"Oivallista", sanoi Pietari, pyyhkien suutaan käden selällä. Mutta tarkoittiko tämä sana Hannun kertomusta vai viinikannun sisältöä, sitä emme uskalla ratkaista.
Yonker oli sillä välin äänettömänä ja tarkasti kuunnellut keskustelua. — Hän hengitti raskaasti. — Hänen silmänsä tuijottivat milloin toista, milloin toista puhujaa, milloin jesuiittaa; hän punastui ja vaaleni vuorotellen, kun pahimmat epäluulot, synkät aavistukset tai toivon välähdys siitä, että hän vain uneksi, vuorotellen valtasivat hänen sielunsa. Kun Hannu herkesi puhumasta, katsahti Galama kysyvästi Blockiin, joka istui mukavassa asennossa ja kylmäkiskoisesti katseli noita kahta miestä.
"En tiedä", lausui Block vihdoin, "missä tarkoituksessa te minua hätyytätte kirotuilla kujeillanne, mutta sen vannon, että se Blink, jolta sain suosituskirjeen, oli kokonaan toinen mies kuin tuo viheliäinen viininjuomari, tuo paksupäinen peijakas, joka on sen näköinen kuin hän ei osaisi lukea kolmeen. Minä toivon, ettei Yonker luule minua niin kiittämättömäksi; mutta sallikaa minun, voidakseni paremmin hänelle todistaa viattomuuteni, noutaa tuo kirje, joka on takissani oven pielessä."
Hän nousi ylös. Mutta Hannu astui hänen ja oven väliin, sanoen:
"Älkää nähkö turhaa vaivaa! Sitä tietä ette pääse ulos. Porrasten yläpäässä seisoo Meri-Geusi ja alapäässä toinen ja molemmat lävistävät teidät miekallaan, jos yritätte karkuun. Tällä kertaa olen ollut varovainen. Mutta jätetään toistaiseksi tuo teidän ja Blinkin välinen pikkujuttu, ja otaksutaan että te häntä kohtaan olette ollut jalo ja kiitollinen. Nyt ette pääse menemään, joten siis malttakaa mielenne."
"Niin oikein, Hannu poikaseni. Tässä tulee vähän muutakin", sanoi
Blink, silmäillen tyhjää kannua.
"Valitettavasti", jatkoi Hannu, "ovat teidän tuumanne meidän kummankin suhteen menneet pilalle. Te ette tietänyt, että Pietarilla on yhtä monta ystävää Amsterdamissa kuin teillä Romassa, ja että hänen vanginvartiakseen sattui pääsemään hänen oma orpanansa. Ette myöskään tietänyt, että minulla täällä Brielissä on ystäviä, joitten avulla minä vältin kaikki soturit ja urkkijat, joita te asetitte minua sieppaamaan, kun minut lähetettiin pois. Niinpä me, vastoin teidän luuloanne, pääsimme pakoon, minä Brielistä ja Pietari vankeudesta, ja ryhdyimme yhdessä toimiin paljaastaaksemme teidän vehkeenne."
"Ja toimemme ovat menestyneet, Hannu poikani", riemuitsi Blink, hieroen käsiään.
"Kuulkaa nyt, Yonker", lisäsi Hannu, "mitä muuta olemme saaneet selville; sen jälkeen voitte pitää häntä vieläkin ystävänänne ja ajaa minut pois, jos niin tahdotte. Olen saanut selville seuraavat seikat: kun neiti Agnes ja minä olimme joutuneet kiinni Broodhuysissä, oli tällä pyhällä miehellä pitkä keskustelu inkvisitsionin visitorin kanssa, sillä he kuuluvat kumpainenkin tuohon tunnettuun Jeesuksen tai oikeammin perkeleen veljeskuntaan. Gritta näki heidät keittiönoven avaimenreiästä."
Galama kavahti ylös, kun hän näki jesuiitan jälleen vaalenevan ja heittävän hätäisen silmäyksen ympärilleen. Hän koetti puhua, mutta ääni tyrehtyi hänen kurkkuunsa ja ainoa, minkä hän sai tehdyksi, oli, että hän sieppasi miekkansa, joka seisoi seinän nojalla.
"Istukaa, Yonker", ärähti Blink, painaen hänet takaisin tuolille; "tähän seuraa jatkoa. Nyt on vasta aljettu."
"Vielä olemme saaneet selville, että tuo arvoisa herra, jonka nimi — ohimennen — on isä Sextus", jatkoi Hannu, pitäen tarkoin silmällä jesuiittaa, jonka nähtävästi oli kovin vaikea pysyä tyynenä, "täydellä syyllä luuli, ettei mitään ratsuväkeä ollut tulossa, sillä kun kaikki kaatuneet Geusit oli korjattu pois, nousi hän hevosen selkään ja palasi upseerin kanssa kotiin. Tämä on se mies, Yonker, joka siekaili ja vitkasteli ja tahtoi viivyttää kaikkia toimiamme, kunnes kaikki olisimme joutuneet satimeen. Kun minä kuulin ratsuväen lähestyvän, tarkkasin häntä ja kuulin hänen sanovan: jopa vihdoinkin! Muistatteko sitä, isä?" ja Hannu kohotti päätänsä, katsellen jesuiittaa silmiin.
"Minä väitän valheeksi teidän syytöksenne", lausui viimemainittu äänellä, joka värisi vihan vimmasta; "ne ovat kehnoja, perättömiä soimauksia, ja jos minä en olisi täällä vieras, vaan isäntä, upottaisin tämän tikarin teidän valheelliseen kurkkuunne."
"Kyllä kai siihenkin vielä joudutaan", vastasi Hannu pilkallisesti, "mutta teillä on omallatunnollanne vielä muitakin asioita, joista saatte kärsiä, esim. tuo laivuri, joka henkensä kaupalla pelasti Yonkerin, ja Gritta parka, joka luullakseni tähän aikaan hirtetään."
Karel ryntäsi pystyyn, äärimmilleen kiihtyneenä, mutta, jesuiitan onneksi, Blink vielä kerran painoi hänet istumaan.
"Älkää pilatko meidän peliämme, Yonker", sanoi hän. "Vielä tulee paljon muutakin."
"No toimita se Jumalan tähden pikaisesti, Hannu!" läähätti Galama.
"Jos kaikki on totta, mitä sanotte, on hän jo kyllin syyllinen.
Viekää hän pois ja tehkää hänelle mitä katsotte sopivaksi. Ja Jumala
armahtakoon häntä!"
"Mutta kuulkaa ensin loppuun, Yonker", sanoi Hannu. "Olen saanut selville, että hänen vehkeilynsä oli syynä neidin katoamiseen —"
"Kuinka!" huusi Galama tukehtumaisillaan ja taisteli päästäkseen irti
Blinkin kourista, jotka pidättivät häntä tuolilla.
Vihansa vallassa vaipui hän tuoliinsa takaisin ja katseli vapisten ja leimuavin silmin jesuiittaa, jonka hävytön ja syyllinen katse näytti selvästi toteen Hannun sanat.
"Tuossa se pyhä isä on", huusi Hannu, "se Jeesuksen saarnaaja, joka toi tänne neiti Marian, koska se soveltui hänen suunnitelmiinsa ja toimitti täältä taas pois hänet sekä neiti Agnesin, kun heistä oli hänelle haittaa. Sano, konna, jos toivot edes jotakin armoa, minne olet heidät toimittanut? Minä tiedän, että heidät lähetettiin pois teidän käskystänne. Missä —?"
Kiljuna kajahti huoneessa. Karel katkaisi siteensä ja syöksähti ylös istuimeltaan, kun hän tajusi koko totuuden. Hän kyyristyi ja aikoi karata jesuiitan kimppuun, mutta tämä ei jäänyt sitä odottamaan. Tuossa istuessaan oli hän, näet, ajatellut asemaansa ja tehnyt päätöksensä. Salaman nopeudella kamppasi hän Hannun, niin että tämä keikahti permannolle. Sitten sieppasi hän kynttilän ja survaisi sillä Galamaa vasten silmiä.
"Niihin ei ulotu teidän valtanne", kuului jesuiitan ääni. Huoneessa vallitsi pilkkopimeä ja hämminki. Hannu haparoi ovea ja karjasi ulos: "Ottakaa kiinni hänet!" Häntä kohtasi se Kerjäläinen, joka oli vartioinut oven takana, paljastettu miekka kädessä, ja joka vannoi, ettei kukaan ollut kulkenut hänen ohitseen.
Tällä hetkellä kuului heikko huuto. Sitten avattiin joku akkuna ja kuului kohaus kuin olisi joku korkealta hypännyt maahan.
"Hän on sivuhuoneessa! Hän on poissa! Ottakaa kiinni alhaalla!
Murtakaa ovi!" huudettiin.
"Hiljaa! Minulla on lamppu. Virittäkää se!" kaikui Blinkin ääni.
Kaikki oli hiljaa, kunnes lamppu oli viritetty.
"Missä hän on?" kysyi Galama, tarkastellen huonetta.
"Hän on mennyt tuohon huoneeseen ja sulkenut kummankin oven", sanoi
Hannu, osoittaen ovea, joka vei paroonittaren makuukammioon.
"Minun äitini!" huusi Karel, painaen kädellään otsaansa.
Hän riensi ovelle ja koetti avata sitä, mutta luja salpa teki tyhjäksi hänen yrityksensä ja hän väänteli epätoivoissaan käsiänsä.
"Astukaa syrjään", sanoi Blink, työntäen hänet pois.
Blink nosti jalkansa ja potkaisi ovea lukon alle, niin että se lensi auki. Karel ryntäsi ensimäisenä kamariin äitinsä luo, joka puoleksi polvillaan makasi Kristuksen kuvan edessä.
"Äiti! äiti! Hän on tappanut sinut! Oi Jumala!" voihki Karel.
"Karel, poikani!" kuiskasi paroonitar. "Hän pakeni akkunasta. Mikä nyt on hätänä?"
"Yonker", sanoi Blink, koskettaen Galamaa olkapäähän, "meidän on heti paettava. Sanokaa jäähyväisenne. Hannu, pankaamme pillit pussiin ja sitten — pois."
He perääntyivät ja jättivät lesken yksinään poikansa kanssa. Me heitämme kertomatta heidän välisen kohtauksensa, kun Karel lyhyesti ilmoitti, mitä oli tapahtunut, sekä että hänen täytyi heti lähteä äitinsä luota. Äiti ja poika seisoivat kauan syleillen toinen toistaan. Edellinen ei lausunut sanaakaan, hänen silmistään ei vuotanut ainoatakaan kyyneltä, hän tuijotti maahan, ikäänkuin hän ei enää olisi kyennyt ajattelemaan eikä tekemään mitään. Karel näki hänen tuskansa ja hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan. Hän vaipui polvilleen äitinsä eteen, tarttui hänen käteensä ja rukoili hartaasti Häntä, joka yksinään voi lohduttaa murheellista äidin sydäntä. — Sitten muisti hän vaaranalaisen tilansa ja ajatellen, ettei viipymisestä olisi mitään hyvää, riistäytyi irti.
Hannu ja Pietari olivat sillä välin tehneet matkavalmistuksia.
"Sinun, Pietari, on paras lähteä alas ja koota kaikki aseet, joita Yonker voi käyttää", sanoi Hannu. "Hänen pistoolinsa riippuvat keittiössä takan otsalla. Minä panen nämä kapineet matkalaukkuun."
Blink meni alas ja Hannu sääli tarpeellisimmat vaatteet, ja kaikki rahat ja kalleudet, jotka hän sai käsiinsä, matkalaukkuun.
"Oletko valmis, Hannu?" kysyi Galaman ääni Hannun takaa, "jos nimittäin tahdot antaa minulle anteeksi sen vääryyden, jota olen sinulle tehnyt, ja vielä kerran seurata minua tämän matoisen maailman läpi. Tiedäthän, että taas olen aivan yksinäni."
Hannu kääntyi, tarttui isäntänsä käteen ja suuteli, sitä. Runsaat kyyneleet vierivät hänen poskiaan myöten, ja osoittaen makuukammion ovea lausui hän nyyhkyttäen:
"Kaksikymmentä vuotta takaperin lupasin pitää teistä huolta ja Jumala tietää, että olen koettanut, niin tehdäkin."
"Kaikki on taas hyvin, vanha ystäväni", lausui Galama värisevällä äänellä. "Nyt emme enää erkane toisistamme; mutta paetkaamme nyt ja miettikäämme turvallisemmalla paikalla, mitä on tehtävä."
Tuokiossa he olivat ottaneet mukaansa mitä otettavaa oli, ja astuivat portaita alas. Niiden alapäässä tuli heitä vastaan Blink, jolla oli käsissään pistoolipari, raskas tappara ja äärettömän pitkä kaksin käsin käytettävä miekka. Molemmat viimemainitut aseet olivat Galaman esi-isäin tavaraa ja niitä säilytettiin perheessä pyhinä jäännöksinä. Galama naurahti, kun hän näki nämä hankalat surma-aseet, mutta Blink sanoi:
"Olkaa huoleti, Yonker. Te otatte pistoolit, Hannu miekan, ja minä heilutan tapparaa." — Sitten jakoi hän aseet.
"Mikä tie lienee paras?" kysyi hän sen jälkeen, katsellen tovereitaan.
"Vesiportti on huonoin", sanoi Hannu. "Sextus on varoittanut heitä siellä ja on luultavasti lähtenyt Pitkää porttia kohti. Ehkäpä Rantakadun portti on paras. He ovatkin täällä heti paikalla."
Kaikki hyväksyivät tämän neuvon ja kohta jättivät nuo viisi miestä (kaksi Meri-Geusiä siihen luettuna) talon, kukin pistooli kädessä ja miekka toisessa, ja Pietari asteli uljaasti joukossa tapparoineen.
Kuten ennen on mainittu, sijaitsi paroonittaren talo n.s. Märlandt-kanavan varrella. Vähän matkaa siitä juoksi toinen Kaji-niminen kanava itäiseen suuntaan ja yhtyi vallikaivantoon, joka ympäröi kaupungin varustuksia. Kajin keskikohdalta kiemurteli polku erään puiston kautta Kajiportille, josta harvoin kuljettiin ja jolla ei ollut vartioita kuin sota-aikoina. Tätä porttia kohden juoksivat nuo viisi Kerjäläistä.
Näytti kuitenkin siltä kuin olisi heidän läsnäolonsa tullut kaupungilla tiedoksi. Vesiporiin lähellä olevasta vahtimajasta kuului huutoa kun heidän nähtiin astuvan kanavan poikki vievää kapeaa puusiltaa. Muutamia laukauksia paukahti, kuitenkaan osumatta kehenkään ja viisi kuusi sotamiestä riensi ajamaan heitä takaa.
"Tällä tavalla he eivät saa meitä kiinni", sanoi Hannu, joka oli viimeinen joukossa. Hän työnsi miekkansa sillan kylkeen ja sysäsi tämän menemään melkein toiseen rantaan asti — sillan toisessa päässä oli nimittäin saranat.
"Joutukaa!" hän huusi. "Koppestock venheineen odottaa meitä. Koko kaupunki on kohtikään kintereillämme."
Ennen pitkää ehtivät he Kaji-portille, jonka vahtijoukko — noin kymmenkunta miestä — oli laukaukset kuultuaan tullut ulos, tietämättä mitä oli tekeillä. Portti itse oli rakettu eräälle varustukselle, joka kolmikulmaisen saaren tapaisena seisoi kaivannossa. Puusillat yhdistivät sen toiselta puolen kaupunkiin, toiselta maakuntaan. Ennenkuin vahtimiehet vielä aavistivatkaan, keiden kanssa he olivat joutuneet tekemisiin, hyökkäsivät Kerjäläiset, Blink etupäässä, heidän kimppuunsa. Kirvestään heiluttaen tunki hän vihollisten läpi ja löi yhden heistä kuoliaaksi. Hyökkäystään uudistamatta riensi hän kiireesti portin luo, joka oli vailla vartioita, ja hänen tapparastaan satoi ankaria iskuja, kuin rakeita, portin rautalukkoon. Se särkyi pirstaleiksi ja hän juoksi ulos. Mutta siellä oli uusi työ hänen edessään. Vipusilta oli nostettu ylös ja sen ketjut kiinnitetty toisella lukolla. Hänen takaansa kuului huutoa. Hän katsahti sinnepäin ja näki neljän toverinsa kiitävän avattua porttia kohti, samalla kun toisesta sillanpäästä kiilsivät vihollisten monilukuiset kypärät.
"Tänne, Hannu! Lyö rikki tuo lukko ja jätä loput minun toimekseni", huusi hän.
Hannu riensi portin kautta paikalle ja kohta kumahti kirveen iskuja lukkoon.
"Kyllä minä teidät opetan", nauroi Blink itsekseen. "Pippuri ja suola, se on heille kelpo-ruokaa."
Laskettuaan kolme toveriaan portista sisään, veti hän tämän kiinni ja avasi pienen neliskulmaisen aukon, josta portinvartian oli tapana puhella ulkopuolella olevien kanssa. Sitten otti hän pistoolinsa, pisti sen aukosta ulos, tähtäsi ja ampui.
Etumaisin sotamies, joka oli jo ehtinyt tähän päähän siltaa, horjui ja kaatui. Hänen toverinsa parahtivat ja väistyivät taaksepäin, kun eivät olleet odottaneet tuollaista vastaanottoa.
"Eteenpäin, te pelkurit", kuului jesuiitan ääni. "Ottakaa kiinni nuo miehet ja teidän palkkanne on oleva suuri."
Tuskin sai hän sanotuksi tämän, kun toinen laukaus löi hänet maahan.
Samalla hetkellä mätkähti silta raskaasti alas.
"Eläköön Geusit!" huusi Blink, laukaisi umpimähkään pistoolinsa kolmannen kerran heidän parveensa ja seurasi tovereitaan sillan yli.
Sotamiehet ryntäsivät heidän jälkeensä, mutta turhaan. Pimeän vuoksi ei saatu ainoatakaan kiinni ja Geusit puolestaan olivat vikkelät ja viekkaat.
Puoli tuntia sen jälkeen souti kuusi miestä venettä Maasvirran poikki.
"Ettekö pelkää kuljettaa meitä joen ylitse, Jaakko?" kysyi Hannu soutomieheltä.
"Minä kuljetan ketä hyvänsä, Hannu, vaikka paholaistakin, jos hän viitsii istua venheeseeni", vastasi airomies. "Mutta älkää puhuko niin äänekkäästi, he voivat kuulla meitä. Ei sen vuoksi, että pelkään, mutta kenties te pelkäätte."
"Eihän teillä, Yonker, ole mitään sitä vastaan, että joksikin aikaa rupeatte merimieheksi?" kysyi Hannu onnettomalta aatelismieheltä, joka istui hänen vieressään vaieten, ajatuksiin vaipuneena. "Te ette ole missään niin vapaa kuin merellä ja niin kauan kuin jesuiitta on hengissä, ette saa elävää rauhaa."
"Kenenkä laivalle aijot minut viedä?" kysyi Galama lyhyesti.
"Sonoyn laivalle, kunnes olette ottanut oman laivan itsellenne", vastasi Hannu.
Galama nyökäytti päätään.
"Vie minut, minne tahdot", lausui hän haluttomalla äänellä. "Minä jätän kotimaani hyvästi, sillä minulta on mennyt kaikki — kaikki."
Ja hänen päänsä painui alas hänen rinnalleen.
"Totta kai te joskus palaatte, Hannu?" kysyi soutomies.
"Palaamme varmasti", vastasi Hannu, "ja valloitamme kaupungin."
"Se on oikein", arveli toinen. "Minä autan teitä siinä työssä."
He nauroivat molemmat kerskaavalle puheelleen, sillä he eivät voineet uskoa, että se aivan pian toteutuisi.
XXII
Kerjäläisten tapoja.
Äskeisistä tapauksista oli kulunut puoli neljättä vuotta, kun pienehkö fregatti, joka nähtävästi tuli Hollannin rannalta, purjeet levällään kulki Englannin etelä-rannikkoa kohti. Oltiin loppupuolella maaliskuuta v. 1572. Ankara ja kylmä pohjoistuuli, joka tavan takaa vihmoi rankkaa raesadetta synkistä pilvistä, puhalsi purjeet pullolleen, ja laiva lasketti vinhasti aaltojen halki. Se oli sievä, eikä aivan suuri alus, joka kuljetti noin parikymmentä kanuunaa ja kuului purjeista päättäen kaapparilaivoihin, joita siihen aikaan vilisi merellä.
Ellei oteta lukuun perämiestä ja aluksen hoitamiseen tarvittavaa väkeä, oli laivankansi miltei tyhjä, kun ankaran työn tuottama väsymys sekä pakkanen olivat pakottaneet väen vetäytymään laivan sisäosiin. Nuori, viidenkolmatta vuotias mies, jonka puoleksi sotilas-, puoleksi merimiespuku ilmaisi upseerin arvoa, asteli, kädet viitan taskuissa ja huopahattu silmillä, edes takaisin etukannella. Hän loi toisinaan silmänsä purjeisiin ja laivan kulkuun, teki perämiehelle muutaman huomautuksen ja jatkoi sitten astuntaansa.
Vaikea olisi ollut tuosta kookkaasta, vankasta vartalosta, pitkästä parrasta ja päivettyneistä kasvoista tuntea sankarimme Karel Galaman solakoita jäseniä ja nuorukaismuotoa. Mutta hänen ennestäänkin lujat jäsenensä olivat vaurastuneet kolmivuotisen merielämän vaivoissa ja hänen ennen niin hieno, valkoinen ihonsa oli ahavoittunut tuulissa ja paahtunut tummanruskeaksi päivänpaisteessa; tämä ei kuitenkaan miestä pilannut, sillä jos hänen ulkomuotonsa ennen oli kiihkeän nuorukaisen, oli nuorukaisesta nyt varttunut vakava, toimelias ja aatteleva mies. Hänen kasvoistaan ei ollut ensinkään hävinnyt niiden ylpeä käskijäkatse, mutta synkkä murhe, salainen tuska, joka kalvoi hänen sydänjuuriaan, varjosti niitä.
Oli ilta, ja aurinko, joka päivällä vain tuolloin tällöin oli pilkahtanut pilvistä, ilmestyi nyt koko loistossaan, kun sen eronhetki oli tullut. Yonker katseli tuokion aikaa tuota juhlallisen ihanaa näkyä, ja sanoi sitten itsekseen:
"Kuinka usein nähnen vielä tuon auringon nousevan ja laskevan, ennenkuin siihen rauhan majaan saavun, missä kyyneliä ja suruja ei ole olemassa."
"Siihen ei kulu kovin pitkää aikaa, Yonker", lausui hänen takanaan ääni, jonka hän tunsi Hannun omaksi, "jos tällaista elämää kauan kestää. Sillä, totta kerjuuvalani, ei meillä enää ole muonaa kuin kahdeksi päiväksi, ja tuosta näytteestä voitte päättää minkälaista se on."
Ja Hannu, joka istui ratsasreisin eräällä kanuunalla, ojensi toisella kädellään raa'an, viheliäisen sillin puoliskon herrallensa. Toisessa kädessään oli hänellä homehtunut leipäpalanen.
"Se on sinun oma syysi, Hannu", vastasi Yonker. "Miksi et ottanut enemmän appeita Vieringiläisiltä? Olisit saanut laivan puolilleen, ellet olisi lähtenyt käpälämäkeen pienen talonpoikaparven edestä."
"Talonpoikaparven!" huusi Hannu. "He saattoivat hyvin olla sellaisia, mutta heillä on oma taistelutapansa, joka ei suinkaan ole kehnoimpia; te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että viime kahakassa tuhottiin kahdeksantoista meikäläistä ja minä olin vähällä mennä samaa menoa. Tommi, poikaparka, ja minä ajoimme parast'aikaa julman suurta sikaa. Se oli kauhea elukka ja riehui kuin riivattu, niin että minä, joka pahaksi onneksi pidin sitä takajaloista kiinni, yhtäkkiä lensin selälleni. Pidä kiinni, Tommi, huusin minä; mutta Tommi joutui ahtaammalle kuin minä, sillä samalla hetkellä tuli sian omistaja, hirveä heinähanko kädessä, ja aikoi juuri antaa minun maistaa sen sakaroista, kun livahdin kumoon ja hanko lensi sian pakaraan. Elukka päästi pahan porun, Tommi joutui sen alle eikä ehtinyt nousta, ennenkuin talonpoika jo teki lopun hänestä. Siitä otin minä oppia ja potkasin pakoon, minkä käpälistäni pääsi, sillä minä näin suuren joukon heinähankoja lähestyvän enkä malttanut jäädä niitä odottamaan."
"Minä toivon, että Doverin edustalla olevilta laivoilta liikenee meillekin muonaa", sanoi Galama, joka tuskin oli kuunnellut palvelijansa kertomusta, "muuten me todella olemme pahemmassa kuin pulassa. Mitä arvelee väki alhaalla?"
"He eivät huoli mistään, niinkauan kuin heillä on syötävää ja juotavaa, mutta kun se on loppunut, kääntyvät he meitä vastaan", sanoi Hannu. "He ovat jo raivoissaan siitä, ettemme kaapanneet noita kalavenheitä, jotka kulkivat meidän ohitsemme."
"Voi heitä mielettömiä!" huudahti Galama. "Se huone, jossa eripuraisuus vallitsee, ei voi pysyä pystyssä. He ärsyttävät koko maailman meitä vastaan ja saavat ystävämme suuttumaan meihin yhtä paljon kuin vihollisemmekin. Kuinka vähän he käsittävät minkä puolesta he sotivat."
"Ja kuinka vähän he noudattavat sitä uskontoa, jota he ovat puolustavinaan," lausui ääni hänen takanaan.
"Niin, mestari Barends", sanoi Galama, kääntyen puhujaan, "ja siinäpä lieneekin syy, miksi meidän asiamme menestyy niin huonosti".
Se oli todellakin sama saarnamies, jonka viimeksi olemme nähneet van Alphenin ladossa Brielissä. Hän oli varsin omituisella tavalla sattunut yhteen Galaman kanssa. Tämä oli Hannun, Blinkin ja muitten Geusien seurassa, Brielistä paettuaan, lähtenyt Diedrich Sonoyn laivalle, hänen, joka silloin oli Meri-Geusein amiraali. Jonkun aikaa täällä palveltuaan sai hän omaan haltuunsa erään aluksen, jonka hän itse oli kaapannut, ja kunnon väkeä hankittuaan rupesi hän kuljettamaan pientä kuusikanuunaista kaappari-laivaa: Koska hän vielä oli kiihtynyt Brielin tapauksista, kävi pitkäveteinen risteileminen laivaston takana pian hänelle ikäväksi ja hän sai luvan kierrellä vesiä omin päinsä. Ja nyt alotti hän hurjan uskalikon vaarallisen elämän, johon hän ainoastaan silloisessa sielun tilassaan saattoi tarttua. Näytti siltä kuin olisi hän unohtanut Agnesin kaikki neuvot; hän näytti äärimmäisen epätoivon vallassa, johon hänen kova onnensa oli syypää (kerran Brielissä käydessään oli hän, näet, saanut kuulla, että hänen äitinsä puoli vuotta hänen lähtönsä jälkeen oli kuollut sydämen-suruun) heittäneen sikseen kaikki hyvät päätökset, jotka hän oli tautivuoteellaan tehnyt ja rukouksissaan usein toistanut. Harvoin kului päivä ilman raivokasta ottelua. Joko pujahti hän öiseen aikaan johonkin satamaan ja ryntäsi espanjalaisen kauppa-aluksen kimppuun, joka oli mennyt ankkuriin siellä eikä aavistanut mitään pahaa, tai vei hän miehensä maalle jonkun pikkukaupungin luo, jonka hän tiesi suosivan espanjalaisia, hyökkäsi äkkiä sen päälle ja lähti, ryöstettyään siellä, yhtä nopeasti tiehensä kuin oli tullutkin, jättäen asukkaat hämmästyksen valtaan.
Kun hän eräänä iltana marssi väkineen joenpengertä pitkin tällaisissa asioissa, huomasi hän miehen, joka makasi poikkipuolin tiellä. Salalyhdyn valossa nähtiin että tämä oli keski-ikäinen mies, jonka päässä oli verta vuotava haava ja joka siitä syystä oli mennyt tainnoksiin. Karel oli tuntevinaan hänen kasvonsa, jotka muistuttivat erästä Brüsselin saarnaajaa, ja käski miestensä nostaa haavoitetun maasta ja saattaa hänet laivaan. Huolellinen hoito sai saarnaajan jälleen toipumaan. Kun hän sitten joutui Galaman kanssa puheisiin, tuli pian ilmi, että hän tarkoin tunsi molemmat tytöt ja että hänellä oli heidän vangitsemisestaan paljon enemmän kertomista murheelliselle nuorukaiselle kuin kellään muulla. Vaikuttivatpa hurskaan miehen lohduttavat sanat paljon hyvääkin Yonkerin mieleen. Hänen entiset tunteensa elpyivät, hänen entiset päätöksensä palasivat hänen mieleensä uudella voimalla ja hän aikoi ne aina pitää.
Hän pyysi Barendsia jäämään laivalle, johon tämä mielellään suostuikin, koska hän luuli voivansa vaikuttaa paljon hyvää laivaväkeen ja myöskin koska Hollannin manner siihen aikaan poltti hänen jalkojaan. Hän oli, näet, kolme kertaa töin tuskin välttänyt kuoleman. Hänen kehoituksestaan luopui Galama ryöstöretkistään ja liittyi jälleen laivastoon. Vähän ajan kuluttua käski Treslong hänen ja Barendsin siirtyä hänen laivaansa, kun hänen alipäällikkönsä oli kaatunut, ja niinpä me nyt tapaamme heidät yhdessä. Laivaväki rakasti molempia: Galamaa hänen merimiestaitonsa ja uskalluksensa vuoksi ja Barendsia hänen ihmisrakkautensa ja lempeytensä ja etenkin hänen lääketaitonsa tähden, jota hän oli oppinut monissa vaiheissaan ja jonka avulla hänen usein onnistui vaikuttaa sellaisiin sydämiin, jotka muuten olivat paatuneita.
"En voi muuta kuin surkutella sitä seikkaa", jatkoi Barends, "että he kaiken urhoollisuutensa ohessa ovat tuskin rahtuakaan paremmat kuin ne, joita vastaan he sotivat. Nimi on ainoana erotuksena."
"Mestari Barends", sanoi Hannu nöyrästi, pureksien pientä kalaansa, "kuten tiedätte, on moni meistä kärsinyt sellaista, josta muut eivät tiedä mitään, eikä tässä laivassa ole ainoatakaan, joka ei selvästi ymmärrä, että hänen on taisteltava sellaisia vastaan, jotka sortavat vapauttamme, riistävät meiltä vaivalla saadut rahamme j.n.e. Paitsi sitä tulee teidän muistaa, että espanjalaiset ja papit ovat meille useimmille tehneet julmaa vääryyttä ja tuottaneet mitä hirmuisimpia kärsimyksiä, eikä teidän siis sovi ihmetellä että olemme melkein puolihulluja, kun saamme heidät kynsiimme. Kuka leikkasi Gerritiltä korvat ja nenän? ja kuka repi soutomieheltä kielen suusta, ettei hän enää voi kuin vinkua? Nuo eivät ole leikin asioita!"
"Voi, Hannu, olisi hauskaa kuulla sinun joskus puhuvan heistä säälien niinkuin eksyneistä lampaista", sanoi Barends.
"Hekö eksyneitä lampaita!" huusi Hannu hurjistuneen näköisenä. "Susia, verta janoavia susia he ovat, mestari Barends. Minä en tiedä, mitä te olette kokenut, mutta minä en voi puhua heistä lempeämmin"!
"Ja kuitenkin tulee heitä enemmän surkutella kuin vihata", vastasi saarnaaja. "Te tiedätte, että minäkin aikoinani olin pappi. Vaimoni ja lapseni surmasivat he minulta kääntymiseni jälkeen ja itsekin sain kokea kovaa."
"Olenpa minäkin kärsinyt", sanoi Hannu ja hänen kasvonsa synkistyivät. Molemmat miehet näyttivät epäileviltä. "Te tietysti ette tunne sitä asiaa", jatkoi hän, "enkä minä mielelläni puhukaan siitä, sillä joka kerta, kun sitä ajattelen, alkaa vereni kiehua, vaikka siitä jo on kulunut noin kaksikymmentä vuotta. Silloin minä, Yonker, olin kahdeksantoista vuoden vanha. Olin noviisina Brüsselissä, kun eräänä päivänä äitini, sisareni ja vanhempi veljeni pantiin kiinni. Naiset pistettiin vankeuteen, mutta veljeäni, joka oli miesten parhaita, kiusattiin ensin kidutuslavalla ja sitten hänet hukutettiin vesiammeeseen, kun hän ei voinut seisoa jaloillaan eikä kyennyt kävelemään mestauspaikalle. Mutta mitä he olivat tehneet? Ei mitään muuta kuin että he viikon päiviksi antoivat Evert Hagelille, saarnamiehelle, suojaa talossaan."
"Evert Hagel!" huusi Barends iloisesti; "hän oli minun opettajani.
Olen usein kuullut hänen sanovan, että hän matkoillaan välistä tapasi
hyviä ihmisiä, jotka antoivat hänelle suojaa, vaaroista huolimatta.
Odottakaa, oliko veljenne nimi Jaakko Everink?"
"Oli", sanoi Hannu, katsellen kummastuneena puhujaa. "Kuinka te sen tiedätte?"
"Hagel kertoi minulle usein hänestä", vastasi Barends. "Veljenne oli varmaankin hyvä mies, sillä Hagel puhui aina rakkaudella hänestä."
"Niin olikin", sanoi Hannu alakuloisesti. "Hän oli hyvän joukon minua parempi. Mitä Hagel hänestä sanoi?"
Barends kertoi, mitä hän tiesi, ja sai sekä Hannusta että hänen isännästään tarkat kuulijat.
"Ah", sanoi Hannu, kun hetken aikaa oltiin ääneti, "siitä jouduin niin toivottomaksi, että pakenin pappien luota, ja teidän isänne, parooni, antoi minulle rahaa lähteäkseni Saksaan ja otti minut sitten palvelukseensa. Ja mitä voin minä nyt muuta tehdä kuin kostaa noille papeille, noille verikoirille, veljeni ja äitini kuoleman?"
"Hannu!" lausui saarnaaja, laskien kätensä toisen olkapäälle. "Tiedätkö, mikä veljesi viimeinen sana oli? — isä, anna heille anteeksi, he eivät tiedä, mitä he tekevät."
Samassa eräs merimies ilmoitti Galamalle, että Treslong halusi häntä puhutella. Hän jätti siis Hannun ja Barendsin ja astui alas kajuuttaan. Tämä oli pienehkö suoja; sen koko kalustona oli pöytä, pari tuolia, kamiini, kolme neljä kirstua ja riippumatto, jossa laivan kapteeni Blois de Treslong makasi, toinen jalka rentonaan lattialla. Maata pannessaan hän nähtävästi oli katsonut riisumista turhaksi vaivaksi, sillä hänellä oli haarniska yllään; miekka, kypärä sekä pistoolipari oli heitetty pöydälle.
"Mikä tuuli nyt on, Yonker?" kysyi Treslong, kohottaen päätään ja tervehtien Galamaa.
"Pohjois-koillinen, vieläpä kovakin", oli vastaus.
"Luuletteko, että me huomenaamulla saavutamme laivaston?"
"Me saavumme vielä tänä yönä Hargate Sandsiin, jos kaikki käy hyvin", vastasi Galama. "Mutta tiedättekö varmaan, etteivät he jo ole purjehtineet pois?"
"Jos niin on, joudumme varsin ahtaalle", sanoi Treslong, nousten istualle riippumatossaan; "mistä siinä tapauksessa saamme ruoka- ja ampuma-varoja? Mutta minä en ymmärrä mitään syytä, minkä vuoksi he lähtisivät pois, ellei espanjalainen laivasto olisi hyökännyt heidän kimppuunsa, eivätkä he silloinkaan olisi peräytyneet taistelematta."
"Se ei kuitenkaan ole niin mahdotonta kuin te luulette, herra", vastasi Galama, "sillä kuningatar Elisabeth on viimeaikoina käynyt varsin nurjamieliseksi meitä Kerjäläisiä kohtaan. Hän huomaa, luullakseni, että hänellä voi olla enemmän hyötyä herttuasta ja kuninkaasta kuin prinssistä ja hänen liittolaisistaan. Jos asiaa katsotaankin vain valtiolliselta kannalta, ei tarvitse epäilläkään, ettei hän voita mitään suojelemalla halveksittuja merikerjäläisiä ynnä heidän paria kymmentä laivaansa Espanjan koko kansaa ja merivoimaa vastaan."
"Mitä vahinkoa siitä on Elisabethille, jos meidän vähäinen laivastomme on Doverin äärellä tai suistaa Thamesin suuhun?" sanoi Treslong, hypäten vuoteeltaan ja sovitellen haarniskaansa. "Me emme tee mitään haittaa hänen laivoilleen ja maksamme rehellisesti, mitä otamme. En myöskään luule, että hänen neuvonantajansa Sir William Cecil on meihin suuttunut. Viime kuussa oli Alban ja kuningattaren väli vielä riitainen, mutta tuo saakelin jää estää meitä saamasta tietoja, niin että he voivat olla jo ystävyksiä, vaikka me emme tiedä mitään."
"Vaikkeivät olisikaan ystäviä", vastasi Galama, "pelkään kuitenkin suuresti, ettei hän enää kauvan suo meille salaista suojelustaan. Luuletteko, että Filip kuningas sallii Elisabethin suojata katkerimpia vihollisiaan, niin ettei hän ollenkaan kieltäisi eikä uhkaisi häntä? Me emme tee Englannille minkäänlaista kiusaa, mutta kuningatar Bess on viisas eikä alota sotaa meidän tähtemme, meidän, jotka todella olemme kerjäläisiä emmekä tuota hänelle voittoa äyrinkään edestä."
Kun he hetken vielä olivat puhelleet asioista, jotka eivät huvittane lukijaa, lausui Treslong:
"Minä olen tarpeeksi levännyt ja teidän sopii nyt ruveta pitkällenne. Herätän teidät, kun laivasto taikka ranta tulee näkyviin. Älkää inttäkö vastaan. Minä käsken teitä; te näytätte niin väsyneeltä ja levottomalta. Kielloistanne huolimatta voin arvostella kasvojanne paremmin kuin te itse. Nukahtakaa hetkinen, niin olette sievä ja kaunis, kun saavumme amiraali Lumein luokse, ettekä näytä sellaiselta kuin nääntynyt lammas."
Koska Yonker tiesi, ettei kapteenia auttanut vastustella, meni hän omaan kajuuttaansa ja heittäytyi riippumattoon, jossa hän pian uupui sikeään uneen, vaikka hän oli vakuuttanut, ettei hän ensinkään ollut väsyksissä.
Treslong pani pistoolit vyöhönsä, ripusti miekan kupeilleen ja meni laivankannelle. — Pilvet olivat hajonneet; kirkkaalta taivaanlaelta vilkkui tuhansittain tähtiä.
XXIII
Toivoton tila.
Vaaleanharmaa juova itäisellä taivaanrannalla oli tuskin ilmoittanut uuden päivän koittoa ja vilpas aamutuuli hajotteli vielä sumua, joka kattoi kaikki vedet, kun Yonker, virkistyneenä unesta, jota hän viime aikoina oli varsin vähän nauttinut, lähti kajuutastaan laivankannelle. Hän jäi hetkeksi ihailemaan näkyä, joka kohtasi hänen silmiään. Nousevan auringon säteet välähtelivät veden pinnalta, joka nyt jo oli täydelleen tyyntynyt, ja kirkastivat etäältä Englannin valkoiset rantakalliot. Pari pientä kalavenettä saapui maalta päin ja kalastajat tervehtivät toisiaan iloisilla huudoilla. Hänen oikealla puolellaan leveni auringon paisteessa kimalteleva meri niin laajalle kuin silmä kannatti; vasemmalla puolellaan näki hän noin kaksikymmentä laivaa, jotka enimmäkseen olivat pientä kokoa; ainoakaan ei ollut suurempi kuin se laiva, jolla hän itse purjehti. Tämä oli Merikerjäläisten laivasto, espanjalaisten kauppiasten kammo ja Ranskan sekä Englannin alituinen pelon ja epäluulon aihe. Silmäillessään omaan laivaansa, huomasi hän, että sen kaikki purjeet olivat käärityt ja että se oli ankkuroitu. Osa väestä työnsi parhaillaan venettä vesille; joku aikoi siis lähteä laivasta. Samalla saapui Treslong hänen viereensä ja lausui kummastuneena:
"Kuinka, Yonker, ettekö vielä ole valmis? Joutukaa! Me lähdemme amiraalin luokse."
"Minua haluttaisi olla tulematta", vastasi Galama. "Minä en menesty siellä. Te tiedätte hyvin, että minä melkein joka asiassa olen toista mieltä kuin kreivi Lumei de la Marck, ja sentähden meidän välimme ei ole aivan hyvä."
"Olkoon niin", sanoi Treslong, "mutta teillä ei kuitenkaan ole minkäänlaista syytä olla osoittamatta hänelle kunnioitustanne. Minunkin mielipiteeni ovat monessa kohden vastakkaiset hänen mielipiteilleen, mutta hän on kuitenkin vielä taitava ja urhoollinen amiraali ja minä puolestani aina ihailen häntä."
"Hänen rohkeutensa on peräisin huonosta lähteestä, herra", sanoi Karel. "Te näette nuo miehet, jotka tuolla tekevät raskasta työtä; jokainen heistä voisi, jos olisi kreiviksi syntynyt ja kasvanut, saada aikaan saman kuin hänkin. Hän ei taistele sitä varten, että hän vapahtaisi kansalaisemme paavin ikeestä, vaan toimii pelkästä koston- ja ryöstön halusta. Minä inhoan yhtä paljon hänen periaatteitaan kuin hänen veristä menettelytapaansa, ja jos te vaatimalla vaaditte minua häntä seuraamaan, sanon edeltäpäin, että pelkäämättä korotan ääneni teidän hankkeitanne vastaan; sillä jos Enkhuizenin kurjat asukkaat joutuvat hänen armoilleen, saavat Meri-Geusit ja Oranian prinssi, jonka puolesta me sodimme, osakseen heidän ikuisen vihansa ja kirouksensa."
"Te ajattelette maailmaa liian synkeäksi", vastasi Treslong. "Mahdollista on, että de la Marck meistä näyttää enemmän merirosvolta kuin maansa ystävältä, mutta epäilemättä on hän saattanut vainolaisillemme paljon vauriota. Eikä hän suinkaan ole ainoa määrääjä laivastossamme. Meillä on myöskin de Ryk, Brandt ja van Haren; jos nämä kannattavat minun mielipiteitäni, ei hän uskalla tehdä oman tahtonsa mukaan. Hän tuntee minut ja pelkää minua, sillä hän tietää, että minä yhdellä sanalla saan prinssin ottamaan häneltä viran pois. Tulkaa, Yonker. Me saatamme nytkin jollakin tavalla suojella maamme vapautta." Ja hän taputti ystävällisesti toista olkapäälle.
Mutta Galaman kolkot ajatukset eivät aivan helpolla haihtuneet. Hän pudisti surullisesti päätään ja sanoi:
"Ainoastaan sen vuoksi, että te käskette, Seigneur. Minä pelkään melkein, että se aika on mennyt ohi, jolloin voimme jotakin tehdä maamme hyväksi. Asiain tila käy yhä huonommaksi eikä kansalla ole halua vastustaa Alban ilkeimpiäkään töitä."
Treslong kääntyi menemään. Hän tahtoi nähtävästi puolestansa karkoittaa samoja tunteita, jotka olivat päässeet valloille Galamassa ja vainosivat häntä itseäänkin. Hän poistui laivan keskiosaan sanoen hiljaisella äänellä, ikäänkuin hän olisi Yonkerin sanoissa nähnyt pelkkää mielikuvitusta:
"Olkoon, kuten itse haluatte. Minä en käske teitä; mutta minä otan Hannun mukaani. Hän on kelpo poika. Hän voi palatessaan tuoda käskyjä ja ampumavaroja. Hyvästi siis hetkeksi!"
Sitten astui hän venheeseen ja soudatti itsensä sekä Hannun amiraalilaivalle, joka näkyi etäältä.
Valitettavasti oli Galamalla täysi syy surullisiin mietteisiinsä maansa tilasta. Niinä vuosina, jotka hän oli kuluttanut vesillä ja kaapannut aluksia, oli se käynyt yhä huonommaksi ja toivorikkainkin alkoi epäillä asiain onnellista päätöstä.
Vähän aikaa kreivi Ludvigin tappion jälkeen päätti Oranian prinssi itse astua sotatantereelle. Hänen veljensä oli vastoin hänen tahtoaan ryhtynyt taisteluun Alban kanssa. Vahinko ei masentanut häntä, päinvastoin se karaisi hänen uskallustaan. Hänen tiluksensa ja tulonsa Hollannissa otettiin takavarikkoon. Hänen saksalaiset maatilansa, hopeakalunsa ja vanhat sukutavaransa olivat ainoat, jotka hänelle jäivät. Eläen vieraalla maalla milloin minkin saksalaisruhtinaan armoilla, täytyi prinssin hankkeittensa suhteen menetellä kesti-isäntiensä kärsivällisyyden mukaan. Mitä raskaammin hirmuhallituksen ies rasitti hänen kansalaisiaan, sitä innokkaammin hän vehkeili heidän edukseen, mutta samassa määrin laimeni ruhtinasten ystävyys. Melkein kaikkialla neuvottiin häntä pysymään alallaan, useimmat kielsivät häneltä rahallisen apunsa ja kaikki moittivat hänen isänmaallisia harrastuksiaan hulluiksi ja hurjamaisiksi.
"Mutta Jumalan avulla minä tulen toimeen ilman heitäkin", sanoi prinssi.
Hän pani pantiksi hopeakalunsa, kalliit tavaransa, vieläpä vaatteensakin. Läheltä ja kaukaa koetti hän saada kokoon rahaa. Maakuntain hallitsijana hän jakeli kaappari-kirjoja Geuseille, jotka sieppasivat hänelle monen kelpo saaliin.
Sillä välin kielsi Saksan keisari, vaikka hän ei paheksinut alankomaalaisten hankkeita, prinssiä palkkaamasta väkeä hänen alueiltaan. Nytpä prinssi julkaisi avonaisen puolustuskirjan, jossa hän esitti tekojensa syyt ja perustuksen sekä julisti samalla sodan Alballe, "Hollannin viholliselle, sen vapauden ja onnen sortajalle." Kolme kuukautta veljensä vahingon jälkeen hän äkkiä erinomaisen taitavasti vei kaksikymmentä tuhatta miestä Maas-virran yli.
Koko kansa makasi polvillaan, itkien, rukoillen ja väristen pelosta. Jos prinssin onnistuisi lyödä Alban joukot, oli kansa valmis nostamaan kapinan ja ravistamaan niskoiltaan vihatun ikeen. Mutta ylhäällä oli päätetty toisin. Alba, joka tiesi, ettei Vilhelm rahan puutteen vuoksi voinut pitää joukkojaan koossa, vältti kaikin tavoin taistelua ja asettui sellaisiin paikkoihin, jotka näyttivät mahdottomilta valloittaa. Tämän lisäksi sateiset säät, vedentulvat, taudit ja nälkä tuottivat paljon vahinkoa liittolaisille. Kuukauden kuluttua prinssillä ei ollut muuta keinoa kuin hajoittaa joukkonsa ja heittää kotimaansa. Veljensä kanssa hän lähti Ranskaan. Alban herttua palasi riemusaatossa pääkaupunkiin ja pystytti itselleen kuvapatsaan Antverpeniin verettömän voittonsa muistoksi. [Se kuvasi Albaa, joka jaloillaan tallasi kapinan ja harhauskon hirviöitä, ja päällekirjoituksena oli: "Alba, parhaimman kuninkaan uskollisin palvelija, on kapinan kukistanut, kapinoitsijat karkoittanut, uskonnon pelastanut, oikeutta harjoittanut ja rauhan maassa rakentanut." (Kääntäjän muist.)]
Toinen himmeä toivon säde välähti taivaan rannalla, mutta sammui kohta. Alba oli, näet, punonut sellaisia juonia, että kuningatar Elisabeth murhattaisiin ja Maria Stuart asetettaisiin Englannin valtaistuimelle. Elisabeth uhkasi, Alba perääntyi ja asia sovittiin.
Tällä välin oli Alba päättänyt rakentaa uusia linnoja, asettaa verotusasiat toiselle kannalle ja sillä tavalla ikiajoiksi saattaa Alankomaat Espanjan kuninkaan mielivallan alaisiksi. [Siitä syystä hän kirjoitti Espanjaan: "Minä taon kultakangen, käsivarren vahvuisen, joka ulottuu Brüsselistä Madridiin asti." (Kääntäjän muist.)] Hän kutsui kokoon säädyt ja ilmoitti heille, että hän aikoi nostaa kolme uutta veroa. Ensimäinen oli, että kaikenkaltaisesta omaisuudesta oli kerrassaan ilman eroitusta maksettava yksi prosentti. Toinen, viiden prosentin vero, oli maksettava kiinteimistöstä, joka siirrettiin toisesta kädestä toiseen. Kolmas vero laskettiin kymmenen prosentin mukaan kaikista esineistä, kauppatavaroista, ruokatavaroista j.n.e. ja oli maksettava yhtä usein kuin tavara myytiin, s.o. tavara, joka kymmenesti myytiin, menetti koko arvonsa veroihin. — Säädyt, jotka ymmärsivät, että nämä verot, varsinkin molemmat viimeiset, hävittäisivät kaiken kaupan, eivät suostuneet niitä maksamaan. Riidan välttämiseksi suostuivat he vihdoin yhden prosentin veroon, mutta vastustivat sitkeästi muita veroja. Herttua oli vihan vimmoissa. Hän uhkasi hirttää kaikki vastahakoiset ja myydä koko maan.
Peljäten hänen hirveitä uhkauksiaan, myöntyivät valtiosäädyt, joilla ei ollut sotajoukkoa eikä minkäänlaisia puolustuskeinoja, toinen toisensa jälkeen, sillä ehdolla, että kaikki maakunnat ottaisivat näihin veroihin osaa. Kaikki ottivatkin, paitsi yhtä. Utrechtin maakunta pani vastaan ja sai siitä kovan rangaistuksen. Herttua majoitti sen pääkaupunkiin raaimman ja ilkivaltaisimman rykmenttinsä. Kaikenlaista ilkeämielisyyttä ja väkivaltaa harjoitettiin joka päivä, mutta kaupunki pysyi lujana. Verineuvosto tuomitsi kaikki sen oikeudet, lait ja vapaudet menetetyiksi, ja otti kaikki sen omaisuuden takavarikkoon. Tuhannet köyhtyivät kerjäläisiksi ja maakunnassa näytti siltä kuin olisi rutto sitä raastanut. Eräs lähetystö palasi Espanjan kuninkaan puheilta saamatta minkäänlaista apua ja voi kiittää onneaan, että pääsi kotiin hengissä.
Muut maakunnat ottivat oppia tästä esimerkistä ja suostuivat vihdoin siihen sopimukseen, että verojen nosto alkaisi kahden vuoden päästä. Tämä tuotti vähän helpotusta, mutta sitä ei kestänyt kauvan. Jo aikoja sitten oli luvattu täydellinen anteeksianto eli amnestia. Amnestia tuli vihdoin ja näytti olevan paljasta pilkkaa. Siitä suljettiin pois kaikki protestantit ja sellaiset, jotka joskus jollakin tavalla olivat tehneet vasten Alban mieltä, eikä edes epäluulon alaisille suotu mitään anteeksi. Sen sijaan inkvisitsioni ja verineuvosto elpyivät uudelleen ja anteeksi antoa vietettiin hirttäjäisillä, polttajaisilla ja mestauksilla.
Samaan aikaan oli Hollanti hukkumaisillaan kauheaan vedentulvaan, joka monelle tuhannelle valmisti liejuisen haudan. Kaikki onnettomuudet näyttivät yhtyneen tehdäkseen elämän mahdollisimman tukalaksi vanhan Batavian lapsille.
V. 1571, jolloin vihatut verot oli maksettava, tehtiin taas kiivasta vastarintaa. Tulinen viha leimusi kaikkialla ja oli sitä yleisempi, kun se ei yksistään koskenut uskon asioita. Jokainen huomasi ahdinkoon joutuneensa. Kaikki — niin katoliset, kalvinilaiset ja anabaptistit kuin luterilaisetkin — yhtyivät vastarintaan, kun heitä kaikkia uhattiin. Alba pystytti hirsipuita ja hirtätti uppiniskaisia, mutta Alankomaan asukkaat eivät sittenkään ottaneet taipuakseen. Kauppiaat ja ammattilaiset sulkivat puotinsa, ilmoittaen lakanneensa myymästä ja siten olevansa veroista vapaat. Kaikki ansiotyöt pysähtyivät. Laivat lahoivat laiturien kylkeen. Vihdoin huomasi Alba erhetyksensä, vaikka liian myöhään. Hän ei saanut kauppaa elpymään, hän ei saanut kansan kasvoilta karkoitetuksi tuota surun ja kaihon ilmettä, joka rukoili taivaan rangaistusta tylylle sortajalle. Vielä kerran Alba koetti käyttää kovuutta. Hän käski avata Brüsselin kauppapuodit, muuten jokainen kauppamies hirtettäisiin oman ovensa ääreen. Mutta kauppapuodit pysyivät suljettuina ja koko kansa odotti henkeään vetämättä, kuinka tämä päättyisi.
Oranian prinssi, joka ei milloinkaan epäillyt, oleskeli veljensä kanssa Ranskassa. Hän oli vihdoin saanut velkansa maksetuksi entiselle armeijalleen, ja kokoili nyt rahaa uuden armeijan hankkimiseen. Mutta maakunnissa näytti olevan liian vähän uskallusta sellaiseen yritykseen. Vuosi oli loppunut ja uusi alkoi samallaisen kuolemanhiljaisuuden vallitessa kuin edellinen oli loppunut.
Tällainen oli Alankomaitten tila, kun Treslongin laiva saapui Doverin rantaan. Galama, jolta oli mennyt melkein kaikki, mikä häntä sitoi maahansa, mutta joka isänmaallisen mielensä vuoksi kuitenkin kipeästi tunsi kaikki kansan kärsimykset, päätti jäädä omaan laivaansa ja pysyä erillään muitten päällikköjen seurasta. Nämä olivat tosin enimmäkseen syntyisin sivistyneistä perheistä, mutta sotaelämässä oli heidän käytöksensä käynyt karkeaksi ja hurjaksi eikä sentähden miellyttänyt Galamaa. Hän tiesi myöskin, että Treslong aikoi kehoittaa amiraalia lähtemään Enkhuizeniin, joka oli rikas kaupunki Zuyder-Seen länsirannalla ja jossa ei ollut suurta suojelusjoukkoa, mutta monta prinssin puolustajaa. Galama pelkäsi, että tämä retki enemmän vahingoittaisi kuin hyödyttäisi heidän asiaansa, kun Lumei, joka oli luonteeltaan tyly ja harrasti merirosvoamista, ei arvattavasti tyytyisi kaupungin valloitukseen, vaan ryöstäisi säälimättä sekä ystävät että vihamiehet.
Hän ei siis ollut pahoillaan siitä, että päivä kului eikä ainoatakaan päällysmiestä ilmestynyt hänen luokseen, vaikka häntä tosin kummastutti, ettei Hannua vielä kuulunut. Ilma oli kylmä ja sateinen ja tuuli vaihteli yhäti suuntaa. Istuen kajuutan tulisijan ääressä, oli hän jo hyvillään siitä, että Treslongan tuuma kenties oli rauennut tyhjiin, kun iltapäivällä ovi aukeni ja Hannu astui näkyviin, suu tavallisuuden mukaan naurun virnistyksessä korvasta korvaan.
"Tässä on padallinen kelpo kaloja meille, Yonker", sanoi hän, pudistaen päätään, "lukekaa tämä ja puhutaan sitten pitemmältä."
Ja Hannu antoi isäntänsä käteen vahalla suljetun paperin. Galama rikkoi nopeasti sinetin. Kirje oli Treslongilta ja sen sisällys oli seuraava:
Amiraalilaivasta. Maaliskuun 30 p. 1572.
Purjehdimme viipymättä Enkhuizeniin. Te ja Roobol, joka on täällä laivoinensa, kuljette etupäässä. Meillä oli ankara kiista. De la Marck lupasi olla tekemättä väkivaltaa. Pankaa kaikki kuntoon; jollen minä kahden tunnin päästä palaa luoksenne, lähtekää matkaan. Älkää laskeko ainoatakaan laivaa ohitsenne, vaan kaapatkaa ne taikka varoittakaa meitä. Ellen ole teitä saavuttanut, kun purjehditte Helderin ympäri, niin odottakaa käskyjäni.
Vilhelm Blois de Treslong.
Galaman kasvot synkistyivät mielipahasta kun hän luki tämän käskyn.
"Oletko tuonut muassasi riittävästi ampumavaroja ja ruoka-aineita?" kysyi hän, kääntyen Hannuun.
"Ei niin vähääkään", oli vastaus. "Te ette koskaan ole nähnyt sellaista komentoa, kuin laivastossa oli. Ei kenelläkään ollut syömistä eikä juomista, ja parasta kaikesta on, että kuningatar Elisabeth on ilmoittanut amiraalille, että tämän joko täytyy jättää Englannin ranta tai jäädä sinne omalla vastuullaan; onpa hän vielä kieltänyt alamaisiaan myymästä meille ruokaa ja ampumatarpeita. Nyt olemme todella kerjäläisiä. Toivon, että me löydämme jotakin hyvää ja lämmintä Enkhuizenissä, muuten täytyy minun paistaa ja syödä oma koirani."
"Mutta eikö Roobolilla eikä muilla päälliköillä ole mitään meille antaa tai lainata, kunnes saamme jotakin hankituksi?" kysyi Yonker.
"Minä kysyin Roobolilta, mutta hän vastasi, ettei hän itsekään ole tänä päivänä syönyt muuta kuin raakaa silliä ja laivakorppuja", vastasi Hannu; "ja te voitte arvata, mikä hätä on käsissä, kun upseerit, neuvotellessaan amiraalin luona, joivat vettä ja rommia viinin asemasta."
Galama naurahti tälle hädän kuvaukselle ja kysyi:
"Kuinka sinä saatoit sen nähdä? Ethän sinä ollut sotaneuvottelussa?"
"Tietysti minä siellä olin, Yonker; kuinkas muuten?" vastasi Hannu, ikäänkuin hänen arvoaan olisi loukattu. "Ja pidinpä vielä puheenkin. Ryöstöstä ja rosvoamisesta väiteltiin kovasti, ja kreivi vannoi, että hän ryöstäisi kaikki kaupungin kirkot, mutta Treslongin herra ja minä, me lasketimme hänelle selvää totuutta, sen voin vakuuttaa." — Ja Hannu silitti partaansa ylpeän näköisenä.
Omituista, mietti Galama, noustessaan Hannun kanssa laivankannelle. "Kreivi pitää niin kiinni arvosta ja säädystä, etten olisi uskonut, että hän olisi sallinut sinun istua neuvospöydän ääressä. — Joka mies kannelle! — Mitä hän lausui?"
"Kas Yonker", sanoi Hannu, "enpä minä juuri istunutkaan pöydän ääressä, mutta olin kuitenkin kajuutassa antamassa neuvoja ja muuta senkaltaista. Ja koska tiesin, mikä herra de Treslongin ajatus oli, lausuin minäkin mielipiteeni samaan suuntaan; annoinpa vielä varoituksenkin kreiville, ettei hän kiroisi niin julmasti."
"Ahaa!" sanoi Galama, joka kyllä tiesi, kuinka paljon hän sai uskoa; "minä ymmärrän, mitä se oli. Sinut käskettiin sisään antamaan selityksiä. — Tuossa on väki. Laivankansi puhtaaksi!"
Laivan väki, yhteensä ainoastaan kolmekymmentä miestä, oli nyt koossa kannella. Käsky toimitettiin nopeasti. Kun kaikki miehet jälleen olivat kokoontuneet Galaman ympärille, lausui hän:
"Olin toivonut, että tänään olisin voinut antaa teille tuoreita ruokavaroja; mutta nyt näyttää koko laivasto olevaa samassa tilassa kuin mekin, niin että sillä ei ole omiksikaan tarpeikseen. Kuitenkin tulemme vielä jonkun päivän toimeen ja kun nyt lähdemme Enkhuizenia kohden, toivon minä, että jokainen tarkasti ja vikkelästi tekee tehtävänsä. Me lähdemme matkalle kahden tunnin kuluttua."
Miesten kasvoilla kuvastui pettymystä, kun he kuulivat, etteivät he vieläkään saisi parempaa ravintoa, mutta saadessaan tietää, mihin heidät määrättiin lähtemään, riemastuivat he jälleen, sillä Enkhuizen oli tunnettu rikkaaksi paikaksi ja näihinkin aikoihin saisi sieltä varmaan jotakin. Miehiltä kului noin kaksi tuntia valmistuspuuhiin, kun kaikki pantiin retkeä varten kuntoon, kanuunat ja kiväärit puhdistettiin, miekat ja tikarit hiottiin teräviksi, ja monta muuta työtä ja temppua tehtiin.
"Mutta mikä tulee meille neuvoksi, Yonker", kysyi Hannu, "jos kohtaamme espanjalaisen sotalaivan? Olen tarkastellut ampumavaroja ja huomannut, ettei meillä ole kuin korkeintain kolme kuulaa kutakin kanuunaa varten ja ruutikin on aivan vähissä."
"No, Hannu", vastasi Galama, "me laskemme sen lähellemme ja tartumme siihen kiinni, ellei mikään muu auta. Treslongin herra ei nähtävästi tule. — Nostakaa ankkuri!"
Muutaman minuutin ajan kuului vain rautaketjujen rätinää, kun ankkuria vivuttiin ylös. Tuuli, joka oli kääntynyt länteen, pullisti purjeita ja Galama lähti vastenmielisesti sille mainiolle matkalle, jonka seurauksia hän ei voinut aavistaa.
"Lähetä kaksi miestä ylös mastohäkkiin, Willem. Käske heidän tarkasti tähystellä laivoja"; komensi Galama ja lähti alas nauttiakseen jotakin virkistävää.
XXIV
Laiva näkyvissä!
"Näkyvissä on laiva, Yonker", oli tieto, jonka Hannu seuraavana aamuna toi kajuuttaan.
"Mikä laiva se on?" kysyi Karel, hypäten alas sängystä ja siepaten ylleen muutamia vaatekappaleita.
"Mikäli minä voin nähdä, on se espanjalainen, ja se on meidät äkännyt, sillä se on vetänyt tuuleen kaikki purjeensa. Se näyttää pelkäävän."
Galama riensi laivan kannelle. Kuten Hannu oli sanonut, näytti laiva olevan espanjalainen kauppa-alus.
Yonker levitti niinikään kaikki purjeensa ja ennen pitkää kiiti nopeakulkuinen alus liukkaasti myötätuuleen.
Väki odotti maltittomasti, mitä tästä seuraisi. Se oli kummannäköistä joukkoa. Oli vain aniharvoja, joilla ei kasvoissaan taikka ruumiissaan ollut jotakin merkkiä inkvisitsionin kovasta kurituksesta. Miltä oli korvat, miltä nenä leikattu pois, miltä oli lyöty hampaat suusta, minkä otsassa irvisteli julma polttomerkki. Heidän pukunsa olivat omituisia ja he olivat aseissa hampaita myöten, heillä oli kirveitä, miekkoja, pistooleja ja tikareita. Ajatus lähenevästä taistelusta sai nähtävästi heidän mielensä tulisesti hehkumaan ja heidän ulkomuotonsa olisi varmaankin outoa säikyttänyt.
Yhtäkkiä tunsi Hannu jonkun nykäisevän häntä hiasta.
"Vielä toinenkin kaapattavana, Hannu", lausui vanhan tuttavamme Pietari Blinkin karkea ääni, samalla kun hän sormellaan osoitti taivaan rantaa, jonka takaa toinen vieras laiva oli ilmestynyt. Hannu katsahti sinnepäin.
"Onko tuo tuolla takanamme Roobolin laiva?" kysyi Galama, osoittaen kolmatta laivaa takanaan.
"On. Annetaanko sille merkki?"
Galama oli hetken aikaa kahden vaiheilla, kumpaako laivaa hän lähtisi ajamaan takaa, mutta nähtyään Roobolin laskevan toisen aluksen perään, kiinnitti hän kaiken huomionsa toiseen. Kerjäläisten laiva läheni sitä selvästi. Kauppa-aluksen kaikki purjeet olivat tosin nostetut, mutta ankaran raskas lasti sekä seikka, ettei se ollut pikapurjehtijaksi rakennettu, esti sitä pääsemästä pakoon.
"Se muuttaa suuntaansa, Yonker", huomautti Hannu. "Entä jos laskisimme suoraa päätä sen kimppuun. Sitä kelpaisi katsella! Viskataan ne kaikki kalojen syötiksi!"
"Entä jos sinä pitäisit suusi kiinni", sanoi Galama totisesti ja käski ohjata laivan toiseen suuntaan, että he olisivat voineet seurata kauppa-alusta.
Mutta tämä näytti valmistautuvan taisteluun. Se muutti jälleen äkkiä suuntaa, kääntyi entisille jäljilleen ja kulki jonkun välimatkan päässä kaapparin ohi. Samalla tuiskahti tulta sen kannelta, kuului paukaus ja kuula lentää vingahti Geusien laivan köysistön läpi. Geusit päästivät riemuhuutoja ja riensivät kanuunainsa luo, kun toinen kuula seurasi ensimäistä ja keulalaidan kohdalta lensi laivan yli.
"Hiljaa!" huusi Galama, tömistäen jalkaansa. "Joka mies paikalleen eikä sanaakaan! Nuo miehet eivät näytä tietävän, kuinka ammutaan; annas minä opetan heitä."
Ja astuen pitkän kanuunan luo, hän tähtäsi tarkasti ja laukaisi.
Laukaus osui, sillä espanjalaisen kokkapuu lensi pirstoiksi.
"Tähdätkää sen perämastoa, Yonker", huikkasi Hannu haltioissaan.
"Mieluummin peräsintä", murisi Blink, joka kuului kanuunan hoitoväkeen.
"Sitä minäkin", sanoi Galama ja uudestaan tähdäten näki hän ilmeisellä mielihyvällä, että kuula sattui peräsimen yläpuolelle ja löi murskaksi kajuutan kalterin. "Hiukan alemmaksi tällä kertaa", hän puhui itsekseen, nähdessään, että espanjalainen pani purjetta, niin paljon kuin mastoon mahtui.
"He paiskaavat lastinsa mereen", huusi Hannu, kun mytty mytyn, tukku tukun, astia astian perästä vierähti veteen ja uiskenteli aalloilla.
"Siitä leikistä tehdään loppu", sanoi Karel ja laukaisi toisen kanuunan. Kuula iski peräsimeen juuri veden rajalla ja kuohu pirskahti kajuutan akkunalle. Kerjäläisparvi remahti riemuhuutoihin; laukauksen vaikutus näkyi kohta. Kauppa-alus pyörähti tuulen mukaan ja horjui niinkuin juopunut.
"Eikö mestari Barendsin olisi parempi mennä alas?" sanoi Hannu isännälleen, kun hän huomasi saarnaajan seisovan kajuutan oven vieressä.
Meri-ilma oli epäilemättä tehnyt hänelle hyvää, sillä hänen vartalonsa oli käynyt suoraksi, hänen ihonsa päivettynyt eikä hän enää ollut se surkastunut raukka, joka julisti totuutta van Alphenin ladossa.
Juuri kun Karel aikoi mennä saarnaajan luo ja pyytää häntä karttamaan taistelun vaaroja, tuli Barends itse häntä kohden ja lausui:
"Eikö teistä olisi soveliasta sanoa miehille, etteivät tarpeettomasti vuodata verta, vaan ottavat vangiksi kaikki, jotka eivät tee vastarintaa? Mitä vähemmän verta, sitä kauniimpi voitto."
"Te puhutte oikein, mestari Barends; mutta eikö teidän olisi parempi istua suojassa? Täällä kenties menetätte henkenne", Galama sanoi.
"Minä en pelkää", vastasi Barends hymyillen. "Kyllä minä itseni suojaan."
Asian laita oli näin. Saarnaaja rakasti hellästi Galamaa ja oli päättänyt jäädä kannelle, nähdäkseen miten hänen kävisi. Hän ei kuitenkaan arvannut, että hänen apuaan pian kysyttäisiin.
Hyvillä mielin hän näki, että Karel kutsui miehet ympärilleen ja lyhyesti ja vakavasti teroitti heille, että turhaa verenvuodatusta oli vältettävä ja että heidän päämääränsä oli estää vihollislaiva pääsemästä Zuyder-Seehen ennen heitä itseään; sillä jos se ennättäisi ilmoittamaan heidän tulostaan, olisi koko retki pilalla. — Hän näki, kuinka miehet ylpeydellä katsoivat kaunista päällikköään ja monen kasvoista hän havaitsi että hänen sanojaan aijottiin totella.
Sitten Galama lähetti itsekunkin paikalleen ja katseli tarkasti kauppa-alusta, joka lähestyi nopeasti.
"Keksit esille ja tykkilaita alas!" kajahti käsky ja tuokion päästä heitettiin espanjalaiseen pitkiä tankoja, joitten nenässä oli hirveät hampaat ja vekarat. Tämä oli suuri kolmimastoinen laiva, joka oli varustettu kaikella muulla, vaan ei miehillä, sillä ainoastaan muutamia päitä piipotti laidan takaa. Ankaran lastinsa vuoksi se oli niin painunut veteen, että sen ja kaapparin kansi olivat aivan toistensa tasalla. Kansi oli tavaramyttyjen ja tynnyrien peitossa, kun laivaväen yritys heittää nämä mereen oli nähtävästi jäänyt kesken.
Galama seisoi välkkyvä miekka kädessään joukkonsa etunenässä ja odotti hetkeä, jolloin iskettäisiin yhteen.
Keksit tulla sälähtivät alas ja repivät espanjalaisen tykkilaidasta sieltä täältä kappaleita. Muutamat sen laivamiehistä koettivat hakata keksejä poikki, mutta luopuivat siitä heti, kun pistoolien kuulat alkoivat vinkua heidän korvissaan.
"Yli!" huusi Galama ja syöksyi vahvalla huippauksella vihollislaivaan, kaikki miehet perässään; mutta täällä annettiin kuumempaa löylyä kuin he olivat odottaneetkaan. Espanjalaiset olivat laivan keskikohdalle rakentaneet tynnyreistä ja tavarapakoista vahvan seinän, jonka takaa he taistelivat vimmattujen voimalla. Tuokioksi taantuivat Geusit. Mutta silloin kaikui Galaman ääni ja hänen uljas muotonsa nähtiin kasan päällä. Yhtäkkiä kohosi sen takaa pitkä, laiha mies, ja nosti ylös suuren riu'un, jolla hän iski toista kypärään. Yonker horjahti ja kaatui selälleen kannelle.
Barends, joka oli jäänyt kaappariin, ennätti tuskin nähdä tämän, kun hän ajattelematta omaa vaaraansa riensi kohta paikalle Yonkerin luo. Sillä välin oli syntynyt ankara ottelu hänen ruumiinsa ympärillä. Espanjalaiset tulivat kasansa takaa esille ja Kerjäläiset raivoissaan päällikkönsä vahingosta karkasivat heitä vastaan. Melkein yliluonnollisella ponnistuksella onnistui saarnaajan saada Galaman hengetön ruumis pois taistelun tuoksinasta. Jännittäen kaikkia lihaksiaan ja hermojaan nosti hän hänet käsivarsilleen ja kantoi Geusi-laivan kajuuttaan. Siellä hän laski hänet vuoteelle, otti hänen päästään kypärän, jossa oli syvä lovi, ja alkoi vedellä valella noita kalpeita kasvoja sekä kostuttaa huulia viinalla.
Ylhäältä kuului hirmuinen meteli. Pistoolien räikeä paukkina, miekkojen kalske, haavoitettujen ja kuolevien voihkina, huudot ja kiroukset kaikuivat yhdessä sekamelskassa. Yhtäkkiä kaikki vaikeni. Mitä se tiesi? Olivatko he voitetut vai voittaneet? Samalla järisytti kova kanuunan laukaus laivaa. Sitä seurasi huumaava riemun huuto. Laivat, jotka kuin kaksi julmaa petoa olivat iskeneet kiinni toinen toiseensa, puskivat yhtä mittaa, taistelun kestäessä, toinen toistaan, surkeasti natisten ja säestäen sitä hirveätä kalman soittoa, joka kaikui ylhäältä. Vähitellen vaikenivat pistoolit, miekan kalske hiljeni eikä lopuksi kuulunut kuin askeleita, jotka kiirehtivät laivan kantta pitkin.
"Missä minä olen?" sanoi Galama heikolla äänellä, avaten silmänsä.
"Jumalan kiitos, että olette vielä hengissä", huusi Barends iloisesti, ojentaen Yonkerille viini-maljaa. "Juokaa tästä! Pakottaako päätänne?"
"Voi minun päätäni!" sanoi Galama kuin unissaan. "Mitä olen minä tehnyt?"
"Te taistelitte espanjalaisen laivan kanssa", vastasi Barends.
"Kas, nyt minä muistan", lausui Galama, silmäillen ympärilleen kajuutassa, ja koko seikka selveni hänelle. "Minä en kuule mitään melskettä. Vieläkö he taistelevat? Olemmeko voittaneet, vai — —?" ja hän pyrki ylös.
Mutta Barends painoi hänet lempeästi alas, sanoen:
"Älkää nousko, Yonker. Te heräsitte juuri tainnoksista. Taistelu on vastikään päättynyt ja minä lähden nyt ottamaan selvää siitä, kuinka se loppui."
Kun hän nousi ylös lähteäkseen, kuului joku tulevan portaita alas. Galama sieppasi pistoolinsa luullen vihollisen lähenevän. Mutta se oli vain Pietari Blink, joka pisti päänsä ovesta sisään ja kysyi:
"Onko Yonker täällä?"
"On, Pietari. Astu sisään ja kerro miten taistelu päättyi", sanoi
Galama.
"Oi Yonker, olen niin julmasti iloinen, kun näen Teidän Ylhäisyytenne hengissä jälleen", sanoi Pietari vilpittömän ilon puuskassa, luopuen kerran tavallisesta harvasanaisuudestaan. "Me ne otimme, löimme palasiksi. Kultaa, hopeaa, viiniä, leipää, lihaa, vankeja."
Galamaa ja Barendsia nauratti tuo saaliin luettelo. Willem niminen merimies astui sisään ja ilmaisi hänkin ilonsa siitä, että Yonker oli elossa. Vastaukseksi Galaman kysymyksiin hän kertoi:
"Me valloitimme laivan, herra kapteeni. Sillä on kallisarvoinen lasti silkkiä ja viiniä, sekä rahaa kasottain. Siellä oli viisitoista soturia ja seitsemän matkustajaa, jotka kaikki joutuivat vangiksemme, paitsi kahdeksaa, jotka kaatuivat. Meiltä on kaatunut viisi miestä, mutta useat ovat pahoin haavoitettuja."
"Missä Hannu on?" kysyi Galama levottomasti.
"Hän vartioi vankeja. Ilman häntä ei meidän olisi käynyt niin hyvin kuin kävi. Varustus-vallia ei saatu kumoon, ennenkuin hän kerran räjähytti sitä kanuunalla, niin että koko kasa lensi hujan hajan. Siitä hetkestä oli voitto meidän. Matkustajien joukossa oli eräs pappi, joka taisteli pahemmin kuin lempo."
"Minä lähden sairaita ja kuolevia katsomaan", sanoi Barends, nousten ylös. "Teidän täytyy nyt levähtää; älkää yrittäkökään nousta. Willem pitää huolta teistä. Te jaksatte kyllä omasta mielestänne hyvin, mutta maatkaa vielä. Minä olen teidän lääkärinne, totelkaa siis."
Koska Yonker todelta ei voinutkaan aivan hyvin ja saattoi luottaa Willemiin, noudatti hän neuvoa. Vasta illempana hän heräsi virkistävästä unesta ja lähti laivan kannelle.
Yötuuli puhalsi kalseana ja laineet, jotka paisuivat korkeiksi, huuhtoivat toisinaan laivan kantta. Mutta Yonker, jonka rinnassa kävi samanlainen myrsky, katseli jonkinlaisella mielihyvällä noitten vihollisten raivoa, jotka olivat kaikkia espanjalaisia väkevämmät. Kun hän seisoi peräsimen äärellä, jaellen käskyjä, muistuivat hänen mieleensä entiset olot ja vaiheet, mutta samassa seisoi Hannu hänen vieressään kompassilyhdyn himmeässä valossa. Hänen kasvoillaan oli ilme, jota Galama ei koskaan ennen ollut niissä huomannut.
"Minä soisin, että te menisitte alas kajuuttaan", sanoi hän lyhyesti ja melkein värisevällä äänellä.
"Miksi niin?" kysyi Karel. Hän ei voinut käsittää palvelijansa käytöstä ja luuli, että oli tekeillä kapina.
"Minulla on tuolla alhaalla eräs vanki, jonka te luullakseni mielellänne näette", vastasi Hannu, osoittaen kajuuttaa.
"Kuka se lienee? Kas tässä, tartu peräsimeen ja ohjaa pohjois-koillista kohti", sanoi hän, jättäen peräsimen erään laivamiehen haltuun ja seuraten Hannua kajuuttaan. Ovi aukeni, ja kun hänen silmänsä olivat vähän tottuneet hämärään valoon, näki hän Gerard Blockin eli isä Sextuksen istuvan tuolilla. Hänen kätensä olivat sidotut selän taa ja häntä vartioitsi kaksi miestä, sapelit kädessä.
Galama säpsähti ja tarttui Hannun käsivarteen. — Häntä huimasi ja hetken aikaa näytti siltä, kuin ne intohimot, joita vangin näky hänessä sytytti, olisivat olleet niin voimakkaat, ettei hän voinut niitä hillitä. Mutta hän malttoi mielensä ja tuokion jesuiittaa silmäiltyään pani pistoolinsa pöydälle ja sanoi noille kahdelle miehelle:
"Te saatte mennä, mutta yksi teistä olkoon vartiana oven takana."
Miehet poistuivat, ja nuo kolme miestä olivat taas kerran, niinkuin se useasti ennen, yhdessä.