Hän pisti kätensä pieluksen alle, veti sieltä pienen kukkaron ja laski edessään olevalle pöydälle kolme taalaria toiseen nurkkaan ja toiseen yhden.
— No, teinit, valitkaa nyt koiranne, hi, hi, hi. Sinä valitse ensiksi, joka kirjotit testamentin.
— Minä annan veljeni valita, — sanoi Pista vastaukseksi.
— Minä valitsen sen koiran, jolle on yksi taalari luvassa, tuon valkoisen! — vastasi László empimättä.
Vanha akka irvisti niinkuin paholainen.
— Kelpo poikia te olette, kelpo poikia!… Te löydätte varmasti onnenne. No katsohan, katsohan tuota, kun kumpikin antaisi toiselleen rahakkaamman koiran.
Sairas pudisti päätään kummastellen ja siihen päänpudistukseensa hän nukahti.
»Ei se kuolekaan» — kuiskasivat sukulaiset — »se vaan tekee pilaa meistä ja senvuoksi kutsutti luokseen.»
Mutta aamulla hän oli jo kuollut, kun teinit, jotka olivat nukkuneet yönsä heinäladossa, lähtivät koirinensa matkaan.
Aivankuin tietäen kuka kummankin oli isäntä, juoksenteli valkoinen koira Lászlón rinnalla ja musta Pistan vieressä.
Tiettömiä teitä he samosivat iltaan asti, eikä loppumaton Alföldin[18] lakeus eivätkä kummatkaan koirat heistä jääneet taakse. Ei ollutkaan Alföld siihen aikaan sellainen kultainen tähkämeri kuin nykyään, sillä inhottavat, lietteiset suot levittivät siellä löyhkäänsä; siellä saattoi äärettömällä tasangolla kohdata ylipääsemättömiä kaislikkoa kasvavia hetteitä ja sai usein palata puolen peninkulmaa, löytääkseen kiertotien. Eikä siellä vilahdellut teiden varsilla valkeita paimenmajoja, eivätkä hullun näköiset tuulimyllyt vilkutelleet siivillään kulkijalle: »tänne, tänne.»
Vihdoin myöhään illalla ehtivät he suuren metsän laitaan.
Valkea koira lähti ajamaan ja toi hetken kuluttua suuren jäniksen hampaittensa välissä.
— No sepä on kelpo koira — sanoi Pista — nyt me emme kuole nälkään.
Paistamme vaan jäniksen ja syömme sen.
He asettuivat puun alle, tekivät tulen, veistivät paistinvartaan ja iloisesti paistua-ratisi punainen liha tulen liepeellä.
Heidän silmänsä seurasivat himokkaan odottavina paistumista ja heidän kätensä olivat vartaan ympärillä ristissä, ikäänkuin olisivat he rukoilleet: »Tulonen paista jänöpolonen!» — kun heitä takaapäin tuleva voimakas miehen ääni tervehti:
— Hyvää päivää, poikaset!
Teinit katsoivat taakseen; hurstiin puettu komean näköinen mies seisoi heidän edessään.
— Jumal' antakoon, — vastasi Pista suopeasti.
— Mitä te täältä etsitte, pojat?
— Paistamme vaan illallista.
— Aha, jäniksen paistia! Mistä te sen saitte?
— Koira otti kiinni.
— Toivon vaan, ettette sitä aio yksin syödä kokonaan. László naurahti:
— Kyllä sellainen oli meillä aikomus, sillä emme ole syöneet mitään koko päivänä.
— Silloin olette yhden päivän jäljessä, sillä minä en ole kahteen kokonaiseen päivään saanut mitään suuhuni.
— Herran tähden, silloin on kolmas osa teidän.
— Ei sillätavoin, poikani, ei sillätavoin! Kuinka paljon teillä on yhteisesti ikää?
— Veljeni on minua puoltatoista vuotta vanhempi ja minä käyn yhdeksättätoista.
— Lapsia te olette vielä! Minä olen täsmälleen kahtavertaa vanhempi ja minun täytyy siis saada kahtavertaa enemmän lihaa kuin teidän.
— Niin kyllä, mutta täällä ovat koirat ja niidenkin täytyy saada jotain vatsaansa.
— Koiralle kelpaa luukin, jos totuuden sanomme.
— Jos totuuden sanomme — huomautti Pista — on koko jänis koiran oma, sillä se on sen kiinnikin ottanut.
— No silloin emme jaa sitä oikeudenmukaisesti — sanoi hän ärsytellen, — vaan sopikaamme kaikessa ystävyydessä. Minä en pyydäkkään jäniksestä omaa osaani, vaan tyydyn siihen, että kumpikin teistä antaa puolet osuudestaan minulle.
Pojat suostuivat. Vieras istahti heidän kanssaan tulen lähelle ja he jakoivat maukkaan jäniksen veljellisesti keskenään. Aterioidessa kyseli vieras poikien matkan määrää.
— Onnea me olemme etsimässä.
— No sitähän jokainen etsii, mutta harva löytää. Onni on aina jokapaikassa, mutta pysyväisesti ei missään. Se on suuri lurjus, poikaseni, ei sen jäljissä kannata juosta, sillä se voi tulla luokse itsestäänkin, jos haluaa, ja vaikka ajaisitte sitä takaa, ette sitä löydä, ellei se tahdo. Mutta minä huomaan, että te olette hyväsydämisiä, senvuoksi sallikaa minun matkata teidän kanssanne. Minun nimeni on János Rozsomák. Pian saatte nähdä, että voin teitä paljossakin auttaa.
— Entä minne teillä on matka?
— Wieniin.
— Kumpa vaan ei kuninkaan luokse? — sanoi Pista.
— Hm! Saattaapa olla niinkin.
— No silloin me tulemme teidän matkassanne aivan ilolla. Sillä mekin olemme aikoneet Jumalan avulla pyrkiä kuninkaan läheisyyteen.
— Karttakaa kuninkaita, pojat, — ja hän rypisti kulmiaan. — Mitä te tahdotte kuninkaalta? Kuninkaat ottavat ihmisiltä enemmän kuin antavat heille.
— Me tahdomme tulla aatelismiehiksi ja olemme kuulleet, että siksi voi vaan kuningas tehdä.
János Rozsomák naurahti:
— Niinkö te vaan luulette, että aateluutta niin vaan jaellaan kuin
Debreczenissä makkaroita. Suuria tekoja täytyy siitä hyvästä tehdä.
— Mutta me tahdomme tehdäkin — huudahti Pista innostuneena.
Mies nauraa hohotti niin että hänen täytyi vatsaansa pidellä.
— Hullu sinä olet, poikaseni. Kaikki kävisikin niinkuin tanssia vaan jos köyhä mies päästettäisiin sinne, missä suuria tekoja tehdään.
Näin haastellen oikasivat he itsensä pitkäkseen puun juurelle ja nukkuivat aamuun asti. Hämärissä lähtivät he jälleen kolmisin jatkamaan matkaansa.
Matkan varrella sanoi János Rozsomák:
— Annan teille hyvän neuvon. Jakakaa maailma keskenänne.
— Mitä sillä tarkotatte?
— Te erkanette ensi tienhaarassa kumpikin omalle tahollenne: toinen menee oikealle, toinen vasemmalle. Kahdelta sänkipellolta voi noukkia enemmän tähkäpäitä kuin yhdeltä. Nyt te saatte jakaa keskenänne tähkäpäät, mutta kun kumpikin kulkee omia teitään, löytää hän myös oman tähkäpäänsä.
He ajattelivat tätä ja huomasivat sen oikeaksi. Viisas mies oli tämä
Rozsomák, häntä kyllä kannatti kuunnella.
Kun he tulivat ensimäiselle ristihaaralle, syleilivät ja suutelivat veljekset toisiaan ja heittivät arpaa, kumpi taivaltaisi yksin Erdélyä kohden. Jos ilmaan heitetyssä taalarin rahassa Marian kuva jäisi maahan pudotessa yläpuolelle, saisi László valita, ja jos se jäisi alle, saisi Pista tehdä päätöksensä ensin.
Hyvä oli Mariaan turvautua, Maria jäi päälle.
László ajatteli hiukan, että parempi olisi kulkea hauskan Rozsomákin kanssa kuin yksin, mutta hänen koiransa, hänen valkea koiransa juoksi edellä Erdélyyn vievälle tielle, ja kun se jo oli kaukana, nousi se takajaloilleen istumaan ja ikäänkuin viittoili kohotetuilla etukäpälillään isäntäänsä seuraamaan sitä tietä.
— No, olkoon niin. Minä lähden koirani jäljissä. Jumala kanssasi, rakas veljeni.
— Seuratkoon sinua hänen siunauksensa.
— Ja jota Jumala ensiksi auttaa, lähteköön toista etsimään.
— Ja muut päätöksemme pysyvät ikuisesti voimassa.
Kyynelsilmin he ottivat toisiltaan hellät jäähyväiset. Rozsomákin kävi heitä sääliksi ja hän itsekin kuivasi kyyneleen silmästään.
— Älkää nyt viisastelko ja käykö hellämielisiksi. Lähdetään kernaammin samoja teitä kaikki kolme. Entäpä jos voisin antaa teille kummallekin kelpo tehtäviä.
— Ei, ei — päätti Pista. — Te olitte aivan oikeassa. Eri tahoilla täytyy meidän saavuttaa onnemme.
— Hyvä on, poikani — sanoi Rozsomák pudistaen lämpimästi Pistän kättä — sinulla on kelpo sydän oikealla paikallaan: sinä jaoit minun kanssani jäniksen ja sanoit tahtovasi tehdä suuria tekoja. Hyvin teit, poikani, jäädessäsi tänne, sillä jos Jumalakin tahtoo, vien minä sinut sellaiseen paikkaan, missä suuria tekoja tehdään.
Mikä se sellainen paikka oli, sen saamme pian nähdä.
VII.
Hallitsijan iltapäivä.
Erdélyn valtaistuimella istui hänen korkeutensa Mihály Apaffy, joka oli oikein kelpo hallitsija, mutta joka myöskin teki paljon pahaa, varsinkin iltapäivisin.
Näitten »iltapäivien» laadun ymmärsivät Erdélyn virkamiehetkin ja senvuoksi he kypsyneen harkinnan jäljestä hankkivat sellaisen lakimääräyksen, että minkä hänen korkeutensa iltapäivällä määrää tai allekirjottaa, on pidettävä arvottomana. Tästä luonnollisesti johduttiin uusiin vaikeuksiin, sillä hänen korkeutensa pitkitti iltapäivänsä niin myöhäisiksi (yötä hän tietysti jatkoi lisäksi), että hän aamupäivät säännöllisesti nukkui. Milloinka hän siis hallitsisi, kun iltapäivisin ei saanut eikä aamupäivisin voinut?
Mutta turhaan ei sittenkään valtikka joutunut herrattomana vetelehtimään nurkassa, sillä usein otti sen käteensä sellainen, jolla ei ollut valtaa siihen, niinkuin esim. Mihály Teleky herra, tai hänen korkeutensa, sotilaallinen Anna Bronemisza, Niin, voimmehan suorastaan tunnustaa, että välistä vaatimaton Nalaczi herrakin leikki hallitsijana olemista.
Itse hallitsija kulutti aikansa valtaherrojen nilpeässä ja kevytmielisessä seurassa. Vakavia neuvosherroja hän inhosi niinkuin piru pyhää suitsutusta.
Kaikista hovin huomatuimmista virkamiehistä oli ylimmäisellä juomanlaskijalla eniten työtä. Tosiaankin, ylimmäinen maljamestari oli kyvykäs ja innostunut toimeensa, sillä hänen korkeutensa viinikellari Gyulafehérvárissa oli täynnä parhaita unkarilaisia ja ulkomaalaisia viinejä. Oikein oli ihastuttavaa katsella niitä.
Apaffy tähän aikaan tavallisen sotaväen tarkastuksen sijasta piti usein viinikellarissaan tynnyritarkastuksia ja korkeimman omakätisesti hän koristi eri tynnyrit nimillä ja nerokkailla lauselmilla. Siellä oli kaksitoista yhtäsuuria tynnyriä, täynnä jaloa punaviiniä, jotka saivat kahdentoista apostolin nimet »Judas Iskariotes de Eger», Simeon Zelotes de Nesmely» j.n.e. Kaksi lekkeriä hienointa Tokaji ausbruchia prameili Filip Makedonialaisen ja Julius Caesarin nimillä.
Niin osasi hänen korkeutensa yhdistää hyödyllisen opin huvittavaan ajanvietteeseen.
Eräänä iltapäivänä, siihen aikaan, jolloin iltapäiväpäätöksiä mitättömäksi tekevää lakia ei vielä ollut, olivat herrat mitä loistavimman mielialan vallitessa juuri ennen päivällisen päättymistä Kristóf Apor István Boerin kanssa joutuneet ankaraan väittelyyn siitä minkälainen on elämä kuoleman jälkeen. Se oli siihen aikaan erikoisen muodikas keskusteluaihe. Aina kun siihen iskettiin, ei väittelystä tahtonut loppua tullakaan.
Tavallista kiivaampi väittely johtui tälläkertaa siitä, että hallitsijattaren henkilääkäri, Márton Salitius, huomautti hänen korkeudelleen, ettei hänen pitäisi enempää koskea maljaansa, sillä juoma vahingoitti hänen terveyttään. Viini, sanoi hän, vie monta ihmistä toiseen maailmaan.
— Ken on herra, hän on toisessakin maailmassa herra — väitti Dénes
Bánffy.
— Saattaa olla niinkin, — vastasi Salitius, — kuitenkin sillä erotuksella että toisessa maailmassa ei ole toista Erdélyä.
— En usko, tohtori, — sanoi leikkisä Moses Thoroczkay, — että viinin juominen edistäisi kuolevaisuutta.
— Teidän korkeaoppineisuutenne sanoi aivan hiljattain, että kuolevaisuus on suurin päivän vanhoista neljän vuoden ikäisten lasten keskuudessa, toisin sanoen niiden, jotka eivät nauti viiniä.
Tälle naurettiin makeasti ja kilistettiin uudestaan laseja, mutta kuten sanoin, Apor ja Boer herrat innostuivat väittelemään, kiistellen tulisesti toisen maailman salaisuuksista. Kumpikin heistä luuli tietävänsä tulevaisuuden paremmin kuin toinen. Toinen kielsi helvetin tuliset padat ja että ihmissieluja niissä keitellään, hyväksyen sensijaan muutamia kohtia Muhametin paratiisista, erittäinkin tuberuusupuiden miellyttävät varjot. Mutta oikeastaan ei ankarassa melussa voinut päästä selvyyteen siitä, mitä kukin väitti.
Väittely muuttui pian yleiseksi, sillä useat puuttuivat siihen, ottipa itse hallitsijakin keskusteluun osaa, tähyilIen pelokkaasti ympärilleen, näkyisikö siellä jossain Mihály Teleky herraa, joka tavallisesti joko hyväksyen tai eväten seurasi kulmiaan rypistäen hänen puhettaan aina kun hän vaan suunsa avasi, mikä lopulta oli sangen kiusallista.
Mutta onneksi ei Mihály Teleky herra ollut saapuvilla, niin että hänen korkeutensa aivan rohkeasti uskalsi yksinkertaisen ihmisen järjellä lausua ajatuksensa, sillä biblianhistoriallisissa ja teologisissa asioissa ei hän suinkaan ollut varma.
Mutta kahta raivostunutta härkää on helpompi pysäyttää, kuin kahta intohimoista väittelijää. Apaffylla ei ollut siihen edes riittäviä äänivarojakaan ja että hänen sanansa oli hallitsijan sana, sitä ei tällaisissa tilaisuuksissa otettu huomioon.
— Hiljemmin herrat — sanoi hallitsija ja paukautti kämmenensä pöytään. — Me tahdomme tutkia, kumpi herroista on oikeassa. Juuri tänään on minun luokseni saapunut Imre Tökölyn hahmossa kuuluisa oppinut Eperjesistä. Hänen nimensä on István Schmidt ja hän on opiskellut ulkomaiden yliopistoissa ja on kirjeenvaihdossa maailman suurinten oppineitten kanssa. Ellette, herrani, tahdo kuulla minua, voimme sittenkin heti päästä selvyyteen, kumpi on suurempi teologi, Boer vaiko Apor? Lähde, poikani, Pál Korniss, kutsumaan tänne Imre Tököly lähettiläs.
Maljoja täyttävistä pojista lähti vilkas, miellyttävän näköinen nuorukainen, jolla oli yllään hopeasoljella kiinnitetty sininen husaaritakki, juoksujalassa täyttämään käskyä ja palasi hetken kuluttua ilmottamaan:
— Schmidt herra saapuu heti teidän korkeutenne puheille.
— No nyt me vihdoin saamme kuulla, minkälaista on elämä toisessa maailmassa. Sillävälin ottakaamme selko siitä, mitä väittää Apor ja mitä Boer. Sille, joka teistä on oikeassa, lahjotan minä kauneimman miekkani, sen joka on opaaleilla koristettu. Pinotkaa siis viisautenne yhteen paikkaan, herrani.
Samassa astui saliin István Schmidt, pitkä tuuheapartainen herra, yksinkertaiseen unkarilaiseen pukuun puettuna, Hänen rauhallisilla, kalpeilla kasvoillaan kuvastui selvästi loukkaantunut ilme: miksi tahtoi hallitsija sekaantua valtion asioihin noin epämääräisessä tilassa? Sillä kaikkien kasvot kukkivat viinistä punaisina ja silmissä oli kostea kiilto.
— Me olemme kutsuneet teidät, herrani, — alkoi hallitsija suopeasti päätään nyökäyttäen, — ratkaisemaan väittelyä, joka on kahden uskottumme, Boer ja Apor herrojen välillä syntynyt toisesta maailmasta. Olemme kuulleet teidän harvinaisesta kirkonopin tuntemuksestanne ja me annamme arvoa teidän viisaille sanoillenne. Veljemme Imren kirjeestä olemme lukeneet paljon arvokasta teistä, herrani.
Szepessiläinen kumarsi:
— Olen teidän korkeutenne palveluksessa.
— Teidän on määrä siis ratkaista, kumpi näistä väittelijöistä on oikeassa. Lausukaa, herrani, mielipiteenne, mutta — lisäsi Apaffy nauraen — perätysten, ei yhtä aikaa.
Mutta tämä huomautus ei auttanut, sillä molemmat herrat toinen toisensa sanoihin kiivaasti takertuen huutavalla, kärsimättömällä äänellä esittivät kumpikin mielipiteensä. Vaikeata on sanoa, oliko heidän kiivauteensa syynä opaaleilla koristettu miekka, vaiko heidän palava uskonsa.
— No, mitä sanotte tähän, herrani? — kysyi hallitsija Schmidtiltä, kuunneltuaan tarkkaavaisesti kiistelijöitä. — Kummalle puolelle painuu totuuden vaaka?
— Tosiaankin, kuulkaamme vihdoin, minkälainen on toinen maailma, — huudahtivat valtaherrat.
Ainoastaan György Béldi hihkasi hilpeästi.
— Mitäpä hyötyä siitä olisi? Emmehän me kuitenkaan koskaan kuole!
Täyttäkää maljat viinillä, pojat!
— Hiljaa! Puhukaa, herrani — viittasi Apaffy kädellään. — Poikani, tuohan tänne asehuoneesta palkinto, opaaleilla koristettu miekka.
— Korkea herrani! — alkoi Schmidt ja salissa syntyi juhlallinen hiljaisuus. — Olen kuunnellut tarkkaavaisesti väittelevien valtaherrojen mielipidettä toisesta maailmasta. Kumpikin heistä on ilmaissut ajatuksensa kauniisti oman uskonsa mukaan. Minä sanon tähän ainoastaan…
— Kuulkaamme, kuulkaamme! — kaikui joka taholta.
— Sanon, että Jumala on salannut meiltä ihmisiltä paljon ijankaikkisuuden asioita.
— Totta, totta!
— Muut luojan luomat tietävät paljoa vähemmän kuin me, ja senvuoksi voimme olla tyytyväisiä, mutta kun Jumala antoi meille yhteiseksi tiedoksemme ijankaikkisuuden asiat, ei hän kuitenkaan antanut meille kaikkia; muutamia hän pidätti itselleen.
— Asiaan, oppinut herrani, asiaan — keskeytti hänet Bánffy kärsimättömästi.
— Asiassa olemmekin, herrani. Sillä se, mistä molemmat valtaherrat väittelevät, kuuluu juuri niihin ijankaikkisuuden salaisuuksiin, jotka Jumala on pitänyt ominaan. Olen puhunut.
Viisas oli Schmidt herran vastaus, mutta herrat olivat kaikki tyytymättömiä. Ainoastaan yksi ääni kuului jostakin salin etäisestä sopesta: »Niin on». He katsovat hämmästyneinä sinne. Siellä oli hovinarri.
Itse hallitsija sanoi harmistuneena pojille, mutta siten, että jokainen kuuli hänen sanansa:
— Ellei oppinut voinut asiata ratkaista, niin juoskaa linnan edustalle ja tuokaa tänne ensimäinen ohikulkija. Mitä ei oppinut ratkaissut, sen ratkaiskoon ensimäinen oppimaton.
Pojat lähtivät heti täyttämään käskyä tuodakseen kadulta oppimattoman ihmisen. No se ei totisesti ole vaikeata! Sillä sellaisia ei ole ainoastaan Gyulafehérvárin kaduilla, vaan hallitsijan neuvostossakin.
Hiukan odotettuaan kuulivat he ankaraa kiistelyä esiaulasta.
— Lähdehän katsomaan, Mihály Baló, mikä siellä on hätänä!
Hoviherra meni ja palasi pian:
— Nuorta maankiertäjää kiskovat siellä sisälle, mutta hän ei millään pelillä tahdo tulla ilman koiraansa, vaan potkii, kynsii ja kiskoo vastahankaa.
— No tulkoon sitten koirinensa.
Mihály Baló palasi tekemään lopun taistelusta. Hovipojat saattoivat tuokion kuluttua risaisen nuoren miehen saliin. Hänellä oli yllään repaleinen teiniviitta ja hänen pölyisistä kengistään pilkisti siellä täällä esille paljas jalka. No tietysti, sillä eiväthän suutarit osaa ikuisesti kestävää tehdä.
— Mistä saitte miehen käsiinne? kysyi Gábor Lázár herra, punaisena niinkuin rapu, sillä hän oli eniten humalassa.
— Hän kulki juuri portin ohi kadulle tullessamme ja käskyhän oli, että »ensimäinen ohikulkija tuotakoon.»
Apaffy nyökäytti myöntävästi yhä raskaammaksi muuttuvaa päätään ja vilkutteli uneliaasti silmiään.
— Mikä on sinun nimesi?
— László Veres.
— Mikä sinä olet?
— Minä olen vaeltaja.
— Laiha ammatti — ivaili Béldi.
— Mitä tahdotte minusta, herrat? En ole tehnyt mitään pahaa. Minä haastan herrat oikeuteen. Päästäkää minut pois.
Ja hän kohotti nyrkkinsä, iskien hurjistuneena hovipoikia, jotka olivat pakottaneet hänet tulemaan sinne.
— Onneton — kuiskasi hänelle yksi hovipojista, pikku Pál Kornizs. —
Etkö tiedä kenen edessä seisot?
— Entä sitten, mitä minä siitä, vaikka seisoisin Pontius Pilatuksenkin edessä.
— Jospa seisoisitkin vaan siellä, mutta tuossa on hänen korkeutensa
Mihály Apaffy, Erdélyn hallitsija.
Kerjäläisteini kalpeni ja hänen polvensa vavahtivat. Hallitsijan edessä! Hän katseli ympärilleen suurta kaarikattoista salia, hänen silmänsä liitivät yli samettipukuisten hovipoikien, pysähtyen seinälle, minne oli maalattu pöydän ääressä istuvan laihakasvoisen miehen kuva… samanlaiset olivat kasvot, kuvassa oli hänellä vaan vihreä viitta yllään ja kädessä jalokivinen valtikka.
Kerjäläisteini vaipui polvilleen.
— Nouse pystyyn, poikani — sanoi hallitsija. — Älä pelkää, ei ainoakaan hiussuortuvasi ole vaarassa. Antakaa hänelle tilkka viiniä toipuakseen.
Ystävälliset sanat ja viini palauttivat hänen rohkeutensa.
— Ei sinua syytetä täällä mistään — sanoi sitten Salitius tohtori. —
Päinvastoin, hallitsija on haettanut sinut tänne tuomariksi, poikani.
Sinun on määrä ratkaista, kumpiko näistä kahdesta herrasta on oikeassa.
— Minäkö? — änkytti hän hämmentyneenä. — Miten rohkenisin?
— Hallitsijan käskyä täytyy totella.
László Veres taivutti päänsä. Valkoinen koira makasi hänen jalkojensa edessä rauhallisena ja vilkutti hänelle rohkaisevasti kellertäviä, viisaita silmiään.
— Esittäkää hänelle, herrat, väittelyn sisällys, — sanoi Apaffy.
Nyt selitti Salitius seikkaperäisesti molempien valtaherrojen kiistan.
Välillä kuiskasi Béldi herra pilkallisesti vieressään istuvalle
Inczédille:
— Totisesti, paljoa viisaamminkin voisimme kuluttaa aikamme, kuin mokomilla hullutuksilla.
— Lyön vetoa sadasta floriinista, — vastasi Inczédi hymyillen, — että me emme suinkaan ole korkeammalla tasolla; sillä jos täällä aterioisi meidän kanssamme ulkovaltojen lähettiläät, nauraisivat he meille vasten silmiä.
— Saatatte olla oikeassakin, — vastasi oppinut Bethlen, — mutta minusta ei juttu ole lainkaan naurettava. Hänen korkeutensa osottaa pikemminkin hienoa älyä, kysyessään viisaan oppineen jäljestä oppimattoman mielipidettä. Uskokaa minua, herrani, tässä on filosofiaa ja viehätystä.
Béldi veti suutaan pilkallisesti hymyyn:
— Ei niinpaljon filosofiaa, kuin hulluttelua, lankoni.
— Mutta minä pysyn kuitenkin yhä väitteessäni. Tunnettehan oikeamielisen Harun al Raschidin historian ja seikkailut, niiden joukossa on useita tämän tapaisia ja kuitenkin oli hän suuri hallitsija.
— Ne ajat ovat jo ammoin menneet, lankoni, — huomautti Béldi, — jos ne ovat edes tosiakaan.
— Hiljaa, herrani, — kuului nyt Apaffyn ääni, — kuulkaamme siis nuoren miehen sanoja: minkälaista on toisessa maailmassa.
VIII.
Sanansaattaja toisesta maailmasta.
Teini seisoi hämmentyneenä suuren ja loistavan hovin edessä.
— Ehken et ole oikein ymmärtänyt? — kysyi häneltä Apaffy.
— Kyllä olen ymmärtänyt, teidän korkeutenne.
— No, käy sitten rohkeasti käsiksi asiaan. Kornizs, anna hänelle vielä tilkka rohkasuksi.
Samettipukuinen pieni hovipoika täytti repaleisen kerjäläisen maljan. Ainoastaan hetken hän oli hämmentyneenä, mutta toisena hetkenä hän jo muisti, että olihan Dobos setä joskus satuillut hänelle toisesta maailmasta. Satu, satu, anna leipää, entäpä jos se satu vielä muuttuisikin leiväksi.
— Teidän majesteettinne, — sanoi hän rohkaistuen ja hänen koiransa huiskutti iloisesti hänelle häntäänsä, — eli kerran kahdessa unkarilaisessa naapurikylässä kaksi pappia. Toinen heistä oli katolilainen ja toinen protestantti, mutta siitä huolimatta he olivat kelpo ystäviä, sillä he olivat innostuneita metsästäjiä kumpikin ja jos heidät erotti toisistaan erilaiset opinkäsitykset, — toi heidät kuitenkin aina yhteen yhteinen metsästysalue.
Heidän ystävyytensä ei kuitenkaan lopulta ollut muuta kuin alinomaista väittelyä ja heidän mieliaiheitaan oli juuri sama, josta herrat täällä ovat väitelleet. Ijänikuisesti he lakkaamatta kiistelivät siitä, minkälainen on toinen maailma. Kalvinilainen pappi väitti yhtä, katolinen toista. Kummallakin oli suuri mielikuvitus ja oman makunsa mukaan he molemmat kalustivat taivaan avarat asunnot. Kalvinilainen pappi väitti melkein samaa kuin vanhempi herroista (Boer herra oli vanhempi), plebaani taasen ajatteli toisen maailman asiat suunnilleen sillätavoin kuin nuorempi valtaherra.
Joskus he aivan hurjistuivat ja molemmat pyhät miehet moukaroivat nyrkeillään pöytää, vakuuttaakseen ystäväänsä uskonsa totuudesta.
Viisitoista vuotta kului näin tulisissa ja kiivaissa sielullisten voimien mittelyssä, mutta luonnollisesti ilman tulosta.
Kerran oli plebanuksen talossa sikapeijaiset. Vieraitten joukossa oli kalvinilainenkin pappi ja, kuten aina ennenkin, kiistelivät he nytkin toisen maailman asioista. Mutta vieraat, jotka jo osasivat pilkusta pisteeseen ulkoa kummankin mielipiteet ja todistelut, olivat surkeasti kyllästyneet koko jupakkaan, jonka talon isäntäkin oli huomannut:
— Canis mater,[19] heitetään jo puoleen koko kiista, sittenhän saan nähdä, kun itsekin joudun sinne.
— Vanno minulle, — huudahti kalvinilainen kiihtyneenä, että jos kuolet ennen minua, tulet sanomaan, kumpi meistä oli oikeassa.
— Jos sinäkin lupaat, Miska.
— Vannon tulevani luoksesi kuolemani jälkeen. Vannon kautta papillisen uskoni.
— Minäkin vannon. Tuossa käteni. Minä tulen sinun luoksesi ja sanon totuuden.
Vieraat nauroivat väittelijöiden juhlallisille lupauksille, Hei, arvon herrat, kuolema on vielä kaukana, — hyötykäämme sitä ennen tämän maailman hyvyydestä: maljanne, riemuitkaamme.
He nauttivat ja ilottelivat kymmeneen asti iltasella ja hilpeinä he erosivat, mikä meni jalkasin, kuka ajoi reellään, kuka nousi suksilleen, aina senmukaan minkälainen oli tie hänen asuntoonsa.
Kalvinilainen pappi nousi viimeisenä suksilleen ja huuti vielä veitikkamaisesti:
— Pysytkö vielä lupauksessasi?
— Pysyn.
Kun plebaani näki viimeisenkin vieraan ajavan pois, kääntyi hän huoneeseensa, rukoili iltarukouksensa ja laskeutui levolle.
Tuskin oli hän nukkunut tuntiakaan, kun hän yht'äkkiä kavahti vuoteestaan siihen, että joku koputti ulkopuolista ikkunaa.
Kylmä väristys puistatti hänen jäseniään, vaikka hän olikin tottunut siihen, että hänet öisin herätettiin.
Ovenpielessä riippuivat naulassa hautuumaan portinavaimet. Naula putosi itsestään lattialle ja mukana seurasivat avaimet, jotka kalahtaen vierähtivät ikkunan viereen.
— Kuka siellä? — kysyi plebaani hypähtäen pystyyn ja hapuillen tohveleitaan.
— Minä se olen, Miska — vastasi ulkoa tuttu ääni.
Plebaani astui akkunan luo ja veti syrjään uudinta. Kalvinilainen pappi seisoi ulkona.
— Minä kuolin — vastasi kalvinilainen pappi tylsällä, voihkivalla äänellä — ja tulin sanomaan sinulle, että toisessa maailmassa ei ole sellaista kuin miksi minä sen väitin olevan, eikä sellaistakaan, kuin miksi sinä sitä kuvittelif. Ámen!
Plebaanin huulilla koreili jo valmiina vastaus: »Älä puhu tyhmyyksiä, Miska», — mutta olento katosi samassa niinkuin aave, eikä lumi narskunut jalkojen alla, eikä askelten jälkiä näkynyt missään, vaikka kuu paistoi sinne kirkkaana.
Kukot kiekuivat puolenyön hetkeä.
Plebaani kömpi patjojensa väliin, hänen hampaansa löivät loukkua ja aamulla makasi hän kuumeen kourissa.
Mutta vielä enemmän kohosi kuume, kun hänen taloudenhoitajattarensa ilmotti:
— Kirkkoherra, suuri onnettomuus on tapahtunut.
— Mitä on tapahtunut?
— Kalvinilaisen kirkkoherran sukset pääsivät alamäessä väärälle suunnalle ja hän suistui rotkoon jonne kuoli.
* * * * *
— Minä vaan senvuoksi ajattelin, teidän majesteettinne, — päätti kerjäläisteini satunsa — että jos on tosi se sanoma, jonka viestintuoja saattoi toisesta maailmasta, ei kumpikaan näistä valtaherroista ole oikeassa.
— Oikeassa olet — huudahti Apaffy. — Kertomuksesi on hyvin kaunis ja opettavainen. Minä olen siihen tyytyväinen.
Valtaherrojakin se miellytti.
— Viisas poika — sanoi Kristóf Boer nauraen. — Voitti meidät. Minä antaudun.
— Sanalla sanoen ei kumpikaan herroista saa miekkaa.
— Tosiaankin, kuka nyt saa miekan, hallitsijamme lahjan?
— Totisesti, kukapa muu kuin tämä poika — sanoi hallitsija.
— Näyttää siltä, kuin ei olisi satu miellyttänyt Apaffya, — kuiskasi Béldi pilkallisesti, — vaan »majesteetti» arvonimi, jolla poika häntä mairitteli.
— Mutta olihan satukin kaunis ja sattuva — vastasi hänen naapurinsa
Inczédi herra.
— Niinkö, niinkö! — keskeytti hovinarri — hänhän sanoi aivan samaa kuin oppinutkin. Oppineelle naurettiin, mutta oppimattoman sana otetaan täydestä. Sellainen on maailma!
— Te todistatte, herrani, — sanoi Apaffy, — että lupasín miekan sille, joka teistä on oikeassa. Mutta kumpikaan teistä ei ole oikeassa; sellaisen tuomion on tämä poika langettanut. Saakoon siis hän miekan, sillä hän on oikeassa. Katso tuossa, ota miekka.
— Teidän majesteettinne, miten voin minä vyöttää sen kupeelleni näissä ryysyissä? — sanoi kerjäläisteini vaatimattomasti.
Apaffy nauroi makeasti, todellakin oli poika surkean näköinen; hän viittasi heti puvuston hoitajalle.
— Vie hänet puettavaksi siistiin vaatteisiin.
Tuskin saattoi häntä tuntea, kun hän palasi jälleen; hänellä oli yllään siro harmaa husaaritakki, vihreät housut, jalassa safianiset saappaat ja kädessään kaksikielinen harmaa karitsannahkainen hattu. Linnapäällikkö oli valinnut nämä vaatteet entisten ja nykyisten esiratsastajien univormuista. Tosiaankin pukivat ne häntä verrattomasti.
— No nyt voit jo kelvata miekalle — sanoi Komizs hovipoika.
— En vieläkään voi vyöttää sitä vyölleni, teidän majesteettiinne.
— Miksi et? — kysyi Apaffy melkein loukkaantuneena.
— Siksi, teidän majesteettinne, että miekkaa saa ainoastaan aatelismies kantaa, mutta minä en ole aatelinen.
Syntyi yleinen naurunrähäkkä ja itse hallitsija nauroi niin makeasti, että kyyneleet valuivat hänen silmistään.
— Jumalani, noin sukkelan pojan kanssa en vielä eläissäni ole ollut tekemisissä. Armeenialainen kait sinä olet, he, he, he? Äläkä sanokkaan, ettet ole armeenialainen vaikka olisitkin, sillä siinä uskossa tahdon kuolla. No tämäpä osaa asettaa sanansa, herrat. Missä on Naläczi herra? Menkää kansliaan ja, olkoon menneeksi, kirjottakaa hänelle aateliskirja. Maalari on linnan toisessa siipirakennuksessa maalaamassa hallitsijattarelle jotain lipasta. Kutsukaa hänet tänne, niin saa hän maalata aateliskilven.
Maalari tulikin heti. Hänen nimensä oli Gábor Gacsa, hän oli pitkä ja hintelä nuori mies, niin salakavalan näköinen, että hänestä varmasti olisi tullut setelinväärentäjä, jos siihen aikaan olisi ollut seteleitä.
— Teidän armonne on suvainnut kutsua minua.
— Mitä sinulla on tekeillä?
— Maalaan amaranthuskukkia hänen armottarelleen.
— Jätä se työsi nyt…
— En rohkene, teidän armonne, sillä hänen armottarensa…
— Mitä naisista… Valtion asiat ovat tärkeämpiä. Maalaa nopeasti aateliskilpi.
— Mitä maalaisin siihen?
— Hyvin väsyneen vaeltajan, pojan vihreätä taustaa vasten.
— Teidän armonne, ei väsymystä voi maalata.
— Eikö voi? Hm! Tietysti ei voi. Tietysti, tietysti — sanoi hän surullisesti — ihmisen voi, mutta väsymystä ei, sehän on mahdotonta… No silloin luovutaan siitä predikaatista. Mikä olikaan sinun nimesi, poika?
— László Veres.
— Olkoon siis László Fáradi[20] Veres hänen aatelisnimensä ja maalaa sensijaan valkoinen koira vihreälle taustalle.
Runsaan tunnin kuluttua tuotiin saliin valmis aateliskirja ja vaakuna.
Hallitsija raaputti nimensä toiseen ja pysähtyi katselemaan toista.
— Tämä koira on totisesti sen näköinen kuin olisi se kili. Tekisi aivan mieli lypsää sitä. Minkälaisen koiran sinä maalasitkaan tänne, hullu mies?… mutta yhdentekevää, kilikin on hyvä eläin. Antakaa se sille veijarille ja ajakaa hänet linnasta, sillä muuten pyytää hän vielä minun omaakin päätäni.
— Ei kait hän sentään ole hullu — puhkesi György Béldi itsetiedottomasti.
— Mitä sillä tarkotatte? — kysyi kuuluisa kavaltaja János Kendeffy taakseen kääntyen.
— Sitä vaan, että tuollaiselle taitamattomalle maankiertäjälle olisi vaikeata kulettaa sitä mukanaan — vastasi Béldi rohkeasti.
Sitten lisäsi hän Inczédin puoleen kumartuen:
— Miksi ei, kun se koko Erdélyn maallekin on liikanaisena rasituksena.
IX.
Aarre.
Nyt olisi László Veres jo ollut uljas herra ja hänen kauniita vaatteitaan ja — kallisarvoista miekkaansa ihastelivat tytöt Gyulafehérvárin kaduilla, mutta mitä hän hyötyi niistä, kun hänellä ei ollut kolikkoakaan taskussaan. Koiran ruokiin oli häneltä jo mennyt viimeinenkin denaari. Eipä hänen siis auttanut muu kuin luopua herruudestaan ja kerjätä leipää hyviltä ihmisiltä. Ja näissä vaatteissahan se oli satakertaa vaikeampaa kuin ennen! Ja lopultakin oli niin, että aatelismies ennen kuolee nälkään kuin kerjää.
Hän pysähtyi tavan takaa kadulle ja pyhki ohimoitaan; hän mietti, eikö sittenkin olisi viisainta palata takasin linnaan, heittäytyä siellä Apaffyn eteen polvilleen ja pyytää häntä ottamaan hänet hovin palvelukseen. Olivathan ne olleet niin ystävällisiä häntä kohtaan.
Hän palasikin linnan portille, mutta vartijat eivät päästäneet häntä sisään.
— Mitä tahdotte?
— Tahdon päästä hallitsijan puheille.
— Oletteko hullu? Miten on sellainen juolahtanut mieleenne?
— Siellähän minä olin puoli tuntia sitten.
Viekkaan näköinen vartija sanoi pilkallisesti:
— Kun vaan ette pyytäisi meitä kutsumaan hänen korkeuttaan tänne portille puhuttelemaan teitä. Hiljaa vastamäessä, mahtava herrani. Hallitsija ei olekaan Wienin keisari, jonka linnan kautta kuljetaan toiselta kadulta toiselle. Tietäkää kenestä puhutte.
Nuori vintiö, joka istui portin pielessä olevalla pyöreällä kivellä, kääntyi uteliaana puhujaan:
— Oletteko te tosiaankin ollut Wienissä, Istók setä?
— Olenpa tietysti, kun olenkin.
— Kun ne sanovat, että rakennukset siellä ovat paljoa suuremmat kuin täällä.
— Rakennukset ovat kyllä suuremmat, mutta puutarhat ovat pienemmät Ja muutenkin on kaikki muu siellä pienempää.
— Ovatko ihmisetkin?
— Ovat nekin.
— Mutta ei kait varpunen liene pienempi?
— On sekin.
— Entä mehiläiset, Istók setä?
Vanha sotamies (vanhat sotamiehet osasivat jo kaksisataa vuotta sitten valehdella) tiuskasi hänelle suuttuneena:
— Pienempiä ovat, niinhän sanoin. Sitäpaitsi pidetään niitä lankaan sidottuina. Puutarhat ovat niin pieniä kuin linnunhäkki ja etteivät mehiläiset pääsisi naapurin puutarhaan, ovat ne rihmalla solmitut portinpieleen.
— Jopa nyt, — ihmetteli poika, ajatellen miten järjetön oli maailma toisella puolella Gyulafehérvária.
László Veres seisoi yhä vielä portin luona.
— Mitä te vielä odotatte?
— Odotan, että te muututte hiukan suopeammaksi.
Nyt muuttui Istók setä sulaksi hyvänsuopeudeksi.
— Mikä on toivomuksenne, rakas poikani?
— Se, että ainakin sanoisitte, millätavoin voi päästä hallitsijan puheille.
— Ainoastaan yhdellä tavalla. Täytyy pyytää audiensia lähettämällä anomuskirjelmä Mihály Teleky herralle.
— Missä Teleky herra asuu?
— Hänkin asuu täällä linnassa.
— No päästäkää minut sitten Teleky herran puheille.
— Se on mahdotonta, sillä Teleky herran puheille on suorastaan aivan mahdotonta päästä.
Alakuloisena kääntyi hän pois ja yhtä toivehikkaana ja rohkeana kuin hän tuntia aikaisemmin oli astellut sinne, yhtä painunein päin tallusteli hän nyt tiehensä. Aurinko oli jo laskenut ja maailma oli verhoutunut harmaaseen hamoseensa, pukeakseen pian yllensä mustan. Se toi vaeltajan mieleen surullisen ajatuksen: »Missä nukut sinä yösi?»
Torilla alkoivat kaupukset koota telttojansa ja myymättä jääneitä tordalaisia paisteja ja poimivat hedelmät suuriin koreihin.
Niiden tuoksu kutitti houkuttelevasti uuden aatelismiehen nenää, hänen teki mielensä kopata sieltä paistinkappale ja juosta tiehensä. Mutta miten voisi hän tehdä sen tämä miekka vyöllään.
Hän rohkaisi mielensä ja vaelsi eteenpäin. Teiden varsilta vilkuttivat hänelle mielistelevästi tuulessa huojuvat katajapensaat. Pari mustalaispoikaa juoksi hänen luokseen napautellen viulunsa kieliä.
— Suvaitkaa käskeä meitä soittamaan jotain kaunista laulua, jalosukuinen, sankarillinen herra ritari.
— Korjatkaa luunne täältä, vekarat, sillä jos vedän miekkani huotrasta, kierivät teidän päänne palloina pitkin tietä.
Riennättäen kulki hän eteenpäin pitkin kapeata käytävää, kääntyen kaupungin alaosaan, missä tulipalo varmaankin oli hiljattain raivonnut, sillä rakennusten seinämät törröttivät raunioina. Se oli musta kenttä, jolla hiiltyneet hirret retkottivat sikin sokin, ja siellä täällä oli suurempi ruhka, jota sade oli virutellut, sekottaen hävityksen kauhistukseksi riepuja, lasipalasia, tuhkaa, maata, kattotiiliä ja sulanutta rautaa. Tuuli otti kevyen tuhkan syliinsä ja kantoi sitä kaupunkia kohden…
Laszlon vieressä juoksentelevan valkean koiran häntä muuttui mustaksi, aivankuin se olisi ollut maalattu. Välistä se hankasi kylkensä mustankirjavaksi maassa viruviin hirsiin. Varmastikin se tahtoi muuttua kilin näköiseksi, muistuttaakseen paremmin vaakunakilvessä olevaa kuvaansa.
Ei mikään ole surullisempaa kuin tuollainen hävitetty katu. Sadat merkit osottavat, että täällä vähän aikaa sitten oli miellyttäviä koteja. Tuolla on pirstoutunut ovenpuolikas, tällä murskautunut kehto. Pienessä puutarhassa, jonka ruoho on kärventynyt, on suurten, tuuhealatvaisten puitten siimeessä pehmeä ruohopenkki. Miten herttainen pieni lehtimaja siinä oli ollutkaan! Mustan tuhkan lähelle oli luumupuu vielä jäänyt pystyyn. Hedelmiäkin riippui oksilla, vaikka ne olivat kuumuudesta kutistuneet.
László huomasi luumupuun. Sehän on todellinen aarre, ajatteli hän ja ryhtyi pureskelemaan luumuja. Tosin ne eivät maistuneet kovin hyviltä, sillä missäpä vielä siihen aikaan vuodesta oli kypsiä luumuja, mutta nälkäinen vatsa ei viisastele.
Tällävälin juoksenteli koira sinne tänne ja nuuski ja raaputteli maata, aivankuin olisi luita etsinyt. Yht'äkkiä se hypähti pystyyn ja alkoi vingahdella, juosten isäntänsä luo ja jälleen takasin samalle paikalle.
— Kutsutko minua, kelpo koirani? Sinnekö kutsut? Mitä löysit? Luunko? No heti minä tulen, annahan kun vielä syön hiukan. Tulen, tulen, no älä nyt nyiskele minua. Kyllä me sitten yhdessä etsimme itsellemme yösijaa!
Hän meni sinne, mutta untako hän näki, vai harhakuvanko, sillä siellä istui koira takajaloillaan niinkuin kyyröttävä ihminen ja piteli maasta etujaloillaan kaivamaansa kattilaa kiinni, aivankuin olisi mustasukkaisena vartioinut sitä.
Tuhannenyhden yön kaikki tarinat ovat varmasti tosia, jos oli totta se mitä hän silmillään näki, vaikka hän pyyhkäsikin niitä kerran, kahdesti.
Pata oli täpötäynnä kultarahoja ja kalleuksia; solet, sormukset, korvarenkaat, timantit, helmet ja smaragdit välkkyivät siellä sokaisevassa loistossaan. Ei koskaan ole nähty niin paljon aarteita yhdessä kasassa.
Hän huudahti riemusta, sitten katseli hän vavisten ympärilleen, näkisikö häntä joku.
Ei ainoakaan ihminen kuljeskellut tulipalon hävittämässä kaupunginosassa raunioiden lomassa. Pimeys verhosi kaiken samanväriseksi, puut sulautuivat yhteen ja ainoastaan tasangolla heijastui vaaleampana hiljaisesti vierivä Marosvirta. Mutta korkealla taivaalla syttyi kalpea lamppu, joka tällä kertaa tuntui aivan siltä kuin olisi se ollut Aladinin lamppu.
László kumartui padan ylitse ja aikoi poimia sen sisällyksen, mutta ei voinut, sillä hän ei saattanut liikahtaakaan kuormansa alla, eikä ollut hänellä sellaista laukkuakaan, johon olisi voinut sälyttää kaiken. Kun hän siinä kahmaloi aarteita, kihoilivat kylmät hikipisarat hänen otsalleen ja hän olisi toivonut, ettei niitä olisi ollut niin paljon. Hän pelästyi omaa onneaan. Mitä hän nyt tekisi, mistä hän alkaisi? Kylmät väreet karmivat hänen selkäpiitään ja hänestä tuntui, kuin ei hän voisi liikahtaa paikaltaan, sillä siihen hän lyyhistyisi ja kuolisi.
Hän solahutti toiset puolet aarteita pataan, mutta otti takaisin kahmalollisen ja vielä toisen ja kolmannenkin. Ei, ei hän voisi jättää tänne tuota suurta kultaista rintasolkea, eikä tätä topaasiakaan.
Jälleen hän huomasi, että kattila oli tyhjentynyt. Hänen täytyi uudestaan kaataa sinne liiat. Mutta vaikeata oli niistä erota. Muutamassa tuokiossa oli hänestä tullut nabob[21] ja sittenkin oli hän saita. Rahan mukana saa ihminen rahanhimon.
Miten helposti olikaan hän matkanvarrella usein jakanut kerjäläisten kanssa kellerinsä ja miten vaikeata oli hänen nyt luopua suunnattoman omaisuuden toisesta puolesta!
Mutta hänen täytyi sittenkin totella järkeään, sillä lakissaan hän ei olisi voinut kantaa aarteita, jotka eivät edes olleet hänen, sillä olihan hän vaan yksinkertaisesti löytänyt ne.
Saattoihan hyvin olla niinkin, että se, joka ne oli kaivanut sinne, oli aikoja sitten kadonnut elävien ilmoilta, mutta vastakohtakin saattoi olla mahdollinen.
László tarkasteli kultarahoja kuunpaisteessa. Ne olivat kaikki Leopoldin aikana lyötyjä, eivätkä siis voineet olla kauan maassa maanneita!
Senvuoksi hän jätti kattilaan toiset puolet aarteita, asetti sen takasin paikalleen niinkuin se oli ollutkin peitti sen mullalla ja tasotti maan, sirottaen jäljilleen tuhkaa. Mutta viereen survasi hän seipään, löytääkseen paikan palatessaan.
Kiihtyneenä lähti hän pois uskoen, että hänen kuumeinen rauhattomuutensa katoaa niinpian kuin hän jättäisi taakseen rauniot. Mutta rauhattomuus seurasi häntä niiden ulkopuolellekin. Se ratsasti hänen kultakolikoillaan.
Kiihtymys uuvutti häntä niin voimakkaasti, että hän tuskin jaksoi liikkua paikoiltaan. Hän istahti kivelle matalan talon edustalle ja nojasi hervahtaneen päänsä koiransa selkää vastaan.
— Oma koirani, sinä teit minusta herran! Sinä olet minun hyvä kohtaloni!
Hän silitteli ja hyväili koiraansa, joka katseli häntä viisailla ja surullisilla silmillä, aivan kuin olisi säälinyt.
— Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni! — kajahti samalla hetkellä huuto hiljaiselta kadulta ja juoksevien jalkojen töminä kuului lähenevän.
Lászlón sydän oli pysähtyä, hän ponnahti pelästyneenä pystyyn ja ajatteli, että häntä ajettiin takaa, ja niin lähti hän suin päin juoksemaan kaupunkia kohden.
Mutta yht'äkkiä pysäytti hänet kaikkein mahtavin este: häntä vastaan tuntui voimakas paistin tuoksu. Hän oli joutunut kapakan edustalle, jonka avatusta ovesta hänen sieramiinsa levisi keittiön ihanat tuoksut.
László ryntäsi sinne henkitoreissaan.
Pelästyksissään ei hän edes huomannut, että kadulla hilpeä melu ja kaikuvat huudot etenivät toiseen suuntaan. Eivät kutkaan aikoneetkaan vangita ketään, ajoivat vaan muuten takaa hallitsijan ilkiteonhaluisia hovipoikia.
»Kultaisessa karhussa», Gyulafehérvárin kuuluisassa kapakassa herätti suurta huomiota uusi vieras, joka syöksyi sisään aivankuin takaa-ajettuna.
Vieraat, muutamat aatelismiehet, jotka hilpeään keskusteluun syventyneenä nauttivat illastaan, jättivät puhelunsa kesken ja kapakoitsija Gergely Nagy painoi nopeasti päähänsä karitsannahkaisen lakkinsa, joka hänelle merikitsi samaa, kuin että hänkin nyt tahtoi käydä herrasta.
— No mikä nyt? — sanoi hän murahtaen.
— Tahdon syödä — läähätti vieras.
— Minä luulin, että aiotte lyödä päänne seinään. Ja sitäpaitsi, herraseni, on kelpo ihmisillä huoneeseen tullessaan tapana hiukan heilauttaa lakkiaan.
Pöytäseurueesta sanoi joku välinpitämättömästi:
— Teidän taskunne on repeytynyt, arvon herra, sieltä näkyy putoilevan jotain rihkamaa.
László kumartui pelästyneenä katsomaan ja näki, miten timantit ja smaragdit tippuivat pitkin lattiaa.
Ilmeisesti hänen taskunsa paljosta kuormituksesta pullistuneena oli repeytynyt juostessa.
Rohkeasti hän saattoi poimia ne muuten, sillä kukaan ei kiinnittänyt huomiotaan häneen, ei edes Gergely Nagykaan, jolta hän neljästi sai aristellen kysyä, olisiko ruokaa saatavissa.
— On senverran kuin toitte mukananne — vastasi isäntä härnäävän hidastelevasti.
— Jos olisin tuonut, en pyytäisi,
— Mutta tälläkertaa en minä voi antaa mitään.
László veti taskustaan kultarahan ja pyöritteli sitä sormissaan.
— Turhaan te houkuttelette tuolla keltaisella kolikolla — murahti Gergely isäntä. Ruokaa ei tänään saisi Herkopaterkaan, sillä me olemme keittäneet ainoastaan herroille metsämiehille heidän omista saaliistaan. Kuka te muuten olette?
— Minä olen aatelismies László Fáradi Veres.
— Aha! huudahti Gergely, te olette sama isänpoika, jonka hallitsija tänään teki kerjäläisestä aateliseksi, Näenpä, että hänen korkeutensa on kultakolikoltakin antanut. Tietysti hänellä on niitä runsaasti, lisäsi hän katkeran ivallisesti, — ja jos loppuu, antaa valtakunta lisää.
Herrat metsästäjätkin olivat jo kuulleet, mitä linnassa oli tänään tapahtunut; kaikenlaiset juorut kulkevat juoksujalkaa, ennen kaikkea tietysti myöskin hovijuorut! Äkkiä olivat he tehneet tuttavuutta ja paiskanneet kättä tulijalle.
— Miksi et heti sanonut, kuomaseni, että aatelisverta on sinunkin suonissasi? Sillä ei se mitään tee, että koirannahkasi on vielä hyvinkin tuore.
— Ja viinille tuoksuva — pisti lomaan toinen herroista.
— Se osottaa vaan sitä, että sinä olet sankari, mutta me vaan jälkeläisiä. Senvuoksi, jos suvaitset, niin istu pöytään, kunnon toverimme, ja syö ja juo meidän kanssamme.
Hänet istutettiin pöydän päähän ja hänen eteensä työnsivät kaikki kilvan ruokia ja juomia, niinkuin on tapana silloin kun jotakin vierasta erikoisesti tahdotaan kunnioittaa.
— Minun nimeni on Farkas Naláczy, — esitteli ruskea, kähäräviiksinen nuori mies, — tämä on István Veér, tuo on Gábor Petky ja tuo taasen Miklós Kovasóczy. Nyt sinä jo tunnet meidät. Kaikki me olemme iloisia veitikoita. Olimme hiukan metsästelemässä ja annoimme Gergely isännän paistaa riistamme. Ruoka on siis ilmainen, mutta viinin maksaa se, jolla on vähiten rahaa, sillä sellainen on meidän tapamme ollut. Toivon, ettei sinulla ole mitään tätä vastaan.
László pudisti hymyillen päätään ilmaisten sillä, ettei hänellä suinkaan ollut mitään sellaista ehdotusta vastaan.
— Hävytön vekkuli — sanoi Petky hiljaa Kovasóczylle — sillä ellei hän olisi sitä, ei hän olisi ehtoa hyväksynyt.
Sillävälin kun hän söi ja joi vatsansa täyteen, jatkoivat nuoret herrat keskeytynyttä pakinoimistaan; metsästysseikkailuja he kertoivat toisilleen, tehden kärpäsestä härkäsen ja valehdellen vimmatusti. Onneksi parooni Münkhausenille, ettei häntä vielä siihen aikaan ollut olemassa, sillä hän olisi saanut hävetä heidän rinnallaan. István Veérille oli kerran sattunut, että suunnaton haukka oli istahtanut hänen pyssynsä piipulle ja hänen oli täytynyt ensiksi hätyyttää se pois siitä, jotta olisi mukavasti voinut ampua sen. Vielä ihmeellisempi oli Miklós Kovasóczyn elämys, sillä hänen eteensä oli koira ajanut jäniksen, joka, sensijaan että olisi juossut pakoon, istahtikin uhkarohkeasti takajaloilleen juuri kun hän ojensi pyssynsä tähdätäkseen. Se oli oikaissut solakan vartensa niinkuin apina ja uhannut häntä oikealla etukäpälällään. Kovasóczy oli silloin heti pelästyneenä heittänyt luotaan murha-aseen.
Laszlo nauroi makeasti uhkailevan jäniksen jutulle.
— Minä en salli kenenkään nauraa itselleni pilkallisesti, — huudahti
Kovasóczy vihastuen ja paiskasi voimalla edessään olevan kannun
seinään, niin että porsliinin sirpaleet sinkoilivat ympäri huonetta. —
Minä vaadin hyvitystä.
Toverukset hypähtivät kaikki pystyyn hiljentämään hänen kuohuntaansa.
— Älä nyt, rauhotu jo! sinun niskasihan on ihan paisunut ja sinä olet aivan punainen. Eihän toki kukaan ole loukannut sinua.
— Vai ei! Näen selvästi herra Veresin kasvoista ja silmistä ettei hän usko mitä kerroin. Mutta joka ei sanojani usko, hänet vaadin mittelemään miekkoja kanssani.
László änkytti hämmästyneenä:
— Minustako on kysymys?
— Niin, juuri sinusta — vastasi Naláczy — nyt sinun täytyy sanoa kautta aateliskunniasi, uskotko jänisjuttuun vai etkö, sillä siitä puristaa kenkä.
Hän huomasi, että häntä aiottiin hypitellä ja tehdä naurunalaiseksi ja sentähden hän vastasi vältellen:
— Jos te uskotte, miksi en minäkin silloin uskoisi?
— Se on pelkurikin — kuiskasi Kovasóczy Petkylle, joka ainoastaan senvuoksi oli kurillaan nostanut jupakan, että saisi uudelta kannalta oppia tuntemaan uuden aatelismiehen.
— Nähtävästi myöskin tyhmä, — huomautti Gábor Petky — Minäpä koettelen häntä siltä kannalta.
Sitten sanoi hän ääneensä:
— No sittenhän on rauha solmittu, sillä László Veres myöntää uskovansa jänisjuttuun. Ojentakaa siis kättä toisillenne. Mutta kerro sinä nyt joku metsästysjuttu, uusi toverimme.
— En minä ole koskaan metsästänyt.
— Mitä se tekee sellaiselle miehelle kuin sinä olet. Ethän sinä ole toisessakaan maailmassa käynyt ja kuitenkin tiesit kertoa hallitsijalle, mitä siellä on ja mitä ei.
— Ja sitäpaitsi, ellei sinulle ole sattunut metsästysseikkailua, niin ainakin jotain muuta. Ainahan ihmiselle jotain tapahtuu elämän varrella.
— No olkoon menneeksi — sanoi László Veres — minäpä kerron siitä, miten kerran tapasin karhun.
— Kuulkaamme, kuulkaamme, mutta ryypätään hiukan välillä!
He kilistelivät maljojaan ja László alkoi kaikkien seuratessa tarkkaavaisina:
Tullessani Kiralyhagyon yli Erdélyin, oleskelin siellä melkein kokonaisen vuoden miilunpolttajien parissa suurissa metsissä. Kerran kuljeskellessani siellä, kuulin kovaa ryskettä ja puiden tiheiden lehvien lomasta näin säihkyvän silmäparin tuijottavan itseäni. Pelästyin armottomasti, sillä siellä oli karhu. Minut valtasi kuoleman kauhistus, sillä, puhumattakaan pyssystä, ei minulla ollut mukanani edes linkkuveistäkään. Seisoin ahon keskellä, ja sensijaan että se olisi painunut kauemmaksi viteikköön, tulikin se suoraan minua kohden. Ensimältään olin niin pökerryksissä, ettei mikään juolahtanutkaan mieleeni, vaan lähdin suin päin juoksemaan pakoon. Onneksi oli siellä vähän matkan päässä leveä rotko ja joskus oli myrsky kaatanut suuren puun, jota myöten saattoi päästä syvän kuilun yli. — Minä olen pelastettu! — huudahdin. Minunhan ei tarvinnut muuta kuin kiivetä puuta pitkin toiselle partaalle ja syöstä puu rotkoon, silloinhan ei karhu voisikaan saavuttaa minua. Niin kävikin, otus syöksyi jälkeeni, mutta neuvottomana sen täytyi pysähtyä kuilun partaalle irvistämään hampaitaan. Kun olin päässyt rotkon yli uskoin jo pelastuneeni, mutta samassa näinkin kauhukseni, että siellä oli minua vastassa toinen karhu. Ajatelkaa, herrani, minkälaisessa asemassa olin.
— No ja mitä sitten tapahtui? — kysyivät he ja kuuntelivat henkeään pidättäen.
— Minä uskoin sieluni Jumalan huomaan…
— Mutta mitä karhut tekivät?
— Mitäpä ne olisivat tehneet? Tarttuivat minuun kiinni kynsin, hampain ja söivät suuhunsa!
Ah? Oh! sellaista vastausta he eivät olleet odottaneet. Gábor Petky hypähti ensimäisenä tuoliltaan.
— Totisesti — huudahti hän heittäytyen Lászlón kaulaan — sinähän olet verraton poika, joka mainiosti osasit vetää meitä nenästä. Siitä me saimme kun pilkkasimme sinua! Sinä voitit meidät, veikko, me tunnustamme sen. Kovasóczy aikoi koetella rohkeuttasi ja minä älyäsi. No nyt sinä olet yhdellä lyönnillä iskenyt kaksi kärpästä. Sinulla oli rohkeutta tehdä meidät naurettaviksi ja annoit älysikin loistaa samalla kertaa.
He paiskasivat vuorotellen kättä Laszlolle ja tämän jälkeen sai seurustelu aivan toisen äänilajin. László tunsi herättäneensä kunnioitusta ja että tästä suuresta ystävyydestä oli vain toinenpuoli enää pilantekoa.
He jatkoivat ilotteluaan sivu puoliyön, kunnes István Veér vihdoin sanoi:
— Onpa jo aika vähitellen lähteä; maksetaan pois ja juodaan vielä
Pyhän-Jánoksen uhrimalja.
Kovasóczy kuiskasi juuri Petkylle, että eiköhän olisi viisainta jättää Veres parka jo rauhaan ja antaa hänen maksaa juomat, kun itse Veres ehdotti:
— Tosiaankin, minäkin olen jo hyvin uninen ja tuskin jaksan odottaa maatapanon hetkeä. Saammepahan kuitenkin ensin nähdä kuka maksaa, sitten erkanemme.
Saammepa nähdä kuka maksaa?… Se sana pisti Kovasóczya. Hän ei siis ollut varma siitä, kenen oli maksettava? No, saadaanpahan nähdä!
— Isäntä hoi, maksetaan! Hei, pojat, paljonko teillä on rahaa? Kellä on vähiten?
Hän veti itse taskustaan kukkaron ja helisteli sitä käsissään:
— Tässä on satakaksikymmentä kultakolikkoa.
— Minullakin on ainakin sata — sanoi Petky ja levitteli pöydälle taskunsa sisällyksen.
László Veres huomautti hymyillen:
— No silloin minä jo huomaan, etten minä ainakaan joudu maksamaan.
— Miten niin? huudahtivat toiset kummastellen. Mistä sinä sen huomaat?
— Mistäkö? Siitä tietysti, että minulla on paljoa enemmän rahaa!
Ja hän tyhjensi takkinsa yhdestä taskusta kultarahat ja kalleudet, niin että ne häikäisivät toisten tuijottavat silmät.
— Siinähän on äärettömästi rahaa — kummasteli István Veér.
Veikot muuttuivat aivan suolapatsaaksi, kun Farkas Naláczy lopulta sanoi:
— Tunnusta pois, että sinä vedit nenästä tänään hallitsijaa.
— Millä niin?
— Sillä repaleisella puvullasi.
Kun he menivät ulos kapakanovesta, sanoi hän tovereilleen:
— Kuka teistä antaa minulle yösijan?
Kaikki olivat halukkaita, ja László vastaanotti Petkyn tarjouksen.
— Mihin aikaan nouset? — kysyi Petky.
— Aikasin, sillä minä lähden täältä eteenpäin.
— Minne menet?
— Lähden etsimään veljeäni.
— Missä on sinun veljesi?
— En tiedä, mutta minun täytyy löytää hänet.
Aamulla heräsivät gyulafehérvárilaíset kummallisiin satuihin, joista toiset puolet olivat tosia.
Se puoli nimittäin, että ne, jotka nousivat aikasin, löysivät useita kultarahoja tieltä, jota pitkin László Veres oli juossut tasku repeytyneenä. Lapset löysivät pieniä kiiluvia kiviä, joista yht'äkkiä levisi huhu, että ne olivat idän helmiä ja kalliita kiviä. Hallitsijattarenkin korviin ehti tämä sanoma ja hän lähetti uteliaana hakemaan muutamia sellaisia kadulta löydettyjä kiviä: ne olivat kauneimpia smaragdeja ja helmiä. Kultarahojakin tiedusteli hallitsijatar, mutta niistä ei löytynyt enää muuta kuin huhu, sillä ken oli löytänyt, hän oli ne visusti kätkenyt. Gyulafehérvárin kultaseppä, Albert Szana, juoksi kadulta kadulle niinkuin hullu ja kyseli kaupungin kaikilta lapsilta: mistä löysitte ne aarteet? Hovissa ja Mihály Teleky herran kotona ei koko päivänä puhuttu muusta, kuin eilisestä ihmetapahtumasta, johon ei kukaan voinut antaa selvitystä, ennenkuin puolelta päivin, kun »Kultaisessa karhussa» laastiin kapakkatuvan lattia ja sieltä löydettiin useita oikeita helmiä. Kapakan emäntä vei ne juoksujalkaa linnaan, saadakseen tietää senkin, kenen taskusta ne olivat pudonneet.
— Muuan nuori mies huvitteli meillä viime yönä muutamien muitten herrojen kanssa, — kertoi hän. — Hänellä oli mukanaan valkoinen koira ja hänen taskunsa oli repeytynyt ja siitä putoili tämmöisiä. Mutta eipä se näkynyt niistä paljoa piittaavan, kokoili niitä noin vaan kahmalokaupalla.
No nyt jo oltiin jäljillä, mutta vielä oli saatava selville, kuka se nuori mies oli.
Niin pienessä kaupungissa kuin Gyulafehérvárissa ei se kauan voinut jäädä salaisuudeksi. Metsästysveikot kertoivat koko kaupungille eilisestä tapahtumasta ja siitä miten outo mies oli nukkunut Petkyn luona, jolta aikasin aamulla oli ostanut ratsun ja sillä kiidättänyt Kolozsvária kohden. Hänellä oli äärettömiä aarteita. Hänen taskussaankin oli noin vaan irtonaisena nyrkinkokoisia timantteja. Tämä tietysti ei ollut kukaan muu, kuin László Veres, vaeltava, likainen teini, jonka hallitsija eilen teki aatelismieheksi.
Tästä ei suinkaan ollut vaikeata arvata loppua.
Ei hän voinut olla vaelteleva teini. Se oli sula mahdottomuus! Mistä voisi teinillä olla niin paljon kalleuksia? Oliko hän ehken varastanut ne jostain? Mutta keltapa hän olisi ne varastanut? Keltä siis puuttuivat kalleudet sitten eilispäivän? Ja sitäpaitsi, olikohan kellään täällä niin paljon aarteita! Puolesta taskullisestaan olisi hän voinut ostaa seudun kaikkein rikkaimman miehen!
Sanoma kasvoi kasvamistaan, kunnes lopulta oltiin täysin selvillä siitä, että se ei mitenkään saattanut olla kukaan muu kuin valepukuun puettu kuninkaanpoika.
Mutta mitä hän silloin täältä etsi?
Hei, mitäpä tavallisesti valepukuiset kuninkaanpojat etsiskelevät?
Puolisoa.
Ja jos hän siis etsi puolisoa, niin ketäpä muuta hän olisikaan voinut tähyillä, kuin Mihály Teleky herran kaunista naimaikäistä tytärtä?
Telekyt panivat toimeen oikein perinpohjaisen tiedustelun, ja saivat selville, että hänen korkeutensa kuninkaanpoika oli juuri eilispäivänä pyrkinyt heille, mutta vartijat eivät olleei päästäneet.
Pahasti kävi Istók sedän, hänet lyötiin rautoihin ja kaikille suunnille lähetettiin vakoojia ottamaan selkoa kuninkaanpojasta.