Sitte, kun me istuimme ja koettelimme toistemme kärsivällisyyttä — sillä pitemmälle emme ensimmäisenä luentotuntina päässeet — niin isoisä heitti kourallisen kirsikoita akkunasta hänen helmaansa.
"Poloinen tarvitsee ruokarauhaa, Elisabet; anna hänen levähtää, kun hän syö."
Regiinan tulo jäi toistaiseksi. Se oli pettynyt toivo, vaan minä kestin sen toki jotenkin hyvin. Ylimalkaan oli Lehmukselassa herttaisen hupaista, jos kohta vähän hiljaista, ja kerranhan toki oli lyövä se onnellinen hetki, jolloin Regiina oli tuleva.
Luennoita jatkettiin yhä säännöllisesti. Vähitellen, kun tyttö tuli vähemmän araksi ja ujoksi, edistyi hän todella, ja kun sen havaitsin, niin minäkin sain vähän mieltymystä toimeeni.
Kuinka hyvästi muistan muutaman aamupäivän heinäkuun lopulla, kun Kristiina täti ja minä tulimme isoäidin haudalta kirkkomaalta! Taivas oli aivan pilvien peitossa, ja jo putosi yksi ja toinen raskas sadepisara.
"Ah, täti, meidän on mahdoton ehtiä kotiin, ennenkuin sadekuuro on ohitse mennyt. Levähtäkäämme kaikin mokomin hiukkasen pappilassa! Saatammehan seistä portissa ja odottaa satamatonta aikaa."
Minä en odottanut tädin vastausta, vaan riensin porttikatokseen. Mitään kahlekoiraa siellä ei ollut, vaan vanha musta villakoira tuli kartanolta muristen vastaamme. Nyt tuli sadekuuro. Täti pudisti hamettaan, pyyhkäisi ja veti hattunauhaa sekä yksinkertaista saaliaan; minä tirkistin uteliaana kohden ystävällistä huoneusta, jossa olivat peilikirkkaat ruudut.
Olimme siinä vain silmänräpäyksen seisoneet, kun pieni, hupaisa eukko, sitsihameesen, suureen, valkoiseen esiliinaan ja vast'ikään silotettuun aamumyssyyn puettuna, pisti punakkaat, ystävälliset kasvonsa ulos ovesta. Sade ajoi hänet kuitenkin taas sisälle, vaan hän tuli heti toisesta ovesta takaisin ja astua paukutteli meitä kohden puutohveleissa ja sateenvarjon suojassa.
"Voi, mitä te, hyvä herrasväki, ajattelette, kun täällä seisotte! Tulkaa kaikella muotoa sisälle. Neiti Hjort, joka kuitenkin on tuttu täällä, ja te nuori — niin minä olen teidätkin nähnyt kirkossa. Mitä sanoisi pastori, jos hän tietäisi, että te seisoitte portissa! Niin, hän ei ole nyt kotona; se mies ei pelkää ilmaa eikä tuulta, ei tulta eikä vettä, olin vähällä sanoa. Oh, olkaa hyvät ja tulkaa kaikin mokomin sisälle!"
Kristiina tätiä ei haluttanut; aina hän pelkäsi niin kauheasti rasituksena olevansa; mutta minua sitä vastaan halutti, ja hänen täytyi antaa myöten.
Valoisan, ystävällisen kyökin ovi oli auki, ja siellä loisti kaikki niin hienolta. Täti, tuon nähtyänsä, unohti tavallisen varovan käytöksensä kokonaan ja huudahti melkein hurmaantuneena:
"Kas, kuinka kiilloitettua ja hienoa teillä on, matami Olsen."
"No niin! Minä teen itse muassa niin hyvästi kuin kykenen; se on aina iloni ollut. Minun ei, Jumalan kiitos, tosin muiden luona olla tarvitsisi; Olsen vainaa jätti vähän jälkeensä, ja itse olen myös hiukkasen koonnut. Mutta pastorin äiti, jonka luona nuorena palvelin, pyysi minun säälimään ja toimaamaan pastorille, kunnes hän asettuu toisin elämään, ja Jumala tietää, että minulla on täällä hyvä olo. Pastorilla kyllä on omituisuuksiakin", lisäsi hän pienen vaitiolon perästä, "mutta sellaisia meillä on vähän kullakin."
"Onko hänellä tosiaankin omituisuuksia?" — En saattanut uteliaisuuttani hillitä.
"No, no, Elisabet!" varoitti Kristiina täti; mutta matami Olsen oli aukaissut sanaisen arkun eikä antanut kahdesti kysyä.
"Havaitsitteko, neiti, suloista hajua kyökissä?" hän kysyi minuun kääntyneenä.
"Huomasin kyllä; siellä tuntui kanasopan haju."
"Olisiko hän hyväin ruokain rakastaja? herkkusuu!" ajattelin; "mahdotonta!"
"Aivan oikein, herkullisinta kanasoppaa. Ja luuletteko, että pastori tahi minä maistamme pisaratakaan siitä? Eikö mitä; se pitää kaikki tyyni lähettää eräälle vanhalle rouvalle. Ja jos se edes olisi kristitty ihminen, niin voisi tuo kyllä mennä mukiin; vaan nyt tuo teko on varsin hullusti, etenkin papilta. Ja noiden vaivaisten vattujen tuolla pensaissa, joita ilokseni luulin saavani hilloksi tehdä, niiden pitää kaikkein samaa tietä mennä; ja paljon muuta samaa lajia."
"Eikö kristitty ihminen?" kysyi täti kauhistuneena.
"Ei, neiti, sen tietää elävä Jumala. Se on vanha juutalaisakka, oikein vanha paatunut, ja sinne pitää kantaa sekä märkää että kuivaa" (hän pyyhkäisi lämpöisiä kasvojaan), "ja ruusuja hän itse panee toisinaan päällimmäiseksi koriin; se on totta niin varmaan kuin tässä seison, emmekä me muut tohdi ainoaankaan kukkaan koskea; sellainen luonnollisesti tekee mielen pahaksi. — Täällä sisässä ei ole oikein hienoa, neiti Hjort, huone näyttää niin tyhjältä; teidän täytyy mennä pastorin omaan huoneesen, se on nurkkahuone, josta on kaunis näköala."
"Jääkäämme ennemmin tänne, hän ei kenties pidä siitä, että…"
Mutta matami Olsen oli avannut oven, ja minä seisoin jo sisällä.
Juuri silloin tuli aurinko näkyviin. Taivas oli vielä hyvin harmaa, mutta se oli kirkasta, väikkyvää harmaata, ihmeellistä, hurmaavata valaistusta. Aivan akkunan alla oli valkoliljoja ja muhkeita, vartevia ruusuja; tuonnempana puutarhassa oli nuori kuusimetsä; puut olivat vaaleanvehreät ja latvasta juureen asti täyteläiset; niiden välissä oli vehreä, leveä tie, jolla lammas ja muutamia lumivalkeita karitsoita oli syömässä; sen tien päässä näkyi ranta; vesikaaren alimmainen osa kohousi parhaillaan sen yli, ikäänkuin muhkea, aaltojen varassa oleva patsas.
"Oi, miten ihmeellistä täällä on, täti! En milloinkaan ole mitään niin herttaista nähnyt. Tässä akkunan ääressä saattaisin istua ja katsella ulos koko elämäni ajan, milloinkaan kyllästymättä."
"Älkää luvatko enempää kuin voitte pitää, neiti Elisabet!"
Pastori Birk seisoi akkunan alla iloisin kasvoin ja loistavin silmin. Hän oli tullut sisälle puutarhaportista meidän havaitsemattamme. Hektor oli muassa; se haukkui, tanssi, hyppeli iloisesti seinää kohden ja antoi kaikilla mahdollisilla keinoilla ihastuksensa ilmi.
"Ah, paras herra pastori, me pyydämme tuhannesti anteeksi; meiltä oli kovin uskaliaasti tehty", aloitti täti, pastorin sisälle tultua.
"Milloinkaan elämässäni ei minulle ole mieluisempaa kohtausta sattunut…" Pastori katkaisi äkisti lauseensa. "Vai miellyttää teitä näköala, neiti Elisabet?"
"Minusta täytyy täällä välttämättä olo onnelliselta tuntua."
"Tästä akkunasta", jatkoi pastori, "saatatte nähdä niityt ja myllyn."
"Ja pajan poppelineen", jatkoin minä; "täältä se on vasemmalla. Tekin tietysti katselette sitä, kun pimeä tulee; niin minä aina teen."
"Todellako? — Ei, neiti Kristiina, te ette tosiaankaan vielä lähteä saa. Enkö saa tarjota teille, hyvät neidit, jotakin virvoketta — hiukkasen vattuja?"
"Onhan vatuilla toinen tarkoitus", sanoi ajattelemattomasti.
"Vai niin, vanha, oivallinen matami Olsen on jo panetellut minua", sanoi pastori hymyillen, "niin, sydämen kyllyydestä suu puhuu. Luulen todella, että koko seurakunta loukkaantuu käytöksestäni. Tunsittehan te, neiti Kristiina, vanhan Mooses Mejerin, joka kulki ympäri pitsejä myömässä. Hänen leskensä asuu nyt viimeisessä huoneuksessa kylän päässä. Koko hänen sukunsa on kuollut, ja hän on aivan yksinään maailmassa. Hän on hiljainen, rauhallinen, vanha vaimo, joka palvelee Jumalaa ankaran lakinsa sääntöjen mukaan, tekee joka miehelle oikein ja istuu yksinäisessä, köyhässä asunnossaan Messiasta odottamassa. Ja minä uskon", hän lausui lämpimästi ja innostuksella, "että armollinen Herrani ja Vapahtajani, jota hän ikävoipi ja toivoo, tahtoo armahtaa häntä yhtä hyvin kuin niitä monia, jotka Hänen nimellänsä nimitetään, vaan eivät tunne eivätkä tottele Häntä. Nykyään hän on kipeä", hän jatkoi tyvenemmin, "ja minä käyn häntä silloin tällöin katsomassa sekä koetan tuota hyljättyä raukkaa keskustella tahi muulla ystävyydellä ilahuttaa. Luuletteko, että siinä teen väärin?"
"Oi en, en suinkaan; te olette niin sydämellisen hyvä. Mutta te uhraudutte aivan liiaksi paljon seurakunnan puolesta; en tarkoita vain tuota yksityistä seikkaa, vaan yleisesti."
Pastori katsoi aivan kummastuneena minua, kun hän vastasi:
"Minä en uhraa vähintäkään. Minä rakastan, Jumalan kiitos, kutsumustani sekä näitä ihmisiä, ja kun vain rakastaa, niin saa mieltymyksen toimeensa, senhän itse kyllä tiedätte. Jumala suokoon, että voisin olla heille hyödyllisempi kuin olen."
Kun täti ja minä paluumatkalla kuljimme kylän äärimmäisen huoneuksen ohitse, niin minä pysähdyin silmänräpäyksen. Se oli aivan pieni kalkittu rakennus. Ulkopuolella oli suuri, vanha päärynäpuu; sen vieressä oli kolmikulmainen ryytimaa, jossa oli rappeutunut, vehreältä kihtaava kaivo sekä kasvamassa muutamia sipulia ja perunoita. Ovi oli suljettuna, ja akkunoita peittivät akkunaverhot; vaan niiden takana näin selvästi lasin aivan täynnä kauniimpia ruusuja.
Oi, jos voisi olla hyvä, jos voisi olla lemmekäs, jos voisi heittää pois kaiken turhuuden, itserakkauden, kurjuuden!
Ensi kerran elämässäni tunsin elävästi tyytymättömyyttä itseeni, harrasta halua muuttua toisellaiseksi. Mutta se oli haihtuva, ohimenevä liikutus, ja minä saavuin Lehmukselaan itsetyytyväisenä miten ennenkin.
Sinä päivänä ei pastori Birk tullut meille, kaksi, kolme, neljä päivää kului; mikä mahtoi syynä olla? Mette Maria — jonka kaksoisveli, hänen elävä kuvansa, palveli pappilassa — vakuutti toki, että pastori oli ihan terve.
Me kaikki kaipasimme häntä. Isoisä murisi, minä vaivuin arveluihin, ja Kristiina täti oli vielä hiljaisempi ja umpimielisempi kuin tavallisesti. Vihdoinkin, viidentenä päivänä, juuri tullessani kotiin kävelyltä metsästä, näin hänen tulevan Lehmukselasta.
"Menettekö pois juuri nyt, kun minä tulen, vaikk'ette ole ollut täällä koko niin pitkään aikaan? — Te olette siis toki terve?"
Hän näytti kalpealta ja hajamieliseltä.
"Aivan terve; minä otan itselleni vapauden tulla taas illalla."
Ja nopeasti kumartaen, ikäänkuin tahtoen kaikkea enempää selitystä välttää, hän riensi pois. Minä kiirehdin sisälle.
"Mitä täällä on tapahtunut? Pastori Birk oli niin kummallisen näköinen!"
Isoisä käveli edestakaisin lattialla; hän oli myöskin kummallisen näköinen, puolittain lystillinen, puolittain juhlallinen.
"Kuinka vanha sinä, Betti, olet?"
"Lokakuussa yhdeksäntoista, mutta…"
"Oh, todellako? Niin, vasta kasvavasta suvusta havaitsee, kuinka vanhaksi itse tulee, ja tämä on toinen polvi! — Isoäitisi oli nuorempi, kun minä hänen kanssansa naimisiin menin."
"Sen tiedän, mutta miksikä…"
"Miksikä? niin, sinulla on syytä kysyä, ja minä tahdon suoraan käydä asiaan; esivalmistukset ja mutkittelemiset eivät ole minun tapanani. Pastori Birk oli vast'ikään täällä ja pyysi pientä sydänkäpystäni kainaloiseksi kanakseen."
"Oh, isoisä, se on mahdotonta; sinä narraat minua!"
"Empähän; tosi asia on. Eikä tuo niin ihmeellistäkään ole, minä vain olen ollut sokea ja sinä myös, miten näytät. Hän on erinomaisen oivallinen mies, jonkun verran sinua vanhempi, tietysti, vaan se ei ollenkaan haittaa; minäkin olin jonkun verran isoäitiäsi vanhempi. Sinä saat luonnollisesti itse päättää, Elisabet; hän pyytämällä pyysi minua olemaan vaikuttamatta sinuun hänen edukseen."
"Se on tärkeä, tärkeä askel", sanoi Kristiina täti, pyyhkien pari kyyneltä poskelta. "Jos hän toki vain tuntisi sinut; mutta se lienee vain mielikuvituksen itseluoma ihanne, jota hän rakastaa, etkä sinä. Ja kun hän kerran heräjää, kuinka sitte on teidän molempain käyvä? Punnitse kaikki ja tuumaile tarkoin, sinun tähtesi, hänen tähtensä."
"Moista hulluinhuoneelaisen puhetta en ole milloinkaan kuullut", tokaisi isoisä kiivastuen. "Kun tyvenmielinen, järkevä mies kosii tyttöä, niin rakastaa häh häntä luonnollisesti, ken sitä epäillä saattaa? Ainoastaan itse tähtesi, lapsi, sinun tulee ajatella."
Minä olin aivan liikutuksen valtaamana ja hämmästyksissä. Oliko se mahdollista? Kuinka ihmeellistä! Minä olin sekä peljästynyt että ihastunut. Kristiina tädin mielipiteessä oli kuitenkin jotain kiihottavaa, joka saattoi minut huudahtamaan:
"Oi, isoisä, ajatusaikaa ei tässä tarvita, kuinka saattaisin muuta tehdä kuin suostua!"
"No, Jumala siis sinua siunatkoon! Totinen rakkaus ei milloinkaan ajattelekkaan. Tule syliini; minä toivotan sinulle onnea ja hyviä päiviä koko elämäsi läpi, ruusunuppuseni."
Hän syleili minua sydämellisesti. Kristiina täti oli syvästi liikutettuna.
"Oppios tuntemaan, mikä suuri armolahja hyvän miehen rakkaus on; oppios antamaan ja säilyttämään se!" hän sanoi nyyhkyttäin.
Mitähän kotona sanoisivat? Ja Kristian, joka niin ylhäisesti minua katseli, eikö hän nyt saisi silmiään auki? Sellainen mies, hyvä, järkevä, rakastettava, oi, kuinka paljon Kristian oli hänestä jäljellä! Ja Regiina, mikä odottamaton tapaus hänestä! Minä olin neljä vuotta häntä nuorempi ja jo… Kuinka hauskaksi oli tuleva asua täällä niin lähellä Lehmukselaa; tuo kaunis asunto ruusuineen ja herttaisine näköaloineen, kaikki tuo oli nyt minun omakseni tuleva. Ja kuinka kunnioitettu ja arvossa pidetty hän, tuleva mieheni, oli! Jos satuimme yhteen missä perheessä tahansa seudulla, ulkopitäjässäkin, niin näin häntä kaikkialla arvossa ja kunniassa pidettävän; ei ainoakaan ääni kohonnut häntä vastaan. Nimittäisinkö häntä hänen ristimänimellään, Ove? Tuo oli todellakin kaunis nimi: Ove. Sellaisia ajatuksia ja monia muita, yhtä hupsumaisia, pyöri päässäni.
"Kas niin, lemmikkini, tuossa tulee sulhasesi", julisti isoisä yht'äkkiä.
"Tosiaanko? Joko?"
Peljästyneenä asetuin aivan lähelle isoisää.
"Tervetuloa, rakas ystäväni ja tuleva sukulaiseni! Elisabet ei tahtonut ollenkaan ajatusaikaa. Tässä hänet saatte, Jumalan nimessä!"
Isoisä työnsi minut lempeästi luotansa ja jätti meidät kahdenkesken.
Siinä nyt seisoimme. Käteni oli hänen kädessään, vaan hän ei puhunut sanaakaan. Hänen katseensa oli nostettu kohden taivasta. Jotakin kirkastettua, melkein koroitettua oli hänen muodossaan; en saattanut epäillä, että hän rukoili ja kiitti. Ja siinä nyt havaitsin nöyrällä kummastuksella ja katumuksella, kuinka syvä ja luja hänen rakkautensa oli, ja kuinka pintapuolinen sekä mitätön minun vastarakkauteni, jonka saatoin tarjota. Ja tuosta heikosta, kurjasta sydämestä hän kiitti Jumalaa niin sydämellisesti! Silmänräpäyksen tunsin halun ilmoittaa hänelle ajatukseni ja asettaa koko sieluni selkeänä ja avattuna hänen katseensa eteen, — oi, jos olisin sen tehnyt! — mutta se oli vain pikainen silmänräpäys, ja seuraavassa tuokiossa sai vanha itserakas minuuteni taas ylikäden.
"Jumalan armollisella avulla", niin hän vihdoin aloitti, "et ole katuva suurta luottamustasi, Elisabettini. Me tahdomme uskalluksella kulkea tietämme Jumalan silmissä emmekä koskaan päämääräämme unohtaa. Eikö niin, kallis tyttöni?"
Hän vei käteni huulilleen; minä kumarsin päätäni, hyväksyen.
Myöhemmin kävelimme puutarhassa, ja minä nimitin häntä useita kertoja nimellä Ove — tuo nimi sointui niin hyvältä, niin luonnolliselta minun suussani, hän sanoi — ja me puhelimme tulevaisuudesta sekä entisyydestä, minun kodistani ja hänen perheestään; kaikki tyyni oli kuin uni. Mutta hänen lähdettyään, pyysin isoisältä oikein hyvää kynää ja oikein kaunista paperia; minä tahdoin jo sinä iltana kertoa siitä omaisilleni kotona.
"Siitä minä pidän, lemmikkini; sinä et unohda vanhoja oloja uutten tähden; vähemmän rakastava tytär olisi seuraavaksi päiväksi odottanut. Kas, tässä on arkki, jossa on Rosenborgin linna verenpisarakasvien köynnöksessä, sen luulisin olevan kauniin."
Ja sille suurelle, hieman kellahtavalle arkille — se oli isoisän kirjoituslaatikossa varmaankin monia vuosia ollut — kirjoitin minä kauniisen kaavakirjoitustapaan pitkän kirjeen äidille. Minä esittelin kaikki Ove'n etuudet ja koristin kurjaa turhamaisuuttani, niin hyvin kuin saatoin, hänen jaloilla miehisillä hyveillään.
IV.
Omituista oli seuraavana aamuna herätä kaikkea tuota muistelemaan. Tulevaisuus oli edessäni raivattuna ja viitoitettuna, ja vielä eilen oli se ruusunpunaisiin ja kultaisiin utupilviin peittyneenä, ja minä luulin varmasti niiden takana ihmeellisiä, seikkailurikkaita vaiheita piileilevän. Tämä nyt oli niin tasaista, niin kokonaan tavallista; täällä, tällä ahtaalla alalla, minä olin elävä ja kuoleva. Mutta olihan se vapaa valintani, ja tuleva puolisoni oli niin hyvä! Eikö hän vain ollut liian hyvä minulle? oli kyllä, vaan minä olin ahkeroiva… Nopeasti puin ylleni ja kiirehdin ruokasaliin, jossa täti teepöydän ääressä seisoi.
"Hyvää huomenta, Kristiina täti! Saanko täst'edes sinua talouden toimissa vähän auttaa? Minä tahtoisin halusta tulla kelvolliseksi."
Sitä kauhua, joka tädin kasvoissa tuon pyynnön johdosta kuvautui, ei saata selittää. Hänen täytyi suurimmassa määrässä malttaa mieltänsä, saattaaksensa pyyntööni suostua, ja hän teki sen paljaasta velvollisuudentunnosta.
"Saammehan koettaa huomenna; tänään se ei juuri käy päinsä" — hän näytti levottomalta —; "äitisi ei suinkaan sinua kotona ollenkaan käyttänyt!"
"Ei varsin paljon; hän tekee mieluimmin kaikki itse, miten sinä; oi, Kristiina täti, miten totiselta sinä näytät! Sinä luulet tietysti, että minä olen kelvoton raukka, sen havaitsin eilenkin."
"Sinä et vielä ole mikään, Elisabet; tulevaisuus on osoittava, miksi tulet. Suokoon Jumala, että olen väärässä, mutta minusta nähden sinun halusi on vain koreuteen ja turhuuteen."
Kuinka ikävä ja sietämätön hän kuitenkin on alituisella saarnaamisellaan! — ajattelin — ja minä kun tulin sisälle niin hyvillä aikomuksilla!
Muutaman tuokion perästä tuli Ove ja pyysi minua pienelle aamukävelylle. Hän ei puhunut sanaakaan rakkaudestansa, vaan se loisti hänen katseestaan ja koko hänen olennostaan.
Se oli virkistävä, hauska kävely. Kaste päilyili niityillä ja aidoilla; heinäru'oista — joita vielä alhaisilla niittymailla oli — virtaili raitis lemu vastaamme; ranta näytti tyveneltä ja peilikirkkaalta; ei ainoatakaan tuulenhengähdystä tuntunut.
"Käykäämme ylös Klint'ille", hän esitti; "luola näyttää niin kauniilta ylhäältäpäin. Vähän jyrkkää tässä on, suo minun auttaa sinua; vai niin, sinä olet jo ylhäällä! Tule tänne kukkivan metsä-omenapuun luo; tästä näin sinut, Elisabet, ensi kerran; sinä seisoit tuolla alhaalla ja pyörähtelit ympäri. Minun tarvitsee vain ummistaa silmäni, niin näen sen taas niin selvästi, niin selvästi! Mutta hiljaa, mitä laulua se on? Ah, se on pieni Mette Maria, hän harjoittaa virttänsä, Jumala häntä siunatkoon!"
Me lähestyimme Klint'illä olevaa mökkiä; ovi oli selkiseljällään; Mette Maria oli puettuna pieneen, vanhaan, vehreään hameesen ja kuurasi lattiata; koulupuku oli säännöllisesti kokoonpantuna punaisella tuolilla. Päivä paistoi ystävällisesti sisälle pienistä akkunaruuduista; vanha isoäiti makasi vielä komerossa. Pienonen oli ponnistuksesta aivan punainen ja lämmennyt; hän kuurasi reippaasti ja lauloi yhtä innokkaasti. Se oli viimeistä edellinen värsy:
Vapahtajamme ystävä on paras lapsien,
Luo Isän heitä kantaa käsissänsä;
Eläissään täällä asetti Hän meren myrskyisen,
Vaan lasten levätä soi sylissänsä.
"Emmehän häiritse häntä, vai kuinka? Kääntykäämme takaisin. Eikö se ole pieni, suloinen tyttö, aina iloinen, työteliäs ja kärsiväinen? Harvoin häntä suoraan kiitän, vaan itsekseni ajattelen usein, kun näen, kuinka kiltti hän on vanhaa, kärttyistä isoäitiä kohtaan, joka toruu aina, kun tuo lapsi parka ei heti häntä käsitä, — että olisi hyvä käydä koulua tuon pienen, nöyrän, kärsiväisen olennon luona. Onhan hänen kuulonsa muutoin nyt vähän parempi, vai kuinka?"
"On, vähän parempi."
Käydä koulua Mette Marian luona, kuinka naurettavaa! Hän, pappi, oppinut mies!
Seuraavana päivänä alkoivat minun taloudentoimeni. Isoisä ihmetteli minua kovin, kun minä syöksyin sisälle hänen luoksensa, suuri, valkoinen esiliina edessä ja vispilä kädessä. Ei kuitenkaan käynyt aivan niin kuin piti; pannukaakkutaikina tuli kokkareiseksi, auttamatta kokkareiseksi, eikä munanvalkuainen tahtonut kangistua. Kristiina täti astuskeli levotonna edestakaisin; hänellä oli oma virheetön menettelytapansa, ja hänen oli melkein sietämätöntä nähdä toisen koko ajan menettelevän edestakaisesti ja kuitenkin tarkastavan teostansa suurimmalla ihastuksella. Vähittäin tuli kuitenkin paremmaksi, ja viikon kuluttua saatoin laittaa munaomeletin isoisän aamiaiseksi, joka, hänen lausuntonsa mukaan, oli oivallisempi kaikkia, mitä hän milloinkaan oli maistanut. Kaikki panokset olivat tädin punnitsemat ja järjestämät, vaan sitä en katsonut olevani velvollinen mainitsemaan.
Ove tuli luonnellisesti joka päivä, ja pitkiä matkoja kävelimme yhdessä. Keskustelu sujui niin keveästi ja hyvästi. Minä antauduin nyt oikein todenteolla hänen mielipiteihinsä ja koko elämänkatsantoonsa sekä uskottelin itselleni, että se oli minun omani. Käsitinhän sen; eiköhän siis ollut samantekevä, tuliko se sisältäpäin tahi opinko sen muilta?
Kun noilla kävelyillämme kohtasimme ihmisiä, niin he tervehtivät aina niin ystävällisesti ja hyväntahtoisesti, samassa kuitenkin minua vähin tarkastellen. Tahtoivathan he nähdä, olinko minä tarpeeksi hyvä heidän rakkaalle pastorilleen, ajattelin, ja tällöin tunsin itseni aivan ylpeäksi siitä että hän oli minut valinnut.
"Kuinka oivallinen saarna se oli", sanoin eräänä sunnuntaina Kristiina tädille, kulkeissamme niityn yli käyvää, pientä polkua pitkin kotiin; "siitä voipi kansalla paljo hyvää olla."
"Kansalla! Tiedätkö, Elisabet, kuka kansaa on? Sinä ja minä sitä olemme", hän sanoi ankarasti.
Kunakin iltapuolena luki Ove tunnin minun kanssani Uutta Testamenttia. Me istuimme silloin pienessä, puutarhanpuoleisessa kapinetissa; akkunat olivat silloin auki, reseda lemusi niin suloisesti, ja viiniköynnös tirkisteli sisälle meitä. Toisinaan hyppäsi pieni uskalias lintu akkunalaudalle, katseli uteliaana ympärilleen selkeillä, valoisilla silmillään ja lensi sitte taas pois. Kirjoituspöydällä oli pieni, kaunis vaasi, jonka Ove aina varusti harvinaisilla kukilla, milloin niittyjä metsäkukilla, milloin hänen oman puutarhansa upeimmilla kukilla. Oli niin hiljaista ympärillämme, kun hän siinä istui, luki kuuluvasti ja yksinkertaisella, sydämellisellä tavallaan selitti. Minä olin varsin tarkkaavainen, ja minua ilahdutti, että saatoin näyttää hänelle, kuinka selvästi ja nopeasti kaikki käsitin. Mutta se oli minusta vain kuin kaikki muukin oppi, enkä minä käsittänyt häntä oikein, kun hän sanoi: "Toista on tietää, toista elää sen mukaan; Jumala meille siihen armonsa antakoon!"
Vihdoinkin saapui kirje, joka meille Regiinan tulopäivän ja hetken julisti. Iloni oli suuri, vaikka viime aikoina olin vain hyvin vähän häntä muistellut. Isoisää myös hyvin elähdytti ajatus pienen piirimme lisääntymisestä. Mitä Kristiina tätiin tulee, niin hän odotti Regiinan tuloa todellisella kauhulla, joka ei toki estänyt häntä mitä mukavimmasti ja suotuisimmasti vierashuonetta järjestämästä.
Siinä tulivat vaunut! Kaksi komeata herraa uljailla hevosilla ratsasti, toinen toisella, toinen toisella puolella vaunuja. Toisella oli luutnantin virkapuku, se oli Regiinan sulhanen; toinen oli tämän veli, nuori maanviljelijä, joka nykyään koetteli tietojaan tädin tiluksilla.
Regiina juoksi suoraan isoisän syliin, senjälkeen hän suuteli minua, tervehti pikimmiten Kristiina tätiä ja kiiti sitte portaita ylös, käsivarsi vyötäisilläni.
"Hyvänen aika, minkä näköinen hän on! Tätiä minä tarkoitan. Mitään inhottavampaa kuin nuo molemmat huivit kaulassa ja päässä ei saata ajatella! Minua oikein hävettää nuorten herrain tähden, mitä he ajatellevat? Sisäpiikamme kotona on paremmin vaatetettuna."
Hän heitti mantiljansa ja sievän, pienen hattunsa sängylle, kääntyi sitte ympäri ja suuteli minua uudelleen.
"Ah, Elisabet, mitä minä sinusta saan kuulla! kuinka saatoit sinä, pieni hupsu, mennä mitään sellaista tekemään? Jos minä olisin täällä ollut, niin se ei luonnollisesti olisi milloinkaan tapahtunut; minä uskallan henkeni siitä, että sinä olet sen sulan ikävyyden tähden tehnyt!"
Vaikea, odottamaton isku oli kuulla hänen noin puhuvan; tuon seikan saattoi siis silläkin lailla käsittää.
"Sinun, Regiina, täytyy nähdä hänet, ennenkuin tuomitset."
"Oh, minä osaan hänet ulkoa, — talonpoikaiskappalainen!"
"Hän on mainio, valistunut mies, siitä ovat kaikki yksimielisiä; hän on oikein jumaloitu ympäristössä."
"Ja sinäkin kai tulet jumaloiduksi, pikku uhrikaritsa rukka! Minä saatan tuon kaikki tyyni käsittää. Jos toki olisit ollut viidenkolmatta vanha, vaan kahdeksantoista!…"
"Ja minä kun aina olen uneksinut, että sinä tulisit tämän tiluksen rouvaksi, naisit komean, rakastettavan, nuoren miehen, joka osaisi hoitaa isoisän asioita, ja saisit Lehmukselan hänen jälkeensä. Annas kun oikein katson sinua, sinä näytät jo todella hieman muuttuneelta; ryhti ei ole niin keveä ja vapaa kuin ennen, ja kädet… mitä näen, hierontarakko! Ja sinulla kun olivat mitä kauniimmat pienet kätöset, oikein aristokraattiset kätöset, joista kunkin täytyi sinua kadehtia… Oi, Elisabet! ne ovat surullisia enteitä!"
"Kuinka kummallinen tyttö sinä kuitenkin olet! En tiedä, pitääkö mun nauraa tai itkeä."
"Naura, rakkahimpani, naura taivaan tähden; aikanasi kyllä itkeä saat, usko minua."
Mieliala päivällispöydässä oli aivan iloinen ja hauska. Isoisän koko olento säteili sydämellisimmästä vierasvaraisuudesta. Hän istui pöydän päässä vartevana, ja voimakkaana, kauneine, valkeine hiuksineen ja ritariristi rinnallaan. Tyytyväinen hymyily leikki hänen suunsa ympärillä, herrojen jotenkin kuuluvasti kuiskuttaissa:
"Verrattomasti Thorvaldsenin näköinen!"
"Erinomaisesti!"
Regiina iski silmää; hän oli tietysti opastanut heidät. Minä istuin jotenkin hajamielisenä päivällisajan. Mitä Regiina pitäisi Ove'sta? ajattelin lähes koko ajan; oli ikäänkuin se seikka olisi minun elämääni koskenut.
Kun istuimme puutarhapaviljongissa ja joimme kahvia, niin Ove tuli. Hän asetti, miten tavallisesti, tuolin Kristiina tädille, joka kahvipöydän erään nurkan ääressä seisoi, ja tervehti sitte koristelematta, vapaasti ja ystävällisesti koko seuraa. Sen jäljestä hän lähestyi minua ja sanoi hiljaa:
"Tänään kai on meidän luopuminen lukutunnistamme, valitettavasti!"
"Niin, parasta se tietysti on."
Minä katselin tarkasti häntä, kun hän molempain nuorten herrain välissä seisoi, ja minusta oli hänen olentonsa liian suorasukainen, vähän liiaksi silittämätön, vaalea arkipäiväinen takki oli myöskin niin silmiinpistävä heidän hienojen vaatteidensa rinnalla. Kuinka utelias olin saamaan kuulla Regiinan ajatusta!
Regiina lähestyikin häntä juuri nyt, ystävällisesti hymyillen, ja he keskustelivat kauan verandalla. Tuo hyvä, rakas Regiina! kuinka kiitollinen häntä kohtaan olin!
Serkkuni, sisään tultuaan, pysähtyi tuokioksi sulhasensa eteen, peitti suunsa kätösellään, haukotusta salatakseen, ja huokasi hiljaa. Ah, minun ei kysyä tarvinnut, tuossa pienessä liikkeessä oli vastausta kyllin.
"Regiina ei oikein pidä sinun sulhasestasi", sanoi isoisä illalla, kun vieraat olivat ratsastaneet pois ja Regiina hyvää yötä sanonut. "Se on kuitenkin suurempi häpeä Regiinalle kuin hänelle, luulen minä."
"Regiina on yksi niitä", vastasi Kristiina täti, "jotka eivät milloinkaan anna anteeksi pienintäkään puutetta ihmisen ulkoasussa; todellisia vikoja hän paljoa paremmin sietää."
"Mitä puutetta hänen ulkoasussaan on?" (isoisä itse piti ulkoasun hyvin tärkeänä) "sitä minun olisi hauska kuulla. Minä pidän hänen ulkonäkönsä ja olentonsa paljoa etevämpänä kuin noiden nuorten, rasvattuin vispilähäntäin, tanssimestarinaamoineen ja tyhjine suukopuineen. Ennen kaikkia vaadin mieheltä, että hänen tulee olla mies. Regiina on muutoin suloinen tyttö, vaan tuo on lapsellista. Suutele minua, Elisabet; sinä olet paljoa järkevämpi serkkuasi."
Isoisän sanat lohduttivat minua jotenkin ja kohottivat taas Ove'n ajatuksissani. Oi, mua hupsua, kuinka horjuva ruoko olin!
Seuraavana aamuna, kun Mette Maria ja minä olimme parhaassa lukemisen puuhassa, tuli Regiina sisälle luoksemme valkoisessa, kohisevassa aamupuvussa. Hän oli hyvin kaunis vapaalla, komealla ryhdillään, paksuin, tummin kutrineen, sädehtivin silmineen ja välkkyvinvalkeine hampaineen. Pienonen katseli häntä kuin yliluonnollista olentoa.
"Mitä Herran nimessä sinulla on toimena? — Ah, sinä varmaan harjoitat itseäsi tulevaisiin toimituksiisi. Mutta miksikä kiljut niin kovin, rakkaani; minun hermoni ovat kovin herkät; ääni kuului aina minun huoneeseni."
"Tämä pieni tyttö on vähäkuuloinen."
"Elisabet parka! Tämä minusta on todeltakin aivan hullusti. Eikä hän näytä edes järjelliseltä; annappa minun kuulla, mitä hän osaa."
Regiina otti erään kirjoista, selaili sitä vähäsen ja teki lapselle muutamia kysymyksiä. Pieni Mette Maria raukka ei niitä luonnollisesti käsittänyt, ja kun Regiinan täytyi sanojaan kertoa, niin hänen äänensä tuli yhtä äkäiseksi kuin katseensakin. Lapsi punastui, värisi ja vastasi aivan päin seiniä sulasta peljästyksestä.
"Pieni epatto kaupan päälle! Oi, anna hänen kaikin mokomin mennä, minä puhelisin mielelläni kanssasi."
Mette Maria, joka tuskin saattoi kyyneliään pidättää, kiirehti pois;
Regiina otti käsivarrestani kiinni ja vei minut alas puutarhaan.
"Minä tahdon sinulle, armas Elisabet kulta, antaa pari hyvää neuvoa, joista sinulle voi koko elämän läpi hyötyä olla; minä luulen tosiaankin, että minä täällä ainoa järkevä olen. — Mutta kaikkein ensimmäiseksi minun täytyy kysyä, mitä sinä teit aamulla, kun näin sinut kyökissä paljain käsivarsin ja esiliina aina leukaan asti?"
"Minä leivoin vehnäleipäpullan; sinä saat sitä aamiaiseksi maistaa."
"Hyvin ajattelemattomasti sinulta on moista opetella. Jos et sitä osaa, niin luonnollisesti ei milloinkaan tule kysymykseen, että sinun tulisi sitä tehdä; mutta nythän on aivan kuin itse soisit, että saisit kyökissä mähkiä. Sinulla täytyy kaikissa tapauksissa olla emännöitsijä, aseta olosi niin, rakkaimpani, ja koe ylimalkaan laittaa asemasi niin suotuisaksi kuin mahdollista. Älä tee heti kaikkea, mitä hän tahtoo, miten esimerkiksi tuon lapsen kanssa; kuinka lemmetöntä sälyttää hartioillesi moinen jokapäiväinen vaiva! Ei, sen saan sanoa, Santerin rakkaus on aivan toista lajia: hän elää vain minua huvittaaksensa ja pitää tuhat vertaa enemmän minusta kuin minä hänestä, ja niin tulee miehen aina tehdä. Kenkään ei saata teistä nähdä, että te olette vasta kihlatut; hänen levollisuutensa on tosiaankin liikuttava. — Hiljaa, hiljaa, tuossa hän on! Kas, kuinka hän kävelee nyppien ja leikaten kukkia; mitä se hyödyttää? Hyvää huomenta, rakas pastori Birk! Tahdotteko ottaa Elisabetin minulta? Hyi, hyi, hyi!"
Regiina uhkasi veitikkamaisesti sormellaan, kumarsi ja meni.
"Pidätkö sinä todellisesti serkustasi?" kysyi Ove, kun emme häntä enää saattaneet nähdä.
"Me olemme tunteneet toisemme pienestä lapsesta, ja senvuoksi on niin paljon, joka kiinnittää", vastasin melkein puolustaen.
Nyt, kun Ove'n kanssa käsi kädessä kävelin ja olin hänen vaikutuksensa alaisena, näin selvästi kaikki Regiinan viat enkä tohtinut oikein omistaa sitä ystävyyttä ja ihmettelyä, jonka hän kuitenkin minussa vaikutti. Oi, minä olin kauhean arka!
"Niin, lapsuuden vuosien muistot kiinnittävät uskomattomasti, sen tiedän kokemuksesta. Sen, jota ei myöhemmin milloinkaan olisi ystäväksi valinnut, saattaa entisyys lujasti kiinni sitoa. Serkkusi, minun ajatukseni mukaan, edustaa maailmallista, pintapuolista suuntaa, joka valitettavasti ei ole mitään tavatonta nykyaikana. Nuori tyttö parka! Jumala suokoon, että rakastettu Elisabet kultaseni saattaisi häneen oikein vaikuttaa!"
Kuinka hiukan hän minut tunsi!
Se oli hilpeä aika; meillä oli alati jotakin puuhaa. Luutnantti Gyldenpiil ja hänen veljensä tulivat joka päivä ratsastain Regiinaa tervehtämään ja häneltä määräyksiä saamaan. Me olimme kävelyllä, ratsastamassa, ajelemassa tahi purjehtimassa silloin heidän kanssansa ja iltaisin heitimme palloa tahi rengasta puutarhassa. Mitä hauskempaa oli, sitä iloisempi oli isoisä. Mette Maria ei enää tullut; kun hän useita tunteja oli minua kolme päivää perätysten huoneessani odottanut, enkä minä tullut, niin hän jäi kokonaan. "Neiti kenties ilmoittaa, kun hän saa enemmän aikaa", hän sanoi kamarineitsyelle.
Kuinka murheellista elämää Kristiina tädillä oli! Meidän nuorien ylenkatsomana, syrjälle sysäämänä ja salaa pilkkaamana hän vetäytyi yhä enemmän yksinäisyyteen. Isoisä ei enää pannut sitä merkitäkseen; hän unohti hänet melkein, luulen minä. Regiina nyt hänelle käsivartensakin tarjosi, kun hänen piti kulkea; ensi kerralla sen vastaanottaessaan hän tosin katsoi vähän anteeksi pyytäen tytärtään, vaan sitte se tuli tavaksi.
"Tuleehan Kristiina tädin suhde pahemmaksi eikä paremmaksi", sanoi Ove eräänä iltana, "ja minulla kun oli niin hyvä toivo!"
"Se on todellakin hänen oma syynsä, hän on niin kummallinen; sinä et voi uskoa, kuinka vastenmielinen hän saattaa olla; siihen vihdoin tuskastuu."
"Meidän tulee hyvää tehdä eikä väsyä. Kristiina täti parka! hän on mielestäni oikein vanhentunut näinä päivinä."
"Saitko toruja?" kysyi Regiina hymyillen, kun tämän keskustelun jälkeen puutarhasta sisälle tulin. "Bernhard, joka näki teidät akkunasta, sanoi, että koulumestari torui pientä tyttöä. Ei, sinä et saa suuttua; Bernhard parka oli oikein kiivastuneena sinun puolestasi ja väitti, että sinä olit tuhat kertaa liian hyvä mois…"
"Ole hiljaa, Regiina! minä en tahdo tuollaista kuulla, säästä minua!"
Mutta hänen sanansa tekivät minussa kuitenkin jonkunlaisen vaikutuksen.
Sielustani oli tasapaino poistettu; toisinaan olin hilpeä ja ylimielinen, toisinaan murheellinen ja katuvainen. Yhdessä tuokiossa luulin, että Regiinalla oli oikeus, että minä todellakin olin liian hyvä haudattaa tänne talonpoikain sekaan; seuraavassa tuokiossa oivalsin, kuinka paljon Ove oli minua korkeammalla, ja tunsin, ett'en likimaillenkaan ollut tarpeeksi hyvä hänelle. Muiden seurassa melkein häpesin hänen hyveitään, hänen suurta itsekieltämystään ja lämpöistä ihmisrakkauttaan, jota he ivasivat ja nimittivät ylelliseksi kiihkoisuudeksi; ja kun sitte taas hänen luonansa olin, niin häpesin heidän turhamaista puhettaan ja käytöstään. Kun hän tuli kysymään minulta, lukisimmeko hiukan yhdessä, niin nousin hitaasti, puolittain häveten muiden tähden, ja siten koko suhteemme sai pakollisen tottelevaisuuden muodon minun puoleltani. Oi, jos olisin vapaaehtoisella ilolla häneen suostunut ja rohkeasti sekä empimättä häntä puoltanut, kuinka paljoa suloisempi, luonnollisempi ja keveämpi asemani sitte olisi ollut!
Kuinka hyvästi muistan erään iltapuolen, kun istuimme kapinetissa ja
Ove sanoi:
"Oikein hyvää tekee minulle, kun saan viettää levollisen hetken täällä yhdessä sinun kanssasi; toiset tahtovat aivan liiaksi pienen Elisabettini vallata. Mitä näistä kukista sanot? Minä tahdon todellakin kiitoksen niistä."
Hän oli niin herttaisen hyvän ja lemmekkään näköinen, näyttäissään minulle vihon suuria, sinisiä lemmenkukkia puhkeamattomain kanervankukkain ja sanajalkain keskessä. Oi, nyt tahdoin koettaa vain häntä ajatella!
Mutta ulkona puutarhassa lyötiin palloa, ja heidän iloiset huudahduksensa ja naurunsa kuuluivat niin houkuttelevalta ja kehoittavalta minulle avonaisen akkunan kautta. Saatoin selvästi tähdätä sanat: "koulumestari ja pieni, vangittu lintunen." Äkisti putosi hyvin osoitettu pallo alas syliini.
Ove pani kirjan kiinni ja nousi ylös.
"Mene vain ulos, Elisabet", hän sanoi surkumielisesti, "sinun ajatuksesi ovat kuitenkin siellä."
Empien tottelin hänen kehoitustaan, mutta riemu, jolla minut otettiin vastaan ja hilpastuttava pallonlyönti veti minut pian mukaansa. Isoisä istui verandalla ja katseli meitä mielihyvissään.
"Samallaiset lapset leikkivät toki paraiten", hän sanoi, "eikö
Elisabetkin ole serkun tultua muuttunut toiseksi ihmiseksi?"
Ove ei vastannut, mutta synkkä pilvi laskeutui hänen otsalleen, ja siitä päivin hän oleskeli enimmiten isoisän ja tädin parissa sekä tarkasteli minua etäältä.
V.
Pieni pitäjäänkirkon kello soi toisen kerran. Kristiina täti seisoi täysin puettuna puutarhan veräjällä ja joudutti minua. Hän oli aina ajoissa valmis, monista toimistaan huolimatta; minä sitä vastaan, jolla ei mitään toimitettavaa ollut, annoin usein odottaa itseäni.
"Rakas Elisabet, älä mene kirkkoon tänään", pyysi Regiina hartaasti. "Meidän täytyy välttämättä käydä vierailemassa vanhan rouva Gyldenpiilin luona; tanssihuvit tulevat tällä viikolla, ja yksinkertaisin kohteliaisuus vaatii sitä. Kaikki on järjestyksessä; isoisä on luvannut minulle vaunut, ja Santeri on sanonut rouvalle, että me tulemme. Sinä olit viime sunnuntaina kirkossa, eikä sinun siis tarvinne nyt taas sinne mennä. Ole nyt kiltti serkkunen, pukeudu kaikkein kauneimpaan pukuusi ja lähde mukaani. — Kristiina täti!" hän huusi sitte, "Elisabet ei lähde kirkkoon."
"Sen tahdon toki mieluummin hänen omasta suustansa kuulla."
Täti katsoi kysyvästi minua.
"Regiina on epäilemättä oikeassa; pelkään, että kohteliaisuus vaatii…"
"Sinä siis et tahdo?"
"En, kiitoksia, täti, en tänään."
Täti pudisti päätänsä totisella, tyytymättömällä katsannolla ja poistui tyvenillä, vakavilla askeleilla.
"Kuinka hirvittävän näköinen hän on!" Regiina tarkasteli tätiä lornetilla arvostelevin katsein. "Jos hän ei olisi minun sukulaiseni, niin huvittelisin itseäni yhä hänen kustannuksellaan; nyt häpeän samassa hänen tähtensä."
Kieltämättä naurettavalta näyttikin Kristiina täti sunnuntaikomeudessaan, vanhanaikaisessa hatussa, kapeassa, lyhyessä silkkihameessa, paksupohjaisissa, pikisaumaisissa kengissä, isoäidin pyhäpäiväishuivi käsivarrella, laskoksiin pantu nenäliina sekä hakavarainen virsikirja kädessä. "Miksikä tekisin itseni hienoksi?" hän sanoi toisinaan; "kenkään ei välitä, minkänäköinen olen; vastenmielinen ja ruma minä olen ja sellaisena pysyn; ne rahat olisivat kuin veteen viskatuita; hyvä, jos kaikki siihen tyytyisivät."
Isoisää harmitti kuitenkin monta kertaa hänen siistimätön muotonsa. Isoisän kauneuden aisti oli hyvin kehittynyt, ja hän piti hilpeistä väreistä sekä kauneista, komeista puvuista. Sinäkin aamupäivänä hän oli aivan ihastuneena Regiinaan ja minuun, kun uljaimmassa puvussamme hänelle hyvästi sanoimme.
"Sieluni kautta, kaksi mitä suloisinta tyttöstä, joista isoisän lienee syytä hieman ylpeillä! Hyvästi vain, ja tervehtikää täti rouvaa; hän ja minä olemme kultaisessa nuoruudessamme monta komeata minuettia ja hauskaa hypykettä yhdessä tanssineet."
Niin rauhallisesti ja juhlallisesti kuului virrenveisuu, kun kirkon ohi ajoimme. Minä tunsin silmänräpäyksellisen katumuksen, vaan Regiina huudahti:
"Jumalan kiitos, että sinä, pikku hupsu, kuulit järkevää puhetta ja seurasit muassa!"
Noin puoli, peninkulmaa Digevoldista tulivat molemmat nuoret herrat meitä vastaan. Luutnantti ratsasti heti Regiinan luo ja kuiskaisi tunteistaan; maanviljelijä ratsasti minun vieressäni ja pakisi kanssani mitä innokkaimmin. Se oli hento, nuorekas, pieni olento, vaalein hyvästi kammatuin hiuksin, vaalein viiksin, vedensinisin silmin, hienoin kasvonpiirtein ja kelmein ihovärin. Hän ihanteli suuresti veljeään, jonka käytöstä ja puhetta hän taukoamatta koki matkia; isoisä ja minä nimitimmekin salavihkaa häntä Kaiuksi.
Rouva Gyldenpiil otti meidät suurimmalla sydämellisyydellä vastaan. Hän oli tavattoman ruumiikas rouvasihminen silkkisarsisessa leningissä, pitsimyssy päässä ja loistava timanttinen rintaneula, jonka kuitenkin aimollinen kelaleuka tavallisesti peitti. Hän käveli sangen vaivaloisesti, huohotti ja voihkasi joka askeleella, jotta oli varsin vaikeata ajatella häntä hauskassa hypykkeessä pyörivänä. Isoisän tervehdys ja vanhat muistot häntä toki huvittivat, hän näytti ylimalkaan olevan parhaimmassa mielialassaan ja kohteli meitä keveällä, viehättävällä, seuraelämään perehtyneen naisen tavalla. Havaitsin, selvästi, että hän kuiskasi jotakin minusta parille muulle vieraalle, ja että hän samassa hyväntahtoisesti surkutellen päätänsä pudisti.
"No, tosiaanko?" vastasi vanha, paljaspää herra, ulkonevat silmänsä terävästi minuun kääntäen; "hän, joka vielä lapsenkengillä kävelee."
Ah! Regiina oli varmaan esitellyt asian pahimmassa muodossaan. Mitä se hyödytti? Tehtyhän oli kuitenkin tehty.
Kaikki oli varsin komeata ja uljasta Digevoldissa. Siellä oli kaunis kasvihuone ja uhkea suihkukaivo. "Kuinka paratiisillista elämää täällä kelpasi elää!" ajattelin pois mennessämme, "ja kuinka keveältä ja rakastettavalta heistä tuntuu elämä, ei tuota ikuista totisuutta, tuota ankaraa, velvollista totisuutta." Ja Ove'n kuva seisoi synkkänä, ahdasmielisenä ja miettivänä edessäni. Hän olikin kovin totinen viime aikoina; mutta kenessä oli syy siihen? sitä en ajatellut, ja minä unohdin kokonaan, kuinka hilpeä ja ilomielinen hän tavallisesti oli.
Päivällispöydässä olimme kaikki aivan iloisina, paitsi Kristiina täti, joka oli sen näköinen kuin persoonaksi muuttunut tyytymättömyys.
"Bernhard osaa puhua aivan kuin täti", sanoi luutnantti vähää myöhemmin, kun me nuoret olimme verandalla; "se on tosiaankin oivallista. Haluavatko neitoset kuulla jotakin pientä koetta?"
"Aivan mieluisesti", vastasi Regiina; "ala heti."
Nuori herra pyysi lainaksi meidän valkeita nenäliinojamme, ja kun hän oli sitonut toisen päähänsä, toisen kaulaansa, niin hän vaatetti itsensä plaidilla ja alkoi näytöksensä.
"Oh, se on erinomaista!" Regiina taputti käsiään; "täti ilmielävänä, kasvotkin ovat samallaiset; kuinka hyvästi sinä osaat osoitella tuota piintynyttä — inhottava vaan merkitsevä sana — joka on niin luonteenomaista koko hänen olennolleen. Sinulla on todellakin suuri osoittelutaito, rakas Bernhardini!"
"Bravoo, bravissimo!" huusi luutnantti; "kas käyntiä! kunniani kautta se on mainiota?"
"Ja käsien liikkeet", lisäsin minä, "yhtä täsmälliset, äkilliset ja jäykät kuin…"
Minä vaikenin äkkiä; Ove seisoi edessämme ja tarkasteli kohtausta.
"Sinäkin, Elisabet!" hän sanoi surullisesti, käydessään ohitsemme huoneesen.
Minä kiirehdin hänen perässään.
"Se on vain pilaa, Ove; he eivät sillä mitään pahaa tarkoita; ainoastaan pientä pilaa!"
"Ei mitään viatonta pilaa, sydämetöntä se on! Ja hän on tietysti sen kuullut; hänen huoneensa akkuna suljettiin juuri kun minä tulin."
"Toivon, ett'ei hän kuullut. Oletko vihainen?"
"Murheellinen, Elisabet; — sydämestäni murheellinen."
Pariksi minuutiksi jäin seisomaan, vaan kun hän ei mitään muuta puhunut, niin palasin takaisin. Toiset pakisivat hiljaa kiihkeästi; minä tähtäsin sanat "ilonhäiritsijä" ja "eiköhän hänen korkea-arvoisuutensa aikone pian lähteä?"
Kun sitte menimme sisälle, niin isoisä ja Ove istuivat sakkipelin ääressä. Luutnantti Gyldenpiil lähestyi kumartain ja lausui hymyillen:
"Pastori jätti meidät niin äkisti, ett'en saanut aikaa pyytää teitä läsnäolollanne kunnioittamaan tätiäni pienissä tanssihuveissa keskiviikkona; hän tietää, ett'ette tanssi, vaan toivoo toki…"
"Minä kiitän suuresti ja tulisin mielelläni muussa tapauksessa, vaan sisareni on sairaana", hänen äänensä värisi, "vaarallisesti sairaana, kirjoittaa hänen miehensä, ja rouva Gyldenpiil suonee siitä syystä minulle anteeksi."
"Toorako?" kysyi isoisä sydämellisesti, "suloinen, sievä Toora, joka on naimisissa Jyllannissa; se säälittää minua sydämeni pohjasta. Vai niin, siksipä peli niin hullusti meni, tornit juoksivat ja hevoset hyppivät suoraan; en ollenkaan käsittänyt teitä, rakas, nuori ystäväni. Oh, hän paranee kyllä, uskokaa minua, hyvä luonto ja nuoruus. Ei, lopettakaamme peli; Jumala varjelkoon minua rasittamasta teitä."
"Sinä tulet luonnollisesti kaikissa tapauksissa?" kuiskaisi Regiina.
Kävisikö se laatuun? Oi, kovalta tuntui, jos ei saisi olla muassa noissa tanssihuveissa, joista olin koko kesän iloinnut! Enhän ollenkaan tuota sisarta tuntenut; niin suututtavaa, että tuon juuri nyt piti sairaaksi tulla! Oikeinta kai oli suoraan kysyä Ove'lta hänen ajatustaan. Hänen muotonsa oli kyllä peloittavan vastenmielinen, kun hän seisoi tuolla puun nojassa ja katsoi suoraan alas eteeni; mutta minä tahdoin kaikissa tapauksissa uskaltaa yrittää.
"Ove", sanoin kainosti, "sitte en kenties minäkään saa sinne mennä?"
"Saa!" ensi erän näin hänen harmista punastuvan. "Jos sulla on halua, niin luonnollisesti saat."
Mitä oli minun tekeminen? Minä käännyin isoisän puoleen ja pyysin hyvää neuvoa.
Armas vanha mies, hänelle se oli omantunnon kysymys. Koko sielustaan hän soi minulle tuon huvin, mutta hänen lemmekkäässä sydämessään oli jotakin, joka sitä vastusti.
"Jos, enkelini, jäät kotiin, niin et ole milloinkaan sitä katuva", hän sanoi lopullisesti, "jos taas menet, niin ehkäpä joskus, etenkin jos sisar kuolee, sinua on vaivaava se, että jätit hänet, kun hän oli murheinen. Mutta minä toivon sisaren tulevan paremmaksi keskiviikoksi."
Se tuli kuitenkin huonommaksi, miten kuulin muilta; itse en siitä rohjennut kysyä.
"Kuinka teet, Elisabet?" kysyi isoisä, minua ystävällisesti silmiin katsoen.
"Minä jään kotiin. Oi, minä olin niin paljon iloinnut näistä tanssihuveista!" Ja minä hyrähdin itkemään.
"Pieni raukka; käy istumaan polvelleni, isoisän sydänkäpynen! Kas niin, kas niin, nyt on hyvin taas, kiltti, uhraava tyttöni! — Kenties mekin toimitamme kerran tanssihuvit täällä, jahka kaikki hyvästi on — kukaties!"
Kristiina täti seisoi silmänsä tuijottaen isoisään, kun hän taputteli ja hyväili minua. Oi, kuinka ainoakin noista hellistä sanoista olisi häntä pitkiksi ajoiksi lohduttanut ja vahvistanut!
Kun Regiina lähti tanssihuveihin, niin minä tunsin itseni todelliseksi sankarittareksi. Isoisä ihmetteli minun lujuuttani, itse tätikin silmäili hyväksyen minua; mitä sitte Ove oli sanova?
"Katsokaa", sanoi isoisä, pitäen minua riemuiten Ove'n edessä, "mitä tästä pienestä marttyyristä sanotte? Ettekö luullut hänen kaikissa tapauksissa lähteneen?"
"En, minä toivoin, että hän jäisi kotiin; minä toivoin sitä hänen itse tähtensä, koska se oli oikeimmin."
Isoisä katsahti kummastuneena; hän ei ollut ennen muutosta suhteessamme havainnut. "Sisareni tila ei ole hyvä", sanoi Ove äkisti, ikäänkuin sillä tahtoen kummallisen lauselmansa selittää. Minä puolestani riensin, ylös omaan huoneeseni ja itkin katkerasti.
Se siis oli koko kiitos ja palkinto uhrauksesta! Oi, miten kovasti ja sydämettömästi se oli! Ja nyt kai jo kajahtelivat musiikin säveleet, ja muut tanssivat tulisoihtujen valossa vehreässä puistossa, kun minä viruin täällä ja itkin.
VI.
"Kas kuinka pilvet hajoavat, ja tuossa on aurinko, me saamme herttaisimman ilman. Sade on tomun tukehduttanut, kaikki on virkistynyt. Oi, kuinka hauskaa tulee!"
Regiina seisoi ovessa ja tähysteli, milloin taivasta, tuliko hyvä ilma, milloin tietä, saapuisivatko vaunut, joiden piti meidät noutaa.
"Tuleeko sulhosi mukaan?" kysyi Kristiina täti, kurottaen minulle korillisen parhaita kirsikoita.
"Ei, tiedäthän, ett'ei hän juuri jouda lauantaina. — Kas, Regiina, eivätkö nämä marjat ole viehättäviä?"
"Vastustamattomia!" Hän alkoi syödä.
"Vaan eikö sitte huviretkeä olisi saattanut toistaiseksi lykätä?" jatkoi täti.
"Sinä unohdat tykkänään", intoili Regiina, "että tämä huvimatka, pieni kalastusretki, on rouva Gyldenpiilin toimesta, ja hän on itse muassa. Se on niin kaunis ja ystävällinen teko tuolta vanhalta rouvalta, emmekä me tosiaankaan saa tehdä mitään estelyksiä päivään katsoen."
Minä vaikenin, vaan arvelin itsekseni, että lauantai oli valittu juuri sitä varten, että päästäisiin Ove'sta.
"Mutta taivaan nimessä", huudahti Regiina äkisti, "kuka tuolla alhaalla tiellä tulee? Eikö se ole tuo punatukkainen palvelija… ompa niinkin… hän tuo tietysti ikävän sanoman."
Tuo punatukkainen palvelija ei ollut kukaan muu kuin Mette Marian veli; pieni Per Jörgen, joka toisinaan toi sanan tahi kirjeen Ove'lta. Sen erinomaisen kömpelö käytös, oli herättänyt Regiinan huomion, ja hän huvittelihe aina saattamalla tuon poika pahasen hämille.
"Tule tänne, pieni kirjekyyhky; mitä sinulla siellä on?"
Per Jörgen kumarsi kömpelösti, punastui ja hymyili, jotta suupielet vetäytyivät korviin asti, hänen Regiinan ohitse mennessään; sitte hän kurotti minulle piljetin ja sanoi nähtävällä ponnistuksella, juurikuin toinen sana olisi tahtonut toisen niellä:
"Ei tarvita mitään vastausta, neiti", jonka jälkeen hän lähti tiehensä niin, että hän kompastui omiin jalkoihinsa kiviportaille, ja kyntti sitte salamansukkelasti tielle.
Kirje pyysi minua lyhyesti vaan vastustamattomasti jäämään kotiin, se oli hänelle sangen tärkeätä, hän kirjoitti, saadakseen puhua yksinään ja häiritsemättä kanssani.
Oi, ei, se oli todella liian paljon; ryöstettäisiinkö tämäkin ilo minulta?
"Mitä se on, Betti raukkaseni? Miten alakuloiselta sinä näytät!"
"Ove haluaa puhua kanssani; minä en saata tulla mukaan."
"Niin häpeällisesti! Ensinnä tanssihuvit — ei sinun ei kannata väittää, että vapaasta tahdostasi kotiin jäit; jos hän olisi ystävällisesti sinua lähtemään kehoittanut, niin sinä olisit lähtenyt — ja nyt tämä pieni huvimatka, et edes tähänkään saa osaa ottaa! Kaikilla on rajansa, kärsiväisyydellä myös; tule mukaan kuitenkin!"
"Hänellä ovat kyllä syynsä, Regiina; minun on pakko huviretkeltä jäädä."
"No, jää sitte Jumalan nimessä kotiin; mutta sitte sinun täytyy minulle luvata häntä oikein säällisesti ripittää. Sinun tulee murtaa jää, Elisabet; se on sula velvollisuus tulevaisuutesi tähden. Hengessä jo näen sinut raukkana, masennettuna palvelijattarena omassa kodissasi hiljaa ympäri hiipivän, puettuna Kristiina tädin tavalla ja ottavan tyrannisen herra miehesi pienimmästäkin viittauksesta vaarin. Katso Santeria, kuinka hän lukee silmistäni ja tulee toivottomaksi pienimmästäkin pilvestä otsallani. Hän menisi mielellään tuleen minun tähteni, siitä olen vakuutettu, ja sillä lailla sinäkin olisit tullut rakastetuksi, jos et… Mutta mitä siitä nyt kannattaa puhua! Seuraa nyt vain neuvoani ja anna hänen ymmärtää, että hänelläkin on velvollisuuksia, etkä sinä halua aivan kokonansa poljetuksi tulla. 'Hän on kuin pieni, siveä kyyhkynen', sanoi vävyni joku aika sitte, 'jolla ei ole ollenkaan kynsiä puolustuksekseen.' — No, kas tuossa ovat vaunut! Oi, mitä minä nyt koko huviretkestä välitän!"
Regiina suuteli minua useita kertoja; huikentelevalla tavallaan hän todella piti minusta.
Rouva Gyldenpiil istui vaunuissa, tyynyjen ja peittojen ympäröimänä, ja nyökkäsi ja liikehti valitellen. Nuoret herrat pyysivät, että minä tulisin mukaan.
"Regiinan tähden", pyysi luutnantti.
"Kaikkein tähden", lisäsi Bernhard. "Katsokaa onkivapoja; tämä oli aiottu teille, neiti, ja minä olisin sen yhä matosella varustanut, miten Santeri Regiinan ongen. Oi, taipukaa lähtemään!"
Kun kaikki kehoitukset kuitenkin olivat hyödyttömät, niin seura vihdoinkin lähti. Olipa jo aikakin; minä tuskin enää saatoin kyyneleitäni pidättää. Heidän murheensa siitä, ett'eivät minua mukaan saaneet, näytti kuitenkin olevan jotenkin pintapuolista; sillä kun puutarhan kunnaalta näin heidät ajavan pois, niin he kaikki tyyni iloisesti nauroivat ja juttelivat. Regiina taputteli käsiänsä kauniin ilman tähden. "Tästä on tuleva verraton huviretki", oli viimeinen lause, jonka kuulin, ja niin he vierivät pois, ja pitkät onkivavat ylettyivät hyvän matkaa ulos vaunuista ja heiluivat edestakaisin.
Niin, minä tahdoin puhua, tämä ei saanut täten jatkua! — Oi, miten kaunis oli ilma, enkä minä ollut milloinkaan ennen onkinut! — Se oli huono rakkaus, joka tahtoi murehduttaa eikä iloittaa! — Ja nyt oli Regiina seuraavalla viikolla lähtevä; mitä oli minusta tuleva? Eikö minunkin nuoruudellani ollut oikeus huviin ja onneen? Mutta hän ei siitä pitänyt. Heittää pimennon tielleni, sekoittaa koiruohoa ilooni, siinä hänen rakkautensa; vaan nytpä tahdoinkin empimättä puhua. — Oi, kuinka mustana ja raskaana oli elämä edessäni, ja maailma oli kuitenkin niin suuri, niin rikas ja kaunis!
Tuskin tohdin ajatella tulevaisuutta, niin surulliselta se minusta näytti. Regiinalta olin oppinut pitämään taloudellisia tehtäviä kartettavana pahana; seuroista ja huveista oli kyllä hänen taipumuksensa ja meidän niukat varamme minut melkein kokonaan sulkeva; mikä sitte oli täyttävä nuo toimettomuuden tilan kuolettavan pitkät hetket? — Minä itkin sydämellisimmästä säälistä itseäni kohtaa.
Ah, tuollapa hän tuli polulla, tyvenenä kuin aina, hitaammin kuin tavallisesti; nyt hän kääntyi pihalle. Niin, minä jäin paikalleni; jos hän tahtoi kanssani puhua, niin saattoihan hän hakea minut.
Muutamia minuutteja jälkeemmin kuuluivat hänen askeleensa hiekkakäytävällä; sitte tuli Hektor, ja vihdoin hän itse seisoi siinä.
"Itketkö huvimatkan tähden, Elisabet?" Jotakin vierasta, jotakin omituisen ahdistettua oli hänen äänessään, joka kauhisti minua. Minä vaikenin.
"Tämä on viimeinen kerta, jolloin sinulta jonkun ilon ryöstän, kaikkein viimeinen kerta. Minun täytyy tänään kanssasi puhua; se on jo muutenkin liian pitkälle lykätyksi tullut."
Hän käveli pari kertaa kiivaasti edestakaisin, kokosi sitte kaikki voimansa ja jatkoi:
"Mitä nyt sanon, se ei ole kiivastuksissa tahi vihassa puhuttu; se on pitkäin, unettomain öiden katkeran taistelun ja itsekoettelemuksen tulos. Miten minä taistelin vastaan, ennenkuin tahdon antaa myöten, että kaikki oli ohitse, oi Jumalani, miten minä taistelin!" (hän käveli taas yhä vain edestakaisin edessäni). "Päivän toisensa perään tulin tänne, ja toivo haihtui yhä enemmän, ja pelkoni muuttui vihdoin järkähtämättömäksi varmuudeksi. — Lapsi parka, sinä olet erehtynyt itsesi ja sydämesi suhteen! Enhän sinua siitä moiti, sinä olit niin nuori; vaan minä rakensin niin lujasti, niin lujasti sinun perustuksellesi. Se oli siis vain unta kaikki tyyni, haihtuvaa unta! Kenties rakastin sinua liian paljon, — en toki, hyvä sielussani viihtyi ja kasvoi juuri sillä onnellisella ajalla; Jumala oli tehnyt minut niin rikkaaksi, minulla oli kyllin kaikille, niin minusta näytti. Nyt olen köyhä, — oi, älä itke, Elisabettiseni, Jumala minut kyllä yllä pitää, kaikki kyllä hyväksi tulee; minä tahdon nyt koettaa unohtaa itseni ja elää vain muita varten. Ollos siis vapaa! Minä, joka tahdoin antaa elämäni sinua onnelliseksi tehdäkseni, minäkö tekisin sinut onnettomaksi?"
Väristys kävi hänen läpitsensä, väkinäisesti tukahdettu nyyhkytys; senjälkeen hän taas puhui:
"Vielä yksi seikka: varjele sydämesi kevytmielisyydestä ja turhuudesta,
Elisabet; rukoile Jumalalta voimaa! Hän ei tahdo mitään muuta enemmän
kuin auttaa meitä, jos me vain sen Hänelle mahdolliseksi teemme. —
Jumala sinua lapsi, siunatkoon ja varjelkoon!"
Hän meni nopeasti pois, kertaakaan taaksensa katsahtamatta.
Minä istuin kuin kiinni lumottuna, kättä tahi jalkaakaan liikahtamatta. Mitä se oli? Oliko se mahdollista? Olinko hereillä? Tuolla hän meni eikä milloinkaan enää takaisin tullut, ja se oli ohitse ainaiseksi.
Kentät olivat täynnä työskentelevää, iloista eloväkeä; ne tervehtivät häntä tutusti ja kuitenki kunnioituksella; yksi ja toinen pidättikin häntä ja puhui ilmasta ja siitä Jumalan siunauksesta, joka sinä vuonna oli, kuinka rikkaat ja kauniit kaikki laihot olivat. Kun en häntä enää saattanut nähdä, niin nousin ylös; ajatukset pyörivät raivoisasti päässäni, minä halusin nähdä jonkun ja keskustella muiden kanssa.
Niin olin siis vapaa, todella vapaa! Se side, jota olin ikuisena pitänyt, oli purkaantunut. Viime aikana olin kyllä usein tuon siteen tähden valittanut, vaan en toki milloinkaan ajatellut sen katkeemista mahdolliseksi. Oi, tuolla tuli isoisä! Hän tiesi kaikki, sen saatoin hänen kasvoistaan lukea.
"Armas Elisabettini", — hän näytti ystävälliseltä vaan hyvin totiselta — "tämä on minua suuresti surettanut. Ei siitä syystä, että sinua mistään soimaisin, yhtä vähän kuin hän sinua pienintäkään soimaa; mutta minä iloitsin niin sydämellisesti teidän yhdistymisestänne. — No niin, sinähän olit vain lapsi, ja te olette toisistanne niin kovin erilaiset; sinä olet vaihtanut kunnioituksen rakkauteen; ylimalkaan se on ihan luonnollista, vaan tuo mies rukka rakasti pientä tyttöstäni niin suuresti. Hiljaa, älä itke, sinä teit velvollisuutesi etkä suinkaan milloinkaan olisi purkanut, jos hän ei itse olisi sitä tehnyt?"
"En, isoisä, sitä en usko."
"No, kiitä siis Jumalaa, että hänellä oli voimaa siihen. Minä kirjoitan heti äidillesi ja selitän kaikki. Anna minulle sormus; kas niin, nyt se on ohi. Jumala tehköön rakkaan tyttöni onnelliseksi. Mutta", isoisä epäili aivan neuvotonna ja hämillään, "älä toki sentään mene valitsemaan moista ytimetöntä keikkaria kuin… kuin Regiinan luutnantti!"
"Oi, isoisä, kuinka saatat mitään sellaista puhua?" Selvää oli, että Ove oli esittänyt käytökseni parhaimmassa valossa, suonut minulle anteeksi ja todistanut minut vapaaksi. Mutta sielussani oli jotakin, joka ei minua vapaaksi julistanut, jotakin, joka kiehui ja kuohui, ja joka täytyi saattaa selvyyteen ja lepoon. Olinko siis nyt onnellinen? Olihan tulevaisuus vapaana ja avonaisena edessäni!
Tiesikö Kristiina täti mitä oli tapahtunut? Minä sain ihmeellisen ikävän hänen peräänsä ja hain häntä kaikista huoneista alhaalla. Hän oli kuitenkin ylhäällä omassa huoneessaan; ovi oli raollaan. Minä hiivin aivan hiljaa sisään.
Se oli yksinkertainen, pieni huone, jossa olivat vaalenneet tapetit ja tummat huonekalut. Täti istui akkunan ääressä silmälasit silmillä ja paikkasi hienoa tamastiliinasta. Pää oli kallellaan, ja käsi kävi yhä ylös ja alas säännöllisesti kuin kone. Valo lankesi harmaille hiuksille, syville otsan rypyille, katkerille piirteille suun ympärillä; jotakin väsynyttä ja lohdutonta oli koko muodossa ja asennossa. Oi, täti raukkaa! välinpitämättömyyteni ikäänkuin suli pois. Ensi kerran oli nyt minulla sydäntä häntä kohtaan ja sääliä hänen hukkaan kuluneen elämänsä tähden.
"Kristiina täti!"
Minä laskeuduin polvilleni hänen viereensä ja purskahdin itkemään. Luulin, että itkin ainoastaan hänen tähtensä; vaan kyyneleet tekivät minuun hyvää ja huojensivat mieleni ihmeellistä jännitystä.
"Suuri Jumala! mitä isälle on tapahtunut?"
Hän nousi ylös kiljahtain.
"Hän on terve, mutta…"
Oi, ei, sitä en saattanut suustani saada.
Täti tarkasteli minua muutaman silmänräpäyksen, vaieten, sitte hän sanoi hiljaa:
"Enkö minä sitä tietänyt, ett'ei hän saattaisi sinua rakastaa, kun… ja nyt sinä rakastat häntä, oi, oi, lapsi parkani sen näen kyyneleistäsi. Mutta me emme saa häntä ollenkaan soimata; sinä olet kovasti hänen kärsivällisyyttään koko tämän ajan koetellut, onneton tyttö!"
Kuinka kummallisen karsaasti hän käsitti tuon seikan! Minä tunsin halun sanomaan: "Hän rakastaa minua vielä, se olen minä, joka en…", vaan sanat pettivät minut. Täti itki kuitenkin hillittömästi, samassa toisinaan soimaten häntä: kuinka hän saattoi odottaa, että heikko lapsi vastaisi hänen suunnattomia mielikuvituksiaan? toisinaan minua: kuinka vähän minä olin jalon, totisen miehen rakkautta ansainnut!
"Täti", minä tartuin hänen käteensä, "pidäthän sinä kaikissa tapauksissa rahtusen minusta, eikö niin?"
"Minä!" hän näytti aivan hämmästyneeltä, "oi, rakas tyttöni, mitä sinä siitä välität! Pitäisitkö todellakin?… Ah, Jumalani, ei; minä en ole sellainen, sen tiedän aivan hyvin. Oi, jos minä vain saattaisin sinua vähän lohduttaa! Meidän ihmisparkain, meidän täytyy käydä maan päällä, vaikka se hehkuva olisi, ja uskoa, — oi, se tuntuu niin vaikealta — kaikki parhaaksemme olevan. Ja tässä näen niin selvästi Jumalan sormen; nyt sinä olet muuttuva koko elämäsi ajaksi, Elisabet!"
Hän pani taas silmälasit silmilleen ja jatkoi vaivaloista työtänsä, väliin pudistain päätänsä ja pyyhkien kyyneleen, joka haittasi hänen näkemistään.
"Liinanen tulee pesuun, minun täytyy kiirehtiä", hän sanoi, "työ on aina aseeni surua vastaan ollut; jos en työtä olisi tehnyt, niin tuskin olisi järkeni jäljellä."
Minä syleilin tätiä ja lähdin huoneesta. Minne menisin, kenen kanssa puhelisin, kenen luota löytäisin rauhan! Isoisän ja Kristiina tädin erilaiset käsitykset olivat yhtä takaperoiset; itse tuskin rohkenin tuota asiaa ajatella.
Pienessä vaasissa kirjoituspöydällä oli ruusun oksa ja siinä kolme puoleksi auennutta nuppua. Hän oli siis täällä sisällä ollut. Raamattu oli vanhalla paikallaan; sitä ei oltu sittemmin aukaistu, kun pallonlyönti meidät häiritsi. "Rakastetulle, armaalle Elisabetilleni", oli sen ensi lehdelle kirjoitettu. Oi, miten onnellisen näköinen hän oli, kun hän sen kaksi päivää kihlauksestamme minulle antoi! — Kun selailin kirjaa, niin silmiini sattuivat seuraavat sanat:
"Ei kenkään voi palvella kahta herraa, sillä taikka hän tätä vihaa ja toista rakastaa, taikka hän tähän suostuu ja toisen ylönkatsoo. Ette voi palvella Jumalaa ja mammonata."
Kuinka hyvästi se soveltui minuun, kuinka se sattui suoraan sieluuni!
Olinhan minä yrittänyt palvella kahta herraa, vaan sitä ei voinut! —
Vieläkö avaisin toisen paikan? Arvelin hetkisen, käänsin sitte joukon
lehtiä ja luin:
"Sillä mitä se auttaisi ihmistä, jos hän koko maailman voittaisi ja kuitenkin saisi vahingon sielullensa? Eli mitä taitaa ihminen antaa sielunsa lunastukseksi?"
Kuinka ihmeellistä! Olin tämän monta kertaa ennen kuullut; Ove ja minä olimme siitä puhuneet; hän oli esitellyt sen syvää merkitystä, ja nyt vasta sen käsitin, käsitin katumuksella ja vapistuksella.
Jumalani, minne menisin? Minun täytyi jonkun kanssa puhua, minä pelkäsin itse tähteni. Ja kuitenkin, isoisän muistutukset minua vain piinasivat, tädin muistutukset saattoivat sieluni hämminkiin ja levottomuuteen. — Tuossa tulivat vaunut. Oi, nyt en saattanut heitä kohdata, en kärsiä Regiinan pilaa ja iloisuutta. Kuinka he nauroivat ja jaarittelivat! Verandalta näin vaunujen vierivän pois vanhan rouvan kanssa, joka taukoomatta nyökkäili ja harsollaan viipotti.
"Onko koulumestari täällä vielä?" Se oli luutnantin ääni. "Toivon, ett'ei hän ole. Hiljaa, tuolla on majuri."
Pieni vaitiolo seurasi; sitte kuului pari riemullista huudahdusta, joita isoisän ankara oikaisu seurasi.
"Armahin Elisabet!" Regiina tuli ulos luokseni levitetyin käsivarsin; "tuo kävi yli rohkeimpain toiveiteni! Mutta sinä silmäilet minua niin eriskummaisesti, rakkaimpani?"
"Minä tarvitsen lepoa; sinun täytyy minut jättää tänne yksikseni. Sano toisille myös, ett'en minä saata kenenkään kanssa puhua."
"Kuten tahdot, vaan pieni hauskuutus sinulle juuri hyvää tekisi, niin minä puolestani luulen. — Oi, minä olen niin iloinen, että pieni lintusemme saattaa taas lentää, minne tahtoo."
Hän nyökkäsi ja kiirehti sisälle.
"Elisabet, tyttöni, nyt juomme teetä!" Isoisä itse tuli ulos ja otti käsivarteni.
"Oi, isoisä, minä en tänä iltana todellakaan jaksa. Saanko hiipiä sinun huoneesi läpitse etehiseen, minä haluan mieluimmin kenenkään havaitsematta huoneeseni päästä."