"Ei ainakaan pappi voi pyyhkiä pois syntiämme", lausui Agnes hartaalla äänellä; "Jeesus yksinään voi sen tehdä".
"Muista kuitenkin", sanoi Maria, "että hyvä Herramme on asettanut papit, jotka hänen puolestaan antavat synnit anteeksi".
"Eipä olekaan, kultani; sinä erehdyt. Olen tutkinut Jumalan sanan laidasta laitaan, mutta en ole mistään löytänyt sellaista määräystä."
"Mutta eikö Herra ole antanut taivaan avaimia Pietarille? Ja eikö paavi ole Pietarin jälkeläinen? Eikö hän määrää ja aseta pappeja? Ja eikö heillä ole siis valta sitoa ja päästää meitä?"
"Ei, ystäväni; sinä olet aivan väärässä", sanoi Agnes, avaten sen raamatunkohdan, joka koskee Pietaria. "Sinä näet, ettei Jeesus valtuuta ainoastaan häntä, vaan kaikkia opetuslapsiaan julistamaan syntejä anteeksi hänen veressään. Ja mitä tuohon voimaan tulee, jonka nojalla taivaan portit avataan ja suljetaan, niin kuule mitä Herra sanoo Johanneksen Ilmestyksessä: 'Minä olen elävä, ja olin kuollut, ja katso, minä olen elävä ijankaikkisesta ijankaikkiseen: amen! Ja minulla ovat helvetin ja kuoleman avaimet. Minä se olen, joka avasin, eikä kukaan ihminen sulkenut, minä suljin, eikä kukaan avannut.'"
He vaikenivat kumpikin. Sanat nähtävästi vaikuttivat syvästi Mariaan.
"Papit ovat syntisiä niinkuin mekin", jatkoi Agnes; "heillä ei ole valtaa poistaa edes omia syntejään, vielä vähemmin muitten. Sen voi yksin Jeesus tehdä. Hänen luokseen on meidän mentävä, eikä kenenkään papin luo. Luota häneen, anna sydämesi hänelle, ja sinä olet pelastettu — sinä saat synnit anteeksi."
"Voi Agnes, tiedätkö, mitä sanot?" lausui Maria. "Se on niin hirveätä!"
"Hirveätä?" huudahti Agnes, silmät palaen pyhästä innosta. "Hirveätä!" toisti hän, pannen kätensä ristiin ja hämmästyneenä katsellen Mariaa silmiin. "Kuinka voit puhua tuolla tavalla, kultani? Saattaako mikään asia tuottaa suurempaa iloa kuin se, että esteettä pääsemme suoraan Jeesuksen luo ja hänen omasta sanastaan saamme vakuutuksen siitä, että syntimme ovat täydelleen annetut anteeksi. Mikä on tosi rauha ellei tämä? Se on pelastus ja sanomaton autuus."
"Epäilemättä", vastasi Maria, vähän hämillään serkkunsa innosta, "vaan minä en tarkoittanut sitä. Minä tarkoitin vain, että uuden opin tunnustamisella on niin hirveät seuraukset. Jos papit olisivat kuulleet, mitä kaikkea sinä nyt juuri olet sanonut, olisit kuoleman oma. Se ajatus värisyttää minua."
Ja hän kätki kasvot käsiinsä ja koko hänen ruumiinsa vapisi.
"Onhan aika raskas ja tukala", sanoi Agnes, "ja antakoon Herra meille järkeä viisaasti vaeltaa. Mutta vielä hirveämmin kävisi, jos me ihmisten edessä kieltäisimme Jeesuksen. Sitten hän varmaankin kieltäisi meidät Isänsä ja enkeleittensä edessä. Ajallisen kuoleman me ehkä voisimme hetkeksi välttää, mutta ijankaikkinen tulisi epäilemättä osaksemme."
"Mutta eihän meidän Jeesusta tarvitse kieltää, tarvitseeko?" sanoi Maria. "Papit eivät vaadi meitä kieltämään, että Jeesuksella on valta antaa synnit anteeksi."
"Totta kyllä; mutta he vaativat meitä suutelemaan ristinkuvaa, rukoilemaan Neitsyt Maariaa ja pyhiä, lankeemaan polvillemme rippileivän edessä ja uskomaan että kaikilla näillä asioilla on autuuttava voima. Jos uskomme tämän, kiellämme Kristuksen."
"Oi, sinä olet oikeassa", huokasi Maria. "Onhan selvästi sanottu, että Jumalalla ja ihmisellä on ainoastaan yksi Välimies, Jeesus Kristus."
Samalla kuului ovelta liikettä. Se johtui vain siitä, että joku palvelija kulki ohitse, mutta Marian koko ruumista puistatti.
"Pyhä Neitsyt!" hän äännähti, "onkohan kukaan meitä kuunnellut?"
"Älä turhia tuskaile!" sanoi Agnes, surullisesti hymyillen, "niin pian he eivät sentään sieppaa meitä."
"Ah, mutta se on kauheata", valitti tyttöparka; "ajattele vain inkvisitsionia, kiristyspenkkiä, vääntimiä ja muita hirmukoneita".
"Maria, Maria", nuhteli Agnes, tarttuen serkkunsa käteen, "kuinka heikko on sinun uskosi! Eikö Jeesus ole kyllin väkevä sinua suojelemaan. — Kammosiko hän sitä ristiä, jonka kautta hän pelasti meidät?"
Marian silmät täyttyivät kyyneleillä.
"Voi, rukoile minun puolestani", sanoi hän. "Jospa minulla olisi sellainen usko kuin sinulla! Minä muistan noita kahta kreiviä", jatkoi hän tuokion kuluttua, "jotka nykyään oleskelevat tuolla ylhäällä päämme päällä joka hetki kuolemaansa odotellen. Eikö mieli käy surulliseksi, kun ajattelee noita jaloja kärsijöitä?"
"Varsinkin on kreivi Egmontin tila onneton", sanoi Agnes, "sillä kreivi Horn on protestantti ja voi pitää kuolemaansa marttyyrikunniana. Mutta kreivi Egmont on harras katolilainen. Hän on aina totellut ja kunnioittanut pappeja, vieläpä ahdistanut meitä, puhtaan opin tunnustajia; — ja vaikka hän on näin tehnyt, hänet sittenkin teloitetaan."
Hetken aikaa oltiin ääneti. Kamariin kuului sotamiesten naurua ja taka-ovelle asetetun vahdin vakavaa astuntaa.
"Minä vihaan noita sotamiehiä", lausui Maria; "ne ovat raakaa ja jumalatonta väkeä eivätkä välitä mistään. Luullakseni he ansaitsisivat yhtä hyvin ja paremminkin rangaistusta kuin kreivit."
"Soisin, että keksisin jonkun keinon pelastaakseni heidät", sanoi Agnes. "Minä koettaisin sitä. Kreivi Egmont lienee, luullakseni, näihin aikoihin oppinut, ettei ruhtinoihin ole luottamista. Mutta, Maria, sinun täytyy nyt mennä levolle. Et ole vielä tarpeeksi terve ja meidän täytyy laittaa sinut valmiiksi, voidaksesi lähteä Brieliin."
"Minulla ei ole varsin kiirettä Brieliin", sanoi Maria, "sillä siellä minun, niinkuin tiedät, on kovin ikävä, eikä minulla nyt, kun Karel on poissa, ole ketään toveria."
"Sinulla on sentään paroonitar", sanoi Agnes pahankurisesti. "Eipä sinulla ennenkään ollut muuta toveria, sillä Karelista ei suinkaan ollut paljo seuraa, vai oliko?"
"Oi Agnes, kuinka saatat noin sanoa?" lausui Maria lempeästi nuhtelevalla äänellä. "Enkö näinä viitenä kuukautena, siitä asti kun Karel lähti täältä, ole nähnyt sinun salaa olevan ikävissäsi? Ja milloin vain Kerjäläisistä puhutaan, tiedustelet niin hartaasti hänen nimeään etten minä hetikään vedä sinulle vertoja. Olisin luullut, että kaikki muut, ennenkuin sinä, olisivat niin sanoneet."
Agnes suuteli serkkuaan hellästi eikä sanonut mitään siitä syystä, ettei siihen ollut mitään sanottavaa. Vähäisen vastarinnan perästä suostui Maria serkkunsa tahtoon ja paneutui maata. Agnes vartoi, kunnes toinen vaipui unen helmoihin; sen jälkeen hän hiljaa hiipi huoneesta ja meni käytävän poikki keittiöön, jossa Gritta, palvelustyttö, parhaillaan kiilloitti vaskiastioita hyräillen itsekseen.
Vaihdettuaan hänen kanssaan pari ystävällistä sanaa lähti Agnes huoneen toisessa päässä olevasta ovesta perheen tavalliseen asuinhuoneeseen ja heti sen jälkeen hänen pieni jalkansa pyöritteli ahkerasti rukin ratasta.
V
Itseensä tyytyväinen mies.
Adrian Vlossert, Broodhuysin kartanon hoitaja, ei ollut mikään erinomainen mies. Vaaran sattuessa häneltä puuttui urhoollisuutta; sen ohessa oli hän suuressa määrin ahne ja taikauskoinen. Ylimalkaan ilmeni hänen käytöksestään eri tiloissa, että häneltä kokonaan puuttui periaatteita. Hänen päätehtävänään oli imarrella ylhäisiä miehiä ja miellyttää niitä, jotka kulloinkin olivat vallassa, varsinkin niitä, joitten vallanalaisena hän itse oli. Epäsuosioon joutuminen, vaikka jalostakin syystä, oli hänestä suurin onnettomuus, ja säälien katseli hän niitä, jotka mieluummin heittivät kaikki, mitä heillä oli, kuin luopuivat siitä, mitä pitivät oikeana.
Ei hän kuitenkaan itse katsellut luonnettaan tältä kannalta, vaan piti sitä kunnioitusta taikka pikemmin pehmeyttä, jolla häntä kohdeltiin, soveliaana maksuna ansioistaan. Tosin olivat hänen ansionsa noin kolmekymmentä vuotta sitten aivan eri laatuiset kuin nykyään, mutta siitä ajasta hänen ei koskaan tehnyt mieli puhua, eikä edes sitä ajatella.
Silloin vastustettiin hänen syntymäkaupungissaan, Gentissä ankarasti Kaarle V:n mielivaltaisia käskyjä, ja koska hän ei luullut siitä sen pahempaa seuraavan, viettelivät muutamat uljaat porvarit häntä pitämään yhtä suurta ääntä kuin muutkin. Hän oli käynyt harhauskoisten kokouksissa kaupungin ulkopuolella ja saarnannut kaikille ystävilleen, että kaikin mokomin olisi pyrittävä uskonvapauteen.
Mutta kun hän näki keisarillisen seurueen aseiden välkkyvän vanhan kaupungin väljillä kaduilla, kun hän näki muutamia ystäviänsä heilumassa hirsipuussa ja toisten paljaassa paidassa, köysi kaulassa, nöyrästi ryömivän keisarin jaloissa, kun hänen oma kukkaronsa sai antaa osansa niihin sakkoihin, jotka määrättiin kapinallisen kaupungin maksettavaksi, myönsi hän, että Kaarle oli häntä viisaampi, ja muutti kokonaan käytöstään. Hän meni sotaväkeen ja kohosi muutaman vuoden kuluttua kapteenin arvoon, osoittautuen joka tilaisuudessa hallitsevan suvun hartaaksi puoltajaksi. Vähät siitä, olivatko sen säännöt ja asetukset kuinka turmiollisia ja mielivaltaisia hyvänsä, hän kiitti ja puolusti niitä alati, ja jos kansa niihin vihdoin suuttui ja ne täytyi peruuttaa, moitti hän niitä ja ylisti sitä mitä saatiin sijaan. Kun hän noin kaksikymmentä vuotta sitten oli päässyt nykyiseen virkaansa, oli hänen alamaisuutensa suunnaton. Niinpä hän julkeni väittää, että Filip, uusi kuningas, oli yhtä mainio mies ja taitava hallitsija kuin hänen isänsä.
Hänestä oli myöskin tullut harras katolilainen, joka innokkaasti puolusti sekä inkvisitsionia että jesuiittoja. Kun hän sen ohessa oli hauska ja hilpeä mies, pidettiin hänen seurastaan paljon varsinkin sotamiesten parissa, missä hän tavallista vähemmän toi ilmi hartauttaan ja alamaisuuttaan. Jos Alankomaitten kaikki asukkaat olisivat olleet hänen kaltaisiaan, olisi kansa aikoja sitten sortunut orjuuden ikeen alle. Jos hänellä olisi ollut hiukan enemmän älyä ja kykyä, niin tiesi mitä mullistuksia hän olisikaan saanut aikaan. Nyt hänestä ei ollut suurta haittaa; mutta kun nämä korkeammat avut häneltä puuttuivat, eivät ne, jotka hänet tunsivat, voineet muuta kuin ylenkatsoa häntä.
Ainoa kenties, jolla oli toisenlaiset tunteet, oli Agnes. Hän rakasti ja kunnioitti häntä vielä niinkuin isää ainakin. Mutta saattoiko hän kaikessa totella tätä isää ja uskoa hänelle kaikki, mitä hänen sydämessään liikkui? Hänen oli mahdotonta laskea häntä lähelle itseään — ja kuka olisi kuitenkaan ollut tähän soveliaampi, kuin hänen oma isänsä, varsinkin kun hän oli yksinäinen, äiditön tyttö? Mutta ei siinä kyllä. Sanomattomaksi surukseen hän ei voinut pitää isäänsä muuna kuin vihollisena kaikille niille asioille, joita hän itse rakasti ja kunnioitti. Tyttö rakasti Jeesusta; isä käytti tätä pyhää nimeä, jos hän sitä ollenkaan käytti, kirosanana. Ah! tukala on uskovaisen ja rakastavan lapsen tila, jolla on tuollainen isä; tällaista tuskallista taistelua lienee Herra ennustanut, kun hän sanoi: "Älkää ajatelko, että minä tulin rauhaa lähettämään maan päälle: en minä tullut rauhaa, vaan miekkaa lähettämään ja asettamaan ihmistä sotaan hänen omaa isäänsä vastaan."
Vlossert tuli juuri siitä huoneesta, jossa hän oli lyönyt korttia niitten upseerien kanssa, joitten oli määrä vartioida kuuluisia vankeja. Rahat, jotka hän oli heiltä voittanut, olivat saaneet hänet hyvälle tuulelle. Hänen pukunsa oli kallis, miltei komea: kirjailtu silkkitakki, leveät, sinipunaiset samettihousut, jotka ulottuivat polviin asti, kirjavat sukat, leveä paidankaulus, huopahattu, johon sulka oli kiinnitetty kalliilla timanttinastalla, samallainen koruesine leveässä vyössä, ja hopeasoljet kengissä — siinä miehen koko asu. Salin poikki mentyään hän astui alas leveitä portaita, jotka veivät alikerrokseen, helisteli rahojaan, silitteli tyytyväisesti hymyillen partaansa ja saapui siihen huoneeseen, jossa hän ja Agnes tavallisesti asuivat.
Huone ei ollut suuri, mutta sen ajan asunnoksi kuitenkin siisti ja somasti sisustettu. Akkuna on muodostettu pienistä pyöreistä lasiruuduista ja sen edessä on raskaat, melkein synkät samettiverhot. Sen ääressä istuu Agnes korkea-selkäisellä lavitsalla. Tavan takaa hänen pieni jalkansa polkee rukin pyörää, mutta hänen ajatuksensa liitelevät nähtävästi kaukana hänen askareistaan.
"No, tyttäreni, sinä näytät niin kelmeältä; mikä sinun on?" sanoi isä, astuen Agnesin luo ja nipistäen leikkisästi hänen marmorinvaaleaa poskeaan.
"Eikö minulla ole syytä näyttää kalpealta, kallis isäni?" lausui toinen, nousten ylös ja suudellen hellästi isäänsä.
"Ahaa, Agnes!" sanoi isä viekkaasti, "onko kapteeni Pedro, tuo vintiö, puhunut sinulle jotakin? Hyvä; olen mielissäni, että se näyttää liikuttaneen sydäntäsi. Hän on tietääkseni reipas poika, vaikka kenties liian hurjapäinen."
"Ei, isäni. Olen kalpea samasta syystä kuin melkein kaikki Brabantin ja Alankomaitten naiset tähän aikaan."
"Mikä se lienee?" sanoi isä heittäytyen nojatuoliin; "eihän heillä kaikilla ole Pedro-kapteeneja puhekumppanina?"
"Heillä ei ole häntä eikä ketään muutakaan noista vieraista palkkasortajista luonaan", sanoi Agnes ja hänen vienossa sointuvassa äänessään oli ylenkatseellinen vivahdus. "Te tiedätte, isä, yhtä hyvin kuin minäkin, että heidät on pantu tänne sortamaan kansaparkaa ja ryöstämään tyhjäksi sen parhaimmiston."
"Jesus! Maria! lapsi, hillitse vaarallista kieltäsi taikka, kautta pyhän Annan, meidät molemmat vielä tänä iltana pistetään tyrmään. Muista, että äänesi voi helposti kuulua noiden ohuitten akkunain läpi, ja tuollaiset puheet ovat saattaneet mestauslavalle monta parempaa kuin sinä olet."
"Kuten taaskin ennen pitkää käy", sanoi Agnes, isän nuhteista huolimatta. "En sano muuta kuin mikä on totta, isäni, ja minkä tuhat todistajaa voi taata todeksi. Ettekö ensinkään sääli noita kahta kreiviä, jotka istuvat tuolla ylhäällä? Ja oletteko vielä valmis palvelemaan miestä, joka tuolla tavalla palkitsee parhaimpia palvelijoitaan?"
"Kautta kolmesti siunatun Jumalanäidin!" lausui Vlossert närkästyen, "älä puhu niin kovalla äänellä ja sulje suusi kerrassaan, jollei sinulla ole mitään muuta sanottavaa. Etkö tiedä, että tuo on julkista kapinaa kuningasta ja hänen ylhäisyyttään herttuaa vastaan? Kuten uskollisen soturin ainakin, pitäisi minun antaa sinut ilmi, mutta minä vain varoitan sinua aikanaan, jotta katuisit kapinallista mieltäsi ja kiittäisit minua lempeydestäni."
"Kapinallista mieltäni!" toisti Agnes. "Kapinallistako mieltä se on, kun armahtaa miestä, joka on vähällä joutua surmatuksi keskellä katua? Mutta minä tiedän; te puhutte näin sentähden, että pelkäätte jonkun teitä kuulevan, koska vapaa brüsseliläinen ei enää saa elää omassa huoneessaan tarvitsematta peljätä, että joku kavala jesuiitta kuuntelee avaimenläven tai akkunan takana. Mutta teidän ei tarvitse peljätä, isäni", jatkoi hän, hyväillen hänen hiuksiaan, "te pidätte heidän puoltaan niin hartaasti, ettei kukaan voi epäillä. Ja paitsi sitä on verikoirain vainu nykyään kohdistunut toisellaisiin marttyyreihin kuin Adrian Vlossertiin."
"Marttyyreihin! Mistä marttyyreistä puhut, lapsi?" lausui kartanon hoitaja. "Työskentele sinä rukkisi ääressä ja pidä huolta vieraastamme, jonka veli on pahin Kerjäläinen ja kiertolintu auringon alla. Jospa näkisin hänen riippuvan hirressä vielä tänäpäivänä! Se poika ja meidän välinen sukulaisuutemme panee meidät vielä pinteeseen."
"Karel ei ole mikään kiertolintu, isäni", sanoi Agnes kiivaasti ja punastuen. "Hän on meidän vapautemme jalo puolustaja ja hän sekä hänen setänsä ansaitsevat yhtä vähän kuin prinssi itse riippua hirressä."
"Niin, minun mielestäni prinssi sopisikin Egmontin toveriksi. Hän ei muuta kuin saa aikaan paljasta levottomuutta ja kun joku sanoma hänestä tulee, juoksee kansa kuin puolihullu."
"Minä muistelen sitä aikaa, jolloin te, isä, ajattelitte toisin heistä molemmista", sanoi Agnes, laskien viiniä pikariin ja tarjoten sitä isälleen. "Minä muistan, kun saapui tieto St. Quentinin taistelusta ja te sanoitte pitävänne kreivi Egmontia aikansa suurimpana sotapäällikkönä, ja lausuitte, että jos hän ja prinssi saisivat hallita maata, koittaisi meille kultaiset ajat."
"Niin Agnes", vastasi Vlossert nopeasti, "sellainen aika on ollut, sen myönnän; mutta silloin oli kuningaskin heihin tyytyväinen. Mutta sen jälkeen ovat asiat suuresti muuttuneet. Eivätkö he ensimäisinä vastustaneet kardinaalia? Eivätkö he toimittaneet kuninkaalle kirjettä, jossa sanoivat että kardinaali oli hirmuvaltias ja siis poistettava? Eikö Egmont uhannut tuoda sotajoukkoa maakuntiin? Eikö hän ole ollut liitossa kavaltajani kanssa ja eikö hän ole puhunut kavaltajan tavalla? Minä muistan vielä itsekin kuinka hän eräänä päivänä Villakankurikunnan pidoissa tuolla yläsalissa joi maljan lausuen sen toivomuksen, että kaikki narrit ja narrinkaavut pian katoisivat ja me saavuttaisimme etuoikeutemme jälleen. Ketä hän sillä tarkoitti, ellei kardinaalia? Mitä se sitäpaitsi meihin koskee, onko kreivi syytön vai ei, kun herttua kerran asianmukaisen tutkinnon jälkeen on tuominnut hänet syylliseksi?"
"Mutta onko heillä oikeus häntä tuomita? Sen haluaisin tietää", sanoi Agnes, joka ei hevillä taipunut. "Tietysti he eivät mestauta häntä samalla kuin sanovat häntä syyttömäksi; mutta syytöksiään he eivät saa perustelluiksi niin, että voisivat todistaa hänen ansainneen kuoleman. Ja muistanpa minäkin vielä varsin hyvin sen illan, josta puhutte, isä. Te kerroitte meille jälestäpäin, että kun kreivi oli esittänyt maljansa, te huusitte —"
"Vaiti, Agnes, vaiti! Jumalan äiti varjelkoon meitä! Hiljaa, lapsi! Anna minulle kynä, mustetta ja paperia. Minä tulin tänne laatimaan kirjettä. Älä virka sanaakaan enää!"
"Te huusitte ihastuksesta ja taputitte käsiänne yhtä rajusti kuin muutkin", jatkoi Agnes itsepintaisesti, "ja te sanoitte että hänen puheensa oli suuresti miellyttänyt teitä."
"Ei, loruja!" sanoi Vlossert pelokkaasti. "Taputinko minä käsiäni? Sinä varmaankin erehdyt. Minä en ole koskaan osoittanut vastustavani kardinaalia. Se olisi ollut mieletöntä, sillä hän on mahtava mies. Pyhä Anna varjelkoon meitä! Minä toivon, ettei tuo tullut puheeksi, kun laillinen tutkinto pidettiin kreivin asiasta."
"Laillinen tutkinto!" sanoi Agnes halveksien, "mikä tutkinto? Millä tavalla voi tutkia miestä, jota kaiken aikaa talletetaan salpain takana ja joka ei ole itse eikä edusmiehen kautta saanut puolustaa asiaansa? Hän ei ole yhdeksään kuukauteen eli siitä saakka kun herttua pani hänet kiinni, käynyt ulkopuolella vankihuonetta. Ja jos hän todella on syyllinen, niin mikseivät 'Kultataljan' ritarit, hänen vertaisensa, tuomitse häntä? Tiedättehän, että sellaista ritaria voivat ainoastaan hänen vertaisensa tuomita? Mutta heidät molemmat on tuomittu ja määrätty kuolemaan vasten lakia ja oikeutta ja pian heidät teloitetaan laittomalla häpeällisellä tavalla. Voi, voi tätä onnetonta maata! Tuollaiset miehet viedään mestauslavalle, vaikka se oli heidän ainoa rikoksensa, että he rakastivat enemmän omia kansalaisiaan kuin erästä väärää ja kavalaa kardinaalia, jonka nimi soi inhottavan pahalta jokaisen korvassa!"
Vlossert kuunteli ihmetellen tytärtään, jonka posket hehkuivat innosta ja kiivaudesta, ja tekivät hänet kahta kauniimmaksi. Isä myönsi salaa, että hänen tyttärensä puhui totta, mutta hänestä oli viisainta tehdä tämän syytökset Granvellan suhteen tyhjiksi.
"Hiljaa tyttäreni!" sanoi hän, "sinun tulee muistaa, että kardinaali on hurskas ja pyhä mies, ja jos hänestä puhut pahaa, on se niin suuri synti, ettei rippi-isäsi anna sitä sinulle anteeksi."
"Jumalan kiitos, että tulen ilmankin toimeen", vastasi Agnes sydämensä pohjasta.
Vlossert hämmästyi. Hän tiesi, että hänen tyttärensä oli sangen vapaamielinen ja isänmaallinen ajatuksiltaan, vaikka hän aina tarkoin osasi salata sen. Hän oli usein peljännyt, että tytöstä tulisi harhauskoinen, sillä tyttö kävi harvoin messussa ja kohteli Pater Floriszia, rippi-isäänsä, melkein ylenkatseella. Nämä sanat näyttivät vahvistavan isän pahimpia epäluuloja. Hän nousi kiivaasti ylös, tarttui toisen käsivarteen ja lausui vapisevalla äänellä:
"Mitä sinä noilla sanoilla tarkoitat tyttö? Sano! Etkö sinä tarvitse synninpäästöä? Pyhä Neitsyt! Ovatko nuo kirotut vääräuskolaiset panneet pääsi pyörälle?"
Agnes peitti kasvonsa käsillään ja vaipui lavitsalle. Hän tiesi millainen isä oli, ja häntä oli sen vuoksi tähän saakka arveluttanut kertoa kääntymisestään. Vaan kiihkeässä keskustelussa ilmaisi hän nyt salaisuutensa, ja hän rukoili hartaasti, että Jumala lisäisi hänelle voimia. Mutta isä luuli hänen käytöstään pelon osoitteeksi ja iloissaan siitä, että tyttö näin pian näytti katuvan maltitonta tekoaan, katsoi hän tilaisuutta sopivaksi pienen saarnan pitämiseen.
"Pyhä Neitsyt", sanoi hän vakavasti ristien silmiään, "katselee puoleesi surulla ja säälillä, kun tuolla tavalla puhut hänen pyhistä palvelijoistaan. Minä menen heti ja lähetän tänne isä Floriszin, joka puhuu sinun kanssasi suuresta synnistäsi ja näyttää mitenkä voit siitä päästä vapaaksi."
Hän kääntyi pois ja oli juuri lähtemäisillään huoneesta, kun hänen tyttärensä tarttui häneen.
"Älkää lähettäkö isä Floriszia luokseni", sanoi Agnes, puhuen tyynesti, vaikka vähän vastahakoisesti; "sillä hänestä ei ole minulle apua. En ole sanallakaan moittinut Lunastajamme Äitiä. Mutta minä olen moittinut sitä hulluutta, että ihmiset luulevat saavansa syntinsä anteeksi muilta kuin Jeesukselta Kristukselta."
"Agnes, en jaksa kuulla tuollaista puhetta suustasi", sanoi Vlossert. "Kaiken tähden mikä sinulle on kallista, ikuisen autuutesi tähden, pyydän ja rukoilen sinua sanomaan, etteivät nämä sanat tulleet sydämestä, vaan että sinä lausuit ne ajattelematta."
Mutta nyt oli Agnes järkähtämätön ja valmis vastaamaan.
"Armas isäni", sanoi hän surullisesti, "ikuisen autuuteni tähden juuri lausuinkin ne sanat ja soisin teidänkin niin lausuvan! Teille olisi suureksi siunaukseksi, jos alkaisitte ymmärtää, etteivät papit, kalliit alttarivaatteet, ristit, suitsutukset ja koko tuo meno tuota autuutta."
"Jeesus! mitä on minun tehtävä?" huusi säikähtänyt sotilas väännellen käsiään ja tuskitellen lapsensa kohtaloa. "Ajattele, Agnes, mikä kauhea vaara sinua uhkaa. Jos hänen korkea-arvoisuutensa herra inkvisiittori olisi kuullut vain sanankaan siitä, mitä juuri olet lausunut, — voi Jumala! minua kauhistaa, kun ajattelen, kuinka sinun olisi käynyt."
"Hänen korkea-arvoisuutensa herra inkvisiittori ei voi tehdä minulle enempää kuin Jumala sallii", vastasi Agnes rohkeasti, "ja jos saisin valita, kärsisin täällä mieluummin ajallista, kuin tuolla ijankaikkista vaivaa. Vaan miksi olette niin levoton, armas isäni? Minä rakastan teitä yhtä paljon kuin ennenkin, — ei, vielä enemmän, sen jälkeen kun kaikki ihmiset ovat käyneet minulle kahta rakkaammiksi."
"Oi Agnes, lapseni!" sanoi Vlossert, asettuen tyttärensä eteen ja puhuen äänellä, joka värisi mielenliikutuksesta, "minä olen ollut sinulle hyvä isä. Minä en ole koskaan sallinut sinulta puuttua mitään, jota olen voinut hankkia. Minä olen antanut sinun oppia kaikkea, mikä sinun säätyisellesi sopii, ja sen vuoksi vaadin, että tottelet minua niinkuin kuuliainen lapsi. Minä käsken sinun peruuttaa nämä sanat eikä enää hiiskua mitään näistä seikoista. Sinun täytyy, sinun pitää!"
Agnes pudisti päätään. Kyyneleet vierivät hänen silmistään ja hän sanoi tuskin kuuluvalla äänellä:
"Minä en saata, isä. En milloinkaan ennen ole ollut tottelematon. Tässä täytyy minun kuitenkin enemmän totella Jumalan käskyä kuin teidän. Mutta älkää vihastuko minulle."
"Hm, tuo on todellakin jalo uskonto, joka opettaa lapsille tottelemattomuutta ja tuottaa huonekunnalle häpeää ja onnettomuutta! Sinä, joka sanot palvelevasi Jumalaa, sinä sanot minulle, ettei sinun tarvitse minua totella ja puolustat itseäsi tuolla tapaa! Sinä, joka soimaat pappeja ja pyhiä isiä, tahdot itseäsi varten säätää oman siveysopin! Tämä siis on se uskonto, jota sinulle on saarnattu! Minä jätän sinut yksiksesi täksi iltaa, mutta huomen aamulla tuon isä Floriszin luoksesi, ja kirottu olet sinä kuolinpäivääsi saakka, jollet tunnusta hänelle kaikkea, ja luovu harhauskostasi!"
Ja kääntäen selkänsä jätti hän tyttö raukan istumaan itkusilmin ja allapäin. Isän viha oli koskenut häneen kipeämmin kuin hän olisi luullutkaan ja vaikka hän tiesi olevansa oikeassa, täytyi hänen kuitenkin kyynelvirralla lievittää mielihaikeaansa.
Yhtäkkiä jäntevä käsivarsi kiertyi hänen vartalonsa ympäri, joku tarttui lempeästi hänen käteensä ja hiljainen ääni sanoi hellästi:
"Näinkö surullisena tapaan Agnesini? Mikä on näitten kyynelten syynä?"
Tyttö katsahti ylös — hymy kirkasti hänen kasvonsa, ja hypähtäen ylös vaipui hän Karel Galaman syliin.
VI
Vaarallinen kohtaus.
Vanhan tuttavamme Yonker Karelin äkkinäistä ja melkein salaperäistä ilmestymistä selittääksemme täytyy meidän vähäksi aikaa siirtyä keittiöön ovesta, jonka hän on jättänyt raolleen.
Jo ennen on mainittu, että alakerroksen läpi ulottui käytävä torilta takakadulle asti, jakaen Broodhuysin kahteen yhtäläiseen osaan, jotka poikkikäytävä taas jakoi kahteen puoliskoon. Siitä syntyi neljä huoneosastoa, jotka olivat pohjoiseen, itään, etelään ja länteen, kukin ilmansuuntaansa kohti. Pohjois- ja itäpuolisten suojien akkunat olivat pienelle kadulle päin. Pohjoispuolella oli keittiö ja perheen huone, idän puolella kolme makuuhuonetta; etelän- ja lännen-puoliset suojat, jotka olivat torille päin, olivat määrätyt Broodhuysin palveluskunnan käytettäviksi.
Tästä näkee, että huoneeseen, jossa ylempänä mainittu kohtaus tapahtui, pääsi kahdesta ovesta, joista toinen aukeni poikkikäytävälle, toinen keittiöön. Tässä keittiössä Gritta, tuo sievä, hilpeä ja toimelias palvelustyttö, istui mainitun kohtauksen aikana kehräten pellavia emännälleen.
"Voi, Gritta, te olette kaunis pikku tyttönen", sanoi saksalainen sotamies, joka takaovea vartioiden oli astellut edes takaisin ja nyt, laskien pertuskansa maahan, silmäili keittiön ovesta Grittaa.
"Menkää tiehenne!" vastasi tyttö, pudistaen päätään, "minun ei tee mieleni haastella noitten teidän kaltaistenne kanssa, joita täällä vilisee joka paikassa. Äitini oli kunniallinen ihminen ja hän sanoi minulle aina, että minä olin syntynyt juuri kahdentoista lyömällä, joka varmasti merkitsee, että olen myöskin kunniallinen."
"Kummallinen sattuma", sanoi sotamies, "minä olen niinikään syntynyt juuri kahdentoista lyömällä, joten minäkin välttämättä olen kunniallinen."
"Todellako?" sanoi tyttö, katsahtaen vilkkaasti ylös, "oletteko myöskin heti pistänyt jalkanne suuhun? Äiti sanoi vain, että tulisin rikkaaksi, jos niin olisin tehnyt."
"Minä en tosin itse voi siitä sanoa mitään", lausui miekankantaja, "mutta äitini sanoi minulle, että minä olin pistänyt vasemman jalkani niin syvälle kurkkuuni, ettei sitä tahdottu isoon aikaan saada irti. Mutta en enää tarkoin muista koko seikkaa ja nyt en ainakaan enää voi sitä tehdä."
"Ah, kuinka ihmeellistä", sanoi tyttö kummastellen, "te olette ensimäinen, jonka kuulen tuota tehneen, ja kuitenkin olen jo monelta kysynyt. Ja onko teistä todella tullut rikas mies?"
"Onko minusta tullut, häh, Gritta? Katsokaa itse!" sanoi sotamies, vetäen taskustaan muutamia kultarahoja ja helistellen niitä käsissään, joka nähtävästi oli yksinkertaisen tytön mieleen. "Ja parasta näissä kultapenikoissa on se, etteivät ne koskaan vähene. Mitä enemmän niitä tuhlaa, sitä enemmän niitä karttuu. Mitä te siitä ajattelette?"
"Niitten laita on siis samoin kuin hyvän emomme Pyhän Gudulan hiusten", sanoi Gritta, ovea lähestyen, "sillä isä Florisz on itse minulle kertonut, että ne olivat valmistaneet uuden kuvan hänestä, ja että hän eräänä iltana vespervirren aikana oli voidellut sen päätä kalliilla öljyllä, ja toisena aamuna sen hiukset olivat kasvaneet varpaisiin asti ja nyt ne kasvavat, sanoo hän, kahdesti viikossa. Minä olen itsekin saanut vähän niitä hiuksia", lisäsi hän, näyttäen suurenkin aarteen omistajalta.
"Ja suotteko minun nähdä niitä, Gritta", sanoi sotilas, astuen lähemmäksi.
Ensin ei Gritta ottanut pyyntöä kuulevaan korvaan. Vihdoin hän sentään suostui ja haki lipasta, jossa hän säilytti kallista tavaraansa. Mutta kun jo alkoi hämärtää, aikoi hän sytyttää pienen lampun, ja kun hän nyt lamppu kädessä seisoi pöydän vieressä akkunan alla, kuuli hän äkkiä naputettavan ruutuun. Hän katsahti ylös, kirkaisi ja pudotti lampun lattialle.
Sotilas syöksyi pertuska kädessä huoneeseen siinä luulossa, että saisi lävistää jonkun vihollisen, mutta Gritta kielsi häntä rupeamasta minkäänlaiseen hullutukseen. Hän oli muka vain polttanut sormensa, kun aikoi sytyttää lamppua, ja hän luuli, että "vanha Erkki" oli tehnyt hänelle tämän kiusan. Tämän jälkeen viritti hän takkavalkeasta vahakynttilän ja haki hetken päästä esille pyhän Gudulan hiussuortuvan.
Oli kuitenkin selvää, ettei puheenalainen pyhäinjäännös miellyttänyt rakastunutta sotilasta hetikään niin paljon kuin toisenlaiset hiukset, jotka olivat hänen saatavissaan. Ainakin hän väitti, että Grittan omat hiukset olivat noita toisia paljon kauniimmat ja pyysi saada leikata niistä pienen suortuvan.
"Menkää matkoihinne", sanoi tyttö sivaltaen soturia korvalle, kun tämä yritti kajota hänen hiuksiinsa. "Olen luvannut pyhällä äidille, etten siedä kenenkään leikkaavan rahtuakaan hiuksistani, paitsi yhdellä ehdolla."
"Sano minulle se ehto", lausui sotamies, "ja minä vannon kaikkien pyhimysten kautta taivaassa, että täytän sen, olkoon se kuinka kova tahansa."
"Hei, eipä taida auttaa sitä teille mainita", sanoi tyttö pudistaen päätään, "tiedänhän jo ennakolta, ettei teissä ole sen ehdon täyttäjää. Te joutuisitte kiinni, jos asia tulisi ilmi, ja sitä en minä itsekään tahtoisi."
Poikaparka, jonka kunniaan tällä tavalla vedottiin, vannoi pyhästi ja kalliisti, että hän menisi vaikka kuolemaan tytön tähden.
"No hyvä", sanoi Gritta; "teidän tulee ottaa tämä vahakynttilä ja tämä kannu, mennä alas viinikellariin suuren tynnyrin luo, jonka näette perimmäisessä nurkassa, lyödä siihen nyrkillänne kolme kertaa ja huutaa: 'tule! tule! tule!' Sitten teidän tulee harvakseen laskea sataan asti ja, jollei mitään tule, laskea kannu täyteen viiniä ja palata luokseni. Siinä kaikki."
Urhea sotilas seisoi tuokion aikaa epäillen.
"Entä jos upseeri tulee?" arveli hän. "Pyhä Anna, silloin käy minun nolosti."
"Sepä se on, tiesinhän minä, ettette uskaltaisi. Menkää pois ja jättäkää minut, poloinen tyttö, rauhaan, taikka minä huudan apua. Auttakaa! auttakaa!"
"Hiljaa! Antakaa minulle kynttilä ja kannu", sanoi mies, asettaen päättävästi pertuskansa seinän nojaan. Gritta antoi hänelle nuo molemmat esineet ja meni hänen edellään viinikellarin ovelle.
"Se suuri tynnyri kellarin peränurkassa", kuiskasi hän, kun toinen, kynttilä kädessä, varovasti asteli tikapuita alas. Sotilas pääsi pian tikapuitten päähän ja katosi kellariin. Mutta tuskin oli hän sinne hävinnyt, kun Gritta sulki oven, pisti avaimen taskuunsa ja riensi takaovelle. Hän katseli ulos, mutta vähäisellä kadulla ei näkynyt ainoatakaan sielua, ei haamuakaan voinut erottaa illan hämärässä. Mutta kun Gritta oli hetken aikaa tirkistänyt ja kerran äännähtänyt "st!", riensi muuan miehenhaamu, joka seisoi vastapäätä portinvajassa ja oli puettu mustaan viittaan, kadun poikki yhdellä harppauksella ja suoraapäätä keittiöön, jonne tyttö seurasi häntä ja sulki oven. Viitta aukeni ja Karel Galama tuli näkyviin.
Silmänräpäyksen ajan näytti siltä kuin taikauskoinen tyttö, hämmästyneenä tämän äkillisestä tulosta keittiöön, olisi mennyt puhumattomaksi, sillä hän katsoa tuijotti häneen, kädet ristissä ja sydän rajusti sykkien. Hän oli nähnyt hänen kasvonsa akkunasta ja heti päättänyt toimittaa pois sotamiehen, mutta hän ei luullut, että hän tulisi sisään huoneeseen.
"Oi, Yonker Karel", sanoi hän vihdoin nopeasti, "paetkaa, paetkaa viipymättä. Ettekö tiedä, että talo on täynnä sotamiehiä ja että he surmaavat teidät täällä? Pakoon! Jumalan pyhä äiti, auta meitä! Älkää jääkö tänne minuutiksikaan!"
Nuori friisiläinen katseli tuokion tyttöä hajamielisesti.
"Onko Agnes täällä?" kysyi hän kuiskaten. "Missä hän on ja missä sisareni on? Varmaan on hänkin täällä? Älä tuskaile, Gritta — ei ole pelon syytä."
"Onpa kyllä", sanoi Gritta, tarttuen Galaman käteen ja osoittaen ovea. "Ettekö nähnyt minun haastelevan sotamiehen kanssa, kun kurkistitte akkunasta? Minä toimitin niin, että pääsin hänestä eroon, mutta hän palaa heti ja jos hän teidät silloin huomaa, olette hukassa. Olen aavistanut, että jotakin hirmuista tapahtuisi tänä päivänä, sillä kissa poltti itsensä kuumalla vedellä, ja se on varma merkki. Yonker, minä kuulen, että hän tulee ylös tikapuita. Voi! te olette surman suussa."
Mutta samassa määrässä kuin Grittan pelko karttui, näytti Galaman rohkeuskin yhä enenevän. Hän pyyhkäsi otsaansa kädellään ja näytti vähän aikaa miettivän. Sitten sanoi hän kiireesti matalalla äänellä:
"Hiljaa, Gritta, ja vastaa minulle. Lukitse tuo ovi. Missä Agnes on? Minun täytyy nähdä hänet. Ei tarvitse peljätä, että mikään paha minua kohtaa. Etkö näe, että minä nyt olen espanjalainen upseeri? Ja tuo poika olisi niin säikyksissään, ettei hän aivan tarkoin katselisikaan minua. Mutta vikkelään nyt! Onko Agnes tuolla sisällä?"
Ja hän läheni asuinhuoneen ovea. Mutta Gritta riensi hänen luokseen ja tarttui hänen takkiinsa.
"Älkää, Herran tähden, menkö sinne!" kuiskasi hän. "Kartanon hoitaja on siellä tyttärensä luona ja he ovat riidelleet keskenään jo puolen tuntia. Hän ei koskaan puhu teistä joutumatta vihan vimmoihin, ja jos sinne nyt menette, ette koskaan sieltä palaa. Mutta menkää tuonne kaappiin ja minä sanon emännälleni että te olette täällä, taikka tulkaa, niin saatan teidät sisarenne huoneeseen. Joutuun nyt, Yonker — tässä ei saa hukata aikaa. Mutta mitä nyt aiotte —?"
Nuorukainen kääntyi Grittaan päin ja painoi sormensa huulilleen. Hän ei mennyt kaappiin, vaan avasi sen sijaan ovea tuuman tai parin verran, ja korva ovenraossa saattoi hän kuulla jokaisen sanan, jonka Vlossert vaihtoi tyttärensä kanssa. Isä oli kuten viime luvussa kerrottiin käskenyt tyttärensä luopua uudesta uskostaan ja saanut tältä surumielisen, mutta lujan kieltävän vastauksen.
Sillä hetkellä kuului kellarin ovelta hiljainen koputus.
Säikähtyneenä lankesi Gritta polvilleen ja sieppasi rukousnauhansa.
"Pyhä Gudula! Herra kaikkivaltias! Tuolla on sotamies ja tahtoo päästä ulos. Oi, Yonker, minä olen tuntenut teidät pienestä pikkuisesta ja nyt teidät surmataan minun silmäini edessä. Voi, sentään!"
Kolkutus kuului kovemmalta ja sitä seurasi epäselvä mutina.
"Mene ja laske poikaparka irti vankeudesta", kuiskasi Galama. "Mutta älä päästä häntä tänne sisälle, kuuletko?" ja hän pujahti hiljaa huoneeseen ja seisoi itkevän Agnesin vieressä.
Pari silmänräpäystä elivät molemmat rakastavaiset kokonaan odottamattoman yhtymyksensä autuudessa, mutta pian muistui vaara kumpaisenkin mieleen, ja katsellen sanomattoman lempeästi Galamaa lausui Agnes pelokkaalla äänellä:
"Karel, tiedätkö sinä myös, mitä teet? Tiedätkö, että isäni voi palata koska hyvänsä, ja jos hän löytää sinut täältä, panettaa hän sinut kiinni?"
"Tahdotko, Agnes, niin pian karkoittaa minut jälleen?" sanoi Galama, syleillen morsiantaan. "Emme ole nähneet toisiamme vuoteen, ei siitä saakka kun herttua saapui maahan. Et suinkaan halua, että minä nyt jo lähden. Kuulin isäsi sanovan, että hän täksi iltaa jättää sinut yksin. Etkö voi sulkea tätä ovea; että me, jos hän tulee, tiedämme varoa? Sitten voimme avata akkunan ja, jos oikein ahtaalle joudun, pötkin sitä tietä pakoon. Sinä näet, että me Kerjäläiset olemme tottuneita tällaisiin kohtauksiin, ja minä olen luullakseni käynyt huoneissa yhtä usein akkunan kuin oven kautta. Eikö tehdä niin, Agnes? Minulla on niin paljo sinulle sanomista ja minun täytyy nyt sanoa se."
Agnes oli hetkeksi menettänyt malttinsa, kun hän ajatteli sitä uhkaavaa vaaraa, että hänen lemmittynsä joutuisi ilmi, mutta kun hän kuuli hänen esittämänsä varokeinot, rohkaisi hän mielensä ja vakavin askelin astuen oven luo sysäsi salvan eteen. Sitten meni hän akkunan ääreen, avatakseen sen, mutta luopui aikeestaan ja sanoi:
"En tiedä, Karel, kelpaako tuo keino; sillä jos avaamme ikkunan, voi joku vakoilija, joita hiiviskelee kaikkialla, kuulla sinun äänesi. Meidän ei luullakseni tarvitse muuta kuin päästää akkuna haasta ja laskea alas varjostimet, että —"
Hän vaikeni ja hypähti äkkiä pari askelta taaksepäin, painaen kättänsä sykkivää sydäntään vasten. Galama oli juuri täyttänyt pikarin pöydällä seisovasta viinikannusta ja aikoi tyhjentää sen, kun hän näki Agnesin liikkeen. Hän pani pikarin pöydälle ja riensi tytön luo.
"Mikä nyt on?" kysyi hän hämmästyneenä. "Etkö voi hyvin?"
"Ei se ole mitään", vastasi tyttö, koettaen hymyillä. "Kun avasin akkunan haan, olin vain näkevinäni miehen kasvot, jotka katsoivat sisään; mutta kenties erehdyin; onhan nyt niin pimeä, että olisi vaikea erottaa kenenkään kasvoja ulkopuolelta."
"Eikä se mitään tekisikään, vaikka siellä joku urkkija olisi", sanoi Galama; "hän ei voi minua nähdä. Mutta laskepa sentään varovaisuuden vuoksi verho alas ja sulje tuokin ovi", ja hän osoitti keittiön ovea, josta oli tullut sisään. "Ja nyt Agnes, armaani", jatkoi hän, vieden tytön takaisin äskeiselle istuimelle ja itse istuutuen jakkaralle hänen jalkainsa juureen, "puhelkaamme niistä tärkeistä seikoista, jotka osaksi ovat olleet syynä tänne tulooni."
Hän herkesi, otti raskaan kypärän päästään ja laski sen viereensä lattialle. Sitten hän nojaten päätään tuoliin, loi silmänsä Agnesiin, vaikka tämän kasvoja tuskin saattoi erottaa huoneessa vallitsevan hämärän vuoksi. Mutta sen Karel sentään näki, että sinä lyhyenä aikana, jonka he nyt olivat olleet yhdessä, oli tytön ulkomuodossa tapahtunut suuri muutos.
Kun Galama astui sisään, oli äiditön tyttöraukka juuri joutunut isänsä kirouksen alaiseksi. Hän tunsi kuinka turvaton ja yksinäinen hän oli, kun ainoa sukulainen, jota hän oli pitänyt tukenaan, oli muuttunut hänen vihollisekseen. Mutta nyt tuli Galama, ikäänkuin Jumalan lähettämänä, holhoamaan häntä, kun isä niin tylysti oli hänet hyljännyt.
Agnes ei siis enää ollut yksin maailmassa! Galaman saapuminen palautti ruusut hänen poskilleen ja tämän sanat johtivat elävästi hänen mieleensä ne suuret, pyhät asiat, joita hän oli alkanut harrastaa. Hän ehkäisi kyyneleensä ja vaikka hän ei tietänyt syytä Karelin tuloon, oli hän kuitenkin valmis auttamaan häntä, minkä voi.
"En tiedä, Agnes", sanoi Galama hetken vaiti oltuaan, "ovatko mielipiteesi jossakin suhteessa muuttuneet, sen jälkeen kun viimeksi sinut näin. Ei niin, ettet rakastaisi minua yhtä paljon kuin ennen, sitä en epäile, mutta kenties minä sinun niinkuin isäsikin mielestä olen kurja kulkuri, kapinannostaja ja maan vihollinen. Muistan vielä kuinka sinä ennen vihasit sortajaamme Granvellaa ja sitä mielivaltaista menettelyä, jolla hän loukkasi ja polki maan lakia ja oikeutta. Muistanpa senkin, että sinä puhuit innostuksella Oranian prinssin — Jumala siunatkoon häntä! — sankaritöistä. Mutta minä pelkään, että nuo orjat, joitten kanssa sinä asut, vaikuttavat sinuun, noitten kehnojen miesten seura ja puheet, jotka pitävät maataan, ihanaa ja kunniakasta maatansa ja sen pyhiä oikeuksia huonommassa arvossa kuin omia viheliäisiä ruumiitaan, jotka ennen pitkää maatuvat mullaksi — minä pelkään, että heidän esimerkkinsä ja väitteensä ovat turmelleet ne jalon isänmaallisuuden tunteet, jotka kannattivat sinun pyhää intoasi. Sano, onko minulla syytä pelkooni? Jos on, — jää hyvästi! Pyhä Neitsyt varjelkoon sinua; minä rakastan sinua alati, mutta jätän sinut ainiaaksi."
Hän vaikeni ja näytti levottomana odottavan vastausta.
"On totta, Karel", sanoi Agnes, "että minä, kun me viimeksi olimme yhdessä, valitin sitä sortotilaa, johon kansamme nykyään on vaipunut, mutta luullakseni et tunne tämän mielipahan oikeaa syytä. Tiedän, että ainoana ja ainakin pääsyynä siihen että sinä tartuit aseisiin Albaa vastaan, on tuo väkivaltainen ja kova menettelytapa, jolla kaikkia kansan oikeuksia poljetaan sekä asukasten henkeä ja tavaraa uhataan; ja minä hyväksyn täydellisesti tämän syyn. Mutta paitsi tätä on minulla toinen paljoa pyhempi syy, ja — suokoon Jumala, että sinä ajattelisit samoin. Sinä tiedät, että minä kolme vuotta sitten kuuntelin Calvinin oppilaan, mestari Wouter Barendsin saarnoja. Hänen avullaan minä huomasin, kuinka järjetöntä ja syntistä on kumartaa ketään muuta kuin Jumalaa. Pääsyynä mielipahaani on se että papit koettavat salata kansalta armon sanomaa. Heitä en vihaa, vaan heidän mitättömiä juoniaan ja minä rukoilen Herraa, että vihani olisi pyhää tulta eikä koston himoa. Minä toivon että Jumala joka päivä lisää minulle uutta voimaa vaeltaakseni Kristuksen hengessä. Sillä tunnustan, että toisinaan tuntuu vaikealta rukoilla vihamiestemme puolesta, kun näemme heidän oman ovemme edessä hirttävän omaisiamme. Mutta, Karel kultani, jos muistamme, mitä Jeesus teki meidän puolestamme ja kuinka hän vielä sillä hetkellä, jolloin hänen sortajansa kiinnittivät hänet ristin puuhun, rukoili heidän puolestaan, täytyy meidänkin yrittää."
Liikutuksen kyyneleet tukehuttivat hänen äänensä. Galama oli ääneti. Tuo oli kyllä toinen syy kuin hänen syynsä, mutta toinen ei estänyt toista. Hän tarttui tytön käteen ja suuteli sitä.
"Sinä olet parempi kuin minä", sanoi hän. "Jumala tietää, että aina olen muistanut näitä seikkoja, joista jo ennen olet minulle puhunut, ja sen tähden onkin paljon pahaa jäänyt minulta tekemättä, jota muuten olisin tehnyt. Ja kuitenkin on vastauksesi tavallaan pettänyt toiveeni. En luullut, että sinun uskonnolliset periaatteesi kieltäisivät sinua auttamasta minua, meitä, koko kansaa, näin tärkeässä asiassa. Oi Egmont! Egmont! Täytyykö sinun siis kuolla niinkuin kurjan pahantekijän, kun koetit: meitä auttaa sen hirviön hävittämisessä, joka uhkaa turmiota meille kaikille? Voi Jumala! eikö siis ole mitään apua? Enkö voi mitään, mitään keksiä?"
Tuimassa surussaan hän oli noussut ylös ja seisoi Agnesin vieressä ojentaen käsiään taivasta kohden, ääni sortuneena sielun tuskasta.
"Egmont! Mitä sinä sillä tarkoitat?" kuiskasi Agnes, nousten puoleksi ylös ja pakoittaen Galamaa istumaan. "Istu ja kerro minulle."
"Minä unohdin", sanoi tämä, katkerasti hymyillen, "etteivät muut ajattele niinkuin minä, ja että he, niin kauvan kun on vähänkin toivoa tämän miehen pelastamisesta, voivat ajatella muuta kuin sitä. Onko siis toivoa, onko toivon kipinää?"
"Kreivin pelastamisestako?" kysyi Agnes, ikäänkuin hän ei oikein olisi voinut käsittää sitä ajatusta. "Ei ole."
"Eikö edes toista saa pelastetuksi? Mieti! Täytyy saada. Missä he ovat?"
"Heidät tuotiin tänne tänä aamuna. Kreivi Horn on jossakin toisen kerroksen etumaisessa huoneessa. Mitä häneen tulee, olen varma siitä, ettei ole toivon kipinääkään. Kreivi Egmont on Jousimies-kunnan huoneessa, ja häntä on myös mahdoton pelastaa."
Mutta ääni, jolla viimeiset sanat lausuttiin, oli vähän epäröivä.
"Se ei ole mahdotonta", sanoi Galama, pitäen kiinni siitä; "kaikki
Kerjäläiset ovat valmiit yrittämään."
"Kerjäläiset yhteensäkään eivät voisi tässä mitään," vastasi Agnes. "Kuule minua, ja sinä huomaat itse varmaan, että se on mahdotonta. Ensiksi seisoo hänen huoneessaan sotamies, aseissa kiireestä kantapäähän asti. Sitten seisoo kaksi muuta sotamiestä ovella ja toiset kaksi portaitten ylipäässä, alapää on niinikään tarkasti vartioitu. Ainoaa tietä pääsee huoneeseen, joko ovesta, jolla on vartiansa, taikka kamiinin kautta, johon pääsee ullakolta, mutta tänne olisi mentävä kaikkien sotamiesten ohi, ja se ei käy ilman päällikön tai isäni suostumusta."
"Mutta eikö pater Florisz käy portaita edestakaisin kenenkään sotamiehen estämättä?" kysyi Galama tuokion päästä.
"Käy kyllä, mutta hän ei tule tänne tänä iltana eikä huomennakaan", vastasi Agnes.
"Hän tulee, Agnes! Eikö isäsi luvannut lähettää häntä tänne huomenaamulla?"
"Tosiaankin", sanoi Agnes surullisesti, kun hänen mieleensä muistui äskeinen kohtaus. "Ja vahvistakoon Jumala minua kestämään hänen tulonsa. Mutta hän ei auta meitä, vaikka hän saisi koko maailman."
"Mutta hänen täytyy, itsensäkään tietämättä", kuiskasi Karel innokkaasti. "Tuumani on valmis. Ajattele sen tärkeyttä äläkä kammo sen vaaroja. Huomenaamulla sinun täytyy teeskennellä sairautta, ja jos Florisz tulee, sanoa että tahdot mieluummin puhutella häntä illalla. Jos hän tulee illalla, saata hänet Marian luo, joka, kuten Grittalta olen kuullut, ei vielä täydelleen ole toipunut taudistaan. Sillä aikaa minä tulen tänne samanlaisessa puvussa; — hän on dominikaani-munkki, eikö niin? Sinä otat minut mukaasi ullakkoon ja elleivät Jumala ja tikarini auta sieltä eteenpäin, olen valmis kuolemaan, vaikka yritys raukeisikin tyhjään. Ja onpa ainakin toivoa pakenemalla pelastua lähimpään huoneeseen, kalamyymälään."
Tuokion aikaa istui Agnes ääneti säikäyksissään, kun hänelle selveni tämän tuuman uhkarohkeus. Ensin hän ei voinut ymmärtää kuinka tällaista saattoi johtua kenenkään mieleen, mutta kun hän edessään näki kovan todellisuuden, ei hän voinut suostua sellaisiin yrityksiin, joitten ilmeisenä seurauksena näytti olevan hänen armaansa vankeus ja kuolo. Hän koetti kaikin tavoin saada häntä luopumaan noista aikeista; hän kuvaili vilkkain värein kaikki vaarat ja esteet, kuinka hänen hankkeensa tulisi ilmi, ja hän itse viimehetkellä joutuisi kiinni. Hän rukoili, itki, uhkasi ilmoittaa kaikki, mutta turhaan. Hänen olisi pitänyt jo edeltäpäin tietää, että friisiläinen luonne on taipumattoman itsepintainen, varsinkin jos isänmaallinen innostus kiihottaa sitä.
"Viimeisen kerran, Karel — malta mielesi", sanoi hän lopuksi itkusilmin. "Valitse joku muu tovereistasi ja minä olen paneva kaikki alttiiksi, mutta älä tule itse, sillä sinun henkesi on minulle kalliimpi kuin oma henkeni, enkä millään ehdolla tahdo saattaa sinua sellaiseen vaaraan. Pane joku muu Kerjälänen sijaasi, ja minä olen valmis häntä auttamaan."
"Siinäkö, Agnes, sinun isänmaallisuutesi olikin?" sanoi Galama ankaralla äänellä, "suositko minua enemmän kuin isänmaatasi, kansaasi? Hyi! Mutta lupaa minulle ainakin — sillä minun täytyy nyt mennä — että autat ketä hyvänsä, joka tulee. Minä annan toverieni valita, ja jos he valitsevat minut, lupaa että kohtelet minua niinkuin ketä muuta hyvänsä. Niin pyhässä asiassa kuin meidän ei ole mies miestä parempi. Lupaatko?"
"Lupaan", sanoi Agnes matalalla äänellä ja huokasi raskaasti.
"Jumala! minä en tunne Sinua paljo, mutta varmaan Sinä kuulet rukoukseni. Ota tämä rakas lapsi turviisi ja varjele häntä vihamiehiltä!"
Polvistuen Agnesin eteen, tämän nojatessa päätään hänen kylmää rintasopaansa vastaan, lausui Galama tämän rukouksen Jumalalle, jota hän ei vielä nähnyt kuin himmeästi Agnesin uskon valossa. He syleilivät vielä kerran hartaasti toisiaan, ja Galama nousi lähteäkseen.
Kun hän varovasti avasi akkunan ja silmäili ulos, ei hän nähnyt ketään. Hän hyppäsi notkeasti kadulle. Kiireesti sulki hän akkunan, kääri viitan ympärilleen ja hiipi pois illan pimeässä, joka sulki mustaan helmaansa kadut ja verhosi vahvalla vaipallaan maan ja kaupungin, kuin se kuolonvarjo, joka silloin peitti Alankomaitten asukkaat.
VII
"Ad patibulum."
Hypättyään akkunasta, kääntyi Yonker Galama vasemmalle ja riensi eteenpäin pitkillä askeleilla käyden huoneitten ohi niin läheltä, kuin hän suinkin saattoi. Oli pilkkoisen pimeä. Synkät pilvet vaelsivat taivaalla ja peittivät kuun. Näytti melkein siltä kuin olisi kaikki liike ja elämä kaupungista kokonaan kadonnut päivän valkeuden keralla. Kauppapuotien akkunat, joitten takana tavallisesti vilisi vilkas elämä, olivat nyt suljetut ja jollei tuolloin tällöin heikko valon säde olisi loistanut luukkujen lomista, olisi luullut, että asukkaat tässä kaupungissa, joka kuitenkin oli maailman ensimäisiä, viettivät iltapuhdettaan pilkko pimeässä.
Kun Galama oli kulkenut Broodhuysin vieressä olevan talon ohi, jossa myytiin lihaa, kääntyi hän vähän enemmän vasemmalle ja tuli pääkadulle, joka Cudenbergin portista vie torille. Meidän aikoinamme herättäisi suurta ihmetystä, jos Galaman kaltainen kapinoitsija uskaltaisi yölläkään käydä pääkaupungin katuja, mutta lukijan tulee muistaa, ettei siihen aikaan ollut vielä tapana valaista katuja, jonka tähden siis jokaisen, joka tahtoi nähdä missä ja miten hän kulki, täytyi ottaa mukaansa valkeata taikka, jos hän oli rikas, kuljetuttaa sitä edellään.
Galama kulki siis verrattain turvassa, kun hän tuossa asteli eteenpäin pimeässä; mutta hän piti sittenkin korvansa herkkinä, sillä joka kadun kulmassa hän saattoi kohdata vihollisen, joka oli valkealla varustettu, ja siinä tapauksessa uhkasi häntä suuri vaara.
Mutta kaikeksi onneksi hän ei kohdannut ketään. Kuljettuaan reippaasti viisi tai kuusi minuuttia, pysähtyi hän Nassaun linnan edustalle. Siinä oli hänen ja Blockin ollut määrä yhtyä. Mutta tämä nähtävästi ei vielä ollut saapunut. Yhtäkkiä kuului ääniä ja tulta välähti paikalla. Ilmeisesti saapui siellä jokin seurue, joka epäilemättä oli lukuisa ja aseilla varustettu. Galama etsi itselleen paikkaa, johon hänen sopisi piiloutua lähenevältä joukolta. Muuan porttivaja, joka oli toisia syvempi, näytti kelpaavan piilopaikaksi. Hän pujahti heti sinne ja, peittäen itsensä mustalla viitallaan, astui lähemmä seinää erään pylvään taa.
Hän ehti sinne juuri parahiksi. Joukko miehiä poikkesi kulmasta sille kadulle, jota hän itse vastikään oli tullut. Heitä oli kymmenkunta tulisoihdun kantajaa, joista viisi, kuusi oli espanjalaisia sotilaita; herrat taas, joita he seurasivat, näyttivät vaatetuksesta ja puheesta päättäen olevan ylhäisiä miehiä.
"No, Teidän Ylhäisyytenne", sanoi yksi herroista, puhutellen jäntterää miestä, jolla kuten eräällä toisellakin seuran jäsenellä oli siviilipuku, "minun sopii, luulen ma, kehua, että olen kunniallisesti voittanut vetoni ja että patibulum (hirsipuu) on hävinnyt gladius'en (miekan) rinnalla — ainakin tällä kertaa."
Toisen vastausta ei saattanut kaukaa erottaa, mutta Yonker oli jo kuullut niin paljon, että hän kiristi hampaitaan. Hän oli tuntenut ainakin kaksi joukon päämiestä. Toinen niistä oli Julian de Vargas, "veri-neuvoston" kuuluisa johtaja, jonka ääretön julmuus ja petomaisuus vielä nytkin, kolmen vuosisadan kuluttua, on puheenpartena Alankomaissa. Toinen oli tuo melkein yhtä peljätty Hessels, saman neuvoston jäseniä hänkin, jonka käytöstapa tämän ohessa oli jonkunverran narrimainen. Muutama selittävä sana lienee tässä paikallaan.
Kun herttua Alba oli varma siitä, etteivät tavalliset, säännölliset oikeusistuimet tuomitsisi kuin harvoja kuolemaan ja vielä harvempien omaisuuden takavarikkoon pantavaksi, asetti hän maahan tultuaan oman oikeusistuimen, jota hän nimitti "kapina-neuvostoksi". Sen tuli yksin vallita maassa ja kumota kaikki muut tuomiot. Siinä oli kaksitoista jäsentä, joista kuitenkin vain kahdella oli valta lopullisesti ratkaista syytettyjen kohtalo, muiden ollessa saapuvilla ainoastaan sen vuoksi, että menettely saisi laillisuuden muodon. Niin tylyä oli tämän mielivaltaan perustuvan oikeusistuimen menettely, että kolmen kuukauden kuluttua siitä kuin se oli asetettu, lähes kaksituhatta ihmistä sen päätöksestä ja etenkin sen esimiehen de Vargas'in toimesta menetti henkensä. Mainitsimme jo että ainoastaan kahdella jäsenellä oli täysi äänivalta: toinen oli Vargas, toinen del Rio, molemmat espanjalaisia. Mutta muitten jäsenten joukossa, jotka ainoastaan muodon vuoksi lausuivat mielipiteensä, oli myös edellämainittu Hessels. Tämä istui tavallisesti silloin kun asioista keskusteltiin mukavassa tuolissaan, nauttien suloista unta. Mutta kun hänen vuoronsa oli lausua ajatuksensa, sysäsi joku vieressä istuva häntä kylkeen ja hän sopersi unisella äänellä "ad patibulum" (hirsipuuhun!), jonka jälkeen hän jatkoi entistä työtään, — kuorsaamista. Tätä asiaa tarkoitti verenhimoinen de Vargas, joka äskeisillä sanoillaan tahtoi ilmoittaa, että molemmat kreivit oli tuomittu hänen eikä Hessels'in mielipiteen mukaan.
Näitten kahden konnan ilmestyminen sai Yonkerin veren kiehumaan. Hän tarttui miekkaansa kiivaalla, miltei hurjalla liikkeellä ja hänen mielestään olisi ollut suurin ilo saada työntää se ilkimysten rintaan. Hän oli tullut esille piilopaikastaan ja katseli ohimennyttä joukkoa mikäli sitä valkean punaisessa loisteessa näkyi. He olivat nähtävästi puhuneet onnettomien kreivien kohtalosta, joka nyt oli lopullisesti päätetty. Nyrkkiään heristellen hän itsekseen kirosi maansa sortajat.
"Halloo, kuka täällä on?" lausui hänen takanaan ääni espanjan kielellä.
Galama kääntyi. Muuan sotamies, joka nähtävästi kuului äskeiseen joukkoon, tuli juosten soihtu kädessä, ja vähän matkaa hänen jälessään tuli kaksi muuta, joilla oli toinen tulisoihtu. Hän pysähtyi parin askelen päähän Galamasta ja näytti epäilevän mitä oli tehtävä. Friisiläisen käytös ja muoto olivat ristiriidassa hänen pukunsa kanssa; sitäpaitsi ei hänellä ollut tulen-kantajaa eikä palvelijaa. Tämä herätti sotamiehessä epäluuloa. Hän läheni Yonkeria huutaen tovereitaan kiireesti tulemaan avuksi. Tappeluun ei Karel koskaan tarvinnut pitkiä valmistuksia. Vaikka hän oli nuori, oli hän jo monet vaarat kestänyt ja harvoin hän joutui neuvottomaksi. Levollisena vartoi hän sotilasta. Yhtäkkiä, kun tämä oli tarpeeksi lähellä, sieppasi hän häneltä tulisoihdun. Tämän palavalla päällä survaisi hän poikaa vasten silmiä, kääntyi, kun näki vastustajansa vaipuvan raskaan ja arvaamattoman iskun alle, ja pakeni molempia toisia — ja kaikki tuo oli silmänräpäyksessä tehty. Nämä riensivät heti ajamaan häntä takaa, mutta hän oli viekkaampi kuin he luulivatkaan. Vähän matkaa juostuaan ja laskettuaan vihollisensa jotenkin lähelle itseään, kääntyi Galama äkkiä heihin päin, pujahti heidän välistään ja pakeni niin nopeasti kuin jaloista lähti vastaiseen suuntaan Cudenbergin porttia kohden.
Hän tiesi kyllä olevansa suuressa vaarassa, mutta ei menettänyt hetkeksikään malttiaan. Hän tiesi, ettei hänen sopinut mennä kuin yhtä tietä ja tämä vei oikealle sen kapean kadun kautta, joka ulottui Nassaun linnan ohi, ja johti sieltä kaikenlaisten pikkukatujen, kujien ja solien eksyttävään sokkeloon. Jos hän pysyi pääkadulla, tiesi hän että hän päätyisi portille, jossa sotamiehet helposti saisivat hänet kiinni. Jos hän kääntyisi vasemmalle, tulisi hän kuninkaallisen linnan tienoille, jossa häntä uhkasi vielä suurempi vaara, koska sotamiehiä alati hyöri sen ympärillä. Niinpä hän luottaen onneensa kääntyi siis oikealle ja pakeni eteenpäin vainoojat läähättäen ja kiroillen perässä. Mutta suuressa kiireessä hän ei ollut kyllin varovainen. Hän ei ollut juossut pitkältä, kun hän astui harhaan, kompastui ja lankesi. Kohoten toiselle polvelleen veti hän miekkansa ja valmistautui tekemään vastarintaa sotamiehille, jotka useamman askeleen päässä toisistaan lähenivät häntä. Hänen ensi iskunsa tavoitti tulisoihtua, jota etumainen mies piti vasemmassa kädessään samalla kun hän oikealla veti miekkaansa tupesta. Kun paljastettu miekka välkkyi soihdun valossa, iski Galama soihdun maahan ja heti sen jälkeen kuului miekan kalsketta. Näin epätasainen taistelu ei kuitenkaan olisi voinut kauan kestää, ellei Karel aivan arvaamatta olisi saanut apua. Samassa silmänräpäyksessä, näet, kun toinen sotilas saapui paikalle ja ryhtyi auttamaan toveriaan, hyökkäsi musta haamu, joka, kuten näytti, oli seurannut heitä, niinkuin tiikeri hänen niskaansa. Miesparka äännähti kerran ja kaatui hengettömänä toverinsa jalkoihin. Kohta sen jälkeen sai toinen sääriinsä sellaisen iskun, että hän lyyhistyi kokoon ja kellistyi kummastuneen Galaman eteen.
Musta haamu juoksi hänen luokseen ja tarttui hänen käsivarteensa.
"Tulkaa pois, Yonker, rientäkäämme Rookery'yn, sillä tämä leikki käy vaaralliseksi", kuiskasi ääni, jonka Galama tunsi matkatoverinsa Gerard Block'in omaksi.
"Ei ennen kuin olen kiittänyt henkeni pelastajaa", sanoi Galama, puristaen toisen kättä. "Palkitkoon Jumala teitä tästä hyvästä työstä, jonka te, jalo Gerard, olette tehnyt minulle ja meidän koko asiallemme; vaan mihinkä nyt?"
"Tulkaa! Olen hankkinut itselleni tunnussanan, kuten lupasin. Mitä pikemmin pääsemme ulos, sitä parempi; siitä syntyy kelpo meteli, jos joku noista pojista virkoaa henkiin. Minulle on käynyt paremmin kuin uskalsin toivoa, ja minä olen saanut muutamia tietoja, jotka ovat meille erittäin tärkeitä. Mutta rientäkäämme ulos, sillä täällä seinätkin kuulevat."
Puhellessaan tai oikeammin kuiskatessaan, oli hän tarttunut Karel'in käsivarteen ja muutaman minuutin päästä näkivät he portin edessään.
Kun he saapuivat tämän raskaan ja korkeatekoisen rautaportin luo, huomasivat he sen lukituksi, ja sen edessä asteli sotamies kivääri olalla, toisten heittäessä noppaa läheisessä vahtihuoneessa. Vahtimies katseli karsaasti molempia ystäviämme, kun he astuivat hänen luokseen, ja huusi alaupseeria, joka oli sisällä. Mutta heti kun he näkivät espanjalaisen upseerin sotapuvun, osoittivat he suurempaa kunnioitusta, ja kun Gerard Block lausui tunnussanan, avattiin portti ja molemmat Geusit seisoivat ulkopuolella kaupunkia. Galama veti syvään henkeään, kun pahin vaara oli ohitse, mutta hän oli sentään selvästi tietoinen siitä, että heidän tilansa oli vielä kyllin arveluttava. Tuokion seisoi hän itsekseen miettien, mitä olisi tehtävä, kun sotamiehiä pantaisiin epäilemättä heitä takaa ajamaan. Vesisade oli alkanut ja kävi yhä rankemmaksi.
"Meidän on aikamme sangen vähissä", sanoi Block Galamalle, kun tämä oli pysähtynyt kiven heiton päähän portista, "paetkaamme ensin ravintolaan ja sitten Rookery'yn."
"Se olisi huono tuuma", vastasi Galama. "Meitä ajetaan takaa ja ensimäiset paikat, josta he meitä etsivät, on metsä ja ravintola — ja sinne meidän siis ei ole menemistä. Tulkaa perässäni!"
Hän kääntyi vasemmalle ja lähti juoksemaan nopein, mutta äänettömin askelin. Block seurasi hänen jäljissään. Ennen pitkää he saapuivat Grell'in rannalle. Se on yksi noista epälukuisista pikkuhaaroista, joihin Senne-virta jakaantuu kaupungin lähellä. Pakolaiset menivät rantaa pitkin alaspäin, kunnes he tulivat sellaiselle paikalle, josta kahlaamalla pääsivät joen poikki; tästä nousivat he jonkunlaiselle saarelle, joka oli Grellen ja erään toisen jokihaaran välissä.
"Tuolla saarella asuu eräs pikkutalollinen, joka on meidän miehiämme", sanoi Galama. "Hän antaa meille yösijan. Mutta minä olen kuulevinani jonkun lähestyvän. Pannaan maata laihoon, siksi kun se on kulkenut ohi."
Tuo oli sentään tyhjää pelkoa, ja miehet jatkoivat matkaansa äänettöminä. Viho-viimein kuului koiran haukuntaa ja Galama käski toverinsa piiloutua laihoon, siksi aikaa kun hän kävi taloa katsastamassa. Vähän aikaa poissa oltuaan, hän palasi ja saattoi Block'in huoneeseen, jossa isäntä-ukko ja hänen vaimonsa, kaksi kunnon ihmistä, kohtelivat heitä sangen ystävällisesti.
"Ei minulla enää ole pitkältä elinaikaa eikä suuria tavaroita", sanoi vanhus, kun hän vierailleen laati vuodetta ja ateriaa, "mutta, jos Jumala suo, aion antaa sen kaiken Yonker Willemille ja hänen ystävilleen."
"Yonker Willem" oli Oranian prinssin tavallinen nimi kansan keskuudessa. Jälkeenpäin kun kansa todella alkoi huomata, mitä hän oli tehnyt, kärsinyt ja pannut alttiiksi sen puolesta, muutettiin tämä nimi "Isä Villemiksi;" ja sillä nimellä kiitolliset alankomaalaiset vielä tänäpäivänä häntä muistavat.
Kahden Kerjäläisemme onneksi ei kenenkään mieleen johtunut etsiä heitä matalasta, yksinäisestä maatalosta ja he olivat siis hyvässä turvassa sekä tämän yön että toisenkin päivän; mutta heidän mielensä hehkui halusta ryhtyä toteuttamaan tuumiaan.