X
Agnes Nesselroth.
László suuntasi kulkunsa Wieniä kohden, ajatellen, että hän sieltä löytäisi Pistan jostain hovin läheisyydestä. Sillä koska häntä oli onni seurannut, piti hän aivan ilmeisenä, että Pistakin oli päässyt tahtonsa perille.
Helppoa oli hänen matkustaa, sillä olihan hänellä paljon rahaa ja niin sai hän muitta mutkitta aina uudet hevoset vaihdetuksi vaunujensa eteen. Kaikkialla luultiin häntä mahtavaksi valtaherraksi.
Päästyään Kolozsváriin, sai hän kuulla, että keisari Leopold ennen pitkää tulisi Budapestiin. Hän olikin jo lähtenyt matkaan Wienistä. No sellainenhan oli kovin harvinaista Unkarissa. Siitämisin kun kuolema teki tilan Ludvig II:lle Csele purossa, oli Budan linna ollut tyhjänä ja molemmissa kaupungeissa kahden puolen Tonavaa oli vallinnut melkein liikkumaton hiljaisuus. Kansakin oli tuntenut itsensä orvoksi. Huonosti olikin sen käynyt: Wienissä oli aina sen isäpuoli.
Senvuoksi suuntasi László kulkunsa suoraan Pestiä kohden. Juuri silloin odotettiin keisarillisen hovin tuloa ja monenlaisilla juhlallisuuksilla valmistauduttiin keisaria vastaanottamaan. Kunniaportteja oli pystytetty pitkin tietä ja talot ja luostarit olivat lipuilla koristetut.
Siihen aikaan ei Pestissä, joka nyt on suuri ja loistava pääkaupunki, ollut sanottavia nähtävyyksiä.
Leopoldin hallitusaikana ei koko kaupungissa ollut muuta kuin nykyisen kaupungin keskus. Sitä ympäröivät muurit ja vankat varustukset, eikä sinne päässyt kuin kolmen portin kautta. Kaksikerroksiset rakennukset kuuluivat silloin kaupungin merkillisyyksiin. Katolilaisten pienenpuoleinen kirkko oli keskellä kaupunkia ja verrattomat poroporvarit elivät ja kuolivat siinä uskossa, että se oli maailman kaikkein kaunein rakennus.
Unkarilaiset eivät rakastaneet Leopoldia, ja joskin kaupunki valmistautui suurella komeudella vastaanottamaan häntä, ei siihen ollut kukaan muu syynä, kuin pormestari Tamás Nesselroth herra, joka hinnalla millä hyvänsä tahtoi panna koko kaupungin liikkeelle, itse ennen kaikkea hyötyäkseen menestyksestä.
Hän oli kunnianhimoinen, pahanilkinen ihminen, jota porvarit vihasivat, ja kun raatihuoneella neuvoteltiin niistä toimenpiteistä, joihin olisi ryhdyttävä keisarin vastaanottamiseksi niin että hän tuntisi itsensä yllätetyksi, että kansalla olisi siitä paljon iloa ja ettei se paljoa maksaisi, sanoi muuan rohkea unkarilainen porvari:
— Parhaiten saavutettaisiin nämä verrattomat vaikutukset, jos hänen armonsa herra pormestari ripustettaisiin Váczin porttikaareen, jonka alitse hänen keisarillinen korkeutensa saapuu kaupunkiin. Tällä me voittaisimme kaiken, sillä hänen keisarillinen korkeutensa olisi varmasti erittäin yllätetty, kansa iloitsisi siitä sanomattomasti, eikä se kalliiksikaan kävisi.
Kaikki purskahtivat valtavaan nauruun. Nesselroth herra punastui ja raivostuneena hän syöksyi neuvoshuoneesta. Mutta mitä mahtoi porvaritoverien pilkka ja ylenkatse sille, joka oli kääntänyt silmänsä valtaa ja mahtia kohden? Sellainen ei tunne eikä kuule muuta, hänen hermojaan ikuisesti kutittaa mieluisesti sen kuviteltu valo, ja niin toimeenpani Nesselroth herra hänen majesteetilleen niin loistavat vastaanottajaiset, etteivät molemmat kaupungit olleet nähneet sen vertaista sitten Mátyás kuninkaan tuloa Budaan. Ellei sellaisesta heruisi suosionosotuksia ja kunniamerkkejä, silloin ei kannattaisi maailmassa elääkään.
Varmaankin olisi hän onnistunut ja hänen majesteettinsa olisi merkinnyt Nesselrothin nimen pieneen muistikirjaansa, sillä hän oli erittäin tyytyväinen kaikkeen — mutta kohtalo teki sen mahdottomaksi (sekin jo työskenteli vallankumouksen hyväksi), eikä sallinut Nesselrothin hartaan toivomuksen toteutua, vaan muutti suurimman suopeuden suurimmaksi vastenmielisyydeksi.
Onko sellainen mahdollista? On, sillä itse Nesselroth herra oli kohtalon välikappaleena. Tapahtui näet, että juuri ennen kuin hän ojensi hänen majesteetilleen virastojen tervehdysadressin, ojensi koristeluiden ylin valvoja laskun kunniaporteista ja kaikenlaisista koristuksista pormestarille, joka hajamielisyydessään unohti tuon onnettoman paperin adressin paperien joukkoon. Tietysti tapahtui se aivan hänen tietämättään, sillä vasta muutaman viikon kuluttua pääsi hän selville hirveästä erehdyksestä, kun hän — odotellessaan juuri suosionosotusta — saikin kaksituhatta flormia hovimestarin virastosta sillä huomautuksella, että hänen majesteettinsa tällä kertaa oli halukas armossaan maksamaan hänelle ojennetun laskun, mutta lausui samalla määräyksenä, että kun hän ensi kerralla tulee Pestiin, älköön hänelle valmistettako mitään juhlallisuuksia.
Mutta nämä ovat kaikki sivuasioita kertomuksessamme. Sitävastoin tapaamme täältä erään, joka meille muuttuu erittäin tärkeäksi tekijäksi, ja se on neiti Nesselroth, pormestarin tytär, joka on arvokkaampi kuin kaikki maailman armonosotukset.
Agnes Nesselroth oli kaikkein huomattavin neitsyt siihen aikaan Pestissä: varreltaan, kasvoiltaan ja hyveiltään. Hänen sinisistä silmistään kuvastui sula hyvyys ja kaikissa hänen liikkeissään ilmeni miellyttävä ja sopusointuinen sulous. Mutta vaikka hän olisi ollut kymmentä vertaa kauniimpi, vaikenisi tämä kertomus hänen kohdallaan, ellei hän aivan sattumalta olisi istunut katselemassa loistavaa kulkuetta juuri sillä katsojalavalla joka suuren väkijoukon paineesta luhistui kokoon, niin että sillä olijat suinpäin sortuivat kiviselle kadulle.
Agneksen olisi käynyt aivan samalla tavoin, ellei häntä sattumalta olisi saanut kiinni muuan kaunis aatelinen herrasmies, joka koppasi säikähtäneen tytön syliinsä juuri hänen pudotessaan. Agnes ehti kuulla lautojen rysähdyksen ja näki koko korokkeen sortuvan kokoon, hän kirkasi samassa ja kadotti tajuntansa. Senjälkeen ei hän tiennyt, mitä hänelle tapahtui.
Hän jäi hervotonna ritarin käsivarsille, eikä avannut kauniita silmiään, vaikka kansajoukko pauhaten huusi: »jo tulee! jo tulee!» Siellä missä keisari kulki, kajahti maata järisyttävä »vivat». Neljänsadan rakuunahevosen jalkojen töminä kopisi pitkin kivikatuja, mutta tytön silmät pysyivät yhä suljettuina.
Ritari levitti maahan viittansa, laskeakseen kauniin taakkansa sille. Mutta ankarassa tungoksessa olisivat ihmiset polkeneet tytön kuoliaaksi, niin että hänen jälleen täytyi nostaa hänet käsivarsilleen ja viedä naapuritaloon, jossa asui köyhä räätäli neljän tyttärensä kanssa.
János Babó oli tunnettu suurena kansanpuhujana ja hän vihasi intohimoisesti kaikkea valtaa. Senpä vuoksi soveltuikin hänen mielenlaatunsa verrattomasti jaloon räätälinammattiin. Onneksi sepitteli hän runoja kotonaan sensijaan, että olisi mennyt katselemaan keisarin kaupunkiin tuloa. Oli hän mielestään nähnyt merkillisempiäkin ihmisiä. Ei edes tyttäriään hän päästänyt kadulle.
Hyvä olikin, ottivathan ainakin heti hoidettavakseen Agneksen. He virvottelivat hänen ohimoitaan, pakottivat hänet vähitellen palaamaan tajuihinsa ja niin avasi hän vihdoin kauniit, puhuvat silmänsä.
— Missä minä olen? — kysyi hän väsyneesti.
— Täällä olette hyvien ihmisten parissa, — vastasi nuorukainen, joka väsyneenä ja kiihtyneenä odotti hänen tuntoihin palaamistaan; — älkää pelästykö, ei teille ole tapahtunut mitään pahaa.
— Miten olen minä joutunut tänne? — sammalsi hän hämmentyneenä, antaen katseensa kiitää yli oudon huoneen.
— Teidän istuimenne sortui, neiti, ja minä olin sattumalta juuri siinä ja tartuin teihin kiinni. Siinä kaikki.
— Voi Jumalani, minun tätini! Voi, nyt minä jo muistan. Miten on tätini käynyt?
— En tiedä — vastasi ritari hyväntahtoisesti — minä vaan ajattelen, että ellei hän nyt aivan kylkiluutaan murskannut, niin loukkasi hän ainakin nenänsä, sillä te istuitte hyvin korkealla.
Tyttönen (sillä hän oli todellakin vielä aivan aukenematon ruusunnuppu) purskahti itkuun ja vaikeroi katkerasti: »Voi rakas kiltti Franczka täti kulta!»
— Iloitkaa toki ainakin neiti — sanoi yksi räätälin tyttäristä, joka oli Agnesta vaalimassa, — että itse pelastuitte.
Silloin Agnes, aivankuin Franczka täti olisi muistuttanut hänelle laiminlyödystä velvollisuudesta, yht'äkkiä rohkasi mielensä ja ojensi viehättävästi kätensä pelastajalleen.
— Antakaa anteeksi, että minä niiden huolien tähden jotka tätini epävarma kohtalo aiheuttaa, unohdan teidät. Minä kiitän teitä siitä, mitä hyväkseni teitte, enkä itse koskaan unohda sitä, yhtävähän kuin isänikään, joka tämän kautta jää teille kiitollisuudenvelkaan. Oi kunpa olisitte pelastanut tätinikin samalla!
— Minä näin ainoastaan teidät, neitini!
— Ja kuitenkin istui hän aivan vierelläni — vastasi Agnes lapsellisesti.
— Olihan teitä siellä montakin istumassa, mutta minun täytyy tunnustaa kulkeneeni siellä niinkuin vaeltaja kedolla, joka tulpanin nähdessään unohtaa miljoonat muut yrtit ja tavottelee ainoastaan tulpania.
Vasta nyt katsoi Agnes ensi kerran puhujaa ja hän punastui korviaan myöten, painaen silmänsä kainosti umpeen. Se oli epäämätön merkki siitä, että hänestä tuntui nuorukainen aivan liian hienolta, puhuakseen jotain sellaista. Vanhempi herrasmies saattaa sellaista sanoa ritarillisena kohteliaisuutena, mutta jos nuori ja hieno aatelismies sen sanoo, on se vallatonta hakkailua. Agnes Nesselrothille ei sellaisia uskaliaisuuksia saa sanoa — noin yht'äkkiä!
Hän heitti ritariimme kylmän silmäyksen.
— Voitteko huonommin? — kysyi hän huolestuneena.
— Kiitos, päinvastoin tunnen kokonaan toipuneeni, niin että jo voin ajatella kotiinlähtöä.
— Minä saatan teitä, neiti.
— Ei ole tarpeellista, — sanoi hän kylmästi ja luotaantyöntävästi, mutta katui heti ja lisäsi lempeästi: — antaisin aihetta panettelulle, herrani.
Hän nousi seisomaan ja rakastettavasti kiitettyään talonväkeä ystävyydestä hän kevyesti ja iloisena poistui nuorukaisen kanssa yhdessä, joka jätti kultarahan lahjaksi hoidosta räätälin pöydälle.
— Jumalani! Minun puolestaniko te sen annatte! — sammalsi tyttö. — Mutta miten minä nyt annan sen teille takasin? Sillä minulla ei ole lainkaan rahaa, herrani!
— No välipä sillä, — naurahti hyvänsuopa aatelismies. — Antakaa siis velkakirja siitä. Teemmekö niin?
— Kyllä, kyllä, minun isäni maksaa sen teille takasin, mutta hän ei ole tällä haavaa kotona ja minä olen hyvin epätietoinen… Odottakaahan hiukan!…
Hymyillen hän juoksi takasin räätälin huoneeseen.
— Unohditte varmaan jotain? — kysyi nuorukainen, joka odotti pihalla saadakseen sanoa jäähyväiset.
— Minä olen Agnes Nesselroth, pormestarin tytär; minä kirjotin nimeni tälle valkealle paperille. Jos tahdotte, niin merkitkää sekin, paljonko olen teille velkaa ja lähettäkää se meille, jotta voisin lunastaa sen. Minä pidän sitä velkakirjanani!
— Hyvä on, neitini. Minä vastaanotan tämän paperin muistoksi teistä.
Vaikka minä ilman sitäkin muistan tämän puolituntisen elämänikäni.
— Ei, ei, teidän täytyy lähettää se takasin. Mutta mikä on teidän nimenne, että minäkin voisin painaa sen mieleeni? — kysyi hän sitten hiukan kainosti.
— Laszlo Färadi Veres.
Portilla he erosivat, Agnes meni vasemmalle, sillä Nesselrothit asuivat siellä jossain Turkin keisarin tyttären palatsin vieressä, mutta László sekaantui lainehtivan ihmisvirran keskelle. Olihan siellä liikkeellä koko valtakunta, ehken saisi hän tietää jotain veljestään tai ehkäpä hän löytäisikin hänet.
Oi, miten hänen mielikuvituksensa olikaan värittänyt loistavaksi tämän tapaamisen. Se oli ollut hänen ainoa unelmansa Gyulafehérvárista tänne asti sekä yöllä että päivällä. Joka yö oli hän unissaan kohdannut veljensä mitä kirjavimpien olosuhteitten vallitessa. Kerran oli hän löytänyt hänet tiepuolesta kerjäläisenä lyseon aitauksen alta, toisen kerran oli hän tullut vastaan kallisarvoisessa puvussa, istuen loistavissa vaunuissa, ja ajanut huomaamatta veljensä ohi, kunnes László oli huutanut »Pista», Pista!» — ja siihen herännyt. Hän näki hänet joskus taistelutantereella haavoitettuna makaavan henkitoreissa; eräänä yönä oli hän käyskennellyt hautuumaalla ja näki suurelle marmorilohkareelle kirjotetut sanat: »Tässä lepää Pista Veres», toisella kerralla taasen oli hän istunut professorin kateederissa Debreczenissä selittäen Ciceroa. Sanalla sanoen: hän ajatteli veljeään niin lakkaamattomasti päivällä, että yön haltijattaret säännöllisesti toivat hänet hänen luokseen joko surullisessa tahi iloisessa asemassa, aina sen mukaan, kuin hänen oma kohtalonsa vaihteli.
Mutta päivien haltijattaret ovat hidasta väkeä. Ne kulkevat raskaissa kengissä! Ne eivät tuoneet Pistaa hänen näkyvilleen, eivätkä edes kuiskanneet hänen olinpaikkaansa. Ja kuitenkin, miten olikaan hän veljeään ikävöinyt: miten onnellinen hän olisi saadessaan sanoa hänelle: Minä olen aatelismies ja omaisuutta on minulla niin paljon, että voin sinutkin tehdä rikkaaksi. Meillä on rahaa runsaasti, Jumalan kiitos, ja ellei ole riittävästi, käyn minä hakemassa aarteeni toisen puolen. — Me ostamme itsellemme linnan ja suuren maatilan, jossa on metsää, peltomaata ja rikkaita niittyjä. Me ostamme Debreczenin markkinoilta neljä korskuvaa hevosta, valjastamme ne komeitten vaunujen eteen ja niin me ajamme Szegediin ja tuomme linnaamme Dobos tädin ja hänen miehensä nopeilla vaunuillamme. Se on meidän ensimäinen matkamme.
Oi, miten pamppaileekaan sydän ilosta, kun vanhukset astuskelevat siellä pitkin marmorisia auloja ja sanovat toisilleen: »Totisesti, verrattomia poikia ovat nämä meidän teinimme!» Mutta ei ole toinenkaan retkemme ikävämpi. Arvaatko, Pista, minne me sitten ajamme vaunuillamme? No onpa sinulla kova pää! Minnekä me muualle menisimme, senkin vintiö, kuin sievästi ja siivosti Debreczeniin, professori Szilágyi herran pihalle… jos sieltä vielä löytyy sinun kallis aarteesi, joka sinulle kerran antoi miekankannattimen. Mutta entä sitten, entä sitten? — kysyy Pista. No sitten on meillä vielä kolmaskin matka edessämme, mutta sitä et voi arvata, sillä sitä ei tiedä kukaan muu kuin minä, minne sen teemme.
Ja hän katseli ikävöiden poistuvaa Agnesta. Jopa olikin hän kadonnut rahvasjoukkoon, ei edes hänen hameensa lievettäkään näkynyt.
Hitaasti hän sekaantui väkijoukkoon, sillä hänen täytyi alinomaa pitää silmällä koiraansa, ettei se jäisi jälkeen, samalla kun hän mielessään rakenteli tuulentupia ja kuvitteli tulevaisuutensa ruusunpunaista satua. Sillä sellainenkin tuottaa ihmiselle suurta huvitusta.
Ehken olisi sittenkin parempi, jos Dobos tätiä ja hänen miestään olisi emäntänä linnan pihalla vastaanottamassa kaunis Magdalena Szilágyi. Tietysti, eihän keittiötä saa unohtaa, sillä kauniin rouvan keitokset olisivat jo valmiina odottamassa heitä rikkaasti katetulla pöydällä. Niin pitäisi ollakin! ja senvuoksi haettaisiin Magda kaikkein ensiksi. Kylmä on talo, vaikka se olisi linnakin, jos sieltä puuttuu emännän hymyily. Se antaa loistoa. Mutta jospa Agneskin olisi siellä. Kaunis Agnes Nesselroth! Jos hän sanoisi raikkaalla ystävällisellä äänellään »tervetuloa, Dobos täti» ja syleilisi ja suutelisi kunnon vanhuksia, joilla kyyneleet valuisivat pitkin ryppyisiä kasvoja. Niinpä niinkin, Agneksen me haemme kaikkein ensiksi!
Hän ajatteli Agnesta niin paljon, että vähitellen hän ei ainoastaan tullut ensimäiseksi linnaan, vaan melkein syrjäytti toiset sieltä kokonaan…
… Hovin kulkue oli silloin jo lopussa. Ihmiset lainehtivat edestakasin enää vaan kerran vielä laverrellakseen näkemistään, loistosta, keisarin ulkomuodosta, Nádasdyn vaahtosuisesta ratsusta, Eszterhäzyn viitasta[22] ja monista huvittavista kohtauksista kulkueen ohi ajaessa. Välistä tuli vielä joku hovin pikalähetti tahi rikkaasti puettu valtaherra, ja sekin kelpasi nähtäväksi paremman puutteessa.
László toivoi suuressa rahvasjoukossa tapaavansa jonkun debreczeniläisen tuttavansa, jolta ehken saisi kuulla jotain Pistasta, mutta suunnattomassa ihmisvilinässä ei hän nähnyt ainoitakaan tuttuja kasvoja. Lopuksi hän jo kokonaan luopui toivostaan, kun hän laivasillalla yhtäkkiä huudahti ilosta. Hän näki János Rozsomákin keskustelevan parin komeapukuisen herran kanssa. Itse oli hän puettu yksinkertaiseen mustaan arkipukuun.
Hänen sydämensä löi kovasti, hän tunki joukon läpi, puukkasi syrjään pari naista ja astui muutamien ihmisten liikavarpaille.
— Rozsomák herra, Rozsomák herra! — huudahti hän päästyään perille ja löi tuttavallisesti kelpo miestä olkapäälle.
Puhuteltu kääntyi ärähtäen taakseen ja katseli tulijaa kiireestä kantapäähän:
— Mitä se sellainen käytös merkitsee? Mitä tahdotte?
— Ettekö tunne minua, Rozsomák herra?
— Olettako kadottanut järkenne? — murahti toinen vihasesti. — En minä ole Rozsomák!
— Ettekö ole Rozsomák? — sanoi László epäilevästi kummastellen. — Mutta kuka te siis olette?
— Minä olen kreivi Miklós Bercsényi.[23]
Ei hänen nimensä vielä silloin ollut kuuluisa ja sydämiä sytyttävä. Päinvastoin tuntui se Lászlósta siltä, kuin olisi hän saanut ryöpyn kylmää vettä niskaansa. Surullisena poistui hän sieltä ja harhaili ilman päämäärää kaiken iltaa pitkin katuja.
Yöllä hän ei saanut unta silmiinsä. Valveillaan hän virui pehmeillä patjoillaan Budan puoleisessa »Griff»-nimisessä majatalossa, jonne hän oli asettunut.
Hän uneksi Agnesista ja eli kymmenesti yhä uudelleen ja uudelleen seikkailunsa hänen kanssaan pienimpiäkin yksityiskohtia myöten: sen, miten hän oli sylissään kantanut pyörtyneen tytön räätälin luo ja sen, miten miellyttävästi hänen korvissaan soi kaikki, mitä hän oli sanonut. Kädessään hän piteli valkeata paperiakin, jonka neito oli antanut. Miten hienolla tavalla olikaan hän tahtonut palkita hänet. Hän oli ajatellut itsekseen: »jos hän on köyhä, merkitköön tuohon nimeni yläpuolelle muutaman kultarahan, mutta jos lie rikas, säilyttäköön muistonaan.»
Mutta László ei tehnyt kumpaakaan. Tuskin malttoi hän odottaa aamua ja kärsimättömästi pyysi hän majatalon isännältä mustetta, täyttääkseen valkean paperin. Näin hän kirjotti »Agnes Nesselroth» nimen yläpuolelle:
»Minä allekirjottanut lupaan kuolemaani asti uskollisesti rakastaa
Laszlo Verestä.»
Hän sulki sen kuoreen, painoi punaisen sinetin sen päälle ja lähetti majatalon palvelijan viemään kirjettä Nesselrothille.
Kiihtyneenä odotti hän vastausta. Hänen päätänsä poltti, sydän löi pelonalaisesti ja hänen keuhkonsa kaipasivat raitista ilmaa. Hän lähti kävelemään linnaan päin ja jäi katselemaan kiirehtivää ja puuhailevaa hoviväkeä. Kun hän siellä kummeksien katseli tätä kaikkea ristikkoaidan takaa, näki hän pihalla kreivi Bercsényin, jonka kasvot eivät enää olleet yhtä äkäsen ja kylmän näköiset kuin eilen. Hän tuli Lászlóta kohden ja kysyi hyvänsuopeasti:
— Ettekö näe O-Budan puolelta ratsumiestä tulevan? Minun silmäni ovat hiukan heikot.
— En näe ketään. Ei ole tomupilven hattaraakaan tiellä, herra kreivi.
— Miksi sanotte minua kreiviksi?
— Eikö teidän ylhäisyytenne sanonut eilen, että olette kreivi
Bercsényi? — kysyi László loukkaantuneena.
— Minäkö? — vastasi hän reväyttäen silmänsä pyöreiksi. — Minä olen hovin ylivalvoja, János Rozsomák.
— No Jumalan kiitos, — huudahti László. — Vihdoinkin minä siis löysin teidät, rakas Rozsomák setä. Mitä, ettekö tunne minua?
— En herrani. Kuka te olette?
— Minä olen toinen niistä pojista, jotka tapasitte vuosia sitten metsästä… Ettekö muista, silloin kun söimme jäniksen.
— En minä ole siellä ollut koskaan, — vastasi Rozsomák vieraasti, mutta äänessä vilpitön suoruus.
— Veljeni Pistan te veitte mukananne Wieniin, — jatkoi László kuohuen.
— En minä ole vienyt ketään. Tässä mahtaa piillä jokin erehdys. Minäkin olen kuullut, että olen hyvin Bercsényi nimisen kreivin näköinen, — lisäsi hän hiukan ystävällisemmin, — mutta en koskaan ole tavannut sitä kreiviä.
— Se, joka vei minun veljeni mukanaan, oli tarkka jäljennös teistä ja sanoi nimekseen János Rozsomákin.
— Tuhat tulimmaista, ellei vaan lempo ole ottanut minun ruumistani ja nimeäni omikseen. Tai sitten olette te kadottanut järkenne, nuori mies! Mutta katsokaapa, joko ratsuri on näkyvissä?
Ratsuria ei vieläkään ollut silmän kantamalla ja mies katosi muristen linnaan, jättäen siihen Lászlón, jonka päätä huimasivat ristiriitaiset ajatukset.
— Mutta kuka oli siis se Rozsomák? Kaksi ihmistä vaiko yksi? Jos se on tämä, miksi hän siis kielsi tavanneensa veljeni, jos taas se toinen, miksi hän silloin väitti, ettei hän ollut Rozsomák?
Tämä tuntui hänestä aivan käsittämättömältä arvoitukselta, johon hän ei voinut löytää selitystä.
Ratsuri, jota Rozsomák oli odottanut, karahutti juuri samassa linnan pihalle, niin että vaahtoisen hevosen kavioista sinkoilivat säkeneet.
Hovipalvelijat piirittivät hänet heti, tarttuen hevosta suitsista kiinni:
— Laskeutukaa nopeasti ratsailta, älkääkä vaihtako pukuanne. Hänen majesteettinsa odottaa jo kärsimättömästi.
* * * * *
Puolen tunnin kuluttua ruvettiin hovissa säälimään tavaroita matkaa varten ja iltapäivällä levisi jo huhu, että vangittu Ferencz Rákóczy II oli paennut vankilastaan Wienistä ja pelastunut Puolan maalle.
Joka päivä oli lähetti tullut Wienistä keisarin jäljestä. Vanha keisari, aivan kuin aavistaen vaaraa, odotti joka hetki kiihtyneenä ja kärsimättömästi lähettejä.
Tänään saapunut toi huonon sanoman. Viimeinen Rákóczy on vapaudessa.
Kalpeina tulivat ja menivät ministerit ja hovin virkamiehet. Ajajat ruoskivat säälimättömästi hevosiaan ja lakeijat sälyttelivät matkalaukkuja vankkureille.
Porvariston keskuuteen levisi paljon merkitsevä sanoma, kaikenlaisista arveluista ja otaksumisista alinomaa kasvaen.
Ja tästä päivästä lähtien kokoontuivat ihmiset suurin joukoin Tonavan rannoille tähystelemään, eikö taivas punertaisi Puolan maan puolelta…
Jokainen uskoi lujasti, että se punertaisi.
Mutta Lászlóta ei sanoman lumousvoima saanut pyörteeseensä, sillä kun hän saapui majataloon, oli palvelija jo tuonut Agnes Nesselrothin vastauksen.
Hän oli kirjottanut ainoastaan neljä sanaa, mutta ne merkitsivät paljon.
Hän lähetti takasin velkakirjan samanlaisena ja hän oli kirjottanut hienoilla kirjaimilla:
»Olen nähnyt. — Pidän lupaukseni.»
Hän huudahti riemusta.
Mitäpä hän siitä välitti, että Rákóczy oli vapaana, koko hänen sydämensä täyttyi armaalla tunteella siitä, että hän itse oli vanki.
XI.
Kadonnut onni.
Niin kauan katselivat ihmiset punertavaa taivasta Puolan maan puolelta, että se tosiaankin vihdoin punersi. Aluksi vain vaaksanvertaisena raitana, mutta pian loimotti jo koko taivaankansi.
Aivan kuin olisivat ankarat urhot, uljaat kuruczit[25] kasvaneet itsestään maasta.
Silloin ei tarvinnut edes lähettää viestiä kiertämään, ainoastaan liput, joiden mykän kutsun kaikki kautta koko laajan valtakunnan ymmärsivät. Kun Rákóczy saapui Puolasta, oli hänellä sotajoukko valmiina, ja se oli kasvanut niinkuin laviini.
Mutta vanha kurucz-laulu kertoo sen paremmin kuin minä:
Rákóczy huusi Työmiesten vallihautaan. Häneen luottakoot Välkkyvin miekoin; Ja näin toitottakoot Vaskiset torvet:
»Rumpali, rumpali, Hovirumpalini, Nyt sanon sinulle, Niin älä iske kuin tähän asti: 'Jumala tiesi, miten käynee!' Vaan näin iske: hakkaa Päälle, päälle, päälle!
Niin iske, että maa järisee, Jo taivaskin kumahtaa vastaan; Niin että eläväiset kuulevat Ja nekin, jotka kuolleina Makaavat, huutaisivat: Päälle, päälle, päälle!»
Vallankumouksen innostus valtasi kaikkien kansankerrosten mielet ja
Rákóczyn liput etenivät voitokkaina kaikkialle.
Turhaan merkitsi löcseläisen kalenterin viisas tekijä päivien viereen yhtä monta S. S—t, kuin C. V. kirjaintakin (kuruczit olivat siinä hurskaassa uskossa, että kahdella S:llä merkityt päivät olivat keisarillisten aseille suosiollisia »Superat Soldat»,[26] jotavastoin kuruczit voittavat C. V. päivän merkissä, joka merkitsee, että »Curutz Vincit»[27]), sillä kuruczit voittivat useimmin ja pian oli Rákóczy koko Ylä-Unkarin herrana.
Siellä olivat ennen pitkää kaikki uljaat nuorukaiset, joko Rákóczyn lipun alla, tai keisarillisten riveissä; ainoastaan meidän sankarimme Laszlo Veres sieltä puuttui. Sillä satakertaa miellyttävämpää kuin sotaleirissä olo, on kuulla armaan tytön sormeilevan vienosti helisevän luutun kieliä. Ja miten olisikaan László Veres tenhoutunut Rákóczyn vaskitorven toitotuksesta, joka kaikille ilmansuunnille törähytteli »hakkaa päälle, päälle, päälle» -huutoansa, kun kaunis Agnes Nesselroth lakkaamatta lauloi luuttuansa sormeillen: »Älä lähde, armas, tänne jää.»
Olisipa se muutenkin ollut vaikeata, sillä koska hän hinnalla millä tahansa tahtoi voittaa Agneksen käden omakseen, ei hän tahtonut tehdä mitään sellaista, joka olisi saattanut hänet poikkiteloiseksi Nesselrothin tielle.
Ja Nesselroth herra oli viekas mies, joka ei kuolemakseenkaan olisi ilmaissut, kummallako puolella hän on; oikeammin sanoen ei hän olisi voinutkaan sanoa, sillä eipä hän ollut kummankaan puolella, — kukapa tietää mille puolelle onni kääntyy, ajatteli hän itsekseen, ja selkeääpä joskus sekin päivä, jolloin hänen todellinen varma vakaumuksensa tunnetaan!
Ja ettei hänen tarvitsisi käytöksellään eikä sanoillaan paljastaa, lukeutuiko hän keisarillisiin vaiko Rákóczyn puolelle, tekeytyi hän kuuroksi ja uskoi asioiden johdon neuvotteluissa vanhimmalle senaattorille. Itse hän vaan mutisi ja hieroskeli käsiään, kun häneltä kysyttiin jotain.
Mutta kysyipä sittenkin kerran László Veres, kun hänen omatuntonsa jo alkoi kovin häntä syyttää siitä, että hän tyhjin toimin joutelehti tänä suurena työaikana: »annatteko tyttärenne vai ettekö?»
Vanhus keksi verukkeita siksi kunnes hänkin kysyi: »miten kävisi, ellen antaisi?»
— Kävisi niin, — vastasi László Veres — että veisin väen väkisin.
— Siinä tapauksessa annan kernaammin suosiolla — sanoi hän pilkallisesti, — mutta hankkikaa itsellenne ensiksi tyttäreni vertainen arvo tai vastaava omaisuus. Minulle on yhdentekevää, kunhan vaan on jompikumpi.
— Toinen minulla jo on: omaisuus. Otan siis sanasta miestä.
— Omaisuus! Mitä te, nuori veljeni, sillä ymmärrätte? Sillä sata florinia on köyhälle suuri omaisuus. Enkä minä ole senvuoksi koonnut ainoalle tyttärelleni, että sitä kuka tahansa voisi hävittää. Sopikaamme siis siitä, mikä on omaisuus!
— Pian saatte nähdä — sanoi László ylimielisellä äänellä, ja koska hänen kalleutensa jo olivat paljon huvenneet (hän ei osannut käsitellä rahoja), päätti hän palata Gyulafehérváriin, tuodakseen sieltä toiset puolet aarteistaan. Sokaiskoot ne vanhan Nesselrothin.
Vaikka Nesselrothille olisi jo yllin kyllin riittänyt nekin, jotka
Lászlólla oli jäljellä.
Lászlóssa herätti uhmanhengen pormestarin puhetapa ja hän tahtoi iskeä takasin, niin että tuntuisi. Saakoonpa vaan tuo ahne poroporvari nähdä, mitä László Veres kutsuu omaisuudeksi ja revähtäköön hänellä silloin silmät ja suu auki kummastuksesta.
Hän lähti viipymättä matkalle Gyulafehérváriin, ottaen mukaansa uskollisen Drava koiransa, josta hän ei koskaan hetkeksikään luopunut. Hän nukkui sen kanssa alati samassa huoneessa, ja kun kaunis Agnes kerran jostain syystä potkasi kelpo elukkaa, pani hän sen niin pahakseen, että hän useana päivänä jäi tulematta armaansa luo.
Paitsi koiraansa, otti hän mukaansa ainoastaan palvelijansa Márton Bonczin, jonka hän oli pestannut Pestissä. Márton oli aika veitikka miehekseen, täynnä kaikenlaisia kujeita ja hassutuksia ja loppumattoman puheenhaluinen. Samalla oli hän kuitenkin tyhmän näköinen niinkuin lammas.
Saapuessaan eräänä päivänä aamupuolella Gyulafehérváriin, malttoi László tuskin odottaa hämärän tuloa, jolloin ihmiset vetäytyisivät huoneisiinsa. Hän lähetti renkinsä »Kultaiseen karhuun» ja itse asteli hän koirinensa sykkivin sydämin kohden palanutta kaupunginosaa. Sepä olisi koreata, ajatteli hän itsekseen ja kylmät väreet karmivat pitkin hänen selkäpiitään, jos sinne jo olisi ruvettu rakentamaan uusia asuntoja raunioiden tilalle.
Sitä ei sentään oltu tehty: ei ollut aika otollinen talojen rakentamiselle, kun eivät ihmiset muuta tehneet, kuin alinomaa vaan hävittelivät rakennuksia. Keisarilliset sytyttivät niitä palamaan kuruczien tieltä ja kuruczit keisarillisten tieltä.
Samanlainen oli musta aukea nyt kuin se oli ollut hänen lähtiessäänkin. Varmaankin on siellä vielä pystyssä merkkikin, jonka hän oli survaissut padan viereen. Äärimmilleen jännitettynä katseli hän ympärilleen. Merkkiä ei näkynyt. No, löytäisipä hän sen muutenkin. Mutta hänet valtasi sittenkin epävarmuus ja aivankuin pyytääkseen neuvoa, katsahti hän välittömästi Drava koiraansa.
Uskollinen hurtta murahti hiukan, mutta ei liikahtanut Vaikka olihan se edellisellä kerralla juoksennellut siellä ja kaivanut kattilan esille.
Mutta miksi vatkailen asiaa, kun lyhyestikin voin sanoi, että László ei löytänyt aarteen kätköpaikkaa. Vaikka olihan siellä kuivettunut luumupuukin ja siitä kymmenen, viidentoista askeleen päässä olisi aarteen pitänyt olla. Mutta jos se olikin tuo toinen luumupuu tuolla? Sanalla sanoen, hän kadotti sekä suuntansa että päänsä. Hän kaivoi vähän yhdestä paikasta ja hyökkäsi heti toisaalle niinkuin hullu, mutta kattilasta hän ei löytänyt pienintäkään jälkeä, eikä koirakaan häntä auttanut, katselipa vaan hänen touhuamistaan, siitä sen enempää välittämättä.
No huomenna minä kyllä löydän, mutisi hän vihdoin jo upo uupuneena, ja niin lähti hän nukkumaan »Kultaiseen karhuun».
— Vieläkö tunnette minut? — kysyi hän juomatuvassa piippuaan polttelevalta Gergely Nagylta, joka oli syventynyt hartaaseen keskusteluun Mártonin kanssa.
Töykeä kapakoitsija tunsi äänen ja vastoin totuttuja tapojaan otti hän lakin päästään:
— Oi teidän korkeutenne, tietysti tunnen.
No sitä ei hämmästynyt ainoastaan László Veres, vaan Mártonkin rävähytti silmänsä selkosen selälleen: (Mitä helkkaria, kenen renki minä olenkaan?)
— Taisittepa olla leikillisellä tuulella — keskeytti hänet László happamasti hymyillen, sillä hän ei ollut leikkiin taipuisa tällä kertaa — kun noin korotatte köyhän miehen.
Huolimatta syvästä alamaisuudentunteestaan, joka kuvastui hänen kasvoiltaan, alkoi isäntä vilkutella silmiään.
— Tiedämme minkä tiedämme, pyydän nöyrimmästi.
— Saako täällä yöksi sijaa, Gergely isäntä; minä olen aivan pakanallisen väsynyt.
— Vaikka ei koko Erdélyn maassa olisi muuta kuin yksi sänky täällä, niin senkin minä säälisin teille!
Kun he seuraavana päivänä nousivat pystyyn, lähti László tuorein voimin palopaikalle aarretta etsimään.
Häntä vastaan tuli ritari täplikkäällä ratsulla.
László hätkähti, kun ritari huusi hänelle.
— Sinäkö siellä olet, vanha veikko? — sanoi hän hiljentäen hevosensa kulkua.
László katsoi ylös, kasvot tuntuivat tutuilta, mutta hän ei päässyt perille siitä, missä hän oli ne ennen nähnyt.
— Etkö tunne? Minä olen Petky. Muistat kait meidän hilpeätä ilotteluamme »Kultaisessa karhussa»? Ja sitten aamulla sinä ostit minulta ratsun.
— Muistan.
— Vieläkö sinulla on Muczi hevonen?
— Missäpä se olisi siitämisin! Mistä tulet? — kysyi László.
— Kaukaa. Bercsényi herralta tuon kirjettä hallitsijalle. Ai tosiaankin, löysitkö sinä veljesi silloin?
— En löytänyt, — vastasi László häveten ja hän tunsi sydämessään piston siitä, ettei ollut edes sanottavasti hakenutkaan.
— No eipä paljon puuttune, etten ole häntä nähnyt, jos vaan hänen nimensä on Pista.
— Missä hän on? — huudahti László himokkaasti. Pista on hänen nimensä.
— Heti minä ajattelin sitä, sillä hän on hyvin sinun näköisesi.
— Missä hän on? — kiirehti hän ääni vapisevana.
— Sárospatakissa, — vastasi Petky hiukan hidastellen
— Mitä hän siellä tekee?
— Eipä hän totisesti paljoa tee: istuu.
— Istuu? Mitä sillä tarkotat?
— Lukkojen takana.
— Vankilassa? Pyhä Jumalani!
— Sielläpä niinkin.
— Mitä hän on tehnyt?
— Sitä minä en tiedä. Mutta se on varma, etten toivoisi pääni istuvan niin heikosti kaulassani kuin hänen. Näkemiin veikkoni, täytyy riennättää kiireellisiä kirjeitä hallitsijalle.
Hän kannusti hevostaan ja jätti sinne Lászlón keskelle tietä, pää kumarana ja ajatukset raatelevina.
Mitä minä teen? Lähden heti liikkeelle. Se oli hänen ensimäinen ajatuksensa, ja hän astui muutaman askeleen taaksepäin. Drava koira juoksi iloisesti haukahdellen hänen edellään kapakkaa kohden.
— Minun täytyy vapauttaa hänet. Täytyy pelastaa hänet, vaikka henkeni menisi. Minä lankean hallitsijan jalkojen juureen ja ellei hän suostu, vien hänet vankilasta väkisin. Minä kokoan apujoukon ja jos niin vaaditaan, piiritän minä Sárospatakin vankilat. Mutta jospa löytyisi aarrekin, sillä kulta-avaimella saa helpoimmin vankilankin ovat avatuiksi. Oi, rakas veljeni, löysinpä minä sinut vihdoin sittenkin! Vaikka istuisit raudoissakin, ei se tee mitään. Sinun veljesi on kylliksi voimakas ja kylliksi rikas… Varsinkin jos vielä saan matkaani loputkin aarteet. Hei, eipä puoli päivää ole koko maailman asia! Kääntykäämme takasin! Drava! Hei Drava!
László kääntyi takasin, mutta hurtta ei huolinut hänestä. Hän meni sen luokse ja tahtoi palauttaa sen väkisin, tarttuen kiinni kaulanauhasta, mutta koira ärähti ja puri häntä saappaanvarteen. Silloin Laszlo suuttui ja potkasi koiraansa.
Drava alkoi surkeasti vinkua, riistäytyen irti, ja syöksyi kapakkaa kohden.
— Hitto sinut nielköön — karjahti sankarimme vihastuneena ja lähti yksin palopaikalle.
Hyödyttömiä olivat kaikki hänen ponnistuksensa. Aarteen kätköä hän ei voinut enää löytää ja mitä kiihottuneemmaksi hän kävi, sitä vähemmän hän saattoi etsiä. Loppu tuli! Ei auttaisi muu, kuin kaivaa koko alue. Mutta kaivaa ei voinut salassa ja julkisesti sitä eivät alueen omistajat olisi sallineet, ja vaikka parhaimmassa tapauksessa sallisivatkin, vaatisivat he osansa aarteesta. Luultavinta kuitenkin olisi, että he kaivaisivat itse koko rakennusmaan.
Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin ostaa maa ikuiseksi omaisuudekseen ja sitten kaivattaa se. Niin juuri, sen teen. Annan heti ostamisen Gergely isännän toimeksi.
Hän palasi kapakkaan, jonka oven edustalla Márton iloisesti pureskeli silavaa leipänsä särpimenä.
— Minne olette jättänyt Dravan, herrani? — kysyi hän välinpitämättömästi.
— Eikö se ole täällä? — sanoi László pelästyneenä. — Tännehän se juoksi takasin.
—- Ei se ole tullut takasin, herrani.
László kalpeni.
— Sepä olisi onnetonta — änkytti hän. — Jumalan tähden! Ennen hakkaisin poikki oikean käteni, kuin kadottaisin sen koiran.
— No kyllä vaan. Löytyyhän niitä kummempiakin koiria vaikka satamäärin, ei tarvitse muuta kuin viheltää.
— Ole vaiti! Tätä sinä et ymmärrä. Lähde etsimään.
He etsivät kaikkialta, puutarhasta ja pihalta, hakivat tallin takaa, vaunuliiteristä ja olkikupojen keskeltä, olisiko Drava koira vetäytynyt sinne piiloon, pahastuneena siitä, että isäntä oli sitä potkassut.
László kiihtyi kiihtymistään, hänen silmänsä saivat lasimaisen loisteen, hänen otsalleen kihoili kylmä hiki ja hänen äänensä muuttui vapisevaksi. Hän asettui »Kultaisen karhun» edessä olevalle kivelle ja alkoi huutaa epätoivoisella äänellä:
— Drava! Drava! Tule tänne, oma koirani! Älä suutu minulle! Anna anteeksi, että loukkasin sinua, en osannut hallita suuttumustani. Drava se! Drava se!
Mutta Drava ei vaan tahtonut tulla esille.
— Nyt sinä jätät minut yksin kun sinua eniten tarvitsisin. Pahasti teet siinä Drava! Tule takasin, oma koirani.
Hän lähetti »Kultaisen karhun» kaikki palvelijat etsimään.
Neljä kultarahaa hän määräsi palkinnoksi sille, joka toisi koiran takasin. Ja vaikka vielä kapakan isäntäkin lähti liikkeelle, palasivat kaikki tyhjin toimin kotia iltasoiton aikana. Ei kukaan ollut nähnyt edes vilaukseltakaan Drava koiraa.
Omituinen painostavan tuskallinen tunne kouristi Lászlón sydäntä. Heinäkuun taivas loisti päivätönnä, vanhojen talojen päädyt hymyilivät hyvántahtoisesti aurmgonpaisteessa, mutta hänestä itsestään tuntui koko maailma kylmältä, eikä hän vielä koskaan ollut tuntenut itseään niin yksinäiseksi kuin nyt.
— Täytyy lähteä kaupungin ylituomarin luo ja lähettäköön hän rumpalin kuuluttamaan joka taholla Dravaa. Sata kultarahaa sille, joka tuo sen takasin.
Tunnin kuluttua pärisi jo rumpu: »kaikille annetaan täten tiettäväksi, että koska…» Koko Gyulafehérvár ei tehnyt muuta kuin etsi koiraa. Rehellisiä löytäjiä tulikin runsaasti »Kultaiseen karhuun» laahaten kaulanauhasta valkoisia koiria, mutta yksikään niistä ei ollut Drava. Se oli ikipäiviksi kadonnut.
Sillävälin kutsui László Gergely isännän perimmäiseen huoneeseen ja sanoi hänelle:
— Mitä ajattelette, luuletteko, että voin saada ostetuksi kaikki tonttimaat palaneessa kaupunginosassa?
— Rahalla voi mitä tahansa, pyydän nöyrimmästi.
— Kenen ne tontit ovat?
— Enimmäkseen vaivaisten armenialaisten kauppiasten, jotka antavat sielunsa autuudenkin, jos vaan voivat voittaa niistä jotain.
— No ostakaa minulle siinä tapauksessa ne tontit.
— Mutta mihin teidän kork… teidän jalosukuisuutenne aikoo käyttää niitä?
— Aion rakentaa sinne linnan ja puutarhan.
Gergely isäntä hymähti viekkaasti:
— Sittenkin oli totta, hm…
Ja hän kieräsi vankkoja viiksiään.
— Mikä?
— Verraton tyttö se on, se on varmaa. Se on niin kuin joku satujen prinsessa, korkea, solakkavartinen suurisilmäinen, varmasti hän ansaitsee sen, että teidän korkeutenne rakentaa hänelle uljaan linnan.
— Heittäkää jo herjanne ja hulluttelunne minun korkeudestani. Mistä tytöstä te oikeastaan puhutte?
— Tietysti Teleky neidistä. Kyllä me jo tiedämme sen. Sen ovat jo Gyulafehérvárin varpusetkin viserrelleet. Ettäkö ette suvaitsisi tietää siitä mitään? Hyvä, hyvä. Olkoon salaisuutena, jos se kerran on salaisuus. Jo tänä iltana ovat kaikki tontit hallussamme. Mutta sen sanon jo edeltäpäin, että ilman käteistä eivät ne lurjukset myö.
— Minä maksan selvässä kullassa.
— No se jo kelpaa! Kulta on rahojen joukossa niinkuin oppinut, joka puhuu kaikkia kieliä ja osaa jokaisen sydämeen. Vaski on niinkuin papukaija, joka nalkuttaa sitä ainoata sanaa, joka sille opetetaan.
Minkä Gergely isäntä lupasi, sen hän myös täytti. Hän osti kaikki tonttimaat vielä sinä päivänä László Veresin nimiin hänen ikuiseksi omaisuudekseen täydellä omistusoikeudella sekä siihen mikä maan pinnalla on, että siihenkin mikä sen alta mahdollisesti löytyy. Mitäpä armenialaiset niillä olisivat tehneet.
Kaupunkiin levisi nyt ehdottoman varmana huhu, että sinne oli tullut kuninkaanpoika, joka ottaa vaimokseen Mihály Telekyn tyttären ja rakentaa hänelle Gyulafehérváriin linnan, joka loistossa ja suuruudessa voittaa hallitsijankin asunnot.
Muutamat aivan pelästyivät: Mitä, aikooko hän asua täällä? Saammeko siis Erdélyin kaksi kuningasta? Siitä ei koidu mitään hyvää, kunnon kansalaiset! Mihály Apaffy herraa me olemme jotenkuten voineet sietää — mutta jos saamme vielä toisenkin hallitsevan ruhtinaan tänne, täytyy meidän totisesti lähteä täältä pois!
Toisena ja kolmantena päivänä ryhdyttiin kaivamaan, mutta työ sujui hitaasti. László antoi kaivaa koko alueen, juoksi yhden luota toisen luokse ja tuskallista oli nähdä miten hänen otsansa muuttui yhä synkemmäksi ja katseensa sekavammaksi. Ihmiset kuiskasivat toisilleen: hän on tullut hulluksi.
— Kaivakaa, kaivakaa vaan — kiihotti hän heitä — minä maksan kyllä teidän työnne; ja hän kilisteli kultakolikoltaan.
Yölläkin he kaivoivat, mutta se ei ollut mitään perustuksen kaivamista eikä puutarhan muokkausta, he myllistivät vaan pinnalta kovaa ja itsepintaista maata. Ilmeisesti oli kuninkaanpoika parka kadottanut järkensä.
He ajattelivat jo ilmottaa surullisesta asiain tilasta Gernyeszegiin, jossa mahtava neuvosherra vietti tämän osan vuodenaikaa perheineen.
Viikon kesti työtä; kuokan alta löytyi paljon ruostunutta rautaa ja vanhaa romua, mutta kattilasta ei näkynyt merkkiäkään.
Hän olisi luullut, että kattila kummitteli vaan unikuvana hänen mielessään, ellei kaikki olisi siitä muistuttanut: suuri sormus hänen sormessaan ja vaakunakaiverteiset vihreät kivet, kultarahat hänen taskussaan ja pienessä rautalippaassa, jota Márton vartioi niinkuin silmäteräänsä.
Mutta eipä kultia enää ollut niin paljon jäljellä, etteivät ne joskus hupenisi. Rakennustontit nielivät suunnattomasti. Dravaa oli vielä nytkin etsimässä monta miestä ympäri koko tienoon, joka päivä ilmaantui aina jokin jälki, milloin oli siellä, milloin täällä nähty valkea koira -— mutta monta on maailmassa valkeata koiraa.
Työmiehet olivat armottoman kalliita ja Gergely isäntä oli oikea iilimato, joka osasi imeä. Ellei aarretta löydetä, menee jäljellä oleva erä siihen, jota ei löydetä. Ja siinä on silloin Laszlo Veres, missä hän oli ensikerran tänne tullessaankin. Hän voisi jatkaa huoleta jälleen entistä toimintaansa.
Etsiminen muuttui hänelle intohimoksi; hänen silmänsä kiilsivät aivan kuin kortinpelurin. Hän laskeutui vuoteelleen aina siinä uskossa, että »huomenna löytyy» — kunnes eräänä päivänä hänen taskunsa ja rautalippaansa olivat tyhjentyneet. Viimeinenkin kultaraha oli vierähtänyt, eikä koirasta eikä aarteesta ollut merkkiäkään.
— Voi, kun vaan en olisi silloin potkassut sitä koiraa! — huokasi hän purskahtaen itkuun »Kultaisen karhun» pöydän ääressä. — Jospa olisinkin lähtenyt viipymättä matkaan Sárospatakié kohden. Nyt olisi minulla vielä koira ja rahaa ja ehken olisin voinut vapauttaa veljenikin.
— Kuulkaahan Gergely isäntä.
—. Mitä suvaitsitte?
— Menkää armenialaisten kauppiasten luo ja myykää heille rakennustontit sillä hinnalla, jonka he tahtovat maksaa.
— Mutta ettekö enää aiokkaan rakennuttaa?
— En aio.
Gergely isäntä ei pannut pahakseen sitäkään, hän möi tontit polkuhinnasta ja seuraavana päivänä lähti Laszlo matkaan rahoineen, murheellisena ja alakuloisena.
— Minne menemme, herrani? — kysyi Márton Boncz.
— En minä ole enää sinun herrasi, mutta jos suostut, rupean toveriksesi.
— Miten niin? — sanoi toinen silmät selällään. — Ettekö te olekaan kuninkaanpoika?
— En ole kuin rutiköyhä hulivili.
— Minä kun luulin, että rikas hullu.
— Hjaa, taisinpa olla. Mutta rahani ovat menneet Joskus toisten kerron sinulle siitä.
Márton huudahti hilpeästi:
— Sitä parempi, jos niin on.
— Tuletko matkassani, Márton?
— Vaikka maailman loppuun.
— Menemme Sárospatakíin.
— No ihan mielelläni.
— Veljeni on siellä vankilassa, tahdon pelastaa hänet.
— Tuhat tulimmaista, jospa olisin sen tiennyt. Mutta ei kait hän ole kuruezien vankina?
— Sanovat että juuri niiden.
— No sepä on hullua — murahti hän päätään pudistaen. — Voi, voi! Mutta minkävuoksi hän on ruvennut vikuroimaan kuruczeja vastaan?
— Sitäpä juuri en tiedä. Mutta pian saamme nähdä.
Niin lähti László Veres matkaan köyhänä ja raskain sydämin.. Suuresta aarteesta ei hänellä enää ollut jäljellä kuin tonttien vaivainen hinta, vaakunallinen sinettisormus sormessaan ja muisto loistavasta unelmasta.
Eikä hän tietänyt mikä häntä enemmän painoi: raha, Agnes vaiko Drava?
XII.
Vanki.
László huoahti syvään, kun he vihdoin pitkän ja vaivaloisen matkan jälkeen saapuivat Sárospatakin linnalle. Lippu ei liehunut tornissa, hallitsija ei siis ollut siellä.
— Perillä ollaan, Márton; nyt meidän täytyy ensi työksemme ottaa selko siitä, mitä veljeni on rikkonut ja sitten etsimme itsellemme jotain tointa.
Suurella vaivalla saivat he tietää, että siellä yhdessä vankikomerossa todella istui István Veres; muuan hyväntahtoinen vartiosotamies näytti heille lyijypuitteisen ikkunankin, jonka takana hän istui.
— Mitä hän on tehnyt?
Vartijat kohauttivat olkapäitään:
— Lempo tiesi, eivät ne meille sellaisista paljoakaan anna vainua.
— Ettekö ole kuulleet, minkälaisen tuomion hän saa osakseen?
— Hirsipuun! — vastasi vanginvartija lyhyesti.
Lászlón silmistä herahtivat kyyneleet.
— Näyttää siltä, kuin säälisi herra häntä kovin. Varmaan lie joku sukulainen?
— Hän on veljeni.
— Minä kun jo luulin, ettei hän ole kenenkään sukua. Ainoastaan suuri musta koira ulvoo täällä. Sanovat että se on hänen koiransa.
— Kyllä hänellä pitäisi olla koira. Tuntisin sen, jos se olisi täällä.
Vartija loi silmäyksen pihalle ja vihelsi, ja samassa tuli pyöreän varustuksen takaa takkukarvainen musta koira, muristen näyttäen hampaitaan. László tunsi sen: se oli juuri sama, jonka kuoleva noita-akka oli testamentannut heille.
— Se on uskollinen eläin, täällä se lakkaamatta vartioi isäntäänsä.
Vaikka taidamme mekin jo vartioida häntä tarpeeksi.
— Uskollisempi on kuin meidän koiramme — huomautti Márton.
— Sitä minä vaan ihmettelen, — jatkoi vanginvartija, — että mitä se mahtaa syödä? Täällä ei ole luutakaan missään.
László kysyi murtuneella, kaiuttomalla äänellä voisiko saada vankia puhutella.
— Ei käy laatuun. Ja turhaapa olisi vaivautua linnanherran puheille.
— Kuka on linnanherra?
— Krucsay.
László hätkähti nimen kuullessaan ja sanoi uhmaavasti:
— Mistä minä saisin tietää, mitä veliparkani on rikkonut?
— Sen voi hänen ylhäisyytensä kreivi Bercsényi sanoa, sillä hänen miehensä toivat hänet raudoissa Sátoralja-Ujhelystä.
Bercsényi oleskeli juuri Sárospatakissa, mutta Laszlo pyöräytettiin ovelta takasin, hän ei päässyt puheille Sanottiin, että kreivi poti leiniä, eikä päästänyt luokseen muita kuin povariakkoja ja poppamiehiä. Niillä hän itseään parannutteli ja niitä hän rakasti, sillä jos ennustukset olivat hyviä, levisivät ne kansan keskuuteen ja kohottivat mielialaa.
— Mutta mitä me nyt teemme? — vaikeroi László käsiään vääntäen.
— Minä tiedän keinon.
— Mikähän se olisi?
— Täytyy mennä hänen luokseen joko poppamiehenä tai povariakkana, mutta viimeksi mainittu lienee hiukan vaikeata…
— Se on totta, minä ilmottaudun poppamiehenä.
— Se olisi järjetöntä, sillä päätelläkseni niistä asioista, joita minulle matkan varrella kirjavasta elämästäsi kerroit, ei se János Rozsomák voi olla kukaan muu kuin kreivi Bercsényi.
— Niinkö arvelet?
— Siitä olen vakuutettu. Sillä hänen kohoamisensa menestys osottaa, että hänen on ensin täytynyt kulkea suostuttelemassa herroja puolelleen ja sen hän on voinut tehdä ainoastaan salanimellä.
— Taitaapa olla niin.
— Senvuoksi anna minun lähestyä kreiviä. Minä kyllä ennustan hänelle sellaista, että hänen ylhäisyytensä jaloista leini heti katoaa.
Márton oli seikkailunhaluinen veitikka, joka kaksi vuotta sitten vielä oli kantanut jauhosäkkiä kotimyllyssään. Hänen rauhaton mielensä oli ajanut hänet Budaan onneaan etsimään ja siellä oli hän hunningolle jouduttuaan tavannut Lászlón, joka otti hänet palvelukseensa. Hänellä oli verraton näyttämöllinen kyky, hän osasi hämmästyttävästi matkia toisia ja tekeytyä muuksi kuin mitä hän itse oli.
Parina päivänä hän joutelehti Bercsényin palvelijoiden parissa, lausuen raamatullisia ennustuksia Rákóczyn kuninkaallisesta istuimesta ja Wienin muurien sortumisesta. Bercsényille kertoivat palvelijat hänestä ja herättivät herransa uteliaisuuden. Hän kutsui miehen luokseen ja uskonkiihkoisin kasvoin, silmät taivasta kohden luotuina ennusti Márton keisarillisten joukoille hirvittäviä verilöylyjä niin todennäköisen paatoksen kannattamalla kielellä, että leiniä poteva kreivi (joka puolittain uskoikin sellaisiin) niistä osaksi innostui, osaksi löysi huvittavaa ajanvietettä.
Viikon kuluessa pääsi Márton, tai kuten Bercsényi häntä nimitti, »profeetta Habakuk», kreivin uskotuksi. Bercsényi kutsutti hänet usein luokseen huvittamaan itseään ja silloin oli helppoa puhua vankiraukan puolesta.
Eräänä sunnuntai-iltapäivänä hän kysyi itse:
— No, mistä olet nähnyt unta, Habakuk?
— Teidän ylhäisyytenne, näin unta eräästä vangista.
— Ja mitä uneksit hänestä, kunnon Habakuk?
— Minulle ilmestyi unessa valkoinen kyyhkyläinen, joka kuiskasi korvaani: »Raskaissa raudoissa istuu täällä Sárospatakra linnassa nuori mies, jolla oli Veres niinenään ja joka vapaaksi päästessään saa seitsemän tappotanteretta huppelehtimaan vihollisen verestä.
— Tosin täällä on sen niminen vanki, mutta hänen puolestaan saavat keisarilliset huoleta olla rauhassa. Ei hän tuota surmaa edes vaivaiselle hiirellekään.
— Onko hän jo kuollut?
— Ei vielä, mutta pian hän kuolee. Juuri tänä aamuna lähetti hallitsijamme ruhtinas allekirjotettuna hänen kuolemantuomionsa.
— Niinkö? — kysyi Márton kauhistuneena. — Mitä se onneton on rikkonut?
— Hän on varastanut, pettänyt ja kavaltanut hallitsijan. Älä edes mainitse hänen nimeään, Habakuk, sillä sinä herätät siten vaan pahaa verta. Puolen vuoden aikana olemme koettaneet pakottaa häntä tunnustamaan ja kiduttaneet häntä, mutta hän on sellainen konna, joka ei tunnusta. Kait hän vihdoin hirsipuun alla tulee tajuihinsa. Ja kuitenkin olen luottanut häneen niinkuin omaan poikaani.
Surullisena lähti Márton tämän kuultuaan tapaamaan Lászlóta, joka joutui aivan epätoivoon kuullessaan asiasta.
— Voiko olla mahdollista, että hän olisi varastanut? — huudahti hän sydäntä särkevällä äänellä. — Minun veljeni! Ei, minä en voi uskoa. Minä luulin, että hänet oli keisarillisilta otettu sotavangiksi, mutta varas hän ei ole. Ja mitä hän on varastanut? Keltä hän on varastanut? Kauheata! Sanoitko, että hänen kuolemantuomionsa on jo allekirjotettu. Jumalani, Jumalani, mitä me nyt teemme?
Márton Boncz kohautti olkapäitään:
— Ei tässä enää mikään auta. Minä jo kuulen korppien rääkynän. Jonakin aamuna hänen päivänsä päätetään, emmekä me sitä edes huomaakaan.
— Entä jos menisin hallitsijan puheille, polvistuisin hänen jalkojensa juureen ja pyytäisin armoa?
— Myöhään joutuisit perille, hallitsija on Munkácsissa ja Bercsényikin lähtee aamulla Szenicziin. Minut hän ottaa mukaansa. Parempi on, jos sinäkin astut sotajoukkojen riveihin ja lähdet minun kanssani.
— Ei, minä jään tänne ja odotan veliparkani kohtaloa. En tiedä vielä mitä teen, mutta jotain minä teen.
— No silloin jää hyvästi, sillä minä olen niin kauan jo hullutellut poppamiehenä, että minut nyt otetaan mukaan — profeettana.
László jäi yksin ja koko yön hän valvoi unetonna, surren veljensä kohtaloa. Kun hän tietäisi edes mistä häntä syytetään. Silloin olisi heti paljoa helpompi keksiä joku keino. Jos hän saisi nähdä hänet ja puhella hänen kanssaan edes puolen tunnin ajan. Entä jos hän sittenkin menisi linnaherran puheille ja huojentaisi sydämensä. Onhan hänkin ihminen!
Aamulla hän tosiaankin ilmottautui linnaherralle.
Nuori luutnantti istui huoneessa hänen tullessaan.
— Mitä tahdotte? — kysyi hän.
— Haluaisin puhutella arvoisaa linnaherraa, — vastasi László pelokkaasti.
— Mikä on asianne?
— Tulin puhumaan tuomitun István Veresin asiasta.
— Ei käy laatuun — vastasi luutnantti tiukasti. — Krucsay herra ei ehdi nyt.
László risti rukoillen kätensä, mutta kun luutnantti katsoi häntä, kumarsi hän kunnioittavasti.
— Suokaa anteeksi. Minä luulin, että vaan pyydätte, en tiennyt, että voitte käskeäkin.
Hän riensi nopeasti sisähuoneisiin päin ja ohimennessään sanoi kynnykseltä:
— Heti on linnaherra palvelukseenne valmis.
Laszlo luuli uneksivansa. Mikä oli sille miehelle tullut, kun hän niin yht'äkkiä muutti käytöksensä?
Hetken kuluttua tuli raskaasti läähättäen huoneeseen isovatsainen Krucsay, punaisena ja paksuposkisena, päässään kanarianvärinen tekotukka, jota kampa piti takaa ristinmuotoisesti koossa.
László kalpeni. Senjälkeen näki hän usein nuo kasvot edessään juuri sellaisina! Näki ilkeät rypyt otsalla ja viekkaan ja armottoman katseen silmissä, hänen isänsä murhaajan.
Vanha Krucsay kumarsi nuorelle miehelle.
— Mitä käskee hallitsija? — kysyi hän juhlallisesti.
— Hallitsija? — änkytti László, mutta pian hän toipui jälleen — en ymmärrä teitä, hera linnapäällikkö. Minä…
— Minä näen »secretum sigillumin»,[28] herrani. Olen valmis tottelemaan.
— Ah! — huudahti László hämmästyneenä ja voimakas hämmennys kuvastui hänen kasvoillaan.
— Minä tunnen hänen korkeutensa hallitsijamme mandatin. Se on minulla täällä povitaskussani. Tai miten? Niin tosiaankin, jättäkää meidät kahdenkesken, Gencsy herrani.
Nuori luutnantti poistui ja nyt tajusi László, että tässä oli tapahtunut jokin kummallinen sekaannus, jota hänen täytyi käyttää hyväkseen.
— No nyt olemme yksin, nyt voitte luottavasti ilmaista minulle hallitsijamme käskyn.
— Olen tullut erään István Veresin asiassa.
Krucsay kumarsi.
— Mitä hänelle on tehtävä?
— Hänet on päästettävä vapauteen, — korahti László ja hänen kaikki kasvolihaksensa värähtivät tämän uhkarohkean sanan vaikutuksesta.
Mutta Krucsay ei jäänyt vähääkään aprikoimaan, hän vaan yksinkertaisesti avasi oven ja sanoi husaarille:
— Lähettäkää tänne vanginvartija, — sitten kääntyi hän Lászlón puoleen ja sanoi kasvot välinpitämättömän näköisenä: Juuri tänään sain poismatkustaneelta kreivi Bercsényiltä käsiini kuolemantuomion, jonka huomenna olisin antanut panna täytäntöön. Olipa hyvä, että jouduitte ajoissa.
Lászlón sydän pamppaili vimmatusti, eikä hän olisi voinut sanoa sanaakaan. — Onneksi tuli vanginvartija samassa.
— Päästäkää vapauteen István Veres, — määräsi Krucsay ja kääntyi sitten jälleen nuorukaisen puoleen: Onko teillä hänen suhteensa vielä jotain erikoisia määräyksiä?
— Minä vien hänet muassani.
— Kuten suvaitsette, — sanoi linnaherra kohteliaasti.
— Vanginvartija, antakaa vanki tälle aatelisherralle.
László riensi ulos, nopeasti seuraten vanginvartijaa, mutta Krucsay pidätti hänet.
— Oi, suuri herrani, ei sillä tavoin. Kylläpä te olisitte jättäneet minut kauniisti kiikkiin. Jos te viette vangin, niin jättäkää tänne sormus. Helkkari soikoon, jospa minäkin olisin yhtä hajamielinen.
Vasta nyt katsahti László sormeaan ja vasta nyt hän käsitti mikä ihmeellinen taikakalu oli hänen sormessaan oleva vihreäkivinen, vaakunallinen sormus. Hän irrotti sen sormestaan ja teeskennellysti hymyillen ojensi sen Krucsaylle, joka painoi sille suojelevan suudelman.
— No nyt ovat asiat selvillä, — sanoi László, syöksyen keventynein sydämin portaita alas siinä uskossa ja ihmetyksessä, että tämä kaikki oli vaan unta.
Hallitsijan salainen sormus hänen kädessään! Mitenkä saattoi sellainen olla mahdollista? Ajatus välähti hänen aivoissaan: Entä jos ne olivat hallitsijan aarteita, jotka hän Gyulafehérvárissa oli löytänyt!
Mutta nyt ei hänellä ollut aikaa ajatella sitä. Hän harppasi kolmekin porrasta yhtä haavaa saavuttaakseen vanginvartijan, joka kulki hänen edellään, kädessään kalahtelevat, ruostuneet avaimet.
Vihdoin tulivat he rautasilaiselle raskaalle ovelle.
Avain särähti kerran lukossa ja seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsivät molemmat niin kauan erossa olleet veljekset toistensa käsivarsissa.
Musta koira hyppeli haukahdellen heidän rinnallaan.
* * * * *
— Rientäkäämme pois täältä, — joudutti László, ennenkuin he vielä ehtivät sanaakaan vaihtaa — rientäkäämme, rientäkäämme!
— Mutta miten olet sinä vapauttanut minut?
— Kyllä kerron sitten kun ensiksi olemme kyllin kaukana täältä.
Menkäämme vaan.
— Mutta minne menemme?
— Minne hyvänsä, kunhan vaan emme jää tänne.
He lähtivät jälleen niinkuin kerran ennenkin, ilman päämäärää yli tiettömien arojen, ja vasta sitten kun he olivat jättäneet kauas taaksensa Sárospatakin, alkoivat he haastella.
— No anna minun nyt jo kuulla, miten sinä olet vapauttanut minut?
— Kerro sinä kuitenkin ensiksi, miten sinä jouduit vankilaan.
— Minun kertomukseni on hyvin lyhyt — alkoi hän — ja samalla hyvin surullinen. Rozsomák, jonka seurassa lähdin Wieniä kohden, ei ollut kukaan muu kuin kreivi Bercsényi.
— Sitä minä jo arvelin.
— Hän vei minut tosiaankin Wieniin ja mieltyi minuun pian. Hän antoi tehtäväkseni suurinta luottamusta vaativia toimia. Hän valmisti vallankumousta ja tärkein näistä toimista oli tuoda Rákóczyn aarteet Wienistä Unkariin johonkin kätköiseen paikkaan, niin että jos hätä tulisi, säilyisivät ainakin ne koskemattomina. Pitkät ajat salasi hän asian minulta, kunnes vihdoin ilmaisi sen ja yhdessä me valepuvussa veimme aarteet mukanamme. Me kaivoimme ne maahan suureen kattilaan kätkettyinä. Ainoastaan minä ja hän tunsimme kätköpaikan. Kellään muulla kuolevaisella ei siitä ollut aavistustakaan. Ja ajattele, mikä sittenkin tapahtui!
— Mikä? — kysyi László kaiuttomasti.
— Kun sota alkoi ja kalleuksia tarvittiin, löysi Bercsényi ainoastaan toiset puolet niistä. Loput oli varastettu.
— Ah!
-— Hän raivostui hirvittävästi. Minut vangittiin heti, vaikka Jumala on todistajani, että olen yhtä viaton kuin tänään syntynyt lapsi. Oi veljeni, miten paljon olenkaan saanut kärsiä vankilassa! En nälän, enkä rääkkäyksen, vaan häpeän tähden. Minua kiusattiin ja koetettiin pakottaa tunnustamaan, kelle olin ilmaissut aarteen kätkön. Sanoin aina, että olin viaton, mutta minua ei uskottu. Enkä minä itsekään voi käsittää, miten kaikki tämä on tapahtunut.
— Entä minne te kaivoitte ne kalleudet? — kyseli László, ääni vapisevana.
— Hallitsijalla oli asumaton, vaatimaton talo Gyulaifehérvärissa, jonka hänen isänsä oli aikoinaan rakentanut vanhalle tilanhoitajalleen. Sinne me kaivoimme sen suureen vaskikattilaan.
— Pyhä Jumalani! — huudahti László; hänen polvensa vavahtivat ja ennenkuin hän selvisi huumauksesta, mutisi hän käsittämättömiä sanoja.
— Aioitko ehken sanoa jotain, rakas veljeni?
László katseli kummastellen lasittuneilla silmillään, hän epäröi hetken aivankuin olisi joku näkymätön henki kuiskannut hänelle: »Tunnusta kaikki» — mutta musta koira, joka pyörähteli heidän jaloissaan, keskeytti hänet ja hämmensi hänen hyvän aikomuksensa. »Hui, hai, mitäpä hyötyä siitä lähtisi, vaikka sanoisinkin kaiken? Muutenkin olisimme juuri yhtä pitkällä kuin nytkin, minä vaan saisin siitä ikuisen häpeän osakseni.»