Alussa provessori Bruus oli sairaalle vieraalleen aivan ystävällinen; mutta kauan ei viipynyt, ennenkuin he syöksyivät yhteen. Herra Steen ei antanut itseään koulupojan lailla kohdella, eikä provessori saattanut mukautua siihen tyveneen, melkein etevämmyyttä osoittavaan tapaan, jolla herra Steen hänen intoansa kohteli. Provessorista oli muutoin herra Steenissä jotakin puoleensa vetävää, hänestä herra Steen oli elävä arvoitus. Mikä ja kuka oli tuo mies, joka, tutustuneena melkein kaikkeen, oli ollut melkein kaikkialla ja niin kursailematta vastaanotti hoitoa ja huolenpitoa?
"Miksikä on niin kiire?" kysyi tuo vieras eräänä aamuna huhtikuun lopulla, "ja miksikä Camilla neiti on niin hilpeä ja iloinen?"
"Kaupunkiin tulevat suuret tanssihuvit; ompa silloin syytä iloinen olla", vastasi Camilla ja pyöri ympäri vastahakoisen Turvan kanssa.
"Vai niin!" Herra Steen heitti silmäilyn Juliaan, jonka hyppyset lensivät niin reippaasti edestakaisin vaaleansinisellä harsolla. "Aikoneeko hänkin mennä?" ajatteli herra Steen, ja kun molemmat tytöt hämärässä jättivät huoneen, niin hän huudahti, melkein nuhtelemalla: "Vai niin, vai aikoo hän kuitenkin mennä."
Hän oli oikein suuttuneena ja tunsi itsensä pettyneeksi, vaan hän malttui toki pian.
"Itsekkäisyyttä, itsekkäisyyttä olen niin usein valittanut; mutta se on täällä, se on minussa itsessäni. Sellainen vanha hylky minä olen! Hän on monta viikkoa uhrautunut minun tähteni, enkä minä suo hänelle yhtä iloista iltaa."
Niin pitkälle hän oli yksinpuheessaan tullut, kun ovi aukesi, ja Julia astui sisään, jokapäiväiseen pukuunsa puettuna ja kahta kynttilää kantaen sekä hänen perässään Camilla, joka näytti oikein sievälle vaaleansinisessä leningissään, valkoisia kukkia hiuksissa.
"Mitä pidätte, herra Steen, eikö minulla ole kunniaa siitä, että olen hänet pukenut? Hyvästi, ystäväiseni, huvittele itseäsi nyt kunnon lailla ja ole varovainen; varo vetoa äläkä syö hyytelöä hiestyneenä ollessasi. Hyvästi, hyvästi!"
"Minun pitäisi tosin", sanoi herra Steen, kun vaunut, joissa isä ja tytär olivat, vierivät pois, "minun pitäisi tosin sanoa, että minun tekee pahaa, kun te jäätte kotiin, mutta se olisi teeskentelyä."
"Minua ilahduttaa, että olen tullut vähin tarpeelliseksi teille. — Meillä on oleva oikein hupaista; minä valmistan teepöydän tänne teidän luoksenne. Kukkia meiltä ei ole puuttuva; mitä pidätte näistä kevät-esiköistä ja punaisista vuokoista? Ne ovat meidän omasta pienestä puutarhasta; minä rakastan niitä kevään enteinä."
"Joka nyt saattaisi kerrankin pelata sakkia!" sanoi vanha herra huoaten, kun tee vietiin pois. "Invaliidina ei ole niinkään hauska olla."
"Kenties se kuitenkin käy päinsä; te käskette ja minä muutan meidän kumpaisenkin puolesta."
Kolme kertaa hävisi Julia kummankin puolueen mielihyväksi. Herra Steen kertoi sitte iloisia juttuja matkoiltaan; mutta äkkiä hän taukosi niistä ja sanoi:
"Neiti Julia, te kuuntelette nähtävällä mieltymyksellä ja hymyilette, mutta turhaan koetan minä houkutella teiltä sydämellistä hymyilyä. Minä en ole koko tässä perheessä oloni ajalla teiltä kuullut helisevää naurua, eikä vanhuksen korvaa iloita mikään niin paljon kuin raitis nuorison hymyily; — mutta minä pelkään, että olen tuskastuttanut teitä."
"Ette ollenkaan; mutta aika on kulunut paljon, ja te tarvitsette lepoa. Minä sytytän yölampun. Tohtori sanoo, että te nyt parhaiten tarvitsette vahvistavaa unta."
Kello oli yhden maissa, kun herra Steen aukaisi silmänsä virkistävän unen jälkeen; hän havaitsi heti Julian, joka istui pää käsiin painuneena ja itki. Se oli hiljaista, syvää, toivotonta itkua. Herra Steenin mieleen juolahti, että tyttö kenties suri sitä, ett'ei hän ollut muassa tanssihuveissa, ja hän huudahti:
"Teidän olisi pitänyt mennä muassa! Teidän ei olisi pitänyt sellaista uhrausta minun tähteni tehdä."
"Minä luulin teidän nukkuneen", vastasi Julia, pyyhkien nopeasti kyynelet pois. "Kuka puhuu uhrauksesta? Tarkoitatteko tanssihuveja? Pyhästi saatan vakuuttaa, ett'en niihin missään tapauksessa olisi mennyt."
"Ja te olette tuskin yhdeksäntoista vanha, se on käsittämätöntä! —
Minä pelkään, että teillä on ollut suuria murheita."
"Minulla ei ole isää eikä äitiä", vastasi hän hiljaa.
"Se ei tule yksin siitä; tulkaa lähemmä, lapsi! Oi, ovatko ihmiset olleet häijyjä ja viekkaita teitäkin kohtaan?"
"Ei, ei, he ovat olleet hyviä minulle."
"Mutta kohtalo on ollut kova?"
"Kohtalo! Minä nimitän sitä rakkaaksi Kaitselmukseksi, joka ei milloinkaan ole eikä saata olla kova. Se murhe, joka minua painaa, on minun parhaakseni, muuten olisin siitä kyllä säästetyksi tullut, sen uskon varmasti; kerran olen sen täydellisesti käsittävä; jossakin määrässä havaitsen sen jo nyt. Nyt, kun minulla itselläni on ristini, tunnen enemmän sääliväisyyttä muita kohtaan, ja minusta tuntuu ikäänkuin pitäisin heistä enemmän ja olisin paremmin tilaisuudessa heitä lohduttamaan; oikein iloisena ollessa ei surua käsitä. — Pienenä lapsena leikitsin ja melusin kerran huoneessa, jonka viereisessä huoneessa vanha emännöitsijämme sairaana makasi. Äiti varoitti minua olemaan hiljaa, ja minulla oli parahin tahto, vaan unohdin kuitenkin heti sairauden ja varoituksen; vihdoin koetin likistää sormeani oven raossa, ja kun sitä koski, niin saatoin siitä päättää, mitä emännöitsijä kärsei. Tämä kenties on lapsellinen juttu, vaan se on tosi, ja minä tunnen tällä hetkellä jotakin samanlaatuista. Milloinkaan ei saata olla onneton, kun vahvasti ja varmasti uskoo, että kaikki johdattaa siihen, mikä paras on; enkö ole oikeassa siinä?"
"Se oli melkein ankarasti! Minun pitää siis uskoa sen olleen parhaakseni, että löin itseni lähes kuolijaaksi?"
"Niin, luonnollisesti; siitä olen vakuutettukin."
"Ehkäpä saatan teitä tuossa uskossa vahvistaa, kun tunnustan, kuinka kiivastuneena juuri loukkaantumiseni edellä kaikkia ihmisiä kohtaan olin, kuinka innokkaasti kielsin, ett'ei mikään Kaitselmus ohjaa noita sydämettömiä olennoita, joita ainoastaan oma hyöty ja itsekkäisyys elähdyttää. Te luultavasti väitätte, että minun onnettomuuteni oli oikeudenmukainen rangaistus noista ajatuksista."
"Miksi sitä rangaistukseksi nimitätte? Sellaisesta uskosta te tietysti saitte kärsiä sisällisesti paljoa enemmän, kuin mitä sairasvuoteella maatessanne saatoitte kärsiä, teitä kun siinä ympäröi ihmisiä, joiden sydämellisestä sääliväisyydestä te ette saattanut epäillä. Minä nimittäisin sitä armoksi enkä rangaistukseksi."
"Te arvelette, että minun tulee kiittää murtunutta käsivarttani ja ruhjottua jalkaani?"
"Ei saa tehdä pilaa mistään niin totisesta asiasta, herra Steen. Minä uskon, että meidän tulee olla kiitolliset kaikesta, ja olen varma, että teidän tulee olla sydämmellisen iloinen, kun jalkanne on niin parantunut, että saatatte ylihuomenna nousta ylös, ja kun käsivartenne jonkun viikon perästä saattaa tehtäväänsä tehdä."
"Minä olenkin kiitollinen, pieni sielunhoitajattareni, ja minä uskon Herraan, rukoilen Häntä siunaamaan teitä ja tekemään teidät onnelliseksi. Voi sitä, joka nuo silmät kyynelillä täyttää! Ei, älkää pudistako päätänne, minä sanon vielä kerran: voi häntä! — Lapsi raukka; te ette saa tuolla lailla hymyillä; tuossa hymyilyssä on enemmän surua kuin teidän kyyneleissänne."
Seuraavan päivän aamupuolla, kun Camilla istui kertomassa herra Steenille tanssihuveista sekä, erittäin mainitsematta pieniä riemujaan, antoi hänen kuitenkin niitä aavistaa, niin Lassi tuli huoneesen, kirje kädessä.
"Tämä on Julia neidille", hän sanoi, "missä hän on? Tällä on kiire.
Tuoja istuu kyökissä vastausta vartoomassa."
"Jumala suokoon, että se sisältäisi jotakin hyvää!" huudahti vanha herra; "suokaa minun nähdä kirje, älkääkä ravistako päätänne niin toivottomasti, Camilla neitinen!"
Hän tarttui siihen innokkaasti; vaan hän oli tuskin päällekirjoituksen silmäillyt, ennenkuin hän hypähti ylös ja huudahti melkein kiljahtaen:
"Tämä ei ole hänelle! Tässä on nimi Vibe, neiti Julia Vibe, ja onhan hänen nimensä Bruus, täytyyhän teidän isänne veljentyttären nimen olla Bruus."
"Voi hyvä herra Steen, kuinka te puistelette kipeätä käsivarttanne; niin te ette totisesti saa tehdä! — Julian nimi on Vibe; hänen isänsä, eversti Vibe, oli vain minun isäni velipuoli. Miten tuskaiselta te näytätte! Niin, siten se käy, kun niin levoton olette; onhan tohtori teiltä kaiken liikkumisen ankarasti kieltänyt. Haluatteko mitään?"
"En!"
Kylmä, karski vastaus suututti Camillaa; hän ei halunnut kauemmin seurallaan tehdä onnelliseksi moista mörökölliä, vaan meni ulos huoneesta, jättäen hänet omain ajatustensa seuraan.
Ja ne olivat myrskyisiä, taistelevia ajatuksia, jotka hänen aivoissansa kuohuivat, hänen maatessaan niin levollisesti suljetuin silmin.
Oliko tuo mahdollista? Oliko hänen hellyytensä ja ihmettelynsä esine sekä hänen vihansa esine yksi ja sama? Oliko Julia todellakin eversti Viben tytär, sen miehen, joka oli häntä loukannut niin syvästi, ett'ei kuolemakaan sitä haihduttaa voinut? Eikö tuo ole vain hirveä kuumeen unelma? Ei, hän oli hereillä; tuossa oli kirje, se oli hänen poikansa käsialaa; isän kiellon uhalla hän vielä kirjoitti rakastetulleen.
"Poika, minä en anna myöten! Ja kuitenkin, mitä oli se kuin minä yöllä sanoin: voi sitä, joka noihin silmiin kyyneleitä tuottaa! Voi, niin, voi minua; mutta minä en saata antaa myöten. Hiljaa tuolla on Julia; nyt hän on lukeva kirjeen; oi, minä kärsin hirveästi!"
Herra Steen makasi pari silmänräpäystä aivan hiljaa, ikäänkuin hän olisi nukkunut; sitte hän heitti syrjäisesti katsahduksen Juliaan, jonka hän kummastuksekseen näki panevan tuon kirjeen aukaisemattomana toisen kuoren sisälle.
"Mitä te teette?" kysyi hän äkisti. "Eikö se ole synti? Hennotteko tehdä sille, joka sen on kirjoittanut, sellaisen tuskan, vai luuletteko, ett'ei se hänelle tuskaa tuota?"
"Te olette julma, herra Steen", vastasi hän ja kirjoitti päällekirjoituksen kiireisellä, vapisevalla kädellä. "Te olette säälimätön! Mieluisesti pitäisin kaiken tuskan yksikseni. Minun täytyy tehdä, miten teen; parasta kaikki toivo kerrassaan katkaista; ennemmin yksi suuri tuska kuin monta pientä! Se on ohitse, sen täytyy olla ohitse; Jumala häntä vahvistakoon ja lohduttakoon! Lassi, tässä on vastaus. Onko eukko saanut kahvia? Vai on; anna hänen sitte saada tämä."
Julian oli vallannut levoton into, joka muuten oli hänelle kokonaan vieras; näytti siltä kuin jos hän olisi peljännyt uljuutensa hänet pettävän. Sairas makasi, vaikeata taistelua taistellen; toisella puolella taistelivat kiitollisuus, velvollisuudentunto, isänrakkaus; toisella puolella vanha vihankauna, taipumaton vallanhimo, pöyhkeys ja loukattu mahtavuus.
"Te näytätte niin synkältä", sanoi tyttö pitkän vaitiolon perästä lempeästi, melkein nöyrästi; "oletteko suutuksissa minulle? Minä olin äsken todella tyly ja epäkohtelijas; mutta jos tietäisitte, mikä vaikea silmänräpäys se oli, niin antaisitte minulle anteeksi."
Herra Steen yritti katsoa häneen, mutta se ei tahtonut oikein käydä laatuun; eikä hän saattanut ystävällistä sanaakaan sanoa, näyttäymättä omissa silmissään teeskentelijältä. Olihan hänen voimassaan tehdä Julia onnelliseksi; mutta hän ei tahtonut; ei, hän ei tahtonut.
"Minä tarvitsen lepoa", sanoi hän ja sulki taas silmänsä, ja sillä lailla hän jäi makaamaan, kunnes tuli pimeä, jolloin hän saattoi Juliata salaa tarkastaa. Julia istui pienessä nojatuolissa kakluunin edessä; jotakin käsittämättömän liikuttavaista oli koko hänen olennossaan; hän ei enää vastaan ponnistellut, hän antautui murheensa valtaan, hän itki.
Ja tuon eriskummaisen, vanhan miehen sydän pehmeni; kaikkea hän oli vastaan-ottaa saanut; nyt tuli hänen vuoronsa antaa. Mitä hän antaisi? Mutta hiljaa! Ken se? Mitkä askelet, mikä ääni!
"Minun pitää, minä tahdon häntä puhutella!" lausuttiin melkein hurjalla päättäväisyydellä.
Sairashuoneen ovi avattiin ja varteva nuori mies astui kiireesti sisään. Vaikea olisi sanoa, ken näistä kolmesta enimmän liikutettuna oli, tahi kenen sydän raivokkaimmin löi.
"Sinä hennoit kirjeeni takaisin lähettää, sinä olisit saattanut antaa minut hyvästijättämättä matkustaa! Vaan ei, nyt, kun näen sinut, en saata sinua ollenkaan nuhdella; minulla ei ole sydäntä toistaa, mitä melkein ajattelin: hän ei rakasta minua. Sillä sinä rakastat minua; kuoleman synti olisi sitä epäillä; mutta kuitenkin sinä olet kova, armottoman kova. Kahden ihmisen elämän onnen sinä tahdot erään vanhan miehen oikkujen tähden uhrata. Sinä luulet tarvitsevasi sokeasti kuulla sisällistä ääntä, joka meille sanoo, mikä on oikein ja mikä väärin; mutta sekin ääni saattaa pettää. Sinussa se aina on uhrautumisen ja itsekieltämyksen kieltä puhuva; sinä tahdot uhrautua, sinä tahdot totella; mutta niin meidän tulee tehdä vain silloin, kun se tarpeellista on, nyt sitä ei ole tarvis tehdä. — Luuletko, Julia, minun mielivän houkutella sinua siihen, mikä väärin on? Niin totta kuin on yksi Jumala, sitä en tahdo, vaikka koko onneni siitä riippuisi. Täysi-ikäisenä mies valitsee itse vaimon itselleen; ja koska isäni, sen sijaan, että hänen tulisi olla valinnastani ylpeä, kieltää suostuvansa, niin minä saatan sitä ilmankin olla. Tehköön hän minut perinnöttömäksi; me saatamme varsin hyvästi äitini perinnöllä elää. Sinä pudistat päätäsi; mutta olkoon sinun tahtosi kuinka taipumaton tahansa, niin sinun toki täytyy luvata kerran omakseni tulla, silloin kun ei kenkään enää meidän välillämme ole. Minä jaksan odottaa; mutta luopua sinusta en jaksa; sitä en jaksa, Julia."
"Se on sinun sisällinen äänesi, Harald, joka sinut pettää; se puhuu intohimojen kieltä; mitä sinä tahdot, sen pitää olla oikein. — Jumala siunatkoon sinua; vaan mene! Se on ohitse! Muistatko isäsi sanaa, että hän kiroisi sinut? Ja minä saattaisin isän kirouksen sinun päällesi!"
"Oi, mahdotonta on, että sinä, jolla on niin luja usko, saatat silmänräpäystäkään otaksua, että Kaikkihyvä vanhan syntisen kirousta tottelee; se on tyhjä ääni, tahi jos se enempi on, jos se jonkun päälle lankee, niin lankee se takaisin hänen itsensä päälle."
"Sinä rakastat isääsi, Harald, minä tiedän sen; sinä rakastat häntä huolimatta kaikesta, enkä minä tahdo teidän — hänen ja sinun — välillenne asettua; oi, jos saattaisin teidät yhdistää! Jos sinä tahtoisit täyttää viimeisen rukoukseni ja, rakkautemme tähden, antaa myöten sekä palata hänen luoksensa — kukaties hän sitte toki lopullisesti taipuisi!"
"Ei, ei milloinkaan! Ennen kivi sulaa päivänpaisteessa, kuin hänen mielensä taipuu. — Ei, Julia, sinä et saa mahdotonta pyytää; minä en saata mataa ristin luo. Hänen hylkäämänänsä sinun tähtesi ja sinun hylkäämänäsi hänen tähtensä minä matkustan avaraan maailmaan ja toivon, että Herra suo minulle aikaisen haudan."
"Juuri näinä viimeisinä aikoina olen minä paljon ajatellut isääsi, ja minusta näyttää, kuin olisi hän kovin yksinäinen ja köyhä kaikesta rikkaudestaan huolimatta. Hän on epäluuloinen, vastenmielinen, taipumaton, sanot sinä, ja minä vastaan, että hän samassa on hyvä, jalo, hyväätekevä; kuinka lämpimästi sinä häntä ylistit, ennenkuin hän suostumuksensa kielsi! Onhan isäni sitä paitsi loukannut häntä, eikä loukattua turhamielisyyttä niin helposti parata. Jos hän, teidän vihamiehinä ollessanne, kuolisi, niin se heittäisi varjon koko sinun elosi yli. Nyt hän varmaankin on tullut kotiin ulkomaan-matkaltaan; mene hänen luoksensa, Harald; jos minua rakastat, niin tee se! — Varmaankin olet kuullut kerrottavan siitä vanhasta herrasta, joka itsensä niin pahasti meidän huoneemme edustalla loukkasi; hänellä ei ollut ollenkaan sukulaisia, ei ystäviä, ei ketään, joka olisi hänelle rakas, sen hän sanoi itse. Jos tietäisit, kuinka se koski minua, kun ajattelin sinun isääsi; hän on yhtä hyljätty; hän myöskin on vanha mies valkein hiuksin; hänen valkeiden hiustensa tähden, Harald!"
"Älä tee minua mielipuoleksi, Julia; ole hiljaa!"
"Sinä saattaisit tehdä hänet niin onnelliseksi; itse vähitellen tulisit levolliseksi, tulisit iloiseksi, ja kenties tulevaisuudessa — se viipyisi kauan, siitä olen vakuutettu — yhtyisit uuteen lemmenliittoon. Jos minä siihen saakka elän, niin olen kahdenkertaisesti kiittävä Jumalaa tämänpäiväisestä voimastani. Mitä minuun tulee, niin olen sinusta sydämellisesti pitänyt ja olen aina pitävä sinusta, yksin sinusta. Nyt minun täytyy mennä. Jumala sinun kaikki tiesi siunatkoon; jos isäsi luokse matkustat, niin poistat suuren kuorman sielultani."
"En, en, minä vannon!"
Eriskummallinen ähkääminen sängystä keskeytti heidän keskustelunsa. Tyttö vei Haraldin ulos, vaan lupasi toki lausua hänelle viimeisen jäähyvästin ja lähestyi sitte sairasta.
"Teillä on tuskia, herra Steen; enkö minä mitenkään saata teidän hyväksenne mitään tehdä? Suokaa anteeksi, jos häiritsimme teitä; minä luulin teidän nukkuneen."
"Minä en ole nukkunut, minä olen kuullut joka sanan. Ettekö te vihaa tuota armotonta vanhaa ukkoa, te ette todellakaan häntä vihaa?"
"Haraldin isää! Oi, en, minä pidän hänestä, ja hänen olonsa tekee minun kovin pahaa. Varsin hirveätä lienee tuntea epäsopua ja vihaa; kuinka onnelliseksi hän tulisi, jos hän tahtoisi sydämensä avata; kuinka kiitolliseksi hänen poikansa tulisi, kuinka me molemmin rakastaisimme ja kunnioittaisimme häntä! Hän alkaisi uudelleen elää ja nuorentuisi meidän onnessamme; kun hän sitä vastaan nyt parhaassa tapauksessa kohtaa pakotettua kuulijaisuutta ja laimeata kohteliaisuutta ainoalta lapseltaan, jonka sydämen hän on musertanut tietensä, joka tieto on joka päivä häntä tuskastuttava. — Nyt minun täytyy mennä; minä tulen heti takaisin."
"Silmänräpäys vain vielä! Neiti Julia, se on kovaa, ett'ei kuolemakaan tuon vanhan hylkiön mahtia murra. Minä soisin hänen menettävän sekä käsivartensa että jalkansa ja taittavan uppiniskaisen niskansa."
"Älkää puhuko niin jumalattomasti! — Jos olisin suostunut rupeamaan Haraldin puolisoksi isän kuoltua, niin hän kenties olisi isän kuolemata toivonut. Sellaisesta peljättävästä sieluntaistelusta pitää häntä säästää. — Mutta nyt minun pitää välttämättä mennä!"
"Se ei hyödytä mitään, lapsi, hän ei tottele teitä; mutta jos todella toivotte, että hän sopisi isän kanssa ja luopuisi teistä, niin saattaisin kenties minä, vanha kokenut, sanoa sanan, jolla hän tulisi ylipuhutuksi."
"Minä toivon sitä tosiaankin kaikesta sydämestäni, kuitenkin luulen tuskin, kosk'en minä saa häntä taipumaan —"
"Antaa hänen tulla; kokea sitä ainakin ansaitsee; mutta te ette saa olla sisässä; meidän täytyy kahdenkesken olla."
Nähtävästi vain vanhan miehen mieliksi tehdäkseen toi Julia Haraldin, joka seurasi häntä vastenmielisesti ja puolittain vastahakoisesti. Kun Julia oli oven sulkenut, niin Harald kysäisi lyhyesti ja pikaisesti:
"Herrani, mitä minusta tahdotte?"
"Harald! Ei, älä väisty takaisin; en minä mikään aave ole! Käy lähemmä, tartu käteeni, ei, vasempaan; tunnetko, että siinä on lihaa, verta ja voimaa sinun kättäsi likistämään? Poikani, rehellinen poikani, istu tähän ja kuule: hän, sinun morsiamesi, on valvoen vaalinut minua, hän on antanut minulle taas uskon Jumalaan ja ihmisiin. Vaikka kivikin helpommin päivänpaisteessa sulaa, kuin minun yksipäisyyteni murtuu, niin se on toki nyt murtunut; minä tahdon nuorentua ja elää uudelleen teidän onnessanne. No niin, paatuneellekin saattaa väärin tehdä, tahi oikeammin, Herra saattaa paatuneenkin masentaa. — Tule syliini, poika! Kas niin, nyt on kaikki niin kuin olla pitää!"
"Isä, saatatko todella milloinkaan antaa anteeksi, mitä sinusta sanoin?
Mutta Julia, hän ei sanonut mitään muuta kuin hyvää."
"No, Jumalan kiitos, että minullakin on jotakin anteeksi annettavaa; se huojentaa. Yhden ehdon kuitenkin teen: ei sanaakaan enää tänä iltana; minä en kestä enempää. Ole olevinasi, ikäänkuin minä olisin sinut ylipuhunut; huomenna saatat takaisin tulla. — Huomisesta alkain, poikani, alotamme uuden elämän. — Julia neiti, nyt saatte tulla!"
Riemuiten ja sointuisasti kuului herra Steenin ääni tytölle, joka heti aukaisi oven.
"Hyvästi, Julia", sanoi Harald puoleksi tukehtuneella äänellä; "minä menen isäni luo, koska sinä sitä haluat. Jumala sinua siunatkoon! Hyvästi!"
Hänen mentyään, jäi Julia seisomaan liikkumatonna keskellä permantoa; vieras lausui äänellä, jonka hyväntahtoisuus tässä tapauksessa oli melkein sydämetön:
"Nyt te ette saa olla pahoillanne; saittehan te tahtonne tapahtumaan."
"Minä kiitän teitä sydämellisesti; se on kuitenkin minusta omituista, melkein uskomatonta, että te, vento vieras, niin saatoitte häneen vaikuttaa."
"Ehkäpä siinä oli hieman loitsimista apuna, — kukaties?, — Ei, minä en kestä teitä tuollaisena nähdä; itkekää ennemmin, lapsi, itkekää ja toivokaa sitte! Kenties huomispäivä saattaa jotakin hyvää tullessaan tuoda; Jumala on oikeutta rakastava."
"Niin on."
"Mutta hän on myöskin armollinen."
"Äärettömän armollinen."
"Ja te saatatte sen niin luottavaisesti sanoa, siihen mitään tulevaisuuden toivoa liittämättä? Kuinka saatatte sen sanoa tämän murheen jälkeen?"
"Juuri nyt olen Jumalan armoa oikein kokenut; minä tiedän, että huoneeni seisoo kalliolla, muuten se olisi kukistunut; sisässäni on jotakin, jota ei mikään onnettomuus saata minulta riistää; sisässäni on rauha, kiitollisuus Jumalata kohtaan siitä, ett'en antanut myöten."
"Kummallista, että myöten-antamattomuus toiselle on yhtä vaikea kuin myöten-antavaisuus toiselle. — Vaan sytytättehän te lampun, ikäänkuin aikoisitte jäädä tänne minua hoitamaan! Se ei käy laatuun; tänään teidän täytyy siitä päästä."
"Se päinvastoin tekee minun hyvää; minä en saa antautua murheen valtaan ja uskoa, että minun ristini on raskain. Katsokaa, minun asemani on monessa suhteessa liian onnellinen. Minä toivoisin, että olisi joku vanha, yksinäinen, kivuloinen nainen, jonka lohdutuksena ja ilona saattaisin olla; jos olisin jollekin välttämätön ja saisin vähäsen itseäni ponnistella, niin luulen, että se huojentaisi ja tyynnyttäisi sydäntäni."
"Vaan jos kysymyksessä oleva henkilö olisi kärtyinen ja omituinen?"
"Sitä en pelkää. Sen tulisi muuten mieluimmin olla varaton; rikkaat saavat aina apua, ja minä olen tilaisuudessa vähäsen omasta puolestani maksamaan."
"Olkaa huoletta; minä tunnen vanhan, ikävän, sietämättömän ihmisen, joka on tekevä teidän elämänne yhtä kitkeräksi, kuin te teette hänen elonsa suloiseksi; mutta siitä seikasta saatamme tarkemmin puhua huomenna, tuona suurena päivänä, jona minä seitsemän viikon perästä ensi kerran vuoteelta nousen."
Seuraavana aamuna säteili maaliskuun aurinko kirkkaasti huoneesen, jossa herra Steen, Julian ompelemaan, oivalliseen ja lämpöiseen yönuttuun sekä Camillan tehtaasta tulleesen tohvelipariin puettuna, seisoi sänkyä vastaan nojaten ja hieman aprikoiden, ennenkuin hän ensimmäisen askeleen otti.
Tyttöjen kehoittavan suosiohuudon sai tuo ensimmäinen askel, jota pian usea yhä vakavampi seurasi.
Provessori, joka ei tuohon yleiseen innostukseen ottanut osaa, oli mykkänä katsojana; kauan hän ei toki malttanut hiljaa olla, vaan vei Julian viereiseen huoneesen ja alkoi purkaa tunteitaan.
"No, Jumalan kiitos, että hän on noussut ylös; mitä pikemmin hän meiltä poistuu, sitä parempi! Kauan kyllä olen minä mukaantunut siihen, että kaikki on pyörinyt vain tuon kiittämättömän tomppelin ympärillä, jolla ei ole ollut ystävällistä sanaakaan kaikesta siitä vaivasta, jonka hän on saattanut. Nyt minä taas kerrankin mielin olla päähenkilönä omassa huoneessani, ja sinä saatat antaa hänen tietää, että mitä pikemmin hän pistää pillit pussiin, sitä tervetulleempi se on."
"Ei, setä hyvä, sinä tietysti annat lopun vastata alkua ja jatkat vieraanvaraisuuttasi. Jos hän ei ole kiitollinen sanoilla, niin on hän toki sydämessään, se näkyy hänen tyytyväisyydestään kaikkeen."
"Hänen tyytyväisyydestään! Sen uskon kyllä! Hän tahtoisi tänne ikuisiksi ajoiksi jäädä; sellaiseen kohteluun hän ei varmaankaan ole tottunut."
"Hiljaa, setä, hiljaa!"
Mutta varoitus tuli liian myöhään; sydämellinen ja hillitsemätön nauru kuului viereisestä huoneesta. Ovi aukesi, ja herra Steen näyttäytyi siinä vilkkaan näköisenä ja niin oivallisella ryhdillä, että muhkeampaa tahi arvokkaamman näköistä vanhaa herraa oli mahdoton nähdä.
"Minä pistän aivan pian pillit pussiin, paras provessori. Teidän kärsivällisyytenne loppuminen ei minua kummastuta, mutta sen näin pitkältä kestäminen minua todella kummastuttaa. — Oi, maa on toki aivan ihana! Kas ruispeltoa tuolla, niin tiheä ja vehreä; se oikein iloittaa silmiäni. Avaa akkuna, Camilla; minä haluan niin mieluisasti raitista ilmaa hengittää! Oi! oi! Hyvää huomenta, Lassi, vai niin, sinun pitäisi vettä tuoda; kas, pumppu on jääturkistaan vapautunut! Tuossa peräytyi hevonen; tuossa on se kivi, johon minä pääni löin, ja se teki hyvän hyödyn; se ei ollut mikään sattuma, Julia, sen tiedän nyt. Olinko se todella minä, joka sinä yönä ratsastaen tulin, niin katkerana, niin onnettomana! Niin, paljon on muuttunut, ja kuitenkin on ojassa vielä senpäiväistä lunta, joka ei ole sulanut, mutta jää sisässäni, se on sulanut. Kuule leivoa, miten se korkealla selkeässä ilmassa laulaa! Kas, orvonkukat pistäytyvät aidan raoista läpitse! Nyt, Camilla neiti, tulee kevät!"
"Oi, niin, se on selittämättömän herttaista!"
Herra Steen tarttui Julian käteen: "Entä te, pikku kasvatusäitini, mitä te sanotte, eikö maa ole ihana?"
Hän nyökkäsi ja katsoi ympärilleen; mutta hänen silmissään päilyivät kyyneleet; eipä kahlehtinut häntä enää mikään side tuohon ihanaan maahan; hän tunsi itsensä niin vieraaksi siellä!
"Nyt teidän, Julia neiti, pitää olla minun sihteerinäni", jatkoi herra Steen, "ja kirjoittaa minun puolestani kirje. Minä kuulin eilen niin paljon erään isän onnettomuutta tuottavasta vaikutuksesta poikansa onneen, että arvelen ottaa kadonneen poikani armoihin takaisin ja hänet hänen rakastettunsa kanssa yhdistää."
"Onko teilläkin poika? Oi, se iloittaa minua, ett'ette ole yksinänne, ja että tahdotte hänelle anteeksi antaa sekä hänet onnelliseksi tehdä. Jumalan kiitos, että meidän murheellinen historiamme tulee muille siunaukseksi."
"Oletteko nyt valmiina alkamaan? Hyvä! — Rakas poikani, sinua odottaa ikävällä oma isäsi."
"Enemmän?"
"Enempää ei tarvita; se on tarpeeksi. Tahdotteko nyt päällekirjoituksen kirjoittaa: Parooni Harald Kristian Gjedde — mutta lapsi, mikä teitä vaivaa? Sen uskaliaan tytön, joka yön yksinäisyydessä palavaan kaupunkiin kulki, pitää jaksaa paljon kantaa. Sen henkilön tähden, jolle hän antoi huoneen, vaatteet, ravinnon ja, mikä enemmän on, jonka paremman, melkein nukkuneena olleen luonnon hän on ymmärtänyt herättää — sen henkilön tähden hänen on täytynyt suurta murhetta kantaa, nyt hänen täytyy kantaa iloakin. — Julia, lapseni, ällös käännä päätäsi pois! Minun on tarvis sinua silmäillä!"
Julia tarttui hänen käteensä ja vei sen huulilleen; mutta hänen katseensa oli vielä levoton ja häiriyntynyt; hän ei saattanut kaikkea tätä uskoa. Provessori seisoi kuni kuvapatsas; Camilla otti ehdottomasti askelen takaperin. Hän näki ajatuksissaan selvästi tuon vieraan kaunistettuna valkoisella nauhalla ja kamariherran avaimella, ja senvuoksi hän katui herra Steenille osoittamaansa ystävällistä vaan kieltämättä etevämmyyttä osoittavaa suojelusta.
"Siitä syystä yksin Harald itsensä ylipuhua antoi", aloitti taas vanha herra; "muuten hän ei milloinkaan sitä tehnyt olisi, ei milloinkaan, eikä hän sitte olisi ansainnut ainoata ajatustakaan, vielä vähemmin kyyneleitä. Jos hän olisi sinusta minun tähteni luopunut, niin minä totisesti olisin hänet hyljännyt. — No, provessori Bruus, annatteko suostumuksenne?"
"Sitä ei kysy kenkään; näyttää juurikuin ei minua olemassakaan olisi! Vai niin, sinä tulet toki luokseni, oma tyttöni, Jumala sinua siunatkoon! Ei, nyt meillä on kyllin kyyneleitä ollut; nyt sinun pitää olla iloinen. Onko noiden tapaisia tyttöjä nähty! Nyt ne itkevät molemmat, jotta ihminen saattaa varsin vimmatusti raivostua; tosiaankin te tarvitsisitte jotakin itkemisen syytä saada! — Mitä teihin koskee, herra parooni, niin te kieltämättä olette tehneet pilaa meistä kaikista —"
"Mutta te olette varmaan kuulleet minusta, että minä olen vanha originaali; vaikuttakoon se minulle anteeksiannon! Minä en voinut vastustaa kiusausta olla kerran ihmisenä ilman kaikkia lisäkkeitä. Kotonani luullaan minun, miten määrä oli, oleskelleen ulkomailla koko tämän ajan, muuten minua luultavasti olisi perään-kuulutettu päällekirjoituksella 'kadonnut'. — Jos sinä, Juliani, olisit ollut oikea Eevan tytär ja kurkistanut päällystakissani olevaan laukkuun, niin paperini olisivat minut ilmaisseet ja estäneet kaiken tämän ennen kehkeytymistään. Katso tyttöseni, tässä se vanha äkäpussi on, josta minä eilen puhuin; saatatko nyt päättää alati hänen luonansa olla? Hän ei tule sinutta toimeen."
"Entä me sitte", huudahti provessori, "ken on hallitseva ja vallitseva meitä kaikkia, kun hän pois tulee, sillä sitä hän ymmärtää tehdä; te tulette kyllä itsekin akkavallan alle, uskokaa minua!"
Mutta tuo nuori tyttö seisoi hiljaa akkunan ääressä, niin liikutettuna, niin onnellisena. Niin, maa oli ihana! Vehreä ruispelto, kivimuuri, yksinkertainen pieni puutarha, sininen taivas, lämmin aurinko, yksimpä vanha pumppukin, — kaikki olivat hänestä ihan kuni ihmetöitä. Turva seisoi ovessa ja haukahteli; etäältä ratsastaja täyttä nelistä kiiti, sieltä saapui se, jolta hän eilen ilopäiviksi jäähyvästin ottaneensa luuli. Oi, jos hän saattaisi hyljätyille, murheellisille tuosta rakkauden täysinäisyydestä jotakin levittää! Se oli oleva hänen elämänsä tarkoituksena, ja Jumalan nimessä se oli menestyvä!
Biina neitsyt.
"Taas kirja kädessä, Iida! Et sinä tänne maalle ole lukemaan tullut", sanoi Anna serkkuni, samassa kun hän katsannolla, joka ei mitään vastaansanomista suvainnut; kurotti minulle hattuni ja hansikkaani.
"Me lähdemme", hän jatkoi, "oikein minun mieleni mukaiselle kävelylle, ilman mitään varsinaista tarkoitusta. Älä pelkää koiraa, lapsi, ei se sinulle mitään pahaa tee. Varo itseäsi, tässä on vähän märkää; mutta täälläpä juuri on kauniimpia muistokukkia, ja kun vain hyppäämme kiveltä kivelle, niin pääsemme kyllä. Kuulitko mitä työntikärryjä lykkäävä ukko sanoi?"
"Eikö se ollut: onnea hauskalle huville?"
"Oli. Luuletko, että me, jos meidän täytyisi niin ankarasti työtä tehdä, katsoisimme kahta tyhjäntoimittajaa niin ystävällisesti, kuin hän katsoi meitä? Tule tänne, Iida, tuon pienen kalkitun tuvan luo, jonka edustalla on perunamaa; mutta älä ryvetä itseäsi tuossa vastatervatussa säleaidassa! Onko sinulla vielä entinen halusi talonpoikain akkunoista sisään tirkistellä?"
"Oi, on; vaan käykö se laatuun?"
"Aivan hyvästi! Mitä näet?"
"Suuren, valkoiseksi maalatun pöydän laatikkoineen; savuttuneen palkkikaton alla hyllyn, jolla on neljä punaista vatia; rahin ja sen alla oltavan, jossa koira pentuineen makaa; palasen peililasia, asetettu punaiseksi maalatun akkunankarmin kulmaan, ja sen vieressä linkkuveitsen, muutamia nauloja ynnä kukkaruukun. Nurkassa istuu kissa kalanluuta savilautaselta syömässä, ja sinisellä laatikkokirstulla on joukko kuminan kukkia, jotka varmaankin käytetään teeksi. Toisella akkunalla on vanha rotanpyydys, joka on lintuhäkin virkaan koroitettu; sen sisällä hyppelee pieni hamppuvarpunen, joka tuskin on täydelleen tyytyväinen vähäiseen asuntoonsa. Sen vieressä istuu nuori, kaunis tyttö, jotakin ahkerasti neuloen."
"Hänet minä tunnen. Hän ei voi mennä raskaasen työhön, kun hän on äskettäin sairaana ollut, ja hänen täytyy siis neulalla leipänsä ansaita. Pieni Anna Kaisa raukka, kuinka pitkän katseen hän ulos akkunasta luo! Tuon katseen ja linnun välillä on paljon yhtäläisyyttä; he molemmat tuntevat itsensä sidotuiksi ja halajavat raitista ilmaa, vapautta sekä seuraa. Lähtekäämme nyt; hän huomasi meidät!"
"Lieneekö tuo tytön veli, tuo pieni, punatukkainen poika, joka porsasta savikkeella ruokkii? Kuinka tässä maailmassa hän saattaa olla ystävällinen tuota rumaa ahvattua luontokappaletta kohtaan, joka näyttää niin inhottavalta tuhmine silmineen ja rengas kärsässään?"
"Hänen rakkautensa on omituista lajia, serkkut; todelliseen hyväntahtoisuuteen eläintä kohtaan on yhtyneenä ajatus sen silavasta ja oivallisesta makkarasta, jota talvella saadaan. Haluatko käydä oikealle taikka vasemmalle?"
"Mieluummin oikealle; siellä ovat niin kauniita nuo vanhat tammet tuolla ruisvainion kunnahilla. Isäsi kyllä sanoo, että puut pitäisi kaataa ja kunnaat tasoittaa; mutta minä toivon, ett'ei se tapahtuisi. Kas, kuinka kauniilta kirkko täältä näyttää; valaistus on sitä paitsi erinomaisen ihana, yksinpä pienet turveläjätkin näyttävät oikein somilta."
"Mutta oletko katsahtanut tuota eukkoa, joka menee ja asettaa turpeen läjään? Tuolla lailla hän kulkee polttavassa auringonpaisteessa edes ja takaisin, edes ja takaisin, päivän toisensa perään. Mitään ihmeellistä ei ole, vaikka hän silloin tällöin heittää ikävöivän katseen rauhallista, varjoisaa kirkkomaata kohden. Mutta tuo pieni, kallistunut tupa tuolla männyn takana on hänen kotinsa, ja muistellessaan lasta, joka tuolla ulkona istuen kapulalla maata kaivaa, hän varmaankin saa tuon kärsivällisen, uskaliaan muodon."
"Anna, minä en käsitä, kuinka sinä saatoit tuota pientä, rumaa, likaista kakaraa suudella."
"Tuo pienonen raukka, joka on ainoa lapsi ja äidin lellityttö, on itse vakuutettu olevansa tärkeä henkilö, ja hän osoitti minulle sen erinomaisen suosion, että kurotti minulle suutaan, eikä minulla ollut sydäntä häntä pois sysätä. Hän saa piankin tarpeeksi lyöntejä ja sysäyksiä ulkoapäin, sen olet näkevä; minä en mieli alkua tehdä. Pidäthän sinä kirkkomaasta — menemmekö sinne?"
"Pysähdy hiukkasen, serkku, — oikein muhkea riippusaarni, ja kas, kuinka soma seppele tuolla ristillä riippuu!"
"Rovastin ainoa lapsi, pikku Hugo, on tähän haudattu; mutta hänen kuolemastaan on monta vuotta, se oli ennen minun aikaani. Kun rovastin rouvan lempeät silmät ystävällisesti ja äidillisesti minuun katsahtavat, niin ehdottomasti muistan tuon pienen, valkoisen ristin, ja ristin nähtyäni johtuu taas hän mieleeni. Vaan mitä sanot, jos pikimmältään menisimme pappilaan vierailemaan?"
"Onko rovastin herrasväki kotiin tullut?"
"Ei, heitä odotetaan vasta myöhään illalla; käyntimme tarkoittaisi Biina neitsyttä. Oi, Iida, sinä unohdat Biina neitsyen siitä syystä, kun et tunne häntä."
"Hänethän olen nähnyt ainoastaan kirkossa, rakas Anna", sanoin puolustuksekseni, "ja myöntänethän itsekin, että hän näyttää omituiselta. En ole milloinkaan uskonut, että kukaan saattaisi olla niin pitkä, laiha ja seipäänsuora, niin kapea- ja pisamakasvoinen, niin vaaleasilmäinen, niin tyytyväinen muodoltaan, niin viljasen vissi nyökkäämistavassaan, ja että kellään olisi niin läpitunkevaa laulun ääntä?"
"Ulkonäöltään hän kieltämättä on vähän omituinen; mutta itsessään hän on helmi, ja hänessä on jotakin niin runollista."
"Ei, armas Anna kultaseni, kaikkea muuta vaan ei runollista! Minusta hän on ruumiillisentunut proosa. Sano, että hän on käytännöllinen, tarkka, luotettava, niin minä uskon; mutta runollinen?"
Ja minä nauroin niin sydämellisesti, että hän oikein suuttui.
"Se paraiten nauraa, joka viimeiseksi nauraa", sanoi hän. "Tässä on puutarha, menemmekö sen läpitse? Emme, se olisi synti; käytävät ovat juuri vast'ikään haravoidut. Tirkistäppä sisälle, eikö se näytä sievältä ja hauskalta, ja keksitkö missään ainoatakaan rikkaruohoa? Kas, tuolla ovella seisoo hän itse. Hyvää päivää, Biina neitsyt! Älkää peljätkö meitä; kyllä me kunnollisesti jalkamme pyyhimme."
"No, olipa hauska, että neidet halusivat tänne katsomaan tulla. Minä juuri ajattelin, kuinka aika kulta kello yhdeksään saakka kuluisi nyt, kun kaikki on järjestyksessä. Oh, jaloista ei mitään lukua ole"; näitä sanoja seurasi kuitenkin levoton katse permantoon, joka oli valkoinen kuin norsunluu. "Kuinka usein onkaan rovastin rouva sanonut, että hän haluaisi nähdä pieniä, mustia jalan jälkiä permannolla, ja että kaikki tämä nukkekaapin tapainen siisteys on surullinen korvaus pikku Hugosta. Niin, niin, Herra Jumala, kullakin pitää ristinsä oleman!"
Hän huokasi, vaan katsoi sitte ympärilleen silminnähtävällä tyytyväisyydellä, juuri kuin hän olisi tahtonut kehoittaa meitä tarkastamaan, oliko mitään moittimisen aihetta; mutta se oli mahdotonta. Kakluuni oli välkkyvä kuin korko-ompelusakset, ja runsaihin laskoksiin pannut akkuna-verhot olivat valkoiset kuin lumi. Sohvan edessä olevalla pöydällä oli vadissa kauniita kukkia, ja kaksi vaasia liehuvin sanajalan lehdin ynnä metsäruusuin kaunistivat molempia pähkinäpuisia, peilien alla olevia piironkeja. Me kuljimme kaikki huoneet läpitse. Joka nurkka oli siisti ja hupaisa, jotta minusta Biina neitsyt oli ainoa epäkaunis esine tuossa kauniissa kodissa.
Tummassa mekkohameessaan, jota leveä nahkavyö kiinnitti, kapeassa kauluksessaan, pitkissä, kaidoissa hihoissaan, suuressa esiliinassaan, joka todella hyötyä varten oli tehty, uskaliaasti korvain taakse työnnetyin hivuksin, jotka niskassa olivat punottuna solmuun, jotta ne ottivat mahdollisimman vähimmän tilan — tuommoisena hän näytti henkilöltä, joka ei ulkomuotoa vähintäkään kysynyt ja kaikkea turhamaisuutta uhalla vastusti. Kuitenkin havaitsi heti, että hän oli siisti ja säädyllinen; tuossa vanhassa leningissä ei ollut tahran pilkkuakaan, ja paikat terävissä kyynäspäissä olivat oikeita taideteoksia.
"Istukaa, nuori herrasväki", sanoi hän — suoruus oli hänen luonteensa pääominaisuus — "ja suokaa minun tarjota kuppi kahvia. Ei, siitä ei ole vähintäkään vaivaa, ainakaan tänään, sillä nyt on vaimojen päivä."
"Vaimojen päivä?" kysyin minä.
"Niin. Kaksi kertaa viikossa tulevat kylän köyhät vaimot, neljä aina kerrassaan, omia kapineitaan pesemään. Siitä ei ole meille mitään haittaa; pesutupa, kuivauspaikka ja kaikki siihen kuuluvat ovat syrjäpuolella. Rovastin rouvan mielestä oli vaikeinta köyhille pitää itseänsä puhtaina, siksi hän tämän käytäntöön pani. 'Sen olisi meidän poika maksamaan tullut', sanoi hän, kun puhuttiin suovasta, puista ja ruoasta. Merkillistä on, miten ihmiset aina kaikkiin asioihin tarttuvat. 'Se ei milloinkaan käy päinsä', sanottiin, ja nyt se on kuitenkin yli kymmenen vuoden käynyt. Jumala suokoon vanhan herrasväen elää; kyllä heitä kerran tullaan kaipaamaan; sitte vasta hyvälle oikea arvo annetaan, kun se ohitse on. Sellaista pappia ei kahdesti saada. Hän saattaisi milloin hyvänsä suuremman seurakunnan saada; mutta hän ei tahdo pitäjäläisiään jättää voiton tähden. Minä toivon, että Köpenhaminamatka on heitä oikein virkistänyt ja elähdyttänyt. Oikein ihmettelen, mitä kello lienee. Voi tokiinsa, vasta kuusi."
"Biina neitsyt, kuinka kauan olette tässä perheessä ollut?"
"Seitsemäntoista pois kuudestaviidettä, mitä se on?"
"Yhdeksänkolmatta."
"Niin kauan olen täällä ollut. Oi, kun sitä ajattelen! Enkä kuitenkaan ole tullut paremmaksi kuin olen. Noh, paremmaksi kuin tullessani olin, olen toki tullut; sillä minä olin kauhea tytönvesa. Köpenhaminassa palvelin kahta vanhaa naista; heillä ei ollut ollenkaan piikaa, ja minun piti muka olla emännöitsijänä, ja se on onnettominta, mitä ihmiselle tapahtua saattaa. Minua ei pidetty liian hyvänä minkäänlaiseen työhön; mutta minut pidettiin liian hyvänä vertaisteni kanssa seurustelemaan ja heidän huvituksiinsa osaa ottamaan, enkä saanut mitään sen sijaan. Jok'ikinen ilta olivat he poissa, ja minun täytyi seurata heitä sekä noutaa heidät kotiin, ikäänkuin en minä, helposti peljästyvä lapsi raukka, olisi tuhat kertaa enemmän suojelusta tarvinnut kuin he. Minä sain nähdä nälkää, joka kenties tuli siitä, että mamsellina olin liian hieno yksinkertaisen piian tavalla syömään. Kerran olin sairaana; silloin makasin koko päivän yksinäni ja itkin. Aamulla, puolipäivänä ja illalla he pistivät kupillisen kauralientä minulle, ja minä kuulin toisen kuiskaavan: 'Kokemukseni on, että mitä vähemmän niitä lellittelee, sitä pikemmin ne paranevat'. Niin, minulla oli vaikeita päiviä siellä, ja pahinta oli se ett'ei minua milloinkaan uskottu, ja se opetti minut valehtelemaan. Alemmassa kerrassa asui leskirouva, oikein ystävällinen, säälivä ihminen; hänen tuli minua surku, ja hän toimitti minulle tämän paikan. Niin selvästi kuin eileisen päivän muistan erään iltapuolen, noin neljätoista päivää tänne tulostani, kun rovastin rouva lähetti minut erään sairaan vaimon luokse, hyvän matkan päähän täältä, vaatetta ja ruokaa viemään. Hän pyysi minun tulemaan pian takaisin, koska oli vähän kiirettä kotona; mutta hän lisäsi toki heti, ett'ei hänen tarkoituksensa ollut, että minä liiallista kiirettä pitäisin. Sitä hänen ei olisi tarvinnut sanoa; minä menin tasaista hölkkääni, ja ajatus, että kotiin päästyäni saisin kiirettä, ei askeleitani jouduttanut, sillä minä olin hidas ja laiska; mutta minä olinkin edellisessä paikassani saanut häärätä yli kohtuuden, jos se jokin puolustus on. Kun kotimatkalla kävin myllyn ohitse, niin minä näin kaikki ihmiset tulevan sieltä ulos juosten ja kirkuen erään mehiläisparven perässä. Ne kalistivat kattilan kantta, siellä oli juttua ja naurua; tuo oli suurimmassa määrässä houkuttelevaa, enkä minä saattanut vastustaa, vaan unohdin velvollisuuteni ja antauduin tuohon iloiseen parveen. Kun vihdoin kaikki oli järjestyksessä, niin soitettiin illalliselle; minä tulin heti kuumaksi korvista; mutta kun olin tottunut neuvoja keksimään, niin tiesin heti, mitä tekisin, ja alotin kohta tehtäväni, joka oli se, että onnuin, ikäänkuin olisin satuttanut tahi nyrjähdyttänyt jalkani."
"'Minä juuri pelkäsin jotakin sinulle tapahtuneen', sanoi rouva ystävällisesti ja säästi minut kaikista selityksistä. 'No, hyvänen aika, kuinka sinun laitasi on?' lisäsi rovasti, 'eikö tehdä mitään jalalle?' Mieleni tuli aivan omituiseksi, vaan olin kuitenkin kylliksi kehno näyttämään tyhjää ruukkua, juurikuin olisin muka ansainnut kiitoksia siitä, että se oli eheä."
"Parempi, jos ruukku olisi rikki mennyt. Mutta istu nyt akkunan ääreen,
Biina neitsyt, minä kyllä laitan niin, että saamme teetä."
Siinä sitte istuin sekä annoin passata ja hoitaa itseäni, kunnes tulin aivan apealle mielelle. Rovasti jätti saarnansa päättämisen seuraavaksi päiväksi ja tuli sisälle niin lempeänä sekä selvänä kasvoiltaan. Rouva käveli hyvin hiljaa toimissaan; teen jälkeen hän veisasi virren, sitte he kysyivät, enkö minä tahtoisi levolle mennä, ja sitä minä tahdoin kaikesta sydämestäni; minä oikein ikävöin yksinäisyyteen päästäkseni. Raskaita olivat askelet, kun minun taas täytyi ontua; ystävällinen: "tule pian terveeksi!" leikkasi minua sieluun asti, ja päästyäni pieneen kamariini, jonka permannolle kuu niin rauhallisesti ulkopuolella ole van pähkinäpuun oksain välitse kuumotti, heittäydyin tuolille ja itkin katkerasti. Minä pidin itseäni aivan kurjana ja halveksittavana olentona, jolle ei mitään armoa saattanut löytyä. Resedan lemu virtasi puutarhasta avonaisen akkunan kautta luokseni; satakieli löi selviä säveleitään; kaikkialla oli niin kaunista ja siunattua; mutta minä tunsin, hyvän pahalla maksaneeni; minä tunsin että sisässäni oli pimeää ja syntisyyttä.
Hetkisen kuluttua kuulin askeleita portailla, ja rouva tuli sisälle, kynttilä toisessa ja pullo sekä kappale kangasta toisessa kädessä. Hän näytti niin ystävälliseltä ja sääliväiseltä surupuvussaan, jota hän vielä pienen lapsensa jälkeen kantoi.
"Ylhäälläkö vielä?" hän sanoi. "Kun ei vain olisi seikka pahempi kuin luulimmekaan! Tässä on hiukan linimenttiä jalan hieromista varten. Ei mitään vastustelua; sellaista pitää aikomaan tehdä, vastaan ponnisteleminen ei auta mihinkään."
Vastaukseksi itkin niin rajusti ja kiihkeästi, että hän aivan peljästyi, Minun täytyi sanoa hänelle kaikki, tahi kuolla häpeästä; minun täytyi sanoa hänelle kaikki, vaikka hän olisi minua inhoomaankin ruvennut. Lopetettuani tunnustukseni ei hän kääntynyt pois oikeutetussa harmissa, vaan tuli luokseni, painoi itkeneet kasvoni rintaansa vastaan ja sanoi:
"Lapsi raukka, lapsi raukka, sinä saat paljon taistella; mutta Herra vahvistaa vilpittömän tahdon, ja me autamme ja tuemme sinua kaikin voimin. Jos me kaikki saisimme voimaa yhtä rehellisesti velkamme tunnustamaan, niin se varmaan tulee anteeksi annetuksi! Ainoastaan se, joka ei täydellä todella ole virheitänsä vastaan taistellut eikä sentähden voimattomuuttaan tunne, on armoton tuomari. Me tahdomme hyvin hellästi teidän heikkouksianne tuomita, ja se tieto on saattava teidät helpommin totuudessa pysymään. Kas niin, hiljaa nyt, älkää itkekö, kaikki on hyväksi muuttuva; jokapäiväinen seurustelu papin kanssa saattaa tehdä ihmeitä."
Ja hän istui viereeni ja kertoi minulle, kuinka hilpeä hän itse oli tyttönä ollut. Hän oli hyvin tiennyt sulhonsa ankarat periaatteet, vaan oli rauhoittanut itseään sillä, että sellaiset ylelliset aatteet aika kyllä on haihduttava. Kun hän muutti pappilaan, niin hänen päänsä oli täynnä suunnitelmia oikeasta herraskartanon elämästä; kaunis kaleissi oli oleva hänen ensimmäinen pyyntönsä; mutta sitä ei tullut milloinkaan lausutuksi. Hän esitteli sitte, kuinka suuresti hänen miehensä häntä rakasti, ja kuinka vahvasti hän oli vakuutettu, että hänen vaimonsa oli oikea ja todellinen papin vaimo: hiljainen, nöyrä, kristillinen vaimo. Tuota uskoa hän ei saattanut mieheltään riistää; hänen miehensä puhe kirkossa ja elämä kotona vaikutti lisäksi, jotta hän, vaimo, päätti yhdessä miehensä kanssa palvella Jumalaa. Hänen uskonsa vahvistui, kun pienonen lapsi hänen rinnoillaan makasi; se kasvoi yhdessä lapsen kanssa ja oli tarpeeksi vahva häntä pystyssä pitämään, kun lapsi häneltä otettiin, ynnä, siitä surusta huolimatta, säilyttämään hänessä vakuutusta Jumalan rakkaudesta.
Kaiken tämän sanoi nuori rouvani, vaikka paljoa kauniimmin kuin minä osaan sen kertoa, ja me itkimme molemmat kovin. Hän tahtoi nähdä minun menevän sänkyyn, suuteli, hyvää yötä toivottain, otsaani ja meni sitte, vieden kynttilän, pullon ja kankaan palasen muassaan.
Sitä lääkitystä minä en tarvinnut; hän oli antanut minulle toisellaista lääkitystä, jonka tarpeessa olin kauan ollut.
Siitä päivin ahkeroin kaikin voimin, jonkinlaiseksi tullakseni; mutta useinkin se ei kuitenkaan onnistunut; en toki milloinkaan enää valehdellut. Helliä ja lemmellisiä he olivat alati, antoivat hyvän siemenen hiljaisuudessa versoa eivätkä häirinneet sen itämistä puheella eikä moitteella eikä edes kiitoksella. Omaa tilaansa ajatteleva ihminen on kaino, ja kun hän tekee jotakin, joka on oikein, niin sitä ei pidä mainita; ei saa olla sitä edes huomaavinaan. He eivät sanoneet mitään; mutta he luottivat yhä enemmän minuun, ja minä rakastin heitä yhä enemmän ja katsoin ylös heihin, miten tuleekin tehdä heikon ihmislapsen, jollainen minä olin, olen ja oleva olen.
Sillä välin vieri vuosi vuoden perään; minä oikein oleennuin tänne ja melkein unohdin — niin, sitä ei saata käsittää pari niin nuoria tyttöjä, kuin te olette —, että olin kihloissa Köpenhaminassa. Kenties unohdin tuon siitä syystä, että luulin itseni unohdetuksi; vaan siinäpä erehdyin. Vanha sulhoni kirjoitti vihdoinkin Jyllannista, että hän oli vähin varoja ansainnut ja aikoi seuraavana vuonna asettua kototienoolleen, Taarnby'hyn Amager'issa, lasimestariksi, jos minäkin siihen suostuisin enkä olisi ajatuksiani hänen suhteensa muuttanut.
Kaikki vanhat tunteet heräsivät tuon kirjeen kautta. Minä vastasin heti, ett'en ollut ketään muuta rakastanut, ja niin hän lähetti minulle sormuksen ja minä samoin hänelle. Talvi kului kopioiden hankkimisessa ja suunitelmain tekemisessä; kevätpuolella meidän piti yhtyä hänen perheensä luona Taarnby'ssä, lähemmin häistä puhuaksemme.
Kymmeneen vuoteen emme olleet toisiamme nähneet. Hän oli asunnoksemme ostanut pienosen huoneen, ja minulla oli säästöpankkikirja kahdelle sadalle riikintaalerille ynnä villa- ja liinavaatteita. Kaikki oli, miten olla piti; mutta se ei ollut, miten olla piti, että minä ikävöin kotiin pappilaan, vanhan sulhoni luona hänen perheensä piirissä istuissani. He olivat kunniallisia, työteliäitä ja uutteria ihmisiä; mutta heidän tapansa ilmaista ajatuksensa tuntui useinkin minusta hiukan raa'alta. Itsekin tosin olin sivistymätön nainen; mutta minä olin kuullut järkevää puhetta ja hyvää lukemista sekä olin tottunut siihen, että elämää katsottiin kokonaan toisella tavalla. Siksi oli paljon siellä minusta kovin vähäpätöistä ja vähämielistä, enkä minä saattanut heidän laillaan uskoa, että koko maailma pyöri Amager'in Taarnby'n ympäri. Sen lisäksi oli Hannu Pietari kaunis, iloinen, nuori mies, joka yökaudet pyöri tanssissa, kun taas minusta oli tullut vakava, puolivanha tyttö. Yhdessä kävellessämme ei meillä ollut paljo toisillemme sanottavaa; mitähän siitä oli ajan pitkään tuleva?
Tuo kaikki oli niin elävästi sielussani eräänä iltana, kun kävelimme puutarhassa ja silmäilimme merelle. Hannu Pietarin sisarentytär, Anna, juoksi hyräillen ympäri, kaalintaimia kastellen. Hän oli kaunis, vilpas, hyvä tyttö, ja hänet nähtyäni rohkenin tehdä sen, mikä oli meille kaikille parasta. Minä sanoin Hannu Pietarille, että rakastin häntä, vaan ett'emme oikein sopineet toisillemme; hänellä piti olla sellainen, joka oli nuori, iloinen ja kaunis.
Alussa hän ei tahtonut käsittää minua; mutta lopuksi hän toki myöntyi, ei siitä syystä, että hän minusta erinomaisen paljon piti, vaan siitä, että tuo kunnon poika piti meidän pitkäaikaista uskollisuuttamme arvossa. "Sillä lailla on kenties paras", sanoi hän; "näyttää aivan kuin sinä, Biina, olisit tullut toisellaiseksi ihmiseksi." Hyvästi jättäessäni likistin hänen kättänsä oikein sydämestäni; hän oli minulle rakas kuin nuorempi veli. Anna itki sitä, ett'emme saaneet tulla sukulaisiksi, eikä varmaankaan uneksinut, että heidän häänsä olisivat puolta vuotta myöhemmin.
Taas kotiin palattuani pappilaan, ei minulla ollut mitään sormusta sormessa; mutta sydämeni oli keveä kuni linnulla. Syleilin sekä ihmisiä että eläimiä, jopa elottomiakin kappaleita, kävin kaikkialla katsomassa ja kerroin penkeille ja pöydille, padoille ja pannuille, että nyt oli vanha Biina tänne ainaiseksi jäävä. Ja ne kirjat hyllyillä, jotka tunsin, olivat minusta kuni vanhoja ystäviä, jotka tervehtivät minua tervetulleeksi; kukin puhui äänellään, ennenkuin tiesin, mitä ne sisältivätkään.
Sinä iltana rukoilin hartaasti Herraa, että saisin kuolla ennen vanhuksia; minä en saattaisi heitä paitsi olla. Mutta se oli itsekäs rukous, ja sitä olen monta kertaa katunut. Siitä ajasta tunsin itseni täällä vielä tyytyväisemmäksi kuin ennen, kasvoin enemmän kiinni ja nautein todellista onneani enemmän, kun en elänyt tulevaisuudessa enkä uneksinut omaa kotia. Tämä on koko historiani, joka ei ole vähintäkään romantinen, vaan täynnä iloa, osoitteena kaitselmuksen ansaitsemattomasta armosta. — Kas niin, nyt se lyö kahdeksan; parasta on, että katan teepöydän; rovastin vanhukset tulevat kenties vähän ennen yhdeksää.
Anna ja minä lähdimme äänettöminä sieltä; iltakello soi niin kauniisti, satakieli sävelteli, ja luoksemme virtaeli ruusuin ja resedan lemu. Minä heitin katseen pähkinäpuuhun, jonka läpitse kuu oli tirkistänyt murheellista Biina neitsyttä, sekä niihin moniin, pieniin, kirjaviin lasten vaatekappaleihin, jotka köyhäin kuivauspaikalla edestakaisin heiluivat. Aurinko laskeutui, juuri kun kirkkomaan ohi menimme, sen viimeiset säteet kultasivat pikku Hugon haudan ristiä; suon yllä väikkyi keveä, vaalea usva; kelmeä uusikuu peilaili tyvenessä vedessä, ja maantiellä näkyi tomupilvi ynnä kahden-istuttavat vaunut. Siellä rovastin vanhukset tulivat kotiin Köpenhaminamatkaltaan.
Anna.
I.
Oli kylmä ja ankara marraskuun ilta; jää ja lumi olivat jo talven tuloa ilmoittaneet; suuret, vaaleanharmaat pilvet käsittivät toisiaan taivaalla, ja kuu sai vain poikkeustapauksissa luvan silmänräpäyksen silmäillä valkeita kenttiä.
Tuuli vinkui ja vonkui poppelikäytävässä, joka johti everstin kaunaisen maataloon; se pyöritti keltaisia lehtiä korkealla ilmassa, ja vieniläisvaunujen eteen hevosia valjastavan miehen päästä se puhalsi hatun. Valo työhuoneen akkunoista levisi ulos lumelle; tuo näytti niin hauskalta, niin viehättävältä, ja sisällä myöskin oli hauskaa; siellä oli rikasta ja aistillista, valoista ja lämpöistä, tyytyväisiä kasvoja ja hyvä mieli.
Eversti käveli vakavin, tyvenin askelin edestakaisin lattialla. Hän oli lähes kuudenkymmenen vuoden vanha mies, jotenkin laiha, varteva ja hoikka, harmahtavin hapsin, jaloin, säännöllisin kasvoin ja jokseenkin käskevin katsein. Se oli oikein hallitsijan katse; näki heti, ett'ei hän kärsinyt vastarintaa, tahi oikeammin, ett'ei hän tietänyt siitä ollenkaan. Samalla taipumattomalla tahdon voimalla hän hallitsi itseään ja muita ja piti yhtä tunnollisesti sekä lupauksen että uhkauksen. Päätöksissään hän ei milloinkaan järkähtänyt, kun hän päätti vasta sitte, kun hän oli kysynyt itseltään, mikä oli oikeimmin, eikä sitä, mikä mieluisinta oli. Hänen mieleensä ei johtunut, että hänkin saattaisi erehtyä; hän uskoi täydellisesti ja lujasti omaan ymmärrykseensä ja oikeudentuntoonsa. Muuten hän oli hellä ja hyvä perheenisä, ja lempeästipä hän silmäili puolisoaan, joka kakluunin edessä puoliksi matkapuvussa seisoi, sekä nuoria tyttäriään, joista toinen lakkasi kirjettä ja toinen katsoi ulos akkunasta, pitäen pientä nupinaa ilman tähden.
Everstinnalla oli oikein rakastettava, rehellinen kasvonmuoto, johon hänen hellä, uskollinen, lemmekäs sielunsa uskollisesti kuvastui. Vaikk'ei hän välittömästi vaikuttanut mieheensä, niin hänen läsnäolollansa oli toki, kumpaisenkaan siitä tietämättä, pehmittävä ja huojentava vaikutus. Hän oli juuri se vaimo, joka everstille oli sopiva. Miten oivallisesti hän osasi pienet mielipahat poistaa, pienet vastukset tasoittaa ja taloudelliset asiat järjestää ilman miehensä huomaamatta ja omisti mielellään ja alttiisti kaikki miehensä tuumat ja aatteet. Mutta entä mies, omistiko hän vaimonsa mielipiteet? Sitä hän ei ajatellut; vaimon suun ympärillä asuva, vieno mielenmaltin ilmaus jäi häneltä huomaamatta; vaimo eli omaa, yksinäistä, sisällistä elämäänsä, murehti, toivoi, taisteli ja kasvoi kestäväisyydessä ja uskossa.
Vanhempi nuorista tytöistä saattoi olla noin kahdeksantoista vuotinen; hän oli varteva, solakka ja hyvin kaunis. Vaikk'ei hän kasvonpiirteiltään rahtuakaan isänsä näköinen ollut, niin hänen muodossaan ja olennossaan oli kuitenkin jotakin, joka muistutti isästä; hänkin piti päänsä pystyssä, ja vieraat henkilöt sanoivat usein, että hän oli ylpeä, oikeinapa uhkamielinenkin. Sellainen hän olikin, vaan hän oli samassa lämminsydäminen, innokas, ylevämielinen tyttö. Nuorempi oli hento, kultakiharainen olento sinisin silmin, jotka tuikkivat kuni kaksi tähteä, kirkas, läpihohtava ruusu kummassakin poskessa, ihana ruusu, jota perhelääkäri kuitenkin tarkasti totisena ja äiti aavistavalla pelolla.
"Tuntuu niin omituiselta", sanoi everstinna, katsoen kelloaan, "matkustaa yksin pois; tämä on ensi kerta, kun lapset jätän, ja minä soisin, että rakkaan ystävättäreni hopeahäät olisivat ohitse, ja minä taas olisin onnellisesti ja hyvin kotona. Olenpa todella oikein raskaalla mielellä… niin, naura sinä, Anna, mutta se on tosi asia, lapsi."
"Meidänkö tähtemme sinä pelkäät, äiti kulta? Mitähän pahaa meille saattaisi tapahtua, kun isä kotona on?" Ja nuori tyttö loi tummat, säihkyvät silmänsä isään, ääretöntä rakkautta ja kunnioitusta ilmaisevalla katseella.
"Jumalan avulla ei mitään pahaa tapahdu", vastasi everstinna, keveästi huoahtain. "Pikku Klaarani täytyy olla varsin varovaisena, karttaa ilmanvetoa ja pukeutua hyvin, kun hän ulos menee. Anna minulle nyt kirje! Tunnustele, Hugo, kuinka paksu se on; kuinka iloiseksi rakas, rakas poika tulee, kun hän sen saa! Jos se vain ennättäisi jouluksi perille! — Nyt, nyt on valjastettu; sinä jäät sisälle, Klaara. Hyvästi, hyvästi!"
Eversti varusti vaimoaan huolellisesti; pieni Klaara seisoi punaisten akkunaverhoin takana ja nyökkäsi alas äidille; Anna suuteli häntä hymyillen ja pyysi häntä kaikin mokomin hyvällä mielellä olemaan — olihan se vain kolme päivää. Kolme päivää! Sitte vaunut vierivät pois, jättäen syvät, mustat jäljet pehmeään lumeen. Isä ja tytär katsoivat silmänräpäyksen niiden jälkeen, vaan sietämätön tuuli ajoi heidät pian sisälle.
"Minulla on vähän kirjoittamista tänä iltana", sanoi eversti, pari kertaa yli lattian käytyään, "enkä tahdo tulla häirityksi; pankaa kupillinen kylmää teetä ja pari leivän viipaletta ruokasaliin minua varten. Hyvää yötä, ystäväni, katsokaa nyt, ett'en minä missään tapauksessa tule häirityksi."
Hän suuteli heitä hellästi otsalle, ja Anna toisti vakuuttaen: "ei missään tapauksessa."
"Kas, Klaara, kuinka iloisesti kakluunissa palaa! Eikö täällä toki ole hyvin hupaista? Kun lisäksi ulkona myrskyää ja vinkuu, niin katon alla tuntuu mieli kahta vertaa paremmalle."
"Monta on kuitenkin ulkona ilman, ett'ei ole lämpöisiä vaatteita yllä eikä ystävällistä kotia näköpiirissä, usko se, Anna."
"Luonnollisesti; mutta eihän toki ole mikään synti olla iloinen ja tyytyväinen siitä, että oma olo on niin hyvä, kuin se on."
"Oi, ei; ei suinkaan! Älä vihastu, Anna; minä en voi mitään tuollaisille mietteille, ne tulevat ihan itsestään. Lassi raukka, tänään hän on saapunut kotiin äitinsä luokse Jyllantiin!"
"Se on jonkunlaista kivulloista sääliväisyyttä, jonka kanssa minä en saata samaa mieltä olla", vastasi Anna kiivaanlaisesti; "on ikäänkuin isä olisi tehnyt synnin, kun hän uskottoman palvelijan pois ajoi."
"Mutta hän katui käytöstään."
"Katui! Minä en suuresti luota siihen katumukseen joka syntyy vasta rikoksen keksimisen jälkeen. Liiallinen anteeksi suominen vaikuttaa sitä paitsi tapainturmelusta muissa palkollisissa. Isän kävi sääliksi Lassia, sen havaitsin selvästi, mutta hänellä oli toki luonteenlujuutta tarpeeksi tekemään oikein."
"Mutta onko sydämen kehoitusten vastustaminen oikein? Toisinaan tulen oikein tuskalliseksi, ajatellessani, että joskus suututtaisin isän ja näkisin hänen järkähtämättömästä poiskäskevän katseensa minuun kiintyneenä. Jumalan kiitos, hänelle, meille kaikille ei Herra ole niin kova. Nyt vihastut taas, Anna, eikä minun kenties pitäisi noin puhuakkaan; mutta minä rakastan häntä niin suuresti ja sinuakin samoin, ja se vaivaa minua, että sinä näet hyveitä hänen virheissään. Vaan se oli totta, minulla on jotakin tunnollani."
"Mitä se olisi?"
"Sinä tiedät, että minä olin viimeinen, joka Kustaalle kirjoitin, ja kun kaikki kirjeet koteloon panin, niin luin isän kirjeestä muutamia rivejä, jotka minua suuresti kummastuttivat. Älä käsitä minua väärin', oli siinä, ikäänkuin mielisin esteitä tiellesi asettaa; minä toivon vain, että jättäisit rakkauden-ilmoituksesi siksi, kunnes takaisin tulet; minä toivon sitä yhtä paljon hänen kuin sinun tähtesi! Aivan siten oli siinä, minä luin sen kahdesti. Minun ei kenties olisi tullut sitä lukea, vaan minä satuin äkkiarvaamatta sen tekemään, eikä kirjeissä tavallisesti mitään salaisuuksia ole. Ken se lienee, jota Kustaa rakastaa? Ajatteleppa, että hän on sen niin hiljaisuudessa pitänyt, ett'emme me ole sitä vähintäkään aavistaneet! Kun vain saattaisin käsittää, ken se lienee! Näyttää melkein siltä, kuin jos se olisi alhaisempaa säätyä."
"Oh ei, ei suinkaan, miksikä niin?" keskeytti Anna, vastenmielisyydestä punastuen; "Kustaa ei saata halpaan ja sivistymättömään mieltyä. Sitä paitsi, Klaara, on väärin kertoa minulle sitä, joka selvällä tarkoituksella on meiltä salassa pidetty. Kenties oli niillä sanoilla joku toinen tarkoitus? Minä tahdon mielelläni uskoa, että Kustaa jo… Se huolettaa ja surettaa minua, vaan kaikissa tapauksissa olen toki vakuutettu, ett'ei hän kelvotonta valinnut ole."
"Kenkään ei voi siitä olla varmempi kuin minä, mutta hänen, valitsemansa saattaa kuitenkin…"
"Säästä minua, Klaara kulta! Kaiken tuon osaan ulkoa. Saattaahan se olla yksinkertainen ja köyhä, vaan kuitenkin oivallinen ihminen. Epäilemättä, vaan siinä tapauksessa se ei kuitenkaan. Kustaalle sovi. Vähäpätöisissä oloissa sielu helposti tulee turhamieliseksi, sanottakoon mitä tahansa, ja se, joka alati puutetta tuntee, on altis tulemaan kateelliseksi ja itsekkääksi; tiettyä on, että se on anteeksi suotava, minä en sitä tosin tuomitse, vaan se tekee ihmiset vähemmän rakastettaviksi."
"Sinulla on ihmeellinen kauhu köyhyyttä kohtaan, Anna."
"Ja sinulla merkillinen mieltymys siihen. Kun vain näet kurjuutta ja ryysyjä, niin sydämesi heti kääntyy sinne, etkä ajattele, kuinka usein kurjuus on omalla vaikutuksella syntynyt. Kun istut köyhäinhuoneelaisen sairasvuoteen ääressä, niin silloin vasta oikealla tuulella olet. Autan minäkin halusta, vaan mieluisemmin etäältä ja pyytämättä. Mutta sinä näytät oikein murheelliselta, Klaara kulta; jos olen sanonut jotakin, joka tekee mielesi karvaaksi, niin suo minulle anteeksi."
"Ainoastaan sinun tähtesi, Anna, on mieleni karvas, sangen karvas. En osaa lausua, mitä tunnen, luulen kuitenkin, että se on kärsimätöntä halua siihen, että sinä tulisit paremmaksi, että itse tulisin paremmaksi. Joskus tuskin jaksan kärsiä sitä; mutta äiti sanoo, että minun tulee vain olla levollinen, niin kaikki tulee hyväksi; vaan minä soisin — sinä tietysti et minua käsitä — olevani täältä tykkänään poissa, kunnes mullaksi muutun."
Anna kiirehti nopeasti sisaren luo, silitteli hyväillen hänen kutriaan, suuteli hänen poskeansa ja tarkasteli häntä hellästi ja levottomasti.
"Oi, rakas, siunattu lapsi kulta, sinä et saa tuollaisia ajatuksia pitää; sinun tulee olla iloinen elämälle ja antaa arvo sille, että meillä on kaikki hyvin. Nyt minä soitan sinulle vähän ja laulan pienen, hauskan laulun."
Klaara kuunteli tarkkaavaisena kaunista, soinnukasta ja tuntehikasta ääntä ja, ihaillen sekä iloiten tarkastellessaan sisarta, punastui häveten sitä, että hän oli niin rohkeasti ja soimaten puhunut hänelle, jota hän kuitenkin itseään etevämpänä piti.
"Hiljaa, Anna, varmaankin tulivat vaunut."
"Ken se lienee näin myöhään? Mitä nyt?"
Viimeiset sanat tulivat lausutuiksi osaksi palvelijalle, osaksi pienelle, turkkeihin kääritylle naiselle, joka heti palvelijan perästä ovesta sisälle tuli. Se oli sangen liikkuva ja ketterä pieni olento, punaverisin, mielinkielevin kasvonpiirtein ja terävin silmin, jotka tutkien kiitivät yli huoneen ja henkilöjen. Hän oli aivan innokas pääsemään puheihin ja esitteli itse itsensä:
"Rouva Klemme, ennen Kristiana Spag. Vahinko, ett'ei everstinna ole kotona; te ette kenties milloinkaan ole Kristiana Spagista puhuttavan kuulleet."
"Olemme kyllä", vastasi Klaara ystävällisesti, ojentaen pienelle rouvalle kätensä ja pyytäen häntä istumaan; "tehän hoiditte minun vanhempieni taloutta useita vuosia ja tulitte sitte erään prokuraattorin kanssa naimisiin; minä tiedän kaikkityyni. Niin ikävää, että äiti juuri matkusti pois."
"Niin, aivan ikävää! Minä olen ollut pari päivää lankoni luona, joka Suotaloa hallitsee; tiedättekö, missä Suotalo on — vai ette tiedä? Tänä yönä matkustan kyytivaunuissa Köpenhaminaan, sillä minun pitää huomenaamulla aikaisin rautatielle päästä. Lankoni oli niin hyvä ja kyyditsi minut tänne omilla ajoneuvoillaan, kun hän kuuli, kuinka hartaasti minä teitä kaikkia halusin tavata. Kustaahan on meriupseeri, olen kuullut, ja te olette luonnollisesti Klaara. Kuinka äidinnäköinen te olette! Viimeksi, kun teidät näin, kannettiin teitä käsivarrella — niin, kuinka aika toki kuluu. Tuo on kai, luulen ma, Anna."
Keltaisenruskeat silmät kiintyivät kummallisella katseella tuohon nuoreen tyttöön, kysyvällä, vakoilevalla katseella, joka Annaa suututti ja haittasi. Anna jatkoi kuitenkin soittamistaan, antamatta häiritä itseään, ja antoi sisaren puolestaan vastata. Rouva Klemme alkoi nyt riisua turkkejaan, laski pois kissannahkaisen käsipuuhkan ja samallaisen turkinkauluksen sekä näytti ikäänkuin odottavan, että hänelle tarjottaisiin jotakin-virvoketta.
"Ei mitään vaivaa minun tähteni", hän sanoi samassa, "kaikella muotoa, ei mitään vaivaa minun tähteni!"
"Ainoastaan pieni kuppi teetä", väitti hyvänsuopa Klaara, "se on silmänräpäyksessä valmis; niin kauan saattavat kyllä vaunut odottaa."
Ja hän riensi keveästi huoneesta, katattaakseen teepöytää. Pieni Klaara rukka!
Anna jatkoi soittamistaan; rouva Klemme nousi ja lähestyi häntä.
"Te soitatte erinomaisen hyvin", hän sanoi puoleksi tuttavallisella äänellä; "harvoin niin suuria luonnonlahjoja saa kuulla."
"Pyydän anteeksi!" vastasi Anna, nousten kiireesti ja sulkien pianon. Rouva Klemme käsitti heti tuossa anteeksipyynnössä olevan loukkauksen. Nuori tyttö ei siis ollut soittanut häntä huvittaakseen, vaan päinvastoin unohtanut hänen läsnäolonsa. Sama kummallinen katse tuli taas noihin keltaisen ruskeihin silmiin. Anna kohtasi sitä alussa pöyhkeällä ja kylmällä välinpitämättömyydellä, vaan kun se yhä jatkui, ja rouva Klemme lisäsi sen merkitystä vienolla päänpudistuksella ja hiljaisella: "hohhoh! jaa!" niin hän katsoi vihdoin sopivaksi kärsimättömällä äänellä huomauttaa:
"Te katsotte minua niin kiinteästi!"
"Teinkö niin? Saattoi olla. Minua oikein ilahduttaa, että teillä on niin hyvä olo, sillä hyvä olohan teillä on — eikö totta?"
Hänen huulillaan, tätä sanoessaan, oli puoleksi ilkullinen, puoleksi säälivä hymyily. Anna tunsi selittämättömän väristyksen ja omituisen halun juosta tiehensä, vaan hän voitti sen heti. Mitä tarvitsi hänen välittää tuollaisesta, jokapäiväisestä pikku rouvasta, sitä vähemmän peljätä moista!
"Minulla on täydelleen hyvä olo", hän vastasi ja katsoi suoraan rouva Klemmen puoleksi kartteleviin silmiin. "Mutta teillä varmaankin on jotain sydämellänne; sanokaa se yhtä hyvin suoraan."
"En itse tähteni, Jumala varjelkoon, vaan elämässä on vastakohtia, jotka tunnollista ihmistä tuskallisesti liikuttavat. Minä puolittain toivoin, että te antaisitte minulle jotakin toimitettavaksi; teillä on tietysti runsaasti säästörahoja, ja Jumala tietää, että pieni apu olisi enemmän kuin hyvään tarpeesen; vaan se on seikka, joka luonnollisesti ei minua koske."
"Puhukaa selvemmin, minä en käsitä ainoatakaan sanaa."
"Minun on aivan vastahakoista murehduttaa teitä, rakas tyttöni, vaan toiselta puolen katson olevani velvollinen puhumaan. Toinen onnettomuus on toisen perään seurannut; ensinnä hän taittoi jalkansa, ja kun se oli jotakuinkin parantunut, jotta hän saattoi kainalosauvalla käydä, niin kaatui tuo kurja rahjus ja taittoi käsivartensa, Kehnotkin tyynynsä hänen on sairasvuoteestaan täytynyt myödä, ja lääkäri on luonnollisesti maksamatta. Hän, poloinen, ei surmikseen menisi köyhäinhuoneesen; mutta isäntä ei kauemmmin häntä maksutta pidä, joka on luonnollista, ja sinne hän siis kuitenkin joutuu, jos ei tauti hänestä ennemmin loppua tee. Ymmärtänettehän nyt, että minä sain monta ajatusta päähäni, kun näin teidät noin hienona ja iloisena, tietäissäni että hän poloinen makaa ilman hoivaa ja hoitoa hädässä ja kurjuudessa."