SURMA-OLLI.

Vanhana ollessaan häntä aina sanottiin Surma-Olliksi, eikä ainoastaan takana päin, vaan edessäkin, mutta ei hän siitä näkynyt olevan moinaankaan. Siihen sijaan suuttui hän ihan silmittömäksi, jos joku sattui häntä vähänkään tarkemmin katselemaan, ja tiuskasi: "mitä tirkistelet? Jumalan luoma sitä minäkin olen, vaikka olen tämän näköinen."

Todella hän olikin jotenkin kamalan näköinen, hirveästi rokonarpinen, leveänaamainen ja paksuhuulinen. Kuitenkin oli hän nuorempana ollessaan vähältä joutua naimiseen Korpikylän kauneimman naisen, Tyynelän nuoren leski-Maijan, kanssa. Siihen aikaan oli hän monta monituista vuotta peräkkäin renkinä isossa Lampelassa ja Lampelan isäntäkös vasta häntä oikein kehui kaikille.

"Se on oikein miesten mies muutoin, mut kuorsaa, ja nukkuu niin raskaasti, jotta sietäisi olla hänellä rautainen sänky, ha ha ha!", sanoi isäntä. Muutkin ihmiset tunsivat Ollin hyväksi työmieheksi, mutta tytöt häntä pitivät hiukan tyhmän sekaisena.

Lampelaisen kehumiset vai mitkä lienevät kuitenkin saaneet sen aikaan, että Tyynelän Maija lupasi lähteä Ollin kanssa pappilaan kuulutuskirjan teettoon, vaikka hänellä olikin oma mökki Lampelan haassa. — Sen aviohomman vuoksi otti Olli Lampelan emännältä "palkkansa päälle" paitavaatteen ja pitkät sukat, "jotka rovastille kuuluu pitävän kapioista antaa. Osaisihan se Maija tosin itsekin kutoa", selitti Olli, "mutta kun se lapsi on ollut kipeänä, niin ei sanonut joutaneensa; vaan sidenauhat ja lapaset oli kuitenkin ennättänyt tässä kevätkorvalla valmistaa."

Puhemieheksi aiottiin pyytää haudankaivajaa, jota muutkin renkimiehet siinä virassa pitivät, mutta kun Viiliäis-Risto, talon poikien puhemies, itse oikein tarjoutumalla tarjoutui Maijaa ja Ollia pappilassa käyttämään, niin tietysti hänet otettiin ennen kuin haudankaivaja. — Varhain sitä piti ollakin Lauvantai-aamuna liikkeellä, jos mieli ennen pyhään-soittoa ennättää Rovastin luona käydä, sillä Lampelasta oli kirkonkylään runsaasti pari peninkulmaa vesitietä. — "Ja sitä paitsi pitää vielä käydä kartta hakemassa Riuttalan herrastuomarilta", sanoi Viiliäis-Risto. "Ja onhan sitä Riuttalaan kirkolta vielä kolme hyvääkin neljännestä."

Senpä tähden Olli panikin jo Perjantai-iltana kapiot ja eväät konttiin, jotta "jo varsinkin päivän noustessa lähtemään päästäisiin", eikä hän sittenkään koko yönä saanut kiireeltään unta silmäänsä. Tuskin oli päivän pilkahtanut esiin Kolusärkän takaa, kun Olli jo oli Tyynelän aitan ovea kolkuttamassa ja Maijaa lähtöön kiirehtimässä, mutta Maija vaan itkerehti ja viivytteli niin, että aamu alkoi olla murkinoissa, ennenkuin lähdöstä mitään tuli. Tokkopa hän vielä siksikään olisi joutunut, jos ei Olli vähän kärsimättömästi olisi sanonut: "itke viimeiset itkusi veneessä, mut lähde nyt jo hitoilla, hyvä ihminen, jos kerran lähteä aiot!"

Viiliäis-Risto otettiin matkan varrelta venheesen ja hän vakuutteli Ollille: "kyllä tässä vielä hyvästi tällä tuulella ehditään, kun te vaan riskisti soudatte."

Tuulta ei ollut paljo nimeksikään ja muutoinkin oli päivä kovin helteinen. Aurinko tuntui paistaa hellittelevän sekä ylhäältä taivaslaelta että alhaalta veden kalvosta, joksi soutajat olivat ihan sulaa hikoilemisesta. Ollin teki mieli pyytää toisia hiukan levähtämään Rastaskallion siimeksessä, "mutta eihän tuota ilennyt miehinen mies, kun alaisilla soutava Maija veteli niin innokkaasti, että ei vain paidan selkämys vaan punaraitainen kaulahuivikin oli hiestä ihan märkänä."

Siksi sujuikin matka nopeasti, eikä rovasti vielä ollut noussut päivällisettoneeltaan, kun Olli puhemiehineen ja morsiamineen jo joutui pappilaan, vaikka hän oli välillä juossut Riuttalasta kartankin hakemassa.

Riuttalasta tultuaan kertoi Olli Maijalle ja Viiliäis-Ristolle: "naimapuuhissa se taitaa olla myllyn Vilppukin, kun oli sekin siellä kartan ostossa. Yhtä matkaa lähdettiin pois, vaan jälelle jäi minusta vanha mies, kun minä oikein huippasin."

"Ei suinkaan se naimapuuhissa liiku", arveli Viiliäis-Risto. "Nälällähän se visukinttu kiusasi ensimmäistäkin eukkoansa, niin jotta kukapa tuolle uskaltanee enää mennä."

"Eikä edes raskinut hautajaisiakaan pitää, vaikka on niin rikas", sanoi Maijakin. "Ja kyllä oli parasna miesnä juomassa meidänkin häissä ja tulipa vielä Matti-vainajan hautajaisiinkin kutsumatta."

"Kyllähän se aina ilmaiseksi juopi, mutta ei ole vielä milloinkaan minullekaan ryyppyä tarjonnut", todisti puhemies. —

"Ihmeen kauanpa se rovasti jaksaakin nukkua, niin jotta nukuttamaan tässä jo muitakin rupeaa", tuumaili Olli.

"Kauan nukkuu", myönsi Viiliäis-Ristokin ja haukotteli.

"Menkää odotellessa vähäksi aikaa pitkäksenne tuonne nurmikolle", kehoitti Maija. Kyllä minä tulen herättämään, kun sisältä alkaa liikettä kuulua."

"Eipä taida olla pahemmaksi", arveli Olli ja lähti Viiliäis-Riston kanssa aitovierelle levähtämään. Ei kaukaa kulunutkaan, kun sieltä jo alkoi kuulua Ollin kuorsaus. Ensin se kuului hiljemmin ja kimakammin, sitten kovemmin ja karkeammin. Yht'äkkiä se taas taukosi kokonaan niin, että Maija luuli jo Ollin tukehtuneen, mutta samalla jatkui se jos jossakin äänilajissa. Puhemies heittelehti edes takaisin, mutta mitäs unta siinä semmoisessa jyrinässä olisi saanut, ja päiväkin rupesi suoraan silmiin paistaa räkittämään. Hän nousi istualleen ja aikoi sysätä Ollia kylkeen, että sekin heräisi, kuin samalla kuuli lähellänsä kuiskaistavan: "isäntä! — Etteköhän nousisi ja tulisi pikkuisen tänne portaille Maijan luokse?"

Se oli myllyn Vilppu, joka oli hiipinyt aitoviereen nurkan takaa, jossa jo kotveroisen oli morsiusväkeä katsellut.

Viiliäis-Risto nousi ylös ja murahti: "saattaahan tuota tulla, vaikka mitäpäs asiaa sinulla Maijalle olisi."

"His, his! Hiljaa, jott'ei tuo hirren vetäjä kuulisi", kuiski mylläri.

Pappilan portailla kuiskuttelivat sitten Maija ja mylläri tuokioisen: mitä lienevät kuiskutelleetkaan. Kuitenkin kuului mylläri viimein vakuuttavan Maijalle niin kovasti, että sen syrjäinenkin kuuli: "jos Leena itse tuossa seisoisi, niin hän sanoisi sinulle, että sai aina syödä ryynivelliä mahansa täyteen, milloin vaan minä sitä itsellenikin keitätin; ja näkihän sen muutkin, jotta minä annoin hänen toisinaan käydä aivan itsekseen aitassakin."

Lopuksi tuumaili Viiliäis-Risto: "kyllä se minusta kumminkin on vähän synti, mutta omapahan on asianne; ja onhan tuo niinkin, jotta myllärillä on hevoset ja raavaat — — eikähän ne myllärin hampaat ensiksi ruostumaan jouda."

Nyt alkoi kuulua liikettä sisältä, mutta ei Maija siltä mennyt Ollia herättelemään. Siihen sijaan pistäytyi Viiliäis-Risto sisään Rovastin puheille ja Maija arveli: "mutta jos tuo Olli nyt herää, kun ei enää kuorsaakaan; niin ihanhan se minut tappaa. Eikö sittenkin liene parasta herättää Ollia ja mennä hänen kanssaan?"

"Mitäs joutavia", naurahti mylläri. "Pilkkaisihan sinua vanhat variksetkin, kun saisivat kuulla, jotta otit mökkiisi tuommoisen paholaisen papuriihen permannon, vaikka olisit päässyt myllyyn emännäksi. Nyt sitä paitsi on jo katumus myöhäistä, sillä jo se nyt Viiliäis-Risto on ilmoittanut asian rovastillekin."

Kohta tulikin Viiliäis-Risto kutsumaan Maijaa ja mylläriä sisään ja sanoi siltä näyttäneen, jotta rovastilla "on meininki luettaakin." Olli siihen sijaan jatkoi untansa kaikessa rauhassa ja kuka sen tietää miten kauan olisi nukkunutkaan, jos ei pappilan kukko olisi kapsahtanut aidalle kiekumaan. Se herätti Ollin, mutta kauan hän silmiänsä hieroi, ennenkuin unen tähteet sai niistä karistelluksi pois. Viimeinkin hän muisti, missä oli, ja alkoi katsella toisia, mutta ei näkynyt niitä missään.

"Mihinkä lienevät pujahtaneet, mutta tottapahan tulevat", sanoi Olli ääneen ja asettausi portaille odottamaan. Pari asiamiestä tuli siihen Ollin seuraksi ja kysäsivät, oliko rovastin luona ketään. Olli ei sanonut siellä olevan ketään, jonka takia Hiirolan muori lähti sisään, mutta palasi pian takaisin ja sanoi siellä olevan parikunnan "tekeillä, koska eräs nainen itki ja mies koetteli rovastille sommitella Herran siunausta, mutta ei se tuntunut oikein lähtevän käymään."

"Kukahan tuonne jo nyt ennätti", arveli Olli, mutta kohta hän ne sai nähdä, kun Viiliäis-Risto naittilaineen tuli ulos.

"No mitenkä te menitte sisään ilman minutta?" uteli Olli
Viiliäis-Ristolta.

"Eipä tuolla sinun näköistäsi kaivattukaan", sanoi mylläri ilkkuen Ollille, mutta kuitenkin astua köpitti portille tavallista vikkelämmin. Maijakin näytti olevan hieman häpeissään ja pyrki uuden sulhasensa jälkeen, mutta Olli tarttuen hänen käsivarteensa pidätti häntä ja tuumaili: "mennään nyt sisään. — Mihinkä sinulle semmoinen kiire nyt tuli?"

Silloin vasta alkoi Viiliäis-Risto selittää asiaa ja sanoi: "Maijalle tehtiinkin kirja myllyn Vilpun kanssa ja huomenna niitä nyt jo kuulutetaan."

"Mitäs peliä se sitten on — myllyn Vilpunko kanssa?"

"Niin — niin. Maija arveli, jotta parempi on mennäkin myllärille, kun sillä on lehmät ja hevoset ja onhan tuo muutoinkin toista mointa pulskempi mies kuin sinä, jos kohta vähän vanhanpuoleinen."

"Olkoonpa vaan sileä-naamainen", sanoi Olli, "mutta miksi sitten minulla ostatettiin kartat, kapiot ja senkin päläät? Mihinkä minä ne nyt panen? Maija saa ne itse maksaa ja pitää."

"Olikos se sitten Maijan syy?" sanoi Viiliäis-Risto. "Mistäs se Maijakaan ennakolta arvasi, jotta mylläri hänet ottaa — ja voithan sinä tulla tänne jonkun muunkin kanssa, etteivät kampsut joutaviksi jää."

"Kenenkäs kanssa minä tulisin?"

"Vaikka kenen. Esimerkiksi sen teidän piika-Riitan kanssa. Onhan sekin soma tytön kepsaus."

"Eikö tuo jo liene sekin seppä-Kallen kitimissä."

"Voithan tuolta ainakin kysyä, — ja tuskinpa se seppä on siksikään saanut suutansa auki."

Olli ei olisi muutoin enää tainnut koko naimahommasta välittää, mutta olihan tuo hiukkasen ilkeätä nuorelle miehelle tyhjän panttina säilytellä solkea, sormusta, silkkiä ja vielä kapioitakin, kun nuo nyt kerran oli tullut hankituksi. Sen vuoksi alkoi hän aprikoida piika-Riittaa. Parin viikon perästä kävikin Olli Tyynelästä kihlansa pois, eikä enää sen perästä piika-Riitta antanut toisten tyttöjen arkkuunsa katsoa. — Seppä-Kallekin oli sitten juomaretkillä pari päivää.

Aivan varmoja ei kuitenkaan asiasta oltu, ennen kuin Lampelan isäntä leikillä Ollilta kysäsi: "no tuntuukos nyt elämä samalta kuin ennen, Maijan kanssa kihloissa ollessasi?"

"Tuntuu se paremmaltakin", hymyili Olli vastaukseksi. "Saapi nyt seppäkin vuorostaan olla kelona, eivätkä niin pääse suutansakaan ihmiset rääväämään, kun noin mestarismies jätettiin kylmäksi tytöstä."

Silloin oli asia kyläläisille selvänä. Enimmän kaikista se harmitti muurari-Anttia, sillä hänhän se oli koettanut Riittaa serkullensa seppä-Kallelle toimittaa ja siksi oli hän sanonutkin, "ettei Olli ollut vielä Riittaan vihitty — tuskinpa vihittäneenkään."

Sattuipa sitten pikkuista ennen leikkuu-aikaa Lampelan pirtin uuni menemään rikki ja sitä korjaamaan täytyi haettaa muurari-Antti. Päiväkaudet se muurari-Antti nariskoi piika-Riitalle, mutta Riitta ei ollut kuulevinaankaan. Muutamasti hän kumminkin punastui, kun muurari tuumaili: "kaikki ne tuolle Riitalle kelpaavatkin, kun semmoisetkin, joista ei vanhat lesketkään huoli, vaan ehkäpä ei Riitta olisi parempia saanutkaan."

Kun miehet samana iltana tulivat työstä, kantoi Riitta, kesken taikinan alustuksen, kaikki kihlakalut Ollin syliin. Olli muuttui siitä niin alakuloiseksi, että isäntä pelkäsi hänen järveen menevän. Sen vuoksi toimitti hän Ollin ja Riitan leikkaamaan isoa ruishalmetta salolle ja muun väen lähetti taas toiselle suunnalle. Siellä kun nuoret saivat pitkät päivät olla kahden kesken, muuttui heidän välinsä pian entiselleen; jopa rupesivat yhteisiin vallattomuuksiinkin. Mylläri-Vilpulla oli näet ruista läheisessä suossa ja hänkin sattui samaan aikaan väkinensä tulemaan rukiin leikkuusen. Hänen kanssaan Olli ja Riitta ilkamoivat.

Myllärillä oli nimittäin eri eväät kuin hänen väellään ja niitä säilytti hän lepikossa, erään ison kiven juurella. Metsässä kävellessään löysivät Riitta ja Olli myllärin kontin ja tekivät lopun hänen piirakoistaan ja voivakastaan. Eipä Riitta vielä malttanut olla ilkkumatta, kun myllärinkin täytyi ruveta yhteen ruokaan päiväläistensä kanssa.

Leikkuusta päästyä käytti sitten itse Lampelan isäntä palvelijoitansa pappilassa ja pitipä heille vielä kuuliaisetkin. Koko Korpikylän väki kokoontui niihin tanssimaan ja oikein sälöt piuskahtelivat Lampelan ison pirtin lattiapalkeista, kun nuoret niillä tanhuelivat. Mylläri-Vilppukaan ei malttanut pysyä poissa kemuista, ja kun isäntä tuon tuostakin antoi pikarin kiertää miesten seassa, rupesi mylläri vähitellen niin kovaääniseksi, että täytyi taluttaa ulos. Sinne hän nukkui maitohuoneen eteen, mutta heräsi, kun talon naisväki illan suussa meni huoneesta hulikoita lypsylle mennäkseen hakemaan.

Tyttöjen perässä kompuroi sitten myllärikin kesantopellolle, jolla lehmät lypsettiin. Siellä keksi hän viimein Riitankin ja mennä houaili hänen luoksensa. Siinä hän sitten Riitalle riiteli tuon pitkää tämän lyhyttä piirakoistaan ja voivakastaan, mutta sanoi toki käräjittä sopivansa koko jutun, jos saisi Riittaa teiviä ja suudella.

"Tuommoista humalaista tupakka-suutako? hyi!" sanoi Riitta ja torjui pois luokseen pakkeleutuvaa mylläriä; mutta yhä uudestaan se vaan tunkihe lähelle. "Mene Maijaasi suutelemaan muudan viinaratti", tiuskasi Riitta vihasesti ja tuuppasi myllärin pitkäkseen peltoon, mutta toiset tytöt nauraa kikattivat niin, että ruumis hytisi. Se kiihoitti mylläriä uusiin ponnistuksiin, vaikka vähän väliä Riitan käsissä pellolle kellahti, ja yhä makeammin nauroivat tytöt sille.

"Tuostapahan nyt kiusan heitti", tuskitteli Riitta, "kun ei saa rauhassa hetkeäkään olla."

"Kyllä minä sen opetan", kuului silloin Ollin ääni Riitan takaa. Pirtin ikkunasta oli näet muurari-Antti kotveroisen katsellut Riitan ja myllärin leikkiä. Viimein sanoi hän ivallisesti nauraen: "jo vie, jo vie mylläri-Vilppu nyt Ollilta toisenkin morsiamen. Katsokaas miten herttaisesti kaulailevat toisiaan tuolla kesantopellolla!"

Kaikki höyähtivät ikkunaan ja rähähtivät kohti kulkkuaan nauramaan nähdessään myllärin vehkeet. Ollikin näki ne ja töytäsi ulos kuin vimmattu. Mistä lienee mennessään saanut kopatuksi kirveenkin käteensä, mutta semmoinen oli hänellä aseena joutuessaan lypsymiesten luo.

"Kyllä minä sen opetan", kirkasi hän ja mitään arvelematta iski astalollaan mylläriä päähän. Monta monituista kertaa ennätti hän vielä lyödä ennen kuin hätään avuksi joutuneet miehet saivat hänet hillityksi, mutta tuimasti paloivat hänen silmänsä sittenkin kauan aikaa.

Myllärin sydän tykytti vielä pikkuisen, kun hän verissään saatiin pirttiin kannetuksi, mutta heti taukosi senkin liike. Vasta kuultuaan Vilpun kuolleen, taltui Olli entiselleen ja lupasi istua hiljaa venheessä nimismiehen pateille vietäessä, joksi ei häntä sidottu, vaan uskottiin irti.

Ollista oli nyt tullut Surma-Olli ja kaikista vastaväitöksistä huolimatta tuomittiin hänet "ikuiseen" ja vietiin Siperiaan. Vähitellen, vuosien kuluessa, unohtui sitten sekä Surma-Olli, että mylläri seutulaisten mielestä, varsinkin sittenkuin Riitta oli kuollut keuhkotautiin ja Tyynelän Maija joutunut naimiseen seppä-Kallen kanssa. Vanhat muistot virkosivat taas kuitenkin, kun erään keisarinnan kuoleman tähden Ollikin sai armon ja ilmestyi takaisin kotikyläänsä. Alussa kertoivat sitten äidit lapsilleen Surma-Ollin vievän pieniä itkeviä lapsia, mutta kun lapset kasvoivat ja huomasivat Surma-Ollin mitä hiljaisimmaksi mieheksi, katosi Surma-Ollin kammo mielistä ja ihmiset mielellään kuuntelivat hänen kertomuksiaan tuosta kauheasta maasta, jossa hän oli saanut miehuutensa ajan viettää ja sikäläisten ihmisten raakuudesta.

Aikojen päästä tulivat sitten suuret nälkä- ja kuolovuodet, jolloin täytyi laittaa hoitoloita jokaiseen väkirikkaasen kylään. Semmoinen laitettiin Lampelaankin ja siihen otettiin jo vanha ja heikoksi käynyt Surma-Ollikin. Siellä oli hän, niin kauan kuin terveenä pysyi, hoitolan rauhoittavana enkelinä ja hoiteli huonompiansa. Paljo olikin Surma-Ollilla työtä, sillä hoitolassa oli alituinen riita ja kinastus vallalla, jota paitsi nälkä ja tauti teki tekojaan niin, että joka päivä aina täytyi muutamia ruumiita kuljettaa kirkkomaahan; ja sunnuntaisin niitä aina kymmenittäin sitten maan omiksi siunattiin. Kuitenkin tulvaili lakkaamatta kuolleiden sijaan toisia kurjia "jäkälä-leivällä itseänsä tappamaan" niinkuin kylällä sanottiin.

Viimein Surma-Ollikin kääntyi sairaaksi ja houraili viikkokausia kovan kuumetaudin kourissa. Muurari-Antti, joka myöskin oli hoitolaan joutunut, ivaili Ollia ja sanoi kahden surman Ollin nurkassa painia lyövän. Muut olivat toki vähän ihmisellisempiä, mutta Surma-Olli itse ei tiennyt hyvyydestä enempi kuin ivastakaan, — eli vaan omaa elämistään houreissaan. Eräänä päivänä hän kuitenkin näytti olevan tajussaan ja ymmärtävän, kun hoitohuoneessa kerrottiin, että talon nuori emäntä oli saunaan muuttanut, koskapahan kysyi: "poikako se on vai tyttö?"

"Poikahan tuo kuuluu olevan", sanoi Tyynelän vanha Maija, "mutta ei se ensi kesää näe, kun oli kalman kintaat jo maailmaan tullessa käsissä."

"Elää se, elää se", vakuutti Surma-Olli, "minä en anna sen kuolla."

"Sinunkopa antamisessasi tuo lienee, vaikka oletkin Surma-Olli", sanoi muurari-Antti mahtavasti.

"Eipä sitä salli Jumalakaan semmoista surua niin hyvälle emännälle", puhui Surma-Olli.

"Eihän tämä salli", irvisteli muurari, "eihän se ole sallinut minunkaan joutua tänne nälkään kuolemaan muka! Eihän se salli!"

"Niin no sinun", mutisi Surma-Olli. Muurari suuttui ja rupesi Ollille kiukuttelemaan, mutta vaikeni, kun eräs hoitolainen huomautti, että "mitäs se mestari sen sanoista — houraileehan se."

Yht'äkkiä parkasivat eukot: "Herra Jumala! Sauna palaa, sauna palaa!
Eikä ole edes miesväkeä kotosalla ketään!"

"Nainenkos minäkin sitten mielestänne olen?" sanoi muurari-Antti.

"Mitäs meistä vanhoista ja sairaista", selitti joku vaimoista, ja ken vaan kynnelle kykeni syöksi ulos. Kaikki huusivat ja hätäilivät, mutta sammutustoimiin ei ollut älyä kellään ryhtyä, vaikka palavasta saunasta kuului ehtimiseen nuoren emännän hätähuudot. Eukot vaan päivittelivät emäntää ja lasta ja antoivat tulipalon kiihtyä kiihtymistään.

Vihdoinkin viimein kuului yli melun huuto: "käykää hyvät ihmiset toki emäntä liekeistä pois!"

Muurari-Antti kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään ja tuumaili: "kukapa sinne tulen keskelle mennee kärventymään."

"Minä menen", lausui äskeinen huutaja, Surma-Olli, "eikä minua kukaan itke." Tuossa tuokiossa oli hän jo kadonnut palavaan saunaan ennen kuin kukaan ehti estää, niinkuin varmaan olisivat tehneet, jos olisivat ehtineet.

"Tapasi se nyt surma surman viimeinkin", sanoi muurari.

"Häpeä konna! ja ole edes vaiti", tiuskahti Tyynelän Maija vihaisesti. "Hän oli sittenkin kymmentä vertaa parempi mies kuin sinä, joka et sormeasikaan nostanut, vaikka olet terve, kuin pukki."

"Kas, kas sitä vanhaa rakkautta, kun on sitkeä", murahti muurari.

"Onhan se", kiusoitteli häntä Maija. "Onhan se, mutta mitäs se sinuun kuuluu?"

Onneksi joutui viimeinkin lähitaloista apuun kyläläisiä, jotka pelastivat saunassa olijat ja kantoivat asuinrakennukseen.

Surma-Ollin ryysyt olivat pahasti palaneet ja tukka kokonaan kärventynyt, mutta kuitenkin oli hän, tempaisemalla saunan oven auki, pelastanut emännän ja lapsen savuun tukehtumasta. Itse oli Olli pyörtynyt kiukaan eteen, eikä enää sitten tuntoihinsa tullutkaan, vaikka tietysti kivut olivat kauheita, koska iho irtosi monesta paikasta vaatteiden mukana. Kaikki koettivat sitten hoidella Surma-Ollia, niinkuin hän olisi ollut kaikkein isä. Hän vaan kuitenkin houraili nuoruutensa ajoista, mutta houreissaankin tunsi Tyynelän Maijan äänen.

"Niin — niin Riitta! Kyllähän minä tulisin, mutta ei tuo mylläri laske. Näethän, miten se minua näpistelee. Mylläri! Mylläri! Älä polta minua! Paha mies, paha mies! Aja Riitta-kulta pois tuo mylläri-Vilppu! Katsos, kun rovasti seisoo messupuvussa ja päivä paistaa niin helakasti siihen, mutta ei vaan päästä tuo paha mies!"

Maija purskahti itkuun, istuessaan hourailevan vieressä kääreitä muuttamassa ja oikein säikähti, kun Olli sanoi: "älä itke Maija, älä itke! Otanhan minä sinutkin — minä otan teidät molemmat; älä itke!"

Seuraavana aamuna, päivän valjetessa, huusi sairas: "muurari-Antti! Varo itseäsi, nyt mylläri tulee sinun luoksesi, noin verisenä ja nauraa — tulee se! — — Nyt Riitta ja Maija! Nyt mennään — kuulkaas kuinka virsi soi. — — Se on varmaan itse kanttori — — ei muilla ole niin heleätä ääntä — — nyt mennään, hei!"

Hymyyn vetääntyi Surma-Ollin suu ja hymy näytti vähitellen jähmettyvän hänen huulilleen ja jäi niille ainaiseksi.

"Autuaasti se lähti — — autuaasti varmaan, koska suu jäi noin nauruun", nyyhki Tyynelän Maija kuollutta Ollia katsellessaan, eikä muurarikaan häntä nyt enää vastustanut.

VELJEKSET.

Ompelija Aaro Liuhanen, eli laiha Aaro, istui pitkällä ompelupöydällänsä paljaspäisenä, hikisenä ja kulmikkaana. Hän käytteli joutuisasti neulaansa, sillä vanhoillaan olijana ei hän kärsinyt ompelukonetta, ja kiirettä piti pitää, jos mieli jotain, tänä koneiden aikana, saada valmiiksi. Sitä Aaro ajatteli, ja ajattelipa muutakin tämän maailman monimutkaista ja muuttelehtavaa menoa.

Aaron toinen jalka oli taivutettu tyynyksi alle, toinen riippui vapaana alaspäin pöydän laidalta. Se riippuva jalka se aina antoi tuntuvan potkauksen lähellä olevalle kätkyelle joka kerta kuin siinä nukkuva pikku Matti pikkuisenkaan nirahti.

"Kärpäisten käsissä se mahtaa kiukutella", tuumaili Aaro itsekseen, "ja ihmekös se onkaan. Ovat heittiöt syödä minultakin koko päälaen. Hyvin ne nyt ovatkin äkäisiä. Eikö tuosta vielä noussekin iltapuoleen oikein aika ukonilman myräkkä, kun on niin hikistä. — Kas kun rillitkin ihan hiestyvät tässä helteessä."

Aaro otti pois nenältään vaskisankaiset ja pyöreälasiset rillinsä, jotka olivat kiinnitetyt paksuun, pään ympäri kulkevaan punonnaiseen, ja hankasi niitä kotveroisen muutaman keskentekoisen, vaatenuoralla riippuvan verkatakin helmaan.

Sitte hän taas asettui entiselle paikallensa ja entiseen asemaansa ompelemaan.

"Niin, niin!" huokasi Aaro ja mietti; "kummallista se on, vaan totta; ihan totta. — — — Seitsemäntoista vuotta ollaan yhdessä, eikä oltu liika nuoria yhteenkään mentäessä — — — seitsemäntoista vuotta, eikä ole sukset sinne päinkään — — — ja nyt on kumminkin tuossa kehdossa miehen alku. Pulska poika onkin — — — ja sanovathan ne sitä ihan minun näköiseksenikin. — — — Kyllä se Matti on pantava oikein kaupungin oppiin, jos elää ja miestä näyttää rupeavan tulemaan. Miksipä siitä ei mies tulisi? Tulihan tuo Ketolan Ellustakin oikein kauppapuukhollari kirkonkylän kauppamiehelle, vaikka ei ollut kuin parisen vuotta siellä Mustialan maanviljelyskoulussa.

"Ja entäs Kalliolan Pertusta? Kun mies nyt kopeilee oikeana metsäherrana ja seisottaa meikäläisiä lakki kourassa pihamaallaan saarnatessaan keisarin armosta, niinkuin pappi Jumalasta. Kyllä on tullut Pertusta herra, vaikka lapsena oli ollut semmoinen vetelys, jotta ei ollut muuhun kyennyt kuin syömään ja maata. Aivan se onkin mahtiherra, mutta paljon se on rahaakin maksanut. Kalliolan talo meni kokonaan siihen koulun käyntiin ja vähänkös se Pitkä-Risto muutenkin on hänen vuoksensa kulunut! Mies sai parhaan miehuutensa ajan raataa ja möyriä sydänmaan soita ja rämeitä, jotta vaan rahaa herrasveljelle riittäisi. Sieltähän siihen Ristoon on sekin keuhkotauti tullut, ja sitä paitsi monasti sai hänen oma perheensä, petäjän kuorta nakertaen, puutetta kärsiä, mutta Perttu se vain herraliston kanssa tuhlaili tuhansia, niinkuin niitä olisi taivaasta satanut.

"Mitähän hyötyä luuli Risto-parka kaikista vaivannäöistään ja kärsimyksistään saavansa? Veljen veloista myytiin Kalliolan talo ja menikin oikein näppiä nuollen; ja minkälainen talo sitte! Toistakymmentä lypsävää oli kytkyessä huonoinakin aikoina ja siihen vielä varsat ja hevoset. Omaankin niskaansa otti vielä Risto-hupsu Pertun asioita, eikä nyt Perttu enää kuulu olevan veljeänsä paljo tuntevinaankaan. Saunaan oli laittanut maatakin, kun Joulun aikaan Risto kävi siellä, orpanoimassa muka.

"Olisin minä antanut Riston asemassa mokomalle veljelle sen tulen taivaallista, enkä rahoja. Panna oma veljensä ruotilaisen kanssa saunaan, jotta saisi jouluyönä rauhassa pelata korttia käräjäherrain ja muiden renttujen kanssa. Ja kuitenkin elätti Risto tuota 'Hänen Majesteettinsa armoa' kuusi vuotta ihan omin kustinsa akateemiaankin ja monta vuotta sitte vielä sinne metsäherran kouluun.

"On, on siinä Riston käskenyt neuvoja pitää, kun sai kolmattakymmentä vuotta oman joukkonsa ohella vetää veljeänsä kuin kiviriippaa perässänsä. Mahtaakin sillä Perttu-paralla olla koko kova pää. — Lukihan tuo pappilan Kunnari kahdessatoista vuodessa papiksi ja tältä meni kolmattakymmentä tullessaan metsäherraksi — — — ja olihan pappi kumminkin jotakin toista kuin tuommoinen tukkitokkari, tuommoinen 'Majesteetin armo.' Ei ole nytkään neljään vuoteen käynyt täällä virkapiirissään, vaikka oma veli on metsänvartijana. Mut mitäpäs hän täällä kävisikään? Osaahan se Kaikkivaltias kasvattaa honkia hänettäkin."

Pikku-Matista alkoi kaiketi aika tuntua pitkältä, koska hän parkasi kovasti ja koetti pyrkiä ylös. Ei asettunut enää, jos kuinka olisi hyssyttänyt, vaan Aaron täytyi ottaa syliinsä ja ruveta lattialla edestakaisin kantelemaan. Tuossa viihtyi vähän aikaa akkunan edessä katselemassa, miten porsas pihapihlajain juurella viattomain unta veteli, mutta pian rupesi jo sekin vanhalta tuntumaan.

Aaro koetti sitte kiinnittää poikansa huomioa lahden toisella puolen puuhaileviin viertomiehiin, jotka paitasillaan siellä hyörivät saadaksensa heinittynyttä ja myöhästynyttä ruiskaskeansa palamaan, mutta eipä poika näyttänyt heistä mitään piittaavan. Hiukan enemmän tuntui häntä miellyttävän Kalliolan karja, kun se, varmaankin paarmoihin kyllästyneenä, kiirehti keskellä päivää kotiinsa. Soma sitä oli katsellakin, kuinka kellokas edellä, muut lehmät ja mullikat hännät suorana jälessä juosta vohkasivat pitkin kukista kirjavaa, kumpuraista ahoa. Pian katosi kumminkin karja näkymättömiin, eikä isällä enää ollut muuta näytettävää, kuin vesikalvossa molskivan ahvenparven röyheltämä järvenpinta.

Aaro ajatteli, ettei Matista maanmiestä tule, koska ei viertomiehiin mieltynyt, ja alkoipa häntä hieman harmittaakin, kun kallista aikaa piti nyt menettää lapsen katsontaan. Voisihan hän nyt helposti joutua sanansa syöjäksi, niinkuin muutkin ompelijat tavallisesti ovat; sillä hän oli luvannut kirkastus-sunnuntaiksi laittaa valmiiksi Aholan laiskan Matin verkavaatteet, että Matti saisi kirkkomäellä niillä "tyttöjen päät pyörälle panna."

"Kyllä minä jo kymmenestikin olisin ehtinyt Ristolassa käydä", murisi Aaro äkeissään. "Eihän tästä ole matkaa, jos puolikymmentä pyssynkantamaa; mutta kyllähän sitä eukkoväellä rupattamista kestää. — — Ihminen lähtee koko päiväksi hölmyilemään ja heittää pojan minun ristikseni!"

Viimeinkin luuli mies keksineensä keinon lapsen viihdyttämiseksi. Hän otti nuoralta Aholan laiskan Matin liivit, joihin äsken juuri oli saanut ommelluksi uusmuotiset siniset lasinapit. Ne välähtelivät päiväpaisteessa niin äkeästi, jottei niihin tahtonut katsoakaan kärsiä. Pikku Matti oikein ärjähteli ilosta saatuansa liivit leikkikaluikseen ja isä pääsi taas syväytymään työhönsä.

Tuokioisen kuluttua täytyi Aaron kuitenkin kääntyä väkisinkin katsomaan, mitä lapsi oikeastaan askarteli. Silmänräpäyksessä lennätti hän rässirautansa hiilokseen ja tempasi liivit lapselta pois.

"Kyllä ne nyt ovat koko näkemykset", mutisi Aaro hammasta purren. "Voipas perhana! kun en tullut tuota ensinkään ajatelleeksi, eikä nyt tule edes sekään Annaleena kotiin, jotta saisi sen edes pestyksi."

Tulihan se Annaleena viimein. Oikein läähätti eukko parka, kun oli niin kovasti juossut. Maitoakin oli roiskunut esiliinalle ja hameelle siinä kiireessä niin ettei ollut enää kuin puolillaan maitopurakko, jonka Annaleena sisään päästyään laski pankolle.

"Missäs hiidessä sinä olet maleksinut koko pitkän pituisen päivän?" tervehti Aaro vaimoansa, silmiänsä uhkaavasti rilliensä takana muljautellen. "Ja kaikki maidonkin olet vielä päällesi ajanut juostessasi."

"Ole äystäämättä tuossa ja kuule ensin — — mutta hyvä isä nähköön!
Miksi sinä et ole siivonnut lasta?"

"Miksi ja miksi? Enhän minä tässä kaikkea ennätä. Vielä Aholan laiskan Matin uudet liivitkin pilasi, jotta on pitänyt puhdistella niitäkin", selitti Aaro.

Annaleena siisti ensin lapsen ja vasta ruvettuaan sitä kätkyessä liekuttamaan alotti puheen. — "No nyt se Pitkä-Ristokin jo heitti hyvästit tälle maailmalle."

"Jottako kuoli?" tiedusti Aaro.

"Kuolihan se. Minä jouduin sinne yht'aikaa papin kanssa. Kunnari sitä oli ripittämässä. — Ei ollut ukko pappa jaksanut itse lähteä yötä myöten kulkemaan. — Parahiksi satuin minä hengen lähdölle, ja kaunis lähtö sillä olikin. — Toista se on katsoa uskovaisen kuolemaa, kuin semmoisen syntisen kuin sen Syrjän Kallen, joka meillä viime talvena kuoli. Täydessä tunnossaankin oli Pitkä-Risto ihan loppuun asti ja se kun vasta osasi puhua kauniisti jälkeensä jääville. Hymyyn sillä jäi suu vielä kuoltuakin, niin jotta kyllä varmaan se pääsi parempaan elämään, jos vähänkään ihmiselle annetaan oikeutta tuolla puolen haudan."

"Totta kaiketi se pääsi", myönnytti Aaro. "Ristohan tuo tällä pohjalla olikin ainoa vartonainen kirjamies. Sanan selityksiäkin piti joka pyhän seutuna, jotta kaiken maailman akat aina kerääntyivät Ristolaan ratisemaan, niinkuin harakat teurastusperkeille."

"Et puhuisi niin, Aaro-kulta, jos olisit kuullut Riston jäähyväiset. Marjaa ja lapsiansa neuvoi hän siinä vielä kuolinhetkellään pysymään puhtaina maailmassa ja uskossa vahvoina, niin silloin ei heillä olisi mitään hätää kohtasipa heitä sitte joko surut tahi ilot. Hurskaan sanoi hän pysyvän tiellänsä ja jolla on puhtaat kädet synnistä, se pysyy vahvana, vaikka tuhannet lankeisivat hänen sivullaan. — Sitte kysyi Kunnari pappi pelkäsikö hän kuolemaa, mutta naurahtaen vastasi Risto: minun päiväni ovat kuluneet, minun aivoitukseni, jotka sydämessäni olivat, ovat hajoitetut, mutta vanhurskauden tiellä on elämä ja hänen poluillansa ei ole kuolemata. Minuakin kehoitti Risto menemään ahtaasta portista sisälle, — minuakin ja palvelusväkeään — —"

Itku tyrehdytti hetkeksi Anna-Leenan äänen ja miettiväiseltä näytti
Aarokin.

"Sittekuin oli ehtoollisen saanut", jatkoi Annaleena tyynnyttyään, "sitte Risto kiitti Jumalaa kaikesta hyvästä, mutta silloin taas tapasi häntä yskän kohtaus ja verta pullahti ulos suun täydeltä. Pappi sanoi pieniä keuhkon murujakin tulleen ylös rykiessä. Ei sitte enää huoaissutkaan, kuin moniaan kerran ja vaipui hiljalleen, niinkuin lapsi uneensa. Sillä tavoin se loppui se mies, joka oli ollut niin suureksi siunaukseksi meille kaikille, vaikka olikin vain pienen torpan mies."

"Niin oli", myönsi Aarokin ja ajatteli, miten Risto-vainaja oli Kalliolasta pois jouduttuaan synkkään korpeen perustanut ihmisasunnon ja vuosi vuodelta sitte aina enemmän raivannut maata ympäriltään. Ilman hänettä olisi varmaan avara Viursuo vieläkin kontioiden asumana nevana ja rämeenä, mutta hän oli ollut miesnä ensimmäisenä sen kuivaamisessa. Olipa hommannut valtioltakin apua sen viljelemiseksi, joten nyt ennen aution Viursuon sydänmaasta sai leipänsä kaksi kinkerikuntaa, joihin kuului kolmatta sataa henkeä, niinkuin rovasti oli viime lukusilla kertonut. — — "Kyllä se todemmastaankin oli suureksi siunaukseksi meille kaikille se Risto-vainaja, vaikka olikin vain pienen torpan mies, eikä hänen puuhainsa tulokset meihinkään lopu, vaan kestävät niinkauan kuin maa seisoo, vaikka sitä ei miehen eläessä tullut ajatelluksi."

"Mitä sinä nyt niin toimessasi tuumailet?" kysäsi Annaleena Aarolta.

"Sitäpähän aprikoin, jotta oli se Risto-vainaja todellakin suureksi siunaukseksi."

"Niin, eikös ollut? Ihanhan täällä olisi pakanallinen pimeys ilman hänettä vallalla koko Viursuon sydänmaassa. Viinaahan ne vaan olivat ennen aikaan täällä ihmiset polttaneet, mutta Luojan kiitos! eletäänhän täällä nyt jotensakin ihmisiksi ja jotkut ovat tulleet valkeuteenkin. — — — Taannoin kotiin juostessani minäkin ajattelin, jotta pitäisi sitä meidänkin parantaa elämämme, kun jo molemmat ollaan näin ikä-ihmisiä ja kun meille vielä vanhalla ijällämme annettiin tuo lapsi, niinkuin Johannes Sakarialle, ikäänkuin muistutukseksi ja ihmeeksi."

"No onkos me sitte niin jumalattomasti eletty? Onhan tuota käyty kirkossa tuhka tiheään ja ehtoollisellakin varsinkin kerran vuoteen. Enkä minä puolestani muutenkaan tiedä ihmeempiä tehneeni kuin muutkaan, miten sinäkin lienet?"

"Jospa kohtakin, mut siltä se vaan minusta tuntui Riston lähtöä nähdessäni, jotta en minä voisi niin tyynesti tästä elämästä erota. Enempi siihen semmoiseen lähtöön tarvitaan, kuin meillä on kumpaisellakaan, paljoa enempi! Ei minun luonnollani olisi Marjaakaan käsketty ilman aikojaan antamaan pois metsäherran velkakirjaakaan, niinkuin Risto vainaja käski. Illalla oli vainaja vielä surkutellut veljeänsä, kun se on niin taipunut korttipeliin, juominkeihin ja joutaviin kestinkäymisiin, jottei niiden tiimalta muista itsellään sielua olevankaan."

"Tekeehän sitä joutava aikansa kuluksi jotakin", murahti Aaro.

"En minä kuitenkaan Marjan sijassa antaisi paperia pois", penäsi Annaleena. "Tarpeen nuo olisivat pennit omillekin lapsille, etenkin kun nyt mahtaa pitää torppakin antaa toisiin käsiin. Ensi pyhänä, hautaustiellään, aikoi Marja kyllä käydä kytymiehellensä puhumassa, jotta saisi vanhimman poikansa metsänvahdiksi Risto-vainajan sijaan, mutta tietäähän sen, ettei se ota. Syyttää vain 'Hänen Majesteettinsa armoa' ja ajaa Marjan tiehensä torpalta."

"Saattaapa tehdä niinkin", arveli Aaro. "Mutta", puheli Annaleena, "johan Esa tuon verran osaisi toimittaa, — onhan se silkava poika."

"Kyllä kaiketi. Eikähän tuota siinäkään virassa näytä olevan muuta työtä kuin palkkansa kantaminen, niinkuin muillakin metsäherroilla, ja sitte vanhoina päivinään eläkkeen syöminen."

"Niin, niin! — ja toiset raukat saavat rehmiä yönsä päivänsä, eikä tahdo kokoontua siksikään, ettei joutuis loppuiäkseen kunnan armoille", paipatteli Annaleena. "Saas nähdä", jatkoi hän, "saas nähdä tokko tuon Perttu-herran arvo antaa myöten tulla veljensä hautajaisiinkaan, arvatenkin sitä kumminkin Marja kutsuu. — — Niin Marjahan se vakuutti kaikin mokomin meitä molempia tulemaan jo haudalle, ja tottahan sinä kantomieheksi rupeat?"

"Eihän tuossa ruumis paljoa vaivaannu", tuumaili Aaro ja jatkoi työtään.

Seuraavina päivinä sateli hienosestaan, mutta kirkastussunnuntaiksi kirkastui ja yleni ilmakin. Jo varhain, auringon koitossa saapui Ristolasta ruumissaatto Liuhalan rantaan, jossa Viursuolaisten pitkät, monihankaiset kirkkovenheet olivat valkamassa. Riston ruumisarkku asetettiin isoimpaan venheesen ja vähitellen alkoi eri venhekuntalaisia kerääntyä rannalle.

Siinä, viipyviä odotettaessa, vietti kukin aikaansa omalla tavallaan. Muudan pesi rannalla hikeä kasvoiltaan, lapset heittelivät Huskakivillä voileipiä ja munalukkoja järven pinnalle tahi kiusailivat äitejänsä jo avaamaan kirkkoeväitä. Kaikkialla kuului vilkasta ja tyytyväistä puhelun porinaa.

Reippaat, solakkavartaloiset poikamiehet, joista uljainna keikaili Aholan laiska Matti uusissa verkavaatteissaan ja sahviaanisuisissa saappaissaan, joko tupakoivat istuskellen pienissä ryhmissä siellä täällä ruohoisella rantaäyräällä, tahi puhelivat kirkkovaatteisten, rusoposkisiksi päivettyneiden tyttötyllyköiden kanssa. Heleä, iloisa nauru, jonka joku kompasana tuontuostakin synnytti, todisti nuorten raittiutta ja nekoisuutta.

Leski-Marja pienempine lapsineen oli parin kolmen vanhuksen seurassa muusta joukosta erillään, ja puoleksi kuiskutellen tuntui toisten vanhojen kera keskustelevan elämän vakavista puolista ja muutoksista, joita ei kukaan edeltäpäin tunne eikä tiedä.

Viimeinkin oli kaikki hautajaisseuraan kuuluvat venhekunnat koolla. Miehet paljastivat päänsä ja tytötkin asettuivat kädet ristissä yhteen ryhmään seisomaan. Ketolan vanha Markku alotti sitte vapisevalla äänellä lähtövirren ja vähitellen muittenkin siihen yhdyttyä kohosi voimakkain sävelin korkeuteen:

Sä kuolo viet mun elämään juur' Herran tykö ijäiseen; mun Kristus puhdist' synneistän', siis korjaa, Herra, sieluisen!

Veisuun loputtua lykättiin venheet vesille ja Aaro Liuhanen asettui ruumisvenheen peränpitäjäksi, sillä Pitkän-Riston kuoltua hänellä, pitäjään mestarina, oli siihen kunniatoimeen kieltämättömin oikeus.

Kohisten ja hyrskyen halkeili veden pinta nopeasti liukuvien venheiden kokan edessä ja kauas rantaruohostoihin pakenivat soudannasta syntyneet väreet. Vauhdilla kulkivat venheet, joita nuorien tarmokkaat käsivarret voimakkain, notkein vedoin jouduttivat eteenpäin. Matka edistyi edistymistään ja ennenkuin huomattiinkaan oltiin jo Neitsisalmella.

Vanhan tavan mukaan muutettiin siinä soutajoita, vaikkeivät entisetkään sanoneet vielä väsymystä tuntevansa. Heti rupesi sitte etäisyydessä kaukaisen Kortevaaran sineä vasten siintämään vaaleankeltaisen kirkon korkealle törröttävä torni. Kun hetkiseksi hiljaisuus sai vallan, kuului jo tuolta Kotalahden pohjukasta päin Myllykosken vienoinen kohinakin.

Taivaskin oli kirkas, korkea ja sen kuultava kumpu heiastui juhlallisesti veden päilyvästä, tyynestä pinnasta. Tuoreina ja mehevinä nuoret lehdikot rantamilla kuvastelivat raitista vehreyttänsä veden kalvoon, samalla kuin tummat, suuret kuuset ikäänkuin uittelivat latvojansa äärettömässä, loistavassa valomeressä. Päivän lämpymästi paistavat säteet kultailivat korkealla ilmassa verkalleen liiteleviä lintuja ja pienet valokipenet näyttivät yhdessä leijailevain tuoksu-esineiden kanssa karkeloivan kauempana kohoavien vaarojen ja mäkien valoisilla rinteillä.

Kaunis oli sunnuntai-aamu ja kauas vesille kuului kirkolta kumpujen välillä kiertelevä aamukellojen ääni.

Kirkolle päästyä jäivät muut rantaan pukeutumaan, mutta leski-Marja kiirehti kytynsä, metsäherran asuntoon. Jonkun ajan kuluttua näkyi hän hietaista tietä palaavan sieltä kirkolle päin takaisin ja kolme herrasmiestä seurasi häntä vähä jälempänä. Yksi noista herroista oli pulleavatsainen, naamaltaan vaskipunainen ja hiukan harmahtava mies, joka, kuni juhlallisuutta teeskennellen, hitailla askelilla astuskeli lähinnä leski-Marjaa. Se oli metsäherra Berndt Bartholdus Calliolani, niinkuin hän itse nimensä kirjoitti. Tuon mietteisiinsä vaipuneen, äänettömän miehen perässä käveli hänen vanhin poikansa, vaaleapukuinen ylioppilas Thor Jeiking Calliolani enonsa, vanhan vänrikki Koikkelinin rinnalla. Ruotsia puhuivat herrat keskenään ja ylioppilas innokkaasti selitteli enollensa, että Calliolanien vanha suku oli kotoisin Itaaliasta. Sieltä se oli Kuningatar Blanka Namurilaisen seurassa pyhän Brigitan aikoina saapunut Ruotsiin, vaikka tyhmä rahvas luuli heidän olevan peräisin näillä tienoin olevasta Kalliolan talosta. — Ruotsissa oli suku sitte aina luettu valtakunnan ylimyksiin, oikeihin "meliores regni", kunnes se viimein sattuman kautta oli sortunut tänne Karjalan saloille, "niinkuin genealogia Calliolana selvästi todistaa."

Ruumista hautaan saattamaan oli läheltä ja kaukaa kerääntynyt ääretön kansan paljous. Herrojen perille ehdittyä lähti tuo suunnaton saattojoukko liikkeelle Kunnari-papin ja lukkarin johtamana ja monen, niinhyvin rikkaan kuin köyhänkin silmissä kiilsi kyynel, kun hautausmulta kolkosti komahtaen putosi papin lapiosta Pitkän-Riston ruumisarkulle.

Haudan täytettyä hälveni väki vähitellen kirkkoon, mutta nuo kolme herraa, jotka eivät sanoneet oikein ymmärtävänsä saarnaa, lähtivät kävelemään kotiinsa. Kuitenkin lupasivat he vaivoista kiittelevälle ja nyykistelevälle Marjalle iltapuoleen yhtyä hautajaisjoukkoon ja lähteä kerran "huviksensa katsomaan, kuinka siellä sydänmaassa oikeastaan eletään."

Kotiin kävellessä puhkesi ylioppilas kuni itsekseen lausumaan: "miksihän suuri äiti, luonto, synnyttää tuollaisiakin sikiöitä kuin tuo hautaan laskettu? Mitähän hyötyä heistäkin on ihmiskunnan suurelle kulttuurityölle?"

"Sanos muuta, rakas Thor", myönsi vänrikki, "eivät he elämässään saa maistaa mitään oikeata iloa, jos kohta eivät hienoihin nautinnoihin kykenisikään. Ei heiltä ole nuoruudestaankaan jälellä mitään hupaisia muistoja; — työtä ja kurjuutta vaan. Ja kun viimeinkin kuolevat, mitä jälkiä heidän elämästään näkyy?"

"Niin on, hyvät herrat", puuttui metsäherrakin puheesen. "Eivät ne tuommoiset askeltakaan edistä ihmiskuntaa sen suuressa ja jalossa sivistystyössä. He elävät vaan, niinkuin luontokappaleet syöden, juoden ja kärsien. Mutta toista on meidän valtojen ja virkamiesten laita. Me metsäherrat esimerkiksi olemme välttämättömät, olletikin taloudellisessa suhteessa. Mitä olivat suomenmaalaiset metsät, ennenkuin metsäherroja oli, ja mitä ne ovat nyt? Eroitus on suuri, hämmästyttävän suuri! Ja mitä uhrauksia me saamme joka päivä tehdä? Minäkin esimerkiksi olen uhrautunut elämään täällä talonpoikain keskellä enimmän osan ikääni; mutta ei minun tosin sivistyneenä miehenä sovi nurista. Hänen Majesteettinsa on armossa ottanut näet ansioni korkeaan huomioonsa ja korottanut, kaikki armossa, minut ritariksi sekä P. Stanislain että P. Annan ritaristoihin. Vielä on alammaisin toivoni, että kun jonkun vuoden jaksan raskaita toimiani hoitaa, armossa minulle myönnetään, täysinpalvelleena, virkaero neljän tuhannen vuotuisella eläkkeellä. Tahtoisinpa silloin tietää, mikä voisi paremmin todistaa elämäni olleen hyödyksi ja menestykseksi maalle ja hallitukselle; koska luonnollisesti ei ansiotonta Hänen Majesteettinsa armo palkitse, mutta semmoinen saa itse eläkkeensä työllään hankkia vanhana, niinkuin nuorenakin, ja säästää ja rehmiä."

"Totta on, että sinulla hyvä veli", selitti vänrikki hymyillen, "on todisteita kunnostasi, mutta onhan minullakin jo P. Stanislai ansioideni todistajana, — vaikka eläke meni tuon sinulle tunnetun tuhman sotamiehen kuritus-affeerin vuoksi." — Niin saapuivat herrat ansioistaan puhellen kotiin.

Herrat pitivätkin sanansa sydänmaalle lähdön suhteen, mutta kauan saivat kirkkomiehet odottaa, ennenkuin herrojen päivällisunet olivat päähän maatut, eväspullot laitetut ja metsäpukimet päälle saadut. Siksipä muut venhekunnat jättivät Ristolan matkueen, joka vasta auringon mailleen mennessä pääsi lähtemään. Alliselällä tapasi jo kulkijat ilta ja ihmetellen katselivat vänrikki ja ylioppilas kesäistä, laskeuvaa aurinkoa, joka punertavaan vaippaansa kääri hiljaisen maiseman ja täytti sydämmen oudoilla rauhan kaipion tunteilla.

Herrojen tähden ei nyt venheissä kukaan tohtinut hiiskahtaakaan, vaan
Kotalahden kohdalla kuului metsästä piika Leenan sointuisa laulu.
Karjaa kotia ajaessaan lauleli tyttö, kuulijoista tietämättä,
suruisella sävelellä Kunnari papin uutta laulua:

    "Milloin koittaa päivä tuo,
    maa ettei ihmisverta juo
    kädestä omain lastensa?
    Milloin — milloin?

    Milloin kuivuu kyynelet,
    milloin oppivat ihmiset
    säännöt oikean rakkauden?
    Milloin — milloin?

    Taivaassa se tapahtuu; —
    siellä ne vaivat unhoittuu,
    ja sielu viimein riemastuu.
    Silloin — silloin."

"Hyvä, hyvä!" kiljasi vallaton ylioppilas ja sitte vaipui taas kaikki hiljaisuuteen. Vaalea kuun puolisko kuumotti heikosti kuulakalla taivaalla ja kalveni sitä mukaa, kuta tummemmaksi kävi yö. Ikäänkuin uinaillen lepäsi kalpea kuunvalo Liuhalan lehdikkäällä kunnaalla hopeoiden lahden värähteleviä lainehia, silloin kuin venhe vihdoinkin jäsähti valkamaan, josta se aamusella oli lähtenyt. Yö oli niin hiljainen, että tuskin tohti tuulen henki suudelmillaan kosketella norean haavan helposti lipiseviä lehtiä. Taivaan sinestä pilkistä kainosti yksi ja toinen kirkassilmäinen tähti, juurikuin ihaillakseen luonnon yleistä rauhaa ja sopusointua.

"Tämähän on milt'ei kaunista", kuiskasi vänrikki ylioppilaalle.

"On — onpa todellakin", vastasi toinen, "mutta aatteles, hyvä eno, millaiset maisemat ja luonto mahtavat ulkomailla, varsinkin ihanassa Itaaliassa olla, kun raakain suomalaisten talonpoikainkin sallitaan tällaista nähdä!"