävikin. Turhaan koettivat he herättää Karelia. Block oli antanut hänelle unijuoman. Tämän illan ja toisen päivän elivät he tuskallisessa epätiedon tilassa. He päättivät olla paroonittarelle mitään puhumatta, kunnes he olivat käyneet van Alphenin luona. Tuskin oli siis pimeä tullut, kun he lähtivät kotoa pois, ennenkuin paroonitar oli palannut iltakirkosta. He eivät aavistaneetkaan, etteivät he enää saisi häntä nähdä.
XX
Hartausseura.
"Tule, Dirk, lykätään nuo vankkurit tuosta joutuin pois. Kello käy jo seitsemättä ja meidän on työmme vielä puolitekoinen."
Nämä sanat lausui vilkas, viidenkolmatta vanha nainen, joka puvusta päättäen oli palvelustyttö. Hänen tehtävänään oli erään toisen tytön ja kolmen miehen kanssa tyhjentää lato, jota nähtävästi käytettiin vilja-aittana, sillä kaikenkokoisia ja monen näköisiä säkkejä oli siihen ladottu päälletysten ja jauhosäkkejä täynnä olevat vankkurit oven suussa seisoivat jo puoleksi pihalla, jyväkauppias van Alphen, joka salaa suosi uutta uskonoppia, omisti tämän ladon, johon hänen uskolaistensa oli määrä tänä iltana kokoontua hartautta harjoittamaan. Lato olikin asemansa puolesta varsin sopiva tähän tarkoitukseen. Se sijaitsi talon takana; piha oli välissä. Sinne pääsi sekä talosta päin että toiseltakin puolen, jossa kapea polku suikerteli van Alphenin puutarhan läpi; tätä pitkin saattoi kansa tulla kaupungin valleilta päin, kenenkään huomaamatta. Talon väki siivosi nyt latoa sisältä ja teki tilaa odotetuille vieraille.
"Toivon, että heitä tänä iltana tulee oikein kosolta", sanoi Dirk, pitkä, hartiakas mies, joka viskeli jyväsäkkejä niinkuin ne eivät olisi painaneet mitään. "Ei sovi epäilläkään, että mestari Barends on meidän pappimme. Hän antaa kelpo ravintoa, se on varma."
"Niin aivan, Dirk", vastasi tyttö, joka lakaisi lattiaa, "olet oikeassa; jospa vain eläisit niinkuin hän saarnaa. Sinä tappelet mielelläsi silloin tällöin ja se on väärin."
"Hei, anna luistaa!" sanoi Dirk, paiskaten raskaan säkin toiselle seinälle. "Te naiset, ette käsitä, mitä kiusauksia meillä miehillä usein on. — Tuo tänne tuo rautakoukku. Kiitoksia! — Kun minä kuulen espanjalaisen tahi katolinuskoisen puhuvan pahaa prinssistä, kiehuu vereni ja silloin pian paukkuu ympäri korvia."
"Mutta se on juuri väärin, Dirk", toisti tyttö. "Eikö raamattu sano, että sinun pitää voittaa paha hyvällä ja kosto on Herran? Jos todeksi nuo sanat tunnustat, niin tottelet varmaan minua."
"Niin, Alida", sanoi toinen mies, joka oli hyvän joukon vanhempi. "Tuota olen aina Dirkille sanonut, mutta hän ei välitä. Minä olen sanonut, että jos Herra tahtoo kostaa pahoille, ei hän siihen tarvitse Dirkin apua."
"Auttakaa minua, että saadaan nuo laudat tuonne kivien päälle. Nyt minä selitän teille", sanoi Dirk, kun useamman hengen istuttava rahi oli saatu pystyyn. "Kuulkaa nyt! Tiedän aivan hyvin, että mestari Barends puhuu totta enkä minä usko enemmän kuin hänkään pappeja, paavia, Pyhää Neitsyttä j.n.e. Mutta jos raamattu kieltää minua taistelemasta Alban herttuaa vastaan ja sanoo Oranian prinssiä konnaksi, on se väärässä, sen minä sanon."
"Ei, se sanoo vain, että sinä et saa tapella", vastasi tyttö.
"Missä niin sanotaan? Missä luvussa, missä värssyssä? Kas, siinä ollaan! Ei Paavali, eikä Pietari kiellä minua, ja sen minä vain sanon, että jos nuo sotamieshylyt tulevat tänä iltana meitä häiritsemään, niin —", ja hän heilutti hirmuista moukaria.
"Etkö sinä tiedä, että Jeesus nuhteli Pietaria, kun hän löi miekalla palvelijalta korvan?" kysyi vanhempi mies.
"Luuletko, että istuimia tarvitaan enemmän kuin neljä riviä? Ei tänne paljo kansaa tule, sillä verikoirat nuuskivat kaikkialla", sanoi Alida.
"Kyllä kai se riittää", arveli Dirk. "Saanko sanoa teille, mitä minä aina olen tuumannut tuosta korvajutusta. Otaksutaan, että kun minä kävelen teidän kanssanne, niin joku sotamies tahtoo vangita teitä, ja minä lyön häntä vasten kasvoja ja juoksen tieheni. Mitä hyvää siitä on? te sanoisitte, tapa hänet tai anna hänen olla. No, mitä hyvää siitä oli, että Pietari hakkasi mieheltä korvan? Se ei estänyt heitä ottamasta kiinni Jeesusta. Mutta jos hän olisi ajanut heidät kaikki pakoon, ettei ainoakaan olisi uskaltanut palata, olisi Vapahtaja kenties sanonut Pietarille: Kas niin, se oli oikein!"
Tässä heitä käskettiin toisaalle ja keskustelu katkesi. Mutta huomattava on, että Dirkin kaltaisia löytyi Alankomailla monta miestä; he olivat tosin hyljänneet paavin ja heidän järkensä hyväksyi puhdistetun opin, mutta he eivät voineet asettaa elämäänsä sen mukaan.
Kun van Alphenin palvelijat, jotka kaikki tunnustivat uutta oppia, saivat ladon kuntoon — eivätkä heidän laitoksensa suuret olleetkaan: pöytä tuoleineen ja neljä riviä raheja — menivät he asuinhuoneeseen. Vasta pimeän tultua ilmaantui latoon tulijoita ja istuimille ihmisiä. Sanankuulijat hiipivät sisään yksitellen ahtaasta sivu-ovesta. Siitä sydämellisyydestä, jolla he toinen toistaan tervehtivät, huomasi, että lause: "Kuinka nämä kristityt rakastavat toisiaan!" vielä piti paikkansa.
Rikas ja köyhä, vanha ja nuori, istuivat sekaisin ilman erotusta ja juttelivat hiljaisella äänellä. Mutta kun van Alphen ja saarnamies, Wouter Barends, ilmestyivät, kokoontui koko väki heidän ympärilleen ja heille sateli kysymyksiä ja suosionosoituksia. He olivat kumpikin parhaassa iässään.
Van Alphen oli kookas, kaunis mies, suora, vilpitön ja uljas käytökseltään. Wouter Barends oli laiha ja näytti paljon kärsineen; hänen kasvonsa olivat surumieliset, mutta hänen suurista, kirkkaista silmistään loisti ihmeellinen innostus ja ihmisrakkaus.
Hänen kohtauksensa Agnesin ja Marian kanssa, jotka hän tunsi ennestään, oli todella liikuttava, ja useiden sydän heltyi, kun he näkivät hurskaan miehen tervehtivän usko-tytärtään pyhällä suudelmalla. Käteltyään jokaista läsnä-olijaa istuutui hän vihdoin pöydän ääreen ja avasi edessään olevan raamatun. Pöytä oli halvan näköinen ja yksi ainoa kyökkilamppu valaisi tätä kummallista hätätilaista kirkkoa; se seisoi pöydällä raamatun vieressä. Eikä enempää valoa kaivattukaan, sillä harvat omistivat niihin aikoihin raamatun eikä virsikirjoja sopinut käyttää, koska veisuu oli vaarallista. Seuralla ei siis ollut muuta tehtävää kuin kuunnella, ja sitä se tekikin sielusta ja mielestä. Saarnaajan kieli ei tosin ollut erinomaista eikä kaunopuheista; eipä se sisältänytkään muuta kuin evankeliumin vanhoja perustotuuksia. Mutta nämä vanhat totuudet olivat kuulijoille aivan uusia ja se vahva usko, jolla saarnaaja julisti niitä, vaikutti ihmisiin paljon syvemmin kuin suloisin kaunopuheisuus.
"Armaani!" sanoi hän muun muassa, "meille on tapahtunut suuri armo siinä, että meidät on katsottu mahdollisiksi kärsimään siunatun Herramme ja Vapahtajamme tähden. Te tiedätte, ettei hän epäillyt antaessaan verensä meidän edestämme, pelastaakseen meidät tulevaisesta vihasta. Niinpä meidänkin tulee olla valmiit antamaan veremme Hänen edestään, valmiit näyttämään, että hän on meille kalliimpi kuin oma henkemme. Te tiedätte myöskin, että Jumala äärettömässä armossaan on sallinut minun Hänen totuutensa tähden saada haavoja, joitten naarmut vielä näkyvät ihossani. Papit ovat julistaneet minut pannaan, vaikka itse olen pappi, omaiseni ovat hyljänneet minut ja minua ajetaan takaa paikasta paikkaan; hengenvaara ja kuoleman uhka ovat alati edessäni. Mutta minä kiitän Jumalaani hänen armostaan, koska pyhän Paavalin kanssa saan iloita siitä toivosta, että kerran tulen uhratuksi Hänen palveluksessaan."
"Mutta, rakkaani, suokaa minulle lohdutusta siitä iloisesta tiedosta, että se sana, jota olen teille saarnannut ja jonka olen valmis verelläni vakuuttamaan, ei ole kalliolle kylvettyä siementä, vaan että se lankeaa hyvään maahan ja tuottaa runsaan hedelmän. Se sana saattakoon teidät pimeyden vallasta, Antikristuksen harhateiltä, ja johtakoon teidät ainoan Välimiehen, Kristuksen, elävän Jumalan Pojan luo. Sillä hänen tuntemisensa on elämä eikä ilman Häntä ole mitään autuutta; mutta kaikki muut välimiehet, paavit, piispat ja papit, jotka asettuvat Hänen rinnalleen taikka Hänen ja meidän väliimme, ovat kiroukseksi ja ikuisen kadotuksen perilliset. Sillä meidän Jumalamme on kiivas Jumala ja kuluttava tuli, joka ei anna kunniaansa muille. Mutta runsaana uhkuu hänen armonsa virvoittava lähde niille, joilla on murheellinen henki, sorrettu ja särjetty sydän, jotka köyhinä syntisraukkoina tulevat hänen luokseen sitä ainoata elämäntietä myöten, jonka hän on osoittanut, nimittäin Hänen rakkaan Poikansa kautta. Sentähden, armaani, pyydän minä teitä —"
Yhtäkkiä kuului hiljainen koputus ladon takaovelta ja joku lausui:
"Pois! sotamiehet tulevat!"
Kaikki kavahtivat pystyyn ja katsoivat toinen toistaan henkeään vetämättä. Nyt kuului van Alphenin matala, mutta selkeä ääni:
"Ystäväni, kuulkaa minua tuokion aikaa! Paetkaa tuosta ovesta, joka vie teidät pihaan. Pihan oikealla puolen on veräjä, josta pääsette erään ystävämme puutarhaan. Sieltä tulette toiseen puutarhaan ja vihdoin rantakadulle. Minä autan mestari Barendsia, miehet auttavat naisia ja Jumala meitä kaikkia."
"Amen!" sanoi Barends.
Valkea sammutettiin ja ovi, joka oli vastapäätä sitä, josta varoitus oli kuulunut, avattiin. Pilvienlomista paistoi kuun puolikas, jonka heikossa valossa pakolaiset näkivät tehdä tehtävänsä. Rahit sysättiin syrjään ja kaikki tunkivat oven suuhun. Tällä hetkellä kuului takaovelta ääniä ja komentohuuto kaikui. Heti sen jälkeen kuului rattaiden kolinaa, ovelle kolkutettiin ja jokin ääni huusi:
"Ovi auki!"
Dirk ynnä hänen toverinsa olivat tosin sysänneet kolmet raskaat vankkurit oven eteen, mutta se keino ei paljon auttanut, sillä vankkurit oli jo saatu pois.
"He tulevat, Agnes!" kuiskasi Maria, kun he nousivat matalalta istuimeltaan, joka oli lähinnä lukittua ovea. Uusi isku jysähti siihen ja entistä ankarampi käsky vaati avaamaan. Monet läsnäolijoista olivat tällä hetkellä jo poistuneet pihalle ja pakenivat naapurin puutarhaan. Toisin oli Agnesin ja Marian laita. He olivat tulleet ilman suojelijaa ja jäivät yksin ja kun heillä oli varsin vähän kokemusta vaarasta, tiesivät he tuskin, mitä tehdä, kun ovi yhtäkkiä paiskattiin kiväärin perällä selkoselälleen ja parikymmentä sotamiestä, tulisoihtua kantava pappi etupäässä, ryntäsi latoon. Sisälläolijat pyrkivät pihalle, mutta sotamiehet huomasivat sen ja riensivät heidän jälkeensä. Ennen pitkää he palasivat, tuoden muassaan jonkun kymmenkunnan miehiä ja naisia.
On mahdotonta kuvata ladossa olevaa seuraa, jota papin loimottava soihtu valaisi punaisella, kamalalla valollaan. Sotamiehet, joitten silmät paloivat verenhimosta, näyttivät julmassa sota-asussaan hornan hengiltä. Miehiä ja naisia, joitten ympärillä he häärivät, olisi voinut verrata lampaisiin, joita viedään teurastettaviksi. Muutamat heikot vääntelivät käsiään pelosta ja olivat taintumaisillaan; toiset, joita Barendsin saarna oli vahvistanut, odottivat tyynellä mielellä kärsimisen hetkeä. Muutamat, rohkeimmat, kehoittivat ilolla ja innolla kärsimystovereitaan turvaamaan Jumalaan ja pysymään lujina. Heidän joukossaan oli myös Agnes. Hän seisoi sankarillisen uljaana hirveän hämmingin keskellä, hartaasti pyytäen serkkuaan, joka tuskin pysyi jaloillaan, nyt osoittamaan luottamustaan Jeesukseen.
"Herra on meidän kanssamme", sanoi hän, "rohkaise mielesi. Hänen kanssaan me voitamme. Hän ei hylkää meitä."
Agnes ei puhunut turhaan, sillä Maria seisoi suorempana ja kuiskasi:
"Niin oikein. Hän on väkevämpi kuin vainolaisemme"; ja katsellen Agnesia silmiin, lisäsi hän hymyillen: "Jos kuolemme, kuollaan yhdessä. Kiitos Jumalan, että Wouter Barends on pelastunut."
Nämä kaksi tyttöä, jotka ulkomuodoltaan erosivat muista vangeista, vetivät heti puoleensa papin huomion.
"Oletteko te Agnes Vlossert?" kysyi hän.
"Olen", kuului vastaus.
"Ja onko tämä tyttö vieressänne Maria Galama?"
Papin katse värisytti Mariaa. Hänen äänensä tyrehtyi kurkkuun.
"Mikä oikeus teillä on tehdä tuollaisia kysymyksiä?" kysyi Agnes arvokkaalla äänellä.
Hänen rohkeutensa hämmästytti niin suuresti pappia, että tämä tuokioksi joutui ikäänkuin aseettomaksi. Näyttipä se vielä rohkaisevan erästä miesvankiakin, sillä hän astui esiin ja sanoi:
"Ja mistä syystä olette häirinneet meidän viatonta seuraamme?"
"Viatonta seuraa!" toisti pappi, joka jälleen oli oma itsensä. "Te tiedätte kyllä, te kirotut kerettiläiset, että teidän kokouksenne on kauhistus Jumalalle ja Hänen pyhille enkeleilleen."
"Miksi niin?" kysyi vanki.
"Siksi — siksi — mitä?" änkytti pappi kiihtyneenä. "En ole tullut tänne väittelemään teidänkaltaistenne koirahylkyjen kanssa. Kun venytte kidutuslavalla, saatte kyllä tietää, miksi."
"Me emme ole mitään tehneet Jumalaa ja Espanjan kuningasta vastaan", lisäsi vanki; "me olemme yhtä kuuliaiset esivallalle kuin hyvät kristityt."
"Hillitse kielesi, kirottu kerettiläinen", huusi pappi, ja kääntyen erään sotilasjoukon puoleen, joka vastikään oli tullut latoon, hän kysyi: "Löysittekö saarnamiehen?"
"Lintu on lentänyt tiehensä", vastasi päämies. "Me haimme koko asunnon katosta kivijalkaan asti emmekä löytäneet muita eläviä olentoja kuin vanhan vaimon ja pienen lapsen."
"No, lähtekäämme siis", sanoi pappi. "Tehkää tehtävänne, kersantti!"
Kahleita ja köysiä tuotiin esille. Edellisillä sidottiin miehet, jälkimäisillä naiset. Agnesia ja Mariaa ainoastaan ei sidottu.
"Nämä ovat Sextusen pikku-kyyhkyset", sanoi pappi itsekseen, ja kääntyen kersanttiin lausui hän:
"Näistä kahdesta tytöstä pidän itse huolta."
Hetken kuluttua oli lato tyhjä eikä kukaan tietänyt, mihin vankeja aijottiin kuljettaa.
XXI
Galaman silmät aukenevat.
Turhaan koettaisimme kuvata paroonittaren hämmästystä, kun Agnes ja Maria eivät palanneet illalla. Iltakirkosta kotiin päästyään oli hän vanhalta naispalvelijaltaan saanut tietää, että nuoret neidit olivat lähteneet ulos ja saapuisivat takaisin viimeistään tunnin kuluttua. Mutta tunti kului, kului toinenkin, jopa kajahti kolmaskin hiippakirkon torninkellosta — — eikä tyttöjä näkynyt ei kuulunut. Sydän tuskaisena meni rouva parka yläkertaan ja koputti sen huoneen ovelle, jossa hänen poikansa ja Block makasivat. Jälkimäinen avasi oven. Hän oli vielä pukeissaan. Emäntä pyysi häntä tulemaan alas. Block seurasi häntä asuinhuoneeseen ja kuunteli rauhallisena kun paroonitar ilmaisi hänelle huolensa ja pelkonsa sekä pyysi häneltä neuvoa.
"Kuinka? Vai eivät neidit vielä ole palanneet kotiin? Eiväthän he vain aikoneet lähteä karkuun?" — "Ei." — "Oliko paroonittarella vihiä siitä, että he olivat harhauskoisia?" — Paroonitar vaaleni ja vastasi myöntäen. — "Kenties he olivat lähteneet johonkin seuraan, joka on joutunut ilmi." — Paroonitar kätki kasvot käsiinsä ja purskahti itkuun. Block koetti häntä lohduttaa kuten hellä ystävä ainakin. "Ehkä tuo ei kuitenkaan ollut mikään itkun asia" arveli hän. "Kenties he olivat päässeet pakoon jonkun ystävän turviin. He eivät kenties olleet käyneetkään missään seurassa, vaan olivat jonkun ystävän luona. Miksi tuskitella, ennenkuin oli todellista syytä?" — Hän lupasi lähteä ulos ja hankkia kaikki tiedot, jotka suinkin olivat saatavissa. Hän oli varma siitä, että hän saisi jotakin kuulla.
Block veti viitan ylleen ja hiipi ulos yön synkeyteen.
Hän viipyi poissa noin tunnin ajan, jonka paroonitar vietti rukouksessa pienen Kristus-kuvan edessä kastellen nenäliinaansa kyyneleillään. Kun hän Agnesin hartaasta pyynnöstä oli luvannut Marian lähteä Brüsseliin, oli hän sydämessään ollut sitä vastaan, sillä hän tiesi, että tyttö oli heikko ja kokematon. Mutta kun hänen mielestään kuitenkin oli tarpeellista, että Maria saisi vähän nähdä maailman tapoja, suostui hän vihdoin, vaikka vastenmielisesti. Mutta nyt hän soimasi itseään siitä, ettei hän ollut tarpeeksi varjellut lastaan harhauskon vaaroista. Hän näki jo edessään huolimattomuutensa seuraukset, ja häntä kauhisti, kun hän ajatteli, kuinka tuon hennon tyttöraukan kenties kävisi.
Block palasi ja hänen pelkonsa osoittautui todeksi. Hän sanoi puhutelleensa useita ihmisiä ja heiltä saaneensa tietää, että jossakin rantakadun varrella oli pidetty harhauskolaisten kokous, että sotamiehet olivat tulleet sinne ja panneet kaikki kiinni. Hän ei ollut muka kuitenkaan saanut tietoihinsa, olivatko Agnes ja Maria olleet siellä saapuvilla, olivatko he päässeet pakoon, vai miten heidän oli käynyt, mutta hän lupasi seuraavana iltana jälleen lähteä uudelle tiedustusretkelle.
Paroonitar nukkui sinä yönä varsin huonosti. Kun Galama aamulla näki hänen kalpeat kasvonsa ja punaiset silmäluomensa, ei kestänyt kauvan, ennenkuin hän tiesi koko asian. Hän kavahti pystyyn vuoteeltaan ja olisi ilman Blockia rientänyt pois. Hän tahtoi väkisinkin pukea ylleen ja mennä virkakuntien luo. Hän tahtoi itse mennä vankeuteen tyttöjen sijasta; hänellä oli mitä tärkeimpiä seikkoja ilmoitettavana virkamiehille; hän tahtoi pakottaa heitä, uhata heitä hän tahtoi. — Ja hän painoi päänsä patjaa vastaan ja itki.
Paroonitar kehoitti häntä rauhoittumaan ja odottamaan. Eihän Agnesin ja Marian kohtalo vielä ollut päätetty eikä maltiton kiire auttaisi mitään. — Kun Karel oli vähän rauhoittunut, yritti Block selittää hänelle asioita, parjasi pappeja, panetteli Hannua ikäänkuin tälläkin olisi ollut osansa tapauksessa, ylisti tuota jaloa tyttöparia ja teeskenteli erinomaista isänmaallista intoa, mutta neuvoi Galamaa olemaan alallaan ja tuota pikaa paranemaan. Hän aikoi muka sillä välin etsiä tyttöjen olinpaikkaa, tai hankkia ainakin jonkinlaisia tietoja heistä; kenties saataisiin heidät vapaiksi, ilmoittamatta mitään virkakunnille. — Eikä Blockin ollutkaan vaikeata koota tietoja tapauksesta. Niitä liikkui kaikkialla runsain määrin. Pieni, rauhallinen Brielin kaupunki ei ollut moista myrskyä ja meteliä nähnyt sen jälkeen kun Pyhän Neitsyen kuvapatsas jysähti maahan kirkon seinästä ja löi erään piispan paikalla kuoliaaksi. Kaikki puhuivat siitä, kaikki tiesivät mainita, keitä oli otettu kiinni; jokainen ihmetteli, mihinkä saarnaaja ja van Alphen olivat pujahtaneet, ja useat valittivat sitä, että heidän täytyi nähdä kansalaisiaan mestattavan. He pääsivät kuitenkin sitä näkemästä, sillä kahden päivän päästä vietiin kaikki vangit Brüsseliin, mutta Blockin sanojen mukaan, joka kertoi tästä kaikesta paroonittarelle ja hänen pojalleen, eivät Agnes ja Maria olleet niitten joukossa. Tästä lähtien varjosti murhe Karelin kasvoja, ja kaikki hänen pyrintönsä kohdistuivat siihen, että hän pian paranisi.
Hän nousi usein vuoteeltaan ja käveli huoneessa, ikäänkuin ei häneltä olisi mitään puuttunut. Hän otti miekkansa ja rupesi Blockin kanssa piloillaan taistelemaan, ja vaikka ase pian lensi hänen kädestään, huomasi jesuiitta kuitenkin, ettei hän voinut siirtää kauvemmaksi tuumansa toteuttamista. Eikä hän säästänytkään. Yonker ja hän viettivät usein pitkät ajat kahden kesken. Näinä hetkinä Block sukelsi yhä syvemmälle onnettoman Yonkerin suosioon ja tuttavuuteen. Hän oli jo saanut useita sangen tärkeitä tietoja ja toivoi syystä saavansa kaikki, mitä hän tarvitsi. Mutta hän menetteli varsin varovasti, ettei hänen hankkeensa kolmatta kertaa raukeisi tyhjiin. Eikä varovaisuus ja tarkkuus ollutkaan tarpeetonta.
Tosin oli Galama ylpeytensä ja suuttumuksensa innossa sanonut Hannulle, ettei hän salannut Blockkilta mitään; mutta kun hänen mielensä oli asettunut ja hän jälleen oli tyyni, järkevä friisiläinen, oli hänestä viisainta jättää tärkeimmät kohdat ilmaisematta, kunnes seikat olivat pitemmälle selvinneet ja hän oli sovittanut toimintansa niiden mukaan. Niinpä jesuiitta siis oli arvannut oikein, että tuo jalo nuorukainen halveksi kidutusta ja kuolemaa eikä niitten pelosta ilmaisisi mitään, mutta että hän sen sijaan läheisen ystävyyden hetkinä ilmaisisi tuon kirjevaihdon tärkeät salaisuudet, johon hän oli ottanut niin tehokkaasti osaa.
Koska jesuiitta haali tietojaan varsin laajalta ja monelta taholta ja veljeskuntansa salamerkin avulla kaikkialla sai apua ja kuuliaisuutta, saattoi hän käyttää kaikkia aseita, joita hän mielestään tarvitsi tarkoitustensa saavuttamiseksi. Mikäli Yonkerin voimat karttuivat ja hänen intonsa ja uskalluksensa vaativat viihdytystä, toi jesuiitta hänelle tarkat tiedot kaikista, mitä maassa tapahtui. Hän surkutteli Galaman kanssa Egmontin ja Hornin teloitusta ja kreivi Ludvigin mieshukkaa. Hän sadatteli ja kirosi Alban herttuaa, joka oli kiskonut uuden veron ennestään rasitetuilta asukkailta, ja hän oli hurjana riemusta, kun Brieliin saapui sanoma, että joku Meri-Geusein haaksi oli siepannut espanjalaisen kauppa-aluksen tai ampunut upoksiin espanjalaista sotaväkeä kuljettavan laivan.
Näin hän vähitellen kutoi uhrinsa verkkoihinsa. Hän kietoi vähitellen sen silmukkoihin tuon vilpittömän isänmaanystävän, joka ei aavistanut mitään pahaa.
Eräänä iltana lähti paroonitar, hoidettuaan apealla mielellä talousaskareita, vähäiseen makuukammioonsa, josta vei ovi siihen huoneeseen, jossa hänen poikansa ja Block istuivat kahden kesken. Tyttöjen katoaminen oli synkkä suru, joka kalvoi hänen sydäntään ja heikonsi hänen terveyttään. Hän sulkeutui kammioonsa, vaipui Neitsyen kuvan eteen, ja puhkesi kyyneliin ja hartaisiin rukouksiin.
Sillä välin keskustelivat Karel ja Block viereisessä huoneessa. Yonker, joka nyt alkoi olla melkein yhtä voimakas ja terve kuin ennenkin, istui matalalla tuolilla lähellä ikkunaa, Block vähän matkaa hänestä paroonittaren makuukammioon vievän oven vieressä. Pöydältä loi öljylamppu himmeätä valoaan noihin kahteen mieheen. He keskustelivat vakavasti, Karel oli melkein kiihkeä.
"Ja eikö teistä ole kunniakasta taistella armaan isänmaamme ja pyhän
Kirkkomme puolesta?" kysyi Block.
"Ei aivan, Gerard", vastasi Galama. "Minulla on vastedes oleva kahtalainen päämäärä: maani pelastaminen Alban tyranniudesta ja paavin tyranniudesta. En tiedä, kumpainenko näistä on vihattavampi, mutta kumpainenkin täytyy musertaa."
"Minä myönnän, että Kirkkoamme haittaa hirveät epäkohdat", vastasi
Block, "mutta meidän on kuitenkin muistaminen, että se on ainoa
autuaaksi tekevä. Tiedättekö, että Egmontkin kuoli sen uskossa ja
Oranian prinssi suostuu siihen myöskin."
Block oli osittain oikeassa. Kreivi Egmont oli kuollut katolilaisena, mutta kreivi Horn protestanttina. Oranian prinssi oli tosin jo kääntynyt protestantiksi, mutta ei ollut vielä julistanut uskonmuutostaan.
"Vaikka otaksuisinkin väitteenne todeksi, hyvä Gerard", lausui Karel, "en kuitenkaan aio autuuttani saavuttaa sillä, että noudatan kaikenlaisten kreivien ja prinssien esimerkkiä. Ainoa oppaani on Jumalan sana ja jos tämä minulle sanoo, että kaikki ajatukset pappien voimasta ja ainoasta, autuuttavasta kirkosta ovat vääriä, mitä muuta minä kaipaan? Mutta minä väitän perättömäksi teidän väitteenne prinssistä. Hän ei ajattele siinä asiassa sillä tavalla kuin te arvelette. Olenhan itse kuullut hänen sanovan, että tosi vapaus ja paavilaisuus eivät sovellu yhteen. Ettekö te milloinkaan ole sitä asiaa miettinyt?"
"Olen kyllä, vaan en milloinkaan ole tullut tuohon johtopäätökseen."
"Ja minä tiedän", lisäsi Galama, "ettei prinssi lausunut tuota kiihtyneenä, vaan että hän oli syvältä ajatellut ja tutkinut asioita; ja voiko kukaan sanoa häntä paavilaiseksi, jos hän uskoo, että paavillisuuden perusajatus on pelkkää orjuutta?"
"Ah, Karel", huokasi Block, "kun te pääsette tuollaisten ajattelijoiden pariin ja kuulette prinssin kaltaisten suurten miesten väitelmiä, ei sovi ihmetellä, että te uskotte häntä ja ihastutte häneen. Minä kadehdin teitä siitä, että teidät on määrätty niin arvokkaasen virkaan. Olen usein öisin maannut mietiskellen, kuinka panisin kaiken kykyni alttiiksi, jos minun olisi suotu tehdä sitä työtä, joka on uskottu teille. Pidän sitä kunnianhimoni korkeimpana päämääränä."
"Jos se on kunniakasta, on se vaarallistakin", vastasi Galama, mielissään toverinsa taitavasta imartelusta. "Joka hetki uhkaa teitä tuhannet vaarat, jokaista teitä lähestyvää ihmistä täytyy teidän katsoa epäluulolla, joka silmänräpäys täytyy teillä olla varalla miekkanne, tikarinne, pistoolinne, ettekä milloinkaan saa väistyä siitä suuresta tehtävästä, johon kerran olette ruvennut."
"En tiedä", sanoi Block, "piileekö puheessanne moite vaiko viittaus. Olen luullakseni aivan tarpeeksi näyttänyt teille, että sekä uskallukseni että taitoni aseitten käytössä pystyvät torjumaan mitä vaaraa hyvänsä."
"Ei, Gerard, te käsitätte varsin väärin sanani", vastasi Galama, "olen viimeinen maailmassa syyttämään teitä pelkuruudesta tai noloudesta, kun kerran Brüsselissä näin niin selvän vastakohdan. Mutta te unohdatte, ettette tunne niitä vaaroja, joista minä puhun, ja koska ne teille ovat tuntemattomat, ette myöskään voi sanoa, pystyttekö niitä torjumaan."
"Te erehdytte, Yonker, jos luulette, ettei minulla ole mitään käsitystä tuosta", vastasi Block. "Enkö minä ole kuljeksinut kaikkialla tässä maassa, kun olin eronnut Pietari Blinkistä ja lähtenyt teitä etsimään? Ja vielä muutakin: Tunnenhan Herman Ruyterin, emissarin, kuten espanjalaiset häntä nimittävät, ja hän on minulle kertonut monta seikkaa, joista ette tekään tiedä mitään."
"Emissari!" huudahti Galama, äkisti ihastuen. "Vai tunnette hänet todellakin? Hänen nimeään ette ole koskaan maininnut. Minkä näköinen hän on? Olen kuullut hänestä paljon puhuttavat, vaan en ole koskaan häntä nähnyt."
"En ole häntä maininnut," vastasi Block, "koska luulin teidän tuntevan hänet; mutta en kykene kertomaan teille, minkä näköinen hän on. Hän on suuri, hartiakas mies, mahdottoman väkevä ja pää täynnä viisautta. Siinä kaikki, mitä voin sanoa. Muuten hän on kaikkien näköinen eikä kenenkään näköinen — karjanajaja, kauppias, kerjäläinen, talonpoika, pappi, joskus nainenkin. Hänen matkimiskykynsä on yhtä suuri kuin hänen rohkeutensa. Sitäpaitsi on hän sangen hyväluontoinen ja suopea ja on monesti henkensä kaupalla suojellut köyhää miestä tai heikkoa naista sortoa ja kovuutta vastaan."
"Ah", huokasi Galama, "hänellä on se etuoikeus, että hän saa elää prinssin omassa seurueessa, joka oli suotu minullekin ainoastaan niin kauan kun hän veljineen oleskeli Ranskassa amiraali Colignyn luona."
"Teidän kai täytyi käyttää senkin seitsemiä keinoja ennenkuin pääsitte prinssin pariin?" kysyi jesuiitta tähdäten yhä läheisemmin päämääräänsä, "sillä minä olen kuullut, että espanjalaisen hovin salatiedustajat alati hiipivät hänen ympärillään."
"Niin", vastasi friisiläinen, "se olikin toisinaan kaikkein vaikeinta, sillä saattoipa olla niinkin, että hänen läheisin ystävänsä kuului hänen vihollistensa joukkoon ja sentähden tuotiin kaikki kirjeet suorastaan joko hänen omaan käteensä tai kreivi Ludvigille."
"Itse hänen sihteerinsäkin, joka kirjoitti vastauksen, oli kenties salainen petturi ja espanjalaisten palkkaama", sanoi jesuiitta miettiväisesti.
"Hänellä ei ollut sihteeriä", vastasi Yonker. "Hän luki kirjeet heti saatuaan ja rupesi kohta kirjoittamaan vastausta; kirjeet sulki hän omalla sinettisormuksellaan."
"Ja tiesittekö aina mitä nuo kirjeet sisälsivät?" kysyi Block.
"En; se olikin parasta, sillä jos olisin joutunut kiinni ja minut olisi viety kidutuslavalle, ei minulta olisi saatu mitään tietoja."
"Mutta kirjeet kuitenkin olisivat menneet teiltä", lausui pappi tutkiskellen.
"Mitäs siitä? Ensiksikin oli niissä käytetty salakirjoitusta ja toiseksi oli joka kaupungilla toinen nimi —"
"Ja onpa miehilläkin välistä toinen nimi", sanoi järeä ääni heidän takanaan.
Molemmat säpsähtivät. — Ovi oli auki ja muutaman askeleen päässä siitä seisoi mies, väljä viitta yllään, huopahattu päässään. Lampun himmeässä valossa ei erottanut hänen kasvonpiirteitään.
"Mitä tuo hävyttömyys merkitsee?" sanoi Yonker ja nousi, otsa rypyssä, nojatuolista, jossa hän istui.
"Toivoakseni ei mikään hävyttömyys, Yonker", vastasi outo, astuen muutaman askeleen lähemmäksi ja ottaen hatun päästään. Molemmat tunsivat heti Hannun. "Tulin vain siinä tarkoituksessa, että ystävällisesti kävisin teitä tervehtimässä", lisäsi hän. "En voinut heti unohtaa entistä hyvää väliämme ja tulen nyt pyytämään anteeksi teiltä kaikkea vääryyttä, jota teille olen tehnyt, ja teiltä niinikään, herra", sanoi hän, kääntyen Blockiin, "ja" — lisäsi hän vitkaan pahanenteisellä äänellä — "luullakseni voin minä antaa hyvitystä siitä, mitä olen tehnyt".
Katse, jonka Hannu loi jesuiittaan, oli sekä vihainen että häijynkurinen. Mutta tämä istui liikahtamatta, toinen käsi pöydällä toisen sormiellessa tikarin päätä. Hän oli kylmän näköinen, ja Hannun katseisiin vastasi hän ylpeän ylenkatseen silmäyksellä. Galama sen sijaan vääntelihe levottomana sinne tänne tuolillaan. Hän ei ilmeisesti tiennyt, mitenkä hän menettelisi uuden tulokkaan suhteen. Mutta Hannu pelasti hänet pian tästä pulasta.
"Niinä parina kolmena viikkona, jotka olen viettänyt poissa, Yonker", sanoi hän, "olen kerännyt muutamia sangen tärkeitä uutisia. Olen kuullut, ettei herra de Treslong eikä teidän iso-enonne olekaan kaatunut Jemmingenin taistelussa. Tässä suhteessa saamme siis iloita. Mutta suokaa anteeksi, Yonker, saanko laskea sisään erään Kerjäläisen, jonka olen ottanut mukaani? Hän on luullakseni teidän molempien ystävä, tai ainakin tuttava —"
"Ai, ai, Hannu, älä sano ystäväksi", virkkoi joku ovelta päin.
"Tässä hän on", sanoi Hannu. "Hän ei siis malttanut odottaa teidän suostumustanne, Yonker. Sitä ette kuitenkaan pane pahaksenne, luulen minä. Tule sisään, Pekka. Se on vain Pietari Blink, hyvät herrat."
Molemmat miehet katsoivat jälleen ovea kohti ja näkivät ihmisolennon, jonka ulkomuoto toisenlaisina aikoina olisi herättänyt yleistä naurua. Olento oli tosin miehen näköinen, mutta eri jäsenten välinen suhde ei ollut aivan tavallinen. Lyhyt, paksu ruumis ja siinä sääret ja käsivarret, joissa olisi ollut mittaa puolta pitemmällekin ruumiille, lyhyt, vahva niska, joka kannatti suurta, pyöreätä päätä, punaiset, pulleat posket, ruskea tukka ja karhea parta — kas siinä ilmiö, jota kerran nähtyään ei voinut helposti unhottaa. Ensi silmäyksellä olisi luullut häntä hyvänsävyiseksi tyhmyriksi; mutta pienet harmaat silmät, jotka vilkkaasti tarkastivat huonetta ja kohta käsittivät kaikki, mitä siinä oli, antoivat paremman todistuksen hänestä. Neljä sanaa riittää lukijalle ilmoittamaan mikä hän oikeastaan oli. Hän oli sangen viekas, levollinen, väkevä ja rohkea. Vaikkei kukaan uskonut mitään erinomaista tuosta paksuposkisesta moukasta, joka istui kapakassa, tyynesti juoden oluttaan, ja laulaen vanhoja ballaadilauluja; vaikka moni nauroi hänen kummalliselle ulkomuodolleen, oli moni kuitenkin saanut tuntea hänen kättensä voimaa, kun hän valitun joukon johtajana yhtä rohkeasti kuin taitavasti toimi jossakin sotayrityksessä — Heilutellen pitkiä käsivarsiaan ja astellen roima-askeleita seisoi hän silmänräpäyksessä Hannun vieressä ja kumarsi syvään Yonkerille.
Kun jesuiitta huomasi Blinkin haamun oven suussa, kävi hän kasvoiltaan tuhkan harmaaksi. Hänen silmissään välähti vihan vimma ja hänen kätensä pusersi rajusti viinipikaria, joka seisoi pöydällä hänen edessään. Hannu, joka oli tarkoin katsellut häntä, hymyili hienosti tuon nähtyään ja katsoi entiseen isäntäänsä, joka ei näyttänyt tietävän mitään. Kun hän jälleen loi silmänsä pappiin, oli tämän mieli tyyntynyt. Hän istui tuolissansa, nojaten taaksepäin, ja katsoi levollisesti äskentulleita.
"Tässä on varmaan jokin erehdys", sanoi hän hitaasti. "Jos tämän miehen nimi on Pietari Blink, ei hän ainakaan ole se Pietari Blink, joka antoi minulle suosituskirjeensä."
"Mutta hän on se Pietari Blink, joka kirjeen on laatinut", sanoi
Hannu, "eikö niin, Yonker?"
"Aivan varmasti", vastasi Karel, Pietaria katellen. "Kuinkas vanha ystäväni Pietari jaksaa? Yhtä uljas ja rohkea kuin ennenkin?"
"Kuten kananpoika kasteessa", vastasi Blink.
"Ja ettekö todella tunne tätä herraa?" kysyi Yonker, kääntyen jesuiittaan päin.
"Varsin hyvin, varsin hyvin", vastasi Pietari ja lisäsi naureskellen: "liiankin hyvin".
"Ehkäpä herra tekee hyvin ja istuu, niin saamme edes nyt tutustua toisiimme", lausui Block, nousten puoleksi ja siirtäen samalla tuoliaan vähän lähemmäksi ovea.
"Minä kiitän teitä", sanoi Hannu tuoden Pietarille tuolia. "Koskei Yonker sano mitään sitä vastaan, niin paina, Pekka, puuta. Minä seison mieluummin. Sillä tavalla pääsemme pikemmin asiamme perille."
Ja hän asetti itsensä niin, että hän voisi estää jokaisen hyökkäyksen, jolla jesuiitta kenties ahdistaisi hänen herraansa.
"Eikö teillä ole ainoatakaan veljeä tai sukulaista, jolla on sama nimi kuin teillä, mestari Blink?" kysyi Block, ikäänkuin hän olisi aikonut alottaa ystävällisen ja hupaisen keskustelun yleisistä asioista.
"Ei", vastasi Blink. "Yksi Pietari vain", ja tarttuen viinikannuun otti hän siitä aika siemauksen.
"Entä jos me vähän virkistäisimme teidän muistianne, mestari — hm — Block?" sanoi Hannu. "Kenties ette enää muista, että olette nähnyt tämän herran Amsterdamin kaupungissa, jossa hän veti teidät maalle eräästä kanavasta, kun teidän vihollisenne, joita teillä varmaankin on suuri joukko, olivat teidät sinne viskanneet. Niinhän sen jutun laita oli, Pietari?"
"Niin aivan, Hannu. Spuyn kanavasta, pyhän Klodvigin sillan läheltä", vastasi Blink ja melasi uuden kulauksen.
"Ja te ette kenties muista, kuinka hän kantoi teidät kuin uitetun sorsan kotiinsa ja holhosi teitä siellä, ettekä kenties muista, kuinka te eräänä päivänä, jolloin olitte jo melkein parantunut, kuulitte tämän herran ja erään hänen ystävänsä, Gerard Bockin, puhelevan Yonker Galamasta. No, Pietari?"
"Aivan oikein, Hannu. Pane jatkoa!" käski Blink.
"Ja kenties olette senkin unohtanut, kuinka te, nähtyänne Pietarin kirjoittavan suosituskirjettä, yön aikana lähditte huoneesta, panetitte hänet sekä Gerardin kiinni ja kirje kädessä riensitte matkoihinne. Onko se oikein, Pietari?"