"Mielelläni. Oikeastaan ilahduttaa minua, ett'ei tyttö kultani ota asiaa niin kevytmielisesti kuin muut. Kas, nyt olen avannut oven, hiivi nyt kauniisti läpitse."
Minä riensin portaita pitkin pieneen kamariini; sitte väänsin oven lukkoon. Nyt olin siis täksi illaksi vapaa seurasta, vaan omaa seuraani en saattanut välttää, ja se oli melkein pahempi kuin mikään muu.
Akkunat puutarhaan päin olivat auki, hämärsi jo, ainoastaan lännessä näkyi vielä punaisenkellervä säije. Alhaalta puutarhapavijongilta kuului hauskoja ääniä ja naurua. Kuinka kauan sitte oli ajatus tästä Ove'ssa herännyt? — kysyin itseltäni, hän sanoi kauan sitä vastaan kilvoitelleensa ja taistelleensa, enkä ollut sitä aavistanut!
Miksikä Regiina nauroi noin? Minua vaivasi sen kuuleminen, ja ennen, kun istuin Ove'n kanssa kahden verandalla, ja hän sanoi: "uneksikaamme hiukan, Elisabet, ja jutelkaamme tulevaisuudentuumistamme ja kodistamme", — niin silloin tuolla samallaisella naurulla oli ikäänkuin vastustamaton voima, joka veti huomioni Ove'sta häneen.
Ei kenkään voi palvella kahta herraa! Oi, Ove'kin palveli vain yhtä, koko sielunsa voimalla hän palveli tuota Ainoata. Ja Ove'n kuva seisoi selkeänä, todellisena ja elävänä edessäni, muiden moitteen ja kiitoksen yli kohonneena; oli ikäänkuin en olisi häntä ennen oikein tuntenut, ikäänkuin nyt vasta hänet täydelleen tuntisin. Hänellä oli omituinen tapa itseänsä halventaa; milloinkaan hän ei mielestään kyllin tehnyt, ja kun kuuli hänen puhuvan niin yksinkertaisesti ja tyvenesti, niin unohti helposti, kuinka äärettömän paljon hän todellakin toimitti. Jos jokin ei onnistunut, niin se oli aina hänen vikansa; jos onnistui, niin se oli ilo, Jumalan armo, ei hänen ansionsa.
Ja tämä mies oli rakastanut minua ja valinnut minut elämään samaa elämää ja toimimaan samaa päämäärää varten, vaan hänen sijaansa minä olin valinnut Regiinan ystävineen; olinhan niiden kaltainen, niiden kanssa minulla oli yhteiset pyrinnöt ja toiveet; Ove'n ja minun välillä sitävastaan oli syvä juopa. — Oliko mailma nyt suuri ja rikas? Oli, peljättävän suuri, vaan niin autio, niin autio!
Tuli tuikki pienestä pajasta, poppelit kohousivat uhaten ilmaan. Silmäiliköhän hänkin nyt sinne? Millä mielellä hän oli? Oi, Jumala siunatkoon ja vahvistakoon häntä!… Niin, mitä hän, Ove, oikeastaan oli menettänyt? Ei mitään — mielikuvituksen, unelman.
Ajatuksissani näin hänen ystävällisen lukukamarinsa — kuinka selvästi muistin sen siitä päivästä, jolloin suojaa sateelta pappilassa etsimme! — suurine, kirjoista täyteläisine hyllyineen, hupainen nojatuoli kirjoituspöydän ääressä, kauniit piplialliset taulut seinillä. Huomenna oli sunnuntai; hänellä oli toimensa tehtävänä; hän ei aivan onneton saattanut olla. Sanoihan hän: "Nyt tahdon elää muita varten;" oi, jos kaikki saattaisivat samoin sanoa! Vaan meillä heikoilla, syntisillä ihmiskurjilla ei sellaista voimaa ole.
"Hyvästi! hyvästi!" kuului alhaalta, sitte hevosten juoksua ja senjälkeen keveitä askeleita portailla; Regiina koputti ovelle. En antanut ainoatakaan ääntä kuulua; sydämeni oli ikäänkuin kokonaan hänestä kääntyneenä. Parin turhan kokeen perästä aukaista ovea, hän huusi: "Hyvää yötä, jos hereillä olet, niskoitteleva tyttö!" ja meni omaan huoneesensa. Minä kuulin hänen hyräilevän hauskaa nuottia, kun hän aukoi ja sulki piironginlaatikoitaan.
Kuinka hän saattoi niin iloinen olla; hän jossa oli tuon onnettomuuden syy, sillä hänessä oikeastaan syy oli! Oi, ei, ei, mitään verukkeita, ole kumminkin suora! hän oli vain antanut huonolle luonnolleni tilaisuutta esiintymään. Mutta eikö Ove'n olisi tullut tuota luontoa vastustaa ja minua varoittaa? — tekihän hän alussa niin ja nyt lopussa myös; väliajalla tietysti pyörivät kaikki hänen ajatuksensa tuon kysymyksen ympärillä: "pitääkö hän sinusta?" — sitä paitsi hän luuli minun olevan paljoa paremman kuin olin. Koko talossa ja ympäristössä vallitsi nyt täydellinen hiljaisuus; korkeiden puiden piirteet näkyivät epäselvästi; vaalea usva oli levinneenä yli alangon; mutta ylhäällä taivaalla tuikki tähti tähden vieressä.
Minä jäin akkunan ääreen seisomaan ja tuijotin ulos yöhön, koko kuluneen elämäni liidellessä ajatusteni ohitse. Kaikissa suhteissa olin rikkonut, kaikkialla oli jotakin katumisen syytä; äiti, sisarukset, Kristiina täti ja nyt Ove kokousivat syyttäen minua vastaan, ja kuului käsky: "Sinun pitää rakastaman Herraa sinun Jumalatas kaikesta sydämestäs, kaikesta sielustas ja kaikesta mielestäs ja sinun lähimmäistäs niinkuin itseäs." Oi, nyt käsitin sen, minä näin selkeästi: kaikki, mitä olin muita vastaan rikkonut, tuli suuresta velastani Jumalalle ja lisäsi yhä sitä. Jaksoinko tuota velkaa kantaa? — ei ainoatakaan lohdullista muistoa, itserakkautta ja itsejumaloimista alusta loppuun!
"Sinä olet koko elämäsi ajaksi muuttuva", ennusti Kristiina täti. Oi, niin! tämän jälkeen en saattanut olla samallainen kuin ennen; vaan millainen sitte olisin?
"Rukoile Jumalalta voimaa", — eikö se ollut Ove'n neuvo? Oli, ja minä tahdoin sitä seurata; kehenkä muuten luottaisin? Ei ainoakaan ihminen koko avarassa maailmassa saattanut minua auttaa.
Ja kaikki, mitä olin kuullut ja lukenut Jumalan pyhästä sanasta, aukeni ja tuli eläväksi sielulleni; se oli rankaistusta ja se oli lohdutusta, ja molemmat kätkin syvälle sydämeeni.
Vähitellen asettui myrsky, ja mieleni tuli aivan tyveneksi; minä olin niin nöyryytetty, niin kiitollinen, niin lohdutettu, keskellä syvintä suruani.
Aamu jo koitti, viileä tuulen henki kävi, ja kelmeä alakuu oli taivaalla, kun vuoteelle menin; mutta sydämessäni oli rauha. Se, mikä minussa oli viime viikkoina taistellut ja elämöinyt, oli vihdoinkin taisteltu ja selvillä. "Kahta herraa ei saata palvella;" minä olin valinnut.
VII.
Parin tunnin levollisen unen perästä herättyäni, oli kaikki heti selvillä ajatuksissani. Kuinka tottumattomalta ja eriskummaiselta tämä mieliala tuntui! Olin aivan vieras itselleni. Yöllä, ensimmäisessä polttavassa katumuksessani, tuntui minusta elämä liian lyhyeltä, voidakseni sovittaa kaikki, mitä olin laiminlyönyt ja rikkonut; nyt sitä vastaan tuntui jäljellä olevain monien hetkien ja päivien paino niin raskaalta, ja se saastoi minut alakuloiseksi. Minä kohotin kuitenkin sieluni, hartaasti rukoillen voimaa ja kärsimystä, ja tunsin. ett'ei Jumala olisi minua enää milloinkaan hylkäävä.
Aivan hiljaa hiivin pitkin portaita ulos. Täti seisoi kyökissä suuret hansikat käsissä ja valmisti pähkinöitä syltyksi. Hän oli kokonaan kiintyneenä toimeensa, ja minun onnistui havaitsematta päästä avonaisen oven ohitse; tunsin vielä voimakkaan tarpeen olla yksinäni.
Näytti tulevan kaunis päivä. Tuuli hajoitti valkoiset pilvet, pyöritti ne taas kokoon ja lakaisi pois yhdelle taivaan äärelle, joten muu taivas muuttui aivan siniseksi. Ehdottomasti kuljin totuttua tietä Klintiä kohden.
Kuinka ihanaa! Minä muistelin sitä päivää, jolloin sen seudun näin, ja sitte…
Pieni Mette Maria seisoi kappaleen matkan päässä Klintillä olevasta mökistä, pää taaksepäin kumartuneena ja katse ylöspäin kääntyneenä. Mitä tarkasti hän? Kun lähestyin, niin hän kääntyi nopeasti.
"Tekö, neiti!" Hän riensi ilosta loistavana vastaani. "Minä kuulin leivon! niin, se on todella totta, ja se oli kuitenkin niin korkealla, ett'en saattanut sitä nähdä, ja teidän tulonnekin kuulin, ja — mitä se oli? — oi, suuri Jumala, ainoastaan lehti, pieni, kellastunut lehti!"
Hän otti sen ylös ja suuteli sitä ihastuksissaan.
"Eilen sen ensinnä oikein havaitsin", hän jatkoi, "kun poimin tähkiä. Heinäsirkat lauloivat, ja kaikkialla suhisivat ja surisivat pienet elävät, ja sammakot suossa, uskokaa minua, pitivät tavatonta meteliä illalla, ja vanha isoäiti hengitti niin raskaasti! Tuskin saatoin siltä nukkua."
Mette Maria teki pienen hypähdyksen ja pyörähti ympärinsä.
"Vanhaa isoäiti raukkaa, hän saikin pahimman kanssani kärsiä, ja te myös, neiti. Voi, luulen, että te itkette!"
Lapsen siniset silmät katsoivat sääliväisinä minua.
"Olen niin sydämestäni sinun puolestasi iloinen. Jumala on niin hyvä ja armollinen!"
"Sanokaappa se, neiti; nyt minäkin saatan mennä kirkkoon ja kuulla papin saarnaa ja laulaa muassa" (taas pieni hypähdys). "Luuletteko majurin välittävän siitä? — että minä voin kuulla?"
"Oi, kyllä! se tietysti ilahduttaa häntä suuresti."
"Jos niin on, niin saatattehan sen sanoa."
Mette Maria punastui kainosti, isoisä oli koko hänen pienen kiitollisen sydämensä voittanut.
"Entä Kristiina tädille?" kysyin.
"Niin, kyllä, jos tahdotte neiti."
Täti parka! siinä oli taas yksi, jolle hän oli hyvää tehnyt ja kuitenkin luotansa syössyt.
"Kuulkaa, isoäiti huutaa! — Minä tulen, minä tulen! — Vettä hän odottaa; minä unohdin kokonaan sitä tuoda", kuullakseni ainoastaan leivoa.
Yks kaks kiiti Mette Maria polkua alas, tyhjä ämpäri kädessä, ja taas ylös, ämpäri täynnä; pienonen pää kääntyi milloin oikealle, milloin vasemmalle; uusia ihmeitä oli kaikkialla.
Minä suutelin häntä otsalle, kutsuin häntä tulemaan seuraavana aamuna ja lähdin. Kuinka paljon tämä yksinkertainen lapsi oli minun edelläni! Nyt saatoin sen nähdä, nyt, kun me toki — Jumalan kiitos! — samaa tietä kuljimme.
Vaan eikö se ollut Ove, joka ulos myllystä tuli? Oli, Jumalani, ja minun täytyi hänen ohitsensa mennä, vai kääntyisinkö takaisin? En, sen saattaisi väärin käsittää.
Sydämeni oli raskas kuni lyyjy, jalka melkein kielsi käymästä. Hän jäi tyvenesti seisomaan ja tervehti kuin muuta vierasta, ainoastaan vähän syvemmin ja totisemmin. Ja ennen, kuinka hänen kasvonsa säteilivät, kun minä tulin, kuinka valoisaksi ja selkeäksi niiden muoto muuttui! Oi, tämä oli melkein liian katkeraa! Entä jos tohtisin? — en, en toki, se oli minulle mahdotonta!
Vähän jälkeen Kristiina tädin kirkkoon menon, lähdin yksinäni isoäidin haudalle. Se oli aivan auringon valaiseman kirkkomuurin vieressä, pieni, ystävällinen tilkku, vehreiden kasvien ympäröimänä ja rehevän riippasaarnin siimeksessä. Istuin aivan kätkössä ja hiljaa siinä, seurakunnan laulaessa; oi, miten lohdulliselta se minulle kuului:
Jos suru on
Kuin suunnaton,
Kyll' avun voit Sä tuottaa.
Mi hätänä,
Kun lähellä
Vain olet Sä!
Sinuhun tahdon luottaa.
Olin muiden joukossa huomaavinani Mette Marian selkeän, lapsellisen äänen.
"Elisabet kulta", sanoi isoisä seuraavana päivänä, "minä en sinua oikein käsitä; sinä varmaankin vaivaat itseäsi tarpeettomilla mietteillä ja tuumailuilla. Katsantoasi en enää ollenkaan tunne. Meidän täytyy lasta huvittaaksemme jotakin keksiä; mitä sinä sanot, Regiina?"
"Huviretki hevosella olisi varmaan vaikuttava keino, isoisä. Minä olen häneen nyt kokonaista kaksi tuntia kaiken kaunopuheliaisuuteni turhaan tuhlannut."
Niin, hän oli koko tämän aamun minua kauheasti vaivannut; ja nyt tämä huviretki hevosella!
"Minulla ei ole ollenkaan halua!"
"Lirinlorua, se on parannuskeino ja sillä hyvä."
Isoisä kohotti päätäni ja suuteli minua sydämellisesti vaan murisi samassa:
"Kuka hitto käsittää noita tytöntylleröitä."
"Sinä näyttäisit todellakin sievältä ratsastuspuvussa", huomautti Regiina, portailla odottaissamme, "jos muotosi ei niin alakuloinen olisi. Kallistunut pää hevosen seljässä on oikea irvikuva. Nyt ratsastamme oikopäätä Digevoldiin kiittämään viimeisistä ja sanomaan hyvästi."
He kaikki kolme olivat kovin iloisina, melkein pois suunniltaan. Minä tunsin omituisen yksinäisyyden tunteen heidän joukossaan; ajatukseni olivat kaukana, kaukana poissa heidän pilastaan ja vehkeistään.
Rouva Gyldenpiil oli sulaa hymyilyä ja ystävällisyyttä. Minusta oli kuitenkin melkein vastenmielistä nähdä tuon jo pian 80-vuotisen vaimon täytettynä kaikilla mahdollisilla, pienillä maailmallisilla haluilla ja kuulla hänen tekevän sellaisia suunnitelmia, kuin jos elämä olisi ijäinen.
"Miksikä ratsastat perässä, Betti? se ei ole seurallista; onhan tie kylliksi leveä. — Nyt pitäisi pistää lauluksi. Sinä, Bernhard saat alottaa."
Bernhard lauloi hauskan laulun, meidän ajaessa eteenpäin tiellä.
Rehellinen talonpoikaisväki pysähtyi ja katseli meitä suu auki.
Luutnantti seisahti äkisti hevosensa.
"Pardieu, tuossa tulee hänen korkea-arvoisuutensa." "Entä sitte?" Regiina löi kärsimättömästi ilmaa keveällä piiskallaan, "eihän se ole mikään syy pysähtymään." Koko ajan olin hartaasti toivonut, ett'emme kohtaisi Ovea, ja nyt hän kuitenkin tuli; tuolla hän jo seisoi punaisella portilla. Hektor seurasi herraansa levollisena, kunnes havaitsi meidät; vaan silloin se juoksi edelle ja ilon valtaamana hypähti ylös minua kohden. Juuri kun aioin sitä taputtaa, kohotti nuori Gyldenpiil piiskansa ja antoi sen varrella koiran kauniisen päähän ankaran iskun. Hektor parka vetäytyi ulisten takaisin.
"Oi, kuinka tohditte, kuinka teillä on sydäntä…" Ehdottomasti ratsastin pari askelta Ove'a vastaan sanoin — se kuului hätähuudolta —:
"Sitä en minä tehnyt, se ei minun tahdostani tapahtunut."
"Sen tiesin, olin vakuutettu siitä." Hän katsoi silmänräpäyksen ystävällisesti vaan kummastuneena minua, tervehti sitte nopeasti ja meni. Oi, kuinka mielelläni olisin sanonut sanasen jäähyväisiksi tahi vain Hektoria hyväillyt ja lohduttanut hiukkasen!
"Luulen todella, että olet noiduttu!" Regiina silmäili minua harmistuneena. "Tarvitseeko sinun hänelle töistäsi tiliä tehdä? Taivaan nimessä, vapauta itsesi kerrankin."
"Te olette vihainen, neiti, minä luen sen katsannostanne ja tahdon tehdä parannuksen." (Tuokin taas muudan veljen lausetapa). "Minä pidän itse eläimistä", hän jatkoi luonnollisemmin, "ja löin koiraa vain siitä syystä, että se näytti minusta liian kärkkäältä; pelkäsin hevosenkin levottomaksi tulevan. Kaikki saatan kestää, paitsi teidän mielipahaanne."
Kotiin tultuamme hiivin heti ylös huoneeseni ja itkin mielihaikeaani. Todellisesti onneton en toki ollut; minä laskin turvallisesti kohtaloni Jumalan armolliseen käteen. Kaikki, mitä olin rikkonut, oli Hän pyyhkinyt pois, ja minä olin nyt Hänen nimessään alkava uutta elämää. Sielussani oli jo pieni kipinä rakkautta lähimmäiseen, hiukkasen voimaa muita palvelemaan, lohduttamaan ja ilahduttamaan.
Minä ha'in Kristiina tädin kyökistä ja pyysin hänen antamaan minulle tehtävää. Hän oli aivan ystävällinen ihmeellisen aralla tavallaan, oikaisi minua kärsiväisesti ja antoi minulle kyllin tehtävää. Kuinka mielellään hän olisi tahtonut minulle jotakin lohdullista sanoa! Olen varma, että häntä vaivasi se, kun hän ei sopivia sanoja keksinyt. Usein hän toki nyökkäsi ystävällisesti minulle ja yritti, vaikka onnistumattomasti, hymyillä.
Oli niin vilpoista ja levollista suuressa, somassa kyökissä, jonka akkunan edustalla oli varjoisia puita. Piiat askaroivat ahkerasti ja hiljaa; toisella oli oikein sievä ja hyvännäköinen kasvonmuoto: tuota en ollut milloinkaan ennen huomannut.
"Annaseni, ohjaa minua hiukkasen; alituiset kysymykseni väsyttävät tätiä."
Hän tuli nopeasti rientäen — ensin pyyhittyään pyöreät käsivartensa ja pyylevät kätensä — toimekkaana ja loisena paremmasta käsityksestään. Meistä tuli heti armaat ystävät.
Iltapuolella otin mahdollisimman iloisen muodon ja tarjousin pelaamaan sakkia isoisän kanssa.
Tuo kunnon ukko näytti tulevan oikein tyytyväiseksi; hän oli tietysti katkerasti pelikumppania kaivannut. Kuinka hyvästi muistin sen päivän, jona Ove minulle sakkipelin salaisuudet ilmaisi!
"Sinun tulee oppia sitä isoisän tähden", hän sanoi; "sinun tulee oikeastaan olla minun sijaiseni ja astua minun sijaani, kun minä olon matkalla tahi muulla tavalla estettynä."
Ah, se oli silloin!
Kauan ei viipynyt, ennenkuin isoisä minut voitti.
"Sakki ja matti, lapsi. Niin harjoitus mestariksi tekee. Vieläkö pelaamme? Regiina varmaankin sinua odottaa."
"Ainoastaan kerran, isoisä; minä tahdon vuorostani voittaa. — Kas tuolla käy Kristiina täti kukkainsa keskellä. Kuinka suuttumaton hän kuitenkin on! Luulisi hänen olevan väsyksissä."
"Miksikä niin?"
"Hänellä on ollut tavaton kiire sylttäysten kanssa, seitsentä, kahdeksaa eri lajia. Hyvin ikävää lienee sille, joka ei itse herkuista välitä, että niistä niin paljon vaivaa näkee."
"Hän ei sanottavasti pidä lukua hyvistä paloista, vaan sitä enemmän hän pitää lukua siitä maineestaan, että hän on erinomainen ruoanlaittaja. Turhamaisuus siinä vaikuttimena on, sepä se on koko seikka. — Sakki ja matti taas, lapsi!"
Isoisä hymyili riemuiten, silitti hiuksia otsaltani ja suuteli minua.
Kristiina täti oli unohdettu.
Pari päivää myöhemmin Regiina ja minä ajoimme erääsen herraskartanoon naapuristossa. Hän tahtoi käydä jäähyväisillä, ja minun piti olla muassa, jos tahdoin taikka en. Talo oli tullessamme vieraita täynnä. Vanhin tytär istui pianon ääressä puutarhapaviljongissa, ja nuoriso neuvotteli, olisiko tanssittava nyt tahi myöhemmin.
Isäntä otti meidät mitä suurimmalla herttaisuudella vastaan. "Tulimmeko sopimattomaan aikaan? Emme millään tavalla, päinvastoin; nyt oli hänen syntymäpäivänsä, paremmin ei olisi voinut sopia."
Talon rouva osoitti suurempaa karttelevaisuutta; havaitsi selvästi, hänen kohteliaisuudestaan huolimatta, ett'ei tulomme juuri mikään mieluinen odottamaton ihastuttaminen ollut.
"Jos toki olisin valkoisen pukuni ottanut", kuiskasi Regiina. "Vaan kaikissa tapauksissa olen iloinen, että tulimme tänne; tarvitsenhan minä hieman itseäni ilahduttaa sinun nyreytesi jälkeen."
Muutaman tuokion perästä pyöri koko seura iloisesti tanssissa. Minä hylkäsin pari tanssiinpyyntöä ja kiirehdin erinäiseen sivuhuoneesen. En olisi saattanut tanssia, vaikka elämäni olisi siitä riippunut.
Tuo pieni huone ei kuitenkaan ollut tyhjä, miten toivonut olin. Kaunis, vanha rouvasihminen, hopeanharmaassa puvussa ja valkein myssynnauhoin, istui nurkkasohvassa ja kutoi; hänen vieressänsä makasi sievä, punaposkinen tyttö levollisesti nukkuneena.
"Oi, pyydän anteeksi, en tiennyt…"
"Pysähtykää." Jotakin lempeätä ja miellyttävää oli hänen katsannossaan ja äänessään. "Ettekö tanssi?"
"Olen vähän pahanvointinen."
"Herra Jumala, te olette tosiaankin kelmeä. Istukaa kaikin mokomin ja juokaa lasillinen vettä; tämä on vastikään lähteestä tullutta."
"Tuhannen kiitoksia; oi, noin kaunis tyttönen!"
"Niin, eikö totta?" Hän kumartui alas ja suuteli pyylevätä kättä, joka oli lujasti sulkeutuneena ympäri peukalon. "Se on eräs uskottu tavara. Tyttäreni on ollut aivan kipeänä ja on nyt matkustanut erääsen kylpylaitokseen Norjassa. Niin kauan kuin hän on poissa, pitää isoäiti pienestä silmäterästä huolta."
Hänen puhuessaan tuli emäntä sisälle.
"Vaunuja ei näy vielä", hän sanoi ja katsoi samassa kysyvästi, melkeimpä tyytymättömästi minua.
"Sitte on pojalleni tullut esteitä, vaan hän tulee kyllä. — Aivan ikävätä on tälle nuorelle neidille, hän ei ole oikein terve. Minä en tiedä hänen nimestään, kenties tahdotte esitellä…"
"Neiti Hjort", — hän näytti olevan aivan hämillään — "rouva Birk. Vai niin, ettekö jaksa hyvin? Se oli kovin ikävää."
Tunsin veren virtaavan sydämeeni. Se oli hänen äitinsä, ja nyt tuli hän itse!
"Oi, jos tohtisin pyytää vaunuja, minä jaksan todellakin sangen huonosti; voivathan ne palata serkkuani myöhemmin illalla noutamaan."
"Minä ilmoitan siitä, jääkää tänne, ne tulevat heti."
Hän näytti oikein huojentuneelta.
"Ettehän toki poikani tähden tahi minun tähteni lähtene?" Rouva Birk tuli luokseni ja tarttui molempiin käsiini. "Minä en ole kuullut teistä muutakuin hyvää, rakas, nuori tyttöni! oi, se on ihmeellistä, teidän muotonne viehätti minua heti kun sen näin."
Miten hyvältä, uskolliselta ja äidilliseltä hän näytti, ja miten hän oli Ove'n muotoinen! Oi, jos rohkenisin kallistaa pääni hänen rinnalleen ja sanoa hänelle kaikki, niin —
"Naapurien tulee seurustella kaikessa ystävyydessä", hän jatkoi; "ensi kerralla se ehkä tuntuu vähän omituiselta, vaan siihen perehtyy pian. Te saatte olla aivan levollisena; Ove ei mitään puoliksi tee; hän on saanut selväksi itselleen, että se on ohitse, kokonaan ohitse. Miksikä siis olisi välttämätöntä toisiaan välttää?"
Jumalan kiitos, ett'en tullut puhuneeksi. Kokonaan ohitse! Korvissani humisi; minä niiasin ja sanoin hyvästi melkein koneentapaisesti.
"Minä vedin kuomun ylös, sillä tullessa pirskui likaa, vaan kenties…"
"Kiitoksia, Pekka, se oli oikein hyvästi."
Miten suuri helpoitus oli istua yksin peitetyissä vaunuissa! Vähän matkaa kartanosta, puistokujan lopussa, kohtasivat meitä Ove'n vaunut. Hän istui suuren sateenvarjon suojassa ja silmäili synkästi eteensä, luulen, ett'ei hän minua havainnut:
Ohitse, kokonaan ohitse! Sade löi ruutuja vastaan; tuuli piiskasi puut ja pensaat aivan käyriksi; sänkipellot näyttivät niin autioilta ja kolkoilta; raskaat, mustat pilvet ajelehtivat taivaalla. Oi, kuinka kaikki oli parissa päivässä muuttunut! — Ohitse, kokonaan ohitse! Olinhan sen tiennyt koko ajan, vaan nyt sen vasta toki oikein tajusin.
Mitä täällä enää tekisin? Oli ikäänkuin olisin jotakin odottanut, ikäänkuin ei kaikki olisi ollut loppunut. Mutta nyt se oli loppunut, nyt minun täytyi lähteä.
Jo kodin muisto tuli äkisti eläväksi sielussani. Näin heidät edessäni kaikki, yhden toisensa jälkeen, ja ikävyys heitä kohtaan heräsi ja vahvistui vahvistumistaan. Siellä oli minun paikkani, minulla oli jotakin tehtävää, jotakin, jonka tähden sopei elää, kiitetty olkoon Jumala!
Vähitellen tulin levollisemmaksi. Oli toki ilahduttavaa, että hänen sisarensa parani! Kuinka hän, Ove, mahtoi rakastaa tuota lempeää, vanhaa äitiä, joka näytti niin järkevältä ja arvokkaalta, ja sitä pientä tyttöä! Jos hän toki heidät pitää saisi!
"Joko, ja yksin!" huudahti isoisä ihmeissään vastaani.
"Ove tuli, isoisä, ja silloin… Oi, luulen parhaaksi heti lähteä kotiin."
"Miten mielit, ystäväni. Saatan kyllä käsittää, että olosi täällä tuntuu nyt vähän epäsuotuisalta. Ihmiset, jotka tuntevat hänet ja pitivät hänestä, antavat luonnollisesti koko syyn sinulle ja unohtavat, millainen kokematon lapsi… No, minä tulen kaipaamaan sinua joka nurkassa, sydänkäpyseni, sen tiedät kyllä, ja kun juttu tulee vanhaksi ja unohtuu, miten sen pian käy, niin odotan sinua tänne taas."
"Minä arvelin, että Laura kenties saisi ripillepääsönsä jälkeen tulla, jos sinä annat luvan."
"Annat luvan? Jumala siunatkoon lasta, jos hän tahtoo."
Kristiina täti suri todellisesti lähtöni tähden; hän ei kuitenkaan mitään vastaväitettä tehnyt. "Kenties se on parasta", sanoi hänkin. Mutta pieni Mette Maria antoi empimättä surullensa vallan.
"Oi, neiti! juuri nyt, kun minä olisin teille niin paljon iloa saattanut!" nyyhkytti hän.
VIII.
Niin omituiselta tuntui seistä taas ulkopuolella tuota kunniallista, ruskeata ovea kirkkaine levyineen, jossa äidin nimi niin koreasti piirrettynä oli. He eivät odottaneet minua, minä en ollut kirjoittanut. Tulisivatko he iloisiksi? Oi, kuinka he ihastua saattaisivat; sellainen kuin olin ollut? Minä viivyin vähän ennenkuin soitin.
Keveitä askeleita kuului sisältä, ja Laura aukaisi. Hän katsoi silmänräpäyksen kummastuneena minua, sitte hän ilohuudahduksella kapsahti kaulalleni.
"Elisabet! sinäkö se todella olet? Äiti, se on Elisabet!"
"Jumalan kiitos! lue se minulle", huusi äiti kyökistä.
Hän luuli kirjeen minulta saapuneen.
Kuinka ansaitsematonta rakkautta he molemmat minua kohtaan osoittivat! Minä tunsin halun heti ripittää itseäni ja pyytää anteeksi; vaan ei, parempi oli osoittaa katumus töissä kuin sanoissa.
"Mitä erinomaista täällä nyt on tapahtunut?" Kristianin pää näkyi ovessa; "kah, Elisabet! — miks'et kirjoittanut ole?"
Se oli tuo entinen hieman mestaroiva ääni; minä tulin aivan iloiseksi, kun sen kuulin ja näin hänet yönuttuineen, piippuineen ja tuttuine käytöstapoineen.
"Minä tahdoin teitä odottamatta ihastuttaa."
"Ja sen sinä teitkin."
Äiti syleili minua uudelleen; sitte hän huomautti Kristiania, että piippu, tuo vanha riidankapula, piti siksi päiväksi syrjälle panna.
"Niin, se on totta", — hän näytti vähän närkkäältä ja suutahtaneelta — "tästä kai on haittaa?"
"Ei suinkaan; minä olen tottunut tupakin savuun isoisän luona ja pidänkin siitä."
"Kas vain! sepä on tosiaankin hyvä askel eteenpäin." Hän sauhutti nautinnolla, samassa minua jonkunlaisella uteliaisuudella tarkastaen.
Pieni sali näytti oikein hauskalta, kauniine, puhtaine akkunaverhoineen, välkkyvänkirkkaine huonekaluineen ja lumivalkeine lattioineen. Ruusupensas ja verenpisara olivat nuppuja täynnä; pieni myrtinoksa oli saanut haaroja joka suunnalle. Äiti käveli toimekkaasti ulos ja sisälle; joka kerta tullessaan hän nyökkäsi ystävällisesti minulle.
"Oletko huoneessasi ollut?"
Laura katsoi levottomasti minua.
"Älä vihastu, Elisabet", hän sanoi, "että vaatekaappi on siellä, katso, tuossa nurkassa. Makuukamari on ahtaanlainen äidille ja minulle, miten tiedät, ja siitä syystä arvelimme, että se saisi sinun poissa ollessasi täällä olla; me luulimme, että kirjoittaisit ennen tuloasi; vaan nyt se on luonnollisesti heti muutettava."
"Miksikä niin? onhan sillä tuossa oivallinen paikka."
Lauran suuret silmät tulivat kummastuksesta vielä suuremmiksi; olinhan ennen järkähtämättömästi kieltänyt kaappia huoneessani pitämästä.
"Sinä olet meitä varmaan suuresti ikävöinnyt", hän sanoi äkisti ja napsautti sormillaan, ikäänkuin vihdoinkin olisi arvoituksen avaimen löytänyt.
Heti sen jälkeen aukaistiin ja suljettiin portti omituisella tavalla; se oli pikku Juhana; nyt hän tuli portaita ylös, kaksi, kolme astuinta kerrassaan.
"Viiliä ja munakokkelia, hurraa!" hän huusi ja heitti laukun kirjoineen luotaan. "Minä olen nälkäinen kuin susi… Vaan mitä tämä on? Elisabet!"
"Ethän sinä kurota kättäsikään tervetuliaisiksi, paha poika! Tule heti tänne!"
Minä sivelin hänen paksuja, kiiltäviä kutriaan pois otsalta ja katsoin häntä oikein. Kuinka kaunis poika hän oli! Enkä ollut milloinkaan ennen ollut iloinen ja kiitollinen noin herttaisesta veljyestä.
"Kuinka tutkinnossa kävi?"
"Hyvin; minä istun toisena luokassa."
"Onko todistuskirjaasi usein a tullut?"
"On kyllä, toisinaan, vaan minulla on myös yksi c", hän lisäsi ajattelevasti.
"Minä tuon terveisiä isoisältä sinulle, Juhana. Jos oikein ahkera ja kiltti olet, niin luulen, että saat käydä häntä ensi kesäluvalla katsomassa. Sinä et usko, kuinka suuri puutarha siellä on, ja siellä on kiikku ja keinulauta, ja kirsikoita, karviaismarjoja ja kukkia loppumattomasti. Isoisällä on myös pieni varsa, joka siksi tulee niin suureksi, että sinä saatat sillä ratsastaa."
"No, eihän nyt? Oi, Elisahet, kerro enemmän!"
Hän istuutui rauhaan lähelleni ja unohti sekä viilin että munakokkelin.
"Hyvänen aika, kuinka neiti on maalla laihtunut!"
Piika seisoi ovella ja tarkasteli minua ihmetellen.
"Hän on vähän matkasta ransistuneena; siinä koko syy;" (äiti punastui kovin, luullen minun loukkaantuvan) "sinun täytyy mennä aikaisin levolle, armas tyttöni; yhden yön uni on sinulle entisen muotosi antava."
Iltapuolella tuli Kristian ystävällisesti luokseni.
"Mitä mietiskelet?"
"Ajattelin juuri sinua, Kristian, kuinka ahkera, kunnollinen ja uskollinen sinä aina olet ollut."
"Niinkö todella ajattelet?"
"Niin, aivan todella."
Hän vaikeni hetkiseksi; sitte hän kohotti päänsä ja sanoi, käsivartensa vyötäisteni ympäri kietoen ja minua syvälle silmiin katsoen:
"Kenties johtui se mieleesi ikäänkuin… ikäänkuin vastakohtana eräälle toiselle, joka ei sellainen ole?"
Hän aivan varmaan tarkoitti Ovea.
"Niin, aivan niin, Kristian", vastasin; "vastakohtana itselleni."
Vähää jäljemmin tuli äiti luokseni ja syleili minua.
"Nyt, oma tyttöni, kun kahdenkesken olemme, täytyy sinun minulle kaikki selittää. En tahdo murehduttaa tahi vaivata sinua, Elisabet, vaan ajattelin, että se kenties huojentaisi mieltäsi, jos uskoisit itsesi äidillesi. Otsallasi on sellainen totisuus, joka on minulle niin outo."
Minä tartuin hänen ystävälliseen, uskolliseen käteensä ja suutelin sitä monta kertaa. Tunteitani ilmaista en kuitenkaan saattanut, paljas ajatus, että joku tahtoisi sovitusta toimeen saada, kauhistutti minua. Samassa määrässä kuin tunnustin hänet, Ove'n, etevämmäksi, samassa määrässä tunnustin myös omat puutteeni ja erotuksen välillämme. Nyt hänkin varmaan näki minut oikeassa valossa ja kenties kiitti jo Jumalaa, että kaikki oli ohitse.
"Mitä sanoisin sinulle, rakkahin äiti, muuta kuin, että minussa syy oli; hänellä ei mitään syytä ollut."
Hän pudisti hiukan päätänsä vaan ei väittänyt vastaan.
"Isoisä sen tosin jotenkin selitti. Parempi luonnollisesti on purkaa sitoumus, kuin koko elinajaksi onnettomaksi tulla. Tyttöseni olikin liian nuori; minä tulin heti niin omituiselle mielelle, kun sain kirjeen, joka kihlauksen ilmoitti. No niin, en tahdo sinulta enempää kysellä, koska se mieltäsi vastaan on."
Hänen lempeät kasvonsa olivat niin surullisen näköiset, kun hän katsoi minua.
"Äiti kulta, älä ole murheissasi minun tähteni!" (Minä polvistuin hänen eteensä ja panin pääni hänen polvelleen). "Minä olen poissa ollessani paljon oppinut; en mistään maailmassa tahtoisi sitä paitsi olla, mitä oppinut olen: ensinnäkin rakastamaan Jumalaa ja uskomaan Häneen, miten sinä, äiti, Häneen uskot; sitte rakastamaan sinua ja kaikkia ihmisiä sekä rakkaasta, turvaisesta, pienestä kodista kiitollinen olemaan."
"Se on ennenkin sydämessäsi ollut, Elisabettiseni, vaan totisissa silmänräpäyksissä tulevat tunteet enemmän tietoisiksi ja eläviksi."
Äiti ei millään muotoa tahtonut tuomita entistä itseäni, hänen rakasta, vanhaa tyttöään, jonka vioille hän oli ollut sokea.
Illalla tuli pieni Laura hiipien huoneeseni.
"Äiti tosin kielsi minun puhumasta kanssasi… hä… hänes… tiedäthän kyllä, ketä tarkoitan;" (hänen kirkkaat, lapselliset silmänsä säteilivät veitikkamaisuudesta) "vaan en saata uteliaisuuttani hillitä. Se varmaankin oli joku eriskummainen vanha jörö, vai miten? Isoisä kirjoitti, että sinä olit liian nuori ja hän liian totinen."
"Hän ei ollut vanha eikä eriskummainen, Laura, vaan me olimme niin erilaatuiset; hän oli paljoa, paljoa parempi kuin minä. Älä, sisar kultaseni, enää milloinkaan tästä seikasta puhu; lupaa minulle se."
Hän supisti ruusunpunaiset huulensa suuteloon ja lupasi aina olla tuohon aineeseen koskettamatta; vaan hänen katsantonsa oli aivan tyytymätön.
"Sinä voisit kyllä minulle asiasi uskoa minun ikäni tähden, Betti; olenhan minä jo pian täysikasvuinen tyttö", sanoi hän ja meni.
Miten oikullinen ja itsekäs olin ennen ollut! Minä havaitsin sen lukemattomin tavoin, juuri perheemme pienistä vaarinotoista.
"Näinhän sinä, Elisabet, sen tahdot olemaan; sehän on sinun paikkasi, sinun tottumuksesi, sinun oikeutesi", niin kuului alituisesti.
Kauan viipyi, ennenkuin saatoin heitä niistä luovuttaa. Vasta vähitellen minun taloudentoimiinkin suotiin hiukan osaa ottaa.
"Minä en jaksa, äiti, toimetonna istua."
"Vaan voithan olla kävelyllä, armas tyttöni."
"Käsivarsien liikkeet etupäässä terveellisiä ovat; ja minäkin haluan mielelläni tulla kelvolliseksi, miten sinä, äiti kulta."
Ensimmäinen syy auttoi, minua ruvettiin käyttämään. "Tiedätkö, Betti, mitä toisinaan ajattelen?" kysyi pikku Juhana, joka seisoi vieressäni kyökissä, minun kermamunkkeja leipoessani, ja odotti kärsiväisesti sitä makupalaa, jonka hänelle luvannut olin. "Niin, minä luulen, että sinä siellä isoisän luona olet tullut vaihdetuksi."
"Hyi, hyi, lapsi!" Äiti katsoi niin totisesti häntä. "Se on, Jumalan kiitos, meidän vanha Elisabet."
"Oi, minä pidän monta, monta kertaa enemmän uudesta! Hän on ystävällinen, melkein kuin sinä itse, äiti, hän ei toru, kun minä höläjän, auttaa läksyjäni selville ja kertoo satuja hämärässä. Hän ei saa milloinkaan mennä pois, eikä se toinen saa enää milloinkaan takaisin tulla, vai kuinka, Betti? Kas, siinä on munkki!"
IX.
Lauran ripillepääsy lähestyi nyt suurin askelin, ja meillä kaikilla kolmella oli, puvun tähden hyvin kiire. Tuo rakas tyttönen oli niin kummastuksissaan, mielissään ja kiitollinen, kun hän niin sukkelaan oli päähenkilöksi tullut. Koko ijässään hän ei ollut uutta leninkiä saanut; minun hylkäämäni leningit olivat aina hänelle muodostetut.
"Miksikä tuhlaat minua varten niin monen monta pistosta, Elisabet?
Millainen nenäliina!"
"Niin, oikea narrinteos", jatkoi Kristian, tarkastaen työtäni ylenkatseen ja ihmettelyn sekaisella muodolla. "Pane nyt se pois, Betti, ja lähde kanssani; pieni kävely Vallilla tekee meille molemmille hyvää."
"Sinähän kävelet mieluimmin yksinäsi, Kristian."
"En suinkaan. — Se on oikein, että otat levätin hartioillesi. — Noh, eikö täällä ole kaunista? Kas, kuinka aurinko keltaisenruskeilla lehdillä leikkii. — Ainoastaan silloin kuljen mieluimmin yksikseni, kun tahdon häiritsemättä ajatella läpitse, mitä lukenut olen. Nyt tarvitsee minun juuri päästä vähäsen lakitieteestä, ja sinun myös tarvitsee päästä ajatuksista, vanhoista muistoista ja en tiedä, mistä vielä, sekä luoda raitis katse elämään."
"Minä olen sydämestäni tyytyväinen, Kristian, älä usko mitään muuta!"
"Tavallasi kenties, vaan et, miten me — äiti ja minä — sinun soisimme olevan. Eilen puhelimme juuri sinusta. On ikäänkuin ei sinulla enää olisi mitään mielitekoja eikä toiveita, niin, ei mitään tulevaisuutta — ei, ei, anna minun loppuun puhua — ikäänkuin elämä olisi takanasi, Elisabet, samoinkuin se äidin takana on, ja ikäänkuin ainoastaan muiden hyväksi eläisit."
Kuinka omituista, että hän juuri noilla sanoilla ajatuksensa lausui; se teki minun niin hyvää, vaikk'ei se minuun sopinut.
"Jumala suokoon, että saattaisin heittää oman minuuteni paljoa, paljoa kauemmaksi kuin heitän, Kristian, niin saattaisin iloisempikin olla."
"Sehän koskee kaikkia ihmisiä", vastasi hän kuivasti, "vaan ethän sinä saa karkoittaa ajatusta tulevaisuudestasi; sehän on naurettavaa 19:vuotisen tytön työksi. Noh, nyt olen sen sanonut, pane se nyt kauniisti mieleesi."
Ja päivät kuluivat. Laura ja minä luimme toisinaan Uutta Testamenttia yhdessä, ja minä oikein riemuitsin sisareni terveestä, luonnollisesta käsityksestä.
"Mutta, Elisabet", sanoi äiti kerran, kun hän näki raamatun pöydälläni, "onkohan… älä suutu kysymyksestäni… onkohan aivan oikein, että sinä pidät sitä?"
Hän osoitti kirjoitusta ensi lehdellä.
"On, äiti, olen varma siitä, että se on oikein."
Minä kätkin heti kirjan; mistään hinnasta en olisi tahtonut sitä menettää.
Lokakuun puolivälissä pakkasimme Lauran matkalaukun. "Neiti Hjort, Lehmuksela." Tuo minun osoitteeni sisältävä jäykkä kortti kelpasi taas käytettäväksi. Oi, miten täynnä iloisia, liioiteltuja toiveita olin sitä kirjoittaissani ollut! Nuo korkeat, painetut kirjaimet näyttivät niin vierailta, melkein aaveentapaisilta. Nyt oli Laura saman matkan tekevä, se oli niin omituista ajatella. Hän oli elävä isoisän ja Kristiinatädin kanssa yhdessä ja saisi nähdä Ove'n! Käviköhän Ove siellä joka päivä nyt miten ennen?
"Sinun tulee kuitenkin Kristiina tädille olla ystävällinen ja tarkkaavainen, Laura, lupaa se minulle!"
"Tahdompa koettaa; vaan Kristian sanoo, että hän on sietämätön, ja äiti, joka, miten tiedät, ei kenestäkään pahaa puhu, nimittää häntä ikäväksi ihmisparaksi, ja kirjoitithan sinä itse…"
"Älä ollenkaan välitä siitä, mitä minä kirjoitin. Vasta lopulla häntä tuntemaan rupesin. Sinun täytyy kokea päästä ystävälliseen suhteesen hänen kanssansa, sisko kulta, minun tähteni!"
Kuinka suloiselta ja sievältä pieni tyttömme näytti, kun hän säteilevin vaan kuitenkin kyyneleisin katsein meille rautatievaunuista nyökkäsi. Suuri, uusi saali laskeutui niin kauniisti hänen hennon, hienon vartalonsa ympärille; sievä hattu ja muhkea leukarusetti kaunistivat häntä oivallisesti. Hän oli itsekin iloinen puvustaan, siitä että sai kiireestä kantapäähän asti noin uudenuutukainen olla, vaan se oli lapsellista, viatonta eikä turhamaisuuden iloa. Piljettiä hän piti lujasti toisessa, laukkua ja sateenvarjoa toisessa kädessään.
"Minä kyllä pidän kapineistani huolta", hän huusi, kääntyen etupäässä Kristianin puoleen, joka tavallisesti soimasi häntä huolimattomuudesta ja järjestyksen puutteesta.
Kului jo'ku aika, ennenkuin kaikki taas kävi vanhaa, tavallista tahtiaan hänen lähtönsä jälkeen. Vasta, kun hän oli poissa, havaitsimme oikein, mikä hilpeä, rakastettava keijukainen hän todellakin oli. Äiti tietysti häntä eritoten kaipasi, vaan hän ei puhunut siitä; valittaminen ei hänen tapanansa ollut; jos hänellä oli kuorma, niin hän kantoi sen mieluimmin yksinään ja hiljaisuudessa.
Kuinka lempeä, kärsiväinen, rakastava ja itsekieltävä hän oli, vähän liiaksi heikko ja mukaantuvainen muille — olinhan itse esimerkkinä siitä — vaan vahva ja taipumaton omien velvollisuuksiensa täyttämisessä. Hänellä, miten Ovellakin, oli sydäntä kaikkia kohtaan läheisyydessään.
"Minä olen niin halukas lähettämään vähän apua, joitakin Lauran vaatteita ja hiukkasen vahvistavaa ruokaa, puusepän sällin vaimolle vintikamariin; hän on sairaana, raukka, ja monien lastensa tähden suuressa tuskassa; ajatteleppa, kuusi kappaletta, ja vanhin on vain kymmenen vuotinen. Kukkaroni on jotenkin ohut, puut ja vuokra ovat maksetut; mitä sanot; Elisabet, teemmekö niin?"
Toisella kerralla pyysi äiti minua, ett'en unohtaisi leivänmuruja.
"Pikku linnut ovat tottuneet ne saamaan", hän sanoi, "eikä nyt talvisaikana saa niitä ateriattaan jättää."
Naapurin laiha kissa oleskeli myös alituisesti kyökissämme ja löysi aina savikuppinsa maitoa täynnä nurkassa.
Eräänä päivänä, kun parhaallani silotin vaatteita, tuli äiti sisälle luokseni tyytyväisen, kirkastuneen näköisenä.
"Anna minulle rauta ja mene sisälle, Regiina on täällä! — Jumalan kiitos, että armas tyttöni saa jotakin, joka häntä hiukan ilahuttaa. Pyydä hänet jäämään päivälliseksi, minä kyllä laitan kolme ruokalajia."
Ah, se oli heikko ihastuttaminen! Regiinalla ja minulla ei ollut enää mitään toisillemme sanomista; hän havaitsikin sen aivan pian ja hylkäsi minut kokonaan.
Joka viikko saimme tiheän, pitkin ja poikin, ristin ja rastin kirjoitetun kirjeen Lauralta. Hän ikävöi kovin kotia vaan piti isoisästä; talo hänestä myös oli hauska ja kaunis ja koko seutu niin ihana. Kristiina tädin sydäntä hän ei kuitenkaan saattanut voittaa. — "Täti edellyttää", kirjoitti hän, "ett'en minä saata häntä kärsiä, ja se tekee kaiken lähenemisen niin vaikeaksi; vaan minä muistan kyllä lupaukseni Elisabetille. Epäystävällinen hän oikeastaan ei ole, kuinka omituinen, jäykkä ja synkkä hän muutoin onkin."
"Vaan mitä tuossa on ollut?" kysyi Kristian kummissaan. "Kas, kuinka tiheästi lapsi on sen ylitse vetänyt; siitä on mahdoton ainoatakaan kirjainta erottaa."
Äiti vaikeni, vaan minä saatoin nähdä, että hänellä olivat omat ajatuksensa. Minullakin olivat minun mietteeni: tuo rakas tyttönen oli varmaan kirjoittanut Ove'sta ja sitte, kun hän muisti meidän suhteemme, sen taas pois pyyhkinyt. Vähitellen hän kuitenkin tuli vähemmän varovaksi, ja Ove'n nimi oli usein kirjeissä. "Pastori oli ollut Kristiina tädin ja hänen kanssansa ajelemassa tahi heille kirjoja lainannut; hän, Laura, oli kuullut niin kauniin saarnan, joka oikein antoi halun hurskaaksi ja hyväksi tulemaan" j.n.e.
Talvi kului tasaista, hiljaista kulkuaan. Me olimme kaikki aivan ahkeroita; Kristian luki kuin henkensä edestä; äiti ja minä askaroimme yhdessä talouden toimissa ja neulan ääressä, ja illalla, kun rakas, pieni rauhanhäiritsijämme oli sänkyyn mennyt, luin kuuluvasti. Ensi kerran maistoin sitä iloa, joka ahkeruudessa on. Ateriamme ja kävelymme olivat hyvin hupaiset ja vaikuttivat niin virkistävästi hyvin kulutetun ajan jälkeen. Mitä lähemmälle joulu ja sen kanssa tutkintoaika joutui, sitä äkkipikaisemmaksi ja äkäisemmäksi kuitenkin Kristian tuli; meidän täytyi punnita sanamme ja tarkoin varoa häntä loukkaamasta. Monta kertaa hän sanoi itse: "Minä olen sietämätön, äiti, sen tiedän aivan hyvin; vaan te ette aavista, kuinka täällä päässäni pinnistää."
"Taukoa sitte taivaan tähden, rakkain ystävä", pyysi äiti.
"Saamme nähdä; älä minua vain millään muotoa vaivaa, äiti kulta."
Kuinka iloinen päivä oli se, kun hän tuli kotiin ja kertoi, että kaikki oli onnellisesti ja hyvästi ohitse! Hänen kasvonsa säteilivät sydämellisimmästä ilosta; se ei ollut vanha vakava Kristian ukkomaisine käytöksineen.
"Nyt en tosiaankaan enää tahdo olla sellainen myyrä, joka kaivaa itsensä pois kaikesta valoisasta ja hauskasta tässä maailmassa! — ja pojasta tuolla rupean myös huolta pitämään; niinpä niin, nyt minä oikein todella rupean hänen kanssansa käsikähmään."
Hyväksi aluksi hän tarttui pienen Juhanan haiveniin.
Poika kuuli tuon lupauksen paljoa suuremmalla levottomuudella kuin ilolla ja vapautti päänsä niin pian kuin hänelle mahdollista oli, ison veljen lujista kourista.
"Jos vain nyt saisimme sinut, Betti, oikein iloiseksi", sanoi Kristian paria päivää myöhemmin.
"Minä olen iloinen, Kristian; Jumala on ollut niin erinomaisen armollinen minulle. Minä olen iloinen ja kiitollinen."
"Sinä olet kuuliainen, ainoastaan kuuliainen, vaan et onnellinen; se se on, jota en saata käsittää. Tiedätkö, kenenkä kaltainen olet; saanko sen suoraan sanoa?"
"Saat, miksikä ei?"
"Sen kaltainen, joka pitää kuolleesta, ajattelee sitä ja iloitsee saadakseen sitä toisessa maailmassa tavata. Kenkään ei saata uskoa, että sinä olet heittänyt pois rasittavan ikeen ja tuntisit itsesi huojennetuksi ja vapautetuksi."
"Älä puhu niin, Kristian, se murehduttaa minua. Kun on paljon kaduttavaa ja sovitettavaa — ja sitä minulla on — niin saattaa kyllä toisinaan vähän totiseksi tulla."
"Oh, et sinä ennenkään niin hirveän häijy ollut, vaikka minä toisinaan olin sinulle oikein vihainen ja luulin, että sinun minuutesi esiintyi liian paljon äidin kustannuksella. Nyt sitä vastaan toivoisin, että sama minuus tuntuvammin esiintyisi."
Hän kietoi käsivartensa lemmekkäästi vyötäisteni ympäri.
"Jos Jumala suo, sisar kultaseni, niin tuumailen, että äiti ja sinä jäätte tulevaisuudessa minun luokseni, kun Laura ja poika ovat maailmalle joutuneet ja minä olen jalkani oman pöydän alle pannut."
Joulun aikana saimme, miten tavallisesti, koko lastin hyviä tavaroita Lehmukselasta: hanhia ja jäneksiä, juustoja ja torttuja, omenia ja saksanpähkinöitä. Kummastuksekseni oli pohjalla Mette Marian tuttu koulupussi, pähkinöitä täyteen pakattuna.
"Neiti Elisabetille Klintiltä ja metsästä, noukkinut Mette Maria" niin kuului lapsen omakätinen päällekirjoitus. Hän oli varmaan nähnyt suurinta vaivaa, kirjaimet olivat suuria ja koreita.
"Mitä luulet minulla tässä olevan, Betti?" kysyi pieni Juhana eräänä aamuna maaliskuun alussa, suljetulta käsiänsä minua kohden kurottaen.
"Kevätesiköitä!"
"Oh, hyi, Elisabet! Sinä näit ne, vehreät lehdet pistäytyivät esiin. Se ei ole rehellistä peliä."
Hän kurotti minulle kourallisen raittiita kevätesiköitä, ja niiden muassa seurasivat ensimmäiset kevättunteet. Pari päivää myöhemmin näin keltaisen kukan Vallin rinteellä. Nyt alkoi maalla kaikki versoa ja kasvaa; pian oli Lehmukselassa oleva kaunista. Vieläköhän milloinkaan sinne joutuisin? Tuota en tohtinut ajatella.
"Kun vain ei Laura olisi kipeänä; on enemmän kuin 14 päivää siitä, kun hän kirjoitti!"
Äiti huokasi syvästi. Hän oli kauan hiljaa suruansa kantanut; nyt hänen täytyi sitä purkaa.
"Saattaahan hyvin helposti esteitä tulla! Muistatko joulun edellä, äiti, kuinka kauan silloin viipyi?"
Minä koetin näyttäytyä levolliselta ja iloiselta, vaikka minäkin olin murheinen ja levoton. Me hätkähdimme joka kerta, kun soitettiin.
Vihdoinkin huhtikuun lopussa tuli Kristian riemuiten sisälle.
"Tässä on kirje! Lauran omia harakanvarpaita. Voit olla aivan huoletta, äiti; pieni lemmikki jaksaa hyvin."
Kirje sisälsi vain pari kiireessä kirjoitettua riviä: Kristiina täti oli kipeänä, vaarallisesti kipeänä; hän ikävöi minua, luuli Laura; hän itse ikävöi myös sanomattomasti. Oli niin hirveän paljon ajattelemista ja järjestämistä, eikä hän kelvannut mihinkään.
"Tyttö kultani, mitä sanot?"
"Toivon ehtiväni sinne vielä tänä iltana, äiti; lähteehän juna vasta k:lo 7."
"Sinä tahdot siis… oi, lapsi, kuinka kelmeä sinä olet! Tohdimmeko antaa hänen lähteä, Kristian?"
"Luonnollisesti lähden! muu ei voi kysymykseen tulla. Täti parka!"
"Pieni Laura parka", sanoi äiti, "ja sinä myös! Sinä et ajattele ollenkaan itseäsi säästää, lapsi."
Minä en vastannut mitään vaan kiirehdin sisälle omaan huoneeseni ja pakkasin sisälle muutamia välttämättömiä kapineita, sekavain ajatusten taukoamatta päässäni pyöriessä.
Oi, jos saattaisin ajatella vain tätiä, yksinomaisesti tätiä! Mistä nuo muut kuvat tulivat, tuo pelko, tuo toivo? Armollinen Jumala, auta minua, pidä kaikki tuo sielustani poissa, ja anna tunteideni jakautumatta Kristiina tädin ympärille kokoontua!