"Mutta, suuri, laupeas Jumala, kenestä te puhutte? Mitä koskee tuon olennon tila enemmän minuun kuin muihin?"
Rouva Klemme tuijotti kauhistuneena noita kelmeitä, tuskaisia kasvoja; hän katui nähtävästi, mitä oli sanonut, ja änkytti:
"Kukaties te ette tiedä siitä ollenkaan? Mitä olenkaan tehnyt! Minä luulin teidän sen tienneen!"
"Minkä?" kysyi nuori tyttö kiivaasti. "Sanokaa, mikä se on, jota en tiedä!"
"Ei mitään, olkaa levossa, se oli erehdys, minä vakuutan sen."
Mutta nuori tyttö oli jo kuullut liian palion; hän astui aivan lähelle rouva Klemmeä ja käski hänen puhua.
"Jos olen everstin mieltä vastaan tehnyt, niin se ei ole ehdointahdoin tapahtunut. Taivas on todistajani, ett'en luullut sitä salaisuudeksi, tahi että ainakin kaikissa tapauksissa olitte saanut sen tietää ripille päästessänne, ja tahdoin siis toimittaa vähän apua isä raukallenne, joka…"
"Se ei ole totta", keskeytti hänet Anna, "te valehtelette, minä en usko teitä! Tulkaa heti isän luokse, minun oman, rakastetun isäni luokse, hän on sanova teille, että te valehtelette!"
Eversti nosti päänsä kummastuneena ja harmistuneena, kun ovi aukaistiin; mutta harmi siitä, että hän häirityksi tuli, haihtui silmänräpäyksessä, kun hän näki Annan astuvan sisälle kalmankalpeana, pientä, vastahakoista rouva Klemmeä käsiranteesta kiinni pitäen ja taluttaen isän luokse, juurikuin rikollista, joka on tuomittava.
"Hän väittää, ett'en minä ole sinua tyttäresi, vaan tiedänhän minä, että se on valhe! Sano hänelle, että se on valhe!"
Eversti katsoi nuorta tyttöä hellästi ja säälivästi; sitte hän tarttui hänen käteensä ja veti hänet luoksensa, ikäänkuin tahtoen suojella häntä koko maailmaa vastaan.
"Sinulla on samanlainen sija sydämessäni kuin Kustaalla ja Klaaralla, sen vannon Jumalan kautta!"
Sitte hän lausui vihaisella äänellä rouva Klemmeen päin kääntyneenä:
"Ken olette te, joka tulette tänne pahaa vaikuttamaan? Enköhän ole noita kasvoja ennenkin nähnyt?"
"Monta kertaa, herra eversti; minä olen entinen Kristiana Spag ja olen palvellut teitä teidän mielihyväksenne, sen tiedän. Milloinkaan elämässäni en ole mitään pahaa vaikuttaa tahtonut, ja tulin aivan viattomasti tämän tehneeksi; minä luulin…"
"Oi, isäni, mikset sano hänelle, että se on valhe?"
Anna katsoi rukoillen everstiä, tuskasta vavisten, epätietoisena, mitä hänen tuli luulla. Tuo totinen mies oli syvästi liikutettuna ja puhui lempeällä, rauhoittavalla äänellä:
"Oma, järkevä tyttöni, minun ylpeyteni ja iloni, pitäähän sinun olla levollinen ja malttavainen, eikö totta? Kaikki on kuin ennen, rakastammehan sinua aivan kuin omaa lastamme."
"Mutta en ole teidän oma lapsenne?"
"Et, vaan olet sen heti unohtava, samoin kuin me, sinun vanhempasi, sen unohtaneet olemme."
Anna seisoi hetkisen kuni rampaantuneena, sitte hän veti kätensä luoksensa ja astui pari askelta takaisin.
"Unohtava! En milloinkaan, milloinkaan! Kun veren siteillä olen köyhään, sairaasen, hyljättyyn vanhaan mieheen kiinnitettynä, niin paikkani on hänen luonansa. Kuinka saatatte puolustaa", hän lisäsi melkein uhaten, "että olette kasvattaneet minut rikkaudessa ja yltäkylläisyydessä, lihallisen isäni kärsiessä nälkää! Kuinka saatatte puolustaa, että olette minulta hänen olemassa olonsakin salanneet ja varastaneet sen rakkauden, joka oikeastaan hänelle tulee!"
Eversti rypisti harmissaan kulmakarvojaan, noita odottamattomia soimauksia kuullessansa, mutta hän hillitsi kuitenkin mielensä, ja hänen äänensä oli vielä yhä sääliväinen, kun hän sanoi:
"Sinä et tiedä, mitä sanot, Anna, enkä siis tahdo sinua siitä syyttää; isku tuli niin äkisti, että se on sinun päättämiskykysi soaissut. Isäsi piti sitä hyvänä tekona, että sinut otimme; suurimmalla alttiudella hän luopui kaikesta oikeudestansa sinuun. Hän oli muurari ja asui pienessä kylässä lähellä sitä kaupunkia, jossa me oleskelimme. Eräänä päivänä syttyi tulipalo kylässä, ja hän menetti tupansa sekä huonot huonekalunsa; minä olin juuri saapuvilla ja pelastin hänen vaimonsa, joka nyt on kuollut, sekä kaksi pientä tyttöä tulesta. Toisen niistä kahdesta pienestä tytöstä otin polvelleni ja annoin hänen kelloni kanssa leikkiä; hän laski pienoset käsivartensa kaulani ympärille ja itki, kun minä tahdoin mennä. Minä kysyin silloin, saisinko hänet pitää, ja kun he kiittivät ja siunasivat minua tarjouksestani, niin kannoin sinut viittani alla kotiin; sinä nukuit pian, pienonen pääsi lepäsi turvaisesti rinnallani. — Anna, kuuletko minua?"
"Minä en jaksa, minä ajattelen yhä kainalosauvalla kulkevaa vanhaa miestä, joka kaatui ja mursi käsivartensa; minä näen hänet — oi, niin selvästi — yksinäisellä sairasvuoteella, peljäten tulevansa kadulle heitetyksi, rukoillen kuolemaa tulemaan häntä pelastamaan. Minun täytyy sinne mennä! Seisovathan vaunut ulkona; ettekö te sanonut matkustavanne heti? Minun täytyy tulla muassa; jos ehtisin liian myöhään, niin en milloinkaan elämässäni antaisi anteeksi niille, jotka ovat minun hänestä erossa pitäneet."
Eversti katsoi häntä hämmästyneenä; oliko mahdollista, että hän uskalsi noin hänelle puhua?
"Onko anteeksi anto ainoa, mitä saatamme sinulta, Anna, odottaa? Mieletön lapsi, ole varoillasi, älä lausu sanoja, jotka saattavat ikuisen juovan välillemme saattaa. Aivan luonnollista muuten on", hän jatkoi lauhkeammin, "että sinä tahdot mieluisesti häntä auttaa, ja hän on tuleva autetuksi, anna se seikka levollisesti vain minun haltuuni. Vaan itse et sinne saa matkustaa; minä tunnen ne olosuhteet — se ei saa tapahtua!"
"Sen täytyy tapahtua! Ei hän ainoastaan rahoja tarvitse, vaan minun hoitoani ja rakkauttani, ja minun on tarvis hänelle sitä antaa. Mikä minut siitä estäisi?"
"Minun järkähtämätön kieltoni!"
Silmänräpäyksen vaitiolo seurasi, silmänräpäyksen kuolonhiljaisuus. He katsoivat toisiaan. Vielä olisi kaikki saattanut hyväksi tulla; mutta äiti, jonka rukoileva katse kenties olisi voinut ankaran miehen vielä taipuvaisemmaksi saattaa, ja jonka lempeä kädenpuristus olisi ehkä saattanut sanat Annan huulilla hillitä, — oli poissa.
"Se on tunnoton kielto, enkä minä huoli siitä; sinulla ei ole mitään oikeutta minuun; minä matkustan kuitenkin!"
"Aivan totta puhut; minulla ei ole etäisintäkään oikeutta sinuun; mutta jos matkustat, niin olet ikipäiviksi — muista se, ikipäiviksi! — vieras minulle, kaikille tässä perheessä. Vielä on sinulla vapaus valita, onneton lapsi; ajattele oikein!"
Eversti kurotti kätensä varoittaen häntä kohden, vaan hän ei pitänyt siitä lukua.
"Etkö sinä tosiaankaan halveksisi minua, jos tässä arvelemaan rupeaisin? Ja minä kun luulin sinut jaloksi, ylevämieliseksi mieheksi!"
Eversti kiinnitti häneen levollisen, ylpeän katseen, joka lausui, että rajan ylitse oli menty ja side heidän väliltään katkennut. Annalla oli vapaus, vaan kuitenkin hän viipyi; hänen rohkeutensa oli äkkiä rauennut. Eikö eversti mitään enää sanoisi? Ei jäähyväisiä, ei edes nuhdetta, ei sanaakaan?
"Anna, missä olet?" kuului samassa Klaaran ääni; "suuri Jumala, kuinka sinä olet kalpea ja kylmä, ja isä… oi, isä! mitä on tapahtunut?"
Isä ei vastannut, vaan osoitti ainoastaan ovelle, ja niin suuri oli totutetun kuuliaisuuden mahti, että Klaara ollenkaan vastaansanomatta meni ulos, vieden muassaan melkein tahdottoman Annan.
"Te jäätte, rouva Klemme", sanoi eversti matalalla, luonnottomalla äänellä; "minun täytyy teiltä pyytää erästä palvelusta."
Pieni rouva tuli esille kakluunin nurkasta, johon hän peljästyksissään oli pakonsa ottanut, ja vakuutti innokkaasti, että jos hän olisi aavistanut varomattomista sanoistaan jotakin sellaista seuraukseksi tulevan, niin hän ennemmin olisi kielensä poikki purrut kuin niitä, lausunut.
"Kylläksi siitä, hyvä rouvani; te ette tietysti pahassa aikomuksessa niin menetellyt. Minä nyt vain pyydän teidän vastaanottamaan rahasumman ja hyväntahtoisesti käyttämään sen tuon nuoren tytön hyväksi, jonka minä nyt asetan teidän suojelukseenne. Meidän välimme on kokonaan murtunut, ja rahan täytyy tulla teidän nimessänne, sillä minulta hän ei varmaan mitään vastaanottaisi. Se kasvatus, jonka hän on saanut, ei ole tehnyt häntä soveliaaksi heti itsestänsä huolta pitämään, ja se on niinmuodoin vain yksinkertainen velvollisuus, jonka täten täytän."
"Te voitte luottaa minuun lumi kultaan, herra eversti. Kuusi viidenkymmenen ja yksi sadan riikintaalerin seteli. Suuri kiitos hänen puolestaan! Hyvästi!"
Molemmat tytöt olivat kahden työhuoneessa. Lyhyin, melkein sydämettömin lausein oli Anna kertonut kaikki hänen vieressään olevalle, vapisevalle pikku olennolle. Oikeastansa ei hän itsekään oikein käsittänyt, mitä tapahtunut oli, eikä tällä hetkellä eron katkeruutta tuntenut; koko hänen halunsa ja ikävöimisensä oli vain sairaan, hänen mielestään niin julmasti väärin kohdellun isän luokse. Hän näki ajatuksissaan isän kuihtuneena kurottavan käsiään häntä kohden, häneltä apua anoen, ja tuo kuihtunut muoto oli, hänen sitä aprikoimatta, sekaannuttavasi yhdennäköinen ennen niin korkeasti rakastetun kasvatus-isänsä muodon kanssa.
"Niin, kuinka nyt on käyvä, neiti kulta?" kysyi rouva Klemme, lyhyellä, nyyhkyttävällä äänellä, jonka piti merkitä sääliä. "Minä olen kyllä teidät haltuuni ottava, Jumala tietää, että sen olen tekevä."
"Minun on mahdoton sitä uskoa!" huudahti toivottomana Klaara. "Katso minua, Anna! Ei, älä katso tuolla kylmällä katseella, ikäänkuin et näkisi minua, vaan vanhalla lemmekkäällä katseellasi! Sisareni, oma sisareni sinä olet, vaikka koko maailma sanoisi, ett'et ole. Minä en suinkaan tuomitse sinua siitä, että tuon vanhan, sairaan miehen luo matkustat; mutta etkö sanonut mitään häijyä isälle? Minä en milloinkaan ole hänen kasvojaan sellaisina nähnyt. En toki tahdo sinua peljättää; Herra on kyllä kerran armossaan meihin katsova, sen uskon lujasti. Älä milloinkaan herkeä toivomasta, ja jos viipyy kauan, ennenkun äiti ja minä saatamme jotakin sinun hyväksesi tehdä, niin älä luule, että sinun unohtaneet olemme, vaan ajattele, että ikävämme joka päivä kasvaa ja vihdoin tulee niin väkeväksi, että se kaikki esteet voittaa. Hyvästi, Anna, rakas, rakastettu Anna! Jos sinä, raukka, jaksaisit edes itkeä!"
"Ilmanveto koskee sinuun, sinä et kestä tässä tuulessa; (kuinka kummallisen tunnottomalta Annan ääni kuului!) muista äitiäsi, jää sisään ja ole järkevä!"
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän istui rouva Klemmen vieressä pienissä, avonaisissa vaunuissa. Hän tuskin tiesi, miten se oli tapahtunut, ja hän oli itse mielestään kuni unessa-kävijä.
"Saanko ajaa nyt?" kysyi kuski; sitte hän kehoittaen maiskutti kielellään, mäjähytti piiskalla, ja niin sitä mentiin levollista, tasaista juoksua pois kodista, onnellisesta lapsuuden kodista. Tien käänteessä tuli suuren pilven takaa kuu näkyviin, ja hän näki vielä kerran tuon kaunihin paikan; niin ystävällisesti loisti valo pienestä lukukamarista; selvästi saattoi siellä tumman haamun erottaa. Anna painoi lujasti kättä otsaansa vastaan; hän ei tahtonut ajatella, ei katsoa taaksensa, — ei, eteenpäin uutten surujen ja velvollisuuksien luo!
II.
Miten hitaasti matka kului! Hän halusi astua vaunuista ja mennä jalkaisin. Hänen mielestään oli koko ijankaikkisuus kulunut, ennenkun he ennättivät Suotaloon, ja kello oli kuitenkin vain 11. Heillä oli kyllä aikaa, sanoi rouva Klemme, ja kookas, raskas, lystikäs lanko, joka tuli vaunujen luo, vakuutti, että jotakin virvoketta täytyi ottaa, ennenkun he eteenpäin lähtisivät ajamaan.
"Mitä, täällä on yksi lisäksi!" huudahti hän kummastuneena, vaan lisäsi heti hymyillen ja käsiänsä hykertäen: "No noh, ompa punssia ja leivoksia tarpeeksi tuollaisen pienen neidin varalle myöskin, luulen ma."
Anna pyysi kuitenki saada jäädä vaunuihin, ja tuon vierasvaraisen miehen yritys häntä, siitä huolimatta, nostaa alas, evättiin jäykkyydellä, joka saattoi hänet aivan hämmennyksiin.
Tämä oli nuoresta tytöstä kuin uni. Hän saattoi vaunuista nähdä suoraan huoneesen, jossa iloiset lapset ja nuoriso katetun pöydän ääressä istuivat ja söivät pähkinöitä ja omenia. Rouva Klemme seisoi etupuolella, jutteli ja teki liikkeitä, ja Anna tajusi, että hänen historiaansa kerrottiin ja tehtiin niin huvittavaksi kuin mahdollista. Molemmat kahlekoirat haukkuivat herkeämättä ja näyttivät kiihottavan toinen toistansa. Kuu tuli sillä välin näkyviin ja valaisi tuon matalan huoneen ja oudot seudut. Mies levitti hevosen loimen hänen jaloillensa ja käveli sitte edestakaisin hevosten vieressä sekä löi käsiänsä yhteen, pitääkseen itseänsä lämpimänä.
Oi, jos se olisi uni! Olihan hän ennenkin nähnyt hirvittäviä unia ja sitte herännyt aamulla rakkaassa makuukamarissa kotona, päivänpaisteessa ja ilossa — herännyt sanomattoman ilon ja kiitollisuuden tunteilla! Vaan ei, tämä oli todellisuus; oi, jos hän vain saisi matkaan lähteä, lohdutuksella ja avulla isän luokse saapua! Kuinkahan jaksoi isä tällä hetkellä? hän kysyi itseltään; tunkeutuikohan tämä tuima tuuli hänen kehnoon kamariinsa, olikohan hänen kipeä käsivartensa kylmänkankea, ikävöikö hän hellää hoitoa ja sääliväisyyttä, ajatteliko hän häntä? Ja isän kuva — kuinka perinpohjin todellisuudesta eroava, tuo kuva oli! — seisoi piinallisesti hänen sielunsa edessä.
Vihdoinkin avattiin ovi, vaan tulija ei ollut rouva Klemme — hän istui vahvassa rauhassa, syöden ja juoden paljon puheensa päälle —; se oli tuo kunnon lanko, joka toi lasin punssia ja kukkurapään lautasellisen leivoksia.
"Juokaa tämä, neiti kulta", hän sanoi sydämellisesti, "niin herttaiseni, tehkää se; me emme saata vastata siitä, että annamme teidät kuolijaaksi paleltua. Te tarvitsette tosiaankin vähän voimia, luulen ma."
Niin, hän oli oikeassa; Anna lipaisi lämmintä juomaa ja koetti vähän syödä.
"Mutta jos me ehdimme liian myöhään! Kyytivaunut ovat varmaan lähteneet, ennenkuin kaupunkiin kerkiämme."
"Ei tosiaankaan, olkaa huoleti siitä; nyt Kristianakin hankkii matkalle, näen mä. Sananen, ennenkun hän tulee. Te olette hyvä tyttö, ja minun tulee teitä surku; mitä olette tuumaillut ottaa toimeksenne häntä ja itseänne elättääksenne? Haluatteko lukea lasten kanssa?"
Hän ei ollut mitään tuumaillut, vaan vastasi, että hän halusi sitä mielellään — hän halusi tehdä mitä hyvänsä.
"Mutta heti alussa", jatkoi tuo rehellinen tilanomistaja, aivan hänen korvansa likellä puhuen, "tulee kenties pieni pula rahasta; älkää kääntykö Kristianan miehen puoleen, jos sitä saatatte välttää, sillä hän on sellainen…" Hän ei lopettanut ajatusta, vaan tuolla sanalla "sellainen" oli aivan sama merkitys, kuin jos hän olisi sanonut "oikea koronkiskuri." "Tässä", hän jatkoi, "on seteli; ei mitään kiittämistä! Minä voin vannoa, että saan sen takaisin, ja sehän luonnollisesti on toivottavinta. Itse alotin vähemmällä, niin, sen tein, ja kuitenkin olen tullut niin voipa mieheksi kuin olen. Olkoon tämä meidän kesken; sisareni saa kyllä siitä tietämätönnä olla. Kas, tuossapa hän tulee, joutukaa ja tallettakaa seteli, vaan tallettakaa se hyvin! Hyvästi, Kristiana! Hyvästi, neitiseni! Onnea matkalle!"
"Me ehdimme myöhään, me ehdimme tiettävästi myöhään!"
Mutta he ehtivät liian aikaisin, ja heidän täytyi odottaa kolme pitkää, kuolettavaa neljännestuntia kolkossa postitalon kamarissa. Sumea marraskuun päivä alkoi juuri koittaa, kun kyytivaunut vierivät Köpenhaminaan pitkin sitä katua, jonka varrella everstinna nyt oli. Anna näki sen kauniin kulmatalon ja alaslasketun akkunaverhon siinä vierashuoneessa, jossa äiti varmaan levollisesti nukkui tahi kenties juuri heräsi, huulillaan rukous kotona olevain puolesta. Portin ulkopuolella seisoi puutarhurin renki, jolla oli kaksi täyteläistä koria ruukkukasveja; olihan määrä alkaa ilo ja hopeahäät.
Vihdoin viimeinkin he istuivat rautatievaunuissa, vaan ei nytkään hänen mielestään nopeasti menty; kuinka monta ja pitkää pysähdystä oli! Rouva Klemme yritti keskustelua alkuun panna, vaan kun se ei ottanut onnistuakseen, niin hän yhtä tyytyväisenä vaipui omiin ajatuksiinsa, hypistellen suuhunsa leivoksia, joilla hänen käsisalkkunsa oli täytettynä.
"Nytpä tyttöni saavat kieliä ja musiikkia kunnollisesti oppia", hän ajatteli, "ja me saamme talostamme hyyrätyksi portinviereisen, pienen, joutilaan huoneuksen, joka juuri sopii hänelle. Ne huonekalut, jotka Klemme otti köydenpunojalta, kun hän ei saattanut velkaansa suorittaa, muutan minä sinne ja otan niiden hinnan luonnollisesti isän rahoista. Tuo poloinen on lapsi sellaisissa seikoissa — onni, että hän on näin hyviin käsiin joutunut."
Ja hän laski kerran, laski toisen, minkä arvoiset köydenpunojan huonekalut olivat, sekä mitä ne uusina olivat maksaneet, ja mitä enemmän hän laski, sitä vähemmäksi hupeni Annalle jäävä osuus noista neljästä sadasta riikintaalerista.
Sorö'ssä he astuivat ulos vaunuista ja ajoivat sitte edemmäksi pienillä talonpoikaisvaunuilla, jotka olivat rouva Klemmeä vastaan lähetetyt. Yksi, kaksi, kolme tuntia — sitte vihdoinkin oli matka loppunut, ja he pysähtyivät prokuraattorin talon ulkopuolelle. Nuori tyttö hyppäsi reippaasti vaunuista; hän tahtoi mennä heti sinne, heti!
"Hyvänen aika, rakas lapsi, saattaisittehan hänet vaikka kuolettaa; häntä täytyy luonnollisesti valmistaa. Sen teen minä; istukaa siks'aikaa kakluunin ääreen. Ei mitään melua, lapsi! Teidän tulee olla siivolla, kuuletteko!"
Rouva Klemmen kiirehtiessä katua alas, istui Anna ja tuijotti tuleen, koettaen koota sekavat ajatuksensa. Hän ei kuullut lasten leikkiä ja telmettä, ei havainnut, että he puhuttelivat häntä, vieläpä häntä koskettelivatkin. Vasta, kun prokuraattorin vaimo aukaisi oven, hän malttoi mielensä ja oli heti valmis täyttämään kuiskaamalla lausuttua:
"Nyt saatte tulla."
"Minkä vaikutuksen se häneen teki?" kysyi hän innokkaasti, kun he olivat menemässä. Rouva Klemme oli tykkänään omissa hupaisissa mietteissään, ja hänen täytyi koota ajatuksiansa, ennenkun hän vastasi:
"Se kävi paremmin kuin uskalsin toivoakkaan; ensin se raukka luonnollisesti tuli vähän liikutetuksi, mutta sitte hän rauhoittui. Tässä on talo, niin, hänen asuntonsa ei ole juuri hupaisa, synti olisi niin sanoa; vaan me muutamme hänet jo tänä iltana toiseen asuntoon. Mutta ettehän vain sairas liene?"
"Oh, en, ei siitä vaaraa ole. Kiitoksia saattamastanne! Parasta on, että menette nyt, minä haluan mieluimmin olla yksinäni, teidän täytyy vihdoinkin mennä."
Se oli katkera pettymys uteliaalle rouvalle. Miten mielellään hän olisi todistanut ja selittänyt liikuttavan kohtauksen isän ja tyttären välillä! Hän mukautui kuitenkin kohtaloonsa ja meni vastustelematta.
Pienessä, pimeässä etehisessä riippui vanha, rääsyinen röijy; suuri, oljilla sisustettu puukenkäpari oli seinää vastaan asetettuna; näitä nähdessään Anna tunsi vanhaa, syntistä kammoaan hädän ja köyhyyden keskuuteen joutumisesta, mutta se kesti vain lyhyen silmänräpäyksen; seuraavassa tuokiossa hän aukaisi oven ja polvistui isän sängyn ääreen. Mielenliikutus tukehdutti hänen äänensä, ja hän oli melkein tajutonna. Vanha mies sängyssä näytti paljoa enemmän ujolta kuin levottomalta ja liikutetulta; oli ikäänkuin hän olisi tuntenut, että hänen tulisi jotakin sanoa, että häneltä oikeudella saattoi vaatia jonkun hellän sanan, vaan ettei sydän tahtonut hänelle sanoja mieleen johdattaa, ja sentähden hän tyytyi hiljaiseen ähkämiseen ja valittamiseen, samassa kun hän laski luisen kätensä nuoren tytön alaspäin taivutelle päälle.
"Kurja isä parkani! Sinulla on niin paljon tuskia. Jos olisin sen ennen aavistanut, niin olisin ennemmin tullut, mutta nyt en jätäkkään sinua milloinkaan."
Anna nosti päänsä ja katsoi ylös. Sairas makasi yhä hiljaa vaikeroiden, suljetuin silmin. Tuo oli hipunut olento, jolla oli rohjomainen, jokapäiväinen, karkeapiirteinen kasvonmuoto; mielen ilmaus osoitti omituisen sekoituksen tylsämielisyyttä, hyväntahtoisuutta ja kavaluutta. Anna hykähti takaisinpäin. Ei milloinkaan jättäisi! Mitä hän oli tehnyt? Tuon miehen tähden hän siis oli uhrannut kaikki, nyt vasta hän sen tunsi ja käsitti — kaikki. Mutta se oli ainoastaan velvollisuus, vastasi hän itselleen! Olihan tuo hänen isänsä, joka oli aivan syytön niihin mielettömiin harhaluuloihin, joita hänellä isästään oli ollut. Oi, jos vain hänen sydämensä tahtoisi hänen isänsä puolesta puhua!
Mutta se oli uppiniskainen sydän. Mitä olisikaan hän tahtonut antaa, jos hän olisi saanut Klaaran hellän sääliväisyyden, anteeksi suovan sydämen, tosi kristillisen mielen!
Hän kurotti sairaalle haljenneen vesiruukun, joka oli akkunalla, ja piti hänen päätänsä ylhäällä hänen juodessaan; mutta se tapahtui vastahakoisesti, eikä hänen äänensä kuulunut samallaiselta kuin hänen ensi kerran puhuessaan; se oli väkinäinen ja epävarma:
"Voitko kestää muuttamista, minun — isä raukkani? Täällä sinulla on niin viheliäinen olo; sinä voit pikemmin parantua toisessa paikassa."
"Sairashuoneessako?"
"Ei, vaan pienessä, hauskassa kodissa, jossa minä olen sinua hoitava."
"Jumala siunatkoon sinua", vastasi sairas samallaisella äänellä ja samalla tunnon ilmauksella kuin kotona se köyhä vaimo, — jota hän ei milloinkaan ollut saattanut kärsiä — joka kunakin lauantaina sai kuusi killinkiä Klaaralta.
Vaitiolo seurasi. Vanha Jussi — se oli sairaan nimi — makasi levollisena ja hengitti säännöllisesti ja kuuluvasti. Anna luuli hänen nukkuvan, mikä oli Annalle todellinen huojennus. Niin ei kuitenkaan ollut laita, vaan sairas katsoi mukavammaksi siten maata; valkeiden silmäripsien alta hän katseli salaisesti ja tutkivasti nuorta tyttöä. Tämä käännekohta hänen elämässään oli sattunut juuri silloin, kun olo synkimmältä näytti. Hän tuskin saattoi uskoa, että joku tahtoi eteenpäin hänestä huolta pitää; tässä oli syytä kyllä kummastukseen, ujouteen sekä iloon.
"Hyväluontoinen lapsi raukka!" hän ajatteli; "minun omatuntoni on toki puhdas, enhän minä ole häntä pyytänyt tulemaan. Kun hän ei vain näyttäisi noin kauhean hienolta! Omituista ajatella, mikä pieni matelijainen hän kerran oli; minä tunnen enää vain nuo mustat silmät."
Hänen näitä tuumaillessaan, seisoi Anna aivan hiljaa keskellä huonetta. Hän ei rohjennut itkeä tahi muulla lailla tunteitaan ilmaista. Pitkänä ja toivottomana näkyi tulevaisuus hänen edessään, ja vielä eilen oli se ollut hymyilevä ja valoisa. Oli aivan kuin huima vedenpyörre olisi tarttunut häneen ja heittänyt hänet autiolle rannalle, etäälle kaikesta, jota hän kunnioitti ja rakasti. Hänen omat lohduttavaiset sanansa edellisenä päivänä: "Mitähän meille saattaisi tapahtua, kun isä on kotona?" kävivät kuin pistos hänen sydämensä läpitse. Kiihottuneessa mielessään hän oli ollut vallan varma, että hän oli oikein tehnyt; nyt sitä vastaan hän horjui. Eikö niiden äärettömän monien kiitollisuuden syiden, joilla hän oli kotiin kiinnitetty olisi tullut hänet pidättää siellä? Mutta isä oli ollut ylen kova. Ja kuitenkin, kuinka usein juuri hän oli isän lujuutta kiittänyt! Ja hän näki isän, vihastuneenakin niin jalon muodon edessään ja kuuli hänen varoittavan: "onneton lapsi, ajattele oikein!"
Hän koetti karkoittaa noita ajatuksia ja kiinnittää tarkkaavaisuutensa ympärillä oleviin esineihin. Pienten, likaisten, vuotisen tomun ja hämähäkin verkkojen pimentämäin ruutujen läpitse oli näköala lautapihaan päin rannalle; vesi näytti kylmältä ja sekoittuneelta; pieni venhe ponnisteli päästäkseen maalle; hän tarkasteli sitä ja muisti äkisti Kustaan. Mitä tuo rakas, uskollinen Kustaa on sanova, kuullessaan, ettei hän ollut hänen sisarensa? Tai tiesiköhän hän sen? Niin, hänen täytyi se tietää, olihan hän viisi vuotta häntä vanhempi. Kuinka elävästi tuli samassa Kustaan hävästijättö hänen mieleensä, kuinka Kustaa oli ottanut Klaaran syliinsä, sitte puolittain leikillä kumartanut hänelle ja suudellut hänen molempia käsiään, sanoen: "sinä olet suuri rouvasihminen, sinä, Anna!"
Hän muisti myöskin erään ihanan kevätaamun, jolloin hän, Anna, oli kysynyt Kustaalta, heidän puutarhassa kävellessään, miks'ei Kustaa ollut häntä kohtaan aivan samallainen kuin ennen, eikö hän häntä enää rakastanut, ja Kustaa vastasi katseella, jolla hänen selkeät, rehelliset silmänsä selvästi ilmaisivat, ettei kenkään ollut hänelle rakkaampi: "jos vain saattaisit sydämeni tunteet lukea!" Samassa muisti hän isän kirjeen Kustaalle, ja suloinen, hämille saattava ajatus ajoi veren hänen sydämeensä; mutta hän poisti tuon mietteen koko sielunsa voimalla ja rukoili intoisesti:
"Suuri Jumala, varjele minun järkeni!"
Alkoi hämärtää, eikä ketään vielä tullut heitä noutamaan. Muurari nukkui nyt oikein rauhallisesti; nuori tyttö peitti hänen käsivartensa saalillaan; ryysyinen, pieni peite ei ylettynyt tarpeeksi.
"Hohoi, vanha vekkuli!" kuului samassa ovelta, ja reipas, nuori sepän sälli, tukka pystyssä, nokinen naama ja edessä nahkainen esiliina, astui sisälle. Se näytti sairaalle pientä pulloa ja jatkoi, Annaa näkemättä:
"Kuinka käsivarren ja kuumeen laita on? Tässä on pisarainen, joka kelpaa teille. Noh, joko ukko on suostuva köyhäinhuoneesen lähtemään, vai vieläkö pitää vähäsen vastaan ponnistella? Niin", hän lisäsi sydämmellisemmin, "jos minä saattaisin jotakin siihen katsoen tehdä, niin te ette milloinkaan sinne joutuisi, mutta te saatte kernaasti taskuni ylösalaisin kääntää, isävanhus, ja katsoa mitä niissä on. Kuka siellä? Oi, pyydän anteeksi."
Oliko tuo nuorukainen Annan veli? Anna tunsi tuskin jaksavansa sitä kestää, ja kuitenkin, mikä oikeus hänellä oli ahkeraa työmiestä halveksia?
"Teidän täytyy olla vähän hiljaa; minun… sairas nukkuu. Ken te olette?"
Nuori seppä näytti siltä kuin hänellä olisi suurempi syy saman kysymyksen tekemiseen. Hän vastasi kuitenkin, puoleksi empien, säveästi:
"Niin, näetteko, minä en oikeastaan kuulu perheesen, vaan hänen tyttärensä Tiina on minun morsiameni. Minä en tunne teitä, neiti, vaan arvelen, että olette tullut auttamaan, ja sitte sanon vain, että täällä, jos missään, apua tarvitaan."
Anna katsoi häneen kääntymättä pois. Rehellisyys kuvastui noissa likaisissa kasvoissa. Vähän hölmömäiseltä hän tosin näytti, vaan samassa hyvän luontoiselta. Anna selitti muutamia sanoin aikeensa ynnä ken hän oli. Poika parka seisoi kuin pilvistä pudonneena.
"No, mitähän Tiina on sanova! Mutta eikö ole oikein synti teidän itse tähtenne, rakas ne — neitsyt" (hän olisi mieluummin sanonut neiti, vaan katsoi kuitenkin neitsyt-nimen asianhaarain mukaan sopivammaksi); "ettekö olisi saattanut häntä muulla tavalla auttaa? Tämä on liikaa, niin, todella liikaa."
Ja hänen muodostaan saattoi selvästi lukea: moinen mies ei ole sitä ansainnut.
Hetkisen kuluttua tuli rouva Klemme. Hän oli ennen mainitussa pienessä huoneuksessa kaikki järjestänyt ja oli innokas sekä hengästyksissään; nyt ei tarvittu muuta kuin kannattaa sairas sinne. Kaksi miestä ja tyynyillä varustetut paaret odottivat ulkopuolella. Sepän sälli herätti vanhuksen, nosti hänet voimakkaalla otteella sängystä sekä kantoi varovasti ulos paarille. Tuo ei kuitenkaan voinut tuskaa saattamatta tapahtua, eikä muurari koettanutkaan hillitä oihkamisiaan.
"Te olette tehnyt minulle suuria palveluksia"; sanoi Anna tyvenesti ja määräkkäästi rouva Klemmelle; "huomenna laskemme, mitä olen velkaa, ja toivon voivani…"
"Älkää ollenkaan siitä puhuko; sen saatatte pian minulle korvata, jos tahdotte vähän soittaa ja lukea minun lasteni ja muutamain muiden lasten kanssa, jotka siinä tapauksessa voivat tulla minun luokseni ja, luonnollisesti, maksaa minulle. Täällä sellaisesta ei suuresti makseta, sen saattanette käsittää; mutta siitä me kyllä aina sovimme. Minä tahdon teidät oikein säällisesti haltuuni ottaa, ja teidän täytyy usein käydä minua katsomassa."
"Lapsia opetan mielelläni", kuului vakava vastaus, "mutta teitä katsomassa käydä en voi. Ovathan meidän mielihalumme yhtä eroavaiset kuin olosuhteemmekin."
"Ei vieläkään masentunut!" ajatteli pikku rouva. Sitte hän sivumennen naputti erääsen akkunaan, jonka ääressä istui muudan hänen ystävättärensä — jolle jo oli kerrottu, mitä tapahtunut oli —, nyökkäsi sinnepäin, siten huomauttaen, että siinä nyt kulki kertomuksen sankaritar.
Uudessa huoneuksessa oli kolme pientä, matalaa huonetta ja ahdas kyökki. Palkkikatto ja seinät olivat valkoiseksi maalatut; mutta tuo paikka oli kaikissa tapauksissa kuin paratiisi muurarin entiseen asuntoon verrattuna, ja nuoranpunoja raukan huonekalut kaunistivat sitä todellisesti. Tohtori, joka illempana tuli, oli varsin kummastunut ja tyytyväinen. Nyt, kun sairas saattoi saada alituista hoitoa, ja kääreet käsivarrella saattoivat tulla säännöllisesti vaihdetuiksi, oli hän pian paraneva, sanoi tohtori. Tänä iltana hän kuitenkin oli huononlainen, mielenliikutuksesta luonnollisesti, sehän oli helposti käsitettävä.
Vanha muurari olikin todella iloinen ja ojentelihe tyytyväisenä lämpöisessä, puhtaassa vuoteessa. Hänen tyttärensä tarjoama putinki maistui erittäin hyvältä, ja niin keveästi sekä kätevästi laski tytär kääreen hänen käsivarrelleen; se oli toista kuin omin avuin vasemmalla kädellä itseänsä auttaa. Suloiset tulevaisuuden unelmat kangastivat hänen sisällisen silmänsä edessä, ja kuitenkin oli eräs pieni seikka esteenä — mutta milloinka me ihmiset saatamme sanoa, ett'ei meillä mitään esteitä ole?
Anna oli aivan väsynyt ja vaivautunut, vaan ei ollenkaan uninen. Hän istui vanhanaikaiseen isoisän tuoliin, joka oli ihan pienen kakluunin vieressä, ja istui siinä tunnin toisensa perään yhä vain ajatellen. Hän kuuli kirkonkellon lyövän; kuitenkin ennätti pieni kello, joka mahtoi olla jossakin läheisyydessä, aina hetkisen kirkonkellon edelle.
Mitähän kotona olijat nyt tekivät? Klaara itki häntä ja rukoili hänen puolestaan, sen hän tiesi. Entä isä? Hänkin suri — salaista, jäytävää, parantamatonta surua. Hän pani toivottomana kätensä ristiin. Olikohan äiti tuon tapauksen jo kuullut? Vai istuikohan hän nyt juhlapuvussa iloisena hääpöydän ääressä, ajatellen seuraavata vuotta, jolloin hän omaistensa piirissä samaa onnellista juhlaa viettäisi? Mutta Anna tiesi, että äiti lisäsi siihen: jos Jumala sallii; hän lisäsi aina: jos Jumala sallii. Ja nuori tyttö sai vihdoin lohdutuksen kyynelistä.
III.
Seuraavana aamuna nousi Anna aikaisin. Hän oli aivan apeamielisenä, vaan täynnä hyviä aikeita. Hän oli rakastava isää. Eihän se ollut isän vika, että hän oli yksinkertainen ja sivistymätön, enempää kuin se oli Annan ansio, että hän oli tullut hyvin kasvatetuksi ja opetetuksi.
Reippaasti hän aukaisi jokapäiväishuoneen akkunat, otti parhaimmalla tahdolla luudan tottumattomaan käteensä ja alkoi lakaista lattiaa. Sen jälkeen hän tomutti, otti sitte tuhan kakluunista, mutta se tuprusi ylös hänen silmiinsä, ja kun hän vihdoinkin oli sen järjestykseen saanut, niin hänen täytyi taas lakaista ja tomuttaa. Muurari nukkui vielä; Annan täytyi laittaa veden kiehumaan, ennenkun hän heräisi. Mutta mistä hän oli vettä ja tulta saava? Aivan alakuloisena hän katsoa tuijotti tyhjää ämpäriä ja hiiliä, jotka näyttivät niin mustilta ja kuolleilta. Vaan kuitenkin — hänen täytyi ruveta toimeen. Hän otti ämpärin hienoon kätöseensä, kantoi sen pihalle ja pani pumppuun riippumaan. Hän oli uljas tyttö ja valmis luopumaan kaikista sivistyneistä tavoistaan. Raskas pumpunsalko kulki ylös ja alas, ylös ja alas, kunnes hänen kätensä varsin väsyivät, ja kun vihdoinkin tuli pirahdus vettä, niin tuona tärkeänä silmänräpäyksenä hänen juuri täytyi pysähtyä ja levähtää. Kello, jonka hän edellisenä yönä oli kuullut, löi samassa kahdeksan. Lyönnit kuuluivat niin leikillisinä ja seurasivat toisiaan niin vilkkaasti, kuin jos ne olisivat kiirehtineet joutumaan valmiiksi, ennenkun kirkonkellon lyönnit alkoivat ja ne ennättivätkin ihan täsmälleen. Ääni kuului ihan taemmaisesta, pihaanpäin antauvasta huoneesta. Anna katsahti sinne ja kohtasi akkunan läpitse erään lihavan punaposkisen vaimon ystävällisen katseen. Tuo vaimo, jolla oli häikäisevän valkoinen esiliina, seisoi oikeassa höyrypilvessä ja pesi. Ystävällistä katsetta seurasi samallainen nyökkäys ynnä koko joukko merkkejä, joita nuori tyttö ei kuitenkaan tajunnut. Vaimo aukaisi viimein akkunan ja sanoi:
"Vartokaa, se on vähäpätöinen asia Pekalle. Hän tulee heti; minä en saata ymmärtää sitä, ett'ei hän jo ole täällä."
Tuskin oli vaimo tuon sanonut, ennenkun mainittu Pekka lentävässä vauhdissa oli siinä, luistaen pitkin jäätynyttä katuojaa ja välkkyvää maitohinkkiä ilmassa heiluttaen. Kainalossa hän kantoi suurta leipää, jonka hän kurotti äidille, samassa antaen hänelle iloisen läpsäyksen sekä katsoen häntä puoleksi veitikkamaisella, puoleksi kunnioittavalla katseella, joka köyhäin lapsilla on tavattavana. Sen jälkeen hän hyökäsi pumpulle, nosti karvaista lakkiaan kohtelijaasti nuorelle tytölle ja rupesi pumppuamaan.
Se oli tukeva, kolmentoista vuotinen poika, jolla oli vaalea, kihara tukka, korkea, valkoinen otsa, sininen, selkeä silmäpari, pisamaiset, punakkaat kasvot ja erinomaisen rohkeannäköinen muoto. Hänen lapsekas vartalonsa muodosti koomillisen eli leikillisen vastakohdan hänen sangen itsenäiselle katsannolleen, melkein perheen isän katsannolle, ja perheen isä hän tavallaan olikin. Hän oli jo, ennenkun Anna ehti ympärilleen katsahtaa, pesän edessä polvillaan ja oli pian tulitikkujen, polttopuiden ja lastujen avulla sytyttänyt iloisen tulen. Sitte hän kaasi vettä kattilaan, asetti sen tulelle ja kysyi, oliko muuta tehtävää.
"Minulla on kymmenen minuuttia aikaa, ennenkun minun pitää apteekarin luokse mennä", hän sanoi ikäänkuin mies, joka tietää, minkä arvoinen aika on.
"Ei ole mitään muuta; tuhannen kiitosta! Onko teillä kukaan sairaana?
Te puhuitte apteekista."
"Oh, ei; vaan minä pidän vaaria apteekarin porsaasta ynnä toimittelen yhtä ja toista muuta, ja saan siitä traania, oivallista, puhdasta traania. Pieni Riikka rukka tarvitsee kaiken traanin, minkä hän voi saada. Uskokaa, hän, meidän Riikka, oli oikea rämä, vaan nyt hän on varsin paljon parempi. No niin, jos ei mitään muuta tehtävää ole, niin minä menen äidin luokse välipalaa ottamaan."
Tuokiossa seisoi Pekka pihalla, pieni, saaliin kiedottu, nelivuotinen tyttö käsivarrellaan ja oivallinen vehnäleipämöykky kädessään. Sen syödyksi saaminen näytti todelliselta työltä, vaan poika toimitti sen miten kaikki muutkin tehtävänsä erinomaisella reippaudella, ja nuo kymmenen minuuttia olivat tuskin kuluneet, ennenkun hän taas luisti pitkin katuojaa ja katosi kuin salama.
Heti sen jälkeen tuli äiti. Hän oli riisunut tuon suuren, karkean esiliinan ja oli aivan sievä ja hieno.
"Saatanko teitä jollakin lailla palvella?" hän kysyi, ja hänen katsannossaan ilmausi kainoutta ja kuitenkin äidillisyyttä. "Minulla on par'aikaa ankara pyykinpesu, ja jos hänellä tuolla", hän osoitti, selittääkseen, muuraria kohden, "on joitakin pestäviä vaatteita, niin tuokaa ne tänne. Minä kuulin eilen kaikki prokuraattorin rengiltä, ja Jumala tietää, että se saattaa kiveäkin liikuttaa; minä toden totta olen itkenyt teidän tähtenne, nuori neiti, kun näin teidän tulevan hänen kerallansa eilen, jos en olisi peljännyt olevani tiellä, niin olisin tullut sisälle. No, tuokaa nyt vain tänne, mitä tekee joku vaatekappale enemmän tahi vähemmän!"
"Te olette varsin hyvä, vaan sitä ei ole tarvis; sitä paitsi tulee minun itse oppia itseäni auttamaan."
"Ei ole hyvästi, neitiseni, naapurien avuntarjoomusta hyljätä; vaan saman tekevä, kenties toisella kerralla. Kun tytöt tulevat koulusta, niin lähetän heidät tänne, jos jotakin toimittamista olisi."
Ja hän poistui, kehoittavasti nyökäten. Anna oli niin omituisella mielellä, sekä liikutettuna että täynnä häveliäisyyttä. Kuinka usein hän oli päivitellyt "halvemman" kansan itsekkäisyyttä, sitä, että he odottivat maksua kaikesta, jopa ystävällisestä katsannostakin, ja nyt tuli köyhä pesuvaimo pyytämättä häntä auttamaan. Niin, hän, hyljätty, oli jo saanut paljon ystävällisyyttä kokea. Hän muisti tuon rehellisen tilanomistajan ja hänen viidenkymmenen taalerin setelinsä, josta hän ei ollut edes kiitosta saanut. Kuinka hän ennen olisikaan jättänyt hänet huomaamatta, melkeinpä kammonut häntä hänen karkeiden vaatteidensa, yksinkertaisen käytöksensä ja suorasukaisen olentonsa tähden! Kotona hän aina oli ollut niin kummallisen välinpitämätön äidin puheille niistä suurista hyveistä — kaksinkertaisesti suuret, kosk'eivät ne ole silmiinpistäviä —, joita köyhällä, vähäarvoisella kansalla on. Saattoiko hänen heikokouskoisuutensa kenties vasta oman kokemuksen kautta voitetuksi tulla? Olisiko ollut mahdotonta saada tuota ylpeyttä masennetuksi, ennenkun hän tuli noiden halveksittuni olentojen hyvyyttä ja sääliä tarvitsemaan? Oi, jos hän tohtisi uskoa, että Jumala kasvatti häntä kuin isä lastansa, että tämä suuri koetus oli hänelle rakkaudesta lähetetty — kuinka se oli huojentava kuorman ja tien valoiseksi sekä turvalliseksi tekevä! Mutta ei, vielä hän ei uskaltanut nöyrästi ja lapsellisen hurskaasti niin ylenpaltisen rikkaalle armolle ja siunaukselle sydäntänsä avata. Tähän asti hän oli ollut vieraassa suhteessa Jumalaansa ja tuntenut Hänet vain äidin ja sisaren kautta. Oli melkein kuin jos hän ei olisi Häntä tarvinnut, ja sitä paitsi oli hänellä rasittava oman halpuuden tunto Hänen suuruutensa suhteen — tunto, joka useinkin pöyhkeillä ihmisillä on. Nyt hän kuitenkin polvistui tuon pienen kyökin kivilattialle ja tunnusti velkansa, tunnusti, että jos tämä oli rankaistus — hän saattoi tätä oloa paraiten rankaistukseksi ajatella —, niin se oli hyvin ansaittu.
Aurinko tuli juuri hänen noustessaan esiin ja pilkisti hymyillen puolijäätyneiden ruutujen läpitse. Pieni, kaunis lintu nokki samassa keltaisella nokallaan useita kertoja akkunaan. Anna kiiruhti pihalle, vieden muutamia jyviä sille, ja lohdullisesti kuului hänen sielulleen: ei varpunenkaan putoa maahan ilman teidän taivaallisen Isänne tahtoa, vieläpä teidän päänne hivuksetkin ovat luetut.
"Onko täällä ketään?" kuului äkisti ääni, ja kun hän meni sisälle, niin keskellä kyökkiä seisoi sievä, keskikokoinen tyttö, ehtapunainen, puumulinen huivi päässä, suuri, tikattu saali, vaaleanpunainen esiliina, kihtaavat tumpit ja käsivarrella suuri kori. Se oli oikein herttainen tyttö, vaikka se suuresti oli vanhan muurarin näköinen sekä näytti pikku viisaalta. Hän oli kovin tyhmistyneenä, vaan koki peittää sitä uljaalla ruumiin nytkäyksellä, joka ei suinkaan häntä kaunistanut.
Anna käsitti heti, ken se oli. Suutelisinko häntä? hän ajatteli; mutta se oli vähän vastahakoista. Sen sijaan hän otti kihtaavan tumpin molempain käsiensä väliin ja puristi sitä ystävällisesti.
"Sehän oli konstikkain historia, minkä elämässäni olen kuullut," alotti Tiina ja laski korin pois. "Kun vain et ajan pitkään rupea katumaan; niin, minä sanon sinäksi, sillä kun olemme täydet sisaret, niin eihän muulla lailla puhutteleminen käy päinsä."
"Ei, luonnollisesti; mutta mene tupaan, rakas Tiina, istumaan; kuppi teetä kenties maistuu sinulle näin kylmänä aamuna."
"Ei pitkinä päivinä; rouvan kanssa ei ole hyvä leikkiä tehdä, sillä ovat haukan silmät kaikista vaarinottamaan. — No, isävanhus saattaa todella sanoa, että hän on saanut oikein herrain päivät, jos vain sinä et jo puolimatkalla häneen tuskastu. Nehän olivat ankaria, kohtuuttomia ihmisiä, joiden luona sinä olit, luulen ma?"
Miten Annan korvia, leikkasi, miten koko hänen sieluaan liikutti kuulla sellaista heistä lausuttavan!
"Oivallisia, jaloja, siunatuita ihmisiä!"
"Minä olen myöskin samaa kuullut", sanoi Tiina kummastuneena, ottaen korin käsivarrelleen. "Kristoffersen oli siis kuullut hullusti; hän tahtoi uskoa, että he olivat sinut pois ajaneet."
Pois ajaneet! Väristys kävi läpi Annan, ja epätoivoinen miehuuttomuuden tunto esti hänet melkein puhumasta.
"He antoivat minun valita itsensä ja… Mutta älkäämme siitä puhuko.
Tahdotko käydä sisään isän luokse, Tiina?"
"Minulla ei ole aikaa," vastasi Tiina happamen imelän muotoisena. "Sinä voit muuten olla levollinen, minä en aio sinun seikkoihisi sekaantua; mutta sen verran toki tajuan, että ne, jotka ovat niin kernaat jonkun luotansa laskemaan, ovat mieluummin sitä paitsi. Tervehdä isää! Minä olen totisesti tehnyt hänen hyväkseen, mitä olen voinut, mutta se ei luonnollisesti ole ollut paljon ja tietysti nyt unohtuu. Hyvästi! Niin, sinä olet, ymmärrettävästi, ylen hieno tulemaan minua tervehtämään."
"En suinkaan, minä tulen mielelläni sinua tervehtimään. Missä sinä asut?"
"Minä palvelen postimestarilla, suuressa, keltaisessa talossa torin varrella. Sinä saatat tulla hämärässä ja mennä suoraan minun yliskamariini; se on toinen ovi, muista se, ensimmäinen on renkikamarin ovi. Hyvästi niin kauaksi!"
Ja Tiina meni pois vakavalla katsannolla, miten henkilö, joka ymmärtää arvostansa vaarin ottaa.
Saattoiko hän elää tällaisissa suhteissa, tällaisessa seurassa? kysyi Anna itseltään, Tiinan jälkeen katsoessaan. Eikö kuorma ollut liian raskas, eikö hän uupuisi sen alle?
Vähäistä jälkeentumin heräsi vanha muurari. Hän oli aivan hyvällä mielellä; käsivartta särki vain vähäpätöisesti, ja uni oli virkistänyt sekä vahvistanut häntä. Sitä paitsi hän tunsi heräävän ruokahalun merkkejä, joka seikka nykyisissä edullisissa suhteissa oli kahdenkertaisesti miellyttävä. Kun Anna hänelle teetä tarjosi, niin hän kiitti leveällä hymyilyllä ja lausui toivovansa, että Anna oli nukkunut yhtä oivallisesti kuin hän itse. Aavistiko hän, mitä äärettömiä uhrauksia hänen tähtensä oli tehnyt tuo nuori tyttö, joka seisoi hänen vieressään, sievät kasvot niin totisen näköisinä? Ei, hän ei sitä aavistanut, oikeammin, hän ei ajatellut sitä, hän ajatteli vain itseään.
"Kelpo lekko, se oli oikein; pane lisäksi kunnon lailla, tyttöni! Ah, se tekee hyvää. Anna minulle nyt vielä kuppi teetä ja ranskanleipä. Ai, sitä käsivartta! Hoh-hoo, minua vanhaa rämää, mitä minä kuitenkin olen ijässäni kärsiä saanut!"
Anna järjesti hänen päänaluksensa, asetti käsivarren mukavimpaan asentoon ja piti kiinni kupista, josta hän joi. Mutta se oli velvollisuuden tunnon kylmää apua; Annan täytyi väkisin pakottaa itseänsä tuota apua antamaan, eikä sitä seurannut ystävällisiä sanoja eikä hellää katsetta. Äkkiä katsahti muurari ylös ja sanoi:
"Niin, älä luule muuta kuin että minä tiesin sinun jaksavan hyvin. Minä tiedustelin silloin tällöin sinun vointiasi ja sain aina saman vastauksen. Ihminen saattaa kärsiä paljon, tietäessään, että ne, joita hän rakastaa, jaksavat hyvin; hoh-hoo, jaa-jaa."
"Kuinka paljon aikaa on siitä, kun äiti kuoli?" kysyi Anna hiljaa. Hän tahtoi niin mielellään kuulla jotakin hyvää äidistä, jotta hän saattaisi äitinsä muistoa rakkaana pitää.
"Oh, siitä on pitkä aika; minä en, häpeä sanoa, tiedä tarkoin, milloin se oli."
"Onko hän ollut siinä asunnossa, josta sinä muutit?"
"Ei toki; silloin meillä oli parempi olo. Majuri kai on kertonut, että hän antoi meille kaksisataa riikintaaleria, kun hän sinut sai? Eikö? Niin, sen hän teki, vaan eihän sellaista saata rahalla maksaa, luonnollisesti."
"Haluaisitko kertoa minulle jotakin äidistä?"
Vanha Jussi nousi vasten tahtoansa ylös, kummastellen moista pyyntöä. Näytti melkein, kuin hän olisi luullut Annan tahtovan kuulla jotakin pahaa äidistä, sillä hän vastasi:
"Amalia vainaalla olivat vikansa, miten meillä kaikilla; vaan minä en tahdo olla se, joka vanhaa vihankaunaa muistelen. Antaa kuolleiden levätä rauhassa."
Anna havaitsi, että useammat kysymykset olivat tarpeettomia, ja hän vaikeni siis, vaan ajatteli toki koko päivän äitiänsä ja kiintyi kummallisella kivulloisella itsepintaisuudella toivoon, että sisar saattaisi hänelle joitakin lohduttavia tietoja antaa.
Oli aivan vastenmielistä uskaltaa yksin ulos hämärässä. Hän löysi toki vaikeudetta postihuoneen, riensi reippaasti ylös pitkin kapeita, jyrkkiä rappusia ja seisoi pian onnellisesti ja hyvin, vaan sykkivällä sydämmellä matalassa piikakamarissa. Kun Tiina sillä hetkellä oli poissa, niin hän istui kolmijalkaiselle tuolille, joka seisoi punaiseksi maalatun kaapin nojalla eikä nähtävästi kelvannut muutettavaksi paikaltaan. Hän ei ollut siinä istunut kahta minuuttia, ennenkun sivuhuoneen ovi aukaistiin ja suljettiin ja piikakamarin ovi tempaistiin auki. Kakluunista tulevassa valossa hän saattoi nähdä puolikasvuisen koulupojan vartalon. Se heitti hänen luokseen parin saappaita ja karjaisi käskevällä äänellä:
"Minä tahdon päästä vapaaksi tuollaisista saappaista toisella kertaa, neitsyt Laiska-Maija!"
Ovi lyötiin kiinni, jotta pienet ruudut tärisivät. Nuori tyttö raukka oli niin liikutettuna ja harmissaan, ja viipyi niin kauan, ennenkun sisar tuli. Kun hän vihdoinkin tuli, niin Anna huomautti hänelle heti saappaita.
"Hoh, se on Julius taas," vastasi Tiina, olematta milläänkään, samassa kun hän tuppasi kakluunin puita täyteen. "Tuo uppiniskainen poika joutaa kyllä odottaa."
"Parasta varmaankin on, että teet sen heti; kuului siltä kuin hän olisi ollut suutuksissaan."
"Olkoon vain, minä en siitä suuresti välitä. No, olipa hyvä, että tulit, minulla on isää varten jotakin, jonka saatat mukanasi kotiin viedä. Nyt hän ei tosin sitä niin suuresti tarvitse, mutta minä en tohdi sitä kauemmin täällä pitää."
Hän aukaisi kaapin ja otti esille pienen, topatun tyynyn, vaan pysähtyi heti ja huudahti peljästyneenä:
"Rouva, rouva! Sinun täytyy mennä piiloon!"
Ja ennenkun Anna ehti asiaa harkita, seisoi hän, väristen kuin haavan lehti, punaisessa kaapissa, puoleksi haudattuna villahameihin tyyny sylissään. Hän kuuli kakluunin ovet avattavan ja tuiman äänen huutavan:
"Sinä et taukoa, ennenkun sytytät talon tuleen. Tänne sisälle ei saa tulla enää ainoata puikkoakaan, muuten täällä varmaan joskus tulipalo syttyy. Mieletön ihminen!"
Kamari oli aivan savua täynnä, kun Anna vankeudestaan tuli, ja Tiina näytti kiukustuneelta.
"Katso vain, hän otti pois joka ikisen murun; niin, nyt näet, millaisen väen luona olen."
"Mutta eikö rouvallasi ollut oikeus, Tiina? Puita oli kovin paljon kakluunissa. Ja tämä tyyny! Suuri Jumala, kenenkä tämä oikeastaan on?"
"No, kas niin vain! Kiitän nöyrimmästi! Minä luulin hyvin tehneeni, ja nyt sinäkin rupeat minua hätyyttämään. Herra Jumala, jos en milloinkaan olisi syntynyt! Tuo onneton tyyny! Olihan minulla lupa oma esiliinani ottaa, tiedän mä, eikä mokomaa rahtusta höyheniä milloinkaan patjasta saateta kaivata. Minä tein sen isän tähden, ja jos sinä juoruat siitä Kristoffersenille…"
Nyyhkytykset katkaisivat puheen.
"Minä en aio puhua siitä; mutta meidän täytyy täyttää patja taas, jo tänä iltana, heti! Minä en lähde täältä, ennenkun se on tehty. Voi, Tiina, etkö tiedä, että se on raskas synti?"
"Minä tiedän, että tahdot minut onnettomuuteen syöstä! Minä en tohdi sytyttää kynttilää; jos joku tulisi, mitenkä sitte kävisi?"
Mitkään vastaanväitteet eivät kuitenkaan auttaneet; Tiinan täytyi sytyttää kynttilä ja katsoa kuinka sisar kiirehtivin käsin ja hehkuvin poskin kuumeentapaisessa innossa ratkoi auki ja ompeli kiinni taas.
"No, Jumalan kiitos! nyt se on tehty. Älä milloinkaan, milloinkaan enää sellaista tee!"
Palvelustyttö raiska oli aivan alakuloisen näköinen; hän oli sekä suutuksissaan että liikutettuna.
"Sinun ei senvuoksi suurennella tarvitse. Jos sinä olisit minun tavallani saanut kärsiä ja olla kuin orjana, niin et kaiketi olisi parempi. Lupaathan, ett'ei Kristoffersen saa tästä mitään tietää?"
"Luonnollisesti. Älä itke nyt; sinusta tulee kyllä vielä hyvä tyttö.
Istu viereeni tähän ja jutelkaamme vähäsen."
Tiina tunsi halun vastata, että hän oli hyvä tyttö, vaan hillitsi toki mielensä, otti vaijeten sinisen sukkansa ja istui sängyn laidalle.
"Saatatko muistaa äitiämme, Tiina?"
"Kyllä; minä olin suuri tyttö, kun hän kuoli. Hän ei toki minulle mitään pahaa opettanut ole; luulitko kenties sitä?"
"Oi, en; mutta minä tahtoisin mielelläni hänestä vähäsen kuulla.
Piditkö hänestä paljon? — enemmänkö kuin isästä?"
"Oh, kyllä; mieluisestihan kukin enemmän äidistään pitää. Hän oli muuten äkäisenlainen; vaan kylläpä isä, tuo laiskajaakko, opettikin hänen tietämään, että hän eli. Hän sai hinata kuin ajurin koni, perheelle leipää laittaakseen."
"Luuletko, että hän milloinkaan muisteli minua?"
"Sen annan jäädä sanomatta; enhän minä tiennyt, että sinua oli olemassakaan."
"Mutta etkö nyt, kun sen tiedät", jatkoi Anna rukoilevalla äänellä, "saata muistaa jotakin lausetta tahi muuta, josta olisit havainnut, ett'ei hän tykkänään ollut toista lastansa unohtanut? Olitko läsnä äitimme kuolinvuoteella? Eikö hän sanonut silloin…"
"Kuinka sinulla on sydäntä sellaisiin surullisiin asioihin koskea!" nyyhkytti Tiina, sinisellä sukankutimella silmiänsä pyyhkien. "Se on synti ja häpeä, on todella niinkin. Kas se, nyt on rouva täällä taas; milloinkaan ei pidä saada rauhan rahtuakaan."
Ovi avattiin, ja kaidat kasvot ynnä terävä nenä näkyivät siinä.
"Neljännestunnin kuluttua saat tulla alas ja tehdä tulen; vieraat jäävät tänne illaksi. Kuka täällä on?"
"Minun sisareni, rouva."
Rouva katsoi terävästi Annaa ja meni sitte; vaan hetkisen perästä kuului askeleita ja ääniä portailta, ja emäntä kuului kahdesti lausuvan kuuluvalla äänellä: "Koska olette nähneet koko huonekerran, niin täytyyhän teidän lapsikamari ja piikahuonekin nähdä."
Tiina hymyili.
"Kas, kuinka ovat olevinaan", sanoi hän; "sinua he nähdä haluavat, vaan luonnollisesti emme saa siitä tietävinämmekään olla."
Ovi avattiin samassa, ja parvi herroja sekä naisia kurkisti uteliaasti sisälle. Anna pysyi aivan levollisena istumassa eikä edes katsahtanutkaan ylös. Jotakin jaloutta ja liikuttavaista oli hänen ihanuudessaan, joka ehdottomasti vaati kunnioitusta, ja kaupungin urkuri — säädyllinen, vanha, naimaton mies — työnsi melkein väkivallalla muut takaisin sekä, ovea sulkiessaan, sievimmästi kumartaen lausui:
"Nöyrin palvelijanne! Pyydän anteeksi!"
"Tahdotko saattaa minua kotiin, Tiina," pyysi Anna hetken kuluttua; "minä en mielelläni mene yksinäni."
"Sinähän olet tottunut siihen, että palvelija aina on kantapäilläsi, luulen ma. Pelkään, että tuskin saatat jaloillasi seistä. Sellaista tarvitsisi vähän ennemmin ajatella."
Vanha muurari oli runsaasti unen lahjalla siunattu. Hän makasi suloisimmassa unessaan, kun Anna tuli kotiin. Anna käveli edestakaisin huoneissa, epätoivoisena, levottomana, intoisena. Minkä kauhean kokemuksen hän oli näinä muutamina päivinä koonnut! Hänen päätänsä pakotti, kun hän muisti isän sanat: "Minä tunnen ne olosuhteet; se ei saa tapahtua!"
Niin hupaisa valo loisti pesijävaimon puolelta. Hän kenties oli hänen äitinsä tuntenut ja säilyttänyt ystävällisessä mielessään joitakin sovinnollisia muistoja hänestä. Anna tahtoi vielä viimeisen koetuksen uskaltaa ja koputti hiljaa ovelle.
"Astukaa sisälle, astukaa sisälle! Kas, se on neiti! Istukaa tänne nojatuoliin, olkaa niin hyvä. No, se oli oikein hyvästi tehty!"
Vastaanotto ei saattanut sydämellisempi olla, eikä huone voinut olla puhtaampi ja viehättävämpi. He istuivat kaikki pyöreän pöydän ympärillä. Äiti silotti hienoja pyykkivaatteita, ja Pekka pilkkoi tikkuja; kaksi kahdeksanvuotista kaksoista, keltaiset hivuspalmikot alaspäin pitkin selkää, harjoitti kirjoittamista niiden kirjainten mukaan, joita äiti oli heille kirjoittanut; ja he jäljittelivät kummastuttavalla tarkkuudella niiden aivan omituisia kiemuroita ja muotoja. Pienellä, heikolla Riikalla oli myöskin tehtävänsä: hänen täytyi panna lankaa neulain silmiin ja selvittää nauhoja. Väliin katsahti yksi, väliin toinen kelloa, ikäänkuin nähdäkseen, kävikö työ tarpeeksi joutuisasti.
"Kuinka täällä on hienoa! Eihän minusta vain haittaa liene?"
"Jumala siunatkoon teitä, ei suinkaan! Niin, eikö täällä ole hauskaa? Me olemme tämän huoneen itse, Pekan kanssa kahden, paperoinneet. Ja mitä minun kellostani sanotte, neitiseni, eikö sillä sovi oikein komeilla? Me ostimme sen huutokaupasta, enkä milloinkaan ole sitä rahaa katunut. Niin, meillä, Jumalan kiitos, on kaikin puolin hyvä olo, kun me vain olisimme kiitolliset ja käyttäytyisimme sopivasti."
Viimeistä lausetta seurasi varoittava katse toisinaan vähän rauhattomille kaksoisille.
"Tunsitteko minun äitini?" kysyi Anna ilman mitään johdantoa.
"Kyllä, rahtusen, varsin vähän."
"Tuntuu niin raskaalta, kun ei kenkään saata hänestä minulle mitään kertoa."
Pesijätär näytti onnettomalta. Hän ei tietänyt mitään hyvää Amaliasta. Se oli ollut vankka vaimo ja osannut käyttää kieltänsä yhtä vilkkaasti kuin käsiään. Pesijätär oli kerran lainannut hänelle naulan suopaa, talikynttilän ja ruukun — hyvän, uuden ruukun —, vaan ei milloinkaan ollut yhdestäkään niistä saanut edes vilahdusta nähtä. Tuo ei ollut oikein säädyllistä, ja tuon kunnon ihmisen veri kiehui vieläkin, sitä historiaa muistellessaan. Hänen oli mahdoton saada kiittävää sanaa huuliltansa — ei, eipä edes nuorta neiti parkaa lohduttaakseen.
"Kotona olijat saavat siis jakamatta rakkauteni pitää", ajatteli Anna, pienen kyökkinsä akkunan ääressä istuissaan ja tirkistäissään kohti kirkasta taivasta, jossa lukemattomat tähtöset tuikkivat ja välkähteliyät; "eikä se ole vähenevä, vaikka en heitä enää milloinkaan nähdä saisi."
IV.
"Tässä on jotakin teille, neiti!" huusi Pekka seuraavan päivän aamupuolella, pistäen päänsä ovesta sisälle; "hienoin nahka-arkku, minkä toivoa voi. Sen näin postimestarilla, jossa käyn apua tekemässä." — Pekka kävi melkein kaikkein ihmisten luona apua tekemässä —, "ja minä lainasin heti käsikärryt, jotta olisitte sen saaneet mitä pikemmin sitä parempi. Hei vain, miten raskas se on! Saanko sen sisälle kantaa? Olkaa hyvä, täss'on pieni avainkimppu."
Kotoa! Hän tarkasteli ihastuksella suurta, keltaista arkkua, kenties oli siinä joku sana, joku tervehdys! Hänen kätensä värisi mielenliikutuksesta, kun hän sen aukaisi. Mieletöntä kuitenkin oli toivon vakaan antautua; sanoihan jo osoite, että kaikki oli ohitse. "Neitsyt Anna Mårtensen, osoite: muurari Johan Mårtensen", oli siinä — hän luki sen kolmeen kertaan. Sitte hän aukaisi innokkaasti kapineet ja haki joka poimusta paperin palaa, ainokaistakin riviä; vaan kaikki etsiminen oli turhaa. Isä oli aivan varmaan kieltänyt heitä kirjoittamasta — voi, siitä hän oli vakuutettu. Arkku sisälti suuren joukon liinavaatteita, kolme, neljä hänen talvista, jokapäiväistä vaatekertaansa, paksun pinkan nuotteja ja muutamia valituita kirjoja. Hän pudisteli kärsimätönnä toista toisensa jälkeen; mutta niistä ei mitään pudonnut. Viimeiseen ehdittyänsä hän pysähtyi. Se oli varsin vanha, hopeahakainen raamattu, suvussa kulkenut perintö. Hän oli kasvatusäitinsä usein kuullut sanovan, että se oli rakkain hänen omaisuudestaan ja ensimäinen, jota hän tulipalosta pelastaa koettaisi. Anna suuteli kunnioituksella. Olisiko mikään kirjoitettu sana saattanut sanoa puoliksikaan niin paljon kuin tuo vanha kirja? Sehän julisti hänelle äidin täydellisen anteeksi-annon, puhui äidin rakkaudesta sekä osoitti, mistä hänen tuli lohdutusta etsiä. Mutta mitähän tuolla kulmassa kiilsi? Hän veti esille kolme pientä, välkkyvää avainta, joita vehreä silkkipunos piti yhdessä koossa. Kuinka hyvin hän ne tunsi. Ne olivat hänen piironkinsa, ompelu- ja kirjoituspöytänsä avaimet. "Kenkään ei ole sinun kätköihisi käyvä, ennenkuin sinä itse tulet", niin tuntui niiden hauska kilinä tahtovan sanoa. Oi, Jumala siunatkoon äitiä ja sisarta heidän rakastavan sydämensä tähden, joka opetti heidät kieltoa kiertämään ilman sitä rikkomatta!
Nuori tyttö itki runsaasti, kun hän kapineita laatikkoihinsa huolellisesti järjesti; mutta lohduttomia epätoivon kyyneleitä ne eivät enää olleet. Kuinka monta rakasta muistoa olikaan kaikkiin kiintyneenä! Ompelurasiassa oli useita aljetuita teoksia, jotka olivat aiotut joululahjoiksi. Oi, tuo niin rakas joulu oli tuleva hänelle varsin surulliseksi tänä vuonna, eikä, valitettavasti, yksin hänelle, vaan hänen tähtensä myöskin heille kaikille, ja enimmän kenties isälle. Kuinka usein olikaan hän entisinä onnen päivinä toivonut saattavansa jotakin isän hyväksi tehdä, toivonut saavansa tilaisuutta näyttämään, kuinka äärettömästi hän isää rakasti, ja kuinka paljon hän tahtoi kärsiä ja kestää isän tähden! Oi, jos hän toki olisi kuollut!
Hänen pieni rahakukkaronsa oli myöskin ompelurasiassa. Se oli niin täynnä, että se tuskin kiinni meni, ja sisälti kaikki ne kauniit kultarahat, jotka hänellä ja Klaaralla olivat säästölaatikossa olleet.
Juuri hänen lopetettuaan, koputettiin hiljaa ovelle. Olikohan se Tiina tahi Kristoffersen taikka vielä pahemmin — rouva Klemme. Nyt hän ei tuntenut ollenkaan halua kenenkään kanssa puhua ja aukaisi hitaasti. Tulija ei kuitenkaan ollut kenkään odotetuista, vaan kaljupää, ryppykasvoinen, pienenläntä herra, koko olennossa jotakin levotonta ja yllä kapea, vanhanaikainen takki. Annasta oli ikäänkuin hän olisi joskus ennen tuon nähnyt — missä, sitä hän ei saattanut muistaa.
"Onko neiti — oletteko te kotona?" kysyi vieras aivan hämillään; "minä tarkoitan, tahdotteko ottaa minua vastaan?"
"Saanko kysyä, ketä minun on huvi…"
"Huvi ei suuri ole; minä en totisesti huvin vuoksi tule… suokaa anteeksi… minä olen muuten urkuri Fogelsang, mutta siitä ei luonnollisesti huvia ole."
Anna muisti heti hänet siksi, joka edellisenä iltana oli hänet tuskallisesta tilasta pelastanut, ja hän tervehti kiitollisella ja tutulla katseella, käskien häntä nojatuoliin istumaan.
Tuo hyvänluontoinen, vanha mies tuli istumaan päästyään levollisemmaksi. Kieli ei kuitenkaan tahtonut liikkeesen päästä, vaikka hän pienen kamarinsa lattialla edestakaisin kävellessään sekä pukiessaan oli tarkoin ajatellut kaikki, mitä hänen sanoman piti.
"Huomaan, ettei ole hyvä liian paljon yksinänsä olla", hän aloitti vihdoin; "siten tulee ihmisiä arastavaksi, ja surkeata on, että vieraat kasvot voivat saattaa hämmennyksiin. Minä lähden harvoin kotoani, ja oikea onnenkohtaus oli, että sain teidät eilen nähdä. Te, neitini, ette sopinut siihen seuraan. Minulle on kerrottu teidän historianne, enkä koko yössä ole teidän tähtenne saattanut silmiäni sulkea. Lapsenrakkaus on teitä pakottanut, ja se herätti minun myötätuntoisuuteni; vaan kuitenkin väitän, että olette tehnyt väärin, ja toivon, että teidän itkeneet silmänne todistavat teidänkin sen havaitsevan."
Vähitellen, kun urkuri puhui itsensä lämpöiseksi, haihtui hänen liikkeidensä epävarmuus, melkein naurettavaisuus, ja hänen silmänsä katsoivat kiinteästi ja läpitunkevasti nuorta tyttöä, joka kuiskasi:
"Minä olen tehnyt väärin."
"No, minua iloittaa, että niin kerkeästi sen myönnätte. Te tahdotte siis viipymättä pyytää anteeksi, tahi ettekö kenties saata itseänne taivuttaa siihen? Teenkö minä sen teidän nimessänne?"
"Ah, ei, Jumalan tähden! Se on mahdotonta!"
"Kuinka! Mitä sitte teidän kyyneleenne merkitsevät? Se on huono ja hyödytön katumus, joka ei tunnustukseen pakota!"
Vanhan miehen olennossa oli niin paljon totisuutta ja syvää hartautta, ett'ei Anna voinut suuttua, vaikka mies puhui kiivastuneella, melkein uhkaavalla äänellä.
"Teillä on useimmissa suhteissa aivan oikein", vastasi Anna säysästi, "vaan te ette tunne…"
"Tietättekö, mitä minä tunnen", katkaisi mies innokkaasti; "tuhlatun elämän, hyödyttömän katumuksen, sen tunnen, ja siitä tahdon, niin paljon kuin kykenen, teitä ja joka ihmistä pelastaa. Hyödytön! Oletteko milloinkaan tuon sanan merkitystä ajatellut? Ette milloinkaan; vasta rakastetun olennon haudalla sen saatte tuntea. Tahdotteko kuulla minun elämäkertani? — Se ei ole pitkä. Muutamissa lyhyissä silmänräpäyksissä laskin siemenen koko elämäni suunnalle. Äitini oli leski. Hänellä oli aivan niukka eläke, ja hänen täytyi ahkeroita sekä tehdä työtä ankarasti, saattaakseen minun antaa lukemisiani jatkaa. Sisareni Maria auttoi häntä uskollisesti; hän oli velvollisuutensa täyttävä, totinen tyttö. Minä taas olin vilkas ja iloinen, ja minua äitini enimmin rakasti. Köpenhaminassa sain pian monta tuttavaa, ja kun häpesin köyhyyttämme omistaa, niin otin kaikkiin heidän huveihinsa osaa. Seuraukseksi täytyi minun tehdä velkaa, ensinnä pienempiä summia, sitte suurempia. Äiti maksoi kaikki kärsivällisesti, kenties liian kärsivällisesti. Eräänä päivänä tulin epätoivoisena kotiin. Olin 50 riikintaaleria menettänyt pelissä, ja minun piti heti maksaa! He istuivat molemmat akkunan ääressä ja ompelivat ahkerasti, kun sisälle astuin. Äidilläni oli silmälasit silmillä, ja hän näytti kelmeältä, vaan otti minut lempeästi ja ystävällisesti vastaan, miten ainakin. Kun olin pyyntöni esittänyt, niin hän kuitenkin väänteli käsiänsä: Paavo, Paavo, siihen menee koko hyyryrahamme! — Sinulla on siis rahaa! huudahdin minä! Jumalan kiitos! Isäntä saapi odottaa; anna raha minulle, äiti, muuten olen hukassa! Hän nousi heti ylös, aukaisi laatikon ja kurotti minulle setelin. Maria katsoi katkerana minua. Sinä et meistä suuresti välitä, Paavo, sanoi hän. — Ettekä te minusta, te säälitte varsin vähän minua, sanoin minä. Äitini näytti totiselta ja murheelliselta: Oi, Paavo, sinä olet varsin kiittämätön! — Minäkö ratani valinnut olen? kysyin tulisesti; sinä tahdoit, että minun piti lukea, ja saat nyt maistaa seurauksia. Sana syttyi sanasta; vihdoin johdatti sisareni äitini ulos ja viittasi minulle, että minut piti mennä. Sen teinkin, vaan vanhan äitini suruinen, lempeästi nuhteleva katse vainosi minua, ja minä käännyin takaisin; tahdoin häneltä anteeksi pyytää. Maria otti minut porstuassa vastaan. Mitä sinä taas tahdot? hän kysyi kärsimättömästi, ikäänkuin olisi odottanut uutta solvausta. — Unohdin sauvani, vastasin lyhyesti ja jyrkästi; taipumattomuus ja ylpeys heräsi minussa heti hänet nähtyäni, ja minä menin sovinnollista sanaa sanomatta. Kahdeksan päivän perästä sain kirjeessä tiedon, että äitini oli vaarallisesti sairaana. Minä lähdin samalla hetkellä, vaan tulin kuitenkin liian myöhään. Synkkänä ja sanatonna, elävänä nuhteena, seisoi sisareni edessäni. Maria, luuletko… kysyin, ja tuntui siltä kuin jos elämäni olisi hänen vastauksestaan riippunut; hän havaitsi sen, vaan ei tuntenut mitään sääliä. Minä luulen, että hänen sydämensä pakahtui surusta sinun tähtesi; enempää en kuullut. Tulinen kuume saattoi minut tainnuksiin. Jos en olisi tullut kipeäksi, niin olisin järkeni menettänyt. Toinnuttuani oli sisareni polvillaan vuoteeni vieressä. Neljään viikkoon ei hän ollut sairasvuoteeni äärestä poistunut. Oi, hän on elävä! Jumalan kiitos, hän rupeaa elämään! Näen, että hän tuntee minut! Kuule siis, Paavo, mitä minun olisi heti pitänyt sanoa: äitimme siunasi sinua kuolinhetkellään; etkä sinä myöskään ole vaikuttanut hänen kuolemaansa: hän oli varsin kauan heikko. Mutta minä luulin kuitenkin niin, ja kalvava katumus viivytti parantumistani. Äidin siunaus oli tosin suurena lohdutuksena; mutta niin ylenpaltisen rakkauden rinnalla minä tunsin itseni vielä rikollisemmaksi. Lapsena ollessani hän oli usein leikillä nimittänyt minua vanhuutensa tueksi; en aavistanut silloin, että tuo hyväileminen oli pistäväksi orjantappuran piikiksi sydämeeni tuleva. Te itkette minun tähteni; kiitos, kiitos, nuori tyttö; Mutta huomatkaa, ett'en ole surullista historiaani kertonut teille, herättääkseni sääliänne, vaan että ottaisitte oppia siitä. Tahdotteko kuulla lopun? Sisareni joutui naimisiin erään papin kanssa Norjassa. Minä lakkasin lukemasta ja sain pienen urkurinpaikan tässä kaupungissa. Minun kotini oli äitini haudan vieressä, ja vastainen elämäni oli kuni pitkä toivioretki, jollainen se on ollutkin. Teidän kasvatusvanhempanne olen tuntenut; majurin rouva sääli minua, kutsui usein minua luonansa käymään ja torui minua kun en kutsumatta tullut. Olenpa teidätkin nähnyt. Se tapahtui eräänä aamuna vähän jälkeen palon, kun majurin pieni poika, minun ohitse mennessäni, tuli juosten ulos ja huudahti: 'Me olemme saaneet pienen tytön lisäksi, sinun pitää tulla sisälle häntä katsomaan!' Te istuitte valkoisessa puvussa majurin käsivarrella ja tarkastelitte minua suurilla, tummilla, kummastelevilla silmillä; sitte käänsitte päänne pois ja kätkitte sen majurin rinnalle. Kas vain, sanoi majurin rouva, nyt tulee pikku Klaarani lapsipuoleksi, luulen ma; mutta hän lisäsi heti, pientä, tummakutrista päätä taputtain: Jumala siunatkoon tuota rakasta piskuista ja antakoon minulle äidinsydämen häntä kohtaan. Se hänellä on ollut — eikö niin? — ja teidän tulee nyt näyttää olevanne hyvä tytär. Älkää lykätkö tuonnemmaksi; ajatelkaa, että katumuksenne saattaisi tulla liian myöhään, muistakaa kuolemaa! Taivuttakaa ylpeä mielenne; rukoilkaa anteeksi! Jos teidät sysätään pois, niin tulkaa takaisin; pyytäkää hartaasti ja nöyrästi!"
"Teidän täytyy nyt kuulla minua", sanoi Anna liikutettuna, laskien kätensä vanhan miehen käsivarrelle ja häntä luottamuksella silmäillen. "Minä toivon teidän minua ymmärtävän. Jos kirjoittaisin ja pyytäisin anteeksi, niin heittäisin eripuraisuuden siemenen kotiini. Äiti ja Klaara alkaisivat ahdistaa isää, hänen omat tunteensa ahdistaisivat häntä, vaan kaikki turhaa. 'Ikipäiviksi vieras!' Oi, minä koettelin kauan hänen kärsivällisyyttään, ennenkun hän lausui tuon, ja hän lausui sen mietittyänsä. Hän ei milloinkaan riko sanaansa. Ja vaikka mahdoton tulisikin mahdolliseksi, vaikka koti avautuisikin minulle, niin hän ei kuitenkaan tulisi minua kohtaan samallaiseksi kuin ennen. Jumala tietää, ett'ei se ole ylpeyttä, mutta saman katon alla isän kanssa en saata vieraana elää, se musertaisi sydämeni. Säälikää minua, ymmärtäkää minua, te, joka itse niin paljon kärsinyt olette! Vakuutettu olen, että jos kirjoittaisin ja tunnustaisin vikani, niin hän pitäisi velvollisuutenansa minulle apua lähettää ja meidän toimeentulostamme huolta pitää; mutta sitä en voisi kestää. Minä en tahdo, että minut ymmärretään väärin, en tahdo, että hän luulisi minun antavan myöten ainoastaan siitä syystä, ett'en itse itseäni auttamaan kykenisi. Ulkonaisia etuja saattaisin voittaa, sijani isän rakkaudessa olen sitä vastaan menettänyt, — Jumala minua auttakoon! Jos tunsitte hänet, miten minä hänet tunnen, niin tietäisitte että se, mitä sanon, on totta."
Vanha mies vaikeni ja pudisti päätänsä. "Minä tunnen hänet, valitettavasti", hän sanoi.