XXV
Kolmen tuttavan kohtaus.
"Vihdoinkin yhdymme jälleen", sanoi Galama jesuiitalle, joka äreänä ja kylmäkiskoisena istua jurotti tuolilla.
Tuokion aikaa katselivat molemmat miehet toinen toistaan äänettöminä. Galaman silmistä loisti sääliä, mutta Sextuksen silmänluonti oli rohkea, melkeinpä julkea ja voitonriemuinen.
"Päästäkää irti siteet, joilla hän on köytetty", käski Galama, "ja jättäkää ainoastaan hänen kätensä kiinni". "Ellette ollenkaan yritä päästä vapaaksi", jatkoi hän kääntyen pappiin, "tulee olonne niin helpoksi kuin mahdollista, mutta jos vähänkin yritätte, on välttämätön kuolema edessänne."
"Ettehän toki tahdo, että uudestaan lasken irti tuon peevelin?" kysyi Hannu kummastuneena; "minulla ja kolmella neljällä muulla miehellä oli täysi vaiva saada hänet sidotuksi. Hän piti puoliaan kuin tiikeri. Eikö hän ole ansainnut siteitä?"
"Entä sitten! Hänen ei tarvitse kärsiä ylenmäärin. Hän tietää mikä häntä odottaa. Leikkaa siteet poikki ja seiso hänen takanaan."
Hannu katkasi vastahakoisesti siteet, otti tuolin ja istuutui papin viereen, jonka olo näytti paljon huojenevan.
"Eniten kummastuttaa minua", lausui Galama, hetken aikaa ääneti katseltuaan Sextusta, "tuo julkeus, jolla te, töistänne huolimatta, katselette minua vasten silmiä. Te olette varmaan kokonaan tunnoton, ellei teihin ensinkään koske se tuska, jota olette minulle saattanut."
"Jos olisitte noudattanut minun neuvoani ja suvainnut minun toteuttaa tuumani, Yonker, olisi teidän käynyt paremmin kuin nyt", sanoi jesuiitta vakavalla äänellä.
"Hyvä neuvo!" sanoi Hannu ja asettaen suunsa papin korvan juureen, hän lisäsi: "Mitenkä nyt on ratsuväen laita?"
Pappi punastui kiukusta ja sanoi tuokion kuluttua:
"Koska olen vihollisten käsissä ja sidottuna, täytyy minun kärsiä sellaisia solvauksia, joita ei kukaan muuten olisi uskaltanut minulle sanoa. Mutta te, Yonker, joka ennen näytitte minusta pitävän, älkää suvaitko tuon ryökäleen saastuttaa minua myrkyllisellä hengellään."
"Se ryökäle antoi teille kerran hyvän läimäyksen, ha ha!" lausui
Hannu.
Karel käski katseellaan palvelijan vaieta. Hän jatkoi:
"Arvattavasti te tiedätte, että olette Meri-Geusien käsissä ja keskellä heidän laivastoaan, niin että pako tällä kertaa on mahdoton. Olen kokenut niin paljon teidän kaksimielisyyttänne, etten voi luottaa teidän pienimpäänkään sanaanne; mutta neuvon kuitenkin, että vilpittömästi ja verukkeita tekemättä vastaatte kysymyksiini. Teillä on sulaa surua, eikä vähääkään apua siitä, ellette noudata tahtoani. Väkivaltaan en ryhdy teitä kohtaan, mutta teidän täytyy vastata minulle."
"Minä tiedän, että ympärilläni on pieni parvi laivoja, joiden haltiat sanovat itseään meri-kerjäläisiksi ja kehuvat käyvänsä sotaa Espanjaa vastaan. Mutta koska vieläkin suuresti kunnioitan teitä, Yonker, varoitan teitä: älkää katkaisko hiuskarvaakaan minun päästäni. Se laiva, jossa minä olen kulkenut, kuuluu erääseen kauppalaivastoon, jota suojelee vahva joukko sotalaivoja. Ne voivat äkkiä tulla teidän kimppuunne. Minä olen arvokkaampi mies kuin te luulettekaan, ja minun kuolemani kostettaisiin ankarasti jokaiselle, joka on ollut siihen syypää."
"Kerjäläisistä puhuessanne, olette, luulen minä, rohkein meistä kaikista", sanoi Hannu. "Kuinka uskallatte, herra, uhata minua ja minun isäntääni omalla laivallamme? Jos laivastonne tulisi, pelmuuttaisimme sitä niinkuin minä nyt teitä." Ja hän ravisteli jesuiittaa korvista.
"Jätä hänet rauhaan!" sanoi Galama ankaralla äänellä.
"Hän on vain petollinen jesuiittakoira", mutisi Hannu. "Teidän asemassanne en suuria kursailisi hänen suhteensa."
"Missä on Agnes? missä sisareni?" kysyi Galama otsa rypyssä astuen papin ääreen. Hänen huulensa värisivät mielenliikutuksesta.
"Ne ovat mennyttä kalua!" vastasi pelkäämätön pappi kolkolla äänellä.
Galaman posket kävivät tuhkanharmaiksi. Hän puristi yhteen huulensa ja hänen silmistään leimahti vihan tuli. Mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi:
"Minä en kysynyt teiltä sitä. Minä tahdoin tietää, missä he ovat."
"He ovat teiltä menneet iki päiviksi!" oli sama kolkko vastaus.
"Tuolla tavalla ei hänen kanssaan tulla toimeen", mutisi Hannu, ja luoden pappiin hurjan silmäyksen hän lisäsi: "Minä työnnän tikarini kylkiluittenne väliin, ellette vastaa siivosti. Suu puhtaaksi!"
"Hiljaa, Hannu", käski Karel. "Sextus eli Block, taikka mikä nimenne lienee, minä huomautin teille, että teidän kohtalonne on omassa kädessänne. Minun ankara velvollisuuteni on heittää teidät amiraalin huostaan, ja jos tunnette kreivi Lumein, tiedätte kyllä, ettei teidän tarvitse odottaa armoa. Mutta minä voin myöskin jättää teidät tämän laivan päällikön, herra de Treslongin käsiin, ja voinen ehkä lievittää tuomiotanne. Kummanko valitsette? Teidän täytyy vastata kysymyksiini, taikka olette huomenna amiraalin kourissa ja silloin — Jumala teitä armahtakoon."
"Minä en pyydä kenenkään armoja", vastasi pappi. "Luuletteko, että minä pelkään uhkauksianne, Yonker? Luulisinpä teidän vanhastaan tietävän, ettei paljastettu miekkakaan minua säikähytä ja että kuolema on minulle yhtä suloinen kuin elämä. Kuolema saattaa minut taivaan riemuihin, ja ennenkuin luovun niistä kunnottomalla teolla, riennän vapaaehtoisesti sen helmaan. Minä halveksin teidän armoanne."
"Sinä ulkokullattu! sinä valehtelija-koira!" huusi Hannu, karaten ylös ja tarttuen jesuiitan kurkkuun. "Oletko ennen tuntenut tuota kouraa? Muistatko, kuinka minä sinua kuristin, kunnes kasvosi kävivät sinisiksi ja sinä rukoilit armoa ja lupasit sanoa kaikki? Sano se nyt, koira, tahi minä puserran mustan sielusi ulos sinusta."
"Hellitä, Hannu! Lähde pois. Kuuletko?" lausui Galama käskevällä äänellä ja vapautti papin, jonka kasvot olivat käyneet tulipunaisiksi.
"Ja minkätähden kohdellaan tuota konnaa kuin pikkulasta?" kysyi Hannu säihkyvin silmin. "Hän on minun saaliini, ja jos olisin tietänyt, että te lellittelette häntä tällä tavalla, olisin ennemmin hakannut hänet palasiksi. Ettekö näe, että hän tekee pilaa teistä ja pitää teitä aivan pehmeänä miehenä? Hän on sitä lajia koiraa, jolle ei syötetä makeisia. Teidän jaloutenne ja kristilliset periaatteenne eivät vaikuta häneen pienimmälläkään tavalla."
Mutta hänen isäntänsä osoitti äänetönnä ovea ja Hannu asettui sen viereen, sadatellen hammastensa välistä muutamien ihmisten tuhmuutta.
"Eikö siis mikään saa teitä puhumaan?" sanoi Yonker surullisella äänellä.
Jesuiitta oli vaiti.
"Te olette tehnyt minulle paljon pahaa, Sextus", jatkoi Karel, "mutta minä annan sen teille anteeksi. Vaikken ennen ollut teitä nähnyt, olette jostakin syystä, jota vieläkään en ymmärrä, sukeltanut suosiooni ja julmasti ja kylmäkiskoisesti tuottanut tuhoa rakkaimmilleni. Teidän tähtenne uhrattiin kreivi Egmont ja ilman teitä olisi armas isänmaani yhtä vapaa kuin kalat tuolla syvällä. Teillä ei ole mitään syytä tallettaa salpain takana Agnesia ja Mariaa. Sanokaa, missä löydän heidän vankihuoneensa, ja jos kukaan kuolevainen saa heidät vapaaksi, niin minä saan."
Tuskallisesti odottaen katseli hän vankia, joka tuokion aikaa näytti arvelevan.
"Ennen kaikkea vaadin vapauttani", lausui hän selkeällä äänellä.
Yonker rypisti otsaansa ja kova taistelu näytti riehuvan hänen rinnassaan. Vihdoin luopui hän siitä ajatuksesta.
"Sitä en voi teille antaa, mutta minä tahdon puhua hyvää teidän puolestanne."
"Puhua hyvää!" vastasi jesuiitta halveksien. "Minä tahdon saada vapauteni. Ettekö tahdo antaa minulle sitä?"
"Minä en voi", vastasi Galama lujasti.
"Teitä ei paljon hyödyttäisi vaikka ilmoittaisinkin tuon asian", vastasi pappi. "Olen jo teille sanonut, ettei valtanne ulotu heihin."
Hänen äänessään oli jotakin kamalaa, joka kauhistutti Yonkeria.
"Kuinka!" sanoi hän voihkien; "eikö minun valtani ulotu heihin?
Ovatko he kuolleet?"
"He ovat kuolleet", toisti pappi.
Galama vaipui tuolille. Hänen päänsä painui käsien varaan pöytää vastaan. Vähän aikaa vallitsi kajuutassa haudan hiljaisuus.
"Minä tiedän, etteivät he ole kuolleet", puhui Hannu itsekseen, astui isäntänsä luo ja kosketti hänen käsivarttaan.
Yonker katsahti ylös, ja hänen kasvoissaan kuvastuva tuima tuska näytti hämmästyttävän pappiakin.
"Tuo ei kelpaa", sanoi Hannu. "Hän ei ole tehty samanlaisesta aineesta kuin te. Mutta kidutuksella saadaan hänen kielensä kanta irti. Antakaa minun kuumentaa tämä tikari ja polttaa pojan huulia. Se on mainio keino."
Useita lukijoita kenties hirvittää Hannun julmuus; mutta huomattava on, että siihen aikaan yleensä käytettiin kidutusta ja Hannu oli aikakautensa kannalla.
Galama ei ottanut kuuleviin korviin palvelijansa ehdotusta ja viipyi jonkun aikaa äsken kuvaamassamme asennossa.
"Häntä voi tallettaa minun kajuutassani", sanoi hän, nousten ylös. Hän oli levollinen, mutta kalman kalpea. "Ulkopuolella vartioikoon kaksi miestä eivätkä he saa päästää ketään sisään, ei sinuakaan, Hannu. Odota, minä lukitsen oven ja otan avaimen. Hänen täytyy astua tuomarinsa eteen. Minulla ei ole valtaa häntä rangaista."
Sitten hän sulki kajuuttansa oven ja lähti laivan kannelle.
Kun seuraavana aamuna himmeä rusko taivaan itärannalla ilmoitti uuden päivän tuloa, oli Galama yhä vielä laivan kannella. Tuuli, joka yhtä mittaa vaihteli, puhalsi joka suunnalta yhtä rajusti ja paisutti pauhaavat, kuohupäiset laineet vuorten korkuisiksi. Joka mies puunasi ahkerasti, täyttääkseen Yonkerin käskyjä, joita yhtä mittaa kajahti myrskyssä. Kaiken yötä pyrkivät he Zuyder-Seehen, mutta myrsky esti heitä ja pakotti heitä odottamaan päivän valkenemista.
"Minä en luule, Yonker", sanoi Hannu, joka auttoi Willemiä peräsimen hoidossa, "että me pystymme tuota tekemään. Näittekö noita laivoja? Minä olen varma, että koko laivasto on samassa asemassa kuin me ja taistelee turhaan myrskyä vastaan. Teidän olisi parasta mennä alas nauttimaan lepoa. Me laskemme ankkurin ja parin tunnin kuluttua tulen teitä huutamaan."
"Yonker näyttää oikein sairaalta", lausui Pietari Blink.
Ja niin tosiaan olikin. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, hänen silmänsä ajettuneet; hänen partansa ja tukkansa, joita suolainen merivesi oli liottanut, olivat takkuiset ja rumannäköiset.
"Minä menen ja pesen ainakin kasvoni", sanoi Galama, antaen puhetorven perämiehelle. Sen jälkeen hän astui alas ja avasi hiljaa kajuutanoven. Se oli pienehkö suoja, jonka toisella puolella oli Treslongin kajuutta, toisella varastohuone. Näitten huoneitten väliseinä oli jotenkin ohut.
Kajuuttaan tultuaan hän äkkiä pysähtyi. Sieltä näkyi himmeää tulen hohdetta. Hän ihmetteli tätä, koska hän tiesi, että jesuiitta oli lujasti sidottuna pantu hänen vuoteelleen ja ettei hänen huoneessaan ollut mitään syttyväistä ainetta. Hän astui eteenpäin, mutta pysähtyi hypäten taaksepäin ja riensi suoraa päätä laivan kannelle, kun samalla kauhea räjähdys järisytti laivaa ja kajuutasta syöksähti tulta ja savua.
"Joka mies pumppuihin ja valkeaa sammuttamaan!" huusi Galama ja riensi jälleen portaita alas, Hannu ja Pietari kintereillään. Väki lähti kohta paikoilleen, tietämättä mitään asiasta, ja kun he näkivät savun tupruavan varastohuoneen kohdalta, asettuivat he riviin ja vesiämpärit kulkivat kädestä käteen.
Sillä välin oli Galama jälleen saapunut kajuuttaansa. Ensi työkseen hän sulki kajuutan oven ja riensi varastohuoneen ovelle, jonka hän potkaisi auki. Lieskoja ja savua syöksähti vasten hänen silmiään. Vaarasta huolimatta ja Hannun käsistä karaten samosi hän liekkien lävitse. Tuokion päästä tuli hän jälleen näkyviin, musta möhkäle sylissään. Hän astui miesten välitse, jotka Willemin johdolla sammuttivat valkeaa, ja laski kantamuksensa Treslongin kajuutan lattialle. Sitten palasi hän väkensä luo.
"Varastohuoneen vasen seinä ja minun kajuuttani ovat tulessa", lausui hän merimiehille; "ajakaa sinne vettä. Ei tarvitse enää peljätä mitään räjähdystä. Saanko minä tuon ämpärin?" ja tarttuen ämpäriin riensi hän jälleen kajuuttaan päin.
"Pois tieltä! Tämä on parempi kuin teidän vetenne", ärjäsi Blink, samalla kun hän, kantaen mahdottoman suurta purjetta, jonka joka langasta valui vettä, tuli portaita alas.
Kahden kolmen toverin avulla saatiin purje varastohuoneeseen ja heitettiin liekkien päälle, jotka pian sammuivat kokonaan.
"Mistä pääsi valkea irti?" kyseli väki Hannulta ja Pietarilta, mutta kumpainenkaan ei voinut tähän vastata ja kaikkein täytyi tyytyä arveluihin.
Me voimme kuitenkin selittää lukijalle tämän seikan. Kun Galama ensi kerran tuli kajuuttaansa, havaitsi hän, ettei valkea ollut itse huoneessa, vaan että se pilkotti jostakin väliseinän aukosta. Lähemmäksi tultuaan huomasi hän, että seinästä oli kiskottu irti muutamia lautoja ja siitä syntyneestä aukosta näki hän valkean hohtavan. Hänen päähänsä lensi ajatus. Olikohan pappi päässyt siteistään irti ja tehnyt tuon aukon, oliko hän varastohuoneessa tekemässä tuhotöitä? Galama astui aukon luo ja kurkisti sisään.
Aivan oikein: siellä seisoi pappi, kynttilä toisessa kädessä ja tulilanka toisessa. Vaikka valo oli himmeä, huomasi Galama, että pitkän tulilangan toinen pää oli kiinni ruutitynnyrissä, joka kolmen muun kanssa seisoi nurkassa. Mutta se ei häntä pelottanut, sillä hän tiesi että tynnyrit olivat tyhjät, koska hän oli itse ottanut niistä viimeisetkin varat eilistä tappelua varten. Mutta papin takana, lähellä ovea, oli avonainen ruutikirstu. Galama tuli vähän kolistaneeksi; heti pappi kääntyi. Kun hän näki friisiläisen kasvot, säpsähti hän ja heitti palavan kynttilänsä ruutikirstuun. Galama karkasi pakoon ja samalla kuului äsken mainittu pamaus.
Seuratkaamme nyt Galamaa kajuuttaan, jonka lattialla, tyyny pään alla, jesuiitan runneltu ruumis makasi. Hän oli kauhean näköinen. Vaatteista ei ollut jäljellä kuin käryävät repaleet ja niitten välistä näkyi ruma, verinen liha. Hänen kasvonsa olivat nokimustat ja palohaavoja täynnä, suusta näkyi kärventynyt kieli. Hän hengitti raskaasti ja heikko voihkina, joka välistä kuului hänen rinnastaan, oli ainoa, josta huomasi hänen hirveät tuskansa. Galama laskeutui polvilleen ja kostutti hänen huuliansa vedellä.
Vihdoin Sextus avasi silmänsä, ja katseli vähän aikaa tylsästi ja tajuttomasti Galamaa kasvoihin; mutta laivan keinuminen saattoi hänet vähitellen tajuihinsa. Hän katseli Yonkeria voiton riemulla ja jotain hymyn tapaista, joka huonosti soveltui runneltuneihin kasvoihin, eleli hänen huulillaan, kun hän koetti mutista muutamia sanoja. Galama kallisti päätään ja kuuli epäselvän kuiskauksen:
"Yhdessä mennään perikatoon."
Galamaa hirvitti. Laivan ankara huojunta, miesten raju meteli heidän puuhatessaan tulen tukahuttamisessa, aaltojen loiske ja pauhina — noista äänistä olisi kyllä voinut luulla, että laiva oli hukkumaisillaan; hän ei jaksanut käsittää, että se mies, joka oli saattanut hänelle niin paljon pahaa, iloitsi siitä, että heidän ehkä oli yhdessä kuoltava. — Hän ei ymmärtänyt niin kovaa, niin leppymätöntä ihmissielua.
Hän nousi ja aikoi jättää kurjan miehen yksin, sillä hän näki, ettei hänellä enää ollut monta minuuttia elon aikaa. Mutta samalla hän muisti, että hän tiesi Agnesin ja Marian kohtalosta jotakin, ja hän päätti vielä kerran tiedustella, olivatko nämä vielä elävien joukossa. Hän heittäytyi polvilleen kuolemaisillaan olevan eteen, ja pannen huulensa hänen korvaansa hän sanoi:
"Sextus, ajatelkaa, että tuokion päästä seisotte tuomarinne edessä. Hänen nimessään ja teidän ikuisen autuutenne tähden minä rukoilen teitä, sanokaa, missä Agnes ja Maria ovat. Minä annan teille anteeksi kaikki, mitä minulle olette tehnyt, mutta laupiaan Jeesuksen nimessä, jota sanotte seuraavanne, sanokaa se minulle."
Hän herkesi ja pani korvansa kuolevan suun eteen, kuullakseen hiljaisimmankin kuiskauksen. Hän odotti tuskallisesti, mutta vähään aikaan ei kuulunut muuta kuin papin hengitys. Äkkiä tämä, ikäänkuin lamppu, joka viimeisen kerran leimahtaa ja sitten sammuu, liikutti kättään ja lausui tuskin kuuluvalla äänellä:
"Jumalan pyhä äiti! He ovat kuoll—eet, kuol-e—et."
Jesuiitan ruumista värisytti kerran ja hän lakkasi elämästä.
Onneton Yonker jäi tuokioksi samaan asentoon, polvilleen ruumiin viereen. Hän ei kyennyt nousemaan, vielä vähemmin menemään laivan kannelle, ja hän olisi tällä hetkellä mielellään itsekin kuollut. Nyt oli siis kaikki toivo rauennut. Näinä vuosina, jotka hän oli viettänyt merellä, oli toivo, jos toisinaan heikkokin, yhäti elänyt hänen povessaan, toivo siitä, että Agnes vielä oli elossa, ja pelkkä ajatuskin, että se oli mahdollista, oli virkistänyt häntä ja lisännyt hänelle uutta voimaa. Vielä edellisenä iltana, kun pappi oli sanonut, että tytöt olivat kuolleet ja ettei hänen kätensä heihin ulottunut, hän ei voinut sitä uskoa. Mutta nyt oli ainoa olento, jolta olisi voinut saada varman vastauksen kysymykseensä, mennyt tuonelaan, — vieläpä mennyt vastaus huulillaan.
Galama makasi siinä polvillaan, pää vasten pöytää, kädet riippuen alaspäin ja silmät kiinni, yhtä liikkumattomana kuin ruumis hänen jalkainsa juuressa. Hiljaa lausui hän Agnesin nimeä, ja joka kerta kun hän sen lausui, tunsi hän, että kalman käsi löi raunioiksi hänen tuulentupansa, ja hän rukoili sydämensä pohjasta voimaa Jumalalta.
"Lähtekää pois, Yonker, tuo ei kannata", sanoi Hannu, joka hiljaa oli tullut kammioon ja tuokion aikaa katsellut kohtausta. Hän näki, mitä oli tapahtunut, ja tiesi, mitä hänen tuli tehdä. Hän saattoi Yonkerin levolle Treslongin riippumattoon ja huusi sitten Pietari Blinkiä, jonka kanssa hän kantoi jesuiitan ruumiin Galaman kajuuttaan.
"Nyt on vihdoinkin saatu ero tuosta konnasta", lausui Hannu Pietari Blinkille. "Mutta älkäämme toista kertaa hairahtuko. Tuo mies oli niin loppumattoman viekas, etten tiedä … ehkä hän vain on olevinaan kuollut, vaikka hän on yhtä terve kuin mekin. Tiedätkö mitä? Me heitämme hänet mereen. Ei mitään ratsuväkeä, isä, häh?"
"Niin", sanoi Pietari, "kääritään mies omaan viittaansa;" ja tuotuaan viitan, joka oli jäänyt riippumattoon ja siten säilynyt valkealta, alkoi hän siihen kääriä ruumista.
"Maltahan, mikä tuo on? Tuossa taskussa on jotakin", sanoi Hannu, kun hänen käteensä sattui jotakin kovaa vaatteen laskoksista. Hän löysi pian taskun ja veti sieltä esiin taskukirjan sekä kolme neljä kirjettä.
"Pyhän inkvisitsionin päävikariolle Brüsseliin", sanoi Hannu, lukien päällekirjoitusta. "Hänen Ylhäisyydelleen herttua Alballe ja Kunnianarvoiselle pater Hubertille Brüsseliin. Kas, mitä tämä on? Pater Hubert! Se on tuo inkvisitsionin paha henki, tuo pikku-mies. Tämä varmaan sisältää jotakin. Katsotaan!" ja äkkiä avattuaan kirjeen alkoi hän sitä lukea. "Mitä, veli Sextus? Agnes Vlossert ei luovu harhauskostaan. Maria Galama kuoli —. Pekka, vanha veljeni, toimita raato pois ja hae enemmän kirjeitä. Minulla on tässä jotakin, joka lohduttaa Yonkeria."
Ja Hannu juoksi kajuuttaan, herätti Yonkerin, joka oli kuin huumeissaan ja kertoi niin paljon kirjeistä, jesuiitoista, isä Hubertista, naisluostareista ja Agnesista, että hänen isäntänsä kiivastui ja tempasi kirjeet hänen kädestään.
Kirjeet sisälsivät tietoja Brielin naisluostarin abbedissalta, saman kaupungin pormestarilta ja Flushingin luostarin abbotilta. Ensimäisessä, joka oli kirjoitettu isä Hubertille, ilmoitettiin hänelle, että Maria Galama oli kuollut heidän viimeisen kohtauksensa jälkeen, mutta että Agnes Vlossert eli ja pysyi harhauskossaan sekä sai siitä kärsiä ansaittua rangaistusta. Kahdessa viimemainitussa kirjeessä valitettiin Alballe ja päävikariolle, että molemmat kaupungit olivat kokonaan vailla puolustusväkeä, niin ettei kunnollisesti saatu järjestystä säilymään. Kun Yonker vielä oli tarkoin tutkinut tuota pientä taskukirjaa, vakiintui hänessä yhä enemmän se ajatus, ettei hänen elämänsä vielä ollut aivan toivoton.
XXVI
Ihminen päättää, Jumala säätää.
"Iso vene miehiä täyteen! kohta!" huusi Galama, rientäen laivan kannelle. "Eteenpäin, hoi! iso vene alas! Mitä siellä hidastelette?" ja maltittomuudessaan hän sieppasi keksin ja jyskytti sillä laivankanteen.
Ennen pitkää pani väki parastaan saadakseen lasketuksi pitkän veneen mereen, ja siinä oli täysi työ, sillä meri aaltoili rajusti. Vihdoin yritys onnistui, mutta nytkös vaiva alkoi. Laineet viskelivät keveätä alusta kuin herneenpalkoa ja näytti mahdottomalta saavuttaa amiraalilaivaa, joka purjeet puoleksi kokoonkäärittyinä keinui kappaleen matkan päässä ankkurin varassa.
Mutta miehet olivat vanhoja merikarhuja, jotka toisenkin kerran olivat otelleet aaltojen kanssa. He ponnistelivat ääneti airoillaan ja vaikka moni laine loiskahti heidän ylitseen, lähenivät he kuitenkin hiljalleen matkansa päätä.
Yonker istui veneen keulassa, katse tähdättynä yhteen kohtaan. Hänen silmänsä leimusivat, hänen poskensa hohtivat, hän ei välittänyt aalloista, jotka kastelivat häntä, ei tuulesta, joka sieppasi häneltä hatun ja heitti sen kauas ulapalle. Hän kehoitti lakkaamatta miehiänsä ponnistamaan voimiaan, aikoipa hän itsekin tarttua airoihin, johon nämä eivät kuitenkaan suostuneet. Hän näytti kokonaan toiselta ihmiseltä. Hänen silmistään välähti jälleen entinen tuli ja hänen huulillaan väikkyi hymy.
Jopa vihdoinkin! Vene ehti amiraalilaivan luo ja ennenkuin väki oli saanut kiinni köysistä, jotka heitettiin laivasta, oli Galama jo tarttunut köysiastuimiin ja hyppäsi laivan kannelle.
"Missä herra de Treslong on? Minun täytyy tavata hänet heti paikalla! Sanokaa hänelle, että hänen luutnanttinsa, Yonker Galama, tahtoo puhutella häntä", lausui hän eräälle lähellään seisovalle miehelle.
Mies riensi pois ja katosi kajuuttaan, ilmestyen pian jälleen Treslongin kanssa, joka näytti suuresti kummastuvan Galaman saapumisesta.
"Mitä on tapahtunut, Yonker, kun tulette tänne, vieläpä näin pahalla säällä? Ei se sentään mitään huonoa liene, koska te näytätte olevan paremmalla tuulella kuin milloinkaan ennen", lausui kummastunut aatelismies.
"Päinvastoin, herrani, ilosanomia", vastasi Karel. "Sanokaa amiraalille, että hän antaa laivastolle merkin kääntyä takaisin. Meidän täytyy kaikkien lähteä Brieliin. Me valloitamme sen vielä tänään, jos saavumme sinne aikanaan. Siellä ei ole vartioväkeä ainoatakaan miestä."
"Kuinka! Brielissäkö! Eikö Brielissä ole vartioväkeä! joutavia!
Tulkaa kanssani peräkannelle ja selittäkää tarkemmin."
"Tuossa näette koko laivaston edessänne", sanoi Karel, osoittaen laivoja, jotka paraikaa Zuyder-Seen suussa taistelivat tuulta vastaan, joka vihaisesti puhalsi rannalta päin. "Emme saa ainoatakaan alusta lasketuksi Zuyder-Seehen. Eilen tuo jesuiitta, josta puhuin teille, joutui vangikseni. Hänen kauttaan minä tiedän, että jos purjehdimme Brieliin tahi Flushingiin, jotka molemmat olivat vartioväkeä vailla, kun hän ne jätti kaksi päivää sitten, saamme helposti käsiimme jomman kumman näistä kaupungeista ja voimme tehdä niille mitä hyvänsä. Se olisi suurin voitto minkä prinssi tähän saakka on saanut."
"Sepä se, jos me voisimme", vastasi Treslong. "Luuletteko Albaa niin tyhmäksi, että hän jättää Brielin tai Flushingin vartioväkeä vaille? Jos teillä olisi minun kokemukseni, Yonker, ajattelisitte toisin. Tuo teidän jesuiittanne on taas tehnyt teille tepposet, tai tekasi hän tuon valheen, välttääkseen kidutusta, jolla häntä uhkasitte."
"Hän on kuollut", sanoi Galama. "Hän yritti räjäyttää meidät ilmaan, mutta sai siinä itse niin pahat haavat, että kuoli. Kun vainajaa käytiin tarkemmin tutkimaan, löydettiin hänen vaatteistaan papereita ja taskukirja, josta sain tietää, että hän tuli suoraa päätä Flushingista lähteäkseen Espanjaan, ja että hän aikoi poiketa Ostendeen, jättääkseen sinne Brüsselin kuvernöörille meneviä kirjeitä Brielistä ja Flushingista. Tässä on yksi kirjeistä, lukekaa se ja sanokaa, onko puheessani perää."
Treslong vilkaisi pikimältään kirjeeseen. Hymy kirkasti hänen kasvojaan ja ennenkuin hän oli lukenut kirjeen edes loppuun, heilutti hän sitä kädessään ja huudahti:
"Mainiota! Olette todellakin kaapannut kelpo saaliin, Yonker."
"Kunpa hän luovuttaisi minullekin siitä palasen, jos se on syötävää", sanoi jokin ääni heidän takanaan.
He kääntyivät ja tervehtivät sydämellisesti puhujaa. Se oli Adam van
Haren, eräs laivan taitavimpia päälliköitä ja urheimpia sotureita.
"Mistä te, kapteeni, niin äkkiä tähän puikahditte?" kysyi Treslong.
"Sieltä, mistä tekin, jos veneestänne saan päättää", vastasi van Haren. "Minä en saa ohjatuksi laivaani tuohon saakelin Zuyder-Seehen, enkä sinne haluakaan. Eikö lasketa Englanninkanaaliin? Siellä on aina espanjalaisia saatavissa. Mutta kas, tuolla tulee Simon de Rykin vene. Voi, mikä kiire sillä on. Taitaapa hänenkin vatsansa naukua einettä. Häijy periköön tuon itätuulen! Minä syödä maiskutin jo hengessäni Enkhuizenin juustoa ja paistia."
"Enpä tiedä sanoa, onko tuuli niin kovin huono", vastasi Treslong. "Mitä sanotte siitä, jos purjehtisimme Maasin suuhun ja laskisimme ankkuriin Brielin edustalle? Siellä on huonosti sotaväkeä ja minun luullakseni ei kaupungissa ole ainoatakaan sotaan kykenevää miestä, joka ei heti rientäisi meidän puolellemme, kun vain ilmestymme sinne."
"Mitä vielä!" sanoi van Haren. "Briel! Vahva linna! Puhutteko pilaa, herra?" ja hän katseli Treslongia, ikäänkuin epäillen, oliko tämä täydellä järjellä.
"Pilaa!" huusi Galama, "ei, se on täyttä totta ja tekin taivutte meidän puolellemme, kun olette lukenut tämän kirjeen, jonka sieppasin kesken sen matkaa Brüsseliin."
"Vai niin; sekö siis oli saaliinne", sanoi van Haren, antaessaan takaisin kirjeen, josta hän laiminlyödyn kasvatuksen vuoksi oli enemmän tavaamalla kuin lukemalla saanut selvän. "Minä en ymmärtänyt, mikä teitä nauratti, kun en vuosikausiin ole nähnyt teidän vetävän suutanne hymyyn. Jos tuo on totta, on se tosiaan jalo seikka; mutta jos se on valhetta, saamme kauhean selkävoiteen. Mutta sopiihan koettaa. Vaan tuossa tulee de Ryk; antaa kuulua, mitä hän sanoo."
Kaikki kolme tervehtivät herttaisesti tulijaa, joka oli lyhytvartaloinen, tanakka mies ja sotaisen näköinen. Hän oli ennen ollut rikas kauppias Amsterdamissa, mutta paettuaan verineuvoston vainoa oli hän omasta puolestaan varustanut sotalaivan. Hän oli järkevä, varovainen ja urhoollinen, ja hänen isänmaanrakkaudelleen veti vertoja ainoastaan hänen kunnioituksensa ja rakkautensa prinssiä kohtaan. Otsaansa rypistellen kuuli hän ystäväinsä asian ja saatuaan tiedon yrityksen sekä vastuksista että eduista seisoi hän tuokion ääneti.
"On mahdollista, että kirje on sulaa petosta, enkä minä pane siihen suurta arvoa", lausui hän. "Mutta ehkäpä sittenkin yritämme. Me osaamme taistella yhtä hyvin maalla kuin merellä, ja vaikka meitä onkin vähän, hoidamme kukin kaksi vihollista. Eläköön Geusit! Lähtekäämme heti amiraalin puheille."
Oli jotain suurta ja jaloa siinä tavassa, jolla nuo miehet ryhtyivät tuumaansa toteuttamaan ja olivat valmiit panemaan henkensä alttiiksi hankkeessa, joka oli niin rohkea että se vivahti hurjuuteen. Hetken aikaa seisoivat sankarimme harkiten asiaa. Vihdoin lausui van Haren:
"Herra de Treslong, lähtekää puhumaan amiraalille aikeestamme."
"En minä, mutta lähtekää te molemmat", sanoi Treslong; "kreivi on nyreissään minulle ja Yonkerille."
De Ryk ja van Haren lähtivät etsimään amiraalia sillä välin kun Treslong ja Galama, kasvot etukeulaan päin, katselivat ankkurissa olevaa laivastoa.
"Tässä amiraali on; mitä hänestä tahdotte, ha?" sanoi eräs ääni heidän takanaan.
Molemmat kääntyivät ääntä kohti. Heidän edessään seisoi jättiläiskokoinen mies, tukka sankka ja musta, joka riippui alas olkapäille ja sekaantui samankarvaiseen, pitkään partarykelmään. Hänellä oli korkea, vitivalkea otsa, harmaat, kissamaiset kiilusilmät ja sievänmuotoinen nenä. Kasvojen alapuolta peitti parta. Mutta hänen äänensä soi äreältä ja pahalta, ja hänen silmänsä näyttivät säteilevän ja sinkoavan samanlaista tulta kuin lyhyet salaman kielet, jotka toisinaan välähtävät synkästä ukonpilvestä ja uhkaavat tuhota meitä, Vaikka hän ei ollut kuin aamupuvussa, oli hänellä yllään kalliit vaatteet, ja koska ne somasti soluivat jäseniä myöten, tuli hänen vankka vartalonsa ja komea ulkomuotonsa selvästi näkyviin. Toisen kätensä oli hän laskenut miekkansa jalotekoiselle kahvalle. Komeasta vyöstä näkyi kaksi pistoolia, joitten perään oli veistetty metsäkarjun pää. Toisessa kädessään piti hän arvonsa osoitteeksi sauvaa. Koko hänen olentonsa ilmaisi tyrannia, yhtä väkivaltaista kuin oikullista. Hän oli viekas, ylpeä ja tyly: sellaisena hän pelotti ja inhotti vihollisiaan; ystävät joko pelkäsivät, ihmettelivät tai halveksivat häntä. Se oli William de la Marck, kreivi Lumei. — Tuskin näki hän Galaman kasvot, kun hän peräytyi pari askelta, ja nuorukaista synkästi silmäillen ärjyi karkealla käskijän äänellä:
"Karju vieköön! Luutnantti Galama! Miksi ette pysy laivassanne? Mitä tehtävää teillä täällä on? Kumma, kun ette tuonut muassanne koko väkeänne! Lähtekää kohta takaisin, taikka minä näytän, mistä viisi hirttä on poikki. Minä luulin, että teidät oli määrätty purjehtimaan etupäässä ja auringon nousussa laskemaan Zuyder-Seehen."
"Joka, niinkuin näette, kreivi, on maan mahdotonta", vastasi Galama levollisesti. Hän tunsi kreivin ja tiesi ennakolta, ettei tämä puhuisi lemmen kieltä. "Minä en tiedä, lienettekö keksinyt keinoja kuljettaa laivoja säästä ja tuulesta huolimatta; muuten en ymmärrä, kuinka voisin täyttää käskynne tänä aamuna. Koko yö on yritetty, eikä ole päästy Enkhuizenia tuuman vertaa lähemmäksi. Meidän täytyy muuttaa tuumamme."
"Muuttaa tuumamme", ärjähti Lumei hirvittävällä kirouksella. "Menkää laivaanne, samoin tekin, herra Treslong, ja ellette pääse purjehtimalla, täytyy teidän soutaa sinne venheissä. Isäni sielun kautta! Nuo enkhuizilaiset saavat maksaa meille vaivamme! Kun minä pääsen heidän pariinsa, hirtätän joka ihmislapsen ja viritän kaupungista aika nuotion." Ja amiraali aikoi juuri purkaa suustaan toisen kuormallisen kirouksia, joita hänellä oli loppumaton varasto, kun uusi tulokas keskeytti hänet:
"Ei niin, ei niin, herra de la Marck. Nuo enkhuizilaisraukat eivät ole tehneet meille mitään pahaa, eivätkä heidän talonsakaan; ja tiedättehän, että hyvä prinssimme vihaa väkivaltaa."
"Vai tekin, de Ryk, ja te, van Haren!" huusi amiraali, rajusti kääntyen kapteeneihin, jotka juuri palasivat peräkannelle. "Mutta … minä ymmärrän … tuo on sovittu juoni! Ahaa! Ja te neljä johdatte kapinan-hanketta laivastossa? Jos niin on, niin panetan teidät kiinni jok'ainoan, esi-isäni Ardennein metsäkarjun sielun kautta;" ja hän tömisti vihoissaan jalkaansa permantoon. "Sanokaa, herra de Treslong, aiotteko ehkä pyrkiä minun sijalleni? Arveletteko, että te jalosukuisen verenne ja oivien kykyjenne puolesta paremmin sovitte laivaston päälliköksi kuin minä? Jos niin on, miksi ette puhu?"
"Siksi, kreivi, että kallista aikaa ei sovi tuhlata väittelyyn sukujemme jaloudesta, ei sittenkään, vaikka Ardennein metsäkarjun ja Gelren herttuan jälkeläiset riitelevät keskenään", vastasi Treslong ylpeästi. "Minä en tietänyt mitään näitten herrojen tulosta, mutta kun he kerran ovat täällä, toivotan heidät tervetulleiksi, sillä minulla on tärkeitä asioita ilmoitettavana. Tämä Yonkerimme valloitti eilen, kuten tiedätte, espanjalaisen kauppalaivan ja sai samalla käsiinsä erään papin, joka kuljetti kirjeitä Flushingin ja Brüsselin välillä. Nämä kirjeet ovat joutuneet meidän haltuumme. Niistä olemme saaneet tietää, ettei Flushingissä enempää kuin Brielissäkään ole mitään linnaväkeä ja että ne voi, vaivaa näkemättä, valloittaa. Mitä tuosta arvelette, kreivi? Entä jos lähtisimme sinne, kun emme kuitenkaan tänään pääse Zuyder-Seehen?"
"Olen varma siitä, ettei Brielissä ole mitään sotaväkeä", huusi de Ryk. "Tuuli on kääntynyt, kreivi, ja teidän oma laivanne on laskenut ankkurin. Brielissä ei ole paljon asukkaita eikä se ole kovin suurikaan, ja laivastomme nähdessään joutuisivat porvariraukat kokonaan pelon ja hämmästyksen valtaan. Lähtekäämme matkaan ja laskekaamme Maasjoen suuhun."
"Tekö olette asetettu laivaston amiraaliksi, vai minä?" huutaa jylisti Lumei, jonka sappi oli vielä pahemmin paisunut Treslongin ja de Rykin puheista. "Täyskokouksessa olemme päättäneet mennä Enkhuizeniin; ja senkö vuoksi, että joku viheliäinen pappikoira on saatu vangiksi taikka tuuli käynyt vähän vastaiseksi, tulisi minun luopua tuumastani! Minä lasken laivani tuolle hietasärkälle ja marssitan mieheni maakunnan halki kaupunkiin. Eivät enkelit eivätkä perkeleet ole vielä koskaan saaneet minua luopumaan päätöksestäni eivätkä mitkään maailman tuulet saa minua Brielin kaltaisen kurjan mökkikylän tähden unohtamaan Enkhuizenin lihavaa ja rikasta kaupunkia."
"Te erehdytte kokonaan kreivi, kun luulette Brieliä niin viheliäiseksi", sanoi Treslong totisena ja hänen vakava äänensä pakotti de la Marckinkin kuulemaan häntä. "Te tiedätte, että isäni oli siellä kuvernöörinä ja minä luulen tuntevani sen kaupungin paremmin kuin kukaan muu laivastossa. Siellä on upea tuomiokirkko, kaksi vahvaa munkkiluostaria ja yksi nunnaluostari, niinollen monta vertaa runsaampi saalis kuin Enkhuizenissä. Nykyisessä asemassamme emme saa mitään aikaan. Ei vielä tiedä mitä siellä saamme aikaan, mutta ainakin yhtä paljon kuin täälläkin, sillä täällä uhkaa myrsky paiskata laivamme rauskoina rantaan."
"Uljas amiraalimme pelkää, senhän näette", sanoi van Haren pilkallisesti. "Eihän meitä ole kuin viisisataa miestä, mihin ne riittävät! Selkäsaunan, vieläpä verisenkin me saamme Brielissä — ei muuta. — Myydään, miehet, laivamme ja lähdetään Saksaan tai Englantiin; siellä saamme ainakin elää rauhassa."
"Ei niin, ystäväni", lausui de Ryk, taputellen toista olkapäälle, "ensin purjehdimme Amsterdamin luo, sinä ja minä, ja pommitamme kaupunkia. Minä olen luvannut kaupungin pormestarille tulla vielä kerran takaisin ja vetää häntä korvista. Tulkaa pois, minua ei huvita maata täällä tyhjää toimittamassa."
"Voi, jos olisin saanut olla Herman de Ruyterin kanssa, kun hän kahdentoista miehen väellä otti Louvesteenin linnan!" huusi Galama kiihtyneenä. "Siinä oli mies. Mutta miehen kuoltua näyttää miehuuskin kuolleen."
Amiraali-parka oli joutunut ahtaalle. Hän oli luonteeltaan kiivas ja tulinen, ja toisaalta yhtä itsepintainen kuin oikullinen. Hän ei tahtonut myöntyä kapteenin neuvoon, vaikka hän salaa tunnusti sen hyväksi. Mutta puolentuntisen kiivaan keskustelun jälkeen kumosivat vihdoin van Harenin pilkka, de Rykin pistopuheet ja varsinkin Galaman ja Treslongin järkevät syyt hänen päätöksensä, vaikka hän viimeiseen saakka oli vastustavinaan heidän tuumaansa.
"Hyvästi, kreivi!" sanoi Treslong ja teki Galaman kanssa lähtöä. "Me luulimme teidän vannoneen, että jättäisitte hiuksenne ja partanne leikkaamatta, kunnes olisitte kostaneet kreivi Egmontin kuoleman. Mutta jos tuolla tavalla jatkatte, kasvaa tukkanne liian pitkäksi ja saattaa vielä aiheuttaa teille kuoleman, kuten Absalomille hänen tukkansa."
"Tuli ja leimaus!" kiljasi amiraali, polkien jalkaa ja siepaten äkkiä puhetorven. "Joka mies kannelle!" Ja kääntyen laivan kapteeniin, joka tuli juosten kajuutasta, huusi hän, kirousten virtana valuessa hänen suustaan:
"Ammu signaali kanuunalla, ja hinaa ylös lippu, että laivasto tietää kääntyä myötätuuleen, ja ilmoita heille, että minä ammutan upoksiin jokaisen laivan, joka ei puolen tunnin kuluttua ole nostanut ankkuriaan. Herra de Treslong, te purjehditte etupäässä, sillä te tunnette hyvin Brielin. Hyvästi!" ja välttääkseen sekä heidän pilkkaansa että heidän kiitostansa riensi hän portaita alas kajuuttaan.
"Kiitos Jumalan!" huusi Galama, pusertaen kiihkeästi Treslongin kättä. "Päin tuuleen nyt, de Treslong! Kapteeni van Haren ja te, de Ryk, suokaa minun sydämestäni kiittää teitä siitä, että olette tehneet minulle hyvän työn."
"Me saimme metsäkarjun kesyksi", lausui de Ryk, kun he ilomielin lähtivät kukin laivaansa. "Ennenkuin viikko on kulunut, on koko maa kaikuva urotyömme maineesta."
"Hm!" sanoi van Haren. "Kunpa saisin hankituksi vähän leipää ja juustoa väelleni, sillä toden totta en tiedä, millä elätän sitä päivääkään enää."
Kaikkia nauratti, kun puhe niin äkkiä kääntyi jokapäiväisyyteen.
"Brielissä saamme mainiot saaliit herttuan ja hänen kymmenysveronsa kustannuksella", sanoi de Ryk. "Siellä tavataan toiste!" ja hänen päänsä katosi laivan reunan taakse, kun hän astui alas veneeseensä…
"Paitsi kirjettä olette varmaan saanut muitakin tietoja jesuiitalta", sanoi Treslong Galamalle, kun he jälleen olivat oman laivansa kannella ja käskyn mukaan olivat nostaneet ankkurin ja levittäneet purjeita tuuleen. "Minä en muista moneen aikaan nähneeni Yonker Galamaa niin kiihkeänä ja tulisena, eipä iltaa ennen kreivien mestauspäivääkään."
"Jesuiittaraukan kauhea loppu kiihoittaa tosiaankin hermojani", vastasi Galama; "paitsi sitä, täytyy teidän myöntää, että tämä on merkillinen yritys."
"Epäilemättä, Yonker. Nyt meidän tulee näyttää espanjalaisille, mitä saamme aikaan", vastasi Treslong totisesti. "Meidän tulee tietysti tarkoin valvoa, ettei kukaan prinssin puolustajista Brielissä joudu kärsimään vahinkoa. Mutta samalla täytyy meidän näyttää, että me sydämen pohjasta vihaamme kaikkea, mikä maistuu paavilaisuudelta; sen vuoksi olen aikonut esittää erään keinon, jolla kaikki kaupungin munkit ja nunnat rangaistaan. Me olemme kärsineet niin kauvan, että nyt voi tulla heidänkin vuoronsa."
Galama oli ääneti ja tuijotti alaspäin. Jos hän olisi katsonut Treslongia kasvoihin, olisi hän tämän silmissä nähnyt veitikkamaisen tuikkeen.
"Minun esitykseni", jatkoi Treslong, "on tämä. Heti kun olemme päässeet kaupungin isänniksi, annamme sotaväen saartaa munkkiluostarit ja pyhän Klaaran nunnaluostarin, niin ettei kukaan pääse niistä pakenemaan, ja sitten sytytämme ne tuleen. Saadaanpa nähdä, että vaapsiaisparvi silloin pöllähtää pesästään esille. Menettelemme samoin kuin espanjalaiset, jotka, kun kreivi Hoogstraten kahden kolmen sadan mies-raukan kanssa oli paennut erääseen kirkkoon, salpasivat heidät sinne, sytyttivät kirkon ja näkivät kaikkien siellä olevien elävältä palavan silmäinsä edessä. Eikö teitä haluttaisi nähdä, kuinka pikku nunnat hyppelevät liekeissä?"
"Ei suinkaan!" huusi Galama ja punastui.
"Hyvä!" sanoi Treslong, "polttaminen oli pilapuhetta. Mutta minulla on toinen tuuma, josta en millään muotoa aijo luopua. Minä murratan luostarin ovet auki ja lasken mieheni sisään kisailemaan noiden herttaisten tyttöriepujen kanssa. Siinä voi somasti rakennella naimakauppoja ja luostarissa on kelpo morsiuslahjat."
"Herra", lausui Galama kiivastuen, ja hänen silmänsä leimusivat ja hänen poskensa hehkuivat, "minä en tiedä puhutteko tosissanne, mutta kuinka saattaa teidän kunnianne sallia tuollaista, kuinka…"
"Ritarillinen nuorukainen, ettekö vieläkään ole kyllästynyt paavilaisuuteen?" ivaili Treslong.
"Olen kyllä, herra, mutta tuota en koskaan hyväksy. Moni noista naisraukoista on syytön niihin rikoksiin, joista heitä soimataan, ja voitteko taata, ettei heidän joukossaan ole sellaisia…" Hän pysähtyi ja punastui omaa kiivauttaan.
Treslong katseli häntä hetken aikaa hymyillen, purskahti sydämelliseen nauruun ja sanoi:
"Jos aijotte ilmaista minulle salaisuutenne, Yonker, niin älkää unohtako, että olette sen jo ilmaissut. Minä näin teidän punastuvan, kun amiraalilaivalla mainitsin nunnaluostaria, eikä tarvitse aivan terävää järkeä huomatakseen, että noitten synkkien muurien sisällä asuu joku, joka suureksi osaksi on syynä teidän intoonne."
Galama punastui vielä enemmän ja oli ääneti. Treslong jatkoi ystävällisesti:
"Te olette, toivoakseni, nähnyt minusta sen verran, ettette luule minun rakastavan moista julmuutta. Minä harrastan teidän onneanne, ja jos jollakin tavalla voin edistää kihlattunne, Agnes Vlossertin löytämistä, saatte luottaa minuun niinkuin kivimuuriin."
Ja hän ojensi Yonkerille kätensä, jota tämä hartaasti puristi.
Näin lähti siis tuo vähäinen laivasto — kaksikolmatta laivaa, joista suurimmat, de la Marckin ja Treslongin laivat, eivät olleet nykyisten fregattien kokoisia, — sille muistettavalle retkelle, jonka oli sallittu olla alkuna alankomaalaisten kuuluisalle vapaussodalle, sodalle, jossa Espanja suurine voimineen ja väkineen vihdoin masentui viisi kertaa itseään vähälukuisemman kansan edessä.
Mutta vaikka yritys oli jalo, käsitti sen harva kuitenkaan alussa sellaiseksi, joksi se myöhemmin osoittautui. De la Marck, tuo raju merirosvo, suostui siihen ainoastaan sentähden, ettei hänellä ollut muutakaan tekemistä. Van Haren oli päättänyt panna henkensä siinä alttiiksi, koska hän tahtoi hankkia muonaa väelleen.
"Jos meidän on kuoltava, on parempi kuolla kaupunkia valloittaessa kuin nääntyä nälkään, joka tosiaan on laiha kunnia."
Tällä kannalla oltiin yleensä laivastolla. Hädässään oli väki käynyt hurjaksi ja oli valmis ryhtymään mihin hyvänsä, joka näytti vähänkin mahdolliselta. Kun siis tiedettiin, että Brielissä oli tavaraa ja ruokaa yltäkyllin, hehkui joka mies halusta lähteä taisteluun, vaikkapa kymmentä kertaa mahtavampaa vihollista vastaan.
Galamankaan innostuksen lähteenä ei ollut pelkkä isänmaallisuus. Hänen päämääränään oli vapauttaa Agnes, sen jälkeen toimittaa laivastolle muonaa, ampumavaroja ja naulita kanuunat tukkoon ja hajoittaa kaupungin linnoitukset. Sillä toivoi hän virkistävänsä kansalaisten uskallusta ja osoittavansa, ettei vielä puuttunut miehiä, jotka tarpeen vaatiessa osasivat kelpolailla taistella. Tuolla tavalla ajatteli Galama retkestä.
Ainoastaan Treslongin ja de Rykin ajatus kantoi kauvemmaksi. He huomasivat turhaksi naulita kanuunat umpeen ja hävittää linnoitukset, jonka kautta kaupunki jälleen joutuisi Espanjan valtaan, mutta heidän mielestään sopi samalla vaivalla ja paljon suuremmalla hyödyllä tehdä Brielistä vapauden ensimäinen kulmakivi sekä käyttää noita linnoituksia ja kanuunia vapauden sortajia vastaan.
Treslongin ja Galaman kajuutassaan haastellessa retkestä ja sen seurauksista, aijomme hetkiseksi saattaa lukijan Pyhän Klaaran nunnaluostariin.
XXVII
Vihdoinkin lepoon.
Pienessä kammiossa, jonka niukkana kalustona on kaksi sänkyä ja pari muuta asuinhuoneelle tarpeellista esinettä, on kaksi Pyhän Klaaran luostarin harmaisiin villavaatteisiin puettua naista. Toinen heistä istuu matalalla tuolilla ja katselee levottomin silmin toiseen sänkyyn, jonka päänalaisella lepäävät Maria Galaman vaaleat, surkastuneet kasvot.
Maria se on, mutta kuinka hän on muuttunut! Hänen kasvonsa ovat kuitenkin vieläkin kauniit. Tuonen armoton käsi ei voi kokonaan sammuttaa silmäin kirkkautta eikä rumentaa kasvojen sievää, hentoa, suloista muotoa, mutta silmät ovat vajonneet syvälle, posket ovat kuopalla ja huulet aukenevat silloin vain, kun lyhyt yskä tahi kipeä, vaivaloinen hengitys pyrkii niitten välistä ilmoille.
Niinä vuosina, jotka serkukset olivat viettäneet luostarissa, oli tauti, jonka siemen jo aikoja sitten oli itänyt Marian rinnassa, vahvasti kasvanut ja varttunut. Hän tunsi loppunsa lähenevän; hän odotti sitä levollisesti, nöyrällä mielellä.
Kuten jo ennen hänen vangitsemistaan huomasimme, olivat Agnesin esimerkki ja kehoitukset vaikuttaneet hänessä hyvää. Kun nyt luostarin ovet paiskattiin kiinni hänen jälkeensä, teki hän sen lujan lupauksen, ettei hän enää väistyisi, ja hän tunsikin uskonsa niin vahvistetuksi, että hän oli valmis kärsimään vaikkapa vainoakin, jos Jumala niin tahtoisi.
Syy, jonka vuoksi Sextus ei ollut lähettänyt häntä muitten vankien seurassa Brüsseliin, vaan saattanut hänet naisluostariin, oli varsin selvä. Hän piti tällä kertaa tuumansa niin oivallisena ja oli niin varma sen menestyksestä, että hän jo näki sen päivän koittavan, jolloin tytöt edistäisivät hänen tarkoituksiaan, kun Yonkerilta ei enää ollut mitään tietoja hankittavissa. Eikä hän halunnutkaan aivan aikaisin päästää noita hyödyllisiä aseita käsistään.
Luostarin abbedissa oli hänen tätinsä. Koska tämä oli järkevä ja lujatahtoinen nainen, kunnioitti hän suuresti häntä. Hänellä oli monen mielestä erinomainen käännyttämisen lahja ja hänen luostarinsa olikin alati täynnä kaiken-säätyisiä tyttöjä, jotka joko pelkäsivät harhauskon tarttumista tai jo jossain määrin olivat saaneet sitä vikaa ja sen vuoksi olivat uskotut hänen haltuunsa, että hän parantaisi heidät ja samalla varjelisi heitä inkvisitsionin rautakouralta. Tämän naisen huostaan hän jätti vankinsa ja saman puoleen hän kääntyi, kun Hannun ja Blinkin sekaantuminen asiaan oli tehnyt tyhjäksi hänen petolliset hankkeensa.
Mutta kun hän toivoi jälleen saavansa tytöt valtaansa, pettyi hän pahasti. Abbedissa kielsi jyrkästi eikä tahtonut edes suvaita hänen nähdä heitä. Hänen uhkauksistaan ja lupauksistaan ei välitetty vähääkään. Abbedissa vetosi vain niihin oikeuksiin, jotka paavi ja Kaarle V olivat hänelle myöntäneet. Hän sanoi, ettei hän vielä koskaan ollut antanut kenellekään nunnalle lupaa lähteä luostarista eikä tahtonut nytkään laskea luotaan kahta niin ihanaa taivaan holhokkia.
Sextus ei voinut vastustaa tätiänsä, joka oli paljon auttanut häntä nuoruudessa. Sentähden täytyi hänen myöntyä ja jättää tytöt tätinsä luo, että tämä saisi omalla tavallaan valmistaa heitä taivasta varten.
Ensin asuivat Agnes ja Maria samassa kammiossa ja saivat nauttia jokapäiväistä opetustaan yhdessä. Mutta abbedissa huomasi pian, ettei hän ollut saanut ahjoonsa tavallista meltorautaa, jota voi taivuttaa veisuulla, messulla ja muilla taikatempuilla, vaan että oli ryhdyttävä kovempiin keinoihin. Sillä mitä hän päivän mittaan oli tytöille opettanut, siitä nämä illalla, kammiossaan yksin ollessaan, keskustelivat ja tekivät sen tyhjäksi, ja abbedissan täytyi Danaidein tavalla huomata, että kaikki hänen ahkeroimisensa meni hukkaan. Sentähden heidät erotettiin ja he saivat luvan ainoastaan silloin tällöin käydä toistensa luona jonkun sisaren läsnä ollessa, joka oli jommankumman asuintoveri.
Nyt alkoi kova aika molemmille tytöille, etenkin Marialle. Heidän täytyi joka päivä kuulla sellaista oppia, jonka he tiesivät vääräksi, eivätkä he päässeet lohduttamaan ja vahvistamaan toinen toistaan. Usein rangaistiin heitä luostarin sääntöjen rikkomisesta; paitsi sitä eivät he tietäneet mitään paroonittaren ja Karelin kohtalosta. Marian hento olento ei kestänyt tällaisen pohjatuulen kylmää viimaa ja riutui riutumistaan. Ja kun Agnes näki noitten hienojen kasvojen kuihtuvan, tuon heikon vartalon surkastuvan nunnapuvun alla, joka oli niin ikävä ja niin selvästi kuvasi heidän ilotonta, alati yhtäläistä luostari-elämäänsä, nousi useasti syvä huokaus hänen rinnastaan, ja hän kääntyi vielä hartaammalla mielellä sen auttajan puoleen, jonka tähden heidän täytyi näitä kärsiä. Katkerinta tuskaa tuotti Agnesille pelko siitä, että alituisesti tippuva pisara vihdoinkin kiven kovertaisi, että Maria, joka oli jäänyt yksin oman heikkoutensa valtaan, hän kun ei saanut lukea edes raamattuakaan, jälleen joutuisi epäilyksen valtaan. Silloin harvoin kun Agnes sai serkkuaan nähdä, eivät he voineet paljon keskustella eikä ensinkään niistä asioista, jotka olivat kumpaisellekin kalleimmat.
Sillä tavalla kului hitaasti kolme surullista vuotta, kolme vuotta, jolloin toinen päivä aivan täsmälleen oli toisen kaltainen, taikka, paremmin sanoen, erosi ainoastaan siinä kohden toisesta, että vapauden toivo päivä päivältä kävi yhä heikommaksi ja vihdoin kokonaan kuoli.
Mutta eräänä päivänä abbedissakin katsoi hyväksi käydä levottomaksi Marian tilan vuoksi. Ei voinut enää epäilläkään, että tyttö raukan loppu lähestyi, ja abbedissankin mielestä tuo siivo ja hiljainen sairas ansaitsi kaiken sen hoivan ja holhouksen, minkä luostari saattoi hankkia. Vanha kärtyinen nainen, joka tähän saakka oli asunut Marian kanssa, käskettiin pois, ja sen sijaan sai hän toverikseen erään nuoremman, Anna nimisen sisaren, joka Agnesin kanssa oli ollut hänen paras ystävänsä. Tämä alkoi pitää hellää huolta sairaasta. Saipa Agneskin abbedissalta luvan käydä serkkunsa luona, joka ei ollut tapahtunut kokonaiseen vuoteen. Tytöt, vielä kerran yhteen päästyään, itkivät toinen toisensa sylissä eivätkä voineet erota. Ystävän seura vaikutti Mariaan terveellisesti. Se oli Agnesin onni, sillä muuten olisi rohkea, itsepäinen, harhauskoinen Agnes saanut jäädä ahtaaseen, ikävään kammioonsa, vaikka serkku jo vaeltelikin elämän ja kuoleman rajamaita.
Toisen kerran kun Agnes kävi serkkuaan tervehtimässä, havaitsivat he, ettei Anna sisar ollutkaan kuten abbedissa oli luullut kaikkein hartain, vaan että harha-uskon taimi oli syvälle hänessä juurtunut. Serkkujen parhaillaan puhellessa tuo hyvä nunna äkkiä heidän suureksi ihmeekseen pyysi Agnesia puhumaan hänelle Vapahtajasta ja autuudesta, vetipä vielä esiin repaleisen uuden testamentinkin, jota hän tarkasti oli salannut vaatteittensa poimuissa. Voi arvata, mikä riemu tästä syntyi. Tytöt lukivat ahmimalla kallista kirjaansa ja heidän hartaat rukouksensa kuuli ainoastaan kammion hiljaiset seinät ja se Herra, joka kaikki salaisuudet tietää.
Heidän täytyi kuitenkin noudattaa suurta varovaisuutta. Anna sisar ei aina saanut viipyä Marian vuoteen vieressä, vaan hänen täytyi, vuoronsa siellä oltuaan, jättää valvominen eräälle toiselle sisarelle, joka oli yhtä harras katolilainen kuin Ignatius Loyola itse.
Tällä kertaa sentään tapaamme Annan istumassa matalalla tuolilla Marian vuoteen vieressä. Hän oli noin kolmenkymmenen vuoden vanha; hän ei suinkaan ollut kaunis eikä muuten millään tavalla viehättävä, mutta hän näytti rehellisyyden perikuvalta, ja siitä saattoi olla varma että hän olisi viimeinen pettämään ystäväänsä. Levottomasti katseli hän nukkuvaa Mariaa. Vihdoin hän nousi ja sanoi itsekseen:
"En ymmärrä, mutta minusta tuntuu siltä kuin ei Maria enää eläisi kauan. Agnes ei ole nähnyt häntä viikkoon, ja heille tekisi hyvää tavata toinen toisiaan. Abbedissa tosin kielsi — mutta he eivät enää saa nähdä toisiansa. Minä lähden Agnesia noutamaan."
Ja avattuaan hiljaa kammion oven, katosi hän näkyvistä.
Nelikulmaista luostarinpihaa ympäröi kolmella puolella korkea rakennus, neljännellä kirkko. Agnesin kammio oli pohjoisessa sivurakennuksessa. Sinne hiipi Anna, hiljaa astellen, jottei herättäisi luostarin nukkuvia naisia, ja nouti Agnesin.
Ennen pitkää istuivat molemmat naiset Marian vuoteen ääressä ja katselivat, kuinka hänen povensa nousi ja laski epätasaisesti, kun tauti vaikutti hengenahdistusta. Serkukset erosivat toisistaan suuresti kun vertaili heidän kasvojaan. Kovia oli Agneskin kokenut, vaivaa, vainoa ja rangaistusta, mutta hänen terveytensä oli kuitenkin säilynyt ja poskilla rusotti vielä vienot punaiset ruusut. Vartaloltaan oli hän yhtä suora ja notkea kuin ennenkin ja silmät olivat kirkkaat.
Agneskin huomasi, että Maria viime viikolla oli suuresti huonontunut, ja kun hän painoi sairaan otsalle vienon suudelman, vierähti siihen kyynel.
Maria avasi silmänsä. Kohdatessaan serkkunsa katseen hymyili tyttö onnellisena ja pyrki istualleen, voidakseen syleillä toista. Mutta voimat olivat poissa ja kipeästi yskien vaipui sairas jälleen vuoteelleen. Agnes polvistui sen viereen ja syleili sairasta, painaen hänen päätään rintaansa vasten.
"Tiedätkö, Agnes kulta, olen sinusta uneksinut", lausui Maria hiljaisella äänellä. "Minä näin unta, että sinä kävelit Karelin rinnalla kauniissa vaatteissa."
Agnes punastui ja syleili Mariaa hartaammin. Hän oli koettanut unohtaa Karelinsa, sillä hän luuli Jumalan tahtovan, etteivät he enää maan päällä tapaisi toisiaan, ja että hän sen vuoksi häntä ajattelemalla vain saattaisi itselleen parantumatonta sydämenkipua. Mutta hän olisi voinut huomata, että kipu jo oli parantumaton; sillä vaikka hän kuinka taisteli ja rukoili, aina seisoi Karelin kuva elävänä hänen edessään ja joka kerran kun tämän nimi mainittiin, täytti sanomaton kaipaus hänen rintansa, kaipaus, jota hänen muuten arka omatuntonsa ei tuominnut vääräksi. Hän suuteli serkkuaan uudelleen ja sanoi:
"Jos Jumala tahtoo, Maria, saan vielä nähdä Karelin, mutta minä pelkään, että hän on päättänyt toisin. Aivan mahdottomalta näyttää, että minä joskus saisin jättää nämä kolkot komerot. Ja jos niinkin kävisi, en tiedä minnepäin kääntyisin."
"Me olemme Herran kädessä, sisar Agnes", sanoi Anna, "ja hän voi tehdä ihmeitä."
"Mutta minä näin toisenlaistakin unta, Agnes", jatkoi Maria. "Minä näin armaan äitini; kirkkaana kuin enkeli seisoi hän edessäni ja viittasi minua tulemaan ja minä kai lähdenkin, Agnes, kohta kotiini. Minä väsyn maatessani tässä taivaan ovella ja kuullessani, kuinka maallisten ajatusten aallot vielä pauhaavat ympärilläni, kuinka ne riutuvilla äänillään koettavat hämmentää taivaan ikisäveliä ja vetää minua pois siltä riemun rannalta, jonka Jumala on minulle määrännyt."
Agnes oli vaiti. Hänelle oli kovaa, kun hänen näin täytyi erota ainoasta olennosta koko maailmassa, jolle hän saattoi puhella mielitekojaan, ja uskoa salaisuuksiaan. Kovin vaikeaksi kävi taipuminen Jumalan tahdon alle, kun se hänen ilottomalta elämältään riisti viimeisenkin ilon. Vaan kuitenkin hänen täytyi myöntää, että tämä oli parasta hänen serkulleen, jota nyt ei mikään ihmisvalta enää saisi temmatuksi Herran käsistä.
Hetken hiljaisuutta häiritsi ainoastaan kuolevan tytön yskä, joka näytti tuottavan hänelle suurta tuskaa, vaikka hänen huuliltaan ei päässyt valituksen ääntä.
"Onko sinulla suuria tuskia, Maria?" kysyi Agnes lempeästi.
"Ei ole nyt niin suuria kuin ennen, Agnes hyvä", vastasi Maria; "mutta ainoa pelkoni on, ettei minulla ole niitä ollut kylläksi. Kun ajattelen Jeesuksen kärsimistä, häpeän minä, että kerran olen pitänyt tätä kurjaa elämää parempana kuin ikuisen kunnian kruunua. Välistä pelkään, että Jumalan leppymätön viha painaa minua." Ja hänen äänensä tukehtui kyyneliin.
"Jos me tunnustamme syntimme, on hän altis antamaan anteeksi ja puhdistamaan meitä kaikesta vääryydestä", luki Anna uudesta testamentistaan.
"Minä olen paljon syntiä tehnyt", sanoi Maria ja hänen kasvoistaan näki, että sanat lähtivät sydämen pohjasta; "mutta Herra ei kosta minulle ansioni mukaan. Tuo onneton ilta Brüsselissä vei minulta ainaiseksi tuntoni rauhan. Alati soimasi minua sisällinen ääni siitä, että olin kieltänyt Jeesuksen ja välistä olin ihan toivoton. Ilo ja onni pakenivat minua; taivasta ja Jumalaa ajatellessani jouduin epäilyksen valtaan. Oi Agnes, kuinka minä olen kärsinyt! Hirveätä on kieltää Hänet, varsinkin kun huomaamme, minkä mitättömän onnen vuoksi hylkäsimme Hänen taivaallisen rauhansa. Mutta ehkä Häneltä riittää armoa näinkin suurelle syntiselle."
"Ja minä olen niinikään kieltänyt Hänet ihmisten edessä", vaikeroi
Anna, "mutta tästä lähtien en sitä tee. Kaikki, itse abbedissakin
nähkööt, että minä vihaan paavilaisuutta! Julkisesti tahdon tunnustaa
Jeesusta ja Hänen tähtensä kärsiä."
"Lue meille, Anna, Matheuksen evankeliumin viides luku", pyysi Maria.
Anna etsi tuon luvun, jossa Jeesus lausui kansalle ihmeelliset sanansa. Kammiossa paloi vain pieni lamppu ja koko luostari oli, niin he luulivat, mennyt levolle. Vienolla, vapisevalla äänellä alotti nunna: "Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset, sillä heidän on taivaan valtakunta."
Mutta hänen äänensä kasvoi ja lujeni, mitä etemmäksi hän pääsi, ja selvällä äänellä luki hän edelleen. Näin tuli hän kymmenenteen värsyyn:
"Autuaat ovat ne, joita vanhurskauden tähden vainotaan, sillä heidän on taivaan valtakunta —", kun kiivas huuto äkkiä säikäytti heitä heidän hartaudessaan.
"Pyhä neitsy! Jumalan siunattu äiti! Mitä tämä on? Sisar Anna, sano, mitä tämä on!"
Näin sanoen hyökkäsi abbedissa, joka ohi mennessään oli kuullut lukemisen kammiosta ja jäänyt oven taakse kuuntelemaan, sisään tyttöjen keskelle.
Agnes ja Anna olivat niin hämmästyneet, etteivät vähään aikaan voineet puhua. Abbedissa sieppasi kirjan, joka oli vuoteella ja jota he eivät koettaneetkaan kätkeä.
"Pyhän Matheuksen evankeliumi!" huudahti hän. "Julkeatteko lukea niin harhaoppista kirjaa minun luostarissani? Sinä, sisar Anna, joka yhä toistavasti tunnustit olevasi harras katolilainen?"
"Mutta minä en tee sitä enää", vastasi Anna tyynesti ja nousi ylös. "Jos katolilainen tekee syntiä lukiessaan näitä sanoja kuolemaisillaan olevalle raukalle, joka isoaa ja ikävöi jotakin parempaa kuin latinalaiset messut, — niin en tahdo olla katolilainen."
"Kuolemaisillaan! kuka kuolee?"
Hän katsahti Mariaan, jonka kasvot todistivat, että Anna puhui totta. Yksistään se ajatus, että sielu erkanisi elämästä keskellä harhauskon sumua, sai abbedissan suunniltaan. Hän tarttui kuolevaa tyttöä olkapäähän ja lausui:
"Maria! Maria! Aijotko kuolla ja joutua ikuiseen perikatoon? Tahdotko kuolla saamatta syntejäsi anteeksi ja nauttimatta pyhimpiä sakramentteja? Jesus, Maria! lapsi! heräjä! Älä kuule noita turmeltuneita saatanan orjia, vaan rukoile kaikkia pyhiä suomaan sinulle edes tunnin aikaa valmistukseen, ennenkuin sinun on mentävä kiirastuleen!"
Abbedissan rinnassa riehui ankara myrsky. Hänen joka jäsentään värisytti ja ääni vapisi mielenliikutuksesta. Henkeään pidättäen hän tarkkasi sairaan kasvoja, odottaen jonkinlaista merkkiä.
Ihana hymy loisti Marian kasvoista. Hän nosti silmänsä taivaaseen päin ja lausui tai oikeammin huokasi sanan: "Jeesus." — Tuokion päästä hän loi silmänsä abbedissaan ja sanoi: "Ei kukaan tule Isän tykö paitsi minun kauttani."
Abbedissa seisoi siinä kuin kivettynyt, ja ennenkuin hän sai vastatuksi, puhui Maria jälleen:
"Agnes", hän lausui, pusertaen serkkunsa kättä, "minä lähden — minun vaivani ovat päättyneet. Minun sallittiin vielä tunnustaa — Jeesusta." Ja nämä sanat olivat tytön huulilla, kun hänen sielunsa lensi ylhäiseen kotiin…
"Tämä on sinun työtäsi", sanoi abbedissa Agnesille, joka oli polvillaan vuoteen ääressä ja itkien rukoili voimaa. Hän oli lannistunut ja ikävöi miltei itsekin lähteä pois serkkunsa seurassa.
"Te kaksi saatte vielä kärsiä siitä, että annoitte tämän sielun mennä ijäisyyteen, käyttämättä kirkon apua", jatkoi abbedissa matalalla, vapisevalla äänellä, jossa ilmeni raivoisaa vihaa.
Sen jälkeen otti hän kirjan, lähti kammiosta ja salpasi sinne molemmat tytöt ruumiin seuraan.
Tytöt viettivät yön sen vieressä rukoillen ja lukien muististaan raamatun lauseita. Seuraavana aamuna heidät molemmat vangittiin, sidottiin ja kuljetettiin eri kammioihin kirkon lattian alle. Abbedissa oli puhunut totta, kun hän sanoi että he saisivat kärsiä. Heille ei tehty rajua, tuimaa väkivaltaa, mutta heitä vaivattiin hiljakseen pitkällisellä kidutuksella, nälällä ja janolla. Niinpä Agnes eli aikojaan milloin puolihämärässä, milloin pilkkosen pimeässä. Päänsä päältä kuuli hän nunnain virsiä ja messua, jota hän säesti järkkymättömän uskonsa sanoilla.
Eräänä päivänä, noin kaksi viikkoa siitä kun hän oli tänne tuotu, makasi hän kuumetautisena ja nälkiintyneenä olkivuoteellaan. Abbedissa oli juuri käynyt hänen luonaan ja Agnes oli tarvinnut kaikki voimansa vastustaakseen häntä, joka osittain lupauksilla, osittain uhkauksilla koetti houkutella häntä luopumaan uskostaan. Hartaasti rukoili hän Jumalaa korjaamaan hänet pois luokseen taikka antamaan apua, sillä hän tunsi, ettei hän pitemmältä jaksaisi vastustaa kiusausta. Äkkiä aukeni kammion ovi ja abbedissa seisoi jälleen hänen edessään.
"Nouse", sanoi hän tylysti. "Sinä saat kärsiä ainakin yhtä paljon kuin kukaan meistä — sinä, joka olet olevinasi marttyyri."
Agnes nousi ja seurasi abbedissaa käytävää myöten. Koko luostari näytti olevan liikkeellä. Puistossa oli koreja täynnä kalliita neulomuksia ja kirkonastioita, ja nunnat juoksivat edes takaisin suuressa hädässä. Tietämättä, mitä tämä merkitsi, seurasi Agnes abbedissaa ja muutamia muita nunnia pitkin Brielin katuja, joita hän ei vuosikausiin ollut astellut. Minne hän vain katseli, näki hän pelästyneitä kasvoja, kyyneliä ja ihmisiä, jotka sälyttivät tavaraa vankkureille ja rattaille. Hän ei tietänyt mitä ajatella. Oliko prinssi ehkä piirittämässä kaupunkia? Hän heitti tuon arvelun, joka oli hänestä naurettava, ja kyseli nunnilta, mutta ei saanut mitään vastausta.
Vihdoin saapuivat he pyhän Pietarin luostariin, joka oli naisluostaria paljo vahvempi, ja täällä sai hän kuulla, että Meri-Geusit olivat saapuneet laivoineen ja aikoivat tunnin päästä hyökätä kaupunkiin ja surmata jokaisen ihmisen. Lukija arvannee, kuinka tämä uutinen ilahutti tyttöä. Hän laski minuutit ja alkoi käydä levottomaksi, kun kellon lyönti ilmoitti yhden, ilmoitti toisenkin tunnin kuluneeksi ja pimeys loi verhonsa kaupungin yli eikä Geusejä kuulunut.
Mutta odota! Kuuletko tuota huutoa ja melua? He ovat täällä, Jumalan kiitos; he tulevat. Eivät tulekaan. Nuo olivat vain poikia ja tavarakuormia. Mutta malta, meteli kasvaa. Luostarin portilta kuuluu kolkutusta. Nunnat huutaa kirkuvat hädissään ja peloissaan. Jo kaikuu kirveen iskuja ulkoa; nunnat vaipuvat toinen toisensa syliin ja itkevät. Mutta Agnes ja Anna värisevät maltittomuudesta ja kuiskaavat lohduttavia sanoja toinen toisensa korvaan. Vihdoin särkyy portti pirstoiksi, huutaen voiton riemusta rientävät miehet pihaan ja hajaantuvat sinne tänne luostarin rakennuksiin. Nunnain ovi paiskataan auki ja kymmenkunta Geusia, enemmän pahan hengen kuin ihmisen näköisiä, syöksähtää sisään.
Pitkä, nenätön ja korvaton mies, joka kiroo ja vannoo haluavansa jotakin makupalaa tästä papinpesästä, tempaa syliinsä Agnesin. Agnes huutaa ja sanoo olevansa isänmaanystävä; mutta mies reutoo hänet kainaloonsa ja laahaa hänet luostarista pihalle. Tyttö ponnistaa vastaan — mutta turhaan. Hän kokoaa viimeiset voimansa ja huutaa:
"Karel, Karel, Galama!"
"Helei!" karjaisee karkea ääni heidän edessään. "Galama? Mitä tuo tietää? Se on varmaan Agnes Vlossert."
Ja vikkelästi kuin kissa karkaa pieni mies nenättömän kurkkuun.
Kauhea tappelu syntyy ja Agnes menee tainnoksiin.
Mutta tapausten sarja on saattanut meidät liian pitkälle; meidän täytyy palata kertomuksemme pääjuoneen.