VIII
Kerjäläisten pesä.
Meidän tulee nyt palata ravintolaan, jonne Blois de Treslong ja Hannu olivat jääneet. Ravintolan isäntä, joka salaa puolusti Kerjäläisiä ja prinssiä, antoi näille usein hyödyllisiä tietoja. Siitä hyvästä Kerjäläiset eivät koskaan häntä rasittaneet, vaan suojelivat häntä, samalla kun he olivat kovana vitsana kaikille isännille, jotka siitä syystä, että pelkäsivät joko tuota laitonta joukkoa tahi espanjalaisten kostoa, eivät ottaneet noudattaakseen hänen esimerkkiään.
Heti kun molemmat ratsumiehet olivat kadonneet näkyvistä, palasi Hannu talliin, missä hän alkoi sovitella hevosensa satulavöitä ja tarkastaa pistolejaan, mutisten itsekseen:
"Mikä pahankurinen elukka tuo oli! Olen aina luullut itseäni tavallisen hyväksi ratsumieheksi; mutta saakeli soikoon! sillä ei olisi kukaan muukaan ratsastanut. Eipä tuo Block-velikään kyennyt sitä ohjaamaan — sillä siitä päästään. Missähän herra Treslong lienee? Ei suinkaan hän vielä ole lähtenyt; — toivon, ettei hän palaa Rookery'yn ilman minua, sillä yksin en ainakaan sinne osaa."
"Hannu! Hannu!" kuului Treslongin kuiskaava ääni.
Hannu katseli joka taholle, mutta ei keksinyt ketään, kunnes hän kuultuaan uudestaan mainittavan nimeään, äkkäsi katossa aukon, josta tikapuita myöten pääsi heinäparvelle. Aukosta näkyivät Treslongin kasvot.
"Tule tänne niin pian kuin pääset. Meitä ei saa kukaan nähdä emmekä saa täältä lähteä ennen pimeän tuloa. Olisi parempi, jos ottaisit satulan kokonaan pois hevosen selästä."
Hannu totteli näitä käskyjä ja oli pian ylhäällä herran vieressä, joka oli tehnyt itselleen heinäkasaan sangen mukavan sijan. Hän kutsui Hannua istumaan viereensä kallistelemaan viinipulloa, jonka sisällöllä hän itse valeli kurkkuaan. Samalla kuului kaukaista kellojen kilinää.
"Kuuletko tuota?" sanoi Treslong; "nuo kellot varoittavat minua lähtemästä ennen pimeää. Ne kuuluvat eräänlaisista sotaväen vaunuista, ja aivan luultavaa on, että näitä johtaa joukko vakoilijoita, jotka kenties seuraisivat meitä piilopaikkaamme. Mutta mistä olet noin komean hevosen hankkinut, häh?"
"Niin, se onkin todella komea, Teidän Armonne", sanoi Hannu mielissään, "mutta se on virmapäinen otus, sen voin vakuuttaa; harva mies sen selässä pysyy".
"Sitä minäkin ajattelin", sanoi Treslong vakavasti, "kun tänään näytit ratsastustaitoasi pihamaalla".
"Se oli Blockin hevonen eikä minun", vastasi Hannu viattomasti; "se on vanha koni; mutta pahaksi onneksi satula pääsi irti ja minä luiskahdin maahan. Ei sitä voi verratakaan minun hevoseeni."
"Vai niin!" vastasi Treslong; "minä luulin sitä pahankuriseksi elukaksi, jolla ylipäänsä ei kukaan voisi ratsastaa".
Hänen silmissään oli ivallinen tuike, kun hän katseli Hannua, ja tämä näytti varsin ällistyneeltä, huomatessaan, että toinen oli kuullut, mitä hän oli itsekseen puhunut. Treslong nauroi, mutta lausui ystävällisesti:
"Älä ole milläsikään, Hannu. Et sinä pudonnut sentähden että olit taitamaton ratsastaja; ei suinkaan. Hevosen eleistä päätin, että Block, tai mikä hänen nimensä lienee, oli tahtonut tehdä sinulle tepposet ja pistänyt satulan alle pähkinän, jonka kalvamista hevonen ei voi kärsiä. Silloin minä, kun hevonen tuotiin takaisin tänne, käskin isännän toistaa saman tempun, ja sinä näit, että Block sai kokea samaa kuin sinäkin." — "Kyllä minä vielä maksan hänelle takaisin tämän ketun koukun", arveli Hannu.
Samassa kuului liikettä seinän puolelta ja heti sen jälkeen tuli tallin takana sijaitseva piha täyteen valjastamattomia, yhteen sidotuita hevosia, joita viisi kuusi rakuunaa talutti.
"Mikä vahinko", kuiskasi Treslong, "etten tuosta tiennyt mitään! Jos tänä iltana olisimme olleet Dirk's Castlen tykönä, olisimme käyneet noitten poikien kimppuun matkalla — heillä on varmaan hyvät rahat myötänsä — ja tappaneet heidän hevosensa, sillä ne ovat aiotut sotaretkelle Frislantia vastaan."
Dirk's Castle oli toinen Kerjäläispesä vähän matkan päässä nykyisestä
Waterloosta ja siellä heitä kävi kosolta.
"Minun luullakseni ei tänä yönä enää saada mitään aikaan", arveli
Hannu. "Oletteko, herra, koonnut kaikki Kerjäläiset Rookery'yn?"
"Melkein kaikki ovat siellä saapuvilla huomenna", vastasi Treslong; "mutta minusta se ei kelpaa muuksi kuin varastopaikaksi. Se on liian lähellä Brüsseliä, ja minä luulen että sitä jo epäilläänkin. Meidän täytyy olla varoillamme. Kuinka Yonker Galaman ja sinun laitasi viimeaikoina on ollut? Oletteko olleet suurissa vaaroissa?"
"Ainoa veri, minkä olen nähnyt kahteen kuukauteen, vuoti tänä aamuna", vastasi Hannu yhtä tyynesti kuin olisi puhunut päivällisruuastaan. "Sotilas oli kyllä nöyrä, mutta kapteeni ei tahtonut olla siivolla, joten mitä muuta saatoin tehdä?" Tästä jutusta huomasi Treslong, että he olivat seuranneet espanjalaista kapteenia ja hänen palvelijaansa Gentistä vähäiseen kapakkaan, alottaneet siellä riidan näiden kanssa, sitoneet palvelijan ja panneet hänen suuhunsa kapulan, sillä välin kun kapteeni, joka, kuten Hannu sanoi, ei tahtonut olla siivolla, tapettiin tai haavoitettiin kuolettavasti. Näiltä olivat he riisuneet vaatteet, pukeneet itse ne ylleen ja valepuvussa jatkaneet matkaansa. Näin täytyi jaloimpainkin miesten usein vuodattaa lähimäistensä verta ja vasten tahtoaan käyttää keinoja, joita heidän sydämensä inhosi. Yonker Galama olisi tahtonut vain vangita nuo kaksi miestä, mutta Hannu, joka suoriuduttuaan sotamiehestä oli tulistunut kapteenin vastarinnasta, menetteli tämän suhteen tavalla, joka oli enemmän hänen raaemman luonteensa mukaista.
Heidän vielä tästä puhellessaan kuului tallin ovi aukenevan ja ääniä kajahti ylös parvelle. Treslong viittasi Hannua olemaan vaiti ja ryömi aukolle, jonka hän varovaisuuden vuoksi oli sulkenut, vedettyään ensin tikapuut ylös. Hän avasi luukkua noin tuuman verran ja katsoi alas. Vaikka tallissa oli jokseenkin pimeä, erotti hän isännän, joka puheli kolmen miehen kanssa; näillä oli väljä viitta yllään ja espanjalaisen rakuunan kypäri päässä.
"Te näette, isäntä", sanoi eräs, joka näytti olevan rakuunien päämies, "ettemme tänä iltana enää ennätä Brüsseliin, sillä sinne on vielä seitsemän peninkulmaa ja me olemme jo kulkeneet hyvän matkan. Paitsi sitä sataa ja on pimeä. Teidän täytyy tähän talliin laittaa tilaa hevosillemme, ja niitten miesten, jotka eivät ole vartioimassa, täytyy saada maata teidän heinäparvellanne. Olkaa huoleti, he eivät vahingoita teitä millään tavalla."
"Hyvä on, herra kapteeni", vastasi isäntä, "käyttäkää parhaaksenne kaikkea mitä minulla on. Hevosille on tilaa tässä, kuten itse näette. Ne miehet taas, jotka eivät ole vartioimassa, saavat kyllä maata ullakolla, mutta heillä ei ole siellä heinän kortta panna allensa. Luhta on vielä niittämättä eikä minulla ole heiniä kuin sen verran, että kaksi kolme hevosta niillä elää pari päivää, ja ne ovat tuolla vajassa."
"No, maatkoot sitten etuhuoneessa. Mutta toimittakaa meille erityinen huone, kortteja ja viiniä viljalta!" oli upseerin vastaus, kun hän jätti tallin.
Treslong kääntyi naurussa suin Hannun puoleen.
"Nyt olemme joutuneet hyvään pinteeseen", kuiskasi hän; "espanjalaiset ympäröivät huonetta ja me emme pääse ulos. Mitä tehdään?"
Tähän kysymykseen vastasi isäntä itse, joka tuli heidän luokseen toisesta, hänen oman kamarinsa puolelle aukenevasta ovesta. Hän vakuutti heille, että hänen valheensa heinistä oli pelastanut heidät ja että he kenenkään häiritsemättä saisivat rauhassa levätä. Eivätkä Treslong ja Hannu olleetkaan kovin pahoillaan siitä, että heidät näin pakoitettiin yöpymään heiniin, sillä vettä laski pilvistä virtanaan ja Rookery'yn olisi heillä ollut viiden penikulman matka. He päättivät vuorottain valvoa. Tällä tavalla kului yö ja kun päivä koitti, olivat espanjalaiset jo lähteneet tiehensä, tietämättä että heidän verivihollisensa olivat olleet niin lähellä heitä.
Mutta koska tiet olivat täynnä pienehköjä sotamiesjoukkoja, jotka kaikki pyrkivät pääkaupunkiin, oli Treslongin mielestä paras odottaa siksi, kunnes taas tuli pimeä. Vasta silloin tulivat he esille piilostaan ja kulkivat vähän aikaa samaa tietä, jota Galama oli matkannut edellisenä iltana. Sitten he kääntyen oikealle poikkesivat kapealle polulle, joka luikerteli keskellä synkkää metsää ja jota myöten he hiljaa ja varovasti käyden saapuivat Kerjäläisten kokouspaikkaan.
Tässä sopinee lausua muutama sana tämän seuran synnystä, jolla on ollut varsin tärkeä tehtävä Alankomaitten tasavallan perustamisessa. Olemme nähneet, kuinka kuningas Filipin, kun hän ei enää voinut vastustaa yleistä mielipidettä, tahtomattaankin täytyi kutsua kardinaali Granvella takaisin. Mutta aatelismiehet, jotka olivat toivoneet että inkvisitsioni hänen kerallaan poistuisi maasta, havaitsi hirveästi pettyneensä. Tosin sen ankaruus vähän höltyi, mutta se oli kuitenkin olemassa, ja niinkauan ei kansa eivätkä aateliset voineet elää rauhassa. He päättivät sentähden laatia anomuskirjeen, jossa hallitsijatarta pyydettiin poistamaan inkvisitsioni ja antamaan kuninkaan nöyrille alamaisille heidän vanhat etuoikeutensa takaisin.
Huhtikuun 3:na päivänä v. 1566 noin kolme sataa aatelismiestä, joitten, johtajina oli Nassaun kreivi Ludvig, Oranian prinssin veli, ja kreivi Brederode, tuo huoleton ja tuhlaavainen, mutta urhoollinen ja hyväntahtoinen Hollannin kreivin vanhan heimon jäsen, vaelsi juhlallisesti Brüsselin linnaan, jossa Parman herttuatar, neuvosherrat ympärillään, otti heidät vastaan. Anomuskirja luettiin julki ja aatelismiehet vetäytyivät syrjään suodakseen herttuattarelle tilaisuuden keskustella neuvonantajiensa kanssa. Tällöin Barlaiment, hänen uskottunsa, nähdessään että aatelisten komea, sotaisa käytös oli syvästi vaikuttanut hallitsijattareen, pilkaten lausui nuo mainiot sanat: "Mitä teidän tarvitsee peljätä, madame? Eiväthän he ole kuin joukko kerjäläisiä." [Gueux, ranskalainen sana, joka suomeksi merkitsee kerjäläinen, kulkuri, hylky.]
Tämä lause tuli Brederoden ja muutamien muittenkin korviin ja painui syvälle heidän mieleensä. — Kun hallitsijatar 6:nnen päivän iltana oli antanut kieltävän vastauksen, kokoontuivat aatelismiehet komeaan, Brederoden omistamaan Culemburgin linnaan viettämään pitoja. Viinistä kiihtyneenä ja vihoissaan siitä pilkasta, jota hän ja koko aatelisto olivat saaneet osakseen, nousi aterian päättyessä talon teräväkielinen ja sukkela isäntä ja ilmoitti vieraille, mikä nimi heille oli annettu. Kun hän oli päässyt puheensa parhaimpaan kohtaan, toi hänen juomanlaskijansa hänelle puisen kerjäläispikarin. Tämän hän täytti viinillä, kohotti sen ja joi sen tyhjäksi, huutaen: "Vivent les gueux!" (Eläköön Kerjäläiset!)
Tämän maljan johdosta nousi ankara suosiohuutojen ja kätten taputusten myrsky. Kaikki vieraat tyhjensivät järjestään puupikarin ja toistivat isännän lauseen. Se muodostui sotahuudoksi, ja pilkkasanasta tuli uuden liiton nimi. Ja vaikka tämä liitto syntyi viinin höyryissä ja ensi alussa sai virikettä perustajainsa malttamattomasta, usein hurjastakin innosta, kasvoi se kuitenkin, kypsyi ja voimistui. Ja muutaman vuoden kuluttua siitä oli sukeutunut hirveä jättiläinen, joka vastusti Albaa maalla ja merellä ja oli sitä hirveämpi, kun se, arabialaisten tarujen haltijan tavalla, harvoin oli näkyvissä, mutta jakeli iskujaan siellä, missä vähiten odotettiin.
Kuten alussa olemme maininneet, pakeni osa näistä aatelismiehistä, kun Alba tuli maahan, ja toinen osa yhtyi sissikunniksi, jotka säilyttivät vanhan Kerjäläisnimen. Moni sissi otti kuitenkin tämän nimen voidakseen mukavammin ryöstää ja riistää, mikä ei kummastuttane ketään, joka tuntee maan silloisen tilan. Kaikesta huolimatta hyödyttivät he suuresti vapauden asiaa sillä, että sieppasivat pois kirjeitä ja sotavaroja ja toivat alati prinssille tietoja kaikesta, mitä tapahtui.
Alba ja hänen apulaisensa ponnistivat kaikki voimansa hajoittaakseen näitä sissikuntia, ja heillä oli osaksi menestystä; mutta päämääräänsä he eivät saavuttaneet: heidän ei onnistunut saada haltuunsa prinssin salaista kirjevaihtoa. He saivat kyllä joskus käsiinsä kirjeitä, mutta näissä oli ajatus niin peitetty ja nimet niin epämääräiset, ettei niistä saatu mitään selvää. Herttua, jesuiitat ja inkvisitsioni olivat tuskissaan. He tiesivät, että asia tapahtui melkein heidän silmäinsä edessä, mutta eivät saaneet syyllistä kiinni. Niin valppaita ja tarkkoja olivat nuo muuten huolettomat ja hurjapäiset Alankomaitten vallan ensi perustajat, joitten kokouspaikassa nyt aiomme käydä ystäväimme Treslongin ja Hannun seurassa.
Vaikkei vielä ollut myöhäistä, vallitsi metsässä jo täysi hämärä. Taivas oli pilvessä eikä kenenkään, joka ei hyvin tuntenut seutua, ollut mahdollista osata perille taajan varvikon lävitse, jota ei ihmisjalka koskaan näyttänyt särkeneen. Mutta nuo kaksi miestä osasivat tiensä aivan täsmälleen.
Treslong kulki edellä, Hannu perässä, ja näin etenivät he varovasti, mutta nopeaan. Muutamin paikoin täytyi heidän työntää syrjään ne oksat, jotka sulkivat heiltä tien, toisin paikoin saivat he polvia myöten kahlata jonkun lätäkön tai suorämeen läpi ja välistä näytti siltä kuin he ainoastaan miekalla saisivat tien auki itselleen, kunnes he jollakin äkkikäänteellä taas pääsivät polulleen.
Heidän näin kulkiessaan, kaikui metsässä yhtäkkiä pöllöhaukan käheä kirkuna, ja lehdistä kuului kahinaa ikäänkuin olisi säikähtynyt lintu paennut pesästään. Treslong oli tuskin kuullut tuon äänen kun hän sovitti sormet huulilleen ja vastasi samanlaisella kirkunalla, jonka jälkeen hän seisahtui kuuntelemaan: Tuokion kuluttua astui pari askelta heistä, suuren puun takaa esille musta haamu, joka meni Treslongia vastaan ja kuiskasi:
"Kuka teidän kanssanne on?"
"Tuttavasi, Jonathan, — Musta Hannu", vastasi Treslong.
"Hyvä!" sanoi haamu tyytyväisellä äänellä ja tarttui Hannun käteen sydämellisesti sitä puristaen. "Kuinka sinä jaksat, Hannu? En ole nähnyt sinua moneen aikaan."
"Pöllö on mainion hyvä tänä iltana", sanoi Hannu katellen sydämellisesti vartiaa, jota oli kutsuttu Jonathaniksi. "Missä hän on?"
"Pohjoispuolinen istuu tuossa puussa. Tänä iltana se on Tuomas."
Treslong ja Hannu astuivat nyt eteenpäin. Noin sadan askeleen päässä kohosi tumma, epäselvä kasa, joka näytti vanhalta rauniolta, varvikon keskellä sellaisella paikalla, josta kaikki suuremmat puut olivat hakatut pois tahi jossa sellaisia ei koskaan ollut kasvanutkaan. Se oli Rookery. Noin kolmesataa vuotta sitten oli se ollut erään rosvoritarin linna; hän oli tehnyt metsässä paljon väkivaltaa ja joko juonilla tai väkisin vienyt monta ihmisraukkaa linnansa vahvain muurien sisään. Näistä ei enää ollut pystyssä kuin kaksi ja nekin olivat ylhäältä murenneet ja hajoamaisillaan. Kivet ja muurisora peittivät paikan lavealta; kaikkialla kasvaa rehoitti tiheästi seiniläitä ja pensaita. Pohjoinen ja itäinen seinä, jotka olivat monen jalan vahvuiset, sekä yksi torni, jonka alkuperäisestä korkeudesta oli enää vain puolet jäljellä, — siinä koko tuo ennen varsin komea linna; mutta eipä koskaan sen mahtavuudenkaan aikana sen asukkaat tuottaneet sille niin suurta mainetta ja kunniaa kuin nyt, kun sen rauniot suojelivat miehiä, jotka rappiotilasta kohottivat isänmaansa kunniaan, vapauteen, onnellisuuteen.
Varovasti hiipien raunion ulkopuolta, suuntasi Treslong askeleensa pohjoisen seinän keskustaa kohden, pysähtyi erään paikan ääreen, jonka seiniläät kokonaan peittivät, ja vihelsi hiljaa. Yhtäkkiä välähti valkeaa seiniläisten välistä ja joku ääni kuiskasi: "tunnussana!"
Tunnussana lausuttiin, valkea katosi ja molemmat miehet astuivat muurin aukosta pitkään kapeaan käytävään työntäen seiniläitä tieltään. Siellä kohtasi heitä mies, joka oli näyttänyt tulta, ja kätteli sydämellisesti vastatulleita.
"Oletteko pannut uutta tulilankaa ruutihautaan?" kysyi Treslong vahtimieheltä.
"Olen niinkin, Teidän Armonne, ja minä luulen, että sillä saa viskatuksi koko rykmentin espanjalaisia takaisin Espanjaan, jos he yrittävät tulla tänne. Vieläkö odotetaan ketään?"
"Vielä kahta: Yonker Galamaa ja toistakin toveria."
Treslong asteli eteenpäin, ja käytävän päähän päästyään hän kumartui ja hapuili vähän aikaa lattiaa. Yhtäkkiä näytti permanto aukeavan heidän allaan ja luolan pohjasta nousi valotulva ja kuului naurua ja hälinää. Treslong astui nyt tikapuita pitkin alas ja Hannu, joka noudatti hänen esimerkkiään, otti huolekseen heti sulkea tukevan laskuoven ja teljetä sen.
He olivat nyt tulleet pitkähköön, nelikulmaiseen holviin. Se oli entisaikoina ollut linnan vankikammio. Vahvoja rautarenkaita oli vieläkin seinissä. Holvi oli osaksi tornin alla ja Kerjäläiset olivat siihen sijoittaneet ruutihaudan sillä tavalla, että jos holvi räjähti ilmaan, täytyi torninkin välttämättä murtua murskaksi. Mutta siellä oli vielä toinenkin pienempi holvi, jonka suu oli peitetty samettivaatteella; sen toisesta päästä aukeni ovi pitkään käytävään, jota myöten pääsi pakoon, jos vihollinen äkkiä karkaisi päälle.
Etumainen holvi oli noin viisitoista askelta pitkä ja kymmentä leveä. Pari paksua lautaa, joita kannatti kaksi suurta kivimöhkälettä, teki pöydän virkaa keskellä luolaa. Sen kummassakin päässä riippui katosta lamppu, joka näytti olevan kotoisin jostakin kirkosta.
Sillä puolen pöytää, joka oli tikapuitten lähellä, istui viisi miestä, jotka iältään olivat noin neljän- ja kuudenkymmenen vuoden välimailla ja näyttivät sangen vakavilta ja totisilta. Kahden ystävämme tulo keskeytti heidän vilkkaan pakinansa. Vastapäätä heitä nähtiin ihan toisenlainen seura. Siellä oli permanto peitetty oljilla ja niillä loikoili eri asennoissa kuusitoista kaikenikäistä ja kaikennäköistä miestä. Tämä joukko olisi vasta kelvannut maalarin kuvattavaksi! Tuossa venyi hoikka, hienonnäköinen nuorukainen, karkea maamiehenmekko yllään; tuossa iloinen, punanenäinen sotamies, munkin kaapuun puettuna ja juoden viiniä hopeisesta suitsutusastiasta, joka nähtävästi oli kuulunut johonkin alttariin. Yhdessä nurkassa istui harteva veikko, haarniskaansa kiillottaen; tätä varten oli hänellä kalkkia ja vettä astiassa, josta ennen oli kastettu lapsia; toisessa nurkassa makasi syvässä unessa mies, jonka tulipunaiset posket, epätasainen hengitys ja sidottu otsa osoittivat, että uni oli haavakuumeen synnyttämää. Hänen vieressään hioi toinen Kerjäläinen miekkaansa, välittämättä siitä opetuksesta, jonka haavoitetun esimerkki antoi. Pöytä oli täynnä kaikenlaisia aseita ja niitten keskellä oli hopeaisia ja muita astioita, joita oli ryöstetty kirkoista, luostareista ja pappiloista. Valo, joka lankesi tuohon kirjavaan seuraan ja toisen holvin esirippuun, loihti todella omituisen, viehättävän näyn katsojan eteen. Suurin osa kulutti aikaansa pilapuheilla ja kortinlyönnillä.
On selvää, että vastatulleet miehet liittyivät kumpainenkin siihen seuraan, joka parhaiten vastasi hänen virkaansa ja säätyänsä. Niinpä Hannukin, tervehdittyään nöyrästi noita viittä miestä tikapuitten vieressä, meni pöydän alapäähän, jossa hänen hilpeät toverinsa, jotka näyttivät erittäin suosivan häntä, sydämellisesti, melkein meluten, ottivat hänet vastaan ja tarjosivat hänelle sijaa keskellään.
"Onko kukaan tuonut uutisia Brüsselistä sillä aikaa kun minä olin poissa?" kysyi Treslong vanhanpuoleiselta mieheltä, joka oli jalon, mutta surumielisen näköinen.
"Mikäli tiedän, ei kukaan ole tuonut", vastasi eräs, jonka nimi oli Verveen, "mutta minun luullakseni ei tarvitse epäilläkään, että mestaus tapahtuu huomenna tai ylihuomenna. — Odotin, että teillä olisi Yonker Galama mukananne. Missä hän on?"
"Hän on lähtenyt Brüsseliin, mutta palaa tänne ennen pitkää. Hän on hankkinut itselleen espanjalaisen upseerin vaatteet, eikä siis ole paljon pelkäämistä. Hän voi hankkia meille parhaimmat tiedot, sillä hän käy Broodhuysissä, jonka hoitaja tyttärineen on hänen tuttavansa, kuten ehkä tiedätte."
"En luule, että hän näyttäytyy kartanon hoitajalle", sanoi ensimäinen puhuja; "mutta eikö Yonkerilla liene tietoja prinssistä? Olen kuullut, että tämä aikoo viedä Frislantiin lisävoimia kreivi Ludvigille; sillä jos siinä on perää, että Alba itse lähtee sinne, saa kreivi nähdä kovat. Minä pelkään ettei hän voi mitään Alban kourissa. Hän on niin nuori ja niin pikainen."
"Se se on, joka pilaa kaikki meidän hankkeemme, ja minä pelkään, että sen kautta koko asiamme vielä joutuu hukkaan", sanoi maltittomasti muuan toinen vastapäätä häntä. Hänellä oli sotaisa ulkomuoto, mutta hänen kasvoistaan näki, ettei hänessä ollut rahtuakaan Treslongin vankkaa ryhtiä eikä itsenäisyyttä. Vähäpätöisemmistä toimista hän kyllä kunnolla suoriutui, mutta päälliköksi hän ei sopinut. Hän oli nuorin vesa von Hagendorp'ien vanhasta suvusta ja oli ollut niitten liitossa, jotka veivät valituskirjan Margarethalle. "Minä tiedän", lausui hän, "että kymmenestä maakuntalaisesta yhdeksän julkisesti menisi prinssin puolelle, jos vain saisimme kelpo kenraalin, jonka kyky herättäisi luottamusta. Mutta kukapa nyt moittii ihmisiä siitä, etteivät he tottele meidän kehoitustamme, kun sellaisia kummia tapahtuu, että vihollinen hävittää itseään puolta suuremman sotajoukon, kuten tuon kavaltajan Villars'in johdolla kävi."
Pietari Blink
Kova naurun remahdus pöydän toisesta päästä keskeytti hänen puheensa. Kun hän loi silmänsä sinnepäin, näki hän, kuinka Hannu, komea messukasukka yllään, istui tyhjän viinitynnyrin päällä ja oli lukevinaan tai veisaavinaan jotakin kirjasta, jota hän piti kädessään. Kerjäläiset hänen ympärillään nauraa hohottivat täyttä kurkkua.
Treslong koputti tikarinsa kahvalla kolmasti pöytään ja saatuaan näin naurun vaikenemaan lausui hän:
"Toivoakseni liittolaiset eivät unohda, että asiamme on pyhä, että täältä Brüsseliin on tuskin kolmea peninkulmaa ja että meidän pitää karttaa kaikkea tarpeetonta hälinää. Meidän tulee ajatella, ettemme ole tulleet tänne huvittelemaan."
Kun hän näki sanansa tehoavan kuten hän oli tahtonut, jatkoi hän keskeytynyttä puheluaan von Hagendorpin kanssa:
"Minä en moiti kansaa siitä, ettei se nosta kapinaa; mutta siitä täytyy minun sitä moittia, ettei Pietari Blink se runsaammin anna rahallista avustusta. Te tiedätte kuinka pahasti prinssi pettyi, kun hän huomasi, että ainoastaan puolet siitä rahasta, joka tarvittiin armeijan asettamiseen, oli saatu kokoon. Ja kuinka voitte toivoakaan, että hyvä kenraali suostuu johtamaan armeijaa, kun hän tietää, että sotaväki ennenkuin kuukausi on kulunut ryhtyy kapinaan palkan puutteesta? Jos ihmiset pelkäävät joutuvansa vankeuteen tai teloituslavalle, sentähden että herttua himoitsee heidän tavaraansa, niin miksi eivät he anna sitä niille, jotka taistelevat heidän turvallisuutensa puolesta? Kreivi Ludvig voisi tällä hetkellä marssia Brüsseliä vastaan, jollei hänen väkensä olisi kapinanhankkeissa."
"Luuletteko että voimme Ranskasta toivoa jotain apua?" kysyi Verveen, joka ennen oli ollut sihteerinä jonkun mahtavan aatelisherran luona ja tavallaan siis oli valtioviisas. "Kuningas on sopinut hugenottein kanssa ja näyttää suosivan meitä. Coligny tajuaa hyvästi kaikki sota-asiat ja hän suostuttaa kyllä kuninkaan meitä auttamaan, kun hän vain saa tietää, että me haluamme tunnustaa hänet maakuntain herraksi."
"Ja sitäkö te haluatte?" kysyi neljäs, jolla oli osaksi siviili-, osaksi sotamiehen puku, ja jonka kasvoista, kun hän puhui, välähti intoa ja virkeyttä. Hän oli samalla sekä pappi että soturi. Hän oli saarnannut suurille kuulijakunnille ja johdattanut monta sielua totuuden tielle, mutta koska hänellä ei enää ollut tähän tilaisuutta, otti hän miekalla puolustaakseen niitä totuuksia, joita hän ennen oli julistanut. — "Ja haluatteko sillä ehdolla hänen apuaan? Minä puolestani pidän Filipiäkin kernaammin herranamme. Vaikkemme taistelisi kuin kansalaisvapautemme hyväksi, arveluttaisi tuo apu minua, sillä ei Ranska, eikä Medicin huonekunta salli meidän itse järjestää asioitamme. Mutta me harrastamme, vieläpä ensisijassa uskon vapautta ja sitä — sen te myönnätte — nämä eivät antaisi meille."
"Mutta eikö kuningas ole suonut sitä hugenoteille?" kysyi Verveen.
"Kuinka pitkäksi aikaa?" sanoi toinen. "Kuukaudeksi, kenties vuodeksi. Uskokaa minua, mestari Verveen, niin kauan kun kuninkaita ja hallitsijoita ohjaa valta, jota heidän täytyy totella, kuten nyt paavin valtaa, eivät he voi antaa kestävää vapautta. Paitsi sitä, kuka voi maassa, jossa hallitsijan teot riippuvat hänen omasta mielivallastaan, sanoa, vahvistaako toinen kuningas sen mitä edellinen on meidän kanssamme sopinut? Ei, jos meillä täytyy olla vierasta apua, niin älkäämme etsikö sitä Ranskasta. Saapukoon se meille vapaasta, protestanttisesta Englannista."
"Minä sanon teille", — kuului samassa Hannun ääni, — "minä olen parempi mies, kuin te luulettekaan. Kun viimein olin Dillenburgissa, sanoi prinssi minulle: 'No, Hannu, minkä neuvon sinä annat?' — 'Teidän Korkeutenne', sanoin minä, 'minä lähettäisin yhden sotajoukon Teidän Korkeutenne veljen johdolla Frislantiin ja toisen jonkun etevän kenraalin johdolla Brabantiin. Alba ei voi tapella molempia vastaan yhtaikaa. Mutta', sanoin minä, 'älkää ottako Villarsia, sillä hän ei kelpaa mihinkään'. — 'Oho', sanoi hän, 'Villars on juuri sopiva mies.' — 'No, saadaanpa nähdä', sanoin minä. — Ja kumpiko meistä oli oikeassa? Minä voin vakuuttaa teille, että —"
Hän vaikeni; sillä istuessaan selkä Treslongiin päin, oli hän kokonaan unohtanut tämän, mutta nyt havaitsi hän kuulijainsa pilkallisesta hymystä, viittauksista ja äänettömyydestä, että hän oli kiinnittänyt puoleensa yhteisen huomion. Hän katsoi ympärilleen ja samalla kaikki luolassa olijat, paitsi häntä itseään, purskahtivat suureen nauruun, jonka hän, naurun esine ja syy, kesti aivan tyynesti ja rauhallisesti.
"Mikä itserakas houkka tuo poika on!" mutisi Verveen halveksien, heti kun nauru taukosi.
"Soisin, että minulla olisi monta tuollaista houkkaa, mestari Verveen", sanoi Treslong. "Hän on tosin paha kerskailemaan, mutta ei hän sillä ketään loukkaa, enkä tiedä ainoatakaan uskollisempaa, järkevämpää ja rehellisempää jäsentä koko liittokunnassamme."
"Ja mahdollista on", sanoi saarnaaja, "että sellaisessa maassa sanan siemen kantaa hyvän hedelmän; mutta mitä noihin tovereihin tulee, jotka seisovat hänen ympärillään, pelkään minä, että hyvä siemen heissä on tukahtunut orjantappuroihin."
"Äskeiseen keskusteluun palataksemme", sanoi Verveen, jota tuo soimaus näytti suututtavan, "on teidän mielestänne siis kuningatar Elisabet sopivin meitä auttamaan ja te sanotte häntä sekä protestantiksi että vapaaksi. Olkoon niin, mutta te ette näytä tietävän, että hän, vaikka onkin protestantti, on kieltäytynyt auttamasta Ranskan hugenotteja, ja kuitenkin olen varma siitä, että häntä paljoa vähemmin arveluttaisi sotia Ranskaa kuin Espanjaa vastaan. Kenties hän ei ole niin vihamielinen ja julma kuin hänen sisarensa, mutta ei hän ainakaan ole mieltynyt veljiimme, puritaaneihin."
"Mutta hänen paras neuvonantajansa, Sir William Cecil", sanoi Treslong, "kuuluu kuitenkin suuresti suosivan puritaaneja, ja sentähden toivon, että me, jos antaudumme hänen turviinsa, vihdoinkin pääsemme irti orjuuden ikeestä ja saamme tuhat kertaa suuremman vapauden kuin mikä meillä nyt on. Te ette saa unohtaa, että Elisabetin asema on nykyään sangen vaikea ja ettei hän ole osoittanut muuta kuin hyvyyttä ja ystävyyttä niille meidän maamiehillemme, joitten on onnistunut paeta Englantiin. Hän tosin ei ole puritaani, mutta ei hän ainakaan ole katolilainen."
Tässä uusi meteli taas katkaisi heidän keskustelunsa. Kerjäläiset, jotka viini oli saattanut rajulle tuulelle, olivat kokoontuneet kahden toverinsa ympärille, jotka ajan ratoksi miekkailivat keskenänsä. Treslong, joka pelkäsi, että leikistä voisi tulla tosi, aikoi juuri astua väliin, kun pöllöhaukan kimeä kirkuna tunkeutui holviin.
Kaikki säpsähtivät. Jokainen näytti tietävän tehtävänsä. Lamput otettiin alas ja pantiin niin, että ne saatiin sammutetuksi millä hetkellä hyvänsä. Kaikki nousivat pystyyn ja kuuntelivat, käsi kiinni miekan kahvassa tai pistoolissa, eikä kuulunut hiiskaustakaan. Toisen luolan suu aukaistiin ja pidettiin huolta siitä, että päästäisiin heti pakoon, jos tarve vaati. Yhtäkkiä kuului kaksi kolkutusta ylhäältä, jonka jälkeen lamput heti pantiin entiselle sijalleen.
Tuokion kuluttua aukeni laskuovi, ja Treslong, joka oli käynyt ylhäällä, ilmestyi jälleen ja hänen seurassaan ystävämme Galama ja Gerard Block.
IX
Valinta.
Heidän saavuttuaan vallitsi hetken aikaa syvä hiljaisuus, ja koska seurakunta nyt oli täysilukuinen, siirtyivät sen jäsenet vaistomaisesti lähemmäksi toisiaan ja kokoontuivat pöydän ympärille. Ne, jotka tähän asti olivat aikansa kuluksi laskeneet pilaa ja leikkiä, seisoivat nyt nöyrinä ja tarkkaavaisina. Heidän viettämänsä kulkurielämä, monenlaiset vaiheet ja vaarat, säännötön, mutta ankara sotakuri ja hurjat yritykset, joihin he alinomaa ryhtyivät, olivat pakoittaneet heidät tottumaan kaikenlaisiin tilanteihin, nukkumaan, syömään, laskemaan leikkiä, tappelemaan millä hetkellä hyvänsä, eikä se nopeus, jolla nämä seikat seurasivat toinen toistaan, ollut heille ensinkään haitaksi.
Treslong, Galama, Block ja nuo viisi päällikköä olivat sijoittuneet pöydän ylipäähän. Muut istuutuivat sen ympärille ja kaikkien silmät kääntyivät Galamaan; häneltä he odottivat niitä suuria uutisia, joista kaikki tehtävät riippuivat. Ja kun hän seisoi siinä kauniine, vaalean tukan ympäröimme kelmeine kasvoineen, silmät säteillen toivosta ja innosta, huulet hymyssä, näytti hän urhoollisuuden ja jalon isänmaallisuuden perikuvalta.
"Minun tulee ensin esittää teille, hyvät herrat, uusi seuramme jäsen", lausui Galama sointuvalla äänellä, kun hän oli sydämellisesti tervehtinyt erityisiä ystäviään ja heidän kanssaan hetken haastellut. "Hänet on lähettänyt meille ystävämme Pietari Blink, joka, kuten kaikki tiedämme, uutterasti valvoo etujamme Hollannin maakunnassa. Hänellä on mukanaan Blinkin suosituskirje, jossa tämä vakuuttaa, että Gerard Block, se on hänen nimensä, on tekevä paljon hyötyä meille, koska hän on tarkoin tuntenut Brüsselin lapsesta asti. Minun ei tarvitse kysyä teiltä, mestari Block, oletteko vannoneet uskollisuutta Espanjan kuninkaalle, tämän maan herralle, Oranian prinssille, hänen ainoalle lailliselle sijaiselleen, ja meidän liitollemme, näitten uskolliselle auttajalle."
Block nyökäytti päätään myöntymyksen osoitteeksi.
Mutta useat Kerjäläiset katselivat häntä karsain, epäilevin silmin.
Galama huomasi sen ja koetti poistaa heidän epäluuloaan.
"Pieninkin epäilys hänen uskollisuudestaan meitä kohtaan", sanoi hän, "on tällä hetkellä kokonaan hävinnyt, sillä minun tulee teille sanoa, että, vaikken ole sen pitempää aikaa häntä tuntenut, on hän jo henkeni pelastukseksi pannut omansa alttiiksi. Ja totisesti olen varma siitä, että ellei hän parhaaseen aikaan olisi niin tehokkaasti auttanut minua, heiluisin ennen pitkää jossakin Brüsselin hirsipuussa."
Kerjäläiset katsoivat leppeämmin Blockia ja Galama jatkoi:
"Minun täytyy huomauttaa teille siitä kovasta iskusta, joka tällä hetkellä uhkaa meitä kaikkia. Minun ei tarvinne kertoa, millä tavalla herttuan ja hänen edeltäjänsä verenhimoiset kätyrit ovat särkeneet kaikki pyhimmät ja hellimmät siteet, joita ihmislapset voivat keskenään solmia ja kuinka he sillä tekosyyllä, että muka suojelevat pyhää kirkkoa, hävittävät talomme ja ryöstävät tavaramme. Minun luullakseni teissä ei ole ainoatakaan, jota ei joku raskas, kova isku ole kohdannut, joka ei ole kadottanut armasta ystävää tai sukulaista ja nähnyt hänen kuolevan niinkuin kurjimman pahantekijän. Mutta tällä kertaa emme kuitenkaan mieti kostoa. Nyt meitä kutsutaan hyvällä työllä asiaamme auttamaan, tehtävällä sellaisella, josta pyhä vapautemme saa uutta elinvoimaa. Te muistatte kaikki, millä kehnolla ja kavalalla keinolla Alba, yhdeksän kuukautta sitten, sai haltuunsa molemmat kreivit Egmontin ja Hornin. Kun huhu heidän vangitsemisestaan levisi ympäri maan, ei kukaan sitä uskonut; mutta kun tieto varmeni päivä päivältä ja kun kuninkaan vielä sanottiin hyväksyneen tämän menettelyn, alkoi epäileväinenkin peljätä, että huhussa on perää. Onko minun tarvis muistuttaa, teille, mikä ääretön hyöty kuninkaalla oli heistä, varsinkin kreivi Egmontista? Tarvitseeko minun mainita hänen urotöistään? Eikö koko maailma ole ihaillen puhunut Lamoral Egmontista? Ja eikö naapurimme, ranskalaiset, vielä tänään häpeällä muista St. Quentinin ja Gravelines'in nimeä? Ja tiedättekö, kuinka nuo hyvät työt palkitaan? Tänä aamuna hänen julkinen ja yksityinen vihamiehensä herttua on päättänyt julkisesti, Brüsselin torilla, Broodhuysin edustalla, mestauttaa sekä hänet että hänen vankitoverinsa ja ystävänsä kreivi Hornin, — ja se on tapahtuva huomenaamulla."
Hän herkesi ja katseli ympärilleen. Sanoma, joka nuolen nopeudella oli levinnyt kautta kaupungin miehestä mieheen, näytti jo olevan useimman tiedossa, ja heidän ainoana vastauksenaan oli vielä synkemmät pilvet heidän otsallaan kun he tuijottivat toisiinsa, Galamaan tai alas lattiaan.
"Melkein koko sen ajan, kun kreivit olivat Gentissä vankeina", Galama lisäsi, "yritin salaa vapauttaa heitä, mutta kaikki yritykseni raukesivat tyhjään. Vihdoin tuli tieto, että heidät muutettiin Brüsseliin mestattavaksi. Minä lähetin kohta teille sanan, sillä on mahdollista, että me täällä saamme tehdyksi sen mikä ei Gentissä onnistunut. Minun ei tarvitse teille sanoa, mikä ääretön hyöty kreivi Egmontista olisi meidän asiallemme ja kuinka suurena apuna hän olisi mainehikkaalle päälliköllemme, Oranian prinssille. Hänen sotataitonsa, joka vetää vertoja Alballe, se kunnioitus, jota kansa ja etenkin sotaväki hänelle osoittaa, tekisi hänet prinssin ja prinssin veljen parhaimmaksi tueksi. Minä kävin eilen illalla Brüsselissä mestari Blockin seurassa, ja me havaitsimme kumpikin kaikenlaista, joka tekee toimemme samalla kertaa sekä helpommaksi että työläämmäksi. Antakaamme ystävämme Blockin ensin ilmaista, mitä hän on kuullut. Sen jälkeen minä kerron teille juttuni."
Kaikkien silmät kääntyivät Blockiin, joka aivan levollisesti lausui:
"Tiedot, jotka olen saanut hankituksi, eivät tosin ole runsaat, mutta tärkeät ja luotettavat, sillä olen saanut ne omalta serkultani, joka on herttuan kamariherra ja salaa kuuluu meidän puolueeseemme. Hän ilmoitti minulle, että kaupungissa on mahdotonta nostaa kapinaa kreivien pelastamiseksi, vaikka olisimme sata kertaa väkevämmät kuin nyt. Kaksituhatta miestä asetetaan mestauksen ajaksi torille ja kaksi komppaniaa kiertelee katuja, ettemme me tällä tavalla saisi mitään aikaan, vaikka porvaritkin tulisivat avuksemme. Mutta nuo poloiset porvarit ovat niin alakuloisia, niin rohkeutta vailla ja niin säikäyksissään, että tuskin löydämme kymmentä, jotka kuulevat meitä. Alba on haettanut Ypres'in piispan, joka tänä yönä kahdentoista aikana menee Egmontin luo ja ilmoittaa hänelle hänen läheisen loppunsa. Kreiviä vartioidaan vahvasti ja ellei mitään keinoa keksitä hänen pelastuksekseen, on aikansa suurin sotapäällikkö ja mies, joka ennen muita voi auttaa asiaamme, ennen neljänkolmatta tunnin kuluttua kylmä, hengetön ruumis."
Viimeiset sanat lausuttiin matalalla, värisevällä äänellä ja ne tekivät syvän vaikutuksen. Uhkaava onnettomuus painoi raskaasti jokaisen mieltä. Treslong huomasi surullisen mielialan, rypisti otsaansa ja päätti, jos mahdollista, ohjata ajatukset toisaalle. Hän otti pikaisesti puheenvuoron ja saneli hilpeästi:
"Meidän ei suinkaan tarvitse vaipua epätoivoon, vaikka vihollinen tähän aikaan on meitä väkevämpi, ja vaikkemme voi asettaa mitään armeijaa häntä vastaan. Tiedämme, että eräs meidän joukostamme on hiljattain saanut voiton heidän joukostaan Frislannissa, vaikka meikäläisiä oli puolta vähemmän kuin heitä, ja kuka tietää, vaikka meidän vielä onnistuisi kukistaa heidät vähemmilläkin voimilla? Meidän sopii ainakin yrittää, ja minä puolestani olen valmis siihen, vaikka menisinkin surmilleni. Kun Yonker Galama tuli, olin näkevinäni että hänen kasvoillaan ilmeni jonkun verran toivoa. Me emme ole vielä kuulleet, mitä hänellä on sanottavaa. Kenties eivät porvarit sentään ole niin alakuloisia ja kenties he, jos he saavat tietää, että me olemme lähimailla, uskaltavat käydä yritykseen käsiksi. Mitä tietoja teillä on, Yonker?"
Kun Galama jo oli Treslongille kertonut, mitä hyötyä hänellä oli ollut Brüsselin matkasta, oli tämän sanoilla toivottu vaikutus. Läsnäolijat odottivat hartaasti, mitä Galamalla olisi sanottavaa.
"Te olette kumpikin oikeassa", sanoi Yonker, "sekä te, herra, että te, mestari Block. Luulen todellakin, että Brüsselin porvarit ovat kärsineet niin paljon, etteivät he uskalla taistella espanjalaista vastaan. Mutta vielä on heidän joukossaan miehiä, jotka eivät tiedä, mitä pelko on. Eilen illalla kävin Broodhuyssä, siellä, jossa kreivejä talletetaan, ja silloin aloin hiukan toivoa, että joku meistä voisi saada kreivi Egmontin pelastetuksi; mutta kreivi Hornin hyväksi pelkään minä, emme voi mitään. Yritys on kuitenkin perin vaarallinen ja on sen lisäksi tehtävä niin taitavasti, ettemme sekoita vaaraan ketään muuta kuin itsemme. Yhden meistä täytyy, dominikaanimunkiksi puettuna, mennä Broodhuysiin, jossa hänet vartijajonon välitse viedään ullakolle. Sieltä täytyy hänen avaran kamiinin kautta kiivetä alas kreivi Egmontin huoneeseen ja hiljaisella tavalla panna vahtimies siihen tilaan, ettei hänestä ole mitään haittaa. Sitten kreivi vaihtaa vaatteita vapauttajansa kanssa ja jättää valepuvussa vankihuoneen, sillä välin kun toinen jotenkin koettaa päästä ullakolta viereiseen kalamyymälään. Samaan aikaan yksi meistä kiipeää kaupungin vallille, käy äkkiä vartian kimppuun, ja toiset tulevat samaa tietä. Näiden on määrä silloin kun kreivi lähestyy, hyökätä vahtien päälle ja avata portti, joka ei ole vaikea työ. Niitten, joilla on hevoset, tulee seurata kreiviä hänen pakomatkallaan Ranskaan, toiset pelastakoot itsensä miten voivat. Tämä on minun tuumani ja se on ainoa, jolla on vähän menestymisen toivoa. Se on hurja yritys ja minä luulen, ettei kukaan ryhdy siihen vapaaehtoisesti. Ottakaa huomioon vaarat: Se, joka lähtee Broodhuysiin, ei saa paljon välittää hengestään; sillä jos nämä vehkeet tulevat ilmi, on hän kuoleman oma, kuten myöskin se, joka —"
Hänen äänensä vapisi, mutta hän rohkaisi mielensä. Haudan hiljaisuus vallitsi Kerjäläisten joukossa. Vihdoin Treslong lausui:
"Kuka ottaa vapaaehtoisesti toimekseen käydä vartian kimppuun?"
"Minä."
Se oli Block. Hän seisoi suorana ja silmäili joukkoa ympärillään.
"Minä en olisi niin rohkea", sanoi hän, "mutta minä olen pienestä pojasta tuntenut Brüsselin ja kiipeillyt kaikilla sen valleilla, ennenkuin kaupunki joutui piiritystilaan. Tunnen erittäin tarkoin portin läheiset paikat. Siellä olen usein kahlannut kaivannossa ja kontannut edestakaisin viemäreissä. Se on vielä sama kuin ennen, ja minä takaan hengelläni, että toimitan asian kunnollisesti."
Mutta Treslong ja muut liittoveljet näyttivät kuitenkin arvelevan, suostuisivatko he näin rohkeaan tarjoukseen, varsinkin kun se lähti miehestä, joka tänään oli ensikerran heidän seurassaan ja jota ei kukaan heistä tarkemmin tuntenut. Block huomasi tuon.
"Teissä on epäilemättä monta", sanoi hän, "jotka jonkinlaisella epäluulolla katselevat tarjoustani. Mutta suokaa minun lyhyesti ilmoittaa ne syyt, jotka ovat vaikuttiminani. Meillä ei ole kuin puolineljättä tuntia aikaa, joiden kuluessa on kaikki tehtävä, sillä sen jälkeen Ypres'in piispa on vangin luona. Siinä toimessa, johon minä olen tarjoutunut, ei ole kenestäkään mitään apua, ellei hän tarkoin tunne vallia ja kaikkea, mitä siihen kuuluu, jos ensimäinen yritys menee pilalle, ei tarvitse toista tehdäkään, sillä vahdit osaavat silloin olla varoillaan. Kaikki riippuu siis yhdestä kerrasta. Jos joku luulee paremmin kuin minä voivansa sen tehdä, suon kernaasti hänen mennä. Mutta minun tekee suuresti mieleni maksaa edes osa velastani noille verikoirille."
Hän puhui kiivaasti ja, kuten näytti, myös sydämensä pohjasta. Hän oli nähtävästi päässyt tarkoituksensa perille ja huomasi hyvillä mielin, että moni, hänen puhuttuaan, osoitti suostumustaan pään nyökäyksellä. Treslong näytti vähän aikaa miettivän ja lausui sitten:
"Niin, ehkä se lienee parasta. Olin ensin aikonut itse ryhtyä siihen toimeen, mutta, lähemmin mietittyäni, luulen, että munkinvirka luonnistuu minulta paremmin. En ole vielä unohtanut kaikkea latinaani ja olen suuttunut tähän laiskurielämään. Kuka siis hankkii minulle munkinkaavun?"
Mutta tässä häntä kohtasi kova vastarinta. Ei kukaan Geuseistä tahtonut suoda hänelle tuota tointa. Muutamat arvelivat, että hänen pitäisi jäädä viemään heitä vallille, toiset taas, että häntä tarvittaisiin järjestyksen valvomiseen, koska ei kukaan muu täyttänyt hänen sijaansa. Toiset laskivat leikkiä hänen epäpapillisesta ulkomuodostaan ja väittivät, ettei häntä milloinkaan laskettaisi portista sisään. Treslong näytti arvelevan.
"Mitä te sanotte, Yonker?" kysyi hän Galamalta.
Kova taistelu oli tällä välin riehunut Galaman rinnassa. Hän hehkui halusta itse tarjoutua tuohon toimeen, mutta lupaus, jonka hän oli antanut Agnesille, sulki hänen suunsa. Hän seisoi siinä, huulet tiukasti suljettuina, poskilla puna. Kun Treslong puhutteli häntä, veti hän raskaasti henkeään, mutta ei lausunut sanaakaan.
Äänettömyys valtasi hetkeksi koko liittokunnan, ja moni näytti epäilevän, miten friisiläisen käytös olisi selitettävissä. Vihdoin lausui Block matalalla ja melkein säyseällä äänellä:
"Suokaa anteeksi, herra de Treslong, mutta minusta ne väitteet, joilla on koetettu estää teidän menoanne, eivät ole aivan perusteettomia. Teidän kasvonne tuntee melkein jokainen brüsseliläinen, sillä kreivi Brederoden uljasta toveria ei voi kukaan Hollannin mies unohtaa. Ja minkä vuoksi te lähtisittekään? Jalo Yonker tässä minun vieressäni haluaa hartaasti tuohon kunniatyöhön, siitä olen varma. Hän osaa kaikkialle Broodhuysissa, häneltä sujuu latina ja hänessä on munkkia ainakin enemmän kuin teissä, Teidän armonne, ja eilisillan pieni kohtaus on osoittanut, ettei häneltä puutu neuvokkuutta ja uskallusta".
Liittolaiset vastasivat Blockin ehdotukseen lujilla suosion osoituksilla. Ainoastaan Treslong ja Hannu olivat eri mieltä. Hannu oli ääneti ja katsoa tuijotti Blockia. Treslong lausui suoraan tyytymättömyytensä, mutta Kerjäläiset, jotka tunsivat hyvin Galaman avut ja ansiot, kumosivat kaikki vastaväitteet ja Yonker itse suostui ehdotukseen mitä suurimmalla halulla. Hän tarttui Blockin käteen ja pusersi sitä hartaasti. Sitten hän lausui, kääntyen Treslongiin:
"Tulkaa, herra, älkäämme enää tuhlatko sanoja. Minä lähden ja saatan, jos Jumala suo, kreivin teidän luoksenne tunnin, parin kuluttua. Aion kaikin keinoin pyrkiä jälleen ulos, ja ellei minun onnistu päästä, kuolen iloisena, jos vain kreivi on vapaana. Hannu, tuo minulle munkinkaapu ja riisu minulta tämä puku, sillä aika on täpärällä ja jokainen silmänräpäys kallis. Vielä yksi asia: kreivi seisahtuu vähäisen ristikadun kulmaan, viheltää hiljaa ja lausuu tunnussanan 'vapaus'. Lopputoimista saatte sopia keskenänne. Missä on Hannu?"
Hänelle sanottiin, että Hannu oli mennyt toiseen holviin hakemaan tarvittavaa pukua; välttääkseen ajan hukkaa nosti Galama heti esiripun ja astui Hannun luo.
Hannu seisoi keskiholvissa ja hänen ympärillään oli kasa kaikenlaisia vaatteita, jotka sikin sokin peittivät permannon. Seinillä riippui joukottain kaikennäköisiä aseita ja eräässä nurkassa sijaitsevat kaksi kolme tynnyriä sisälsivät niitä aineita, joita Kerjäläiset eniten tarvitsivat: viiniä ja ruutia. Heti kun hän näki isäntänsä, laski hän lampun, jota hän piti kädessään, maahan ja avasi Galaman rintahaarniskan. Tämän tehtyään hän kumartui, ikäänkuin etsiäkseen joitakin vaatteita. Mutta oikeastaan hän hyvin tarkoin katseli haarniskaa ja kirjailtua vyötä, jossa Galaman miekka riippui. Vaikkei tarkastelua kestänyt kuin silmänräpäyksen ajan, näytti se sentään tyydyttäneen Hannua, sillä hän pani pois kummankin esineen ja seisoi hetkisen ajatuksiin vaipuneena.
Hänen isäntänsä katseli häntä mielihyvällä, sillä Hannu oli yhtä paljon hänen ystävänsä kuin palvelijansa; hän lausui usein yhtä viisaita mietelmiä ja antoi yhtä oivallisia neuvoja kuin älykkäimmät miehet, — seurasipa usein menestyskin näitä neuvoja. Nyt hän seisoi ja loi herraansa katseen, josta huomasi, että hänellä oli jotain sydämellään, mutta että hänen oli vaikea sitä sanoa. Hänen huolettomasta hilpeydestään ei näkynyt merkkiäkään ja hänen tummista silmistään loisti vakava, miettivä mieli.
"No, Hannu", kysyi Galama, "mitä tuumailet?"
"Hm, Yonker, muistin kreiviä", vastasi Hannu hitaasti, "ja ajattelin miltä hänen olonsa tuntunee huomenna tähän aikaan."
"Sitäkö vain?" sanoi Galama. "Tuntuu varmaan tavattoman hyvältä olla tuolla puolen rajaa."
"Voi olla niinkin, ettei hän tunne mitään", vastasi Hannu kumartuen uudestaan ja kaivellen vaatekasaa.
"Kuinka niin?" kysyi hänen isäntänsä. "Sinä näytät olevan toivoton tuon asian suhteen."
"Tiedättehän Yonker, että yritys on vaarallinen. Ensiksikin tunnetaan teidän kasvonne heti portilla, ja kummastusta herättää, että espanjalainen upseeri tänään tulee munkin puvussa."
"Minä tiedän tunnussanan. Joudu siis!"
"Sitten on tuo Agnes neiti", jatkoi Hannu, puhuen melkein itsekseen.
"Agnes tietää varsin hyvin, mitä on tekeillä", keskeytti Karel hänet maltittomasti.
"En luule, että hän pysyy niin kylmäkiskoisena ja varovaisena, kuin hänen tulisi, ja sitten hän kenties itkee ja koko hanke tulee ilmi ja meidän käy hullusti —"
"Meiltä menee koko aika hukkaan, jos tässä pitemmältä lepertelemme", sanoi Galama yhä kärsimättömämmällä äänellä. "Kaapu tänne, ja kiirehdi, jos et vielä ole sitä löytänyt. Kello on kohta yhdeksän ja kymmeneltä minun täytyy olla siellä."
"Voi Yonker", sanoi Hannu mielenliikutuksesta käheällä äänellä, "minä ajattelin todella, että — teidän ei tule — te ette saa —"
"Mitä sinä tarkoitat?" huudahti Galama, polkien jalkaa. "Aijotko pidättää minua täällä kaiken yötä, vai mitä? Anna paikalla kaapu minulle, tai malta, minä haen sen itse. Tulen ilman sinuakin toimeen."
Yonker älysi aivan hyvin, mitä Hannu tarkoitti, ja on mahdollista, että sisällinen ääni kuiskasi hänelle uskollisen palvelijan olevan oikeassa. Mutta jo tuo yksistään olisi yllyttänyt itsepintaista friisiläistä noudattamaan omaa päätään. Mutta jos Galama oli itsepäinen, oli Hannu vielä järkähtämättömämpi.
"Hiiteen tuo!" sanoi hän uljaasti, samalla kun hän heitti munkinkaavun menemään ja vakavasti katseli isäntäänsä. "Ettekö ymmärrä, Yonker, ettei teidän sovi mennä? Miksi vastustelette, kun on kysymyksessä kreivi Egmontin, neiti Agnesin ja teidän sisarenne onni? En väitä, että teiltä muulloin puuttuu karskia mieltä; mutta tällä kertaa sitä puuttuu, siitä panen henkeni, kun teidän on oltava neiti Agnesin ja sisarenne läheisyydessä."
"Se saadaan nähdä", vastasi Karel, ylpeästi oikaisten käsivarttaan. "Kiitän sinua hyvästä tahdostasi ja uskon, että se, mitä lausuit minusta oli hyvin tarkoitettua. Mutta kun minut on tähän toimeen valittu, en kammo sitä, ja vaikka tehtäväni onkin vaikea, olemme kuitenkin jo Agnesin kanssa miettineet kaiken valmiiksi, ja pidän kunniana, että liittoveljeni luottavat minuun. Anna kaapu minulle!"
"Ei" sanoi Hannu isällisellä äänellä, "liittoveljet eivät luottaisi teihin, jos he tietäisivät, mitä minä tiedän. He eivät tunne teitä eivätkä neiti Agnesia, he eivät tiedä, että hän on itkenyt tämän vyön vaaleaksi. Ette voi kieltää, Yonker, että joko hän tai teidän sisarenne tai kumpainenkin on teidän tähtenne vuodattanut kyyneleitä. Nainen on nainen eikä milloinkaan muuksi muutu. Mutta jos hän nyt jo on itkenyt, niin mitä hän tehneekään vastedes, kun hänen täytyy teidän kanssanne kokea vaaroja? Toisesta on toisella niin paljon huolta, että te molemmat joudutte perikatoon."
Mutta tästä ei ollut mitään hyötyä. Galamasta saattoi nähdä, että hän katsoi arvoansa loukatuksi; hän tempasi kaapun palvelijansa kädestä ja alkoi, välittämättä toisen inttämisestä pukea sitä ylleen. Hannu pudisti päätään, meni holvin suuhun ja nosti esirippua. Etuholvi oli muuttunut toisennäköiseksi. Pöytä oli siirretty pois, kivet vieritetyt loukkoon. Kerjäläiset valmistautuivat retkelle ja Block oli jo lähtenyt toimiinsa. Kun Hannu pisti päänsä luolan suusta, oli hän vähällä sysätä Treslongia, joka seisoi vieressä, vakavasti keskustellen Verveenin ja saarnamiehen kanssa. Palvelija kosketti päällikön käsivartta. Treslong kääntyi ja näytti kummastuneelta huomatessaan Hannun.
"Toivon, että Teidän Armonne ei pane pahakseen", sanoi Hannu nöyrästi, "mutta Yonker on aivan taipumaton ja minun luullakseni te olette ainoa, joka saatte hänet järkiinsä. Älkää laskeko häntä Broodhuysiin, sillä saatte olla varma siitä, että hän pilaa koko asian."
Treslong naurahti ja lausui katsellen molempia toisia:
"Te näette, etten suotta ole huolissani. Käykäämme hänen luokseen", ja kaikki kolme menivät luolaan, Hannu jälessä iloisena ja kummastellen.
"Minun on juolahtanut mieleeni, Yonker Galama", sanoi Treslong tyynesti, mutta päättävällä äänellä, "että te ette sittenkään ole meistä sopivin tähän yritykseen. Muistaakseni olette minulle sanonut, että sisarenne asuu Broodhuyisissä ja että kartanon hoitaja sekä hänen tyttärensä ovat teidän läheisiä tuttavianne; — tämän kaiken vuoksi on teidän parasta olla sinne menemättä. Ajatelkaa, ettei tässä kysytä kunniaa, vaan Egmontin henkeä."
Karel Galama, joka seisoi valmiiksi puettuna, munkinkaapu yllään ja rukousnauha vyötäisillään, rypisti otsaansa kuullessaan nämä sanat; hän vaaleni ja ynseä hymy leikki hänen huulillaan. Ajatus, että hän jälleen kävisi Brüsselissä, että hän Agnesin rinnalla astuisi vaaroja kohti, suojelisi häntä ja kuolisi hänen ja kreivi Egmontin puolesta, oli hänestä niin ihana, niin ylevä, niin viehättävä, että hän oli päättänyt vastustaa Treslongin käskyä. Huomatessaan päällikön tyynen ja käskevän katseen, arveli hän, että tämä oli häntä itseään paljon kokeneempi ja että hänellä oli valta estää häntä lähtemästä. Hänen mieleensä johtui myös, mitä Agnes oli sanonut, ja hän päätti myöntyä. Hetken ääneti oltuaan, virkkoi hän matalalla äänellä:
"Minä tottelen, mitä hyvänsä te käskette." Treslong puristi sydämellisesti Galaman kättä. Hän ymmärsi aivan hyvin, mitä nuorukaisen sielussa liikkui, ja vaikka hän oli päättänyt saattaa perille tahtonsa, antoi hän kuitenkin arvoa niille tunteille, joilla toinen oli kuunnellut hänen sanojaan.
"Nyt on lähinnä kysymys siitä kuka lähtee teidän sijastanne?" sanoi
Verveen.
"Minä olen siihen omiani, koska ennenkin olen tällaisessa ollut", sanoi Hannu, astuen esille eräästä holvin sopesta. Hän oli kuten hänen herransakin munkiksi puettu, mutta koska hän oli lihavampi ja kasvoiltaan pyöreämpi, oli hän niin munkin näköinen, että Galamankin täytyi nauraa, ja kun hän vielä lisäksi matalalla äänellä lausui: "Ave Maria, ora pro nobis!" oli häntä mahdoton muuksi luullakaan.
"Hän on oivallinen", sanoi Verveen. "Hän tuntee Broodhuysin tarpeeksi, eikä sen naisia kylläksi, kuten te Yonker", ja hän nyhkäisi leikillisesti tätä kylkeen.
Kun asiaa oli selvitelty suostui Treslong ja Hannulle neuvottiin tarkasti, mitä hänen tuli tehdä. Nopeasti ja hiljaisesti siirrettiin muutamia tynnyreitä ja vaatteita pois, jonka jälkeen Treslong painoi sormellaan erästä rautanastaa ja ovi, joka oli tarpeeksi leveä yhdelle miehelle, aukeni seinästä vieden käytävään, joka oli yhtä leveä. Hannu astui siihen, palava lamppu toisessa kädessä, tikari toisessa, ja katosi näkyvistä.
Vähän aikaa seisoivat miehet ääneti oven suussa, josta kalsea yötuuli puhalsi holviin. Lampun valo himmeni himmenemistään ja katosi viimein. Samalla kajahti pöllöhaukan ääni, häiriten yön hiljaisuutta. Treslong sulki heti oven ja peitti sen vaatteilla ja astioilla. Sen jälkeen kääntyi hän Galaman puoleen, joka yhä vielä seisoi kädet ristissä miettivän näköisenä, ja puhui hänelle, osoittaen oveen päin:
"Jumala varjelkoon tuota poikaa ja saattakoon hänet hengissä takaisin; sillä hän on harras ja vilpitön sielu, jonka vertaista aniharvoin tapaa."
Galama taivutti päätään ja sanoi: "Amen".
Nuo kolme miestä palasivat nyt etumaiseen holviin; tällä välin oli tapahtunut suuri muutos liittoveljesten ulkomuodossa. Muutamien yltä olivat kummankirjavat puvut kadonneet. Huopahattujen sijaan oli tullut rautaiset kypärät, vöissä kiilsivät tikari ja pistoolit ja rintaa suojelivat teräslevyt. Ei aikaakaan, niin kaikki olivat valmiina ja seisoivat yhdessä joukossa holvin alapäässä. Treslong selitti ensin muutamin sanoin, minkätähden he näkivät edessään Galaman Hannun sijasta, ja jatkoi sitten seuraavaan tapaan:
"Toverit, tämä on luultavasti viimeinen ilta, jonka me yhdessä vietämme näillä tienoilla. On mahdollista, että hankkeemme Egmontin pelastamiseksi onnistuu. Jos niin käy, on teidän seurattava minua puolustaaksenne häntä hänen pakomatkallaan tuolle puolen rajaa. Mutta mahdollista on sekin, ettei yritys onnistu. Siinä tapauksessa itse kukin hoitakoon oman asiansa. Minä puolestani aijon pyrkiä kreivi Ludvigin sotajoukkoon. Tietääkseni on Alba antanut käskyn armeijalleen heti mestauksen jälkeen lähteä liikkeelle Frislantiin. Taisteluista siis ei ole puutetta ja joka mies otetaan ilolla vastaan meidän armeijaamme. Mutta ne, joitten mielestä on parempi jäädä tänne, jääkööt vain, vaikka minä en siihen neuvoisi ketään. Espanjalaiset epäilevät jo tätä paikkaa ja milloin hyvänsä te voitte joutua kiinni täällä. Mutta ainakin tänä yönä, jos yrityksemme epäonnistuu ja meidän täytyy paeta metsään, karttakaa etupäässä tätä paikkaa ja sen seutua. Jos ei asiamme nyt menesty, lakkaan minä teitä johtamasta ja Yonker Galama astuu minun sijaani. Suokaa minun lausua sulimmat kiitokseni siitä vireydestä ja alttiudesta, jolla olette minua auttaneet. Älkää milloinkaan unohtako, että taistelette suuren ja pyhän asian puolesta. Muistakaa, että koko maailma luo katseensa teihin, älkääkä minkäänlaisella kehnolla, kunnottomalla työllä häväiskö liittomme nimeä ja suuren päällikkömme, Oranian prinssin, mainetta. Juokaamme malja hänen terveydekseen ja meidän onneksemme; sen jälkeen lähdemme heti matkaan."
Pikarit täytettiin nopeasti ja tyhjennettiin "Geusien, prinssin ja Treslongin onneksi", ja tämän ohessa lausuttiin monta kirousta Albaa vastaan.
"Meidän täytyy mennä yksitellen", jatkoi Galama. Metsän rannassa, Ixellesin tien haarassa, noin sata askelta portista me jälleen yhdymme. Yonker van Hagendorp astuu etupäässä.
Van Hagendorp nousi tikapuita ylös ja pian kuuluivat hänen askeleensa käytävästä. Vähän ajan kuluttua kuului pöllöhaukan kirkuna, ja toinen mies lähti menemään. Hetken päästä oli holvi ihan tyhjä. Galama ja Treslong lähtivät sieltä viimeiseksi. Heitä tervehti tulen kantaja, joka kaiken iltaa herkeämättä oli tehnyt vartian virkaa.
"Te olette vartioinut hyvin, Frank. Tämän saatte muistoksi minulta ja antakaa tämä pöllöhaukoille", sanoi Treslong, antaen vartialle muutamia tukaatteja. "Ennen huomista ei kukaan meistä palaa tänne ja teidän sopii nyt levähtää. Jos vihollinen karkaisi tänne meidän poissa ollessamme, on metsäkissan ääni varoitushuutona. Jääkää hyvästi; me emme tapaa teitä enää."
"Aijotteko, Teidän Armonne, jättää meidät?" kysyi mies, langeten
toiselle polvelleen ja suudellen kunnioittavasti päällikön kättä.
"Minä pelkään, ettei meidän piilopaikkamme enää kauvan pysy salassa.
Kun te ja Yonker lähdette pois, jää joukkomme päättömäksi ruumiiksi."
"Minä ainakin palaan tänne", sanoi Yonker Galama. "Olen päättänyt olla menemättä kreivi Ludvigin luo. Ensin odotan täällä, palajaako Hannu. Mutta jos huomaan, ettei siitä ole mitään toivoa, panen asiat täällä kuntoon ja ryhdyn entiseen toimeeni, s.o. kuljettamaan kirjeitä prinssin ja mestari Paavali Buysin välillä. Prinssin tahto oli, että tulisin tänne. Mutta olen ollut hänelle niin suureksi avuksi, että hän kaipaa minua takaisin. Sentähden — Herran haltuun!"
Ja taittaen seiniläitä syrjälle aukon edestä, astuivat molemmat miehet taivasalle.
Yö oli sangen pimeä. Tähtiä ei näkynyt, sillä taivas oli mustien pilvien peitossa ja tuskin saattoi erottaa mitään askeleen päästä. Ilma oli varsin sovelias aijottuun yritykseen.
Ääneti astuivat miehet sitä polkua, joka vei kaupunkiin, ja kuulivat, suu hymyssä, kuinka vartia ylhäältä heidän lähtönsä osoitteeksi lasketti pitkän jonon haukan huutoja, jotka olivat yhtä luonnollisia kuin haikeita.
Kun he tällä tapaa ääneti ja varovasti olivat kulkeneet puolen tuntia ja enemmänkin, pysähtyivät he. He olivat nyt metsän reunassa, noin tuhannen askeleen päässä kaupungista. Heidän ja kaupungin välinen maa kasvoi matalaa varvikkoa, josta ainoastaan paikottain joukko nuoria puita kohosi. Se oli kaikkein vaarallisin paikka, sillä ihminen, joka kulki matalassa pensastossa, saattoi helposti näkyä, eikä hän saanut suurta suojaa niistä harvoista puista, joita seisoi yksitellen siellä täällä. Miehet olivat kuitenkin varovaisia. Syvään kumartuneina liikkuivat he hiljalleen ja ääneti eteenpäin, kunnes he ehtivät viimeisen puuryhmän luo, jonka vieressä Ixellesin tie yhtyi metsässä suikerteleviin monilukuisiin polkuihin. Joukko miehiä oli kokoontunut puitten alle.
"Olemmeko kaikki täällä?" kysyi Treslong.
Matalalla äänellä lausuttu: "olemme" kuului vastaukseksi.
"Laskeukaa maahan pensaisiin ja lähde sinä, Jonathan, tiedustelemaan. Block on varmaan tämän, paikan kohdalla, jos hän ollenkaan on siellä. Vihellä hiljaa kolmesti, hän vastaa samalla tavalla. Kahlaa kaivannon poikki, hän laskee sinulle nuoranpään. Sido siihen nämä köysitikapuut ja tule tänne takaisin."
Tuokion perästä hiipi Jonathan kuin kissa pensasten välitse ja katosi yön pimeyteen.
"Huomatkaa!" kuiskasi Treslong.
Liittoveljet astuivat lähemmäksi häntä.
"Me nousemme köysitikapuita ylös toinen toisemme jäljessä, ensin minä, sitten Yonker Galama, sitten Hagendorp", ja hän luetteli järjestään miesten nimet. "Vallilla me heittäydymme pitkällemme kivenheiton päähän vahtihuoneesta, kunnes kreivi tulee. Mutta jos yrityksemme joutuisi ilmi taikka meidät petetään, täytyy meidän pysyä koossa ja taistellen tunkea joko portin läpi tai vallin yli. Kävi miten kävi, älkää tehkö mitään, ennenkuin olette kuulleet minun komentosanani. Ja nyt vaiti!"
Kuka hyvänsä olisi voinut mennä paikan ohi aavistamattakaan siellä löytyvän eläviä olentoja; sellainen haudankaltainen hiljaisuus siellä vallitsi. Vihdoin kuului jälleen Jonathanin ääni. Hän oli kenenkään huomaamatta lähestynyt heitä.
"Tie on puhdas. Tikapuut riippuvat alas, ja kaivannossa ei ole kuin puolen jalan syvyydeltä vettä. Block sanoo, että vartiat melkein kaikki ovat tukkihumalassa."
Silmänräpäyksessä nousivat miehet hiljaa seisaalleen ja astuivat, miekka kädessä, Jonathanin, Treslongin ja Galaman johdolla eteenpäin.
Kolkkoina ja tuhonenteisinä seisoivat Brüsselin vallit heidän edessään. Kaupunkia, joka oli melkein päärynän muotoinen, ympäröi kymmenen tai viidentoista jalan korkuinen valli sekä kaivanto, joka oli noin kaksi kertaa leveämpi. Tämä sai vetensä Senne-joesta, joka juoksi kaupungin halki, ja se täytettiin partaitaan myöten, kun kaupunki joutui piiritystilaan. Mutta koska tähän aikaan joen vesi oli suuresti laskenut eikä ollut pelkoa siitä, että kaupunkiin rynnättäisiin, jätettiin kaivanto melkein kuiville eikä vesi niillä tienoin ollut kuin puolen jalan syvyistä, vaikka sitä tavallisesti oli usein seitsemättäkin jalkaa.
Miehet luikahtivat perätysten kaivantoon ja heidän mustat haamunsa muodostivat ikäänkuin sillan kaivannon poikki vallin juureen. Treslong tarttui tikapuihin ja nykäsi niitä. Ne pysyivät kiinni.
"Kun pääsen ylös, annan merkin", sanoi hän kääntyen toisiin.
Sitten hän, miekka hampaissa, alkoi kiivetä ylös.
Hetken perästä Galama tunsi tikapuita nykäistävän, ja hän alkoi samoin kiivetä. Hän pääsi pian ylös ja Treslong, joka oli polvillaan, veti hänet rintasuojan yli muurille.
"Missä Block on?"
"Täällä olen; kuka kysyy?" vastasi Blockin ääni.
"Minä se olen, Galama."
"Galama! Yonker, te täällä? Kuka on Broodhuysissä?"
"Hannu."
Blockilta pääsi kirous. Se oli lyhyt, mutta tuima, ikäänkuin jokin odottamaton vastoinkäyminen olisi kohdannut häntä.
"Mikä nyt on, Gerard?" kysyi Treslong, joka niinkuin muutkin istui ruohossa ja auttoi ylös uusia tulokkaita.
"Ei mikään", vastasi Block, "ajattelin vain, että Yonker olisi paljon paremmin sopinut Broodhuysiin. Mutta vähät siitä; siihen ei enää voi mitään, hiljaa vain."
Yhä ilmestyi uusia miehiä vallille. Ennen pitkää olivat he kaikki ylhäällä ja istuivat ruohossa.
"Seuratkaa minua, mutta astukaa hiljaa", kuiskasi Block.
Jokainen nousi ja lähti liikkeelle. He olivat vielä vallin harjalla. Vallin takana oli tie, neljä viisi jalkaa vallia alempana. Tie kävi tämän sisäpuolitse yltympäri ja oli niin rakennettu, että se suojeli sotaväkeä vihollisten ammunnalta. Tuollaista tietä sanotaan tavallisesti turvatieksi, mutta vallin harjaa, jota pitkin liittolaiset kulkivat, rintasuojaksi.
"Meidän tulee astua alas turvatielle", kuiskasi Block. "Menkää perätysten."
He astelivat ääneti turvatietä. Yhtäkkiä pamahti pyssynlaukaus ja kuula vingahti ilmassa.
"Meidät on huomattu, me olemme joutuneet ilmi", sanoi Block kuuluvasti, samalla kun hän pysähtyi ja kääntyi Treslongiin ja Galamaan päin, jotka kävivät edellä. "Paetkaamme portille ja syöskäämme siitä läpi."
"Seis!" komensi Treslong. "Tuo laukaus oli tahallinen, vaikka vähän ennenaikainen. Me olemme epäilemättä joutuneet ilmi, ja te —"
Vastaiselta taholta kaikui miesten huutoja, jotka keskeyttivät hänen sanansa.
"Portin luo!" huusi Block, juosten edellepäin. Mutta samassa räjähti neljä laukausta ja hän vaipui maahan, tuskasta valittaen. Samalla ryntäsi joukko sotilaita vallilta alas liittolaisten kimppuun.
Mutta Treslong ei kuitenkaan säikähtänyt. Hän huusi takanaan seisoville miehille:
"Takaisin vallinharjalle! Hypätkää kaivantoon! Pelastakoon kukin itsensä!"
"Block! Ottakaamme Block mukaan", huusi Karel, mutta häntä ei kuullut kukaan ja muut tempasivat hänet seuraansa.
Tuokiossa pakeni koko joukko vallinharjalle, sotamiehet perässä. Useimmat hyppäsivät arvelematta tuon vaarallisen harppauksen ja tulivat eheinä alas. Kaksi hidastelijaa joutui paikalla sotamiesten käsiin ja heidät hakattiin maahan. Mudan läpi kahlattiin, metsään paettiin. Siihen ei mennyt kuin silmänräpäys. Pyssyn kuulat vinkuivat heidän perässään. Portti aukeni ja viisikymmentä miestä töytäsi ulos ajamaan heitä takaa; mutta kun he hajosivat joka suunnalle, ei ainoatakaan saatu kiinni.
Puolen tuntia juostuaan seisahtuivat Galama ja Treslong, jotka olivat pysyneet yhdessä, erääseen metsän osaan, joka oli kaukana Rookerystä. He laskeutuivat maahan pensaitten alle ja odottivat. Vasta täällä he selvästi käsittivät tapahtuman seuraukset. Kreivi oli auttamattomasti hukassa, vaikka hänen olisikin onnistunut paeta Broodhuysistä. Siitä ei enää puhumistakaan, että hän pääsisi vartiain ohitse.
"Kukahan lie pettänyt meidät?" sanoi Treslong. "Pelkään pahoin, että se on Block, teidän uusi tuttavanne. Ellei hän itse olisi kaatunut, olisin varma siitä. Olisi hyvä tietää, montako meistä on kaatunut."
"Minä en epäile Blockia", sanoi Galama. "Hän on luullakseni uskollisin meistä kaikista. Teidän täytyy myöntää, että se oli rohkea yritys, ihmeellistä vain, ettei meitä surmattu kaikkia."
"Voi", sanoi Treslong kolkosti, "Brüssel ei ole koskaan tuottanut minulle onnea. Minä jätän huomenna koko seudun. Lähtekäämme Ixellesiin ja heittäkäämme kreivit kohtalonsa huomaan. Jumala armahtakoon heitä!"
He nousivat ja kulkivat Ixellesiin päin, jossa Treslongin hevosta oli säilytetty. Ja kun he kääntyivät selin kaupunkiin, heitti Galama viimeisen silmäyksen sinnepäin, ja lausui itkun tukahuttamalla äänellä: "Hyvästi, päättömät kreivit!"