MATAMI ENGEBRETSEN.

Kirjoittanut

L. Dilling.

(Suomennos).

Tunsitteko matami Engebretsenin?

Ette!

No, siinäpä olisitte nähneet oikean naisen. Hän oli Milolaisen Venuksen kaltainen. Hän oli suuren lainen kauneudessaan.

Jos otatte tavallisen, hyvin kasvaneen naisen ja katselette häntä väkevän suurennuslasin läpi, niin saatte jonkunlaisen käsityksen matami Engebretsen'in ko'osta.

Hänellä oli muotoa siihen määrään, että hän oli melkein muodoton.

Matami Engebretsen'illä oli maustinkauppa, jossa hän nyt myi olutta, maitoa, saksansaippuaa ja muita maustimia.

Matami Engebretsen'illä oli myöskin mies. Hänen nimensä oli luonnollisesti Engebretsen ja hän eli siitä, että oli vaimonsa kanssa naimisissa.

Oli aika, jolloin matami Engebretsen'illä oli ainoastaan maustinkauppa, mutta ei Engebretsen'iä.

Siihen aikaan oli hänen nimensä neitsy Simonsen.

Mutta eräänä päivänä hänen istuessaan suuri punainen kätensä suurella punaisella poskellaan, huomasi hän, ettei ihmisen ole hyvä yksin olla maitokaupassa ja senvuoksi meni hän kadun ylitse.

Siellä seisoi Engebretsen rihkamapuodissa.

Hän oli pieni ja hoikka, sekä käveli hiukset veden avulla sileäksi kammattuina, pieni vaalea poskiparta poskilla ja pureskeli mausneilikoita.

Hän rakasti, nimittäin, väkeviä. Sen vuoksi rakasti hän myöskin neitsy
Simonsen'ia, mutta ei uskaltanut sanoa sitä.

Neitsy katsoi vakavasti hänen silmiinsä seisoessaan hänen luonansa.

Engebretsen punastui ja punnitsi puoli naulaa rusinoita.

"Engebretsen," sanoi neitsy Simonsen, "tunnustakaat vaan rakastavanne minua."

"Kyllä," sanoi Engebretsen, ojentaen vapisevin käsin hänelle rusinatuutin.

Hän piti kädestä kiini, että oikein teki kipeätä.

"Nyt sinä olet minun," sanoi neitsy, suudellen häntä pöydän yli.

Samassa tuli isäntä.

"Laiskuri," sanoi tämä, "jolla ei ole muuta tehtävää, kuin veikistellä naisten kanssa."

Ja niin torui hän Engebretsen'iä. Sitä tekikin hän päivät umpeen.

"Ei mitään soimauksia," sanoi neitsy. "Nyt on hän minun, eikä yksikään ihminen maailmassa saa soimata häntä, paitsi minä itse. Tule Engebretsen," lisäsi hän, "seuraa minua heti, sinä et saa olla silmänräpäystäkään enää tuon papukaijan luona."

Sitten hyppäsi Engebretsen pöydän yli ja seurasi sydämensä armasta.

Päivällä tuli isäntä hakemaan häntä.

"Tarvitsetteko jotain?" kysyi neitsy, joka oli itse puodissa.

"Kyllä, minä tarvitsen Engebretsenin takaisin."

"Minä se olen, joka Engebretsen'in pidän, eikä kukaan muu. Jos mitä tarvitsette, niin on se selkäsauna."

Sitten otti hän rihkamakauppiaan kauluksesta kiinni, vei hänen poikki kadun ja asetti hänen päällensä tämän omaan puotiin.

"Nyt olette paikallanne," sanoi hän. "Jos tahdotte minulta vielä enempi, niin saatte tulla takasin kauniisti. Tiedätte missä asun."

Mutta rihkamakauppias ei tullut takasin.

Kolme viikkoa sen jälkeen oli neitsyeen nimenä matami Engebretsen.

Engebretsen piti, kuten sanottiin, väkevistä. Eräänä iltana tuli hän kotiin ylenmäärin hurmaantuneessa tilassa.

Hän astui lattian yli yhdellä pitkällä askeleella ja tahtoi rientää vaimonsa syliin.

Tämä kumartui sivulle päin ja hän lankesi sen sijaan kaula maitokehloon ja jalat pullokoppaan.

"Sinä olet juovuksissa, Engebretsen."

"Niin," huokasi tämä autuaallisesti hymyillen.

"Mene maata."

"Minä makaan jo," sanoi tämä väsyneesti ja painoi kehloa rintaansa vasten.

Matami otti hänen käsivarsillensa kuin lapsen ja pani hänen vuoteellensa.

Aurinko oli jo korkealla taivaalla ja matami oli puodissaan, kun
Engebretsen heräsi seuraavana aamuna.

"Hyvää huomenta, äiti," sanoi hän erittäin lempeästi. "Oletko jo ylhäällä?"

"Olen, minä nousenkin tesmällisesti, kyllä siihen voit luottaa."

"Minä tahtoisin halusta vähän kahvia."

Matami kääntyi nopeasti.

"Tuosta saat kahvia, ja tuosta saat sokuria, ja tuosta saat kermaa, ja tuosta saat lämmintä leipää kahvin kanssa" — klatsih, klatsih, klatsih — ja matami Engebretsen siveli puolisonsa korvia ja poskia, niin että ne punottivat kilpaa hänen käsiensä kanssa.

"Koeppas vielä kerran juoda itsesi juovuksiin, niin saat samallaisen löylyn."

Siitä päivästä alkaen ei Engebretsen milloinkaan huolinut muusta väkevästä, kuin mausneilikoista ja vaimostaan.

Vuoden kuluttua hääpäivästä sai matami Engebretsen pienen tyttären, ja aina sen mukaan kuin Amalia — tai Malla, kuten häntä jokapäiväisesti nimitettiin — kasvoi, oppi hän rakastamaan isäänsä ja pelkäämään äitiänsä.

Engebretsen asetettiin nimittäin heti lapsen piiaksi ja joka kerta kuin pikkuinen teki pahaa, sai Engebretsen selkäänsä.

Kun Malla kasvoi isommaksi saivat he selkäänsä molemmat, kun vaan oli jotain tapahtunut ja se vaikutti, että isän ja tyttären välillä syntyi luottava suhde, ikäänkuin kahden salaliittolaisen kesken.

"Älä puhu siitä äidille," oli tavallisena puheenpartena.

Onnellisimpia päiviä Engebretsenin elämässä oli, kun hän sai käyskennellä linnan puistossa lapsensa kanssa. Silloin osti hän vehnäistä rahoilla, jotka oli varastanut laatikosta, ja niin juoksivat he ruohostossa leikiten haukkaa ja kyyhkyistä, iloiten kuin kaksi lasta, ja kun heidän piti menemän kotiin, oli Engebretsenillä aina neulaa ja lankaa taskussa sitä sattumaa varten, että Malla olisi repinyt vaatteensa rikki, joka tapahtuikin sangen usein.

Eräänä päivänä putosi Malla lammikkoon ja Engebretsen heittäytyi hänen jälkeensä ja veti hänet ylös.

Märkänä ja pelosta ja vilusta vapisten menivät he kotiin.

Se oli sellaista, jota ei voinut salata äidiltä.

Kuultuansa mitä oli tapahtunut, huudahti hän kyyneleet silmissä:

"Mitä, jos olisin kadottanut teidät molemmat, mitä, jos olisin kadottanut teidät molemmat!"

Sitten suuteli hän heitä kiivaasti useampia kertoja, antoi heille kuivat vaatteet ja illalla antoi hän Mallalle karamelleja ja Engebretsenille totilasin.

"Tosin sinä, Engebretsen, olet raukka," sanoi hän, "eikä sinusta ole mihinkään, mutta olisi kuitenkin vaikeata kadottaa sinut."

Sitten suuteli hän taasen häntä ja Engebretsen itki liikutettuna ja tunsi itsensä äärettömän onnelliseksi.

Kun Malla tuli vanhemmaksi lähetettiin hän tyttökouluun, jossa hän oppi koko joukon asioita pintapuolisesti, mutta ei mitään perinpohjaisesti, kuten kaikissa tyttökouluissa tapahtuu.

Hän tuli luonnollisesti myöskin oppilaaksi erään kuuluisan pianon soittajan oppilaan oppilaalle ja oppi rääkkäämään pianoa yhtä hyvin kuin ystävättärensäkin.

Matami Engebretsenin ylpeytenä oli nimittäin komean tyttärensä omaaminen, sen vuoksi kasvatettiinkin Malla erittäin hienosti ja oppi, paitsi kaikkea muuta, halveksimaan vanhempiansa ja heidän tointansa.

Ja Malla kasvoi ja tuli suureksi — ei niin suureksi kuin äiti — ja kauniiksi, paljoa kauniimmaksi kuin äiti, ja jota suuremmaksi ja kauniimmaksi hän tuli, sitä ylpeämmäksi tuli hän myöskin.

Hänen korkeakorkoiset kenkänsä eivät milloinkaan koskettaneet puodin likaiseen lattiaan. Hän istui akkunassa näytteillä kukkaruukkujen välissä ja neuloi koruompelua ja tiesi, että hän näytti kauniilta.

Toisessa kerroksessa asui tukkukauppias Wangel.

Hän oli leski ja hänellä oli ainoa poika Pietari, joka oli ollut vuoden
Parisissa.

Hän oli tullut kotiin jotenkin sievistettynä, jakaus keskellä otsaa ja puhui kauheata ranskaa.

Pietari Wangel oli luonnollisesti tullut hirveän sivistyneeksi.

Hänellä oli vakuutus, että kaikki pääkaupungin kauniit tytöt olivat tulleet maailmaan ainoastaan hänen tähtensä ja että jokainen erittäin heistä tuntisi itsensä suuresti mairitelluksi, jos vaan hän tahtoisi olla niin ystävällinen ja pettää tämän.

Hän näki Amalian akkunassa ja tämä näki hänen.

Hän rakastui Amaliaan ja tämä häneen.

Amalia alkoi ihailla hänen kirsikan punaista kaulahuiviansa ja helmiharmaita hansikoitansa ja lopetti ihailemalla koko miestä.

Hän oli aivan räätälin akkunassa olevan maalatun muotilehden kaltainen ja naiset ovat, kuten tiedetään, hurmautuneet muotilehtiin.

Niin alkoi Pietari tervehtiä ja Amalia punastua.

Eräänä päivänä, kun hän meni nuottikirja kädessään ottamaan soitannon opetusta, tuli Pietari juosten hänen perässään ja teki arastelematta seuraa.

"Hyvää päivää, hyvää päivää, neiti, kuinka kuuluu?" sanoi hän häikistelemättä.

Oli jotain niin hienoa hävyttömyyttä koko hänen olennossaan, että
Amalia antoi sen vaikuttaa itseensä.

Hän käveli Amalian rinnalla katua alas, ikään kuin olisi tuntenut hänet monta vuotta ja vihdoin sopivat he, että Amalia, sen sijaan, että menisi soittotunnillensa, kävelisi hänen kanssaan linnoituksen ympäri.

He istahtivat eräälle penkille ja siinä selitti hän rakastavansa Amaliaa raivoisasti ja pyysi hänen pientä kätöstänsä ja samoin sydäntänsä.

Amalia luonnollisesti sanoi, kuten kaikki hyvin kasvatetut tytöt sanovat, että hänen täytyi miettiä, että tämä tuli niin hämmästyttävästi, odottamatta j.n.e.

Pietari nousi äkkiä.

"Hyvästi, neiti, suokaa anteeksi, että olen teitä viivyttänyt."

"Mihin menette?"

"Ottamaan kylmän kylvyn," sanoi hän kamalasti nauraen. "Hyvästi, neiti, hyvästi!"

"Mutta odottakaahan toki — minä — minä — en saata kieltää, että minä — —"

"Rakastatte minua, sen tiesin kyllä," sanoi hän ja kietoi kätensä hänen ympärillensä ja suuteli häntä. "Ei auta yhtään vastustella minua, kyyhkyseni; minä olen jo aikaa lukenut silmistäsi, että se sinua vaivasi. Muuten et sinä ole ainoa."

"Miten hän luulottelee!" huudahti Amalia ihailua täynnä.

Niin istuivat he ja lausuivat toisillensa hauskoja tyhmyyksiä, kuten kaikki rakastavat, ja vannoivat toisillensa ikuisen uskollisuuden, kuten kaikki rakastavat, ja lempivät kuten kaikki rakastavat, kunnes oli kotiin menemisen aika.

Kihlaus ei luonnollisesti alussa olisi ollut julkinen; mutta Engebretsenille uskottiin salaisuus. Hän oli jonkillainen _postillon d'Amour (lemmen kirjeenkantaja), tukkukauppias ei saisi tietää siitä mitään, koska hän varmaankin nousisi vastustamaan ja matami Engebretsen vielä vähemmän, sillä hän oli, kuten tiedettiin, hirveän ankara.

Hän huomasi kuitenkin pian, että oli vaara vuohella.

"Kenen luona tuo nuori Wangel täällä juoksee joka ikinen päivä?" kysyi hän.

"Hän ostaa sikaareja," änkytti Engebretsen.

"Sano yhtä hyvin, että hän ostaa koleraleipiä," sanoi matami. "Et kai tahdo luulotella minulle, että joku sievä ihminen saattaa polttaa niitä sikaareja, joita me myymme."

"Kyllä hän ostaa sikaareja."

"Nyt valehtelet, Engebretsen. Tässä on jotain salattua."

"Jotain salattua," mutisi Engebretsen kohoavalla hämmästyksellä ja punastui kuten ritariston aikainen neitsy.

Samassa astui Pietari Wangel puotiin.

Hän hämmästyi vähän nähdessään matamin, mutta tyyntyi heti.

"Yksi sikaari."

"Olkaa niin hyvä. Ettekö tahdo tulta myöskin?" sanoi matami ilkeällä ystävyydellä.

"En, kiitoksia!"

"Mutta totta poltattekin ne sikaarit, jotka ostatte?"

"Luonnollisesti, mutta en uskaltanut teidän läsnäollessanne."

"Älkää millään muotoa oletelko," sanoi matami, pitäen tulitikkua hänen nenänsä alla, niin että hän sai rikin savun kurkkuunsa.

"Kaunis ilma," sanoi hän imien sikaaria.

"Erinomainen," sanoi matami istuen pöydälle ja ruveten juttelemaan säästä, tuulesta ja kaikesta muusta.

Pietari Wangel yski ja poltti ja toivoi matamin sinne, missä pippuri kasvaa, tai johonkin toiseen paikkaan, jossa on kuuma.

Engebretsen pureskeli hirveästi mausneilikoitaan.

Vihdoin nousi matami ja alkoi järjestelemään jotain eräällä hyllyllä.

Pietari käytti tilaisuutta pistääksensä kirjeen Engebretsenin käteen ja sanoi heti sen jälkeen jäähyväiset.

"Näytä minulle kirje," sanoi matami äkkiä.

"Mikä kirje?"

"Älä nyt seiso siinä valehtelemassa minulle vasten silmiä, Engebretsen, täällähän koko puoti lemuaa lemmen kirjeistä."

Engebretsen'in täytyi antaa tuo pieni ruusunpunainen kirje, joka tuoksui hyvää hajua ja rakkautta.

Matami luki päällekirjoituksen.

"Sitäpä juuri ajattelinkin. Kas tässä, ota kirje ja anna se Mallalle; mutta älä sano sanaakaan siitä että minä olen sen nähnyt. Jos sanankin lausut niin — niin tunnethan minut, Engebretsen."

Engebretsen antoi kirjeen Amalialle ja oli varovaisuudesta vaiti, sillä hän pelkäsi saavansa nuhteita tyttäreltänsäkin, kun oli ollut niin taitamatoin, että antoi äidin huomata jotain.

Amalia aukasi kirjeen vavisten.

Ruusunpunaiselta pohjalta ojensivat sirot kirjaimet mustia käsivarsiansa häntä kohti rukoillen ja pyysivät hänen rakastajaltansa lähtenein hehkuvin sanoin että hän soisi tälle kohtauksen.

Eipä hän ollut saanut puhua armaansa kanssa sitte, kun he tulivat kihlatuiksi.

Nyt hän oli väsynyt armaansa lempeiden kirjeiden suutelemiseen ja halusi kuulla hänen suloisten huuliensa puhuvan lemmestä.

Heti sen jälkeen astui matami huoneesen.

"Minä arvelisin, että sinun, äiti, pitäisi iltapuolella käymän tervehtimässä matami Olsenia. Voisithan mennä juomaan kahvia hänen luoksensa."

"Arveletko niin lapseni? Niin, luulen todellakin, että minun tulee tehdä siten."

Matami siivosi itsensä ja meni ulos ja heti sen jälkeen istui Pietari Wangel komeasti katetun pöydän ääressä Amaliansa rinnalla ja joi kahvia porsliinikupista ja rakkautta hänen huuliltansa.

Engebretsen meni ulos ja sisään ja oli onnellinen nuorten onnesta.

Hän oli pelkkää hymyilyä ja nieli Jumala ties kuinka monta vehnäleipää ja kuinka monta kuppia kahvia ja joka kerta kuin puodin kello kutsui hänet ostajan luoksi, riensi hän ulos ja tuli taasen, niin pian kuin mahdollista oli, takaisin ihaillaksensa rakastavia.

Amalia oli sievä emäntä ja Pietari niin alentuva ja hauska, että Engebretsen useita kertoja oli vaarassa menettämään henkensä laskiaispullilla, jotka istuivat kurkkuun.

Ilon ollessa korkeimmillaan, seisoi matami Engebretsen heidän keskellään.

Hän näyttäytyi keittiön ovella muodolla punaisella kuin ruusut hänen hatussaan, samalla kuin suuret kultarenkaat hänen korvissaan vapisivat kiukusta.

Amalia vaaleni, Engebretsen punastui. Ainoastaan Pietari säilytti tyyneytensä.

"Tuletko jo takaisin?" änkytti Amalia.

"Tulen ja tesmällisesti sittenkin."

"Tesmällisesti" oli matamin lempisana. Kun hän oli aikeessa käyttää nyrkkejään, oli hän aina jotenkin "tesmällisesti."

"Täällä on vieraita, näen minä."

"Niin," sanoi Pietari ja nousi tyynesti. "Saatamme yhtä hyvin ilmaista sen hetikin, Amalia ja minä olemme kihloissa."

"Vai niin, ja minun suostumukseni on luonnollisesti tarpeeton."

"Ei suinkaan, rakas äiti. Pietari aikoi puhua siitä sinulle tänä iltana."

"Entä tukkukauppias?"

"Ei isäkään tiedä siitä mitään."

"Ei suinkaan, sen kyllä uskon, mutta hän saa pian tietää sen."

"Mutta, hyvä matami, minun tarkoitukseni ei ollut —"

"Mitä nyt, eikö teidän tarkoituksenne ollut naida Amalia?"

"Oli luonnollisesti; mutta minä arvelin, että asia aluksi pidettäisiin salassa.

"Minä en rakasta salaisia kihlauksia. Teillä ei ole mitään odotettavana. Te olette kyllin rikas menemään naimisiin milloin tahansa, eikä Amalialta puutu kapioita. Kaikki on valmiina.

"Mutta pelkään, ettei isäni tahdo suostua."

"Olkaa huoletta vaan, kyllä minä puhun hänen kanssaan. Me olemme vanhat tuttavat. Tosin siitä on pitkä aika, kun juttelimme toistemme kanssa, mutta luulenpa hänen kyllä sen muistavan."

Kun he olivat hetken istuneet, nousi matami.

"Tulkaa nyt vaan, sanon minä. Kyllä minä puhun järkevästi tukkukauppiaan kanssa."

Ja matami tarttui herra Wangel nuoremman olkapäähän tuntuvasti ja lykkäsi häntä edellään rappuja ylös.

Pietari antoi puoliksi sekapäisenä viedä itseänsä.

Hän piti tosin vähän Amaliasta ja häntä huvitti lemmen kisailu tuon kauniin, nuoren tytön kanssa; mutta mennä hänen kanssansa julkisesti kihloihin ja saada sellaiset appivanhemmat, etenkin sellaisen anopin — ei, se oli kauheata.

Tämän ajatteleminenkin kuumoitti hänen korviansa.

Matami soitti "tesmällisesti."

Pelästynyt palvelustyttö aukasi oven.

"Olkaa hyvä ja viekää minut isänne luoksi Wangel."

"Eikö olisi parempi, että minä ensin —"

"Me menemme yhdessä. Älkää lörpötelkö tyhmyyksiä."

Tukkukauppias katseli heitä kummastuneena, kun he astuivat sisään.

"Neitsy Sim — matami Engebretsen," änkytti hän.

"Niin, oli aika, jolloin nimeni oli neitsy Simonsen. Sitten on muutamia vuosia päälle kahdenkymmenen ajastajan. Silloin olin nuori ja kaunis ja te olitte parahimmassa ijässänne. Minä olin kamarineitsyenä isänne luona."

"Niin, sen kyllä muistan."

"Muistatteko myöskin, että sanoitte rakastavanne minua? Minä olin kyllin turhamielinen uskomaan, että minusta tulisi tukkukauppiaan rouva ja että teillä oli rehelliset aikomukset, mutta puhuessani avioliitosta, nauroitte te minulle vasten silmiä ja kysytte olinko mieletön. Silloin otin teitä kauluksesta kiinni ja heitin teidät rapuista alas. Muistatteko sitä?"

"Kyllä sen muistan. Minä taitoin silloin jalkani ja olen siitä alkaen ontunut. Mutta oletteko tullut tänne kaivaaksenne esiin tuon vanhan jutun?"

"En, minä olen tullut tänne poikanne tähden. Hän on rakastunut tyttäreeni, mutta hän ei ole isänsä kaltainen. Hän on hänet kihlannut ja hänellä on rehelliset aikomukset, eikö totta?" kysyi hän, tarttuen kiivaasti tämän käteen.

"On tietysti, Se on —"

"Se on, että hän pyytää teidän suostumustanne avioliittoon, ja sen voitte huoletta antaa, sillä Amaliassa on miniä, jota ei tarvitse hävetä. Hän on kauniimpi kuin minä ja soitannollinen ja kaikin tavoin sivistynyt."

"Mutta jospa nyt kieltäisin suostumukseni."

"Niin voisipa tapahtua, että parantaisin ontumisenne taittamalla toisenkin jalkanne. Te olette kerran rikkonut minua vastaan, mutta sen antaisin olla unohduksissa, jos poikanne kautta palkitsette rikoksenne. Mutta älkää minua suututtako uuden vääryyden tekemisellä, muuten — niin, tunnettehan minut, Wangel."

"No, jos nuoret pitävät toisistaan, en minä ole heidän onnensa tiellä."

Matami puristi hänen kättänsä, niin että jäi valkosia merkkiä hänen sormistaan.

"Kiitos niistä sanoista, herra tukkukauppias, ne sovittavat kaikki välillämme. Kun muutitte tänne nyt keväällä, ajattelin, ettei meistä enää tulisi hyviä ystäviä. Nyt menen noutamaan Mallaa, että näette kuinka hieno tyttö hän on."

"Mutta, isä," sanoi Pietari matamin mentyä, "miksi annoit suostumuksesi niin pian. Minä en ensinkään pidä lukua naimisiin menemisestä nyt vielä."

"Etkö sitten pidä tytöstä?"

"Kyllä, kyllä sen teen, mutta olen vielä liian nuori sitoakseni itseni.
Sitä paitsi olisin voinut päästä parempiin naimisiin."

"Mutta miksi sitten olet kihlannut hänet?"

"No, tiedäthän, että voipi kihlaillakin, tarvitsematta ajatella astumista heti pyhään aviosäätyyn."

"Nai hänet yhtähyvin," sanoi isä, "muuten saattaa tuo kauhea matami
Engebretsen lyödä meidät molemmat turmiolle."

Niin tuli Amaliasta rouva Wangel ja matami Engebretsenistä vuosien kuluttua äidinäiti.

Pietari Wangel oppi pitämään paljon vaimostaan. He elivät onnellisesti yhdessä ja kun silloin tällöin sattui pieni eripuraisuus syttymään, katkasi matami Engebretsen aina sen parilla voimakkaalla sanalla.

Herra Wangel nuorempi piti anoppiansa siihen määrään arvossa, ettei tämän milloinkaan tarvinnut käyttää nyrkkejänsä häntä kohti, jota vastoin matami sangen useasti jakoi rangaistusta kasvaville Wangeleille korkeasti omalla kädellään ja kun ne olivat tottelemattomia, sanoi lapsen piika sentähden aina: "Olkaa nyt, lapset hiljaa, muuten tulee matami Engebretsen."

Matami Engebretsen tunsi itsensä onnelliseksi. Hän katsahti takaisin elämäänsä ja oli tyytyväinen siihen, mitä hän oli väkevillä nyrkeillänsä toimittanut, sillä sitä, ettei Engebretsenistä ollut tullut juomaria ja että Amaliasta oli tullut rikas, kunnioitettu rouva, jolla oli kuuliainen mies ja samallaiset lapset, katsoi hän oikeudella käsiensä työksi.

Mutta eräänä päivänä oli hän teaatterissa ja näki väkevän naisen, joka kantoi miestänsä olkapäillään ja lasta kummassakin kädessään ja siitä hetkestä oli matami Engebretsenin sielun rauha mennyt.

"Minä en ole tullut oikealle paikalleni täällä maailmassa," sanoi hän. "Minun olisi pitänyt opetella taidetemppuja Engebretsenin kanssa, niin olisin voinut kulkea ympäri hopeatupsut uumilla ja kantaa miestäni käsivarsillani ja elänyt näyttelemällä itseäni rahan edestä; se olisi ollut jotain toista kuin maustinkaupassa seisominen."

Tätä hän silminnähtävästi suri ja kuihtui päivä päivältä.

"Äiti lienee kipeä," sanoi Engebretsen, "sillä hän ei ole nyt ollut vihainen kahden kuukauden aikaan."

Niin olikin asian laita.

Matami Engebretsenin täytyi laskeutua vuoteelle eikä noussut milloinkaan enää.

Engebretsen istui yksinään itkien puodissa ja pureskeli mausneilikoita.

"Herra Jumala," mutisi hän, "kenpä olisi voinut uskoa, että hän meni pois ennen minua? Hän, joka oli sellainen väkevä nainen."

OMELETTI.

Kertonut

L. Dilling.

Atanasius Nilsen, joka oli myös Omeletin nimellä tunnettu, oli taitava mies.

Hän oli ollut apulaisena parran ajajalle, palvelijana herrashuoneessa, kulkukauppiaana ja metsästäjänä.

Niin, olipa hän ollut kerran näyttelijänä mukana eräässä teaatterikappaleessa, jolloin hän oli "fiini" herra, joka käveskeli näyttämön perällä neiti Johansen'in kanssa, joka oli "fiini" nainen.

Nyt oli Atanasius tullut koppivankeudesta, ja siellä oli ikävä olla.

Sentähden tahtoi hän vähän lystäillä, ja huomattuaan, että ilmoitettiin maskeraadi-huveista Tivolissa, päätti hän kunnioittaa huveja läsnäolollaan.

Mutta kuten muilta tämän ajan kuolevaisilta puuttui häneltäkin rahaa.

Sentähden meni hän torille ja toimitti itselleen siellä rahakukkaron erään rouvan päällysnutusta, jolla oli taskut varustetut, aivan kuin Atanasiusta varten, takapuolelle.

Sitten osti hän vanhan luutnantti-lakin ja samoin päällystakin sekä pistoolin, panetti parranajajan tuvassa huulilleen muhkeat viikset ja maalautti naamansa juopuneen näköiseksi.

Nyt hän oli aivan kuni virasta eronnut luutnantti.

Maskeraadi-huveihin mennessään tunsi hän ystävällisen lyönnin olkapäilleen.

Omeletti, joka usein oli saanut tuntea poliisin raskaan käden olkapäillään, säikähtyi.

Se oli nuori upseeri, joka oli jokseenkin juovuksissa.

"Eikö se ole luutnantti Hansen, vanha ystäväni?" sanoi upseeri.
"Kuuleppas veikkoseni, etkö tahdo pikkasen auttaa minua?"

"Mielelläni," sanoi Omeletti malttavaisesti.

"Minä olen juonut punssia koko päivän ja nyt pitäisi mennä illalliselle setäni, valtioneuvos Blakmeyer'in luo, mutta — niin, en ole tilaisuudessa. Hän on hyvin rikas, ai! kun hänellä on paljon rahaa ylimmäisessä piironki-laatikossaan, jospa näkisit vaan. Mene ja sano hänelle, ett'en ole tilaisuudessa, minun täytyy pitää vahtia, tai sano jotain muuta. Hän ei ymmärrä laisinkaan virka-asioita."

"Sen teen, mutta sinun täytyy mennä kotia nukkumaan," arveli Omeletti, jonka kekseliäs äly oli täydessä toimessaan.

"Sen juuri ai'onkin tehdä. Hyvää yötä, Hansen, ja kiitoksia."

"Ei ole kiittämistä, mutta missä hän asuu?"

Saatuansa tiedon valtioneuvoksen asumuksesta, meni Omeletti sinne.

Valtioneuvos istui katetun pöydän ääressä ja odotti veljensä poikaa.
Hänen emännöitsijällään oli hampaan kolotus ja hän oli pannut maata.

Omeletti soitti ovikelloa.

Valtioneuvos avasi.

"Oletko se sinä, poikaseni! Mutta mitä näen, vierashan se onkin."

"Niin, teidän veljenne poika lähetti minut sanomaan, että hän on aika humalassa, eikä voi tulla. Mutta te voisitte tarjota minulle iltaruokaa."

"Mielelläni," sanoi Blakmeyer kohteliaasti ja vei Omeletin huoneesensa.

Atanasius Nilsen heitti takin ja päällystakin päältään.

"Te ette ole puettuna täydessä univormussa?"

"En, senpätähden onkin parasta, että lukimme ovet," sanoi Omeletti reippaasti ja pani avaimet lakkariinsa. "Ruvetkaamme nyt syömään. Älkää pahaksi panko, jos otan viikset pois. On niin hankalata pitää niitä syödessä."

Valtioneuvos alkoi joutua pahalle mielelle.

"Mutta, ettekö olekaan luutnantti?"

"En," sanoi Atanasius ja pisti suuhunsa kauniin linnun paistin.

"Mutta, mistä te tulette?"

"Minäkö? Minä tulen koppivankilasta, sieltä pääsin juurin tänään."

Blakmeyer juoksi tuoliltaan.

"Älä hätäile, setäseni," sanoi Omeletti ja pani pistoolinsa pöydälle.
"Olkaamme ystävät."

Valtioneuvos istuutui kalpeana.

Syötyään ja juotuaan sanoi Omeletti:

"Kuuleppas herra valtioneuvos, emmeköhän vaihtaisi takkiamme ja liiviämme?"

Valtioneuvos, joka oli vanha heikko mies ja tahtoi säästää elämätänsä, otti päältään takin ja liivit.

"Muutamat kellonne ja muut pienet kappaleet olla taskussa. Kyllä minä niistä pidän huolta. Täällä riippuu päällystakki, ehkä sekin sopii minulle ja hattu myöskin. Kummallista! mitenkä meidän vaatteet sopivat toisillemme," sanoi Omeletti otettuaan vaatteet päällensä.

"Niin, mutta nyt muistaakin, minun on tänään iltahuvihin mentävä, ja minulta puuttuu rahaa. Sinun täytyy lainata minulle joitakuita kolikoita."

"Minulla ei ole muita rahoja, kuin ne, jotka ovat taskussa," huokaili valtioneuvos puolikuolleena.

"Odotahan vähäsen, liivin taskussa on varmaan piirongin avaimet. Nyt tutkitaan ylimmäistä laatikkoa. Älä vaivaa itseäsi, setä. Sinä näet pistoolin kädessäni."

Rahat otettaan ja saatuansa sikarin suuhunsa otti hän jäähyväiset.

"Hyvää yötä setä, ka kiitoksia tästä illasta," sanoi hän ja lukitsi oven ulkopuolelta sekä pani avaimensa taskuunsa.

Nyt hän meni maskeraadiin.

Hän tarjosi neiti Annalle pihvipaistin ja pullon olutta sekä joi kahden fröökynän ja erään laivamiehen kanssa totia ja pari pulloa punssia!

Hän tuli iloiseksi, hyvin iloiseksi ja ystävälliseksi.

Kun hän kuitenkin kaikessa ystävyydessään viskasi tyhjän pullon toisen fröökynän päähän ja tarjosi poliisimiehelle puoli pulloa olutta, niin arveli tämä, että hänen ystävällisyytensä oli kovin suuri.

Poliisit nimittäin eivät koskaan juo puoli pulloa olutta kaikkien nähden, paitsi suurissa kansanjuhlissa ja silloinkin vaan yleisellä kustannuksella.

Omeletin käytös oli siis vastoin poliisisääntöjä ja hän vietiin putkaan. Siellä tutkittiin hänen taskujaan ja löydettiin nimikortteja, joissa kauniilla kirjaimilla seisoi:

        Benediktus Blakmeyer.
            Valtioneuvos.

"Hirveätä," sanoi poliisimies, "että parempi herra ei voi käyttää itseään paremmin, vaan juopi ja meluaa, että joutuu poliisikamariin."

Ja kuitenkin tapahtuu usein, että parempia herroja joutuu poliisin haltuun.

Seuraavana päivänä oli valtioneuvos Blakmeyer ilmoittanut asian poliisille ja Omelettia tutkittiin.

Poliisin päällikkö tunsi heti Atanaslus Nilsen'in.

"Mutta, Herra Jumala," sanoi hän, "Omelettihan sinä olet."

Ja sitten lisäsi hän:

"Quel bruit pour une omelette!" (mikä melu yhden pannukakun tähden).

Sitte katsahti päällikkö ympärilleen ja nauroi; silloin ymmärsivät kaikki poliisimiehet, että päällikkö oli lausunut jonkun sukkeluuden, ja he nauroivat myöskin, vaikk'eivät ymmärtäneet lausetta.

Omeletti tuomittiin kuritushuoneesen.

Sitä hän ei ymmärtänyt.

"Eihän se ollut muuta kuin lystillinen leikinteko," sanoi hän. "Kumma miten ihmiset tekevät suurta melua vähäisestä."

Jos hän olisi taitanut ranskankieltä, olisi hänkin ehkä sanonut:

"Quel bruit pour une omelette!"

Ettekö tekin sano samoin?

PITKÄ ODOTUS.

Kirjoittanut

Bret Harte.

Noin tunnin matkalla Plazasta on korkea vuoren kukkula, jonka jyrkkää rinnettä vasten valtameri lakkaamatta hyrskyy. Rannalla ympäristössä on muutamia majoja, jotka mahtava laine äsken näyttää heittäneen siihen. Viljelty maatilkku jokaisen asunnon takana on bamburuovoilla, taittuneilla seipäillä ja ajopuilla aidattu. Harvoine kaali- ja nauriskasvineen näyttää jokainen puisto, ikäänkuin akvario, josta vesi on juossut pois. Niin, eipä hämmästyisi, jos kohtaisi meren jumalan kaivamassa perunasarkoja tai veden neitsyen lypsämässä merilehmää heti sen vieressä.

Tämän paikan läheisyydessä oli muinoin näky-telegraafi, joka ojensi laihoja käsivarsiansa taivaan lakea kohti. Nyt on sille sijalle rakennettu tähystystorni, joka sähkölangalla on yhteydessä tuon suuren kauppakaupungin sydämen kanssa. Tältä paikalta ilmoitetaan tulevat laivat ja merkitään sitten kaupungin pörsissä. Ja tässä tähystellessämme tuota odotettua höyryalusta, sallittakoon minun kertoa jutelma.

Ei kauvan sitten oli yksinkertaisen uutteran työmiehen ahkeroilla ponnistuksilla kaivoksissa onnistunut säästämään niin paljon, että hän voi lähettää tuomaan vaimoansa ja kahta lastansa. Hän saapui San Fransiscoon kuukautta ennen kuin laivaa odotettiin, sillä hän oli lännen mies ja oli tullut sinne maata myöten ja käsitti sangen vähän laivoja, merta tai myrskyjä. Hän hankki itsellensä työtä kaupungissa, mutta kun aika läheni, oli hänen tapansa saapua höyrylaiva-konttooriin säännöllisesti joka päivä. Kuukausi kului loppuun, mutta ei laivaa kuulunut, sitten kuukausi ja viikko, kuukausi ja kaksi viikkoa, kuukausi ja kolme viikkoa, kaksi kuukautta ja vihdoin vuosikin.

Korkeat, miettivät kasvot, joiden jyrkkiä piirteitä kevyet juovat lievensivät, ja jotka olivat tulleet jokapäiväiseksi ilmiöksi laiva-asioitsijan luona, eivät sitten enää näyttäytyneet.

Ne ilmaantuivat tähystysasemalla eräänä iltapäivänä, juuri kun mailleen menevä aurinko vapautti tähystäjän palveluksesta. Oli jotain niin lapsellista ja viatonta kysymyksissä, jotka vieras esitteli asiansa suhteen, että tähystäjä pysähtyi antamaan selityksiä. Kun ilmoitusten ja telegraafin salaisuudet olivat selitetyt, oli vieraalla vieläkin yksi kysymys tehtävänä. "Kuinka kauvan saattaa laiva viipyä, ennenkuin lakattiin sitä odottamasta?" Tähystäjä ei saattanut niin tarkoin sanoa, se voi rippua suhteista. "Voiko se viipyä vuoden?" Kyllä se vuoden voi ja laivoja oli kahden vuoden kuluttua pidetty kadonneina, ja olivat tulleet takaisin. Vieras laski karkean kätensä tähystäjän käteen, kiitti häntä "kaikesta vaivasta" ja meni tiehensä.

Laiva viipyi yhä vielä. Muhkeita aluksia saapui satamaan ja purjelaivat kulkivat liehuvin lipuin ohi ja tervehdyslaukaus höyrylaivoista synnytti usein kaikua kukkuloissa. Sellaisissa tapauksissa nähtiin säännöllisesti nuot miettivät kasvot entinen, entinen nöyrä kajastus, mutta selvempi odottava katsanto silmissä, höyrylaivan lastatulla kannella, kun se laski maalle elävän kuormansa. Hänellä oli kentiesi häilyvä toivo siitä, että odotetut vielä voisivat tulla tällä tavoin, joka vaan oli toinen tie oudon tuntemattoman valtameren yli. Mutta hän puhui laivakapteenien ja merimiesten kanssa ja tämä viimeinenkin toivo näkyi katoavan. Kun nuo surulliset kasvot kirkkain silmin taasen näkyivät tähystornin luona, oli tähystäjä kiireessä työssä, eikä hänellä ollut aikaa vastata hullunkurisiin kysymyksiin ja siten poistui toinen. Mutta kun ilta tuli, nähtiin hänen istuvan kukkulalla, kasvot merelle päin käännettynä ja hän istui siellä koko yön.

Kun hän tuli auttamattomasti mielipuoleksi, sillä se oli, sanoivat lääkärit, se, joka teki hänen silmänsä kirkkaiksi ja kaihomieliseksi, otti työtoveri, joka tunsi hänen huolensa, pitääksensä huolta hänestä. Hänen sallittiin tyydyttää halunsa ja mennä tähystämään laivaa, jolla "hän ja lapset olivat" öisin, jolloin ei kukaan vartioinnut. Hän oli saanut mieleensä, että laiva tulisi yöllä. Tämä sekä kuvitus, että hän vapautti tähystäjän, joka voi olla väsyksissä vartioittuaan koko päivän, näytti häntä huvittavan. Ja siten meni hän vapauttamaan tähystäjän joka yöksi.

Kaksi vuotta tuli ja meni laivoja. Hän oli paikallansa nähdäkseen aluksen, joka lähti, ja tervehtiäksensä sitä, kun se palasi. Hänet tunsivat vaan muutamat harvat, jotka kävivät paikalla. Kun häntä vihdoin kaivattiin tavalliselta paikaltansa, kului päivä tai kaksi, ennenkuin tultiin levottomiksi. Mutta eräs huvimatkailija-seurue, joka eräänä sunnuntaina kiipeili kallioilla, kuuli koiran, joka oli heidän edellänsä juossut, haukunnan ja kun he saapuivat paikalle, löysivät he yksinkertaisesti puetun miehen makaavan siinä kuolleena. Vähän paperia löydettiin hänen taskuistansa — pääasiallisesti eri sanomalehdistä leikattuja palasia, jotka sisälsivät vanhoja merenkulkukertomuksia — ja hänen kasvonsa olivat käännetyt ääretöntä valtamerta kohti.

KELLONI.

Opettavainen kertoelma.

Kirjoittanut Mark Twain.

Uusi, kaunis kelloni oli käynyt kahdeksantoista kuukautta edistämättä tai jätättämättä, koneiston rikkumatta tai pysähtymättä. Minä olin jo ruvennut pitämään sitä erehtymättömänä päätöksissään vuorokauden hetkistä sekä sen rakennusta ja sisälmyksiä kulumattomina. Mutta vihdoin eräänä yönä annoin sen seisahtua vetämisen puutteesen. Minä surin tuota asiaa, ikäänkuin se olisi ollut onnettomuuden välttämättömänä tunnusmerkkinä ja enteenä. Mutta vähitellen tulin lohdutetuksi, asetin kelloni arviolta ja ajoin enteet ja aavistukset pakoon.

Seuraavana päivänä menin etevimmän kellosepän luoksi, saadakseni kelloni asetetuksi tarkkaan ajallensa ja puodin esimies otti sen kädestäni siirtääksensä sitä. Hän sanoi silloin: "Se käy neljä minuuttia jäljessä; sitä täytyy rukata hieman." Minä koin estää häntä — koin saada hänet käsittämään, että kello kävi mainion tarkasti. Mutta ei! Kaikki, mitä tuo inhimillinen kaalinpää näki, oli, että kello kävi neljä minuutia jäljessä ja sitä täytyi sen vuoksi rukata. Ja hyppiessäni hänen ympärillänsä epätoivoa täynnä ja rukoillessani häntä jättämään kellon rauhaan, hän tyyneenä ja julmana teki tuon häpeällisen teon.

Kelloni rupesi edistämään, se edisti enempi ja enempi päivä päivältä. Viikossa oli se sairastunut riehuvaan kuumeesen, valtimo nousi sataan viiteenkymmeneen lyöntiin varjossa. Kahden kuukauden kuluttua oli se jättänyt kaikki kaupungin ajantiedot jälkeensä kauvaksi ja oli murto-osan kolmattatoista vuorokautta almanakan edellä. Se oli jo marraskuussa ja iloitsi lumesta, kun vielä lokakuun lehdet tanssivat tuulessa. Se kiirehti vuokran, langenneiden laskujen maksamista ja sellaisia asioita niin hävittävällä tavalla, etten voinut sitä kestää.

Minä vein sen eräälle kellosepälle korjattavaksi. Hän kysyi olinko sitä milloinkaan ennen laitattanut. En, vastasin minä, se ei ole tarvinnut laittamista. Hän loi minuun pahansuopaisen tyytymyksen katseen, aukasi kiireesti kellon, asetti sitten pienen sarvitorven silmäänsä ja kiikaili tarkasti koneistoon. Hän sanoi, että se tarvitsi, paitsi asettamista, puhdistamista ja öljyämistäkin. — Minun pitäisi tulla noutamaan se viikon kuluttua.

Kun se oli puhdistettu, öljytty ja asetettu, jätätti se siihen määrään, että naksutti kuin seinäkello. Minä myöhästyin kaikista junista, kaikista kokouksista ja jäin puolipäivällisettä. Kelloni kavensi kolme tavallista päivää neljäksi ja saattoi oikeuden käynnin niskoilleni vekselin tähden. Vähitellen saavuin hiljaista vauhtia takaisin eiliseen, sitten toissapäivään, sitten edelliseen viikkoon ja vähitellen syntyi minussa luulo, että aivan yksin vielä oleskelin viimeisen edellisessä viikossa ja että maailma oli pois näkyvistäni. Luulin itsessäni huomaavani hiipivän veljeystunteen museon muumioihin ja halun vaihtaa tervehdyksiä niiden kanssa.

Menin taasen erään kellosepän luo. Hän otti kellon kokonansa rikki palasiksi odottaessani ja sitten sanoi hän, että sylinteri oli "paisunut," mutta sen voisi korjata kolmena päivänä. Tämän jälkeen piti kello kyllä huolta ajan keskimäärästä, mutta ei sen enempää. Puolen päivää kävi se kuin itse paholainen ja piti aika elämää tyrskien ja öhkien, vinkuen, aivastaen ja kiljuen, etten saattanut kuulla omia ajatuksiani tuolta kohinalta ja niin kauvan kuin sitä kesti ei ainoakaan kello koko maassa voinut sen kanssa kilpailla. Mutta lopulla vuorokautta muuttui se yhä hitaammaksi, kunnes kaikki kellot, jotka se oli jälkeensä jättänyt, saivat sen kiinni. Siten voi se neljänkolmatta tunnin kuluttua ehtiä jälleen alkuperäiselle asemalleen ja näyttää oikean ajan. Se ilmaisi aivan suoraan ajan keskimäärän, eikä yksikään ihminen voinut sanoa, että se oli tehnyt enemmän tai vähemmän kuin velvollisuutensa.

Mutta oikea keskimäärä on ainoastaan heikko avu kellossa ja sen vuoksi vein sen uudelle kellosepälle. Hän sanoi, että kierretappi oli katkennut. Minä vastasin olevani iloinen, ettei sen pahempaa ollut. Totta puhuakseni en tiennyt, mitä kierretappi oli, mutta en tahtonut näyttää tietämättömältä vieraan silmissä. Hän laittoi kierretapin, mutta mitä kello voitti yhdessä suhteessa, kadotti se toisessa. Ensin kävi se hetken, sitten seisoi se hetken ja niin edespäin, määritellen väliaikain pituuden oman päänsä jälkeen ja joka kerta, kun se pysähtyi, ponnahti se kuin kivääri.

Minä kestin muutaman päivän, mutta vihdoin vein kellon toiselle kellosepälle. Hän otti sen kokonansa rikki palaisiksi, käänteli hävityksen jätteitä lasinsa alla ja sanoi sitten, että näytti olevan sen "hanan" laita hullusti. Hän auttoi sen ja antoi sitten sille uutta vauhtia. Nyt se kävi hyvin, paitsi että aina, kun se näytti kymmentä minuuttia vaille kymmenen, viisarit tarttuivat toisiinsa kuin pihtiin ja seurasivat siitä asti toisiansa.

Viisain mies maailmassa ei olisi edestä eikä takaa voinut nähdä oikein vuorokauden aikoja sellaisesta kellosta ja sen vuoksi täytyi minun vielä kerran saada se laitetuksi. Henkilö, jonka puoleen nyt käännyin, sanoi, että lasi oli "kallellaan," eikä vieteri ollut suorassa, jota paitsi hän huomautti, että muutamia kellon osia täytyi "puolianturoida." Hän pani kaikki paikallensa ja sitten kävi ajantietoni kieltämättä oikein, paitsi silloin tällöin, kun se oli käynyt kahdeksan tuntia tyyneesti, yht'äkkiä kaikki sisäkalut pääsivät irroilleen ja se alkoi surista kuin mehiläinen ja viisarit heti rupesivat kiertämään kuin rukin pyörä niin tuimasti, että kadottivat kaiken erikoisuutensa ja näyttivät kuin hämmähäkin verkko peittäisi taulun. Se kehitti lähimmät neljäkolmatta tuntia kuudessa tai seitsemässä minuutissa ja sitten pysähtyi ja jysäyksellä.

Raskaalla sydämellä menin erään kellosepän luoksi ja katselin, kun tämä hajotti kelloni palasiksi. Sitten valmistauduin kuulustelemaan häntä ankarasti, sillä asia oli käynyt vakavaksi. Kello oli alkujaan maksanut minulle kaksi sataa dollaria ja minusta tuntui, että olin maksanut pari, kolme tuhatta korjauksiin. Odotellessani ja katsellessani havaitsin heti kellosepässä tutun entisiltä ajoilta, — koneen käyttäjän eikä sittenkään taitava koneenkäyttäjä. Hän tutki huolellisesti kaikki osat samoin kuin muutkin kellosepät olivat tehneet ja sitten julisti hän päätöksensä yhtäläisellä äänen varmuudella. Hän sanoi.

"Se käy liika kovalla höyryllä, — saatte ripustaa painoa venttiiliin."

Minä löin heti hänen aivonsa mäsäksi ja hautautin hänet omalla kustannuksellani.

Ville enon — joka nyt, ikävä kyllä, on kuollut — tapana oli sanoa että hyvä hevonen pysyi hyvänä hevosena, kunnes se pillastui kerran ja hyvä kello pysyi hyvänä kellona, kunnes joku kelloseppä sai sen korjataksensa. Ja hänellä oli tapana ihmetellä, minne kaikki kehnot lukko- ja pyssysepät, suutarit ja koneenkäyttäjät joutuisivat, mutta ei kukaan voinut hänelle tätä milloinkaan selittää.