"No, kiitos Jumalan, että olette päättänyt matkustaa!" sanoi pesijätär, samalla kuitenkin kyyneleitä silmistänsä pyyhkien. "Totisesti olen toivonut teitä pois täältä ensi silmänräpäyksestä teidät nähtyäni; huono rakkaus, Riikka, on murehtia silloin, kun niille, joita rakastamme, hyvin käy."
"Te olette alati ollut niin lemmekäs ja hyvä minua kohtaan", sanoi Anna sydämellisesti, "ja minulle jää niin suloinen muisto teidän siunatusta, pienestä kodistanne; minä olen, uskokaa minua, paljon täällä oppinut."
"Oh, nyt puhutte pilaa, neiti; mitähän te meistä saattaisitte oppia!"
"Paljon, muun muassa olemaan ahkera ja tyytyväinen, hyväntahtoinen muita kohtaan, kiitollinen ja jumalaapelkääväinen."
Pesijätär otti nuoren tytön syliinsä ja suuteli häntä jäähyväisiksi.
"Jumala teitä, rakas, nuori neitini, kaikkina elonne päivinä siunatkoon!" hän lausui.
Anna lähetti sitte sanan urkurille ja pyysi hänen häntä saattamaan. Hän teki tuon pikemmin urkurin jäähyväisiä keventääksensä, kuin siitä syystä, että hän olisi tuon vanhan, saamattoman miehen turvaa tarvitsevansa tuntenut. Herra Fogelsangin elämälle oli matkalle lähtö oikea käännekohta; enempään kuin kolmeenkymmeneen vuoteen ei hän ollut kotinurkkia ulompana käynyt; hän näyttikin aivan hilpeältä ja hääri niin toimekkaasti, että oli hauskaa nähdä.
Heidän piti lähteä seuraavana aamuna aikaisin, jotta Annan täytyi jo samana päivänä kaikki järjestykseen laittaa. Tiina sai kaikki hänen rahansa — suuri summa se ei ollut — ja lupasi joka killingin muurarin hyväksi käyttää. Muurari seisoi Tiinan vieressä, nyyhkytti ja ruikutti:
"Niin, nyt saan niitä kaloja, joita olen pyytänytkin, hohhoo! Niin, aina ei saada aivan kuin Abrahamin sylissä olla."
Pieni Johanna joi Annan luona teetä ja viipyi siellä koko illan: mutta hänellekkään ei Anna kertonut uudesta, suuresta surustaan, hänen lähtönsä varsinaisesta vaikuttajasta; hänen oli mahdoton saada sitä sanotuksi.
Oli pimeä ja kolea aamu; sankka ja kylmä sumu peitti seudun. Oikeaan aikaan saapui vanha urkuri, hyvästi käärittynä vanhan-aikaiseen viittaan, jota aimollinen hopeahaka kiinnitti. Kädessä hänellä oli aikamoinen sauva ja sateenvarjo kainalossa.
Vaunujen vieriessä ohitse nyökkäsi Anna ystävällisesti Tiinalle, joka kamarinsa akkunan ääressä silmät punaisina seisoi; sitte hän käänsi päänsä ja viittasi viimeisen jäähyvästin pienelle, hyväntahtoiselle Pekalle sekä Kristoffersenille, jotka olivat vaunuja saattaneet.
VII.
Urkuri pysähtyi läheiseen kaupunkiin; jalkaisin ja yksinään Anna tahtoi kotihin palata. Kuinka hyvin hän tunsi oikotien yli niittyjen! Klaara ja hän olivat niin usein iloisin sydämin ja kevein askelin sitä käyneet. Hän tunsi joka puun, joka pensaan. Suuri kivi, jonka Kustaa kerran oli vierittänyt ojaan, jotta he kuivin jaloin yli pääsisivät, oli vielä paikallaan; lähimmässä aidassa oli ollut linnunpesä, jota he joka aamu olivat katsomassa käyneet.
Mitä likemmä määrää hän pääsi, sitä hitaammin hän kulki, ja kun hän seisoi portin ulkopuolella, niin hänen sydämensä oli raskas kuin lyyjy ja hänen rohkeutensa melkein kokonaan poissa. Talo näytti ystävälliseltä ja hauskalta kuten ainakin; villi viiniköynnös kiemuroi purppuranpunaisissa köynnöksissä ylös pitkin seinää ja kattoa; salin avonaisella akkunalla oli kukkiva ruusu. Hidastellen laski Anna kätensä lukolle; tuntui niin omituiselta, hän ei kuullut ainoatakaan ääntä, ei nähnyt yhtään ihmistä. Etehisessä hän kohtasi hänelle vieraan palvelijan, joka ei ollut siellä hänen aikanaan ollut. Se pidätti häntä ja sanoi, kohtelijaasti anteeksi pyytäen, ett'ei herrasväki ottanut ketään vastaan.
"Minä teen siitä poikkeuksen." Hän sanoi tuon sellaisella varmuudella, että palvelija heti astui sivulle ja aukaisi oven.
Eversti ja hänen rouvansa istuivat työkamarin pienessä nurkkasohvassa. He hypähtivät molemmat ylös, kun hän sisään astui; mutta kun äiti tuli häntä vastaan, niin eversti jäi samalle paikalle seisomaan.
Kuinka kylmännäköinen eversti oli! Sanat Annan huulilla kuolivat; mutta hänen piti, hänen täytyi puhua, nyt taikka ei milloinkaan! Hän astui everstin luo, äidin käsi kädessään, saaden toivoa ja rohkeutta äidin vienosta puristamisesta, ja kertoi, ett'ei muurari ollut hänen isänsä, ja että hän nyt oli aivan yksinään maailmassa. Sitte hän kuvaili, kuinka hyljättynä hän oli, ja kuinka sanomattomasti hän heitä ikävöi, vaan ei virkkanut sanaakaan heidän surustaan; hän pyysi vain säälimistä, mutta ei itse sitä osoittanut; tunsihan hän everstin. Ja hän puhui everstin pitkämielisyydestä tuona onnettomana iltana; silloin hän oli tuskin kuullut everstin puhetta, vaan sittemmin oli joka sana siitä hänen korvissaan kaikunut ja tehnyt hänen katumuksensa toista vertaa kalvavaisemmaksi.
"Saanko jäädä tänne?" hän lopetti. "Minä en odota, että oloni tulisi samallaiseksi kuin ennen; tyydyn, jos minua vain kärsitään."
Hän ei tohtinut katsoa everstiä. Eversti oli vaalea kuin marmori ja hänen äänensä värisi, kuin hän sanoi:
"Teidän säälinne meitä kohtaan täytyy olla erinomaisen suuri; itse tähtenne te ette milloinkaan olisi niin nöyristynyt."
"Sinulla on aivan oikein", virkkoi everstinna tavattomalla lujuudella; "hänen sääliväisyytensä on aivan suuri ja samoin, hänen rakkautensa. Lapsi raukka, sinä et ole ajatellut löytyvän ihmisiä, jotka eivät siedä, että he tulevat jalomielisyydessä voitetuiksi. — Saako hän jäädä, Hugo?"
"Luonnollisesti, niin kauan kun hän haluaa."
Eversti jätti huoneen pystypäisenä ja tyvenellä ryhdillä. Anna oli odottanut niin käyvän, vaan kuitenkin hän pillahti itkemään.
"Sinä et saa kadottaa rohkeuttasi, rakas tyttäreni. Kuinka suuri lohdutus on, että sinä olet täällä taas! Ja hänkin tuntee sen, siitä olen aivan varma. Sinun, Anna, tulee ryhtyä vanhoihin toimiisi, ikäänkuin et milloinkaan olisi kotoa jättänyt: soittaa meille, laittaa hänelle tee, lukea kuuluvasti sanomalehtiä ja asettaa kukkia hänen kirjoituspöydälleen. Minä olen tahallani jättänyt kaiken tuon tekemättä. — Sinä olet kuullut Kustaan sairastumisesta ja siitä syystä sinä tulit; minä tiesin sen heti, kun sinut näin. Minä puolestani en usko, että hän on kuollut, minä en saata sitä uskoa; sieluni syvyydessä on ihmeellinen toivo, joka pitää minut pystyssä ja lupaa, että hän on takaisin tuleva. Tyttö raukkaseni, miten kelmeä ja totisen näköinen sinä olet!"
"Jos minä vain en tulisi olemaan hänen silmätikkunaan, äiti; jos ei hän, minua välttääkseen, vain riistäisi itseltään sinun seuraasi! Sitte menen paljoa mieluummin täältä pois."
Eversti palasi toki, kun lamppu oli sytytetty ja teepöytä katettu, ja
Anna kaatoi kuppiin miten vanhoina hyvinä aikoina.
"Saanko laittaa tämän valmiiksi?" hän kysyi, everstille kuppia kurottaissaan.
"Kiitos!" Annasta näytti, että eversti oli hieman kummastuneen vaan ei toki tylyn näköinen.
"Mitä minä lukisin?" kysyi Anna vähän jälkeemmin.
Everstinna kurotti hänelle pikaisesti sanomalehdet.
"Tästä, rakas lapsi; mutta etkö sinä vain ole liiaksi väsyksissä?"
"Minä en ole ollenkaan väsyksissä." Ja hän pidätti kyyneleensä sekä hillitsi äänen tärisemisen niin hyvästi kuin hän kykeni.
"Nyt saat todellakin lopettaa, tyttö kultani", keskeytti everstinna hetken kuluttua. "Pieni sininen kulmakamari on järjestetty sinua varten, ja sinä tarvitset matkan jälkeen levätä. — Minä käväisen ensin katsomassa, onko kaikki oikein järjestyksessä."
Tahallaanko hän heidät kahdenkesken jätti? Anna oli hirveässä tuskassa; hän luuli kuulevansa sydämensä sykinnän. Eversti istui näennäisesti levollisena ja jatkoi lukemista siitä, johon Anna oli lopettanut.
"Hyvää yötä!" Eversti näytti siltä, ikäänkuin hän ei olisi sitä kuullut. "Hyvää yötä, herra eversti!"
"Oi, Anna!" Eversti hypähti seisomaan ja lähestyi Annaa. "Kuinka saatoit niin sanoa!"
"Miten sitte saan sanoa?"
Tunteidensa valtaamana eversti vaikeni tuokion ajaksi; sitte hän kietoi käsivartensa Annan vyötäisten ympärille ja veti hänet likelleen.
"Sano isä!"
"Saanko? Jumala olkoon ylistetty! Minä olenkin aina ajatuksissani sinua isäksi nimittänyt. Oi, nyt minun on mahdoton levolle lähteä; minä saan luvan istua sinua katsomaan, ei salaisin, pikaisin silmäyksin, vaan oikein. Sinun pääsi on kipeä, isä, minä näen sen otsastasi; saanko panna käteni otsallesi? — Se on joskus tehnyt sinun hyvää, ja se on niin kylmä."
"Tiedätkö, mitä en milloinkaan saata itselleni anteeksi antaa, Anna? Sitä, että annoin sinun Klaaran kuoltua lähteä ilman sovittavaista sanaa. Se oli julmasti tehty."
"Mutta minä olinkin sinua julmasti loukannut, isä."
Heti sen jäljestä tuli everstinna; hän nyökkäsi lempeästi, vaan ei näyttänyt ollenkaan kummastuvan.
"Huomenna myöskin on päivä", hän sanoi vain, "ja lapsi tarvitsee levätä. Meidän täytyy hyvin varoa häntä; hän, pieni raukka, näyttää niin menehtyneeltä."
"Suuri Jumala, sairastuisiko hänkin!" Eversti tarkasteli Annaa kauhistuneena. "Jos tunnet hiukkasenkin itsesi kipeäksi, Anna, niin meidän täytyy heti, jo tänä iltana, lähettää sana tohtorille."
Anna vakuutti olevansa aivan terve ja seurasi sitte äitiä huoneesensa. Pieni, sininen kamari oli niin sievä ja hauska, vaan hän olisi toki mieluummin entisessä huoneessaan maannut; murheiset muistot tekivät sen hänelle vielä rakkaammaksi.
"Siis vihdoinkin olet taas kotona sinä, oma aarteheni — kotona huoneissamme ja kotona sydämissämme! Ylistetty olkoon Herra, joka soi sinulle rohkeutta tulemaan! Ah, uskonet, että isä on tänä yönä nukkuva paremmin kuin hamasta siitä asti, jolloin sinä meidät jätit."
Anna makasi kauan hereillä ja ajatteli, olikohan Kustaa todellakin kuollut; hän ei olisi milloinkaan tohtinut kotiin tulla, jos hän ei olisi uskonut Kustaan elävän. Oi, Herra oli toki äärettömän armollinen ollut! Hän ikävöi aamua, saadakseen heitä taas nähdä; olikohan isä häntä kohtaan silloin yhtä lemmellinen?
Oli, isä oli yhtä, kenties enemmänkin lemmellinen; puolinaisuutta ei hänen luonteessaan ollut, ja jos hän kerta antoi myöten, niin hän teki sen tinkimättä.
"Kuinka saisimme nyt taas ruusut takaisin?" hän sanoi, Annan poskea taputtaen.
"Sinun, Hugo, tarvitsee joka päivä käydä hänen kanssaan kävelyllä ja ratsastamassa", sanoi everstinna, iloiten, että hän siten saisi hänetkin ulos menemään; eversti oli viime aikoina melkein salvannut itsensä sisälle. "Siten ruusut kyllä taas tulevat. — Ah, tuossa on posti."
Hän tuli liikutuksesta aivan kelmeäksi. Eversti aukaisi nopeasti laukun ja otti esille kirjeet.
"Ei mitään tietoja!" hän sanoi, syvästi huoahtain. Sama kohtaus oli uudistunut joka aamuna koko suven; kuinka oli mahdollista, että äiti vielä toivoa saattoi!
Aamupäivällä saapui herra Fogelsang parhaimmassa puvussaan; hänen kasvonsa olivat kiihottuneen näköiset. Hänen vakaana päätöksenänsä oli oikein lukea lakia everstille, ja hän tuli aivan kummiinsa, kun eversti kurotetuin käsin tuli häntä vastaan.
"Terve tuloa, vanha ystävä! Minä olen suuressa kiitollisuuden velassa teitä kohtaan. Kukin tyttärelleni tehty palvelus on minulle tehty. Suokaa minun lähettää arkkuanne noutamaan; teidän täytyy toden totta jäädä tänne ainakin muutamiksi päiviksi."
Everstinna yhtyi miehensä pyyntöön, ja Anna, muitta mutkitta, otti hatun ja sauvan häneltä.
"Hän jää", sanoi hän varmasti.
"Te käännätte suhteen nurin, herra eversti", sanoi urkuri; "minä päinvastoin olen velassa teidän tyttärellenne. Kutsumuksesta kiitän muuten sydämellisesti, vaan huomenna minun täytyy mennä; minun täytyy välttämättä: sunnuntaiksi kotiin päästä ja sitä paitsi ikävöin jo pientä, pimeää nuorenmiehen huonettani; vasta kun siellä taas hyvästi olen, saatan oikein matkasta iloita."
Annan järjestäissä kahvipöytää, esitteli herra Fogelsang elävästi ja lämpimästi kaikki, mitä Anna oli kärsinyt ja taistellut: hänen katumuksensa, hänen ikävöimisensä, kuinka kärsiväisesti hän oli kestänyt oloa muurarin kanssa, kuinka uljaasti hän oli heidän toimeentuloansa varten taistellut.
"Eikö rouva Klemme auttanut häntä?" kysyi eversti.
"Ei; hän lainasi tosin huonekaluja, mutta minä tiedän, että niistä maksettiin kylläinen voura ja samaten asunnosta."
Eversti meni ulos ruokasaliin Annan luo ja otti hänet syliinsä.
"Oma tyttöni, silmäini riemu, ylpeyteni!"
Ja eversti kertoi Annalle rouva Klemmen haltuun uskomasta rahastaan sekä kysyi häneltä, mitä hän nyt sillä tekisi; tuo pieni, vilpillinen vaimo ei todellakaan saisi sitä pitää.
Anna määräsi tuon pienen summan Kristoffersenille ja hänen Tiinalleen, ja eversti kirjoitti jo samana päivänä rouva Klemmelle, pyytäen häntä jättämään nuo neljäsataa riikintaalaria nuorelle sepän sällille.
Äärettömästi suuttui prokuraattorin vaimo kirjeen saatuaan, puhui laajalti ja lavealti mustasta kiittämättömyydestä ja tunsi voimakkaan halun olla käskyä täyttämättä; hänellä ei toki ollut onneksi rohkeutta siihen, ja Kristoffersen sai rahan. Hän oli sanomattoman iloinen; olihan tuo jo koko pieni pääoma kodin laittamista varten!
"Mutta eikö tuo ole tulisten hiilten kokoomista päämme päälle?" huomautti hän kuitenkin riemuitsevalle Tiinalle.
Miten onnelliseksi tunsi itsensä Anna, kun isä pyysi hänen käsivarttansa nojatakseen; miten suotuiselta kuului hänen korvaansa isän kysymys: "Minne menet, lapsi? Tule pian takaisin!"
Eversti oli niin levoton hänen terveydestään, niin pelokas siitä, eikö hän olisi tyytyväinen.
"Sinä olet itkenyt", sanoi eversti eräänä aamuna, kun Anna tuli sisälle puutarhasta; "miksikä olet itkenyt?"
Anna hymyili ja koki hiipiä hänen ohitsensa, mutta kun hän piti häntä kädestä kiinni, niin hän taas hyrähti itkemään.
"Oi, minä en saata muuta! Poissa ollessani oli mieleni niin levoton; minä olin niin onneton ja ikävöin niin hartaasti sinua ja äitiä; mutta nyt, kun olen täällä taas ja minulla on niin hyvä ja siunattu olo, niin herää suru pienestä Klaarasta. Muistanethan, isä, että meillä oli kaikki yhteistä, eikä ole mitään paikkaa, joka ei hänestä muistuttaisi. — Synti teitä kohtaan on niin puhua, vaan kun kysyit minulta, niin täytyihän minun vastata."
"Jumala sinua, rakastettu lapseni, jokaisesta kyyneleestä siunatkoon", sanoi äiti, häntä hellästi otsalle suudellen. "Luuletko, että mikään saattaisi sinua lujemmin sitein sydämeeni kiinnittää kuin surusi Klaaran tähden? Mutta me emme saa unohtaa, että hän pyysi meidän häntä ilolla muistelemaan."
Se syksy oli kaunis ja he tekivät melkein joka päivä pienen retken. Anna halusi sitä heidän tähtensä, ja he seurasivat muassa hänen tähtensä, ja täten kaikki elähtyivät ja voimistuivat. Ei saata sanoa, että he olivat onnelliset — siihen nähden oli suru Klaaran tähden liian tuore ja epävarmuus Kustaan suhteen ylen piinallinen —; mutta, iloiset he olivat toistensa tähden sekä kiitolliset Jumalaa kohtaan. Joskus tuli eriskummainen, levoton olo everstille, ikäänkuin hän olisi tuntenut, että hänen tuli äärettömän paljon heille molemmille sovittaa.
"Miten lemmekäs vaimo sinä olet ollut!" noin hän saattoi äkkiä puhjeta sanomaan, "ja miten monia suruja minä olen sinulle ihan ajattelemattani saattanut! Nyt näen oman elämäni sellaisella selkeydellä, joka melkein kauhistaa minua. Herra olkoon kiitetty, että silmäni tulivat avatuiksi, ennenkun oli liian myöhäistä!"
Ja hän, tuo pöyhkeä mies, pyysi Annan lukemaan vertausta tuhlaajapojasta ja kadonneesta lampaasta, ja hän kumarsi päänsä nöyrällä kiitollisuudella tuon jumalallisen lohdutuksen tähden.
Joka aamu, kun postilaukku tuli, oli silmänräpäyksen kestävä, jännittävä hiljaisuus; sitte kuului tuo masentava: "ei mitään tietoja."
"Jos hän kuollut olisi, niin saisimme kyllä tietoja", sanoi äiti toisinaan. Eversti pudisti päätänsä.
"Kuinka saatamme häntä lohduttaa?" kysyi eversti Annalta. "Hänen tapansa ei ole niin itsepäisesti toivossa kiinni riippua. Minä pelkään, että hän kieltäytyy uskomasta hänen kuolemaansa siitä syystä, ett'ei hän kestä sitä. — Onko sinulla, lapseni mitään toivoa?"
"Ei paljon."
Hän olisi kyllä saattanut sanoa: ei mitään; hän piti Kustaan kuolleena ja ajatteli häntä ja Klaaraa uudelleen yhtyneinä.
Ja talvi kului hiljaista, säännöllistä kulkuaan. Hämärässä Anna useimmiten soitti vanhemmilleen; joskus hän lauloikin, vaan se oli ani harvoin; hän ei ollut sillä hauskalla mielellä, joka ennen ehdottomasti oli pakottanut häntä laulamaan.
Miten iloiseksi tuli eversti, kun Anna tuli sisälle hänen luoksensa ja luottamuksella, miten entisinä aikoina, laski hienon kätösensä hänen käsivarrelleen sekä pyysi häneltä yhtä tahi toista. Eikä se sattunut aivan harvoin; hän oli ottanut pitääkseen huolta Klaaran köyhistä ja tarvitsi toisinaan paljo rahaa, etenkin kun tuli kylmä ja elämäntarpeet olivat kalliit. Ennen hän usein oli nauranut äidin väsymätöntä ahkeruutta kaikkein noiden pienten röijyin ja sukkien kanssa; nyt hän oli niin onnellinen siitä, että sai ottaa osaa työhön, ja hänen auttavaa kättänsä sekä lempeätä, säälivää olentoansa siunattiin monessa sen seudun köyhässä kodissa.
Vähää enemmän kuin vuosi Klaaran kuolemasta istuivat he eräänä aamuna ruokasalissa. Oli kylmä, rankka huhtikuun ilma; suuret rakeet paukkuivat ruutuihin, taivas oli täynnä mustia pilviä ja ilma, kylmästä huolimatta, niin painava, että mieli ehdottomasti tuntui tuskalliselta ja raskaalta. Kun he olivat teen juoneet, niin tuli, miten tavallisesti, postilaukku.
Äiti istui akkunan ääressä, ompeluksensa yli nojautuneena; isä huokasi toivottomasti, laukkua avatessaan; Anna katsahti samassa häntä ja havaitsi, että hän muutti väriä, ja että hänen kätensä alkoi äkkiä väristä; eversti oli kuitenkin vaiti ja sysäsi nopeasti suuren, vieraalla päällekirjoituksella varustetun kirjeen sanomalehtien sekaan. "Eihän se vain mitään lie ollut?" kysyi everstinna, ylös katsahtain. Eversti pudisti päätänsä, nousi ylös ja lähti ulos.
Se oli kauhistava silmänräpäys. Anna oli melkein varma, että kirje sisälti kertomuksen Kustaan kuolemasta, ja hänen kävi niin sanomattomasti sääliksi äiti, joka istui niin tyynenä ja turvallisena, lempeän ja rauhallisen näköisenä. Kuinka saattaisi hän häntä, äiti parkaa, lohduttaa! — Isä tuli — nyt oli isku kohtaava!
Kun eversti aukaisi oven, niin molemmat katsahtivat häntä ja huudahtivat sitte samassa henkäyksessä:
"Kustaa elää!"
"Niin, Herra olkoon kiitetty, hän elää!"
Kirje oli sairashuoneen lääkäriltä. Enää ei ollut mitään vaaraa, mutta sairasta ei vielä tohtinut laskea ulos; hän oli jättänyt kirjoittamatta kotiin siksi, kunnes saattoi tarkemmin tulonsa määrätä.
Olipa se hurmaava, onnellinen hetki. He eivät pitäneet lukua pahasta säästä ulkona, tahi oikeammin, he eivät havainneet sitä.
"Jos sinä, Anna, olisit pysynyt poissa", sanoi eversti, "niin mikä kaipaus sitte olisi sydämessäni ollut! Nyt ilo on sekoittamaton."
Anna hymyili ja suuteli hänen kättänsä, vaan ajatteli samassa, ett'ei hänen oma ilonsa kuitenkaan ollut sekoittamaton; hän oli niin kummallisen levoton ja sanoi ensi kerran itselleen: kenties sinä erehdyt, ehkäpä hän pitääkin jostakin toisesta.
"Äiti", hän kysyi hetken perästä, erinomaisen ahkerasti neuloessaan, "tietääkö Kustaa, että minä jätin kodin?"
"Hän sai sen vähän ennen sairastumistansa tietää, ja nuori laivalääkäri kertoi minulle, että hän taukoamatta houraili siitä. Paino on ylen suuri, Anna uupuu, sanoi hän houreissaan; se vanha mies on niin hirveän raskas; Klaara on kuollut, eikä kukaan, paitsi minua, tahdo häntä auttaa, enkä minä kykene, minä olen taottu kahleihin, vaan minä tahdon ne murtaa. Kärsi vain lyhyt hetkinen, rakastettu tyttöni, niin minä tulen! Eivätkö nuo olleet merkillisiä sanoja, Anna? Ennen en ole tahtonut tätä kertoa pelosta, että murehduttaisin sinua, mutta nyt, kun hän elää ja tulee takaisin, niin arvelen, että sinua ilahduttaa tietää, kuinka rakas sinä hänelle olet — eikö niin?"
"Niin, äiti." Neula lensi niin nopeasti ylös ja alas, että eversti tuli aivan kärsimättömäksi.
"Pane pois tuo ikävä työ", hän pyysi, "ja tule tänne luokseni; minun kukkani on niin vaalea vielä, mistä se tulee?"
"Tänään täytyy sinun, lapsi, panna musta pukusi pois", kuiskasi everstinna, "ja laittaa hiuksesi entiseen tapaasi; se on isään hyvän vaikutuksen tekevä."
Ja niin se tekikin. Anna näytti aivan miellyttävältä vaaleassa leningissä, ja vaikka hän ei ollut niin kukoistava kuin ennen, niin hänessä oli jotakin suloista, lempeätä, puhdistettua, jota häneltä ennen oli puuttunut.
Noin kahdeksan päivää jälemmin tuli lyhyt kirje Kustaalta itseltään. Eversti luki sen ensin ja ojensi sen sitte, sydämellisesti nauraen, vaimolleen. Hänkin hymyili.
"Sinä et saa sitä lukea", sanoi äiti Annalle. "Paha poika! Se ei ole muuta kuin moitetta ja morkkausta alusta loppuun; ja kaikkea tuota täytyy kärsiä sinun tähtesi, paha lapsi! Kovat, armottomat, tunnottomat — niin, hän ei meitä tosiaankaan säästä!"
VIII.
Ilo on parahin lääkäri, ja eversti sai pian melkein täydelleen entisen näkönsä. Uudelleen elpyi everstinnakin; hänen monivuotinen rukouksensa oli vihdoinkin täytetyksi tullut; hänen ja hänen puolisonsa välillä oli täydellinen myötätunteisuus ja tuttavuus.
Kustaa saattoi tulla minä päivänä hyvänsä, ja nyt tuli suuri kiire taloon; kaikki piti olla kesää varten valmiina ennen hänen tuloaan.
"Tänään pannaan akkunaverhot paikoilleen", sanoi everstinna leikkisästi; "huomenna hän saapi tulla."
Silloin oli kaunis toukokuun päivä vähän ennen helluntaita. Yöllä oli satanut, ja kaikkialla alkoi nuorta vihannuutta ilmestyä. Eversti antoi parhaallansa ohjeita puutarhurille; hänen vaimonsa ja Anna olivat myös siinä katsomassa.
"Puutarha ei voi tulla valmiiksi ennenkun huomenna", sanoi eversti hymyillen; "ennemmin ei poika saa tulla."
Samassa kuului tietä päin olevassa käytävässä kahinaa. Anna tarttui peljästyneenä äidin käteen, ääni tuli aivan samasta sopesta, josta Kustaan, kun hän kadettina ollessaan lupa-ajaksi kotiin tuli, aina oli tapana juosta pensas-aidan yli puutarhaan. Vahti, joka tähän asti levollisena oli herraansa seurannut, hörkisti äkisti korviaan ja juoksi tiehensä.
"Vanha, kiltti poikani, oiva Vahtini, vieläkö tunnet minut?"
He kuulivat tuon raittiin, selkeän äänen, ja silmänräpäystä myöhemmin seisoi hän itse heidän luonansa ylevänä, hoikkana ja ruskeana, jotenkin laihana sairauden jälkeen, vaan, miten ennenkin, armaana, mielevänä ja ilosta hehkuvana.
"Olipa toki herttaista, että Anna on täällä", hän sanoi, "ja minä pöllö hukkasin koko eileisen päivän häntä hakemalla. Se oli pieni, sietämättömän ikävä kaupunki, ja väki, jota puhuttelin, oli niin hidasta sekä ilman sanaa suussaan, ett'eivät he saattaneet vastata kysymyksiini eivätkä antaa minulle mitään tietoja. Vihdoin tapasin toki oivallisen, hilpeän, pienen ressukan, jolla oli merkillinen selvyys seikoistaan, ja joka näytti tuntevan sinut, Anna, sekä ulko- että sisäpuolisesti; hänen ei todellakaan tarvinnut etsiä sanoja sinun ylistykseksesi, niitä tuli kuin vuolasta virtaa. — Minä kävin siinä pienessä, matalassa rakennuksessa, jossa sinä asuit; se oli minusta kuni pyhä paikka; olithan sinä niiden seinien sisäpuolella taistellut ja kärsinyt sekä ollut suuri palvelevassa rakkaudessasi. — Tuo vanha, inhottava rahjus oli siellä vielä, vaan hän näytti niin riutuneelta, sekä valitti ja voihkasi niin, että vihani kokonaan sammui ja minäkin olin melkein valmis surkuttelemaan häntä siitä, että hän oli sinut menettänyt. — Voitko antaa anteeksi, isä, ja sinä myös, minun oma äitini, että minä viime aikoina olen tuntenut erinomaisen halun ryhtyä teitä vastustamaan? Ja kirjeeni! Kun katsot minua noin rakkaasti, isä, niin se tuntuu tuiki raskaalta tunnolleni."
Äiti otti nyt hänen toisen käsivartensa ja antoi merkin Annalle, että hän ottaisi toisen. Eversti kulki perässä; hän ei tahtonut jättää poikaa näkyvistään ainoata silmänräpäystäkään.
"Tahdotko, Anna lähteä kanssani vähän kävelemään?" kysyi Kustaa iltapuolella. Anna nyökkäsi ja otti saalin hartioilleen.
"Jumala siunatkoon sinua, auringonsäteeni!" kuiskasi isä, kun he ohitse kulkivat.
Miten sykkäili Annan sydän! Hän tiesi, mitä oli tuleva, vaan ei ollut likimaillekkaan niin hämmennyksissä, kuin hän oli luuletellut; kaikki tyyni oli niin hyvästi ja luonnollisesti; hän oli niin onnellinen, niin kiitollinen Jumalaa kohtaan.
Kustaa ei käyttänyt monta sanaa, tunnustaaksensa rakkautensa ja pyytääksensä häntä omakseen, eikä Anna käyttänyt ainoatakaan sanaa, antoi vain hänelle kätensä, ja niin he menivät takaisin vanhempien luo.
Seuraavana päivänä kertoi Anna Kustaalle, kun he kulkivat yhdessä kirkkomaalle, kaikki, mitä Kustaan poissa ollessa tapahtunut oli.
"Varsin merkillistä kuitenkin on, miten eri lailla sama asia saatetaan käsittää", huomautti Kustaa. "Isän kertomuksen mukaan ei sinulla ollut läheskään niin paljon, vaan hänellä paljoa enemmän syytä itseänsä nuhdella. Tiedä, että minulla kotomatkallani oli monta kummallista tuumaa: me menisimme heti naimisiin ja ottaisimme sinun isäsi luoksemme. Minun vanhempaini luokse emme milloinkaan menisi; ainakin tulisi heidän ensinnä anteeksi pyytää. Minä tunsin itseni niin kovaksi isää kohtaan, ja ylpeys, minun perintöni häneltä, vaati minua ei milloinkaan myöntymään. Sinä, lempeä, kärsiväinen Annani, näet, että minä olen ollut kovin niskoitteleva enkä ansaitsisi sitä ääretöntä onnea, jonka Jumala on minulle täällä kotona sallinut. Pieni Klaara rukka", hän lisäsi. "Ah, jos hän nyt olisi luonamme ollut!"
He seisoivat nyt pienen haudan reunalla. Se näytti niin rauhaiselta valkeine ristineen ja raittiine, ystävällisine kukkaseppeleineen. Anna likisti vienosti Kustaan käsivartta ja ajatteli sisaren unta. Ja kirkkaasti ja lämpöisesti paistoi haudalle päivä; linnut laulelivat riemuiten keväästä, ilosta ja elämästä.
Serkku.
"Yrjö ei ole oikein muiden lasten kaltainen", sanoi äitini toisinaan minusta, ja ne olivat kovia sanoja hänen suustaan, sillä muut lapset olivat juuri sellaisia kuin lasten pitää olla.
Meidän sukumme oli hyvin laaja, ja ne monet, jotka vanhempieni luona seurustelivat, olivat kaikki setiä, enoja, tätiä ja serkuksia. Useimpien näiden sukulaisten muodossa oli omituinen yhteinen hyvän-luontoisuuden, säveyden ja — niin, minun täytyy se sanoa — yksinkertaisen jokapäiväisyyden merkki. Melkein kaikki naineet miehet elivät, äitini sanain mukaan, "aivan hyvissä oloissa." Heidän joukossaan ei ollut yhtään pohattaa, vaan ei yhtään köyhääkään; ehdot vaihtelivat aivan hyvästi toimeentulevista jotakuinkin aikaantuleviin. Nuorten poikain joukossa ei ollut yhtään erinomaisen lahjakasta, vaan ei yhtään visapäätäkään, ahkerat he olivat kaikki, ja melkein kaikki, he senvuoksi saavuttivat päämääränkin: hyvän arvolauseen tutkinnossa. Nuorten tytärten muoto vaihteli hyvin kaunisten ja aivan sieväin välillä. Koko suvulla oli tietty kunnollisuuden ja arvollisuuden maine, joka ei ollut ansiotta, sillä mitä suurimmasti kammosivat kaikki kehnoja tekoja, vaan, kummallista kyllä, melkein yhtä suuresti pelkäsivät jaloja ja yleviä tekoja, milloin ne poikkesivat tavallisuudesta, milloin ne vähänkin asettuivat maailman tuomiota vastaan.
"Se saattaa olla aivan kaunista teoriassa", he arvelivat, "vaan se ei sovi tässä syntisessä maailmassa. Herra varjelkoon meitä liiallisuuksiin menemästä!"
Vaan ei mitään sääntöä poikkeuksetta, ja suvussamme oli Yrjö serkku sellainen. Iso-äitini, hänen vanhempi sisarensa, kertoi minulle hänen elämäkertansa.
Hän oli ollut ilomielinen ja hilpeä upsieri, kunnes hänen morsiamensa, rakastettava ja kaunis tyttö, kuoli; silloin hän oli ollut vähällä menehtyä toivottomuuteensa, olipa mielipuolisuuden rajalla. Turhaan hänen läheisimmät omaisensa ja vainajan isä koettivat häntä lohduttaa. Jäähyväisittä jätti hän äkisti vanhempainsa kodin ja meni pitkille matkoille. Sill'aikaa kuoli hänen rakastettu isänsä ja jätti jälkeensä hänelle koko omaisuutensa sekä kauniin talonsa Fredriksbergin puistokadun varrella. Monta vuotta kului, ennenkun hän tuli takaisin, ja häntä, kun hän tuli, saattoi tuskin tuntea. Ilman varsinaista kanssakäymistä eli hän sittemmin hiljaisessa talossaan ja jäi vanhaksi pojaksi, eväten puoleksi kohteliaalla, puoleksi ilkullisella vastahakoisuudella kaikki omaisten ystävälliset yritykset häntä lähestymään. Erästä seikkaa hän ei kuitenkaan saattanut estää: lukemattomat lapset — niiden muassa minä — nimitettiin hänen nimellään.
Hän oli keskikokoinen, laiha, suora, melkein jäykkäryhtinen mies, jolla oli harmaat hiukset, ruskea iho sekä hymyily, joka saattoi olla sekä ilkullinen että hellä, niinpä toisinaan yht'aikaa kummankinlainen. Hänen terveytensä oli erinomaisen hyvä, jonka hän sanoi karaistun, vähätarpeisen elämänlaatunsa vaikuttamaksi; ainoastaan hänen silmänsä olivat ajoittaisin aivan heikot.
"Pikku Yrjö ei ole muiden lasten kaltainen", sanoi hänkin minusta, mutta, kumma kyllä, hänen suustaan se kuului enemmän kiitokselta kuin moitteelta, ja tällöin taputti hän minun päätäni sekä käski minun käydä häntä katsomassa, jota ei tarvinnut minulle kahdesti sanoa.
Minä pidin hänestä hänen surullisten elämänvaiheidensa tähden, jotka olivat syvälle minun lapselliseen sydämeeni vaikuttanet; hänen ystävällisyytensä tähden minua kohtaan, kun hän näytti minulle monta taulua ja ihmeellistä esinettä matkoiltaan; sentähden, ett'ei hän ollut muiden kaltainen, jotka tunsin; sentähden, että mielikuvitukseni sai ravintoa niistä historioista, joita hän kertoi, jopa senkin tähden, että sain nähdä häntä ja olla hänen huoneessaan.
Melkein joka sunnuntai-iltapuolena kuljin alaspäin pitkin tuota muhkeata vanhaa puistokatua hänen luoksensa, joko sitte lumi kirisi jalkaini alla tahi sade kastoi minut läpitse, tai tomu peitti minut pilveen, tai loka ylettyi aina saapasteni yli. Viimemainitussa tapauksessa en kuitenkaan saanut mennä sisälle, ennenkun piika, pitkä Annikki, oli raappinut ja pyyhkinyt jalkojani oikein äärettömästi.
Tuo pitkä juutalainen Annikki ei tosin kaunis ollut, — minä silmäilin häntä tarkoin, kun hän minua siivosi — mutta puhdas hän oli kuin vasta munittu muna. Vasemmassa poskessa oli käsnä, nenä oli hieman pystyssä, pienillä vaaleansinisillä silmillä oli rohkea, melkein kuin vähän uhkaa ilmaiseva katse, ja kuitenkin hän näytti niin sydämellisen hyvältä ja iloiselta, ikäänkuin hänellä olisi ollut joku salainen ajatus, joka häntä ihastutti.
Sedän ja hänen piikansa välillä oli toisinaan kireä suhde. Sedän mielestä Annikki kulutti liian paljon rahaa, ja hän nimitti Annikkia tuhlariksi; Annikki vastasi, että setä oli saituri, nutustelija, ja hän sanoi sen kuuluvasti ja selvästi, ovesta ulos mennessään; minä en käsittänyt, kuinka hän tohti sitä tehdä, ja minä olin varsin vihainen hänelle; Yrjö setä sitä vastaan ei näyttänyt ollenkaan vihaiselta; hän hieroi käsiänsä, ja hänen ruumiinsa hytkyi ikäänkuin pidätetystä naurusta.
Kesällä puuhaili setä pienessä kauniissa puutarhassaan; minä autoin häntä kaivamisessa ja kastamisessa, ja sain siitä porkkanan, päärynän tahi kukan palkinnoksi aina sen mukaan, mikä vuodenaika oli. Puoli huoneusta oli suljettuna; siellä sisällä oli kaikki samalla tavalla, kuin hänen rakastettunsa eläissä oli ollut; hän ei hennonut siellä mitään muuttaa, sitä vähemmän vuokrata sitä. Toisessa kerrassa asui vanha rouva, joka aina istui akkunan ääressä ja katsoi minua, kun minä tulin; hänen kissansa makasi akkunalla ompelukorin vieressä; sekin silmäili minua; tuo oli oikein kammottavaa! Kammottava vaan kuitenkin houkutteleva oli porstuassa oikeanpuolinen ovikin, joka johti noihin salaperäisiin huoneihin, joita en milloinkaan ollut nähnyt; vaan hupaisaa oli Annikin kyökissä, jossa kaikki kiilsi kuni norsunluu ja kulta.
Kun Yrjö sedän silmät olivat heikkoina, niin minä menin sinne jokaisena iltapuolena ja lu'in niin hyvästi kuin osasin — parhaani todellakin panin — kuuluvasti hänelle. Hän istui silloin suorana ja jäykkänä nojatuolissaan, leikaten tauluja minulle; vehreät verhot olivat levitettyinä akkunain eteen, ja koko huoneella, hänen kasvoillaan, sanomalehdillä ja minun käsilläni oli eriskummainen, vehreänvoipa vivahdus.
Minun tuli häntä sydämestäni sääli, etenkin kun luulin hänen saaneen heikot silmät surun ja itkun vaikutuksesta; tuota arveluani en kuitenkaan muille ilmaissut.
Paremmaksi tultua poistettiin vehreät akkunaverhot, ja setä rupesi silmäinvarjostinta käyttämään.
Ilolla havaitsin, että setä piti minun käynneistäni. Hän nimitti minua pieneksi kelpo pojakseen, jutteli minulle kauniimpia kertomuksia, vieläpä toisinaan käski minun illallisellekin jäädä. Illalliseksi oli lasillinen maitoa ja kaksi killinkiä maksava ranskanleipä; mitään muuta hän ei milloinkaan nauttinut, eikä Annikki saanut mitään muuta minullekaan antaa, vaikka hän mielellänsä olisi tahtonut.
Kuitenkin tapahtui äkisti muutos sydämellisessä keskuudessamme. Oli kaunis sunnuntai elokuussa; minä kuljin, miten tavallisesti, pitkin päivänpaahteista läntistä siltaa ja iloitsin, saadakseni kävellä sedän kanssa Fredriksbergissä, miten hän oli luvannut, kun muudan serkkuni, pitkä kadettiroikkana, niinikään Yrjö nimeltään, äkkiä pysähtyi minua puhuttelemaan:
"Mihinkä, nulikka? Ahaa, tuonne kai tuon vanhuksen luo! Sinäpä vasta nokkela poika olet: keinottelet saadaksesi itsellesi koko perinnön."
Ennenkun toinnuin siitä hämmästyksestä, minkä nuo sanat vaikuttivat, oli pitkä Yrjö kadonnut tungokseen. Hänen sanansa vaivasivat ja loukkasivat minua; minä tunsin olevani karvaalla mielellä ja onnettomana sekä käännyin heti takaisin.
Kotiin saavuttuani kysyi äitini ystävällisesti, miksi en ollut sedän luokse jäänyt, ja pyysi minua, ett'en suinkaan olisi huolimaton setää kohtaan.
Tuntui siltä kuin serkun muistutus olisi ollut avaimena äidin sanoja käsittämään.
Minä hiivin makuukamariin ja itkin, itkin sydämen pohjasta; nyt en tahtonut enää milloinkaan mennä sedän luo; olin melkein kuin suutuksissani hänelle hänen rikkautensa tähden.
Viikkoa myöhemmin olin kahdella päällä: menisinkö sinne, vai enkö menisi?
"Muista nyt, poikani, mennä setää tervehtämään", sanoi äitini, ja minä vastasin heti, ett'en tahtonut mennä, enkä mennytkään seuraavina sunnuntaina, vaan minä muistelin ja ikävöin häntä.
Lähelle puoli vuotta, oli sillä lailla kulunut, kun muudan täti kertoi, että tuo rakas, omituinen Yrjö — miten häntä omaisten kesken usein nimitettiin — oli silmistänsä pahempi kuin milloinkaan ennen, josta syystä hänen täytyi sisällä pysyä.
Setä parka! Kuka nyt luki hänelle? Annikki kai, vaan se ei ollut mitään hauskaa lukemista; Annikki ajatteli ainoastaan sanoja, vaan ei ollenkaan ajatusta, sen saattoi helposti kuulla. Minä ikävöin oikein hartaasti setää, minä näin hänet niin selvästi edessäni vehreältä vivahtavassa hämärässä. Mikä taistelu oli sisässäni! Rakkaus ajoi minua sinne, vaan ylpeys veti minua takaisin; oi, kun vaan ei olisi ollut perintöä! Vaan äkkiä sain mukavan ajatuksen, otin lakkini ja riensin pois.
Oli niin pitkä aika siitä, jolloin olin siellä ollut, että talo näytti varsin vieraalta; vanha rouva ja kissa istuivat kuitenkin muuttumattomina paikoillaan ja silmäilivät minua.
Minä naputin hiljaa ovelle ja astuin sisälle epäillen, täynnä häpeätä pitkän poissa oloni tähden sekä levotonna aikeeni vuoksi, vaan vahvana päätöksessäni panna se täytäntöön.
Akkunaverhot olivat levitettyinä ja silmäinvarjostin kuitenkin virassaan. Setä kääntyi puoliksi ympäri ja kysyi:
"Kuka se on?"
"Minä olen."
"Oh!" Tuossa huokauksessa oli melkein mielipahaa. "Tulosi oli odottamaton; sinä et pitkään aikaan ole täällä käynyt."
"En, ja teistä, setä, riippuu, jäänkö nytkään, tahi menenkö pois, tulematta enää milloinkaan."
Se ponnistus, mikä minun täytyi liikutustani tukehduttaakseni tehdä, vaikutti, että ääneni kuului tuimalta, melkein sisukkaalta. Vanha herra otti varjostimen pois ja katsoi minua kummastuneena.
"Mikä poikaa vaivaa?"
"Lupaa minulle, setä, ett'en minä tule perimään ainoata killinkiäkään jälkeesi, muuten minun on täytymys mennä pois. Lupaa se — tahdotko luvata sitä?"
"Lapsi on menettänyt järkensä."
"Hyvästi sitte, setä."
"Seis, sinä siellä! Mitä historiaa se kaikki on, selitä tarkemmin!"
"Ne sanoivat, että minä kävin täällä perinnön tähden; siitä syystä näin kauan olen poissa ollut; siitä syystä en enää milloinkaan tahdo astua jalallani tähän taloon, jos sinä et lupaa minua perinnöttömäksi tehdä."
"Sitä en saata luvata."
"No, hyvästi sitte, setä."
"Pysähdy! Tuhma poika, täytyneehän minun se sitte sinulle luvata. Jos rahaa pitäisin onnena, niin en milloinkaan sellaista lupausta antaisi; vaan sellaisena en rahaa pidä. Kukin ihminen näkee kyllä minun elävän, ikäänkuin minulla ei mitään olisi. Sinä et saa periä ainoata killinkiäkään, sinä häijy, joka niin kauan olet poissa ollut — sitä syytä minä vähimmin aavistin — et äyriäkään ole saava! Kas niin, oletko nyt tyytyväinen?"
Minä vastasin heittäytymällä hänen syliinsä.
"No, Yrjö, aiotko nyt tämän kertoa muille?"
"En."
"Vaan kun he sanovat, että sinä käyt täällä perinnön tähden — häpeä jokaiselle, joka moista viattomalle lapselle puhuu! — kuinka sitte käy?"
"Antaa niiden puhua, tiedänhän minä sen seikan paremmin."
"Tiesithän sinä sen ennenkin, narri; vaan nyt tiedän minäkin sen, ja siinä se puntti lieneekin. Jumala sinun omaa voittoa pyytämätöntä, pikku sydäntäsi siunatkoon! Jok'ikinen sunnuntai olen sinua odottanut ja ollut oikein mielipahoissani, kun et milloinkaan tullut; vaan anna sen nyt olla unohdettuna. Tuolla ovat sanomalehdet; uljas poika ei saa itkeä, ja uljas poika sinä olet. Vahinko, ett'ei Annikki saanut sinua nähdä äsken, kun sinä niin mahtavasti asiaasi ajoit."
Siitä päivin tunsin minä itseni melkein kuin hänen pojakseen, ja mitä enemmän kasvoin, sitä hellemmäksi tuo suhde tuli, ja kuitenkin oli yksi seikka, jossa en oikein saattanut hänen kanssaan sopia: hänen itaruutensa. Niin, hän oli itara — sen sanoivat kaikki hänestä, sen näin itsekin! kuinka hän jok'ainoaa killinkiä käänteli ja väänteli — sen sanoi Annikki hänelle vasten silmiä.
Surullista oli tietää hänet siinä suhteessa niin koventuneeksi. Se vaivasi minua monta kertaa, ja minä rukoilin Jumalaa lapsensielun koko hartaudella, että Hän kääntäisi vanhan setä parkani.
Hän puhui usein ylpeydestä; se oli hänestä ilkeä synti. Ollenkaan katsomatta henkilöä, näki hän ylhäisessä ja alhaisessa ainoastaan ihmisen, ja tuomitsi kunkin vain sisällisen arvon mukaan. Tuhlaavaisuutta ja ylellisyyttä hän halveksui ja oli ylpeä kohtuullisuudestaan, tyytyväisyydestään sekä siitä, ett'ei hän välittänyt ulkonaisista mukavuuksista.
"Itaruus, setä", kysyin kerran, kooten kaiken rohkeuteni, "eikö sekin ole synti?"
"Kyllä, luonnollisesti. Muuten on minusta melkein mielipuolisuutta rakastaa kultaa sen itsensä tähden."
Kuinka mielelläni olisin kysynyt: "miksikä sitä sitte rakastat?" vaan en rohjennut.
Toisinaan puheli setä kihlatustaan — pienestä Henriettestä, miten hän häntä nimitti.
"Ikävää, kun ei sinulla ole hänen valokuvaansa", sanoin minä.
"Se on minulla, poikani, valokuva semmoinen, ett'ei suurinkaan mestari saattaisi senvertaista maalata, valokuva, jonka värit eivät menetä loistoaan, ja joka seuraa minua kaikkialla. Minä näen sen avoimin silmin, minä näen sen silmät ummessa; se ei kuvaa ainoastaan hänen ulkonaista ihanuuttansa, vaan pääasiallisesti hänen puhdasta, hurskasta sieluaan. Hiljaa, älkäämme enää siitä puhuko, tuossa on Annikki. — No, mitä hyvää sinulla on sanottavana?"
"Ei mitään hyvää, herra; minulla täytyy olla rahaa; taloutta ei voi rahatta hoitaa."
"Rahaa ja aina rahaa! Häpeäisinpä sinun sijassasi, Annikki; jos tätä kestää, niin me kaksi emme saata viihtyä yhdessä."
"Samantekevä minusta, vaan nälkään en tahdo nääntyä. — Kokonainen riikintaaleri! Niin, sehän nyt riittää pitkälle! Vanha saituri!"
Viimeiset sanat lausuttiin puolikuuluvasti salavihkaisen syrjäkatsahduksen ohessa, ja samassa Annikki meni ulos ovesta.
"Hän on todellakin liian nenäkäs, setä."
"Älä huoli ollenkaan siitä, lapsi; hän on parahin sielu, mikä jonkun ruumiissa voi olla."
Ja setä nauroi niin sydämellisesti, että hän näytti aivan nuorenlaiselta.
Eräänä kevätpäivänä olin poiminut suuren kukkakimpun ja asettanut sen sedän kirjoituspöydälle; vaan kun hän sai sen nähdä, niin hän pudisti päätänsä.
"Sitä et milloinkaan saa tehdä, Yrjö, et milloinkaan! Ota pois se, vie se kotiin äidillesi."
"Mutta pidäthän sinä niin paljon kukista. Minä en saata käsittää…"
"Minä rakastan kukkia ja tahdon mielelläni pitää niitä ulkona luonnossa, vaan en huoneessa, en pöydällä, enkä akkunalla; sillä, katsopa, niiden väri ja lemu loihtivat esiin kuvan, joka tekee alakuloiseksi yksinäisen mielen — perhe-elämän, kodin kuvan. Siksipä minulla ei ole yhtään pientä lintustakaan, sillä se visertää esiin saman kuvan, ja se myöskin on syynä, miks'en minä anna Annikin, miten hän tahtoisi, tuoda teekeittiötä sisälle. Sinä tuskin käsittänet minua, mutta kirkas teekeittiö, kun se oikein porisee ja kihisee, puhuu melkein selvimmin naisellisesta kädestä, onnellisesta kodista. Tuommoiset ovat haaveita, joita yksinään ollessa syntyy; sinä, Yrjö, et ole jäävä yksinäiseksi, ja kuka tietää, ehkäpä vanha poika kerran saapi sijan sinun lietesi ääressä, unohtaa haaveensa ja ystävällisessä kodissasi iloitsee kukista, lintusten viserryksistä ja kihisevästä teekeittiöstä."
Vuodet vierivät; maneittinen voima veti minua yhä rakkaasen vanhaan taloon, voima, joka alati lisääntyi. Yrjö sedän puheet olivat sekä opettavaisia että huvittavaisia; hän oli nähnyt äärettömän paljon ja käsittänyt kaikki itsenäisellä tavallaan.
Järkähtämättömällä levollisuudella kärsein ne monet pistosanat, joihin ystävällinen suhteemme antoi aihetta; sitä vastaan tulin joskus kärsimättömäksi, kun äitini kehoitti minua olemaan hyvin huomaavaisena setää kohtaan eikä olemaan omaa itseäni varjoamassa.
"Minä pidän sedästä hänen itsensä tähden, äiti."
"Luonnollisesti, ystäväni; vaan sinun tulee se hänellekin näyttää, jotta hänkin sen havaitsisi."
Minä silmäilin äitini lempeitä, miellyttäviä kasvoja; hän tahtoi minulle niin sydämestänsä hyvää; raskasta oli, ett'emme toisiamme käsittäneet.
Kuinka selvästi on eräs kolea marraskuun päivä mielessäni! En ollut tavannut setää kotosalla ja istuin akkunan ääressä selaillen kirjaa sekä odotin häntä. Annikki teki monta asiata sisälle huoneesen, astua teputti levotonna edestakaisin ja toisinaan loi minuun pari omituista silmäystä.
"Onko teillä jotakin sanomista?"
"Kyllä, sen Jumala tietää, että minulla on, pikku Yrjö" (Annikki vielä joskus nimitti minua pikku Yrjöksi, vaikka minä olin ylioppilas ja kuusi jalkaa pitkä); "vaan minä en ole aivan varma, osaatteko olla vaiti, enkä myöskään tiedä, lieneekö oikein juoruta isännästäni ja paljastaa hänen heikkoja puoliaan."
"Se ei voi ikinä olla oikein, minä en tahdo mitään kuulla."
Hän tuli hyvin lystillisen näköiseksi.
"Noh, noh, ei niin kiivaasti sentään, ei niin paljon tulta ja liekkejä! Minä luulin teidän mieluisesti tahtovan ukon oikein pohjia myöten tuntea; luulin teidän laskevan hänelle hyväksi hänen pienen heikkoutensa, jos hän tulisi suuresta synnistä puhdistetuksi."
"Puhukaa, Annikki."
"Niin, se on helpommin sanottu kuin tehty; minun täytyy silloin itsenikin paljastaa, ja se on aina vastenmielistä. Nähkääs, minä olen kaikki, mitä tiedän, onkinut, kuuntelemalla, ja nyt minä teen teidät, pikku Yrjö, rikoskumppanikseni; vaan muu ei auta. — Luuletteko isännän saituriksi? Hän on aivan päinvastoin; kaikkea hyvää, mitä hän tekee, ei saata luetella, vaan se tapahtuu salaa, ainoastaan salaa; kovalta ja kitsaalta hän tahtoo näkyä, se hänen heikko puolensa on. Jos hän aavistaisi, että minä olen hänet läpinähnyt, niin hän minut todenteolla eroittaisi. Oi, tuskin saatan nauruani pidättää, ajatellessani kaikkia hänen käyttämiänsä keinoja, kuinka hän rahakirjeitänsä lähettäissä muuttaa käsialansa, ikäänkuin hän olisi varsinainen väärentäjä, ja sitte hän käy niin uskollisesti kaikkialla, juttelee kaikenkarvaisen väen kanssa, vakoillen, ken on hätääntyneenä, ja sitä, joka on ahkera ja kelvollinen, hän auttaa, milloin halkokuormalla, milloin tukulla rihkamaa, milloin rahakirjeellä. Katsokaa vain tuota vanhaa rouvaa tuolla yliskerrassa, hän on hirveän vähissä varoissa, ja talon omistaja on olevinaan hänen armottomana isäntänään, vaikka kuitenkin juuri hän jokaisena vuosineljänneksenä lähettää eukolle viisikymmentä riikintaalaria kirjeessä, jossa — miten omin silmin olen nähnyt — hirveimmillä vuohensorkilla on kirjoitettuna: Pieneksi vanhan velan maksuksi. Käsitättekö nyt, Yrjö herra, miksikä niin usein häntä saituriksi nimitän: enhän tiedä mitään, joka enemmän tuota kunnon ukkoa miellyttäisi."
Hänen puheensa vieritti kiven sydämeltäni; minä tunsin itseni sanomattoman iloiseksi, vaan kuitenkin minua hyvin hävetti. Oi, kuinka väärässä luulossa olin hänestä ollut! Olisihan minun koko hänen elämästään, kaikista hänen puheistaan ja hänen rakastavasta sydämestään pitänyt saada se johtopäätös, että hänen oli mahdoton saituri olla; sellaisia vastakkaisuuksia ei luonnossa ole. Se mies, joka nuoruuden rakkautensa oli 40 vuotta yhtä voimakkaana ja lämpöisenä säilyttänyt, ei voinut kylmää kultaa rakastaa.
"Kas, tuossapa on poika!" huudahti setä tyytyväisenä, sisääntullessaan. "Mutta sinähän, poikani, näytät niin tyytyväiseltä, kuin jos suoraan seitsemännestä taivaasta tulisit."
Setä näytti niin riemastuneelta ja kunnianarvoiselta; minä tunsin tarpeen rukoilla anteeksi ja siunausta häneltä; vaan enhän minä saanut Annikkia pettää. Annikki pistikin pian päänsä ovesta sisälle uhallisimmin katsein ja pyysi rahaa. Vanha näytelmä uudistettiin, ja nyt ensi kerran ei siinä ollut minulle mitään vaivaavata; se päinvastoin huvitti minua suuresti. Yrjö setä oli niin sydämellisen iloinen siitä, että hän narrasi Annikkia, ja se oli kuitenkin Annikki, joka narrasi häntä.
Siihen aikaan tutustuin erään nuoren upsierin kanssa, jonka nimi oli Otto Svärd. Hän pelasti kerran henkeni, kun me kuljimme yli jään, joka murtui altani; siitä hetkestä tuli meistä ystävät, huolimatta suuresta luonnonlaatumme erilaisuudesta. Hän oli ylevämielinen ja jalo, mutta kevytmielinen, rakastettava seurassa, pintapuolinen, hauska ja kaikkiin mieltyvä. Hän oli valmis tekemään suurempia ponnistuksia, suurempia uhrauksia ystävän kuin omaksi parhaaksi, josta hän sangen huonosti huolta piti.
Meidän välillämme oli vilpitön rakkaus, ja minä halusin tehdä häntä tutuksi Yrjö sedän kanssa; se päättyi kuitenkin onnettomasti.
Otto näki tuon vanhan pojan, Annikin, talon, rouvan, kissan, vieläpä nuo suljetut huoneetkin niiden naurettavalta puolelta ja teki pilaa niistä. Sedästä ystäväni oli keikkari, joka hänen suussaan merkitsi varsin katalaa olentoa; kuitenkin sain hänen vastaamaan vieraissa käyntiä vaan kaduin sitä sittemmin.
Me löysimme Oton makaavana sohvalla kauniissa, melkein komeassa vierashuoneessaan, mukavasti kalliisen turkkilaiseen yönuttuun käärittynä ja harvinainen sikari suussa.
Se oli Yrjö sedästä liikaa; jo yönutun näkeminen oli hänelle vastenmielistä, ja lisäksi tuo huoleton asema, kuinka miehuutta puuttuva! — hän itse istui aina, kuudestakymmenestä vuodestaan huolimatta, suorana kuin ratsun seljässä — ja päällisen päätteeksi lemuava sikari! Hän vihasi tupakkia — syntirahoja, jotka puustavillisesti menivät savuna ilmaan. Vanha herra tarkasteli teeskentelemättä halveksien itsetyytyväistä polttajaa; minulle hän lähetti musertavan katseen, ikäänkuin tahtoen sanoa: "kuinka saatat moisen ystävän kanssa seurustella?"
Tuon käynnin jälkeen olivat turhat kaikki kokeeni saada heitä toisiansa lähenemään. Setä nimitti Ottoa voidepurkiksi, vetelehtijäksi, huimapääksi, posliinijunkkariksi — kohteliaisuuksia, joita Otto palkitsi kysymyksillä vanhan myyrän terveydestä, eikö hän vilustuta itseään öisillä rahan laskemisilla, miltä vuosisadalta hänen nuttunsa polveutui, mitä hän söi, tahi oikeammin, raskitsiko hän syödä mitään.
Luonnollisesti en noita ystävällisiä lausuntoja määräpaikkaansa toimittanut, vaan pidin ne itselläni.
Eräänä päivänä tapasin Oton kadulla; hän oli parhaimmalla tuulella.
"Minä olen tullut lailliseen ikään ja saanut omaisuuteni käsiini, Yrjö; 40,000 riikintaaleria, pitäisihän se kappaleen riittää eikö niin? Nythän saavat nuo onnettomat karhutkin maksun, minua oikein ilahduttaa heidän puolestaan. Illalla minulla on osuuspidot; jos sulla on halua, niin tule pois."
Minua ei ollenkaan hänen osuuspitonsa miellyttäneet; siellä elettiin hurjasti; tyhjennettiin yksi samppanjapullo toisen jälkeen, pelattiin suurista summista, ja kohtelias isäntä maksoi kaikki mitä tapattiin.
Siitä ajasta hän eli alituisessa humussa; minä yritin pari kertaa, vilpittömän ystävyyteni pakottamana, häntä varoittaa ja muistuttaa hänelle, että 40,000 riikintaaleria saattavat loppua varsin pian, vaan hän poisti minut aina lystikkäällä pilalla. Ikäistensä neuvojana oleminen on yhtä ikävä kuin useimmiten hyödytönkin tehtävä; minä heitin sen siitä syystä pian ja vetäysin aivan erilleen hänestä. Meidän mielitekomme olivat nyt niin peräti erilaiset: minä työskentelin ahkerasti lainopillista tutkintoani varten; hän koetti vain aikaa tuhlata. Joskus toki tapasimme toisemme ja vaihdoimme silloin aina jonkun sanan.
"Hyvää päivää, Yrjö; onnittele minua, vanha poika; minä olen onnellisin kuolevaisten joukossa! Minä olen kihlannut erään enkelin, tukkukauppijas Dahlin nuorimman tyttären, Roosa Dahlin, oikein todellisen ruusun. Nyt vasta tiedän, mitä rakkaus on, niin, nyt saatan sinun vanhaa myyrääsikin käsittää; jos armaani menettäisin, niin saattaisipa minunkin päähäni pälkähtää kaivautua luolaani."
Toivoin, että kihlaus muuttaisi hänet järkevämmäksi, vaan päinvastoin; hän ei tosin enää hyväin ystäväinsä seurassa niin huimasti elänyt, vaan sen sijaan hän menetti suuria summia lahjoihin morsiamelleen, huvimatkoihin ja äkillisiin ihastuttamisiin; heillä piti aina jotakin olla. — Minä aloin tulla todella levottomaksi ystäväni tähden.
Kuukausi toisen jälkeen kului; koko suuren sukumme iloksi suoritin tutkintoni parhaimmalla arvolauseella. Äitini alkoi jo tuumailla kihlaustani — suvussamme oli nimittäin tapana kihlautua heti suoritetun tutkinnon jälkeen —, vaan itse en ollenkaan sitä ajatellut, iloitsin vain elämästä ja hain virkistystä ponnistavain luentojen päätyttyä.
Eräänä iltana huhtikuussa istuin kotona, polvillani nuorin sisareni, pieni sinisilmäinen pyryharakka, minun lemmikkini, ja pelasin "liitusarkaa" nuorinta likimmäisen sisareni kanssa, joka oli lempeä yhdentoista vanha tyttö, äitini elävä kuva. Huoneessa oli niin herttaisen ystävällistä ja hauskaa; lamppu oli juuri sytytetty; isäni luki sanomalehtiä, äitini ompeli, vanhin sisareni seisoi pianon ääressä serkkunsa, sulhasensa kanssa kuiskutellen.
"Täällä on oikein hauskaa", sanoi veljeni Kristian — apulaispappi, josta oli suuret toiveet — astuen sisälle, asettuen kakluunin eteen ja hieroen käsiään mitä tyytyväisimmällä muodolla; "oikein hauskaa; nyt tuulee vinhasti ja on pistävän kylmää ulkona. Kuuleppa, Yrjö, olipa hyvä, että katkaisit yhteytesi Otto Svärdin kanssa ennen tuota katalaa historiaa."
"Mitä historiaa?"
"Vai et sinä siitä tiedä? Niin, hän on solvaissut päällikköään ja saa pitää itsensä onnellisena, jos hän selviää seikasta virkaerolla. Hirveästi hän lienee velassa, ja nyt hyökkäävät luonnollisesti kaikki velkojat hänen niskaansa, edes jotakin saadakseen. Tosiaankin, miten vasta sanoin, on hyvä, että sinä olet katkaissut yhteytesi moisen olennon kanssa."
Äkisti laskin pikku Fannyn permannolle ja syöksyin ulos.
Tuima tuuli pieksi minua kasvoille, pitkin katuja kiitäessäni. Otto parka, niinkö pitkälle jo oli tultu! Ystävyyteni, joka niin kauan oli uinaillut, heräsi nyt uusin voimin; minä unohdin hänen virheensä ja heikkoutensa ja muistin vain hänen lämpöistä, rehellistä sydäntään.
Tultuani sen talon luo, jossa hän asui, kurkistin ylös; pimeä oli hänen nuorenmiehen-kertansa; aivan lyhyt aika sitte olin mennyt siitä ohitse; silloin loisti sieltä valo ja ylimielisiä ääniä ja hauskoja lauluja kuului.
Hänen ovensa ei ollut lukossa; astuin sisälle; huone oli niin pimeä, että suurimmalla vaikeudella saatoin erottaa olennon toisen akkunan ääressä.
"Kuka siellä?" — Hänen äänensä kuului onealta ja kolkolta.
"Minä — ystäväsi Yrjö."
"Minulla ei ole ystäviä ollenkaan! Mitä tahdot?" kuului kova, kylmä vastaus; oli oikein kammottavaa tuossa pimeässä huoneessa.
"Ottakaamme tulta, Otto, jotta voimme jutella." Hän raapaisi tulitikulla seinään ja sytytti kynttilän. "Jos tahdot nähdä epätoivoisen ihmisen, niin silmäile minua! Se, mitä edeltäpäin sanoit, on paljoa hirveämmällä tavalla tapahtunut. Sinä olet varoittanut; sinä olet tehnyt velvollisuutesi, sinulla on levollinen omatunto; mitä tahdot muuta? Mene!"
Muistatko, Otto, kun kuljimme jäällä salmen yli, niin sinä varoitit minua sivulle poikkeamasta, vaan minä en seurannut neuvoasi, ja jää ratisi sekä murtui allani: minä upposin. Kuitenkaan en sanonut sinulle: mene, sinähän varoitit minua! — En, minä huusin sinua, kurotin käteni sinua kohden, sallein sinun oman henkesi kaupalla minut pelastaa.
Hän painoi päänsä alas, hänen povensa kohoili ikäänkuin pidätetyistä nyyhkytyksistä, minä otin hänet syliini ja pyysin; "Sinulla ei voi olla sydäntä minua luotasi sysäämään."
"Kiitoksia, Yrjö! On siis olemassa todellinen ystävyys, sillä mikäpä muu saattaisi sinut etsimään minua, kadotettua olentoa? — Virkaeron olen jo saanut, enkä kuitenkaan voi katua nuhdetta, minkä annoin ylenvaltijaalle, kun hän solvaisi halpaa vaan kunniallista sotilasta. — Näeppä kaikkia noita lappuja, ne ovat laskuja, minulla ei ole ollenkaan, millä niitä maksaisin. Ja kuitenkin — mitä merkitsee se, että ratani on katkaistu, että kaikki tiet ovat minulta suljetut, sen tuskan rinnalla, jonka hän, kihlattuni, on minulle saattanut! Ainoatakaan ystävällistä sanaa ei ollut hänen kirjeessään — lyhyt, kylmä kuni jää, ohitse ainaiseksi! Minun tulee kiittää sallimusta, että sain oppia tuntemaan teidät, ennenkun liian myöhäistä oli, niin oli kirjeessä, niin kirjoitti se vaimo, joka vielä joku päivä sitte painoi huulensa poskelleni ja vannoi minulle ikuisen, vilpittömän rakkauden. Jos minulla ei olisi mitään uskoa, niin ottaisin pistoolin ja tekisin silmänräpäyksessä kurjasta elämästäni lopun, vaan minä onneton ihminen, uskon toisella puolella hautaa olevan elämän, minun täytyy siis elää, vaan kuinka jaksan elää? Minkä hyväksi eläisin?"
"Hyvittääksesi, mitä olet rikkonut, noustaksesi kuni mies, maksaaksesi velkasi, uuden radan itsellesi raivataksesi ja onnelliseksi tullaksesi. Sen täytyy voida tapahtua, sen pitää tapahtua; se Jumala, johon uskot, ei ole sinua hylkäävä."
Hän pudisti päätänsä ja alkoi uudelleen intohimoisesti armaansa tähden valittaa. Hänen toivoton asemansa, hänen synkkä tulevaisuutensa, kaikki väistyi syrjään sen ajatuksen edestä, ett'ei Roosa rakastanut häntä eikä milloinkaan ollut häntä rakastanut, ja että hänen kaunis ulkomuotonsa oli vain kylmän ja itsekkään sielun verhona.
Rajun mielenliikutuksen väsyttämänä hän lopullisesti uupui sohvalle. Minä otin kaikki laskut, lupasin puhua hänen velkojainsa kanssa, saadakseni, jos mahdollista, heitä kärsiväisyyteen, sekä saapua seuraavana päivänä kertomaan, mitä tulokseksi saisin.
Sydämeni oli täynnä sääliä ja surua, ja minun täytyi ponnistaa sieluni
voimia, saattaakseni hänet jättää. Mitä kykenin tekemään? En mitään.
Yhden kokeen tahdoin kuitenkin uskaltaa; riensin läntistä siltaa ja
Fredriksbergin puistokatua kohden.
Kun saavuin sedän talolle, niin soitin reippaasti, ja vasta kun kello soi kuuluvasti ja selvästi syvässä hiljaisuudessa, tuli mieleeni, että mahtoi olla varsin myöhäistä; kynttilät olivat sammutetut, he olivat varmaankin levolle menneet.
Silmänräpäystä myöhemmin tuli Annikki näkyviin, liehuen palava kynttilä kädessä; hänellä oli vain alushame yllä ja suuri saali hartioille käärittynä, ja hän värisi vilusta ja peljästyksestä.
"Onko tulipalo talossa?"
"Eihän toki; minä se olen, Annikki!"
Hän näytti hämmästyvän melkein enemmän minun tähteni kuin tulipalon tähden.
"Tekö, herra Yrjö? Mitä tähän aikaan päivää tahdotte? Mitä on tapahtunut?"
Samassa saapui setä, täysissä vaatteissa, pinkka paperia kainalossa, porstuaan ja kysyi kylmäverisesti: "Täälläkö se on, Annikki?"
Minä olin jotensakin pahoilla mielin; tilani oli tosiaankin vähän lupaava, ja vaikk'ei intoni ollut laimentunut, oli minulla selittämätön epäluulo aikeitteni onnistumisesta. Pyysin heti saada sedän kanssa puhella, jonka hän myönsi kummastunein vaan ystävällisin, niinpä tuskallisin katsein.
Kuljimme edestakaisin huoneessa, minun kertoessani onnettoman ystäväni mielialaa; kynttilä liehui edestakaisin; minulla oli himmeä tieto siitä, että Annikki seisoi oven takana kuuntelemassa.
Puhuessani muuttui Yrjö sedän katse ankaraksi ja kovaksi, ja lopetettuani kysyi hän tuimasti:
"Mitä se kaikki minuun kuuluu?"
"Minä toivoin, että sinä tahtoisit auttaa häntä, pelastaa hänet täydellisestä häviöstä."
"Luulitko tosiaankin minua moiseksi narriksi? Luulitko, että minä maksaisin sen suklaan, liköörin ja viinin, jonka hän ja hänen juomatoverinsa ovat sisäänsä särpäneet? Luulitko, että minä maksaisin hänen turkkilaiset yönuttunsa, valkoiset hansikkaansa, hajuvetensä, tanssikenkänsä ja sikarinsa? Hyi, häpeäisimpä itseäni, jos sen tekisin, halveksisin itseäni hänen rikoskumppaninaan. Anna sen irstaan roikaleen kärsiä töidensä palkka, minun ei ole häntä ollenkaan sääli. Kun ahkera työmies joutuu sairasvuoteelle, kun vaimo ja viattomat lapset puuttuvat leipää, silloin tunnen sääliä. Häpeä sille ihmiselle, joka ei ennen auta rehellistä köyhää kurjuudesta, kuin saattaa pelaajan ja tuhlaajan tilaisuuteen aloittamaan elämänsä uudelleen. — Mitään enempää ei siitä seikasta sanottavaa ole. Hyvää yötä, äläkä toista kertaa vanhan setäsi yörauhaa häiritse."
Hän aukaisi sänkykamarin oven, vaan kääntyi äkisti ympäri.
"Niin totta, Yrjö, kuin olet kunniallinen mies, älä syöksy onnettomuuteen takaamalla tahi muulla ajattelemattomuudella."
Annikki laski minut ulos, vaan ei katsonut kannattavan minulle hyvää yötä vastata. Ensi erän erosin heistä epäsuosiossa.
Seuraavana päivänä tein varsin harmillisen kierroksen monien velkojien luona, jotka kaikki olivat sangen kiihottuneet ja katkeroituneet eivätkä tahtoneet kuulla odottamisesta tahi sovinnosta puhuttavankaan.
Ne olivat huonoja kuulumisia Otto rukalle; aivan alakuloisena kolkutin hänen lukittua oveaan.
Sen aukaisi aivan nuori tyttö, joka oli kelmeä ja itkenyt sekä katsoi minua suurilla, ihmeellisen tummilla silmillään sellaisella tuskallisuudella, ett'en ikinä saata unohtaa.
"Mitä tahdotte?"
"Tahtoisin mielelläni puhua luutnantti Svärdin kanssa; nimeni on Lund."
Hän antoi minun astua sisälle, katsoi taas totisilla, leppeillä silmillään minua ja teki sänkykamarin ovea kohden merkin, osoittaakseen, että Otto oli siellä, ja että meidän täytyi hiljaa puhua. Minä tarkastin häntä tarkoin; ken hän oli — oliko hän Roosa Dahl, joka siis kuitenkin oli uskollinen?
"Tiesin teidän tulevan", sanoi hän melkein kuiskuttamalla; "minä olen suuresti odottanut, saadakseni kanssanne puhella ja kysyä neuvoa teiltä; mutta kaikkein ensimmäiseksi minun täytyy koko sielustani kiittää sitä ainoata ystävää, joka on veljelleni uskollisena hänen hädässänsä pysynyt."
Hän tarttui käteeni, jolle polttava kyynel putosi.
"Ettekö ole lakimies?" hän kysyi, samassa pyytäen minua istumaan.
"Olen."
"Voiko holhojani kieltää minua veljeni velkaa maksamasta?"
"Kyllä, hän voi kieltää ja, vielä enemmän, hän onkin kieltävä."
"Mutta onhan se mahdotonta, luonnotonta! Minulla on kymmenentuhatta; minä saattaisin häntä auttaa, vaan siipeni ovat leikatut. Kun he nyt vain eivät häntä personalliseen vankeuteen panisi; jos hän vapautensa pitää saisi, niin he saisivat jok'ikisen killinkinsä. — Korkojahan multa ei toki saatettane kieltää?"
"Ei, ei tosiaankaan."
"Nyt saatte kuulla minun tuumani. Tähän maahan veljeni ei saata pysähtyä; kaikki täällä häntä entisyydestä piinallisesti muistuttaisi. Sitä paitsi huonot ystävät — surullista, että minun täytyy sellaista jalosta, rakastetusta veljestäni sanoa — kenties taas hänet minulta riistäisivät seuraansa. Hän tarvitsee toisen olopaikan, toisia tuttavia, toisen vaikutusalan; Nevyorkissa meillä on ystäviä; me lähdemme sinne."
"Me? Tekö myös?"
"Oi niin"; — hän puhui vieläkin hiljemmin — "jos minä en seuraisi muassa, niin hän olisi pian mennyt mies; hänellä täytyy olla joku, josta hän pitää huolta, ja jonka hyväksi hän ahkeroitsee. Se on antava hänelle halua ja voimaa uusiin ponnistuksiin, kun hän näkee olevansa heikon olennon tukena. Ettekö tunne häntä kylliksi, myöntääksenne olevani oikeassa?"
"Kyllä, te olette aivan oikeassa."
Minä silmäilin hänen hienoa, melkein lapsellista olentoaan, tuota lempeätä, vaan kuitenkin niin varmaa katsantoa; saattoiko häntä heikoksi olennoksi nimittää?
"Toivon", hän jatkoi, "että tuttavamme norjalainen perhe helposti saattaa hankkia veljelleni työtä, joko tilintekolaskuja, kirjanpitoa tahi muuta sellaista. Minä antaisin opetusta musiikissa ja Ranskan kielessä; korkorahani olisivat hyvänä tukenamme. — Oi, Jumalan avulla on se onnistuva! — Tämä pieni lipas ja tämä rasia sisältävät koristuksia, jotka olen äidiltäni perinyt — tahdotteko muuttaa ne rahaksi? Toivon niiden riittävän matkakulunkeihin. Mutta velkojat, antanevatko ne meidän lähteä? Enkö saata antaa heille vakuuskirjoitusta omaisuudestani? Te, herra Lund, käsitätte sellaisia seikkoja; tehän järjestätte seikat parhaiten, tehän autatte meitä; minä luotan turvallisesti teihin."
Samassa aukeni ovi, ja Otto astui sisälle vaaleana vaan tyynenä.
"Sinä täällä, Yrjö! Sellaista ystävää ja sellaista sisarta en ole ansainnut. Oletteko keskenänne jutelleet? Onko tuo narrimainen tyttö ehkä jo uskonut sinulle tuumansa?"
Sisar silmäili rukoilevaisesti minua.
"Sisaresi, Otto, ei mikään narrimainen tyttö ole, ja hänen tuumansa ovat minusta varsin järkeviä ja hyvin ajateltuja."
Otto kulki kiivaasti edestakaisin ja sanoi innokkaasti:
"Kenkään ei tiedä, mitä tunnen, kuinka häpeän, nähdessäni sinun ystävyyttäsi ja Klaaran hellyyttä. Unohdinhan pitkäksi ajaksi sinut, Yrjö, vääräin ystäväin tähden, jotka nyt minulle selkänsä kääntävät! Melkeinpä unohdin tuon lapsen kauniin vaksinuken tähden, ja nyt tulee hän, ilman soimauksen vivahdustakaan, ja lohduttaa minua, pitää minua pystyssä, tahtoo hyljätä kaikki, uhrata kaikki minun, tähteni, vaan minä en voi sallia sitä."
"Kuka uhrauksesta puhuu? Ketään maan päällä en rakasta niin suuresti kuin sinua, Otto — en ketään. Me molemmat orvot lapset olemme pysyvät yhdessä, olemme uljaasti kamppailevat onnettomuutta vastaan, ja Jumala on meitä siunaava. Tosin on isänmaani minulle rakas; mutta tuhannen kertaa enemmin siellä kaukana sinun kanssasi kuin täällä ilman sinua. Sinä et voi uskoa, veljeni, kuinka ikävöin, kun olit poissa, ja kuinka pitkiä päivät sinun, lyhyiden, ja harvain käyntiesi välillä olivat. Suuri, onni on aina saada luonasi olla, — ei, älä pudista päätäsi — toden totta, en puhu niin, lohduttaakseni sinua, se on vilpitön ajatukseni."