XXVIII
Huhtikuun ensimäinen päivä.
"Tule, lautturi, souda sukkelaan minut sekä nämä kaksi toveriani tuolle puolen ja minä annan sinulle hopeaa, jota — sen takaan — sinä et saa nähdä joka päivä."
Näin sanoen astui eräs pieni mies, joka puvusta päättäen oli kirjuri tai ylioppilas, vaikka pitkä miekka riippui hänen vyötäisiltään, tovereineen venheeseen, jolla lauttamies Jaakko Koppestock oli valmis viemään heidät Maasin poikki Brieliin. Oli ihana aamu huhtikuun 1 p:nä 1572 ja päivänpaiste kimalteli iloisesti vuolteisella joen pinnalla.
"Kenties on minun käteni kautta kulkenut enemmän hopeaa kuin mitä te olette nähnytkään", vastasi Koppestock, siepaten aironsa ja työntäen venheen rannasta. "Mutta nyt ei tee kenenkään mieli kopeilla suurista varoistaan, kun hänen vähin erin täytyy antaa ne kaikki veroihin." [Tämä tarkoittaa ennen mainittua kymmenen prosentin veroa.]
"Mitä ajattelet noista veroista veikkoni?" uteli pieni mies kiivaasti. "Minä en niitä paheksi, mutta sinua ne näyttävät pahasti rasittavan."
"Ei minua suinkaan, mestari", vastasi lauttamies, ripeästi soutaen, "sillä minulla ei ole mitään, josta maksaisin veroa, ja kuten olen sanonut akalle, on kymmenysraha tyhjästä tyhjää. Mutta vaikka minulla jotakin olisikin, en maksaisi siitä herttualle rahtuakaan."
"Ai, ai, ukkoseni, sinä puhut liian rohkeasti", lausui toinen mahtavalla äänellä. "Kenties et tunne, keitä me olemme, muuten ehkä varoisit vähän suutasi! Me olemme upseereja hänen kaikkein katolisimman Majesteettinsa, Espanjan kuninkaan armeijassa, ja ellemme olisi erittäin hyvällä tuulella, saisit katua röyhkeyttäsi."
"Minä kiitän sinua, herra upseeri", vastasi Koppestock, lausuen arvonimen suuremmalla äänenpainolla, sillä hän näki molempien toisten matkustajain hymyilevän, kun heitä sanottiin upseereiksi; "mutta minä en peruuta sanojani sittenkään. Voi kyllä olla hyvä katolilainen ja alankomaitten kreivin nöyrä alamainen — sillä kuninkaasta täällä ei ole koskaan tiedetty — eikä silti tarvitse joutua häviöön ja haaksirikkoon muutamien pyöreävatsaisten pappien ja soturijoukon tähden, jolla ei ole täällä mitään tekemistä. Nöyrinkin alamainen tekee vastarintaa, jos hänet ajetaan mieron tielle."
"Kautta pyhän Klaaran, en koskaan olisi luullut, että Jaakko noin hyvin sukisi sinun suutasi, Ralph!" huusi toinen miehistä.
"Naura sinä, jos mielesi tekee", sanoi pieni mies nyrpeänä, "mutta minä vannon, että ennenkuin aurinko on laskenut tämän syntisen maailman taakse, saa tämä kapinoitsija katua, että hän on puhunut sopimattomia. Etkö sinä sen veijari tiedä, että löytyy kahden lajisia astioita, toiset kunniallisia, toiset häpeällisiä, ja ettei häpeällinen astia koskaan saa lausua minkäänlaista tuomiota eikä asettua samalle laudalle kuin hänen korkeammat veljensä? Saat nähdä, että vielä kadut."
"Vai niin? No siinä tapauksessa", vastasi lautturi, pienokaisen kiukusta huolimatta, "on minusta se astia kunniallisin, josta on suurinta hyötyä, sillä se, missä ei ole muuta kuin koristuksia, ei kelpaa mihinkään."
"En tiedä mitä te puhutte kunniallisista ja häpeällisistä astioista", sanoi toinen tovereista, joka tarkkaan oli katsonut joen suuta kohden, "mutta tuolla tulee, nähdäkseni, toisellaisia astioita, tännepäin uiden. Ne eivät ole kauppalaivoja, sillä siksi on niitä liian monta. Lienevätkö sotalaivoja?"
Kaikki käänsivät silmänsä puhujan osoittamaan suuntaan, ja näkivät joukon valkoisia purjeita, jotka välkkyivät päivänpaisteessa ja vastavirtaan lähestyivät heitä. Ne olivat vielä niin etäällä, ettei niitä voinut selvästi erottaa, mutta mastojen huipuista liehuivat punaiset liput ja viirit. Kaikki jäivät tuokioksi katselemaan noita outoja laivoja.
"Omituinen on heillä lippu ainakin," sanoi Koppestock, "ja kaikki ovat ne samallaisia. Minä epäilen…"
"Sano meille, keitä he ovat", pyysi pikkumies, "koska sinä paremmin tunnet laivoja kuin me."
"Kehuittehan itse hyvin tuntevanne erilaisia astioita", vastasi Koppestock, "mitä nuo nyt lienevät?… Mutta sen jälkeen kun te minua niin uhkasitte, en uskalla teidän espanjalaisiin korviinne kuiskata vihollisen nimeä, sillä saatanpa pian menettää omat korvani."
"Sinun korvasi ovat tosin epä-espanjalaiset", sanoi toinen, "mutta kuninkaan nimessä käsken sinun sanoa, kenen laivoja nuo ovat."
"Minkä kuninkaan nimessä?" kysyi pelkäämätön lauttaaja, hiljentäen soutuaan.
"No herttuan nimessä sitten, jos häntä enemmän pelkäät! Sanotko, tai saat katua!"
"Joko taas?" huusi Koppestock. "Mutta koska käskette, täytyy minun sanoa. Tuo on tietääkseni Meri-Geusien laivasto."
"Kuinka? Meri-Geusien?" huusivat nuo kolme miestä kavahtaen pystyyn, ja katselivat laivoja.
Lauttamies kyykistyi airojensa puoleen ja nauroi itsekseen.
"Niitä on vähintään viisikymmentä laivaa", puhui pieni mies, "ja ne lähenevät nopeasti. Heh, mieskulta, ota tästä ja souda meidät nopeasti rantaan, sillä he saavuttavat meidät kenties ja tekevät meille pahaa. Vai mitä luulet?"
"He varmaan surmaavat teidät, jos saavat teidät kiinni, herra upseeri, joten minä koetan soutaa"; ja otettuaan suuren hopearahan, jota hänelle tarjottiin, alkoi lauttamies soutaa niin että vesi sihisi. Se oli kuitenkin tarpeetonta, sillä parilla vetäisyllä puski vene rantaan. Nuo kolme matkustajaa hyppäsivät rannalle ja lähtivät kiireesti pakoon. Lauttamies seisoi, huokeasti ansaittu raha kourassaan, ja nauroi:
"Ha! haa!" hän nauroi, "moista houkkaa en ole vielä nähnyt. Rantaan oli tuskin kymmentä askelta ja hän pelkäsi. Mutta mitähän Meri-Geusit täältä etsivät? Kummallista väkeä! Vaikka mitä se minuun kuuluu! Koska tässä ei ole ketään ylivietävänä, lähden heitä tapaamaan." Ja kääntäen veneensä myötävirtaan, alkoi hän soutaa laivoja kohden, jotka saapuivat täysin purjein.
Hän oli tuskin soutanut kymmentäkään minuuttia, kun hän seisahti, sillä hän oli kuulevinaan nimeänsä mainittavan. Hän kääntyi ensimäiseen laivaan päin, joka nyt oli aivan lähellä.
"Kah! Kuulenko kummia! Hannu! Ja Treslongin vaakuna lipussa! Näenkö unta? Ei, kautta pyhän Marian, Meri-Geusit siinä tulevatkin."
"Jaakko, Jaakko!" huusi tällä hetkellä Hannu, kohottautuen laivan esikeulan yli. "Kuuletko, Jaakko? Tule tänne!"
"Hoi!" vastasi lauttamies, soutaen veneensä laivan kylkeen, "kuka huutaa minua? Sinäkö se olet, Hannu? Onko tämä herra Treslongin laiva?"
"Onpa niinkin", vastasi Hannu, ylpeänä. "Tule ylös! Minulla on sinulle puhumista."
"Kohta", vastasi lautturi, ja tarttuen köyden päähän, joka hänelle heitettiin, kiipesi hän vikkelästi laivan kannelle ja seisoi Hannun vieressä.
"Joko vihdoinkin tulitte?" sanoi hän, puristaen ystävänsä kättä. "Kauan olettekin viipyneet poissa. Mitä te noilla kaikilla laivoilla teette? Oletko sinä tämän kapteeni? Se on valehtelematta sievä pursi."
"Me komennamme sitä vuorotellen, Yonker ja minä", vastasi Hannu mahtavan näköisenä. "Me olemme tulleet ampumaan kaupungin poroksi. Menkäämme nyt herra de Treslongia katsomaan. Hän on täällä laivassa."
Treslong, Galama, Barends ja Willem seisoivat peräkannella ja heillä oli ilmeisesti tärkeä keskustelu. He katselivat kaupunkia, joka häämötti vähän matkan päästä. Vallit olivat mustanaan ihmisiä, jotka tähystelivät laivoja.
"Herra Treslong", puhui Barends, "Jumala on suonut meille tämän kauniin tilaisuuden. Älkäämme pilatko sitä hurjuudella, älkäämme muuttako siunausta kiroukseksi. Valitkaamme lähettiläs, joka kehoittaa kaupunkia antautumaan vapaaehtoisesti."
"Teidän neuvonne ei ole huono", sanoi Treslong; "Yonker on vähän kärsimätön ja pikainen. Mutta entä jos he hirttävät sanansaattajamme ja sulkevat porttinsa? Mutta kuka tuossa tulee? Hannu ja … mitä… Koppestock! Lauttamies! Kas, siinä mies, jota juuri tarvitsemme. Terve, ystäväni!"
"Herra Treslong, siunatkoon Pyhä Neitsyt alati teitä ja teidän sukuanne!" lausui lautamies, polvistuen ja pusertaen Treslongin kättä innokkaasti mutta nöyrästi. "Minä en ole nähnyt teidän kasvojanne sen jälkeen kun pelastitte minut ja omaiseni nälkään kuolemasta; en siis ole voinut lausua kiitostani: teen sen nyt."
"Kas, senpä olen kokonaan unohtanut", vastasi Treslong hilpeästi. "Mutta isänihän oikeastaan teki tuon hyvän työn. Nouse nyt, ystäväni, ja sano, onko Brielissä vartiaväkeä? Sinä näet, että laivoillamme on rohkea asento. Mitä tiedät kaupungin tilasta?"
"Minä tiedän, että sen vallien sisällä on tuskin puolta tusinaa sotilasta, herra", sanoi Koppestock, "ja jos nyt marssittaisitte miehenne sinne, valloittaisitte Brielin helposti. Siellä on parhaillaan suuri messu ja kirkot ovat täynnä kaikenlaisia hopea- ja kulta-astioita, jotka palkitsevat runsaasti kaikki teidän vaivanne."
Nuo neljä miestä keskustelivat tuokion aikaa. Sitten kääntyi Treslong ja sanoi:
"Tule meidän kanssamme amiraalin luo. Mikäli arvaan ei sinua pelota viedä kaupunkiin sanomaa kreiviltä?"
"Ei suinkaan, ei vähääkään", vastasi lauttamies iloisesti. "Kaikki, mikä on minun, on teidän, ja koska te olette Kerjäläinen, olen minäkin. Käskekää vain, niin olen valmis."
Treslong, Galama, Koppestock ja Hannu menivät nyt tikapuitten luo, jossa iso vene oli valmiina heitä viemään. Treslong oli astunut alas ja Galama aikoi juuri seurata, kun hän huomasi Hannun vieressään. Hän pysähtyi ja lausui: "Jää tänne, Hannu! Sinä tiedät, minkä tähden."
"Sitä en tiedä, vaikka hirttäisitte minut. Miksi minun on jäätävä?" kysyi hän.
"Olenhan sen jo sanonut. Valikoi joukosta kymmenkunta kelpo miestä.
Meidän täytyy nyt rynnätä pyhän Klaaran naisluostariin."
"Ahaa", lausui Hannu, hivuttaen nenäänsä sormellaan. "Sen olin unohtanut." Sitten hän kääntyen Koppestockiin, puhui kuiskaten: "Minä en voi nyt mennä amiraalin luo, mutta Yonker lähtee mukaasi. Älä mainitse minun nimeäni kreiville, sillä meidän on välimme vähän riitainen. Sitten tavataan, kun sinä palaat."
Lauttamies, joka oli mielissään siitä, että Hannusta oli paisunut niin suuri herra, kiitti häntä hänen neuvoistaan ja astui alas tikapuita. Muutamilla aironvedoilla saattoivat veneen kuusi soutajaa sen amiraalin laivan kylkeen, jossa nähtävästi tehtiin suuria varustuksia miesten maihin nousua varten. Kreivi de la Marck seisoi kannella, välkkyvä rautapaita yllään ja päässään komea, metsäkarjun nahasta tehty kerjäläis-hattu, jonka sulka ja timanttisolki olivat tavallisen talon arvoiset. Huomattuaan Treslongin huusi hän:
"Hei, herra de Treslong, aioin juuri lähettää noutamaan teitä tänne. Kuinka nyt menettelemme? Otetaanko tuo pesä heti väkirynnäköllä, vai annetaanko heidän ostaa henkensä? Siitä kertyisi aimo rahat."
"Minä en neuvo kumpaakaan, serkku", vastasi Treslong kylmäkiskoisesti. "Olen tuonut teidän luoksenne erään lauttamiehen, jonka koko kaupunki tuntee ja jonka minäkin olen jo monta vuotta tuntenut. Hän sanoo, ettei kaupungissa ole ollenkaan varusväkeä sekä ettei siellä siis aiota vastustella. Vaatikaamme vain kaupunkia antautumaan."
"Haa!" huusi Lumei, iskien kiinni lauttamieheen, "onko tuo jumalaton paavilainen Meertinck vielä Brielin pormestarina?"
"Kyllä, teidän armonne, ja peloissaan hän lienee tällä hetkellä, se on varmaa", vastasi Koppestock.
"Mene ja sano hänelle, että minä kreivi William de la Marck, parooni Lumei, hänen korkeutensa Oranian prinssin laivaston amiraali, vaadin Brielin kaupungin pikaista ja ehdotonta antautumista. Ja lausu sille konnalle minun puolestani se ystävällinen varoitus, että ellei hän puolen tunnin kuluessa saavu tänne avaimineen, ammutan minä kaupunkia kanuunoilla ja sen jälkeen hirtetään jokaisen äidin poika oman ovensa pieleen. Mene ja sano hänelle tämä."
"Odota!" lausui Treslong, pidättäen lautturia. "Puoli tuntia ei riitä."
"Ei, ei silmänräpäystäkään lisää!" ärjyi amiraali. "Puoli tuntia, sanon minä."
"Sillä ajalla minä tuskin pääsen kaupunkiin", sanoi mies, "ja kuka uskoo minua, kun vien heille teidän sananne? Eikö teillä ole mitään merkkiä?"
"Kas tässä", lausui Treslong, antaen hänelle sinettisormuksensa. "Tämän he ainakin tuntevat. Sano heille, että me nousemme maalle ja odotamme ainoastaan tunnin. Lähde nyt."
Tuokion perästä oli lautturi, joka tuskin osasi hillitä iloaan, veneessä ja souti omaansa kohden. Hannu seisoi laivatikapuiden viimeisellä astuimella, odottaen lautturia, ja tuskin oli tämä päässyt veneeseensä, kun hän kysyi:
"Mitä aikeita Jaakolla nyt on, sano?"
"Minä lähden Brielin pormestarilta vaatimaan kaupungin antautumista", nauroi Koppestock.
"Sano heille, että meitä on viisituhatta, että meillä on kolmatta sataa kanuunaa ja että on toisia yhtä monta tulossa", puheli Hannu, totisen näköisenä.
Koppestock nyökäytti päätään nauraen, ja alkoi taas soutaa tarmonsa takaa.
Määrätty tunti oli jo melkein kulunut loppuun ja suurin osa miehistä viety maalle, jossa he loikoivat ryhmissä ja virkistivät voimiaan niukoilla oluen ja viinan tilkoilla, joita oli saatu hankituksi sieltä täältä.
Sillä välin olivat amiraali ja ne upseerit, joitten läsnäoloa ei tarvittu maalle noustessa, lähteneet lähellä rantaa olevaan taloon, jonka asukkaat, äkkinäisistä sotahankkeista säikähtyneinä, olivat paenneet kaupunkiin ja siellä suurissa määrin enentäneet porvarien peljästystä. Briel sihisi ja kiehui kuin muurahaispesä. Ylhäisiä ja alhaisia, nuoria ja vanhoja, köyhiä ja rikkaita seisoi joukottain kanavien partailla, kaduilla ja valleilla, puhellen kamalasta tapauksesta ja keksien keinoja sitä vastustaakseen. Kaikkien kasvot ja eleet osoittivat hätää ja pelkoa, sillä Meri-Geusit olivat julman amiraalinsa ja samanlaisten kapteeniensa vuoksi joutuneet huonoon maineeseen hurjasta rohkeudestaan ja äärettömästä julmuudestaan. Moni vaimo itki, moni mies oli toivoton. Mutta toiset, protestantit ja isänmaan-mieliset sulkeutuivat suojiinsa ja rukoilivat polvillaan Jumalaa, ettei heidän toiveensa raukeaisi.
Näiden vastakkaisten tunteiden, hämmästyksen ja ilon, pelon ja toivon vallitessa kaupungissa, nähtiin toisenlaista menoa äsken mainitussa talossa. Avarimmassa suojassa tammisen pöydän päässä istui komea amiraalimme kömpelöllä tuolilla, suuri haarikka viiniä vieressään. Hänen ympärillään nähtiin eri asennoissa laivan kapteenit, mikä istuen, mikä seisoen, kaikki täysissä aseissa ja moni eriskummallisessa puvussa.
"Minä suostun sydämeni pohjasta teidän tuumaanne, herra kreivi. Ei mitään armoa niille, jotka eivät meillekään ole antaneet", sanoi Lancelot de Brederode, kaunis nuorukainen ja sen Brederoden veli, josta jo ennen on puhuttu tässä kirjassa.
"Kuinka!" lausui Adam van Haren, "haluatteko tahrata meidän nimemme ikuisella häpeällä, kun suositte sellaisia hirmutöitä, joita sanomme inhoavamme?"
"Inhoavamme!" kiivasteli toinen kapteeni, Gillis Steltman. "Emmekö ole valalla luvanneet kostaa maanmiehillemme tehtyä vääryyttä ja viruttaa sortajain verellä saastan lipuistamme? Sitäkö varten olemme jättäneet armaan kotimme, panneet henkemme alttiiksi, heittäneet kaikki toiveet armosta ja saattaneet nimemme peljättäväksi merellä, että vanhojen akkojen tavalla nyt istuisimme velttoina ja vetelinä, kun meillä on suurempi työ tehtävänä kuin ryöstää joku kurja kauppa-alus? Oletteko unohtaneet heidän tekemänsä työt, heidän vuodattamansa veren? Onko Gentin kohtalo mennyt muistostanne? Ettekö näe niitä verivirtoja, joita tulvaa Jemmingenin ja Heiligerleen kentillä? Minä puolestani vannoin sinä kauhun hetkenä, jolloin seisoin tuskin kymmenen askeleen päässä Hornin ja Egmontin mestauslavalta sen pyhän valan, etten laske käsistäni ainoatakaan espanjalaista, ennenkuin hänestä on lähtenyt viimeinenkin verenpisara. Ja ellei mikään minua enää muistuttaisi valastani on minulla ainakin tämä —"
Ja kasvot hehkuen kiihkosta, hän viskasi rajusti pöytään valkoisen nenäliinan, jossa näkyi isoja, ruskeita, hyytyneen veren jättämiä tahroja. Myötätuntoisuuden huuto kajahti kaikkialta. Nenäliina oli kastettu Egmontin ja Hornin jaloon vereen, kun se kolme vuotta takaperin kuumana ja höyryvänä virtasi heidän päättömistä ruumiistaan.
Treslong rypisti otsaansa ja aikoi puhua, kun eräs upseeri, nimeltä Herlijn, jonka korvia ja nenää vailla olevat kasvot tekivät hirveän vaikutuksen, survaisi tikarinsa pöytään ja huusi, julmasti kiroten:
"Vieköön minut tuhannen sarvipäätä, jos minä kenenkään tähden luovun ammatistani. Jos kaupungissa on pappeja, saavat he oppia tuntemaan minut".
Hänen "ammattinsa" oli se, että hän elävältä poltti kaikki papit, jotka hän sai käsiinsä, leikattuaan heiltä ensin nenän ja korvat; hän oli siihen ruvennut noin neljä vuotta takaperin, kun hänen isänsä ja hänen veljensä olivat joutuneet saman julman kohtelun alaisiksi ja osaksi hän itsekin, koska hän ainoastaan töin tuskin sai vältetyksi tulirovion, mutta menetti kasvojensa kauneuden.
"Ja minä vaadin, ettei tuollaista petomaista tylyyttä harjoteta, niinkauan kuin minulla on pistooli, jolla voin ampua julmurit", huusi Entes de Mentheda, urhea soturi, joka leimuvin silmin katseli Herlijniä. Hän oli laivaston vara-amiraali ja häntä kunnioitettiin suuresti.
"Hiiteen papit! Tapetaan tyrannit! Ammutaan ne koirat!" huusi sekaisin kolme neljä Herlijnin hengenheimolaista.
"Hyi häpeä! Me olemme protestantteja. Me palvelemme jaloa asiata."
"Hiljaa, herrat!" huusi de la Marck, joka aikanaan tiesi valvoa arvoaan. "Neuvotelkaamme, mitä meidän tulee tehdä; älkäämme totelko intohimojamme."
"Siitä ei ole pitkä aika, kun sain prinssiltä kirjeen, kreivi", sanoi Ruikhaver. "Hän käskee meidän olla harjoittamatta julmuutta, ettemme häpäisisi nimeämme."
"Suokaa minulle hetkeksi huomiotanne, hyvät herrat", säesti Treslong, ottaen vaaria tilaisuudesta ja puhuen rauhallisesti. "Täällä on lausuttu monta mielipidettä, sanottu monta kiivasta, yllyttävää soimausta — mutta järkeviä neuvoja on varsin vähän kuultu. Hyvät herrat, muistakaamme, että maanmiestemme silmät vartioivat meitä, muistakaamme, että me olemme ainoat, joilta he, joilta prinssi enää odottaa apua. Kansalaisemme ovat väsyneet julmuuteen; heitä inhottaa verenvuodatus, kammottaa ryöstö. Jos sortajamme olisivat tulleet luoksemme ilman miekkaa, elleivät he olisi niin määrättömästi vuodattaneet vertamme, vieläpä jalointa vertamme, vihaisimmeko heitä silloin puoleksikaan niin katkerasti, kuin nyt heitä vihaamme, kysyn minä? Eikö ole todennäköistä, että espanjalaisten nimi ilman inkvisitsionia ja verineuvostoa ei soisi hetikään niin ilkeältä korvissamme kuin nyt? Kansalaisemme etsivät auttajaa, he etsivät sellaista, joka voi auttaa moista tylyyttä harjoittamatta; he ymmärtävät, että puolustus ja ryntääminen on tarpeellista, jopa kiitettävääkin, mutta he ymmärtävät myöskin, että kosto on kunnotonta konnan työtä. Minä kysyn teiltä, Herlijn, millä keinoilla kreivi Egmont on saavuttanut laakerinsa? Julmuudellako? Hänen nimeään ei tahraa pisarakaan suotta vuodatettua verta. Ja onpa prinssinkin ankara käsky se, ettemme saa tehdä muuta kuin mikä on kiitettävää, kunniallista ja jaloa. — Jos muitten kaupunkien asukkaat saavat kuulla, että me voimme valloittaa prinssille kaupungin ja pitää sitä hallussamme teurastamatta ja surmaamatta, noudattavat he esimerkkiämme ennenkuin vuorokausi on kulunut. Mutta jos poltetut talot, raadellut ruumiit, ja raiskatut vaimot kaikkialla ilmoittavat, mistä meidän tiemme on käynyt, jää meiltä tehtävämme tekemättä, nimemme ja pyrintömme ryvettyy häpeään eikä meillä ole enemmän oikeutta anoa Jumalalta apua kuin verivihollisillamme, Espanjan miehillä."
Tämä puhe, joka lausuttiin sydämeen käyvällä vakavalla äänellä, teki voimakkaan vaikutuksen. Se koski amiraalinkin sydämeen. Hän salli sen vuoksi, että keskusteltiin, millä tavalla kaupunkia kohdeltaisiin. Kesken tätä keskustelua ilmoitettiin että oli saapunut kaksi kaupungin lähettilästä. De la Marck laski heidät sisään. He olivat ne molemmat miehet, jotka ennen olemme nähneet Koppestockin veneessä. He olivat kaupungin arvokkaimpia porvareita. Heidän toverinsa, kirjuri, joka oli papin tai koulumestarin tapainen mies, oli jo hyvän sään aikana pötkinyt pakoon.
Saattoi odottaa, että lähettiläät puhuttelisivat amiraalia nöyrästi. He näkivät sotaiset puuhat ja toimet, jotka olivat tekeillä rannan ja talojen välillä, he näkivät tuon mahtavan neuvoskunnan, jonka keskellä he nyt seisoivat, ja tuosta heissä heräsi suuri kunnioitus noita Geusejä kohtaan, joita he ennen olivat halveksineet. Koska he eivät voineet tarkemmin laskea vihollistensa sotavoimia, uskoivat he arvelematta Koppestockin liioiteltuihin puheisiin. He esiintoivat amiraalille porvariston kunnioituksen ja pyysivät että armon aikaa lisättäisiin kahdella tunnilla, että päästäisiin yksimieliseen päätökseen siitä, millä tavalla vastattaisiin antautumisvaatimukseen. Kaupunki ei ollutkaan — arvelivat he — niin kehno, ettei se kestäisi vähintään vuorokauden piiritystä; kysyipä asia muutenkin miettimistä varsinkin kun Alba jo kerran oli uhannut rangaista kaupunkia, ja oli muka parempi pysyä Espanjan vallan alla kuin uskoa itsensä Meri-Geusein käsiin, jotka olivat huonossa maineessa, ja kärsiä kaikkia niitä kauhuja ja julmia tekoja, joita näitten sanottiin rakastavan.
Kun lähettiläät asiansa ajettuaan olivat astuneet ulos, syntyi vielä kerran kiivas keskustelu. Mutta Treslongin tehokas puhe oli kääntänyt mielet, ja ne harvat, jotka vielä vaativat lähettilästen hirttämistä ja kaupungin ryöstämistä, joutuivat tappiolle, varsinkin kun sotaväen vieminen maihin vielä oli kesken. Lähettiläät käskettiin sisään ja heille julistettiin, ettei kaupunkia vielä saarrettaisi kahteen tuntiin, ettei siellä minkäänlaista julmuutta harjoitettaisi ja että antautumiskäskyllä aiottiin vain siirtää kaupunki Alban käsistä Oranian prinssin käsiin. Lähettiläät poistuivat, ihmetellen pahamaineisen kreivi de la Marckin outoa laupeutta ja mielenmalttia; kapteenit puolestaan menivät maalle-nousua johtamaan ja järjestämään väkeänsä.
Iloissaan siitä, että hänen sanansa olivat niin hyvin tehonneet, lähti Treslong ulos; de Ryk, van Haren ja Mentheda tulivat hänen luokseen ja kiittivät häntä hänen terveellisestä puheestaan. Kun he kävelivät sotilasparvien välitse, jotka seisoivat kentällä, katsahti Treslong ympärilleen ja kysyi:
"Mutta missä minun uljas luutnanttini, Yonker Galama, on? Hän ei ole kajonnut keskusteluun enkä muista nähneeni häntä koko huoneessa."
"En minäkään", lausui de Ryk, "mutta ellen erehdy, puuhaa hän tuolla noitten sotamiesten kanssa, jotka ovat teidän ja amiraalin laivoista."
Samassa lähestyi Galama puhujia. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja vaikka hän näytti rauhalliselta, huomasi Treslong kuitenkin että hänen mielensä oli sangen levoton.
"No", sanoi Yonker, "saammeko pian marssia? Minä koetin jouduttaa maalle-nousua, mutta nuo miehet ovat laiskaa karjaa, he valittavat nälkää eivätkä, luullakseni, vielä ole aivan valmiit."
"Ei heidän vielä tarvitsekaan olla, Yonker", vastasi Treslong, "sillä kahteen tuntiin emme vielä saa mitään tehdä. Teidän täytyy siis malttaa mieltänne ja odottaa."
Friisiläinen veti otsansa ryppyihin ja polki suutuksissaan jalkaansa.
Mutta aika riensi nopeammin kuin hän oli luullutkaan.
Kun kaikki väki oli saatu maalle, tarkastivat Mentheda ja Treslong sitä. Joukko, joka aikoi valloittaa kaupungin, oli vähäinen, ja monta epäilytti, onnistuisiko yritys ollenkaan. Nuo kaksi tuntia eivät vielä olleet lopussa, kun muutamat miehet, jotka oli lähetetty tiedustelemaan, palasivat tuoden uutisen, että portit olivat suljetut ja että useimmat varakkaat porvarit pyrkivät pakoon eteläisen portin kautta.
"Haa!" ärjyi amiraali sadatellen. "Ne petturit! Nyt he eivät soisi meille vieraanvaraisuuttansa, vaan pötkivät pakoon, vaikka me olemme säästäneet heidän henkensä. Herra de Treslong, ottakaa puolet noista miehistä ja kulkekaa eteläportista sisään. Minä tulen pohjoisportista. Torilla tapaamme toisemme. Eteenpäin!"
"Eteenpäin!" kaikui vastaus Geusien riveistä, kun he seurasivat johtajaansa. Treslongin molemmat eturivit olivat Galaman valikoimaa väkeä ja hän itse johti niitä, hehkuen halusta päästä kaupunkiin.
"Nyt, Hannu", sanoi Pietari Blink, joka asteli ystävänsä vieressä, kauhea miekka kädessä, "nyt menemme hakemaan neiti Agnesia. Eikö niin? Minkä näköinen hän on?"
"Kaunis kuin ruusu", vastasi Hannu, "muuta en tiedä. Mutta jos sinä löydät hänet, niin älä suinkaan satuta käsiäsi häneen, vaan suojele häntä, kunnes minä taikka Yonker saavumme paikalle".
"Sulkekaa rivit!" komensi Treslong, kun joukko aseellisia miehiä ilmestyi portin ulkopuolelle ja näytti hankkivan tappelua. Treslong pysähtyi hetkeksi, mutta nähtyään, että joukko oli pieni, komensi hän rynnäkköön. Koko sotalauma ryntäsi eteenpäin, Hannu ja Pietari etunenässä, mutta ilman kanuunia ja ampuma-aseita ei siltaa aivan helposti oteta — ja sen Kerjäläisetkin huomasivat.
Vaikka heitä oli pari kolme sataa miestä, saivat eturivit melkein yksinään kestää kaikki vaarat. Näitä alkoivat ne kolme-, neljäkymmentä vihollista, jotka seisoivat sillalla, ensin ampua ja usea Geusi näkikin siinä viimeisen hetkensä. Mutta Blink heilutti miekkaansa molemmin käsin ja ruhjoi maahan kaikki, mitä hänen tiellensä sattui. Näin joutui hän sillan reunalle, joka, kuten ennen olemme kertoneet, yhdisti saaren portteineen valleihin. Kiireissään hän astui harhaan, kompastui ja oli pudota jokeen, mutta sai kiinni siltapuista ja, koska hän oli väkevä mies, heitti ensin jalkansa ylös sillalle, sen jälkeen koko ruumiinsa, ja seisoi yhtäkkiä vihollisten selän takana. Blinkin temput olivat jääneet espanjalaisilta kokonaan huomaamatta. Kun hän siis täyttä kurkkua karjuen: "Eläköön Geusit!" karkasi heidän päälleen ja hutki heitä pitkällä miekallaan, syntyi heidän keskuudessaan ääretön hämminki ja sekamelska. He luulivat koko joukon Geusejä ryntäävän heidän selkäänsä ja — yks! kaks! ovat kaikki paossa. Mitkä hyppäävät vallikaivantoon, mitkä kerjäävät armoa, mitkä syöksevät vihollismiekkojen suuhun ja kuolevat — eikä kestänyt kymmentäkään minuuttia ennenkuin portti oli Geusein vallassa.
"Nyt naisluostariin!" huusi Galama, heiluttaen miekkaansa, jonka terä punersi verestä.
"Nyt abbedissaa kosimaan, Hannu", sanoi Pietari, nyhjäten Hannua kylkeen ja pyyhkien vertavaluvaa asettaan erään espanjalaisen ruumiiseen, joka makasi siinä, pää niskoja myöten halaistuna. "Tuon sattuvampaa iskua en ole isoon aikaan antanut", lisäsi Blink, osoittaen ruumista. "Yksi sivallus vain — mies ei hiiskunut sanaakaan." Ja hän juoksi Galaman perään, ihmetellen tekoaan.
Ennen pitkää seisoi kymmenen Geusiä naisluostarin portilla ja juhlallisesti kajahtivat holvit ja käytävät heidän kirveittensä ankarista iskuista. Mutta ovessa ei näkynyt pienintäkään myöntymisen merkkiä. Iskuja satoi kahta taajemmin, mutta ovi pysyi yhtä lujana. Pietari Blink huomasi heti, mitä tarvittiin, juoksi pois ja palasi pian, kädessään aimo petardi, jonka hän oli jostakin hankkinut. Galama kiitti, otti petardin ja asetti sen vapisevin käsin oven alle.
"Pois tieltä ja jaloista!" huusi Hannu ja viritti petardin. Äkkiä tärisytti kauhea räjähdys seiniä, ovi lensi pirstoiksi ja tie oli auki. Miehet ryntäsivät sisään riemuhuudoilla, Galama ja Hannu etupäässä. Galleriat, puutarhat, kellarit, kirkon, kaikki komerot he etsivät, huutaen Agnesia ja Mariaa; he koputtivat seiniä, nähdäkseen, olisiko niissä salaportaita — mutta ei ainoatakaan elävää olentoa näkynyt eikä kuulunut. Luostari oli aivan autio ja tyhjä. Ei löydetty edes kultaa ja hopeaa eikä muutakaan arvotavaraa.
Galama oli herjennyt etsimästä. Kasvot kalman kalpeina seisoi hän porttipielen nojassa, huulet lujasti yhdessä ja raskaasti hengittäen.
"Tulkaa, Yonker", koetti Hannu kehoittaa, "ei kaikki vielä ole hukassa. He ovat kenties kaupungissa — lähdetään sinne."
"Ei tästä paljon saalista kertynyt", sanoi Blink, tullen takaisin kultavitjat kädessä.
Galama näki vitjat ja sieppasi ne Blinkiltä. Ne olivat samat, jotka hän ennen oli antanut Gerard Blockille. Hän muisti, että ne sittemmin olivat jääneet Marian haltuun. Hän painoi niitä vasten huuliansa ja kuuma kyynel nousi hänen silmäänsä.
"Lähdetään miehet!" sanoi hän, pyyhkäisi silmiään ja pisti vitjat poveensa. "Seuratkaa minua torille. Siellä palkitsen teidän vaivanne."
Ja astuen joukkonsa etupäässä ja taistellen syvää, katkeraa mielikarvauttansa vastaan, jätti hän luostarin.
XXIX
Löydetty.
Galamasta tuntui maailma sangen kolkolta ja ilottomalta, kun hän miestensä kanssa asteli pitkin katuja sitä isoa toria kohden, jonka varrella tuomiokirkko oli. Yö teki tuloaan ja olikin jo käärinyt kaupungin mustaan vaippaansa, niin että ainoastaan läheisimmät esineet näkyivät. Mutta kaupungissa oli kuitenkin vilkasta elämää. Ilon ja riemun ääniä kaikui monesta huoneesta, jonka akkunat olivat selällään; akkunoista näki Brielin uusia vieraita, jotka yksissä neuvoin hakivat esiin mitä maallista tavaraa porvareilta oli jäänyt, kun he lähtivät pakoon. Kaikkialta kuului naurua ja laulua, välistä myöskin miekkojen kalsketta tai riidan rähinää, ja sen voi nähdä, että Kerjäläiset nyt tahtoivat ottaa korvauksen pitkällisestä nälänhädästään.
Äkkiä sekä Galama että Hannu säpsähtivät. He olivat saapuneet lähelle raatihuonetta, kun he kuulivat naisten huutoa. Molemmat olivat kuulevinaan Agnesin äänen ja mistään välittämättä he riensivät sinne päin, mistä ääni kuului. Hetken juostuaan he seisahtuivat raatihuoneen edustalle, jossa heitä kohtasi kummallinen näky.
Raatihuone oli suuri, vanha rakennus, joka täytti neliskulmaisen torin kokonaisen sivun. Kenttä oli täynnä Kerjäläisiä, muutamilla oli aseina miekat, toisilla keihäät, toisilla vain tikarit ja pistoolit. Heillä näytti olevan äärettömän hauskaa, sillä joka silmänräpäys kajahti kova nauru milloin miltäkin puolelta toria. Karel tunkeutui joukon läpi ja oli itsekin nauruun purskahtamaisillaan. Kerjäläiset olivat kokoontuneet suureen piiriin, jonka sisällä tuupittiin ja sysättiin edes takaisin miehestä mieheen viittä kuutta, kalliisiin vaatteisiin puettua keropäistä pappia; heitä pakotettiin tanssimaan, ja mitä enemmän nuo lihavat, arvoisat isät läähättivät ja hikoilivat raskaissa pukimissaan, joita heillä oli monet kerrokset päällekkäin, sitä hupaisemmalta tuntui leikki merimiesten mielestä.
Karel huomasi ensi silmäyksellä, että useimmat heistä olivat van Harenin väkeä. Hän kysyi heiltä, missä heidän päällikkönsä oli, ja sai kuulla, että tämä Treslongin kanssa oli hyökännyt pyhän Pietarin luostariin Märlandtin varrella.
Mutta Märlandtin tienoilla he olivatkin olleet, kun he olivat kuulevinaan naisten huutoa, ja nyt juolahti Galaman mieleen, että hän ehkä oli eksynyt oikealta suunnalta. Hän aikoi juuri ilmaista ajatuksensa Hannulle, kun hän huomasi, että tämä oli kadonnut näkyvistä. Sitten hän lähti yksin rientämään mainitulle paikalle.
Siellä oli Brielin toinen katolinen kirkko, joka, vaikka ulkonäöltään pienempi ja ränsistyneempi kuin tuomiokirkko, kuitenkin oli tätä paljon rikkaampi, kun se kuului läheiseen suureen Pyhän Pietarin luostariin.
Kun Yonker saapui paikalle, arveli hän tuokion aikaa, niitä hän tekisi. Tulisoihtujen punertavassa, liehuvassa valossa näki hän omien miestensä uutterasti kokoilevan tavaraa kirkossa ja korjaavan laukkuihinsa kaikki, mitä seinästä lähti irti. Kauniisti maalatut ikkunat olivat rikotut ja aukoissa seisoi miehiä, jotka heittivät ulos tovereilleen kaiken, mitä ikänä saivat käsiinsä. Toiset juoksivat tiehensä, syli täynnä hopea-astioita ja kynttilänjalkoja. Eräällä miehellä oli yllään pitkä, sininen, kultatähdillä kirjailtu samettihame, ja päässään sirotekoinen kultakruunu. Hameen ja kruunun oli hän riisunut Pyhän neitsyen kuvalta, ja tuo ihana taideteos makasi nyt tuhansiksi kappaleiksi lyötynä, alttarin juurella.
Yhtäkkiä muisti Galama, että Treslongin taikka oikeammin tämän isävainajan talo oli Märlandtin varrella. Akkunoista tulvasi vahva valovirta. Hän riensi portaita ylös ja tultuaan etuhuoneeseen, joka oli täynnä hänen omia miehiään, jotka korjasivat tänne saalistaan, kuuli hän maljaa esittävän Treslongin äänen:
"Eläköön prinssi, Geusit ja Alankomaitten vapaus!"
Kun hän avasi oven ja aikoi astua siihen huoneeseen, josta ääni tuntui tulevan, vastattiin maljaan meluavilla suosionosoituksilla. Huone oli väljä, komea, runsaasti valaistu sali, jossa pitkän pöydän ympärillä seisoi pari kolmekymmentä miestä, ja nämä vastasivat maljaan innokkaasti kohotetuin käsin.
Tuskin oli Galama päässyt sisään, kun joku seurasta hänet huomasi, ja äskeisen maljan sijaan kaikui huuto: "Kauan eläköön Galama!"
Sankarimme, joka ei ollut sillä mielellä, että muitten ilo olisi häntä ilahuttanut, kääntyi oveen päin ja aikoi mennä ulos. Mutta miehet, joitten joukossa me tapaamme vanhan tuttavamme van Hagendorpin, tarttuivat häneen ja veivät hänet väkisin pöydän päähän Treslongin viereen.
"Tämä on se mies, jonka päässä tuo tuuma ensin syntyi, hyvät herrat", huusi van Hagendorp. "Juokaamme pikarillinen hänen ja tuon kauniin nunnan onneksi."
Karel, joka melkein vasten tahtoaan oli nostanut pikarin huultensa kohdalle, pysähtyi ja katseli kummastellen puhujaa. Toiset nauroivat hänelle, mutta Treslong, joka paremmin ymmärsi hänen surullisen katseensa, kuiskasi hänen korvaansa: "Tyttö on tallella."
Kohta solahti viini pikarista Galaman suuhun ja toinen pikarillinen meni samaa tietä. Viini teki miehelle hyvää ja puna alkoi kohota hänen kalpeille kasvoilleen.
"Jopa nyt jotakin!" huusi muuan kapteeni akkunan vierestä. "Tuolla meidän miehet ryöstävät kirkkoa ja me jäämme tänne seisomaan tyhjin käsin."
Tämä huomautus ajoi kaikki ulos ja ennen pitkää oli huone melkein tyhjä.
"Minä en tahdo kiusata teitä pitkällä odotuksella", lausui Treslong ja astui toiselle ovelle, "mutta minun täytyy sanoa, että ilman Blinkiä ja minua teidän armaanne olisi käynyt huonommin kuin luulettekaan. Täällä hän on."
Hän avasi oven ja Karel astui sisään toiseen huoneeseen. Siellä istui jonkinlaisella sohvalla yksi mies ja kaksi naista keskustellen. Kun Galama uljaana ilmestyi heidän eteensä, riensi toinen naisista suoraa päätä hänen avoimeen syliinsä. Se oli Agnes, joka tällä onnen ja autuuden hetkellä unohti koko maailman, unohti äskeiset toverinsakin, vanhat tuttavamme sisar Annan ja Vouter Barendsin.
"Entäs Maria?" kysyi Galama, kun hänen riemunsa oli vähän tyyntynyt.
"Hän on taivaassa", vastasi Agnes. "Hän on onnellinen kuten mekin, ja onnellisempikin, koska häneen ei mikään hätä enää ulotu. Maria sai paljon kärsiä."
"Ja olethan sinäkin paljon kärsinyt", lausui Karel, katsellen lempeästi armaansa hienoja, kelmeitä poskia. Abbedissa oli, näet, ankaralla kurituksellaan vihdoinkin saanut ryöstetyksi ruusut Agnesin poskilta.
"En minä ole kovin paljon kärsinyt, Karel, ja senkin vain sinun tähtesi", vastasi Agnes. "Se, mitä minä uskoni tähden sain kokea, ei ollut mitään kärsimystä, sillä minä kestin sen ilolla."
"Oi Agnes, en minäkään ole vähällä päässyt. Paljon kovuutta olen saanut nähdä näinä vuosina, mutta siitä on ollut minulle hyötyä. Se hyvä siemen, jonka sinä sydämeeni kylvit, on noussut taimelle … ja", lisäsi hän, kallistaen päätään tytön puoleen, "sinun kuvasi on ollut turvani ja toivoni, kun elämän sumut ovat tihenneet ympärilläni. Ilman sinua olisin hukkunut epätoivoon. Niin! Kärsimyksissämme on rakkautemme kasvanut ja se on luja kuin tammi, joka vesasta alkaen on kuunnellut myrskyn kehtolaulua, kasvanut myrskyssä ja pyrkii myrskyissä sinistä taivasta kohti. Niin meidänkin rakkautemme on kasvanut ja taivaaseen käy sen tie."
XXX
Esirippu laskee.
"Tulkaa, Yonker", kehotti Treslong, kun hän seuraavana päivänä tuli siihen huoneeseen, jossa Galama ja Agnes istuivat kahden kesken, "meidän täytyy lähteä liikkeelle. Amiraali elämöi kuin mielipuoli: hän tahtoo kaikin mokomin jättää kaupungin oman onnensa nojaan ja lähteä merelle jälleen. Meidän täytyy kehoittaa häntä jäämään, sillä minä olen varma siitä, että me, ennenkuin viikko on kulunut, joudumme piiritystilaan, mutta jos me voisimme säilyttää prinssille tämän paikan, olisi se suurin urotyö, minkä tähän saakka olemme tehneet. — De la Marck on jo hirtättänyt useita pappeja sen vuoksi, etteivät nämä luvanneet näyttää hänelle salatulta aarteitaan, joita minun luullakseni ei ollut olemassakaan."
"Minäkin näin eilen rääkättävän muutamia pappeja", lausui Galama, "ja enköhän kuullut sinun huutavan, Agnes?"
"Minä tiedän, että huusin apua", vastasi Agnes ja kertoi sitten, mitä me jo tiedämme, kuinka eräs ruma mies tempasi hänet syliinsä ja kuinka hän pääsi tämän kourista. "Ja suureksi ilokseni", hän jatkoi, "tapasin täällä Barendsin, jonka pyysin menemään Annaa etsimään. Hän löysi tämän luostarista, kun ei kukaan ollut hänestä välittänyt."
"Neiti Agnes", lausui Treslong, "teidän hätyyttäjänne on saanut rangaistuksensa. Se oli tuo petomainen Herlijn. Ottelussa, joka syntyi teidän tähtenne hänen ja Blinkin välillä, kouristeli tämä niin pahasti häntä, että mies parka sitten on heittänyt henkensä…"
Tällä hetkellä kuului kadulta kirouksia ja meteliä, ja joukko Geusejä juoksi akkunain ohi. Peljäten, että jotain oli nurin, sieppasivat Treslong ja Galama aseensa, riensivät kadulle ja menivät suoraa päätä de la Marckin päämajaan. Koko juttu ei kuitenkaan ollut muuta kuin hurjistuneitten humalapäisten rähinää.
Heidän tullessaan raivosi de la Marck niinkuin metsäkarju ainakin. Hän aikoi muka hirttää jokaisen roomalaiskatolisen kaupungissa, polttaa koko Brielin, hajottaa vallit ja purjehtia tiehensä. Ja samalla kun hän manasi ja elämöi, osoitti hän, mielihyvästä irvistellen, neljää papin ruumista. Neljä pappia oli, puettuina mitä komeimpiin messupaitoihin ja kasukkoihin, hirtetty hänen omien silmäinsä edessä. Samat kohtaukset, kuin eilispäivänä uudistuivat taas, joskin vähän toisessa muodossa, tuossa kaupungin ja rannan välisessä asunnossa. Keskustelu oli usein pelkkää melskettä, mutta suostui amiraali vihdoin järkevämpiin tuumiin ja käski koko väkensä korjaamaan valleja sekä vetämään kanuunia ulos tykkihuoneesta. Eikä tämä ollutkaan turhaa touhua, sillä viikon päästä Bossu, eräs Espanjan kenraali, tuli kaupungin edustalle, kymmenen komppaniaa varsinaista sotaväkeä muassaan, ja vaati sen avaimia.
Vallin harjalla, lähellä pohjoista porttia, tapaamme de la Marckin, Treslongin, Galaman ja muutamia muita upseereita. Heillä on vakava neuvottelu, sillä, laivojen lukumäärästä päättäen, oli vihollisella toista tuhatta miestä, mutta Brielin varjelusväki ei noussut päälle viidensadan. Heti kun oli levinnyt tieto siitä, että Meri-Geusit olivat valloittaneet Brielin, yhtyi tosin moni pakolainen ja prinssin ystävä heihin ja kartutti heidän lukuaan; mutta sittenkin oli heidän sotavoimansa vielä varsin heikko. Upseerien takana tapaamme parven alhaisempia sotureita; he katselevat vieraita laivoja, joista väki par'aikaa nousee maalle. Heidän joukossaan näemme vanhat tuttavamme Hannun, Pietari Blinkin ja Dirkin, van Alphenin entisen palvelijan.
"Siitä minä viisi välitän, vaikka menisinkin heidän luokseen", sanoi
Dirk.
"Ja saisit selkääsi", jatkoi Hannu. "Eikö silmäsi sano, että heitä on ainakin viisi kertaa enemmän kuin meitä?"
"Paha juttu", murisi Blink ja veisteli kirveensä terällä puuta, joka kasvoi hänen vieressään.
"Mitä ilman aikojanne puuta hakkaatte, mestari Blink", sanoi Dirk jälleen. "Saanko minä hetkeksi tuon kirveen, niin uin tuonne Neulanin vesiportille. Minä olin yksi niistä miehistä, jotka sen rakensivat, ja tiedän, että saan sen kolmella iskulla avatuksi — ja silloin nuo kaikki espanjalaiset uppoavat kuin rotat."
Se oli oivallinen tuuma. Hannu ilmoitti sen kohta Galamalle, joka esitti sen amiraalille. Parin minuutin päästä Dirk heilutti kirvestä, sukelsi vallihautaan ja ui toiselle rannalle. Sieltä juoksi hän vesiportille ja teki tehtävänsä, eikä kestänyt kauvan, ennenkuin vettä alkoi ankarasti tulvia läpi ja oli temmata Dirkinkin mukaansa. Mutta espanjalaiset huomasivat pian, mitä oli tekeillä. Maa-alue, joka ulottui Maas-virrasta eteläportin-puoliselle tokeelle eli padolle, oli ennen pitkää veden vallassa, ja tulva nousi ehtimiseen. Espanjalaiset peräytyivät toetta pitkin ja odottivat, kunnes kaikki olivat nousseet maalle.
"He noudattavat meidän esimerkkiämme, seigneur", lausui Roobol. "Me emme jättäneet ketään laivoille eikä meillä ollut kanuunia."
"Niin", päätti Galama, "ja mieleeni johtui jo silloin, että teimme hyvin taitamattomasti. Sillä jos kaupungissa olisi ollut enemmän vartiaväkeä, olisi osa siitä voinut katkaista ankkuriköytemme ja ajaa laivamme aavalle selälle."
"Entäs jos me nyt tekisimme tuon tempun", sanoi Treslong, "meidän venheemme ovat täällä."
Nuo kolme miestä katselivat toinen toisiaan ja naurahtivat. Uusi tuuma nähtävästi miellytti heitä.
Seuraavalla hetkellä he huusivat miehensä kokoon ja riensivät kaikki valkamaa kohti.
"Tuhannen tukaattia sille veneelle, joka ensin saavuttaa ne", huusi
Treslong.
"Nyt mennään, Pekka, eikä itketä", sanoi Hannu, vetäen toveriaan perässään. Heitä seurasi Dirk ja neljä muuta, jotka toimivat sellaisella vauhdilla, että vene jo lähti rannasta, kun Galama sylen pitkällä huippauksella pääsi peräteljolle ja tarttui melan varteen.
Neljä venettä lipui Maasin pintaa pitkin ja kilpasoutu, joka naurun ja pilasanojen kaikuessa syöksi rohkeat soutajat vaarojen suuhun, oli tosiaan jännittävä.
Galaman vene saapui ensimäisenä laivojen luo. Niitä oli kymmenen ja ainoastaan pieni joukko väkeä oli jätetty niitä vartioimaan. Ja tuskin olisi isompikaan joukko kyennyt vastustamaan Kerjäläisten rynnäkköä, kun nämä joka haaralta kapusivat aluksiin ja heti kävivät köysiä, ankkuriketjuja y.m. katkomaan ja hävittämään. Yhtäkkiä kuului kaupungista päin ankaraa kiväärien pauketta. Sillä välin, näet, kun veneet olivat lähteneet sataman pohjoispuolelta, oli Bossu eteläpuolelta marssittanut miehensä vallia vastaan, jonka suojasta Geusit laskivat surma-tultaan näille tuliaisiksi.
"Veneisiin! viipymättä veneisiin!" huusi Galama sen laivan kajuutasta, johon hän oli osunut, ja karkasi ylös kannelle. Heti taukosivat Geusit tuhotöistään, ja tuskin he pääsivät omaan veneeseensä, kun hirvittävä räjähdys tärisytti ilmaa. Osa kantta lensi pirstoiksi ja lieskoja ja savua tuprusi ilmaan korkeana patsaana. Galama oli, Sextuksen esimerkkiä muistaen, viskannut valkeaa ruutiin. Toiset tekivät samaten ja vähässä ajassa oli toinen puoli laivoja valkean vallassa.
"Pois! pois!" huusi Treslong. "Espanjalaiset palaavat."
Venheet kiitivät minkä ehtivät satamaan päin. Geusit voivat nähdä, kuinka espanjalaiset tokeita pitkin kahlasivat vedessä, joka jo oli paisunut niin korkealle, että se peitti tokeet. Vihollinen ei ollut odottanut niin kuumaa kohtelua. Kaksi kertaa oli se rynnistänyt vallia vastaan, mutta kummallakin kerralla saanut niin tuiman vastaanoton, ettei sen tehnyt mieli kolmatta kertaa yrittää. Toisaalta uhkasi sille vesi perikatoa, toisaalta vihollinen, ja ennen pitkää se sikinsokin pakeni aluksilleen. Vaara oli mennyt ohi, Briel oli joutunut prinssin käsiin ja ensimäinen tärkeämpi voitto tuossa kahdeksankymmenvuotisessa vapauden sodassa oli saavutettu.
Brielin valloitus vaikutti kuin taikavoimalla alankomaalaisiin: heissä virisi uusi uskallus, uusi into. Oli aivan kuin sakea sumu olisi hajonnut ja aurinko yhtäkkiä koko loistollaan paistanut sinertävältä taivaalta. Kaupunki kaupungin, linna linnan jälkeen meni julkisesti prinssin puolelle ja karkoitti espanjalaisen sotaväen muuriensa sisäpuolelta. Treslong lähti Geusiensä kanssa Flushingiin ja otti sen haltuunsa. Valchernin saarelle asetettiin prinssin puolesta kuvernööri. — Kuinka espanjalaiset vielä vähäksi aikaa saivat isänmaallisen innostuksen masennetuksi, kuinka se taasen virkosi ja vihdoin voitti sortajansa, kuinka Alankomaat, kahdeksankymmentä vuotta taisteltuaan, vihdoin pääsivät vapaiksi sekä valtiollisessa että uskon asioissa — sen jätämme muitten kerrottavaksi. Tällä kertaa jätämme lukijamme hyvästi, kun ensin olemme jäähyväisiksi esittäneet heille vielä jonkun pienen kuvauksen.
Treslongin talossa Märlandtin varrella, huoneessa, jossa Galama oli löytänyt Agnesin, tapamme nuoren pariskunnan, Barendsin, Anna sisaren, Treslongin ja Hannun yhdessä. Nyt on sen päivän aatto, jolloin Geusit taas lähtivät kyntämään vesivainioita.
"Ja aijotteko todellakin jättää meidät?" kysyi Anna, katsahtaen
Galamaan.
"Mitä voin muuta tehdä, nunna kulta?" vastasi toinen, teeskennellyn iloisesti. "Nyt todellinen sota vasta alkaakin. Mutta antaa Agnesin päättää."
Agnes raukka, joka tähän saakka oli istunut liikkumatta, purskahti nyt itkuun, mutta hän tukahutti itkunsa, koetti hymyillä ja sanoi: "Lähde, Karel."
"Minulla on toinen tuuma Yonker", lausui Treslong ystävällisesti. "Palaan juuri, kuten tiedätte, Flushingista, jossa olen tavannut kenraaliluutnantti Zereartsin. Hän kysyi minulta, ketä voisin ehdottaa kelpo kuvernööriksi Brieliin, ja mieleeni johtui, että te ette olisi huono —"
"Te jalo herra!" huudahti Agnes polvistuen ja suudellen Treslongin kättä.
"Malttakaa tuokio vielä, neiti", sanoi merimies huulet hymyssä, "siihen ei juttu vielä pääty. Te muistatte, Yonker, että teidän veneenne ensimäisenä saapui perille, ja siitä olen teille velkaa tuhannen tukaattia."
"Tuo on minun ansioni", kuiskasi Hannu, silitellen tyytyväisenä partaansa.
"Mutta koska minulla on vain vähäsen puhdasta rahaa täällä", jatkoi Treslong, "arvelin, että te rahan asemasta ottaisitte kiinteääkin tavaraa. Tämä talo kuuluu minun perheelleni. Siinä asui ennen minun isäni, vanha kuvernööri; asukoon siinä nyt uusikin. Olkaa te tämän talon isäntä ja suokaa minun onnitella teitä Brielin uudeksi kuvernööriksi. Minä en tiedä ketään ansiokkaampaa tähän virkaan, niinkuin en koskaan ole tietänyt, ketä enemmän rakastaisin ja kunnioittaisin kuin teitä, ja ellei täällä olisi erästä, jonka lumousvoimaa teidän olisi turha vastustaa", lisäsi hän, kumartaen Agnesille, "en olisi koskaan laskenut teitä luotani." [Blois de Treslongin vaiheet ovat niin omituiset, että niistä voisi sepittää kokonaisen romaanin erikseen, mutta niitä on niin suuri paljous, ettei niitten kertomisesta tässä tule mitään. Hänkin sai kokea, että ihmis-elämä enimmäkseen on surua ja vaivaa. Kun hänen kelpo ystävänsä ja suojelijansa prinssi oli kuollut, panetti Middelburgin kuvernööri, hänen erityinen vainoojansa, hänet vankeuteen, josta hän pääsi vapaaksi vain Englannin Elisabethin välityksellä. Mutta tästä iskusta hän ei enää toipunut ja vaikka prinssi Moritz ynnä muut maan mahtavat osoittivat hänelle paljon kunniaa, siirtyi hän kuitenkin maatilalleen ja kuoli siellä v. 1594. Hänen jälkeisistään on usealla arvokas sija tasavallan historiassa.]
Viikkoa jälkeen tämän tapauksen solmivat Agnes ja Karel Märlandtin kirkossa avioliittonsa siteet. Vihkimisen toimitti Barends, jonka jälkeen toinen puoli Meri-Geuseistä riemuiten saattoi parikunnan sen uuteen kotiin. Toinen puoli heistä oli jo purjehtinut matkoihinsa de la Marckin kanssa. [Kreivi Lumei de la Marckin loppu soveltuu hyvin hänen hurjaan luonteeseensa ja töihinsä. Vähän aikaa Brielin valloituksen jälkeen määräsi prinssi hänet Hollannin maakunnan kuvernööriksi. Mutta käytöksensä takia menetti hän pian virkansa. Yritettyään turhaan saada nostetuksi kapinaa omien etujensa puolesta, vetäytyi hän Lüttichin seuduille. Siellä puri häntä vesikauhuinen koira ja hirvittävä raivotauti teki lopun hänen päivistään.]
Että aviokumppanien elämä oli onnellinen, sitä ei sovi epäilläkään. Heidän onnensa oli sitä suurempi, kun Vouter Barends jäi heille asumaan ja julkisesti saarnasi puhdasta oppia, saarnasi vieläpä tuomiokirkossa eikä enää van Alphenin ladossa.