Hän kietoi kätensä veljensä kaulan ympäri ja kallisti päänsä hänen rinnalleen. Minä säpsähdin heidän suuren yhtäläisyytensä ja omituisen erilaisuutensa tähden. Otto seisoi siinä niin vartevana ja voimakkaana mutta arkana, alakuloisena ja itsesoimausten lannistamana; hänen sisarensa niin hienona ja hentona, vaan uljaana, täynnä toivoa, voimakkaana puhtaassa tietoisuudessaan ja sydämellisessä rakkaudessaan.
He itkivät molemmat hiljaa; minä otin sisaren koristukset ja nuo onnettomat velkalaskut sekä jätin heidät. Sisar oli sanonut luottavaisimmin katsein: "minä luotan turvallisesti teihin"; hän saattoikin luottaa, minä tahdoin tehdä kaikki hänen tähtensä.
Silmänräpäystäkään ajattelematta kiirehdin vanhan setäni luokse; tunsin viehätystä, jonka täytyi kaikki vastukset voittaa, kaikki esteet pois raivata. En välittänyt Annikin tuimasta tervehdyksestä enkä sedän jurosta hyvääpäivästä; vetosin sedän tunteihin hänen rakastettunsa nimessä; hän ei olisi kylmästi, auttamatta takaisin vetäytynyt.
Lämpöisesti esittelin nuoren tytön ylevän harrastuksen ja näytin sitte sedälle hänen koristuksensa, lippaan ja rasian. Viimemainittu sisälti esineitä, jotka olivat olleet alituisessa käytännössä, miten selvästi saattoi nähdä: kellon, kaulaketjut, joitakuita sormuksia ja rintaneulan; hän oli varmaan vast'ikään niistä luopunut.
"Oletko häntä ennemmin nähnyt?" kysyi setä lyhyesti.
"En milloinkaan; tiesin tuskin, että häntä oli olemassakaan."
Tuo vastaus näytti rauhoittavan häntä; hän nousi ylös, kuitenkin yhä kurtistunein kulmakarvoin, otti hattunsa sanoi:
"Yrjö, minä en anna sulle milloinkaan anteeksi, jos olet vedonnut
Henrietten muistoon sellaisen eduksi, joka ei sitä ansaitse."
"Seuraa muassa ja päätä itse!" oli tyven vastaukseni.
Kaikeksi onneksi ei Otto ollut kotona. Yrjö setä loi terävän ihmistuntijan-katseensa läpitunkevasti Klaaraan; hän näki heti, että Klaara oli luonnollinen, teeskentelemätön. Kuivannäköisenä, ikäänkuin vain jotakin asiaa toimittamassa, hän istui sohvalle ja antoi Klaaran kehittää tuumansa, selvittää, kuinka paljon rahaa tarvitsisivat, kuinka paljon hän toivoi saattavansa vuosittain maksaa, ja minkä vakuuden hänen omaisuutensa antaisi, jos kuolemantapaus sattuisi.
Setä oli nähtävästi liikutettuna ja lupasi auttaa, vaan ei kuitenkaan voinut pidättää päästämästä pari katkeraa sanaa nuoresta tuhlarista.
"Kiitän teitä hyvästä tahdostanne", sanoi Klaara pikaisesti, nousten ylös, "vaan en saata vastaanottaa niin suurta hyväntekoa mieheltä, joka rakastettua veljeäni halveksii."
Se ei ollenkaan Yrjö setää pahoittanut; hän veti Klaaran leppeästi alas viereensä.
"No, noh, lapsi, ei niin kiivaasti; teidän tulee katsoa hieman läpi sormien vanhaa juroa, joka kuitenkin tarkoittaa hyvää."
Tuon pienen kinan ja sovinnon jälkeen antoi Klaara hänelle luettelon omaisuudestaan, jonka setä tarkasti luki läpitse ja huolellisesti pani lompakkoonsa, ikäänkuin se olisi ollut aivan tärkeä, lainmukainen ja täysikelpoinen asiapaperi.
He keskustelivat kauan keskenään; näytti ikäänkuin tuo vanha intoilija ja nuori tyttö jo olisivat toisistaan pitäneet, ja kun me lähdimme, niin Klaara, ennenkun setä saattoi estää, tarttui hänen ryhmyiseen käteensä ja vei sen huulilleen.
Matkaa varten oli paljo puuhaa; setä maksoi, minä pidin asioista huolta, ja Annikki oli väsymätön antamaan hyviä neuvoja taloudentoimiin melkein tottumattomalle Klaaralle.
Me kävimme usein heidän luonaan; vielä useammin kävin minä yksinäni, eikä viipynyt kauan, ennenkun minulle selvisi, että rakastin Klaaraa, rakastin häntä niin hartaasti, kuin ainoastaan sellainen nainen saattaa rakastetuksi tulla.
Oli heidän lähtönsä edellinen päivä; sisässäni kuohui ja elämöi; en saattanut kestää, minun täytyi puhua hänen kanssansa.
Sinne tullessani oli hän yksin; hän seisoi akkunan ääressä ja itki, vaan pyyhki heti kyyneleet ja hymyili minulle.
Sana kuoli huulilleni; noille nuorille hartioille laskettu taakka oli kyllä raskas muutoinkin, minulla ei ollut sydäntä sitä lisäämään; en tahtonut eripuraisuutta hänen sieluunsa kylvää; hänen piti saada kokonaan pyhään kutsumiseensa antautua. Sopikohan sitä paitsi minun käyttää hyväntekijän-asemaani, vaikuttaakseni hänen tunteihinsa? Oi, ei! Itsessä rakkaudessani löysin voimaa, minä rakastin häntä kyllin suuresti, saattaakseni vaijeta.
"Uskotteko", kysyi hän, "että me kerran tulemme takaisin?"
"Sen uskon ihan varmaan; minä tunnen sen itsessäni; Jumala on tuova teidät takaisin ystäväinne luo."
"Jumala on ollut aivan armollinen meille, kun Hän on meille sellaisia ystäviä antanut; te olette ollut meidän pelastaja-enkelimme, meidän tulee teitä kaikesta kiittää."
Hän oli tuskin sen sanonut, kun Yrjö setä tuli sisälle; hän oli hikinen ja hengästyksissä vastoin tapaansa, ikäänkuin hän olisi rientänyt, ajoissa ennättääkseen. Tuskaisesti vakoilevalla katseella, joka toki sittemmin rauhoittui, silmäili hän vuoroin Klaaraa ja minua.
Seuraavana päivänä saatoimme heitä laivalle. Milloinkaan en unohda niitä monenlaisia, riitaisia tunteita, jotka tuolla matkallani sielussani risteilivät.
Otto oli tyyni, vaan hyvin totinen; kun tukkukauppijas Dahlin talon ohitse kuljimme, niin hän painoi päänsä alas, vaan ei katsonut sinne päin. Klaara koki kaikin voiminsa näyttää malttuneelta, vaan minä näin kuitenkin selvästi, että hän oli syvästi liikutettuna ja murheisena. Hänen kätensä oli käsivarrellani, tuo kätönen vapisi; vielä saatoin puhua, silmänräpäyksen perästä se oli liian myöhäistä.
Ja tuo silmänräpäys meni ohitse; Klaara syleili setää, ojensi minulle kätensä ja meni sitte laivaan, veljen käsivarteen nojaten, ja he purjehtivat pois pitkiksi, pitkiksi vuosiksi.
"Seuraa minua kotiin", sanoi setä; "Jumala siunatkoon sinua, Yrjö, sinä olet taistellut kuin mies; tule meille ja puhu suusi puhtaaksi, huojenna sydämesi perinpohjin."
"Sinä olet siis sen arvannut?"
Annikki, joka oli seurannut höyrylaivalle, otti nyyhkyttäin tukehtuneella äänellä vastatakseen:
"Hyvänen aika, pikku Yrjö, sokeiksiko te meidät luulitte?"
Minä menin heidän seurassaan, ja tuo vanhapoika sekä vanha palveluspiika tulivat rakkauteni ainoiksi todistajiksi.
Kuinka odotimme ensimmäistä kirjettä, kuinka pikaisesti se nielaistiin, ja kuinka hitaasti se luettiin toinen kerta läpitse!
Matka oli käynyt onnellisesti; Otto oli heti saanut työtä tuon norjalaisen rikkaan pankkiirin konttorissa; Klaara oli toivossa saada pienen koulun käymään.
Kirje oli avosydämisesti, uskotusti, ystävällisesti kirjoitettu; minun nimeni mainittiin siinä ystävällisimmästi useita kertoja. Se teki minuun omituisen vaikutuksen; se ei oikein sointunut yhteen tuon karttavan häveliäisyyden kanssa, jota hän, hartaasta seurustelustamme huolimatta, aina oli minulle osoittanut. Oliko se hyvä vai huono merkki?
Seuraava kirje oli enemmän juurtajaksainen; hän teki selvän heidän tyynestä, levollisesta elämästään; hän puhui paljon veljen ahkeruudesta, kestäväisyydestä ja hellyydestä; hänestä oli niin tärkeätä kohottaa veljeänsä sedän silmissä.
Kului vuosi, kaksi, kolme vuotta; omaiseni eivät käsittänet, miks'en minä kihloihin mennyt; olihan minulla hyvä paikka — se oli kummaa, se.
"Eikö hän kuitenkin liene rakastunut?" sanoi tosin eräs vanha täti, vaan kaikki toiset kielsivät. "Eihän hän ole allapäin, hän toimittaa tehtävänsä ja ottaa osaa kaikkeen", ja niin teinkin, vaan Klaara ei toki milloinkaan poissa ajatuksistani ollut.
Minä kävin joka päivä Yrjö sedän luona. Hänen silmäinsä heikkoina ollessa luin minä hänelle ja juttelin hänen kanssansa, vaan kuinka hyvänsä keskustelun aloitimmekin, niin aina Klaaraan lopetimme. Toisinaan hän otti esille Klaaran koristukset ja huvitteli kuni lapsi niitä silmäillemällä.
Heidän kirjeensä henkäili aina tyytyväisyyttä; kuitenkin haamoitti Klaaran kirjeiden jok'ainoalta riviltä kotoikävä, mikä seikka minusta oli varsin rauhoittavaa. Maksu tapahtui paljoa nopeammin kuin Klaara oli luvannut, eikä kauan viipynyt ennenkuin viimeinen summa saapui kahdessa kauniissa kukkarossa, "toinen rakkaalle sedälle" — Klaara nimitti häntä aina sedäksi — "ja toinen rakkaalle Yrjölle." Niin, sillä lailla kirjeessä oli, me silmäilimme toisiamme — mitä se merkitsisi; Annikki tarkasteli somatekoista kukkaroa, johon oli lemmikkejä virkattu; se, arveli hän, oli hyvä merkki.
"Minua ilahduttaa todella", sanoi setä, työntäen silmäinverhoa takaisinpäin ja tarkasti laskien rahat, "että sain tämän takaisin. Se olisi hukattavaksi ollut liian suuri summa; nyt on huimapää ne itse maksanut; se on aivan kuin olla pitää."
"Raha! Aina te ajattelette rahaa; teidän tulisi enemmän Yrjö herran tulevaisuutta ajatella."
"Ajattelenpa sitäkin, Annikki, ja seuraavassa kirjeessäni kysyn
Klaaralta, onko hänen sydämensä vielä vapaa."
Olipa raskas ja pitkä aika, ennenkun vastaus saapui. Se kuului näin:
"Siinä merkityksessä, missä te, setä, ajattelette, on — ja on aivan varmaan edelleenkin pysyvä — sydämeni täydellisesti vapaana. Luulen, että veljeni, te ja veljenpoikanne ovat siinä määrässä saaneet rakkauteni, ett'ei ole mitään enää ylitse jäämisen varaa. Jahka vain toivoni toteutuisi, jahka vain saisin taas teidät kerran nähdä, puhua kanssanne, Tanskaani takaisin tulla! Nyt, kun Otto on voittanut surunsa, nyt, kun hän on onnellinen, itsenäinen ja kunnioitettu, ikävöin enemmän kuin ennen."
"Hän ei rakasta minua, setä!"
"Saattaa niin olla, poikani."
Ovella kahisi, ja Annikki, joka oli kuunnellut, ilmaisi itsensä pistämällä päänsä sisälle ja sanomalla:
"Hän rakastaa teitä kuitenkin, Yrjö herra."
Sillä välin meni veljeni Kristian naimisiin, ei paljoa myöhemmin olivat sisareni häät, ja kaksi nuorempaa venyivät nopeasti. Fanny oli pieni narrinsilmä, hän nimitti minua "vanhaksi Yrjöksi" ja kysyi, aioinko sedän tavoin vanhaksi pojaksi jäädä.
"Kenties; siitä ei varmaa tietoa ole; vaan sittehän saanen sinun luonasi asua?"
"Kyllä, kyllä! Ja me, mieheni, minä ja kaikki lapsemme olemme oikein hyvät sinua kohtaan."
Minun täytyi hymyillä hänen pitkänäköisyydelleen; äitini seisoi teetä kuppeihin kaatamassa, hänkin hymyili. Oli niin miellyttävää, niin kodikasta; minä katsoin kirkasta, porisevaa teekeittiötä, ja tuntui ikäänkuin se olisi nuoresta, tummasilmäisestä tytöstäni laulanut. Vasta nyt käsitin vanhaa setää: se laulu saattoi olla mielenrauhalle vaarallista.
Eräänä kylmänä talviaamuna, juuri kun olin toimilleni menemässä, astui
Yrjö setä omassa korkeassa persoonassaan ensi kerran huoneeseni.
"Alkaa selvetä, ystäväni", hän sanoi, tyytyväisesti nyökäten; "odotusaika on pitkä, vaan vihdoin se toki lopun saa. Minulla on hyviä uutisia ystäviltämme. Kihlaus! Häät! No, noh ole levossa, kysymys ei ole Klaarasta, vaan hänen veljestään. Hän nai isäntänsä tyttären ja matkustaa sitte hänen kanssansa Norjaan, jossa Otto saa morsiamensa isoäidille kuuluvassa isossa tehtaassa ylihoidon. Kevääksi he tulevat; lapsi — tarkoitan Klaaraa — on ilosta aivan poissa suunniltaan. Tänne he pysähtyvät kuukaudeksi hänen tähtensä; sitte he menevät kaikki kolme Norjaan, jos ei, miten Jumalan avulla toivon, lujemmat siteet häntä Tanskaan kiinnitä. — Sinä näytät minusta niin arvelevalta, Yrjö."
"Ajatteleppa, setä, jos nyt saisin hänet nähdä ainoastaan kadottaakseni hänet ainaiseksi!"
"Tiedä siinä tapauksessa kantaa kohtaloasi kuin mies. Mutta minulla on kaikkein parhaimmat toiveet."
Huhtikuussa olin neljätoista päivää sisareni luona; kun tulin sieltä, niin menin heti setää katsomaan. Kaikki akkunat olivat kummakseni auki. Annikin luuta hankasi voimakkaasti noiden salaperäisten huoneiden lattiata, huoneiden, joilla oli niin suurenmoinen osa lapsuuteni unelmissa. Ehdottomasti käänsin pääni toisaalle, ikäänkuin sinne sisälle katsominen olisi ollut pyhyyden häväistys.
"Tervetuloa, Yrjö! Silmäileppä ympärillesi huoneissa, täällä on tullut maalatuksi ja seinät tapeteilla peitetyiksi; minä olen voittanut kivuloiset haaveeni; ilo ja hauskuus tulevat taas saamaan sijan tässä asunnossa…" Hän pysähtyi, ikäänkuin hän olisi tullut liian paljon sanoneeksi, ja lisäsi kuivasti: "Tarkoitan, että tästä on tuleva mieluisa asunto vieraillemme siksi kuukaudeksi, jonka he tässä maassa viettävät."
Mitä enemmän heidän tulemisensa aika lähestyi, sitä useampia epäilyksiä Yrjö setä keksei. Hän, luullakseni, piti velvollisuutenaan valmistaa minua mitä pahinta varten, ja hänellä oli senkin seitsemän jos ja mutta saatavissa. Menipä niin pitkälle, että hän kerran kysyi:
"Mutta oletko aivan varma, että sinä todella häntä rakastat?"
"Olen, setä."
"Kuusi vuotta on kulunut; hän on nyt kolmenkolmatta vuoden vanha, aivan varmaan hän on muuttunut, kenties paljon muuttunut. Oletko sitä oikein ajatellut ja siihen itseäsi valmistanut?"
En tosiaankaan ollut; aina olin ajatellut häntä suloisena, lapsellisena tyttönä, jolla oli mielenilmeiset kasvot. Mutta setä oli oikeassa; hän oli luonnollisesti muuttunut, ei kuitenkaan paljon, toivoakseni.
Oli toukokuun 27:s päivä; selkeämpää auringonpaisteista päivää ei ollut milloinkaan ollut; me odotimme heitä iltapuolella junalla tulevaksi.
"Minua ilahduttaa, että olet niin tyyni", sanoi Yrjö setä, kun astuimme ylös asemahuoneen portaita, ja samassa hän katsahti minua, ikäänkuin hän ei kuitenkaan oikein olisi tyyneyteeni luottanut.
Se tulikin odottaissamme kovasti koetelluksi; vaan vihdoin toki tuli juna; matkustajat tunkivat kiireisesti ulos.
"Yrjö, ystäväni!" Otto likisti minua lämpöisesti vasten rintaansa; hän oli muuttunut tanakammaksi, näytti miehekkäältä ja hyvännäköiseltä. Hänen vieressänsä seisoi kaunis valkeanverinen nainen, hänen nuori vaimonsa.
Minä katselin Klaaraa nähdäkseni — oliko se hän, joka Yrjö sedän sylissä lepäsi? Oliko se todellakin hän? Tuo varteva tyttö rusottavin poskin ja ilosta sädehtivin katsein — oliko tuo nyt vaalea, murheinen pieni Klaara?
"Te ette varmaankaan enää tunne minua?" sanoi se ja kurotti minulle molemmat kädet.
Kyllä, minä tunsin hänet; mustat silmät olivat muuttumattomat.
Hän tarttui käsivarteeni; mieleni oli yht'aikaa tuskallinen ja autuas. Kärsimättömyys, levottomuus, pelko ja ilo taistelivat ylivallasta rinnassani.
"Sydämeni on niin täynnä", sanoi hän; "tuskin saatan kävellä kuin tavallinen järkevä ihminen; tahtoisin suudella maata ja syleillä kaikkia ihmisiä; saatatteko uskoa — melkeen loukkaannun, nähdessäni ohikäyvien niin välinpitämättömästi minua katsovan; olen kuni lapsi, joka on kotiin omaistensa luo tullut. Oi, kuni musiikki korvilleni on tuo kaikkialta kaikuva hyvä, vanha Tanskan kieli. — Oletteko tekin nyt iloinen, kun meidät takaisin saitte?"
"Sanomattoman iloinen?"
"Te olette melkein muuttumaton — hieman tummempi, hiukkaa totisempi."
Hän katsoi niin ystävällisesti ja ujostelematta kasvoihini; hänen kätensä lepäsi turvaisesti kädessäni, ja kuitenkin oli minusta, juurikuin olisimme enemmän toisistamme erotettuina, kuin milloin meret meitä toisistamme erottivat. Minä rakastin häntä, hän piti minusta — mitähän sitte välillämme oli? Sillä jotakin oli siinä.
"Kuinka herttaista", hän alotti uudelleen, "kuinka vaaleanvehreää ja hymyilevää täällä lehtikujassa on! Katsokaa noita herttaisia ihmisiä ja monia lapsia sekä suunnattoman suurta ruokakoria; he menevät tietysti vehreään luontoon huvitteleimaan. Noin herttaisen hyväntahtoisia kasvoja ei miettiväin amerikkalaisten seassa näe. Kuinka uhkeita narsisseja ja sireenejä! Poikkeammeko tästä? Onko tuo kaunis talo sedän?"
Vanha rouva istui akkunan ääressä ja katsoi häntä; kissa katsoi häntä; hän nyökkäsi ja heitti heille sormi suukkosia.
"Suokaa anteeksi", hän sanoi minulle; "tuo teko ei tosin ollut sopiva, vaan en voinut muuten olla."
Hän oli hyvin kaunis, kun hän seisoi puutarhapaviljongissa, matkapuvusta riisuttuna; hän oli hyvin ihana, kun hän vanhan, jäykän herran kanssa pyöri ympäri, sanoen:
"Antakaa minulle hyvä neuvo, setä kulta! Tuleeko minun nauraa tai itkeä? Minulla on hartain halu tehdä kumpaistakin."
Annikki tuli parhaimmissa juhlavaatteissaan ja julisti, että teepöytä oli katettuna. Hän vilkutti silmiänsä Klaaralle, ikäänkuin tahtoen sanoa: "tunnetteko vielä minua?" Ja hän tunsi! Onnellista Annikkia tuli syleillyksi, kiitetyksi ja ylistetyksi niistä hyvistä ohjeista ja neuvoista, joita hän taloutta koskevissa seikoissa oli antanut.
Paljon ei nautittu, vaan sitä enemmän puheltiin! He kertoivat kaikki kolme yht'aikaa, ja Klaaralla sitä paitsi oli tuhansia seikkoja kysyttävänä.
Oloni sisällä tuli tukehduttavaksi; minä menin ulos pieneen puutarhaan.
Nyt oli tapahtunut se, jota niin kauan olin ikävöinnyt; hän oli tullut takaisin; miksikä siis katkera toivottomuuden tunne sekaantui ilooni?
Kuulin heidän nauravan ja juttelevan paviljongissa; vähän jälkeemmin ovi avattiin, keveitä askelia kuului minua lähestyvän; Klaara tuli luokseni, laski kätösensä olkapäälleni ja katsoi tutkien minua silmiin.
"Minun on sydämmestäni sääli, luulen, ett'ette ole onnellinen. Minä toivoin tapaavani hänetkin täällä."
"Hänet? Kenet?"
"Serkkunne, morsiamenne. Älkää vihastuko; Otto on kauan sitte uskonut minulle sen, ja nyt toivoin, ett'ei se enään mikään salaisuus ollut."
En vastannut hänelle sanaakaan, vaan riensin sisälle ja huusin Ottoa.
"Sinä olet luuletellut sisarellesi, että minä olen kihloissa!"
"Niin olen — vaan kuulehan minua, ihminen, ennenkun minua tuomitset! Klaaran ihastus sinuun paisui matkalla niin mahtavaksi, että se saattoi minut melkein levottomaksi. Sinä olitkin tehnyt liian paljon meidän hyväksemme, jott'en saattanut enkä tahtonutkaan sitä hillitä, vaan vahingoittamattomaksi tahdoin sen mielelläni tehdä, ja sitä varten keksein, että sinä olit salaisesti erään serkkusi kanssa kihloissa. Suo anteeksi, Yrjö; sen tein, sisareni mielenrauhan pelastaakseni; sitä paitsi pidin hyvin todenmukaisena, että sinä kerran nait jonkun monilukuisista serkuistasi. — Jos todellakin Klaaraa rakastat, niin voihan sen epähuomion helposti selittää."
"Jumala sen sinulle anteeksi antakoon, Otto!" Klaara seisoi samalla paikalla, johon olin hänet jättänyt. Palattuani sanoi hän häveliäästi:
"Älkää toki luulko, että minä tahdon teidän luottamustanne itselleni pakottaa; minä pyydän anteeksi, jos olin tyhmänrohkea eli karttamaton; olkoon harras ystävyyteni puolustuksenani."
"Mielelläni te luottamukseni saatte; olen tosiaankin onneton, sillä minun ja sen naisen välille, jota rakastan, on asettunut haamu. Rakastettuni luulee sydämeni kuuluvan jollekin toiselle."
"Noh, helpostihan se este on poistettu; rakastettunne on tuleva vakuutetuksi asian totuudesta, hän on uskova teitä."
"Suokoon Jumala, että ennustuksenne olisi tosi! Oton kertoma serkku on se haamu, joka on teidän ja minun välille asettunut."
Hän värisi, hän vaaleni; hänen katseensa muuttui tuskaiseksi; hän oli aivan samannäköinen kuin hänet ensi kerran nähdessäni.
"Siinä näette, Klaara, teillä ei ole uskallusta estettä poistaa, te annatte kieltävän vastauksen."
"En voi antaa myöntävää vastausta enkä kieltävätäkään. Suokaa minulle anteeksi, olkaa kärsiväinen; se tuli niin äkisti, niin käsittämättä. Ettekö siis milloinkaan…?"
"En milloinkaan ole rakastanut ketään muuta kuin teitä. Älkää menkö vielä! Luvatkaa minulle ensin, ett'ei se velka, jossa luulette minua kohtaan olevanne, ole päätökseenne vaikuttava."
"Sen lupaan!" Hän kumarsi päätänsä ja kiiruhti sisälle.
"Kuinka kävi?" kysyi Yrjö setä. Kun kerroin asianlaidan, niin hän tuli vihan vimmaan.
"Enkö ollut oikeassa siinä, ett'ei sen miehen kanssa milloinkaan tule mitään änttiin; nyt hän metkuineen pilaa meiltä koko ilomme! Äh! Minä en siedä enää nähdä koko miestä. Sänkyyn minä menen — sinä saat heitä hoitaa."
Ja setä meni sänkyyn, ja minun täytyi epätoivoisin mielin nuorten puolisojen kanssa jutella.
Yö tuli; kävelin edestakaisin puutarhassa; minulla ei ollut lepoa eikä rauhaa; en saattanut tuota taloa jättää.
Oi, kuinka vihasin tuota haamuserkkua! Todelliset serkkuni olivat minua tarpeeksi vaivanneet; he olivat, lapsena ollessani, ilveilleet minulle ja turmelleet leikkikaluni; nuorena miehenä olin velvoitettu heidän kanssansa tanssimaan, kun he tanssisalin seiniä kaunistamassa istuivat, pidoista heitä kotiin saattamaan, vieläpä toisinaan kaupungin ulkopuolella heidän asioitansa toimittamaan. Heistä ei minulla ollut milloinkaan muuta kuin kiusaa, ja nyt päällisen päätteeksi piti tuo luuloteltu serkku tulla koko elämäni onnea hävittämään.
Muistelin Klaaran käytöstä; nyt käsitin hänen vapaan, pakottoman käytöksensä, hänen arastelemattoman ystävällisyytensä.
Ja tähdet loistivat ja tuikkivat, vaan minun sieluni ei voinut ottaa vastaan sitä lohdutusta, josta ne puhuivat. Silmänräpäyksen tuska oli liian suuri, saattaakseni kohottautua kohden loppumattomuutta.
Vihdoinkin koitti päivä; tuuli henkäili vilpoisesti; linnut alkoivat visertää; aurinko oli noussut. Minä kuljin edestakaisin ja katsoin asuntoa kohden; he tietysti nukkuivat siellä kaikki rauhassa. Vaan ei! Puutarhan portti aukeni — uskoisinko silmiäni? Klaara seisoi siinä.
"En jaksa kärsiä", hän sanoi kainosti, "että minun tähteni niin levoton olette, siihen ei teillä ole mitään syytä. Jumala parhaiten tietää, mikä sija teillä sydämessäni on, vaan teidän tulee muistaa, että minä olen teitä toisen omana ajatellut. Nyt pyydän vain hiukkasen aikaa, saattaakseni tutustua onneeni."
Hänen onneensa! Riensin häntä kohden, vaan hän oli jo hiipinyt pois.
"Jos Yrjön naimisasia viipyi kauan", sanottiin omaisten keskuudessa, "niin se tapahtui taas aivan äkisti, kun se tapahtui, olihan tyttövunukka vast'ikään Amerikasta tullut!"
Ja he pudistivat päätänsä; he eivät pitäneet siitä, että hän oli Amerikassa ollut; se oli niin omituista, niin tavatonta. Kuitenkin, kun hän tuli esitetyksi heille, niin hänen naisellinen, vaatimaton olentonsa voitti kaikkein sydämet puolelleen. Kieltää ei voinut, että hän oli aivan herttainen, ja sitte hänellä oli kymmenentuhatta riikintaaleria myötäjäisiä; se oli niin kohtalaisesti, ei liian vähän eikä liian paljon.
Oli kaunis heinäkuun aamu; ruusujen ja jasminien lemu tunkeutui huoneesen; kirkas teekeittiö porisi ja kihisi; Yrjö setä istui kukkapöydän ääressä ja antoi lintuselle tuoreita kasviksia; puutarhan portilla seisoi kaunis nuori vaimoni, ja puolittain ilkamoinen, puolittain surumielinen hymy oli hänen huulillaan.
"Mitä ajattelet, armaani?"
"Ajattelen, kuinka lyhytnäköisiä me ihmiset olemme: kuutena pitkänä vuotena olen joka päivä rukoillut Jumalaa sinun ja sinun serkkusi puolesta, sen naisen, jota sinä rakastit, ja lähetin ajatukseni etäiseen maahan rukouksilla, että hän tekisi sinut onnelliseksi. Itseni puolesta siis rukoilinkin, Yrjö. Jos vain sinnepäinkään saattaisin täyttää ne suuret vaatimukset, jotka hänelle sälytin, sillä suuria vaatimuksia minulla oli."
"Kuulkaappa, lapset", huudahti setä vilkkaasti, luoksemme saapuen; "ei ole mitään, jota vihaan enemmän kuin unennäkyjä, unikuvia ja kummituksia; jos siis tahdotte, että tuntisin itseni onnelliseksi kodissanne, niin antakaa tämä olla viimeinen erä, milloin serkusta puhutte."
Elisabet.
I.
Päivä paistoi suoraan Vandkunstenin [pieni toripaikka Kopenhaminassa] varrella olevaan saliimme. Veljeni nojautui, sikari suussa, ulos akkunasta, koettaen keksiä vilahduksen Voldenin [Köpenhaminan kaupunginvalli, puilla istutettu kävelypaikka] vehkeistä puissa.
"Ilma on muutenkin tukehduttavaa, Kristian", sanoin minä; "sinun ei tarvitse sitä inhottavalla sauhulla pahemmaksi tehdä."
"Mitä nyt? Ulkopuolellahan minä poltan."
"Mutta tuuli tuo sauhun takaisin. Odota huomiseksi, niin saat polttaa vaikka koko päivän, jos haluat."
Minä sanoin tuon hieman harmistuneella ja kärsimättömällä äänellä, pannessani hienoja korko-ompeleita hatturasiaan.
"Sinä puhut muulloin tavallisesti akkunaverhoista, Elisabet", jatkoi Kristian hieman ivallisesti; "eiväthän ne siitä syystä vähemmän turmeltune, että sinä pois lähdet?"
"Jos äiti sallii akkunaverhojansa pilattavan, niin se on hänen oma asiansa. Oh, kuinka lämmin täällä on! Tuntuupa herttaiselta päästä maalle."
"Äiti parka", jatkoi Kristian, sivellen kädellään muutamia hienoja leninginliivejä, jotka pakattaviksi valmiina olivat, "varsin raskasta työtä lienee tällaisessa kuumuudessa kaikki nuo vaatteet silottaa."
Hän sanoi tuon varsin tyvenellä, melkein surkumielisellä äänellä, mutta se suututti minua, ja kun vereni kuohui, niin vastasin kiivaasti:
"Mitä siihen seikkaan tulee, niin muutamat tietyt henkilöt saattavat varmaankin äidille aivan yhtä paljon vaivaa kuin minä; ainakaan ne vaatteet, jotka tällä hetkellä silotinlaudalla ovat, eivät ole minun."
"Ah niin, valitettavasti. Jumala tietää, että se minua syvästi säälittää; mutta ajattele, Elisabet, ett'en minä parhaalla tahdollani saata siinä työssä äitiäni auttaa. Kun ajatus kaikesta siitä, mitä hän saa häärätä, alkaa minua liiaksi painaa, niin kiirehdin kirjaini ääreen; joskushan kuitenkin on ahkeruuteni hänelle hyväksi tuleva."
Hän heitti puoleksi poltetun sikarin kiivaasti pois, meni parilla pitkällä askeleella toiseen huoneesen ja istui pian suuressa nojatuolissa, aivan vaipuneena tutkimisiinsa.
Kristian oli varteva ja hoikka. Hänellä oli tyyni, voimakas muoto, totiset silmät ja lyhyeksi leikattu, ruskea tukka. Hän ei ollut kaunis, vaan oli erinomaisen luotettavan ja rehellisen näköinen. Hänen ja minun väli oli useimmiten jotenkin kireä, ja meillä oli tapana sanoa tuon tuostakin toisillemme totuus, joka ei ollut aina meidän väliselle sovullemme eduksi. Minusta näytti, että hänellä oli perheessä ylen suuri valta, ja että hän liian paljon käyttäytyi perheenisän tavalla. Eritoten se minua suututti, että hän hoiti rahavaroja, ja ett'ei mitään rahamenoa saanut ilman hänen suostumustaan tapahtua. Se oli useiden toivomusten haaksirikko, minä en tiennyt mitään enemmän sietämätöntä kuin hänen lauseensa: "Sitä ilman saatat varmaan mielelläsi olla, Elisabet."
Hamasta isän kuolemasta — Kristian oli silloin kuudentoista — oli hän ollut äidin neuvonantajana, tukena ja oikeana kätenä. Minä en ajatellut, että hän kaikessa tässä osoitti suurta itsekieltämystä, vaan sitä selvempänä oli minulla, kuinka usein hän minun aikeitani oli ehkäissyt.
"Tässä on rahaa matkaasi varten, tyttö kultani", sanoi äiti vähää myöhemmin, antaen minulle lompakon (hänellä oli ensinnä ollut salainen neuvottelu Kristianin kanssa, sen tiesin aivan hyvin). "Tuossa sisimmässä osastossa on 20 taalerin seteli, jos syystä tahi toisesta pulaan joutuisit; mutta mieluimmin se tulisi antaa kajoomatta olla, se on hätä-apuraha, ymmärräthän."
Hän lausui nuo viimeiset sanat vähän vastahakoisesti, puoleksi anteeksi pyytäen, samassa minua ystävällisesti taputtaen. Me saimme useimmin varoituksia sillä lailla; ankaraa tahi järkähtämätöntä puhetta äiti harvoin, tuskimpa milloinkaan käytti.
Äiti oli keskikokoinen nainen, hienoin, lauhkein, melkein surumielisin kasvoin. Hänen olennossaan ja puvussaan oli jotakin somuutta ja hienoutta, kuinka vaatimattomat hyvänsä ne kumpikin muutoin olivat.
"Nyt olen pakannut sinun vaatteesi", jatkoi äiti; "minä toivon niiden olevan hyvästi, Laura on auttanut minua."
"Oh, sitte ne tietysti tulevat rypistyneiksi; Laura on semmoinen hutilomainen tyttö."
"Mutta äiti piti vaaria työstäni, Elisabet", selitti Laura sisko, hiukkaakaan soimauksestani loukkaantumista tuntematta.
Laura oli pitkä, hoikka, viidentoista vuotinen tyttö. Hänellä olivat kirkkaat, mustat silmät ja kuoppaset poskissa. Hän oli kovin kaino ja punastui pienimmästäkin syystä aina ohimoihin asti. Hieman ajattelematon ja huolimatonkin hän oli, vaan mitä paras, hellin sydän hänellä oli. Minua — isoa sisarta — hän piti etevämpänä ja tahtoi kernaasti olla minulle mieliksi; minä sitä vastaan pidin häntä huonompana ja annoin hänen palvella itseäni. Hän oli vielä aivan lapsimainen, ja minä luulen varmasti, että hän salavihkaa leikitteli vanhan, nenättömän nuken kanssa. Iloinen ja ystävällinen oli pieni Laura aamusta iltaan.
Teepöytä oli aivan kauniisti ja somasti ruokasalissa katettuna; siinä oli kukkia, kirsimarjoja ja torttuja kuni juhlatilaisuudessa. Juhana — perheen nuorin — saapui nyt juuri kotiin, tuoden suuren pussillisen vieniläisleipää, vasta uunista tullutta, hän vakuutti. Hän oli reipas yhdeksänvuotias poika, omenanpunaisin poskin, vilkkuvin silmin ja vaalein, kähäräisin kutrin. Ainoana hänen elävyytensä esteenä olivat läksyt, jotka saattoivat hänelle paljo pään vaivaa; jos hän osasi ne, niin hän oli kuni persoonaksi muuttunut onnellisuus. Hän oli äidin lellipoika, vaan minä en hänestä oikein pitänyt; hän melusi liian paljon, paukutteli ovia tahi jätti ne auki ja päälle päätteeksi vihelteli. Hänen suuri ruokahalunsakin suututti minua; koko voileipäkasoja katosi nyt tuokiossa hänen lautaseltaan.
"Jumala tietää, milloin taas ensi kerran näin yhdessä istumme", alotti äiti, kuppeja järjestäissään. "Sinä, lapseni, jäät tietysti koko kesäksi isoisän luoksi; mutta Lauran ripillelaskentaan sinä luonnollisesti tulet kotiin, jos Jumala suo."
"Sehän minun täytynee tehdä, äiti; eikä talvella olekkaan maalla hauskaa."
Lyhyt vaitiolo seurasi, jona aikana makeiset kulkivat seuran ympäri.
Äiti katkaisi taas äänettömyyden.
"Menethän kai sinä, Kristian, sisartasi aamulla seitsemältä rautatielle saattamaan?"
"Olen ajatellut sitä", vastasi Kristian tuolla tyvenellä hitaisuudellaan, joka aina suututti minua ja nytkin oli vähällä saattaa minut vakuuttamaan, ett'ei kellenkään tarvinnut olla minusta haittaa, minä kyllä saattaisin yksinäni mennä. Muudan kellon kilistys esti onneksi vastaukseni. "Regiina serkku", ilmoitti pieni Laura. Kristian ennätti töin tuskin huudahtaa: "Kas niin vain!" enkä minä ollut vielä valmis vastaamaan: "Oi, niin hauskaa!" ennenkuin mainittu Regiina oli jo sisällä keveänä ja miellyttävänä, somassa, vaaleanpunaisessa leningissään, mustassa hatussa ja mantiljassa sekä päivänvarjostin kädessä.
"Istu, Regiina hyvä, ja juo kupillinen teetä seurassamme", pyysi äiti ystävällisesti.
"Kuka tällaisessa kuumuudessa mitään nauttia saattaa? en ainakaan minä. Vaikka kenties hiukkasen kylmää vettä, jos tahdotte olla niin hyvä, täti. Muuten koskee käyntini sinua, Betti; lähdethän sinä huomenna Lehmukselaan, kuulen ma. Tervehdä isoisää tuhatkertaisesti! Kolmen, neljän viikon päästä tulen teidän luoksenne. Sulhoni käy silloin tätinsä luona, ainoastaan kaksi peninkulmaa sieltä; se sopii oivallisesti. — Ah, siinä on vesi!"
Regiina kosketti lasia huulillaan ja kurotti sen sitte pikku Lauralle, hiukan ja sievästi suuta murtaen, jolloin pienonen, punainen kielenkärki tuli näkyviin. Hän näytti siten niin somalta.
"Aadolfin täti aikoo panna toimeen tanssihuvit meitä varten, Elisabet, — ajatteleppa, tanssihuvit vapaassa ilmassa! Oi, sinä pieni raukka, jolla on niin ikävä kotona, miten iloinen minä sinun tähtesi olen!"
Tuo viimeinen kuiskaistiin, luonnollisesti. Regiina ja minä keskustelimme tavallisesti, kun hän meillä kävi, matalalla äänellä, jota ei muu perhe kuullut.
"Riisu mantiljasi, lapsi, ja istu; se on hauska Elisabetille."
"Tuhannen kiitosta, mutta minä en saata; kello on jo paljon; minä melkein pelkään mennä yksinäni Fredriksbergin puistokäytävälle."
Hän heitti merkitsevän katseen Kristianiin, joka kuitenkin näkyi olevan kokonaan kiintyneenä rapujen puhdistamiseen. Juhana sitä vastaan vääntelihe levotonna tuolillaan, aavistaen kohtalonsa.
"Juhana, pikku ystävä kultaseni, tahdotko saattaa minua? Hyvästi kaikkityyni, hyvästi, rakas Elisabettini!"
Hän niiasi veitikkamaisesti, suuteli minua ja kiiti sitte keveästi pitkin portaita, seurassansa itkemään valmis Juhana, joka tuskin sai aikaa kuiskaista: "Minä en ole vielä läheskään ravittu, äiti", samassa, kun hän lautasensa pois pani.
"Ompa hauskaa, että sinä ja Regiina saatte toisianne tavata, Elisabet kultani."
"Pidätkö sinä Regiinasta, äiti?" kysyi Kristian kuivasti.
"Hän ei minua oikeastaan miellytä, vaan ovathan he ystävät, eikä Kristiina tädin seura saata mitenkään olla kahdeksantoista vuoriselle tytölle kylliksi. Minä en tiedä vähintäkään pahaa Regiinasta; me emme saa ylen ankaria olla."
"Maailma on olemassa yksin hänen tähtensä", jatkoi Kristian levollisesti. "Poika parka, ei sanaakaan anteeksipyynnöksi siitä, että hän ajoi hänet pois teepöydästä!"
Äiti vastasi vain lisäämällä puita tuleen teekyökin alle sekä vehnäleivän palasen siihen melkoiseen läjään, joka jo ennen Juhanin lautasella oli. Kului useita tunteja, ennenkuin hän tuli takaisin, punaisena, hengästyneenä ja suuttuneena.
Ensinnä minun täytyi saattaa hänet kotiin ja sitte taas juosta Köpenhaminaan noutamaan nuottipinkkaa, jonka hän oli unohtanut. Hänpä on oivallinen serkku! Kolmessa, neljässä paikassa minun täytyi kysyä turhaan, ennenkuin sain niitä, ja sitte takaisin Fredriksbergiin mokomien nuottien kanssa; mutta milloinkaan en enää mitään sellaista tee, en milloinkaan! Herttainen, pikku Juhana! kun hän tahtoi minut mukaansa saada, ja tuskin kiitosta, kun takaisin tulin; niin, sepä kyllä on herttaista —, ja kuinka minä nyt ehdin kieliopin huomiseksi oppia!
Seuraavana päivänä itkivät sekä äiti että Laura, kun heille hyvästi sanoin. Kristian sitä vastaan näytti levolliselta ja tyytyväiseltä; hänestä ne varmaankin olivat kovin tarpeettomia kyyneleitä. Juhana nukkui vielä korvallaan; kielioppi oli päänalaisen alle pantuna toivossa, että unen hyvä henki läksyn pieniin aivoihin ajaisi. Palvelustyttömme, mitä häneen tulee, kantoi nähtävästi kirkastuneella muodolla kapineeni ajopeleihin; eipä ollut vähäinen hauskuus päästä useaksi kuukaudeksi vapaaksi perheen oikullisimmasta ja vaateliaimmasta asukkaasta.
II.
Vanhat, valtavat lehmukset, joiden mukaaan Lehmukselalla oli nimensä, olivat täydessä kukassa; tuuli toi niiden lemun vastaani, kun vaunut vierivät kohden punaista rakennusta, joka vihannuuden läpi niin ystävällisesti tirkisteli. Isoisä itse seisoi oven ulkopuolisilla, suurilla kiviportailla ja huiskutti nenäliinallaan. Hän oli varteva, hartiakas vanha herra, vilpittömin, hilpein ja hyväsydämisin kasvoin. Sanottiin, että hän oli Thorvaldsenin näköinen, joka miellytti häntä suunnattomasti, niinpä pieninkin viittaus siihen suuntaan voi hänet parhaimmalle tuulelle saattaa. Varmaankin saattaaksensa tuota yhtäläisyyttä huomattavammaksi, oli isoisän alaspäin käännetty paidankaulus jotenkin leveä ja hänen kaunis, valkoinen tukkansa taiteellisesti järjestetty. Muuten oli koko hänen olennossaan sotilaan ryhti ja käytös. Suorana ja solakkana hän seisoi, huolimatta vanhuudesta ja siitä, että hän oli invaliiti: luoti vuodelta 1848 oli vielä sääressä — niin ainakin hän väitti — ja teki sen kankeaksi sekä käynnin varsin vaivaloiseksi.
Isoisä oli kuusi vuotta sitte ollut pari viikkoa Köpenhaminassa. Hän kävi silloin joka päivä meitä katsomassa ja toi aina muassaan äärettömiä tötteröitä namusia, joita äiti turhaan pyysi hänen kätkemään ja pienissä osissa jakamaan. "Heidän pitää saada tarpeeksensa" — sanoi hän aina meidän suureksi riemuksemme; — "onhan se hauskaa, että niin pieni saattaa lapsia ilahduttaa!"
"No, siis vihdoinkin saamme sinut tänne, pienokainen!" Isoisä likisti minua sydämellisesti leveätä rintaansa vastaan, piti sitte minua käsivarren mitan itsestään erillään ja silmäili minua kauan.
"Eipä näytä pahalta, vai kuinka, Kristiina?" Viimeiset sanat olivat tarkoitetut hänen tyttärelleen, jota minä en ennen havainnut. Kristiina täti seisoi puoliksi oven takana. Hänen leninkinsä oli tummanharmaa, vanhanaikaista tekoa. Kaulassa hänellä oli pieni lumivalkoinen huivi ja aivan samallainen päässä, leuan alle solmittuna. Harmahtava tukka oli sileästi alaspäin poskia kohden kammattuna. Hän oli melkoisen pitkä, laiha ja jäykkä. Otsa oli ryppyinen, ja syvässä olevain, harmaanruskeiden silmien ympärillä näkyi punahtava vivahdus, ikäänkuin hän olisi äskettäin itkenyt. Koko hänen kasvoinsa muoto oli paljoa vanhempi kuin isoisän; katsanto ei myöskään ollut ystävällinen kuin hänen, pikemmin luotansa karkoittava, ja vaikka hän oli nähtävästi liikutettuna minun näkemisestänsä, niin näytti kuitenkin, ikäänkuin hän tahtoisi estää kaikkea tuttavallisuutta minun puoleltani.
"Minä toivon, että hän on hyvä tyttö", kuului hänen vähän oikaiseva vastauksensa isoisän kysymykseen.
"Luonnollisesti hän hyvä tyttö on, se tulee itsestään." Isoisän ääni oli kärsimätön.
"Tule luokseni taas, Elisabet; tosiaankin, sinä olet isäsi näköinen!"
Hän kietoi rakkaasti käsivartensa vyötäisteni ympäri ja vei minut saliin.
"No, kuinka on veljesi jaksanut, tyttö kultani, sittekun hän viime vuonna täällä oli? Se oli naurettava nalikka!"
"Aivan kunnioitettava nuori mies", väitti Kristiina täti. "Niin, sepä juuri on onnettomuus, täti; Kristian on niin hirveän kunnioitettava."
"Kuuleppa vain häntä", sanoi isoisä, tyytyväisenä hymyillen; "oikea kirjanmärehtijä on hän varmaan, vai kuinka?"
Aivan häijysti oli minulta, vaan minä en saattanut vastustaa halua halventaa Kristiania hiukkasen ja tehdä häntä hieman naurettavaksi. Se huvitti isoisää, ja hän ilmoitti äänekkäästi suostumuksensa. Tädin koko olento, kiinni puristetuista huulista aina levottomaan käteen asti, osoitti päinvastoin tyytymättömyyttä, joka kuitenkin vain kiihotti minua jatkamaan.
"Minä en milloinkaan olisi puhunut pahaa veljestäni, sinun isästäsi", hän sanoi lopullisesti, "ja hän yhtä vähän minusta. Muuten arvelen, että se, joka soimaa sitä, joka oikeastaan on kiitoksen arvoinen, alentaa ainoastaan itsensä." Tuon lausuminen saattoi varovalle, harvasanaiselle Kristiina tädille nähtävästi suuren ponnistuksen. Isoisä hymyili ilkkuvasti.
"Lirinlolua! Jos niin pääsi mukaan kävisi, Kristiina, niin kuoltaisiin paljaasta kunnioitettavaisuudesta ja ikävyydestä. Tässä, Elisabet, on puutarhapaviljonki ja uusi veranda, minun ylpeyteni. Saatatko nähdä Dannebrogia [Tanskan lippu] kunnaalla alhaalla puutarhassa? Me olemme nostaneet lipun pienen vieraamme kunniaksi. Ole nyt kuin kotona, lapsi, minä tarkoitan kotona sanan täydessä merkityksessä ja tahdon tulla ymmärretyksi. Teeskentelyä ja kömpelöä häveliäisyyttä en saata kärsiä."
"Siis tahdon heti poimia pari ruusua ja panna hattuuni, isoisä. Minä rupesin haluamaan niitä jo vaunuista puutarhaan tähystäissäni."
"Siitä minä pidän! — Miellyttävä lapsi, kunniani kautta!"
Viimeiset sanat kuiskaistiin tädille, minun kiitäissäni yli ruohokentän, vaan minä kuulin ne toki selvästi.
Oikeastaan olivat ruusut minusta jotenkin arvottomia, ja minä poimin niitä etupäässä isoisääni miellyttääkseni. Kun minulta siihen aikaan kokonaan puuttui vakavaa luonnetta, niin tavallisesti koetin miellyttää niitä, joista pidin, ja joiden seurassa olin. Harvat ystäväni pitivät siitä syystä minusta paljon; minun olemistavassani he saivat jonkunlaisen heijastuksen — jos niin saan sanoa — omista mielipiteistään. Kotona sitä vastaan en koettanut milloinkaan miellyttää, ja ainoastaan siellä tuli itsekäs luontoni esille. Vilpillinen en toki oikeastaan ollut; minä seurasin muiden ajatusjohtoa väärin käsitetystä kohteliaisuudesta, suuresta huikentelevaisuudesta ja kaikkeen uuteen mieltymisestä.
"Olisi parempi, jos Elisabet poimisi puhjenneita kukkia; pensasten kukoistaminen on tuolla lailla pian kokonaan ohitse."
Kauhistuksella oli täti nähnyt sen hävityksen, jonka olin tehnyt.
"Anna hänen ottaa nuput, Kristiina, onhan hän nuppu itsekin."
Isoisä silmäili tyytyväisenä ruusunnuppuista täyteläistä seppelettä, joka oli hattuni ympärillä. Kumpikaan meistä ei ajatellut, että huomennakin oli päivä, ja että ruusupensaat joskus voisivat kukattomina olla.
"Sinulla on varmaan hyvästi nälkä", hän virkkoi; "jospa vain saisimme sinun mieliherkkujasi päivälliseksi. Sanoppa minulle nyt vilpittömästi, mitä mieluimmin haluaisit?"
"Oi, isoisä, näin maalla tekee mieli luonnollisesti hernesoppaa, paistetuita kananpoikia uusien perunain kanssa sekä mansikoita."
Tuon sanoin taas häntä miellyttääkseni ja onnistuin.
"Oikein! Hän on, totta vie, oivallinen. No, Kristiina, mitä on sinulla?"
Kristiina täti näytti varsin närkästyneeltä, vaan vastasi toki varsin tyvenesti:
"Me emme syö jokapäiväisruokana milloinkaan kananpoikia, — vuonanpaistia."
"Sitte, lapseni, saat tyytyä ensimmäiseen ja viimeiseen ruokalajiin, jotka arvasit oikein."
Isoisä lähestyi sitte, ikäänkuin tahtoen ottaa minun käsivarteni, vaan ajatteli toki ja sanoi hyväntahtoisesti tyttärelleen, joka pysyi vähän takapuolella:
"Mihinkä menet, Kristiina? Etkö tahdo auttaa ukkoa astua kömpimään, miten tavallisesti? Pikku prinsessa voi lentää edellä."
"Onko tämä sinun muotokuvasi, isoisä?" Minä pysähdyin Thorvaldsenin suuren muotokuvan eteen.
"Weijari! Tiedäthän kyllä, kenen muotokuva se on." Isoisä näytti erinomaisen riemastuneelta ja tyytyväiseltä.
Päivällisen jälkeen riensin yksinäni alas puutarhaan ja sieltä tien yli pitkin pienen, kaltaisen puron vartta, joka hedelmällisten peltojen ja niittyjen välitse luikerteli. Oli oikea sydänkesän päivä; päivä paahtoi polttavasti, vaan rannalta hengitti virvoittava leyhkä. Korkealla purjehtivat kirkkaalla, sinisellä taivaalla vaaleat hattarat. Viljapellot lainehtivat kuni vesi, muutamat jo kellertävinä, toiset varsin vehreinä, joukko elokaunokkeja ja unikkoja seassa. Purolla oli tavaton kiire joutua alas mereen; tuuli suhisi pajan viereisissä, korkeissa poppeleissa, ja pieni, iloinen varsa tanssi niityllä; minä olisin niin halusta sitä taputtanut, vaan kun lähestyin, niin emä kutsui sitä pitkällä, tuskallisella hirnunnalla, ja silloin se lähti emänsä luokse. Oi, kuinka selvästi muistan, miltä kaikki näytti tänä iltapuolena, jolloin ensikerran nuo seudut näin! Rääsyinen poika istui aidalla ja pujotti mansikoita korteen; poika oli paljain jaloin, hänellä olivat mustat, pienoset sormet eikä suinkaan puhdas vaan sydämellisen iloinen muoto.
"Kuka mansikat on saava?"
"Oh, en tiedä."
"Turhia puhut! Tiedäthän sen kyllä."
"Äiti, tiedän mä."
Läpitseni kävi ihmeellinen tunne, ja oman äitini kuva seisoi silmänräpäyksen melkein soimaavana edessäni; vaan minä riensin eteenpäin ja unohdin pian pienen pojan ynnä kotona olijat kaiken sen ihanuuden tähden, jota ympärilläni näin. Polku oli johtanut minut metsään. Molemmin puolin kohosi korkeita jyrkänteitä, ja niiden välistä, suoraan edessäni, näkyi ranta, hohtaen kuni hopea, kuohuen ja kohisten. Monta laivaa oli merellä, ja valkoiset purjeet paisuivat vinhasta tuulesta.
Siellä oli ihmeellisen ihanaa, ja minä olin pian kulkeva täällä Regiinan kanssa ja näyttävä hänelle kaikki nuo kauniit paikat; ja tanssihuvit sitte herraskartanossa — tanssihuvit!
Ehdottomasti aloin hyräillä tanssisäveltä ja pyörähdellä ympäri. Samassa kuului ylhäältä jyrkänteeltä varoittava koiran haukunta, ja suuri, ruskea koira tuli näkyviin, selvästi suurimmassa määrässä minun käytöksestäni suuttuneena. Peljästyin pahanpäiväisesti; kuinka lapsellista ja tyhmää tanssia yksinään! Mitähän, jos joku olisi nähnyt sen! — Olin kuulevinani heikon vihellyksen, sitte katosi koira, ja kaikki oli hiljaa. Tuokion kuluttua kahisi taas pensaiden välissä, ja kahden-, kolmentoista vuotinen tyttö tuli juosten rinnettä myöten, suuri tyhjä ämpäri kädessä.
Nyt äkkäsin, että pieni, viheliäinen hökkeli oli siellä ylhäällä puiden välissä. Lapsi juoksi puroon pistäytyvälle kivelle ja täytti ämpärin purosta. Se oli pieni kirpulaposkinen olento, oljenkeltaisin hiuksin ja valkein kulmakarvoin. Hänen pukunsa näytti kuitenkin kaikessa köyhyydessään olevan oivan siisti.
"Oliko se sinun koirasi?" kysyin minä, koskettaen päivänvarjostimellani hänen olkapäätänsä.
Hän kutistui kokoon, läikäytti puolen vedestä maahan ja loi minuun peljästyneet, tuntehikkaat, siniset silmät; sitte hän pudisti useaan kertaan päätänsä, ikäänkuin ei hän olisi minua käsittänyt, täytti ämpärin uudelleen ja kulki varovasti ja näppärästi ylös pitkin jyrkkää, melkein pystysuoraa polkua; puun juuret, jotka polun yli edestakaisin kiertelivät olivat hänen astuiminaan; minä luulen, ett'ei hän pannut maahan pisaraakaan.
Miten ihanaa! Vartevia, solakoita pyökkejä muhkeine latvoineen oli hamaan jyrkänteen äärimmäiseen reunaan asti — rantakin täytyi olla komea nähdä meren puolelta; — keltaiset kaprifoliot pilkistivät tummain tammenlehtien seasta; pieniä, punaisia neilikoita loisteli metsän rinteessä; kaikkialla ylvästeli vaaleanvehreitä sanajalkoja komeimpien päivänvarjostimien näköisinä. Minä poimin jättiläiskimpun ja kiirehdin sitte takaisin kotiin. Auringon säteet lankesivat vinoon puiden runkoja pitkin; kello mahtoi olla paljon.
Kummastuksekseni näin tuon suuren, ruskean koiran aivan levollisena puutarhapaviljongin ovella. Se oli sama, minä en saattanut erehtyä. Kun lähestyin, alkoi se murista, vaan tällä erällä enemmän kysyen kuin suutuksissaan.
"Hiljaa, Hektor! hiljaa poikani!"
Tuon käskyn jälkeen laskeutui se kuuliaisesti alas ja antoi minun esteettä käydä ohitse.
Isoisä istui pelaamassa sakkia muutaman vieraan herran kanssa. Sisään astuessani nousi tuo vieras ja tervehti kohteliaasti. Sillä olivat miellyttävät, tunnokkaat kasvot, ja se näytti olevan kahden tahi kolmenneljättä vanhan. Suun tienoissa leikki vieno, lähes havaitsematon hymy, josta päätin, että hän oli nähnyt minut ennen ja tunsi minut.
"Istukaa, istukaa rakas pastori, se on vain lapsi! — Te ette usko, kuinka iloiseksi tulin, kun sain pienen pojantyttäreni tänne. Minä rakastan nuorisoa, eloa ja hauskuutta, ja minä olen jo edeltäkäsin antanut hänelle luvan kääntää ylösalaisin koko talon. Mutta hyödyllisiä asioita hänen myös pitää oppia; ota tuoli ja istu tänne, pienonen! ja koeta seurata peliä."
Minua hieman loukkasi ja suututti, että isoisä kohteli minua noin vain kuni lasta, vieläpä vieraan, läsnäollessa. Niin mahtavalta suuren rouvasihmisen arvokkaisuudella, kuin minulle mahdollista oli, otin tuolin ja siirtäydyin pelaavien luo.
"Suokaa anteeksi, herra majori; neiti Hjort varmaan mielellänsä järjestäisi kukkansa ensin."
Pastori osoitti suurta kukkakimppua, jonka olin eräälle pöydälle heittänyt ja sitte unohtanut.
"Teeskentelijä!" sanoi isoisä, sydämellisesti naurahtain. "Hän itse, Elisabet, ei jaksa nähdä, että kukat saavat kuihtua; no, saatatteko sitä kieltää?"
"En peräti", vastasi hän, naurahtaen myöskin. "Kenties se on minun omituisuuteni; mutta minua oikein vaivaa, kun näen kukkia noin virumassa. Jos niitä on nyhdetty pois oikeasta kodistaan, niin tulee ainakin huolehtia, etteivät ne surkastu."
"Mitä sanot, Betti, eikö hän puhu, ikäänkuin ne olisivat eläviä olennoita? Niin, kukat ovat hyvän pastorimme keppihevosia. Jos hän kulkee vieraassa puutarhassa, jossa rikkaruohoja on, niin hän muitta mutkitta nyhtää ne pois, ja jos on hyötyvesoja, niin hän heti ottaa pienen, terävän linkkuveitsen, joka erittäin sitä tarkoitusta varten on taskussa, ja leikkaa pois. Vesikannun ja vesisäiliön hän osaa hakea ja käyttää niitä, vaikkei hän milloinkaan ennen olisi talossa ollut. Jumala armahtakoon sitä, joka hänen kasvejaan vahingoittaisi, sillä muuten, vaikka hän on sävyisin ihminen maan päällä, en mene kenenkään puolesta vastaamaan. Mitä pidätte luonteenne kuvauksesta, pastori Birk? — niin, minun tulee lisätä, että hänellä on sama halu puhdistaa, leikata hyötyvesoja ja kastaa kanssaihmistensä sieluissa kuin heidän puutarhoissaan."
Isoisä naurahti uudestaan; pastori näytti totiselta.
"Kun vain voisi täyttää toimensa oikein, herra majuri, erittäinkin viimemainitussa suhteessa", hän sanoi.
Niin naurattavaa! Se oli jotakin, jota sopi Regiinalle puhua, ajattelin minä. Mutta kuitenkin oli ikäänkuin kukat olisivat saaneet silmissäni suuremman arvon, ja minä kokosin ne suurella huolella, ainoata korttakaan unohtamatta. Sitte etsein Kristiina tädin, saadakseni niille vaasia.
Hän seisoi varastohuoneessa ja pani vaatteita kauniisen, vanhanaikaiseen liinavaatekaappiin, joka näytti kokonaiselta huoneelta. Miten mallikelpoisesti järjestyksessä siellä kaikki oli, ja miten toimekkaalta ja mahtavalta täti totisin kasvoinensa näytti!
"Viistoista, kuustoista, kuustoista, kuustoista;" hän etsi korista salveteille jatkoa, ja minun pyyntöni tuli selvästi aivan ajattomalla ajalla. Äkeätä vastausta, jota hänen kasvonsa ilmoittivat, ei kuitenkaan tullut. Kristiina täti ei juuri milloinkaan antanut huonolle tuulellensa valtaa; mutta sen näki toki varsin hyvin, ja se pakollinen muoto, minkä hänen kasvonsa siten saivat, teki varsin ikävän vaikutuksen.
"Jos tahdot Elisabet, seurata minua kyökkikamariin", hän sanoi, "niin saat katsoa, onko meillä, mitä tarvitset, vaan tuskin uskon sitä."
Miten somasti heidän lasinsa ja posliininsa olivat asetettuina! Ei missään pienintäkään tomun hiukkaa. Lopullisesti löysin kaksi vanhanaikaista vaasia, jotka olivat runsaasti kullatut vaan raskaat ja muodottomat.
"Ole varova niiden kanssa, Elisabet! Minä tuskin tiedän, jos—"
Mutta minä olin jo tiessäni.
"Isoisä, nämät saan lainata, jos olen hyvin varova niiden kanssa.
Eivätkö ne ole hyvin kauniit?"
"Ne ovat inhottavat! Saat minulta jo edeltäpäin anteeksi, tyttöseni, jos niille vahinko sattuu."
Täti oli seurannut minua; hän seisoi ovella ja oli murheisen näköinen.
"Niihin vaaseihin liittyy muistoja", hän sanoi hiljaa.
Isoisä nousi kiivaasti ylös.
"No, Jumala suokoon, että kaikki muistot saattaisi yhtä helposti hävittää kuin nuo vaivaiset vaasit!"
Kristiina täti tuli varsin vaaleaksi ja vastasi syvästi loukatulla äänellä:
"Se oli sinun lahjasi äidille hänen viimeisenä syntymäpäivänään."
"No, sitte ne eivät aivan edullisesti todista minun kauneudentunnostani."
Isoisä katui kiivastumistaan ja käveli levotonna edestakaisin.
"Niin, muisto saattaa itsessään mitättömänkin pyhittää", sanoi pastori sydämellisesti. "Jättäkäämme vaasit sen hellään käteen, joka niin uskollisesti vanhoja muistoja suojelee. Minulla on monta kukka-asetinta kotona, paljoa enemmän kuin tarvitsen, ja minä saanen luvan huomenna ottaa mukaan pienen vaasin ja korin neiti Elisabetille. Saattavathan kukat siihen asti tyytyä vatiin."
Myöhempään illalla, kun seisoin verandalla ja ihmettelin auringonlaskua, tuli pastori Birk luokseni.
"Teidän kotinne tuntunee kovin tyhjältä tänään?" hän sanoi ystävällisesti.
En käsittänyt häntä heti, ja silmäilin ylöspäin kummastuneena.
"Vanhimpana tyttärenä olette varmaankin kodin sielu ja melkein välttämätön rouva äidillenne sekä kaikille."
Kävi ikäänkuin huokaus läpi sieluni, kun hän sanoi tuon, hänen selkeä, luottava katseensa minuun kiintyneenä. Havaitsin, että hänen olettamisellansa oli kokonaan väärä suunta, ja että hän sen mukaan arvosteli minua. Kenties minun olisi tullut häntä oikaista, vaan minulla ei ollut rohkeutta eikä halua.
"Teidän pienet velvollisuutenne tulevat tietysti myöskin joka päivän hetki mieleenne; oi, sen saatan niin hyvin käsittää. Mutta saattepa velvollisuuksia täälläkin, neiti Hjort; eräs tehtävä odottaa teitä."
Hän hiljensi ääntänsä:
"Olen varronnut teidän tänne tuloanne ja sitä, että saisin tuon seikan teille esittää. Saahan perheen vanha ystävä puhua suoraan?"
"Oi, saa luonnollisesti; se on ilahuttava minua."
Mitähän se olisi? Olin kuin pilvistä pudonneena. Tulisiko minun siis tehdä täällä mitään muuta kuin huvitella itseäni?
"Olette jo tietysti havainnut", virkkoi hän, "ett'ei isoisänne ja tätinne suhde ole aivan sellainen kuin toivottava olisi?"
"Minä pidän tuhat kertaa enemmän isoisästä", keskeytin innokkaasti.
"Hän onkin paljoa miellyttävämpi iloisella luonnollaan ja viehättävällä, rakastettavalla olennollaan; mutta teidän täti parkanne on niin onneton! Tietänette että hänellä nuoruudessaan oli suuri suru? Hamasta siitä ajasta on hänen mielensä ollut katkera ja epäluuloinen."
"Hänen sulhasensa rikkoi kihlauksen, olen kuullut", vastasin säälivällä äänellä, vaan itsekseni ajattelin, että hänen sulhasensa oli tehnyt oikein. Kukapa Kristiina tädin kanssa elää saattaisi?
"Niin, ja ilman pienintäkään syytä, sanotaan. Melkein samaan aikaan kuoli hänen äitinsä, eikä ollut ketään, jonka luona hän olisi sääliä ja lohdutusta löytänyt. Majuri väsyi tuohon hyödyttömän surun alituiseen mietiskelemiseen. 'Se mies ei, sieluni kautta, ole sen arvoinen; kiitä Jumalaa, että pääsit hänestä', sanoi tavallisesti majuri. Isoisänne on hyväsydäminen, jalo mies, ja jos hänen voimassaan on, niin hän tahtoo pyyhkiä kyyneleet ja haihduttaa huolen. Sitä vastaan hän ei voi sitä hiljaisuudessa kärsiä ja kestää; jos hänen on sitä mahdoton poistaa, niin hän välttää sitä."
Millä lämmöllä ja innolla hän puhui! Miksi häntä Kristiina tädin suru oikeastaan koski? Olihan hän hänet vasta paljoa, paljoa myöhemmin tuntemaan tullut, kuinka oli mahdollista, että se saattoi niin hänen mielessään maata?
"Tätinne on nyt kaiken hartautensa isään kääntänyt, pitää huolta hänen mukavuuksistaan, hoitaa hänen taloaan, sanalla sanoen, elää vain häntä varten. Majuri ei kuitenkaan ole sanottavan kiitollinen siitä; eloisuutta ja iloa hän ennen kaikkia vaatii, mutta kuinka täti raukka saattaa antaa sitä, jota hänellä ei ole? Se tapa, jolla isoisänne teitä tarkkaa ja ylistää, leikkaa tätiä tietysti sieluun asti; hän, teidän täti parkanne, on kovin mustasukkainen. Ja nyt, neiti Hjort, tämän sanottuani minun tuskin tarvinnee mainita, mikä teidän tehtävänne olisi: isä ja tytär täytyy saattaa lähemmä toisiaan ja hän, tätinne, vetää takaisin elämään, josta hän on melkein kokonaan pois vetäytynyt."
"Mutta Kristiina täti varmaankin paheksii minua; hän ei ole ollenkaan ystävällinen."
"Hän pelkää tulevansa takaisin sysätyksi; teidän tulee ensi askel ottaa, niin hän on pian sydämensä avaava. Hänen sieluunsa on hiipinyt ihmeellinen epäluuloisuus; hän on äärettömän arka pilanteosta, ja hän oikein kammoo nuorten naurua. Kas niin, nyt olen pannut asian hyviin käsiin ja tunnen itseni levolliseksi."
En tiennyt, mitä olisin vastannut ja taputin neuvottomana Hektorin kaunista, ruskeata päätä. Hän siis oletti varsin varmaksi, että minä innolla ryhtyisin esitettyyn tehtävään enkä mitenkään saattaisi sanoa: "Minä en vähintäkään välitä Kristiina tädistä; minä en ole milloinkaan toden perästä ajatellut ilahuttaa muita kuin itseäni."
Heti senjälkeen jätti pastori iloisesti isoisälle hyvästi, asetti tuolin tätiä varten, joka seisoi ovella, ja sanoi hymyillen minulle:
"Haluatteko pitää Hektorin, neiti Hjort? Se ei näytä osoittavan mitään halua minua seuraamaan."
"Kuinka hyvä ja jalo ihminen hän on!" huudahti Kristiina täti palavasti seuraten häntä katseellaan.
"Hän, tiedätkö, on tätisi ritari. Jos täti vain olisi kolmekymmentä vuotta nuorempi, niin…"
"Niin hän tuskin minun ritarini olisi", jatkoi täti nöyrällä, surullisella äänellä. "Minä tiedän aivan hyvin, että minä saan viehättäväisyyteni puutetta hänen huomaavaisuudestaan kiittää."
"Niin, hän on kunnon mies" — isoisä ei vastustanut tädin muistutusta — "siitä tulemme helposti yksimielisiksi, ja ilahduttava on tavata hyvettä, jolla on valoisa, tyytyväinen muoto eikä synkästi, paheksivasti ja ylpeästi lähimmäistänsä katso. — Mutta mikä lasta vaivaa? seisoohan hän tuolla ajatuksiin vaipuneena. Tule sisään, pienonen, kaste lankee."
Taivas oli vielä leimuavan punainen auringonlaskun jälkeen. Niin synkältä ja salaperäiseltä näytti lehmusten keskessä. Pienestä, kaukaisesta, maantienviereisestä pajasta loisti tuli niin kirkkahasti; vartevat poppelit sen vieressä olivat kuni mustat, vahdissa seisovat urohot.
Viehättäväisyyden puutteen tähden jotakin lähestyä — kuinka kummallista! Oliko se todellakin mahdollista ajatella? Mitenkään en sitä pois mielestäni saanut. Mitä sanoisi Regiina siitä? Kuinka hän, rakas, hupainen Regiina, nauraisi! Jos vain hän olisi täällä!
III.
Hiljaisia, onnellisia päiviä seurasi. Sielussani vallitsi harvinainen rauha, hyvää tekevä lepo. Kaipaus, mielihalut ja oikut olivat kotiin jääneet. Kenenkä kanssa olisin saattanut täällä riitaan tulla? Isoisä pilasi minut, ja Kristiina täti meni pois tieltäni. Elämä Lehmukselassa olisi kuitenkin tuntunut minusta hieman yksitoikkoiselta, kenties ikävältäkin, jos ei Regiinan tulo olisi näkyalan perältä loistavana tähtenä tuikkinut; hänen saavuttuaan oli ilo vasta oikein alkava.
Pastorin kehoituksen mukaan lähestyin minä Kristiina tätiä; mutta hän vetäytyi yhä vielä takaisin. Kenties hän tunsi ilmassa, ett'ei minun ystävyyteni tullut oikein sydämestä, ja ett'en minä oikeastaan välittänyt hänestä. Isoisä sitä vastaan ylisti minua siitä, että minä olin huomaavainen tätiä kohtaan. "Sinä olet helmi", hän sanoi ja antoi sitte valjastaa vieniläisvaunujen eteen sekä soi minulle palkinnoksi lystäilyn vaunuissa. Täti seurasi harvoin muassa; hänen oli mahdoton uskoa milloin sitä, milloin tätä talouden alalle kuuluvaa palvelusväen haltuun.
"No, siis menemme ilman sinua. — Kristiina luulee olevansa aivan välttämätön", sanoi isoisä sitte. "Luulen toki, että talo ilman häntäkin paikallaan seisoisi."
Levollisena ja täsmällisenä kuin kellolaitos täytti täti kaikki velvollisuutensa; mutta turhantarkkuudellaan hän vaivasikin piikoja jotenkin paljon ja vaikk'ei hän oikeastaan milloinkaan torunut eikä itselleen juuri mitään passausta vaatinut, niin hänestä ei kuitenkaan ollenkaan pidetty. Isoisää sitä vastaan kunnioitti koko palvelusväki, huolimatta hänen valtijasäänestään ja toisinaan jotenkin kiivaasta luonnostaan. Heistä hän oli niin kaunis ja uhkea herra — miten he sanoivat — ja hänen anteliaisuutensa ja se hyväntahtoisuus, jolla hän heille huvituksia soi, voitti kaikkein sydämet hänelle.
"Ihminen on vain kerran elämässään nuori", vastasi hän eräänä markkinapäivänä tädin esitykseen, kun täti välttämättä tahtoi jonkun olemaan kotona talouden toimia auttamassa. "Voithan palkata yhden tahi pari akkaa; heidän nuoruutensa on jo ohitse; minä en henno kenenkään omasta väestämme käskeä kotona pysymään."
Ja hän lainasi heille heinävaunut ja huusi: "onnea hauskalle huville!" ja vaunut vierivät pois.
Naapurimme, pastori Birk, tuli joka päivä, ja ne käynnit olivat meille kullekin suureksi iloksi. Jos joskus kului vähänkin hänen tavallisen tuloaikansa ohitse, niin minä useimmiten juoksin kunnaalle lipputangon viereen, häntä silmäilläkseni. Hänen kasvoistaan loisti aina rauha ja tyytyväisyys, kun hän kulki pitkin polkua läpi viljapeltojen; toisinaan hän pysähtyi ja katseli ympärilleen, ikäänkuin oikein nauttien kaunista luontoa.
Minua miellytti ja ilahdutti aina, kun pastori minua puhutteli, ja sitä hän teki yhä useammin. Minä koetin silloin puhua jotakin, joka häntä oikein miellyttäisi, ja hän puolestaan luuli minun valitsevan noita totisia aineita siitä syystä, että ne minua miellyttivät ja olivat sydämeni asioita.
"Neiti Elisabet", hän sanoi eräänä iltapuolena, "minulla on tärkeä pyyntö teille, vaan jos teillä ei ole halua sitä täyttää, niin luvatkaa minulle, että kiellätte suoraan."
"Kyllä minulla on halu."
"Kuulkaa ensin, mikä se on. Tunnettehan te pienen Mette Marian
Klintillä?"
"Klintilläkö, josta on niin kaunis näköala? Kyllä, minä olen nähnyt siellä erään pienen tytön useita kertoja, mutta se on niin omituinen."
"Niin on todella. Hän on huonokuuloinen sairauden; jälkeen eikä saata nyt muiden lasten kanssa koulussa käydä. Minä olen itse ajatellut lukea tuon pienen raukan kanssa, vaan minulla ei juuri ole aikaa. Hän on opinhaluinen, ja hänellä on hyvä käsityskyky, ja hän ymmärtää varsin hyvästi, jos istuu hänen lähellään ja puhuu jotensakin kuuluvasti. Olisiko teillä, neiti Elisabet, halua häntä hiukkasen ohjata? — Ei, te ette halua, minä näen sen."
Minä olin varsin haluton siihen. Hänen pieni, vaalennut, pummulinen kaulahuivinsa rääsyisine hetuleineen oli pelottavana ajatuksissani, ja minun täytyisi istua ihan hänen vieressään, kenties huutaa hänen korvaansa!
"Jos vain olisin siihen toimeen sovelias", sanoin vähän epäillen, toivossa, että hän selittäisi epäilykseni tarkkatuntoisuudeksi; ja niin hän tekikin heti.
"Oh, jos ei mitään muuta esteenä ole, niin se kyllä käy päinsä. Minä en milloinkaan pelkää sen puolesta, joka alottaa toimensa hyvällä tahdolla ja itseluottamuksen puutteessa. Jumalan avulla tulette saamaan iloa jokaisesta tunnista, jonka hänen tähtensä uhraatte! Minä kiitän teitä kaikesta sydämestäni, hyvä, nuori neitini!"
Hän puristi sydämellisesti kättäni; oli ikäänkuin se olisi hänen omaa asiaansa koskenut.
"Saanko siis sanoa, että hän saa tulla tänne jo huomenna, sillä miksikä toistaiseksi jättäisimme? Tuo lapsi on muuten tuttu täällä Lehmukselassa; minä olen usein nähnyt hänen tulevan täältä, pieni saviruukku täynnä maitoa tahi keitosta hänen isoäidilleen. Tätinne tekee paljon hyvää tässä seudussa."
"Isoisä tietysti toivoo, että hän tekee niin."
"Sen kyllä uskon; mutta isoisä ei kajoo niihin seikkoihin; se on tädin huolena. Siis huomenna; onko kello 8 liian varhainen?"
"Ei suinkaan; maallahan tulee ajoissa ylhäällä olla."
Kuinka minua harmitti hänen lähdettyään, että osoitin moista vilpillisyyttä ja lujuuden puutetta! Minusta näytti ikäänkuin olisin vastoin tahtoani tullut ajetuksi harhatielle, jota eteenkinpäin olisin pakotettu kulkemaan.
Seuraavana päivänä, kahdeksan lyödessä, saapui pieni Mette Maria. Ruudullista kaulahuivia piti kiinni rinnan yli suuri äimäneula, jolla oli muodoton pää lakasta. Leninki ja esiliina eivät kuitenkaan olisi voineet olla puhtaammat, ja pienoset sormet olivat kurtistuneet ja punaiset paljaasta vedessä kulaamisesta. Hiukset olivat korvan taakse sivelletyt; ne olivat vedellä kammatut ja hyvin siirallaan. Omituinen meriveden ja hauran haju seurasi koko tuota pientä olentoa. Kivitaulua kainalosta ja villaista pussia, jossa koulukirjat olivat ei puuttunut.
Isoisä kohtasi meidät etehisessä, ja minun täytyi antaa hänelle selitys.
"Vai niin, sydänkäpyseni, aiotko koulumestariksi tulla? Minä muuten en juuri haaveksi mitään sentapaista; mutta tässä on kieltämättä järkevä aihe. Minä muistan niin hyvin, kun tuolla pienellä raukalla oli tulirokkoa. Isoäiti suri jo sitäkin, mistä hän saisi arkun, ja minun täytyi luvata maksaa; no, toisin kävi. Kuinka kiltit silmät sillä pikku vunukalla ovat!"
Isoisä laski suuren, kaunismuotoisen kätensä ystävällisesti tytön päälaelle ja nyökkäsi hänelle.