Sitten sanoi hän ääneen:
— Ei, en minä tahtonut sanoa mitään, vaan sitä, että meidän täytyy rientää, mitä pikemmin, sen parempi, sillä me emme ole turvassa, ennenkuin olemme ehtineet keisarillisten leiriin.
— Miten? En ymmärrä sinua. Emmehän me pakene. Minuthan päästettiin vapauteen.
— Eipä niinkään! Krucsaylla on sinun kuolemantuomiosi. Viekkaudella minä sinut vapautin, joka ennemmin tai myöhemmin tulee ilmi ja silloin olemme molemmat hukassa.
— Mitä viekkautta sinä olet voinut käyttää; en voi aavistaa mitään sellaista.
— Älä utele. Vielä tulee aika, jolloin voin kertoa sen sinulle.
— Sepä on hullua — sanoi Pista käyden surulliseksi.
— Niin hullua, että siinä asiassa on hyvätkin puolensa, sillä
Krucsaykin vielä joutuu sen johdosta ahtaalle.
— Mutta mitä me nyt teemme?
— Astumme molemmat keisarillisten riveihin.
— Siihen minä en suostu. Minä lähden ansaitsemaan kunniaani takaisin.
— Se taitaa käydä kovin vaikeaksi.
— Saanpahan kuitenkin koettaa. Vielä en oikein ole selvillä siitä, miten alotan.
Illaksi saapuivat he O-Liszkáriin, jossa Pista ensi töikseen ajoi vankilassa kasvaneen takkuisen ja kähärän partansa.
— Nyt sinä olet aivan kuin toinen mies! — huudahti László, katsellen kaunista, solakkakasvuista nuorta miestä. — Oletpa sinä muuttunut paljon kahdessa vuodessa! Sinua ei enää tunne kukaan.
— Sitä minäkin juuri tahdon, — sanoi Pista puoliääneen — ettei kukaan minua tuntisi.
XIII.
Keneen ei kuula osu.
Niitä seikkailijapäälliköitä, jotka, Rákóczyn kuljettua Puolan rajan yli, heti Beszkednissä yhtyivät häneen, johti suurimmaksi osaksi prikaatinpäällikkö László Ocskay, joka oli taisteluissa saavuttanut kuuluisimpien sankarien maineen. Paljon keisarillista verta valui hänen tiellään. Hänen sankariteoistaan kerrottiin legendoja kautta valtakunnan, aivankuin myöhemmin puhuttiin Bottyán Vakista tai Imre Berzeredistä, johon ei miekanterä pystynyt, sillä hänellä oli omassaan taikakalu; se oli litteä, pyöreähköteräinen ja molemmille lappeille oli kirjotettu taikavoimainen lauselma: »Sator Arepo tenet Opera Rotas.»[29]
Mutta kansanomaisin kaikista näistä kurucz-päälliköistä oli István Magday: sotamiesten suosikki, kansanlaulujen sisällys ja Bottyánin sotajoukon silmäinlume.
István Magdaysta uskottiin, ettei hänen ruumiiseensa kuula voi osua, eikä kukaan äidin synnyttämä voinut häntä vahingoittaa, sillä hänet oli voideltu pyhän Yrjänän yönä täsmälleen puolen yön aikana löydetyn sisiliskon rasvalla.
Mistä hän oli tullut ja mistä hän oli kotoisin, sitä ei kukaan tiennyt. Itse Bottyánkaan ei voi kertoa hänestä sen enempää, kuin että hän Ersekujvárin piirityksen aikana korotti hänet sotamiehestä luutnantiksi ja myöhemmin, sillä hän otteli taisteluissa niinkuin jalopeura, uskoi hän hänelle sotajoukon johdettavaksi.
»Hän on ihmeellinen sotilas» — kirjotti Bottyán v. 1705 Bercsényille, jonka mieltä Magday oli ruvennut kiinnittämään — »aivan hiljankin lävisti kuula taistelussa hänen jalkansa, mutta hän ei sallinut vetää pois saapasta, joka oli täynnä hyytynyttä verta. 'Miten voisin sallia' — sanoi hän — 'sen uskon kadota, että kuula ei voi tehdä minulle verinaarmua; kernaammin kärsin vielä hiukan aikaa', ja niin hän tekikin, astui eteenpäin jalka haavoittuneena ja sanoi toisille ontuvansa sentähden, että hänen uudet saappaansa ahdistavat.» (Niin joutuvat suutariparat huonoon huutoon.)
Ne olivat totisesti verrattomia päiviä, kun he yhdessä Bottyánin kanssa ajoivat pakoon kaksi sotapäällikköä.
Pálffy haani riensi juuri Szombathelyä kohden, yhtyäkseen St.
Gotthardin tienoilla leiriytyneeseen Heister Hannibaliin.
Bottyán, joka saapui ennen, majotti joukkonsa Szombathelyn ympärille.
— Tiedättekö, teidän ylhäisyytenne herra kenraali, mitä ajattelen? — puhutteli häntä Magday.
— Mitä?
— Heister luulee vakoilijoittensa tiedonantojen perusteella, että me paistamme särkeä Szombathelyn kanssa ja poimimme kukkia, mikä on tietysti aivan totta. Minä kuvittelen, että hän tuntee olonsa yhtä turvalliseksi, kuin nukkuisi hän äitinsä sylissä. Ei olisi hullumpaa huvin vuoksi hyökätä yhdellä joukko-osastollamme hänen kimppuunsa.
— Eipä ajatus ole aivan huono! — myönsi päällikkö. — Pannaan toimeksi!
Tuumasta toimeen, kuusi rykmenttiä rakuunoita nousi ratsaille ja jalkaväki istutettiin rattaille (siitämisin ei jalkasotureilla ole olutkaan niin herraskaisia tapoja) ja hurjaa nelistä ajettiin St. Gotthardin alle, missä mitään aavistamaton Heister täydellisesti yllätettiin, ja niin iskivät sotajoukot yhteen sumuisena talvipäivänä ja ne, jotka jäivät eloon, ajettiin rajalle asti ja vielä senkin toiselle puolelle, kappaleen matkaa Styriaan.
Magday lähti itse takaa-ajamaan Heisteriä, seuraten häntä pienellä ruskealla ratsullaan kaikkialle.
— Pysähdy! Pysähdy!
Kun Magday tasasella kentällä ratsasti kaukana miestensä edellä, kääntyi Heister taakseen.
— No, mitelkäämme miekkojamme. Huomaan, että teillä on kumma halu käydä kimppuuni!
— Minun tapparani etsii suuria puita.
He vetivät molemmat miekkansa huotrastaan, mutta Heisterin kävi onnettomasti, hänen hevosensa pelästyi ja heittäytyi hiukan sivulle, saaden ratsurinsa horjahtamaan, ja juuri onnettomimmalla hetkellä putosi miekka hänen kädestään.
— Sacrebleu![30] — kirosi sotapäällikkö, vaistomaisesti peruuttaen suurta harmaata ratsuaan, ettei ainakaan ensimäinen isku osuisi.
Mutta Magday kumartui samassa ja nosti maasta miekan taitavasti, niinkuin sirkustaiteilija, ja ojensi sen Heisterille.
— Miten? Te annatte minulle takasin miekkani sensijaan, että pistäisitte minut kuoliaaksi. Senhän te olisitte voinut tehdä!
— Sen olisin tehnytkin, jos olisi kysymys suoranaisesta takaa-ajosta.
Mutta älkää unohtako, herra kenraali, että itse käännyitte takasin.
Tämä on senvuoksi kaksintaistelu, enkä siis voi ahdistaa aseetonta.
— Olette oikeassa, herrani. Te olette todellinen aatelismies. Tahtoisin puristaa kättänne, jos vaan meillä olisi aikaa sellaiseen. Mutta jo tulevat! Joutukaamme!
Tosiaankin, jo saattoi kuulla kurucz-husaarien kavioiden töminän, sillä paksun sumun tähden ei voinut selvästi nähdä mitään. He iskivät vimmatusti yhteen; molemmat miekat säkenöivät ja kalahtelivat niin että metsä kaikui. Magday suuntasi Heisteriin ankaran iskun, mutta onneksi hän ehti ponnahtaa syrjään; no he alkoivat ottelunsa uudestaan, mutta nyt häiritsivät heitä kuruczit, jotka lähelle tullen näkivät István Magdayn hikoilevan ankarassa työssä, ja joku husaari tahtoi rientää avuksi, iski piikkinsä Heisteriin, mutta osuikin Magdayn hevoseen, joka samassa hervahti pitkäkseen.
— Jääkää hyvästi! — huusi poisratsastava Heister. — Jos teiltäkin kerran sattuisi miekka putoamaan, luottakaa silloin minuun, minä kyllä nostan sen teille.
Magday nousi salamannopeudella uudelle hevoselle ja ahdisti jälleen vihollista; missä hän saavutti, kaatoi hän niinkuin nauriinnaattia.
Muutaman hän varrasti, pari panssaroitua saksalaista hän vangitsikin. Hän antoi heidän paljastetuin miekoin kulkea vankeuteen edellään ja itse hän takana seuraten pisti oman miekkansa huotraan.
Kun he palasivat Szombathelyin, oli Pálffy haani jo itsestään paennut
Németujhelyin päin, löytäessään leiritulet sammuneina.
Koko Tonavan länsipuoli puhdistui vihollisista. Silloin otti Magday tuhannen ratsumiestä mukaansa ja karahutti niiden kanssa aina Wienin etukaupunkeihin asti aikaansaaden suurta levottomuutta valtakunnan pääkaupungissa.
Kaikki nämä sankariteot, mutta varsinkin hänen Simontoronyn luona osottamansa urhoollisuus saapui hallitsijankin tietoon, joka Heisterin kanssa kestetyn kaksintaistelun jälkeen lähetti hänelle kaatuneen hevosen sijasta uuden omasta munkácsilaisesta tallistaan.
Rákóczyn lahjaa ennen tuli jo sanoma siitä perille; hallitsija, joka oli talveksi asettunut Miszkolcziin, kertoi seurueelleen uudesta kurucz sankarista, Magdaysta, miten hän retkeillessään oli seitsemän miehen kanssa tuhonnut kolmekymmenmiehisen keisarillisen partio-osaston, niin ettei yksikään päässyt pakoon. — Toisen kerran puhui hän siitä, miten Magday tovereineen oli ratsastanut erään laakson pohjukassa. Vuorelta oli silloin hyökännyt kokonainen prikaati keisarillisia heidän kimppuunsa. Kaikki toverit olivat kaatuneet kuulatuiskussa, mutta Magday itse pelastui ilman pienintäkään naarmua. Sellainen harvinainen mies ansaitsee saada valita kauneimman ratsun hallitsijan tallista.
Mutta paljoa arvokkaampaa on vielä, jos hallitsija itse valitsee sen hänelle.
Kristóf Palotásy, joka toi kirjeitä Bottyánille, kertoi, että István Magday herra istutetaan pian sellaisen ratsun selkään, jonkalaisella ei edes hänen isoisänsäkään vielä ollut istunut; kultaiset olisivat sen päitset ja satulapeite olisi päärmätty kilisevillä hopealevyillä. Kunhan vaan siitäkin tulisi tosi. Hallitsijakin on kaukana Munkácsista ja Munkács on kaukana Szombathelystä; kaakiksi muuttuu vielä uljas orhi, ennenkuin se on sen matkan taivaltanut. Ja toisekseen on kaikki vaan ilmassa meillä. Itse korkea hallitsijakin sanoi hiljattain eräälle lähetystölle, joka tyhjin toimin sai palata: »Rakkaat ystävät, en voi luvata teille mitään, sillä voi olla mahdollista, ettei edes tämä ylläni oleva viitta ole minun omani.» (Hänellä oli yllään silloin kulunut damastiviitta.)
Koko sotajoukko iloitsi sanomasta, vaikka muulloin osattiin kadehtiakin. Mutta Magdayta jokainen suosi, sillä hän oli aina vaatimaton ja valmis uhrauksiin; ystäviensä hyväksi hän teki kaikkensa, mutta itse hän ei pyytänyt koskaan mitään. Itseään alempia kohtaan ei hän ollut ylpeä, mutta ylempiäänkään kohtaan ei hän osottanut matelevaisuutta. Jos hän teki jonkun sankarityön, vaikeni hän itse siitä, mutta jos joku toinen oli osottanut urhoollisuutta, oli hän innokkain antamaan sille tunnustuksensa.
Senvuoksi lauloikin haltioituneena sen ajan kurucz luuttu, joka (meidän kesken sanoen) ei soinut paljoa paremmin kuin »libertas»-lantit:[31]
Ontuvalla ratsullansa ajaa Magday István, Mainehikas nimi siitä tulee taivaan listaan. Missä hän vaan kulkee, siellä seuraa häntä maine, Kuolemalle korjaa István, niinkuin hyökylaine.
Tästä ilmenee selvästi, että runon syntyessä kantoi Magdayta vielä hänen pieni ruskea hevosensa, eikä hallitsijan orhi.
Kunpa ei olisi koskaan kantanutkaan.
Kun hän eräänä päivänä palasi lyhyeltä partioretkeltä (Bottyánin hylkäämällä konilla), vastaanotti koko sotajoukko hänet raikuvalla eläköönhuudolla.
— Mitä on tapahtunut? — kysyi hän puoleksi leikillään, puoleksi ihmetellen. — Minulleko huudatte eläköötä vai hevoselleniko?
— Molemmille, — vastasi János Bonis, — hallitsijan lahja on tullut: jalo papurikko orhi. Bottyán on jo etsinyt teitä, hän odottaa teltassa.
Magdayn kasvoilla kuvastui ilo, hän laskeutui samassa satulasta ja antaen ohjakset lähellä olevalle sotamiehelle, riensi hän nopeasti päällikön telttaan.
Keskellä meluavaa sotajoukkoa, teltan eteisen kentän keskellä palavan leiritulen liepeellä, porisevien patojen ääressä istui László Fekete niminen sotamies, jota kohtaan Magday aina osotti suurta hellyyttä, usein istuen hänen kanssaan syrjään vetäytyneenä ja innokkaaseen kuiskailuun syventyneenä. Hän juoksi hänen jälkeensä ja viittoili hänelle kädellään, ettei hän menisi telttaan.
Mutta sotamies ei voinut saavuttaa häntä, eikä Magdaykaan ilon kiihdyttämänä huomannut László Feketen omituista viittausta, vaan astui telttaan.
Bottyán Vak riensi iloisena häntä vastaan ja kääntyen sitten taakseen sanoi siellä seisovalle miehelle:
— Kas täällä tulee István Magday, teidän ylhäisyytenne, jota hänen korkeutensa hallitsijan armo…
Taustalla seisonut mies astui lähemmäksi ja ojensi kätensä, puristaakseen Magdayn kättä, mutta samassa hetkessä hän huomasi, että kreivi Bercsényi seisoi hänen edessään ja hän kalpeni.
Bercsényi veti kätensä takasin; tumma pilvi varjosti hänen luisevia, miehekkäitä kasvojaan.
— Ah! — huudahti hän vaistomaisesti. — Sinäkö se olet? Uskomatonta!
Magday vapisi koko ruumiiltaan.
— Tosiaankin, joko tunnettekin Magday urhon, teidän ylhäisyytenne? — kysyi Bottyán hämmästyen.
— Tunnen hyvinkin, — vastasi Bercsényi pilkallisesti. — Totisesti paremmin kuin te. Antakaa tänne miekkanne — lisäsi hän ankarasti.
Magday irrotti miekkansa vyötäröltään, murtuneena ja kuolemankalpeana.
Bottyán Vak änkytti kuohahtaen:
— Mutta mitä teettekään, herra ylikenraali?
— Sen selitän teille aivan kohta. — Hän kääntyi Magdayn puoleen ja sanoi: »Poistu täältä siksi ajaksi!»
Tottelevaisesti, silmät maahan luotuina hän poistui teltasta.
Teltan edustalla seisoi kaksi juhlapukuista husaaria, olan yli heitetyssä viitassa, päässä kähärävillaiset karvalakit, odottaen, kunnes hallitsijan uskottu olisi lopettanut juhlallisuudet, sillävälin pitäen kiinni marhaminnasta korskuvaa ja kuopivaa lahjaoritta, jolla oli kultasilaiset suitset, hopealla koristettu satula ja kukilla kirjailtu samettipeite, kunnes sen isäntä, juhlittu sankari astuisi teltasta.
Vihdoin hän tulikin esille ja ilmoille puhkesi innostunut, taivasta tavottava eläköön-huuto sankkoina parvina tungehtivien kurucz urhojen huulilta. Ei kukaan huomannut, ettei miekka riippunut hänen kupeellaan, he näkivät ainoastaan, että hän oli hyvin kalpea, mutta voihan ihminen kunniastakin kalveta.
Magdayn aivoissa välähti ajatus. Kun husaarit taluttivat hänen eteensä rikkaasti koristetun ratsun, ponnahti hän rohkeasti sen selkään, oikasi hiukan asentoaan, aivankuin koetellakseen satulaa, ja sitten hei hän iski kannukset sen kupeisiin, jätti leirin ja nelisti tiehensä, sumu edessään, sumu takanaan.
Kuruczit katselivat häntä kummeksien, mitä hulluttelua sellainen oli, että hän näin juhlallisena hetkenä kujeili, jättäen heidät sinne noloina, kun juhlallisuuksien vasta piti varsin alkaakin. Niinhän oli Bottyán ilmottanut, että kreivi Bercsényi lukee julki sotajoukon kuullen hallitsijan Magdayta ylistävän kirjelmän ja sitten seuraa härän paistaminen. Suuret viinitynnöritkin olivat odottamassa.
— Kyllä se pian palaa, koetteleehan vaan hiukan hevostaan! — sanoivat muutamat.
— Näyttää tekevän mieli; mutta eipä se ole ihmeellistä kun on sellainen jalorotuinen eläin!
Kaikki uskoivat, että hän palaa pian, vaikka hän näkyi enää vaan mustana pisteenä taivaanrannalla. Ainoastaan yksi koko joukosta tiesi, ettei hän sen koommin enää palaisi ja satuloikin heti, sanoen tovereilleen:
— No, lyödäänkö vetoa, että minä saavutan hänet.
Sille toiset nauroivat täyttä kurkkua:
— Sinäkö saavuttaisit hallitsijan orhiin tuolla kaakilla? Abrakadabra, muutu hiiden herhiläiseksi!
Mutta hän ei paljoa välittänyt pilkasta, nousi satulaan ja ajoi pattijalkaisella valkealla hevosellaan jäljestä, toisten hohottaessa hänelle.
Se oli sama mies, joka juuri oli viitannut Magdaylle, ettei hän menisi telttaan.
Mutta siellä sisällä pudisti Bercsényi Bottyánin olkapäätä kiihtyneenä:
— Tiedättekö, päällikkö, kuka tuo nuori mies on?
— Kuka hän on? — kysyi puolisilmä päällikkö kärsimättömänä ja kuohuksissaan, samalla kun hän ummisti näkevänkin silmänsä, ajatellen, että Bercsényi oli ryhtynyt raakaan tekoonsa ainoastaan vastenmielisyydestä. Hänelle oli sellaista usein tapahtunut.
— Se mies on István Veres niminen varas, joka on paennut vankeudesta.
— Se ei voi olla mahdollista! — sähähti Bottyán ja rävähytti nopeasti silmänsä auki, nähdäkseen laskiko kreivi mahdollisesti ilkeätä pilaa. — Minä olen rakastanut häntä enemmän kuin omaa poikaani.
— Hän pakeni kuolemantuomiota Sárospatakista aivan kuvailemattomalla viekkaudella ja sai hirteisen veljensä avulla hallitsijalta varastetulla sormuksella vanhan Krucsay paran vapauttamaan itsensä. — Mutta se on pitkä juttu.
Ja sitten hän kertoi alusta alkaen kaiken.
Bottyánilta jäi suu auki, eikä hän pitkään aikaan saanut sanotuksi ainoatakaan sanaa.
— Niin, niin, herra kenraali, se velikulta on aivan tavallinen pahantekijä. Olipa tämä aikamoinen yllätys minulle, joka itse päätin hallitsijan lähetin sijasta tuoda hänelle lahjan. No kylläpä kummeksii hallitsija saadessaan tiedon tästä. Vielä tänään minä kirjotan hänelle.
— Minun urhoollisin sotilaani, — huokasi Bottyán. — Mikä hänet perii?
— Se riippuu hallitsijasta.
— Minä tahdon pyytää hänelle armoa. Täällä hän on aina käyttäytynyt moitteettomasti ja jalosti. Hänen koiransakin on arvokkaampi kuin joku keisarillinen. Hänellä on nimittäin suuri musta koira, joka seuraa sotajoukkoa ja partioretkillä se hyökkää vihollisen kimppuun ja puree ja raatelee, niinkuin raivostunut tiikeripenikka. Tosiaankin, herra ylikenraali, pehmittäkää sydämenne.
Niinkauan pyyteli Bottyán, että äkkipikainen kreivi vihdoin myöntyi.
— Olkoon menneeksi, laatikaa siis armonpyyntökirjelmä lähetettäväksi hänen »majesteetilleen». (Tämän arvonimen sai Rákóczy Erdélyssä.) Minä en tahdo asettua sitä vastaan — jos hän tunnustaa aarteiden olinpaikan. Kutsukaa hänet tänne, saadaksemme puhella hänen kanssaan.
Mutta teltan vieressä seisova kunniavahti sanoi, että hän oli ratsastanut pois.
— Millä hevosella?
— Hallitsijan papurikolla.
— Ei hän silloin enää senkoommin palaa, — sanoi Bottyán Vak surullisesti.
* * * * *
Se olikin totta. Magday tai István Veres, sillä hän se oli, ja László Fekete, eli oikealla nimellään László Veres, ratsastivat ratsastamistaan, eivätkä pysähtyneet ennen kuin Heisterin leirin luona. »Ellen minä täällä kelpaa», — ajatteli hän itsekseen, — »kelpaan minä kyllä tuolla toisella puolen.»
Hänen sydämensä oli täynnä katkeruutta. Hän tunsi viattomuutensa, hän tahtoi näännyttää pahan kohtalonsa nälkään ja koetti kaikin keinoin vapautua siitä, mutta kohtalo löysi hänet jälleen ja suuntasi uuden iskun häntä vastaan. Mitäpä olisi hän voinut muuta tehdä, kuin paeta, minne vaan saattoi.
Olihan Heister sanonut hänelle: »Jos teidän miekkanne kerran putoaa, tulkaa silloin minun luokseni, niin minä vuorostani nostan sen.»
Hän pysyi sanassaan ja vastaanotti nuoret kuruczit avosylin, uskoen heti partioivan joukko-osaston Istvánille, jotavastoin hän sioitti Lászlón toiseen sotaväen osastoon, sillä niin paljon ei hän kuitenkaan vielä luottanut veljeksiin, että olisi jättänyt heidät yhdessä taistelemaan.
Mutta luottamuskin kasvoi vähin erin.
István Veresistä tuli vähitellen parhaita keisarillisia johtajia ja Wieniin lähetetyissä bulletineissa hänet mainittiin usein ja kiittävästi.
Kun Bercsényi kírjotti Rákóczylle Magdaysta, miten hän oli sankarin naamarin alta löytänyt varkaan ja miten mies oli nopeasti hypännyt lahjaorhiin selkään, polki hallitsija kiivastuneena jalkaansa:
— Varas ei voi olla sankari. Ja Magday on todellinen sankari.
Hän antoi heti määräyksen, että missä vaan Magday tavataan, on hänelle annettava tieto hallitsijan armosta.
Mutta kun sitten kuukausien kuluttua tuli tieto, että hän palvelee keisarillisia joukkoja ja on kuruczeille vaarallinen, jyrähti hallitsija raivostuneena:
— Kunniallinen ihminen ei koskaan voi olla kavaltaja.
Sitten antoi hän määräyksen, että missä vaan Magday tavataan, on hänet surmattava.
XIV.
Mestauslava.
Tämän jälkeen tuotti Magday niin paljon tuhoa Räkóczyn joukoille, että hänestä luvattiin neljäsataa kultarahaa sille, joka tuo hänet elävänä tai kuolleena.
Noin puoli vuotta kului sillätavoin.
Ibloin kentällä iskivät kerran eräänä heinäkuun iltapäivänä ankarasti yhteen muuan Heisterin sissiosasto ja kuruczjoukko.
Kuruczeja oli tuskin kahdeksankymmentä, vanha »Jóska appi» johti heitä, vanhin korpraali vallankumouksellisten joukoissa, joka puhdehetkinä kaskuili sotamiehille iloisesti räiskyvän leiritulen liepeellä ja joka taistelun tullen ratkoi vanhalla sapelillaan saksalaisia, niinkuin räätäli palttinaa.
Keisarillisia saattoi Ibloin kentällä silloin olla satakunnan miestä.
— Antakaa olla! — huusi Jóska appi niille, jotka huolestuneina rupesivat arvioimaan voimasuhteita. — Älkää laskeko niitä nyt! Helpompihan on lukea heitä sitten, kun ne eivät enää hievahda paikoiltaan.
Kuruczit rohkasivat mielensä ja tunnin kuluttua oli käynyt niinkuin Jóska appi oli ennustanut. Muutamat kaatuivat, toiset haavottuivat, jotkut joutuivat vangiksi ja loput lähtivät käpälämäkeen.
Itse otti hän osalleen johtavan upseerin ja vaikka se taistelikin sankarillisesti, vangitsi hän sen ja vei muiden vankien joukkoon. Kolmisenkymmentä oli vankeja yhteensä.
Keisarillinen upseeri katseli Jóska appea tarkastellen aivankuin olisi tuntenut hänet, mutta sanaakaan sanomatta hän painoi surullisesti päänsä alas.
Korpraali-vanhuksestakin tuntui upseeri tutun näköiseltä, mutta hän tyytyi siihen, ettei siinä ollut mitään kummallista, vaikka mies muistuttikin tutusti jotakuta, sillä olihan hän jo ehtinyt nähdä niin monta keisarillista.
Varsinkin upseerin miekankannike pisti hänen silmäänsä.
— Kumma paikka, olenpa minä nähnyt tuon miekankannikkeen jossakin.
(Vanhus pyhki otsaansa.) Missä minä sen näinkään? Kumma paikka!
(Vihdoin hypähti hän seisomaan.) No nyt minä jo tiedän! (Hän pudisti
vangittua upseeria olkapäästä.) Mistä on herra ostanut tuon vyön?
— Mitä se teihin kuuluu? — vastasi keisarillinen upseeri uhmaavasti.
Samassa tuli sinne János Hajdu, joka aikasemmin oli palvellut Bottyänin joukossa, ja huudahti vilkkaasti:
— Tuhat tulimmaista, sehän on István Magday.
Vanki hätkähti ja punastui korviaan myöten. Mutta Jóska appi kysyi uteliaana:
— Kuka István Magday?
— Se, jonka kiinniottamisesta Rákóczy hallitsija on luvannut kaksisataa kultarahaa.
— Sekö? — epäili appi. — Ei se voi olla mahdollista!
— Mikä ei voi olla mahdollista?
— Joko se ei ole mahdollista, että hallitsija on luvannut kaksisataa kultarahaa István Magdaysta, tai sitten se, että tämä on Magday. Ei minulla, poikani, ole sellaista onnea.
— Kyllä se vaan niin on, Dobos ukkoseni, — innostui János Hajdu. — Jos minulla olisi satayhdeksänkymmentäyhdeksän kultarahaa, antaisin minä ne teille heti sillä vielä sittenkin voittaisin yhden kolikon, mutta kun minulla ei ole enempää, kuin kolme libertasia.
— Tarpeen on minullekin kaksisataa kultarahaa — sanoi Jóska appi suutaan maiskuttaen, — vienpähän kotia eukolleni.
Sitten kumartui hän vangin puoleen ja kuiskasi tuttavallisesti:
— Oletteko te tosiaankin se Magday?
Toinen kuiskasi silloin takasin:
— Minä olen Pista teini, teidän vanha teininne.
Dobos setä hätkähti ja ponnahti pystyyn, aivankuin olisi käärme purassut häntä.
— Se on mahdotonta! — änkytti hän, mutta katsellessaan tarkemmin pitkätukkaista, vaaleata nuorukaista, huudahti hän: — Sehän sinä olet! Tuhat tulimmaista, mutta miten sinä olet sekaantunut tämmöiseen? (Hän pudisti päätään.) Ai, ai! Senkövuoksi minä olen ruokkinut sinua?
Vanhus katsoi katsomistaan, kunnes kyynel herahti hänen silmästään:
— Poika parka! näinkö meidän täytyy tavata toisemme? Missä on veljesi nyt?
— Hänkin on Heisterin palveluksessa.
— Sekin? No, suuren ilonpa minä teistä sainkin. Kirottu penikka, kaksisataa kultarahaa sinä veit minun taskustani, koska se oletkin sinä, eikä se joksi me sinua luulimme. Onko tämä nyt laitaa?
— Älkää surko, Dobos setä, sillä minä juuri olen István Magday, — sanoi vanki katkerasti.
— Sinäkö se olet? Mitenkä se voi olla mahdollista?
— Sen nimen olen ottanut omakseni.
— Mitä? Sellainenko sankari on sinusta tullut, että päästäsi niin suuria summia maksetaan? Poika parkani, poika parkani!
Hän kumartui lähemmäksi, silitti hellästi hänen päätään ja hänen silmistään valuivat kyyneleet rankkanaan. Keisarillinen upseerikin purskahti itkuun.
— Minun sydämeni pakahtuu, — nyyhki hän, — Voi, mitä sanookaan tätinne kuullessaan, että sinä sait surmasi minun kauttani? Sillä elä uskokaan, rakas poikani, että minä päästäisin sinut vapaaksi. Minä olen rehellinen mies ja kun kerran olen vanginnut sinut, vien minä sinut myöskin perille, sillä hallitsijaa minä en petä. Minä tarjoan oman pääni hänelle sinun sijastasi, mutta sinun omaasi en minä päästä luiskahtamaan käsistäni.
Ja ettei hän joutuisi jollaintavoin kiusaukseen, meni hän etsimään
János Hajdua, joka puuhaili vankkurien parissa.
— Kuulkaahan, sanoitte äsken, että antaisitte satayhdeksänkymmentäyhdeksän kultarahaa vangistani.
— Jos olisi, niin antaisin, sillä vanki on silkkaa rahaa.
— No siinä tapauksessa annan hänet teille ilmaiseksi.
— Oletteko tullut hulluksi?
— Saattaa olla niinkin, että olen tullut hulluksi, mutta älkää te siitä välittäkö. Minä en huoli vangista, sillä pelkään päästäväni hänet vapaaksi, enkä huoli rahoistakaan, sillä pelkään niiden syyttävän minua. Teidän omanne on vanki, te olette hänet vanginnut, minä en tiedä koko jutusta mitään.
— No silloin kiitän nöyrimmästi, Dobos setä. Kyllä vien hänet
Sárospatakiin varovasti, niinkuin olisi munaa varjeltava.
— Mutta minäkin tulen mukaan — ajatteli Dobos setä itsekseen.
* * * * *
Hallitsija piti juuri valtiopäiviä Sárospatakissa. Asiat sujuivat huonosti, hänen tähtensä alkoi jo laskea. Itse oli hän ärtyväinen ja synkänvakava.
Ilman mitään epäröimistä allekirjotti hän István Veresin kuolemantuomion. Olkoon varottavana esimerkkinä. Pyöveli katkaiskoon häneltä kaulan.
Mestaus oli määrätty tapahtuvaksi keskiviikkona. Tiistai-iltana tuli pyöveli Kassasta. Seurasi kaamea ukkosyö; aamun koittaessa nousi sellainen myrsky, että se paiskasi talojen kattotiilet maahan ja repi puut irti juurineen. Hallitsijan linnan Bornissa sytytti salama tuleen ja ikivanha rakennus hohti kammottavaa valoaan yli koko Sárospatakin.
Hallitsija nousi aikasin mestauspäivän aamuna, hän oli viettänyt koko yön unettomana ja nähnyt horroksissaan maaten lapsensa katkaistuin päin. Se ei ollutkaan mitään mahdotonta, sillä olivathan ne Wienissä ja siis tavallaan vankeudessa.
Krucsay linnaherra tuli tavallisesti ensimäisenä hallitsijan puheille. Hän kertoi hänen majesteetilleen aamusin aina yön tapahtumista (jos nim. oli jotain tapahtunut), hän teki selkoa anojista, jotka odottivat puheille pääsyä etuhuoneessa, ja selitti heidän asiansa, niin että hallitsija voisi jo edeltäpäin ajatella vastauksensa. Krucsay herralla oli sitäpaitsi vielä kerrottavana kaikenlaisia hovijuoruja, jotka hän tarjosi hallitsijalle aamiaisen keralla.
— Mitä uutisia, Krucsay herrani?
— Pestin ja Debreczenin kaupunkien lähettiläät ovat täällä.
— Mitä he tahtovat?
— Sepä juuri on hullua, että he eivät tahdo, teidän majesteettinne.
— Mitä he eivät tahdo?
— Maksaa veroa.
— Ovatpa ne epäisänmaallisia — jyrähti hallitsija. — Kyllä minä pian pesen heidän päänsä. Mutta odottakoot. Ketä on vielä?
— Muuan vanha kurucz sotamies.
— Mikä on hänen nimensä?
— »Jóska appi.» »
— Mikähän mahtaa ukkoa vaivata? — kysyi hallitsija vilkkaasti. Olen kuullut kerrottavan hänestä. Hän on kelpo sankari.
— En tiedä mitä hän tahtoo. Mutta kaikkein kärsimättömin on eräs viittaan puettu nuori mies, joka väen väkisin tahtoo päästä sisälle ja kohtelee aivan hillittömästi vartioita, jotka sulkevat häneltä tien.
— Päästäkää ensimäisenä kurucz sotamies.
Dobos setä astui sisään.
— No, mikä teillä on hätänä, veljeni? — kysyi hallitsija suopeasti.
— Minulla olisi suuri pyyntö, teidän majesteettinne.
— Se on kohtuullista, ukkoseni. Ken on jo niin paljon tehnyt meidän hyväksemme kuin te, se ei enää pyydä, hän voi jo toivoa. Mikä on siis toivomuksenne?
Dobos setä laski toisen polvensa maahan.
— Armoa, armoa, teidän majesteettinne.
— Kenelle? — kysyi Rákóczy hämmästyneenä.
— Sille nuorelle István Veresille, jonka minä vangitsin.
— Mitenkä? Minä kait annoin ne kaksisataa kultarahaa jollekin toiselle!
— Voi, kieleni pääsi liiaksi valloilleen, pyydän nöyrimmästi anteeksi, mutta kun kerran sanoin toisen puolen, täytyy minun ilmaista koko totuus, sillä tiedän, että tällä paikalla, missä nyt olen, ei ole lupa valehdella. — Minä vangitsin Veresin, mutta annoin hänet János Hajdulle, sillä pelkäsin päästäväni hänet muuten vapaaksi, kun hän on minun ottopoikani, jonka itse olen kasvattanut. Minä ajattelin, että pysyköön vankina, kun on kerran vangiksi joutunut. Parempi on, että itse menen pyytämään armoa hänen majesteetiltaan, vaikka onhan se kehnoa, ja kamala rikos on taistella saksalaisten rinnalla omia veriheimolaisiaan vastaan — mutta Jumala tiesi, miksi hän sen on tehnyt. Entä jos hän vielä korjaantuu kunnialliseksi mieheksi.
— Ettekö tiedä hänen muita rikoksiaan?
— En tiedä, teidän majesteettinne, — sanoi Dobos setä heltyneenä ja hänen kasvonsa kostuivat kyynelistä.
— Ettekö tiedä, että hän on varastanut ja että hän minun omalla sormuksellani sai linnaherran vapauttamaan itsensä?
— Varastanut? — mutisi vanhus, kuivaten kyyneleet silmistään. Oi teidän majesteettinne! — huudahti hän tuskallisesti. — Silloin en minä ole puhunut yhtään mitään.
Hän kääntyi sotilaan tavalla ja poistui huoneesta. Nyt seurasivat lähetystöt. Nesselroth johti pestiläistä ja professori Szilágyi debreczeniläistä. Laajassa esityksessä, pitkin ja monimutkaisin kääntein he ilmottivat, ettei heillä ollut rahaa, jonkavuoksi he pyysivät lykkäystä, kunnes Rákóczy keskeytti heidät ärtyisenä:
— Kysykää, herrat, sotamiesten vatsoilta, myöntävätkö ne lykkäystä?
Tätä huomautusta lukuunottamatta kuunteli hän mahdollisimman välinpitämättömästi monisanaista esitystä, kunnes yht'äkkiä kohosi ilmoille äänekäs melu kadulta, ja kun hän seisoi ikkunan ääressä, kumartui hän vaistomaisesti katsomaan, mitä siellä oli tekeillä.
István Verestä vietiin telotuspaikalle. Suuri joukko oli häntä saattamassa, naisia, lapsia ja muuta kansaa. Hänen vieressään kulki tulipunaisessa puvussa mestaaja.
Samassa astui linnanpäällikkö jälleen sisään:
— Teidän majesteettinne, armonpyytäjät anovat tuomitulle vapautusta.
— Ei ole armoa, — vastasi hallitsija ankarasti, nojautuen hetkeksi taaksepäin.
Alhaalla huomasi tuomittu Veres hallitsijan kasvot ikkunassa ja kahleitaan kalistaen hän huusi hallitsijalle:
— Armoa, armoa!
Kulkue pysähtyi akkunan alla, odottaen hallitsijan merkkiä.
— Jos teidän majesteettinne armahtaa minut, näytän ennen pitkää, mihin nämä käsivarret pystyvät.
Rákóczy viittasi päättäväisesti kädellään, että he voivat rohkeasti jatkaa kulkuaan ja sulki ikkunan.
Mutta samassa lennähtivät ovenpielissä seisojat sivulle ja väkipakolla hyökkäsi sisälle mies, saksalaisen sotilaan puvussa. Viitta, joka oli peittänyt hänen vaatteensa, oli valahtanut hartioilta.
Rákóczy astui varovaisesti taaksepäin siinä uskossa, että murhaaja oli uhkarohkeasti tunkeutunut sisälle.
— Teidän majesteettinne! — huudahti mies sydäntäsärkevällä äänellä, polvistuen hallitsijan eteen — minun veljeni viedään mestauslavalle. Minä olen syypää siihen, minä olen rikollinen.
— Mitä järjettömyyksiä sinä puhut? Hän on kavaltaja. Hän on varas, — sanoi hallitsija kiihtyneenä. — Varkauden minä voisin vielä antaa hänelle anteeksi, mutta en kavallusta, siihen täytyy olla päteviä todisteita. Poistu! Vartijat!
— Ette kadu, teidän majesteettinne, jos kuulette minua, sillä, kautta elävän Jumalan, te muuten vuodatatte viatonta verta.
— Puhu, — sanoi hallitsija. Mitä on sinulla sanottavaa väitteesi tueksi?
— Sitä, teidän majesteettinne, ettei hän ole varas.
— Kuka on siis vienyt minun aarteeni?
— Minä, — vastasi hän.
— Kuuntelen sinua — sanoi Rákóczy istuutuen nojatuoliin.
László Veres kertoi henkeään pidättäen kaikkein tärkeimmät kohdat tapausten menosta, jotka kuultuaan hallitsija huudahti innokkaasti:
— Rientäkää nopeasti viemään valkoista lippua! Mutta pian, ettette myöhästy!
Nopeasti sidottiin valkea liina tangon nenään ja sitä läksi kiidättämään huovi, joka yötä päivää oli valmiina hallitsijan ikkunan alla tarpeen vaatiessa viemään perille käskyjä.
Totisesti laukkasi hevonen nopeasti, sillä se tunsi kannukset kyljissään. Hallitsija avasi ikkunan ja huusi huoville:
— Kymmenen kultarahaa palkinnoksi, jos onnistut!
Ja hän oli niin kiihtynyt, ettei hän edes päästänyt luotaan lähetystöjä, vaan salli heidän pitää seuraa itselleen siksi kunnes hän saisi tietää tuloksen.
Mutta vaikka huovi ajoi täyttä lentoa, oli László Veres perillä vieläkin aikasemmin, nelistäen oikotietä yli kaikkien esteitten, läähättäen, kieli riippuen ja sydän hurjasti pamppaillen, kohti telotuspaikkaa.
Vasta silloin hän hiljensi hiukan juoksuaan, kun hän jo kaukaa kuuli raikuvan eläköön-huudon.
Ole siunattu taivaan Jumala! Se merkitsi varmasti sitä, että valkea lippu jo oli huomattu ja huomattu hyvissä ajoin.
Mutta vasta nyt huomasi László, joka hiukan oli toipunut jännityksestään, ettei hän ollutkaan yksin: milloin hänen vierellään, milloin edessään juoksi kilpaa hänen kanssaan valkea koira.
Katsohan vaan, sehän oli hänen oma koiransa.
Hän huudahti riemuissaan: Drava, Drava! Sinäkö se olet? Oikeinko todella sinä olet siinä! Tulit takaisin. Oi, sinä oma koirani, tulitpa lopulta kuitenkin. Miten minä hainkaan sinua, sinä veitikka! Käykö laatuun sillä tavoin jättää isäntäänsä, joka on sinusta niin paljon pitänyt? Olenko minä ansainnut tällaista?
Hän vavahti ja taikauskoinen ajatus valtasi hänet.
— Olenko ansainnut? Entä jos sittenkin olen ansainnut ja kohtalo rankaisi minua sentähden, etten täyttänyt velvollisuuttani, ja vihdoin nyt, kun olen kaiken sovittanut, antoi se minulle koiranikin takasin. Entä jos sittenkin se vanha eukko oli oikeassa sanoessaan kuolinvuoteellaan: »Mistä te sen tiedätte, osaanko minä antaa onnea»; veli paralleni hän antoi mustan koiran ja onnettomuuden ja minulle joutui valkea koira ja onni, — jota en osannut pitää arvossa…
* * * * *
Valkea lippu tuli hyvissä ajoin näkyville. Pyöveli oli juuri silloin vetämässä mestauskaapua István Veres sankarin ylle. Turhaa on minun tietysti mainita, että seurasi suuri ilo, joka vielä kohosi siitä, että molemmat veljekset onnellisina lankesivat toistensa kaulaan. Sotamiehet, jotka olivat kuulleet kerrottavan Istvánin sankariteoista, seurasivat voitonriemuisina ja iloisin huudoin veljeksiä kaupunkiin. Matkalla tuli heitä vastaan lähetti, joka kutsui heitä hänen majesteettinsa puheille. Kaikesta huomasi, että hallitsija oli rauhaton.
Rákóczy oli vielä Pestin ja Debreczenin herrojen seurassa, kun veljekset astuivat sisään.
István Veres astui hänen luokseen ja sanoi polvistuen:
— Minä kiitän teitä, majesteetti, pian saatte nähdä, että voin teoissa osottaa kiitollisuuteni.
— Älä kiitä minua, vaan veljeäsi.
— Miten, teidän majesteettinne?
— Hän ilmaisi minulle, ettet sinä tiedä aarteista mitään senvuoksi, että hän kaivoi ne esille.
— Mutta se ei ole totta, teidän majesteettinne — sanoi István kuohahtaen.
— Totta joka kirjain, veljeni, mutta minä olin niin kehno, etten puhunut siitä sinulle.
István katsoi veljeään kummastellen, tietämättä, mitä hän oikein uskoisi todeksi.
Hallitsija keskeytti hänet:
— Asia ei todellakaan ole vielä minullekaan kyllin selvä, sillä minulla ei ollut aikaa kuunnella seikkaperäisemmin. Mutta nyt ehdimme. Kertokaa siis minulle elämäntarinanne.
László oli vilkkaampi ja parempi kertoja, hän kertoi koko heidän kohtalonsa vaiheet alkaen Krucsaysta ja siitä, miten Dobos täti otti heidät huostaansa, miten Pista voitti miekankannikkeensa ja rakastui Magda Szilágyion (Älähän! — puhkesi väliin läsnäoleva Szilágyi herra) ja hän kertoi senkin, miten siitä pienestä kipinästä syntyi vastustamaton halu tulla kerran aatelismieheksi; miten he lähtivät maailmalle ja saivat mustan ja valkean koiran, joista toinen toi onnettomuutta ja toinen onnea, ja miten he senjälkeen olivat tavanneet Rozsomákin ja eronneet kumpikin taholleen. Sitten kertoi kumpikin erikseen omat elämyksensä, joista Lászlón muodostuivat niin kirjaviksi senvuoksi, että hän taskut täynnä suuria rahoja lahti veljeään etsimään, mutta jäikin kiinni Pestiin senvuoksi, että hän rakastui Nesselroth herran tyttäreen. (Älähän! — puhkesi Nesselrothkin.)
Hallitsija kuunteli mielenkiinnolla kertomusta ja sanoi sitten:
— Te olette kärsineet paljon, miehekkäästi olette torjuneet päältänne loan, sinä tosin olet hiukan horjunut (sanoi hän Lászlón kääntyen), mutta tänään olet sinä sovittanut sen ja olet samalla todistanut, että sinulla on sydän oikealla paikallaan, ja se on pääasia. Tosiaankin hyvin opettavainen kertomus. Mutta yhden neuvon annan teille kuitenkin, vaikka en olekaan taikauskoinen. Ampukaa kuula sen mustan koiran otsaan ja lähettäkää se valkoinen lahjaksi Bercsényille, jotta se seuraisi sotajoukkoa ja tuottaisi sille onnea.
Tämä leikillinen huomautus oli sanottu ennustuksiin ja taikavoimiin uskovaa Bercsényitá tarkottaen.
— Koirastani en minä enää luovu, teidän majesteettinne, — sanoi László — mutta jos sallitte, lähden mielelläni sen mukana leiriin.
— Enkä minä puolestani voi tappaa omaani, — vastasi István — sillä viime yönä sen päivät päättyivät. En nukkunut koko yönä, sillä minun täytyi alati kuulla vankikoppini edessä sen surkeata ulinaa, ja kun minut aamunkoittaessa vietiin ulos, näin, että hurttaparkani oli kuollut.
— Se oli vaarallinen lahja! — sanoi Rákóczy. — Mutta teistä, Krucsay, en olisi uskonut sellaista julmuutta. Kuulitteko, mitä pojat kertoivat?
— Kuulin, teidän majesteettinne?
— Onko se totta?
— Totta on — sanoi hän surullisesti painaen päänsä alas — kerran olin minäkin murtumaton mies, kunnes Jumala kuritti minua raskailla onnettomuuksilla. Hän riisti minulta kaikki kolme poikaani. Nyt olen jäänyt aivan yksikseni, ja uskokaa, majesteetti, että minä usein öisin kuulen sen kuoliaaksi piestyn vuokramiehen valituksen. Olenkin luvannut itselleni, että jos joskus kohtaan hänen karkotetut lapsensa, luovutan kaiken omaisuuteni heille.
— Kas täällä he ovat — sanoi hallitsija innokkaasti.
— Minä olen myös täällä. Minkä sanoin, sen sanoin.
— Krucsay on mahtava mies — huudahti Rákóczy hilpeästi — nyt voimme siis auttaa tapauksien menoa vielä askeleen eteenpäin.
Niin sanoen kääntyi hänen majesteettinsa yhä läsnäolevan lähetystön puoleen:
— No, herrat Nesselroth ja Szilágyi, nyt voin myöntää teille lykkäystä, mutta ainoastaan yhdellä ehdolla.
— Odotamme nöyrimmästi teidän majesteettinne käskyä.
— Sillä, että annatte naimattomat tyttärenne näille minun sotureilleni, sillä nyt on minulla särvintä joksikin aikaa Krucsayn maatiloista.
— Teidän majesteettinne toivomus on minulle käsky, kumarsi Nesselroth.
— Minulla ei ole suinkaan mitään sitä vastaan! ilmotti Szilágyi.
Nuorten urhojen kasvot kirkastuivat onnesta.
— Oi Jumalani! Emme koskaan voi palkita teidän majesteettinne hyvyyttä.
— No, no — päätti hallitsija — ei kannata vielä liiaksi iloita edeltäpäin, sillä sitä ennen täytyy vallottaa Krucsayn maatilat keisarillisilta.
Sitten hän armollisella kädenliikkeellä päästi kaikki läsnäolevat poistumaan.
Selityksiä.
Unkarin kielessä lausutaan merkilliset vokaalit pitkiksi, esim.: Mikszáth, lue Miksaath; László, lue: Laasloo; laajuusmerkitön lyhyt e on useimmiten ä, esim.: Debreczen, lue Däbrätsän; c, cz = ts, esim. Naláczy, lue: Nalaatsi; cs = tsh, esim.: Krucsay, lue: Krutschai; gy, ly, ny = dj, Ij, nj. esim.: Gyulafehérvár, lue: Djulafäheervaar, magyar, lue: madjar; s = sh, esim.: István, lue: Ishtvaan; sz = s, esim.: Szilágyi, lue: Silaadji; zs = s, esim.: Kolozsvár, lue: Kolosvaar; y = i, esim.: Magday, lue: Magdai. Korko on aina ensimäisellä tavulla, kuten suomenkin kielessä.
[1] Debreczen on kaupunki Unkarin äärettömällä arolla. Se on aina ollut maan vapauspyrintöjen keskuspaikkoja. Myöhemmin v. 1849 julistettiin sen tuomiokirkossa Habsburgin hallitsijasuku Unkarin kruunun menettäneeksi. Nebulus = pilvi, oli latinakoulussa alaluokkalaisten nimitys. »Pöllöteinit», »philosofukset» ja »poetat» olivat keskiluokkalaisia, rhetor = puhuja, oli jo varttuneempi yläluokkalainen, jota jo sanottiin herraksi, dominus (mon. domini). Floriini = 2:40 Smk.
[3] Erdély = Transsilvania l. Siebenbürgen.
[4] Gerundium: tappelupukarien puolue kollegiumissa.
[5] civis = kansalainen; tarkottaa yläluokkalaisia, konventio jäseniä.
[6] absentia = poissaolo.
[7] fortissimus = urhoollisin.
[8] amice = ystäväni.
[9] non sum paratus = en ole valmis.
[10] rana rupta = sammakko.
[11] cantus praeses = laulunjohtaja.
[12] vivat = eläköön.
[13] satis — riittää.
[14]. gulyáskeitto on unkarilainen kansallisruoka. Se valmistetaan pienistä kuutioihin leikatuista lihapaloista ja liemeen sekotetaan vahvasti punaista pippuria, paprikaa.
[15] palatínus = palatsikreivi.
[16] Cantores amant humores = kanttorit rakastavat leikkiä.
[17] Szeged, Tisza- (Theiss-) joen varrella oleva kaupunki.
[18] Alföld, Unkarin tasankomaa.
[19] canis mater = koiran äiti.
[20] Fáradi, väsymyksestä kotoisin oleva; i tai y pääte unkarissa vastaa saksalaista von ja ruotsalaista af.
[21] nabob = intialainen ruhtinas.
[22] Eszterhäzyn viitta. Tarkottaa erästä kreivi Esterházya, joka oli Pietarissa Unkarin lähettiläänä. Hänellä oli helmillä ja jalokivillä tarumaisen ylellisesti koristettu viitta. Hänen tanssiessaan hovissa sinkoilivat hänen viittansa helmet ympäri lattiaa. Kun vallasnaiset kumartuivat poimimaan niitä, sanoi E. ylpeästi: »Antakaa palvelijoiden siivota ne!» Sanotaan hänen sukunsa köyhtyneen siihen määrään hänen tuhlaavaisuutensa tähden, että nykyään pysähtyy pikajuna ainoastaan kolmasti hänen tiluksillaan!
[23] Kreivi Miklós Bercsényi, ks. seur.
[24] Ferenci Rákóczi II (1676—1735) on Unkarin historian loistavimpia henkilöitä. Hänessä yhtyivät sopusointuisesti harvinaiset hengen lahjat ja murtumattomat ruumiin voimat. Alaikäisenä ollessaan oli hänen holhoojanaan uskonkiihkoinen kardinaali Kollonitsch, joka, juurruttamalla kasvattiinsa oman jesuitamaisen maailmankatsomuksensa, koetti hänestä saada aseen unkarilaisia vastaan. Kardinaali luulikin onnistuneensa ja R. julistettiin jo 17 vuotiaana täysi-ikäiseksi; mutta pian huomattiin, että entinen holhokki olikin jesuitojen oppeja käyttänyt unkarilaisen kansansa hyväksi, taitavasti salaamalla omat pyrkimyksensä. Espanjan vallanpenmyssodan aikana uskoi R. ajan tulleen, jolloin hän voisi vapauttaa kansansa vieraasta ikeestä ja hankkia sille uskonvapauden. Hänet vangittiin kuitenkin ja vietiin Wieniin v. 1701. Tällöin riensi kreivi Miklós Bercsényi, joka oli R:n uskollinen ystävä, neuvonantaja ja oikea käsi, Puolaan, tullen R:n päästyä pakenemaan puolalaisen sotajoukon johtajana hänen avukseen. Tästälähtien oli Bercsényi vapaustaisteluiden varsinainen johtaja. Koko Unkarin aatelisto riensi Rákóczyn lippujen alle ja jo v. 1704 alussa olivat hänen joukkonsa Wienin edustalla. Erdélyn valtiopäivät valitsivat hänet heinäkuussa samana vuonna Gyulafehérvárissa ruhtinaaksi, Szécsényssa nimitettiin hänet hallitsevaksi ruhtinaaksi ja Bercsényi valittiin hänen sijaisekseen. Sotaa käytiin vaihtelevalla onnella vuoteen 1711 asti. Kun Unkarin säädyt silloin Szatmórissa suostuivat rauhantekoon itävaltalaisten kanssa, ei Rákóczy, yhtävähän kuin Bercsényikaan, yhtynyt siihen, eikä välittänyt armahduksesta, jonka mukaan kansallisen armeijan päälliköt olisivat säästyneet kuolemantuomiosta ja kansa olisi saanut uskonvapauden ja omat perustuslakinsa, sillä he eivät luottaneet itävaltalaisten lupauksiin. Rákóczy lähti nyt vapaaehtoiseen maanpakoon ja oleskeli kuolemaansa asti Turkin sulttaanin vieraana, jonne myöskin Bercsényi oli tullut epäonnistuneitten vallotusretkien jälkeen Unkariin.
Unkarilaiset ovat säilyttäneet Rákóczy II:n muiston historiansa arvokkaimpien joukossa. Hänen ajoiltaan asti on säilynyt Unkarin vanhimmat kansanlaulut, joiden toisin surumieliset, toisin taasen sotaisesti sytyttävät säveleet yhä vieläkin herättävät voimakasta vastakaikua.
[25] kuruczit (krux — risti) olivat tämän ajan kuuluisia ja pelätyitä vapaudensankaria.
[26] Superat sóldat — keisarilliset (palkkasoturit) voittavat.
[27] curutz vincit — kurucz voittaa.
[28] secretum sigillum z= salainen sinetti.
[29] Sátor Arepo tenet Opera Rotas. Jos Arepo käsitetään erisnimeksi, merkitsisi tämä lause ehkä: Arepo luoja pitelee voimakkaasti pyöriä.
[30] sacrebleu — tuhat tulimmaista.
[31] libertás lantit olivat liikkeeseen lasketulta seteleitä, joita valtio ei kuitenkaan kyennyt suurten sotamenojen vuoksi lunastamaan takasin.