KOSTO.

Lahjoitusmaiden lampuotien kartanot ja rakennukset Karjalassa ovat tavallisesti mitä kurjimmassa kunnossa, samoin kuin viljelyksetkin. Eikä ihmekään, sillä jos "herrain alla" oltaessa joku olisi hiukankaan viljelyksillään rikastumaan ruvennut tahi kyennyt kartanoaan korjailemaan, niin pian olisi hänen veronsa suunnattomiin summiin nousseet, tahi hänet kokonaan laitettu talostaan mieron tielle. Sillä keinoin kasvatettiin kansaa velttouteen ja pakoitettiin henkensä piteiksi kuormain kuljetuksesta leipäänsä etsimään. Kansa tunsi kipeästi kurjuutensa, vaan ei voinut sitä ahkeruudellaankaan auttaa. Senpä vuoksi riemulla tervehdittiin sitä uutista, jonka Mahikkalan pappi saarnastuolista eräänä pyhänä kuulijoilleen kertoi, että Mahikkalan mannut ja mantereet olivat nyt oston kautta tulleet Suomen kruunun haltuun. Aivan toiselta tuntui kirkkomiehistä ilmakin, kun he kirkosta tulivat. Nuo tutut kentät ja kunnaat, joiden välillä läikkyvät lammit rauhallisina lepäsivät, näyttivät nyt heistä tuhat kertaa ihanammilta ja tuntuivat rakkaammilta, ihan omalta maalta. Vapauden tunteesta paisui rinta ja harva taisi olla, joka ei kotimatkalla jonkinmoisia loistavia tuulen tupia olisi rakennellut. Parempien aikojen toivo elähdytti kaikkia. Tavaton kiire näkyi jokaisella olevankin kotiin, eikä miehilläkään nyt ollut aikaa pistäytyä kestikievariin kirkkoryyppyä ottamaan ja savuisessa kapakkatuvassa rahtimatkoista lopertelemaan. Telkiälän emäntäkin yksin unhotti kokonaan, "ettei kotona ollut kahvinpapuakaan", ja ihan kauppapuodin editse hän riensi Mattinsa nelipyöräiselle "telehkalle."

Hymyillen sivuuttivat Telkiäläiset Vaittilan vanhan Yllön, jota ei nyt kadotuksen kauhistukset näkyneet laisinkaan rasittavan, vaan päinvastoin kuului hän hyräilevän nuottia: "mustalaiselta ostan tamman, jolla peltoni kynnän."

"Onpahan Vaittilan Yllökin kerran iloinen", sanoi Telkiälän Kaisa miehelleen, kun oli onnellisesti ohitse päästy; "vaan kauniistihan tuo pastori tänä päivänä puhuikin. Kuulitko sinä kun hän esimerkiksi selitti kristityn vapautta — oikein se saarnasi evankeliumia?"

"Saarnasi", myönsi Matti ja piippunsa sytytettyä jatkoi, "ja sitt' on kumma jos Telkiälää vielä kovin kauan laholinnaksi haukutaan. — Ehei? ihan jo ensi talvena vedätän puut ja rakennan talon, muhkean kuin Kuopion pappilan, jossa on 'huoneita kohtalaisesti pienelle perheelle', saneli entinen rovasti."

"Hätäkös on rakentaa, kun ihan pellon ait'vierestä alkaa hongikko — — ja semmoinen hongikko", tuumaili Kaisa, silmät ilosta kiiluen, "ja navetta tehdään kanssa kaksinkertainen, kun kerran metsää on."

"Niin", myönsi Matti, "ja sitä metsää ei suinkaan voida muiden maalle lohkaista."

"Ei kaiketikaan, vaan olisithan tuon jo ennenkin saanut kartanosi korjatuksi, kun olisit antanut hovin pehtoorille jonkun satasen ruplaa, — — ja olisihan tuota meillä rahaa ollutkin."

"Vai minä tässä olisin ruvennut herroja lahjomaan! Ei eukkorukka! Ennen olisin heittänyt taloni tavaroineen ja mennyt muuanne, — paljon ennenkin kuin venäläisen kukkaroa olisin lihoittamaan ruvennut. — Sooh ruuna, lippaa paremmin, kyllä tästälähin Telkiälässä kauroja riittää."

Seuraavana pyhänä luettiin taas kirkossa uusi kuulutus. Siinä ilmoitti ylimetsäherra Rasmus von Waldheim, "ettei lampodi millään vilkkurilla saapi otta kapulakan puuta valtion metsä, mutta hän pööraa tulla sitä niin hyvin muurin palamispuuta, kuin rakennustimmeriä pyytämään Siltalan hovista, jossa mine asuu ja rakenusten tähden käypi syyni, josta palkan lampodi velkapää on maksaa." Lopuksi huomautettiin paperissa, että Mahikkalan "kirkkokyläst' ei ole Siltalaan kuin 80 verstaa."

Mahikkalaiset aavistivat sen kuultuaan, että olivat nuolaisseet, ennenkuin oli tipahtanut. Telkilän Matti heitä kuitenkin lohdutteli selittämällä, "mitäs se nyt tekee? Ei sitä kestä kuin isoon jakoon asti ja varmaanhan se jo tänä kesänä toimeen pannaan, kun muu Suomi on jo satoja vuosia ollut orjuudesta vapaana."

"Ei niiden herrojen mutkia tiedä lempokaan", arveli muudan joukosta, "kunhan taas ei niillä vaan olisi joku uus mutka mielessä."

"Jottako luulet yhä aiottavan meitä nylkeä?" kysäsi Matti. "Ehei velikulta. Meille koittaa nyt uudet ajat ja saadaan ruveta elämään omaa elämää, niinkuin muutkin Suomen miehet."

"Kyllä minua yhä peloittaa", mutisi Waittilan Yllö, "ja työlästä meidän on potkia tutkainta vastaan."

"Turha pelko", penäsi Matti. "Minä aion jo tältä tieltäni lähteä Siltalaan ja saattepas nähdä; tullessani on minulla yllin kyllä sekä rakennus- että polttopuita. Kyllä minä Suomen kruunun tunnen — se on toista kuin ryssä."

"Tarvitsisi se meidänkin navetta parsimista, jos siihen on mieli ensi talvenna elukoita sisään panna", sanoi Rankolan raharintainen herrastuomari. "Matti, otas minut parveen, niin minä maksan ruplan rokonaksi (kyytipalkaksi)."

"Tulkaa vaan, kyllä meidän ruuna huipata jaksaa."

Rankolan herrastuomari ja Telkiälän Matti lähtivät ja joutuivat seuraavana päivänä päivän laskuille Siltalaan, mutta eivät enää niin myöhään pyrkineetkään metsäherran puheille. Yösija saatiin ja sitte nukuttiin pirtin penkillä tapellen kiukkuisten kärpäisten ja muiden syöpäläisten kanssa. Mattia alkoi siinä hiukan kaduttaa, ettei jo iltasella ollut lähtenyt herran pakinoille, mutta minkäpä sille nyt voi.

Viimeinkin alettiin talossa liikkua ja vieraatkin laittautuivat parhaasen reilaan. Herrastuomari kiinnitti rahan rintaansa ja Matti juoksi kauppamiehestä itselleen ostamassa uuden rintapaidan. Tuossa sitte sikaria poltellen ja tämän puolen asioita silloin tällöin pirtissä pistäytyviltä palvelijoilta kysellen odoteltiin metsäherran ylösnousemista. Viimeinkin alkoi aika pitkäksi käydä ja päätettiin käydä keittiössä kysymässä, joko herra on ylhäällä.

Vihaisin silmin siellä sisäpiiat vieraita katselivat ja tiuskasivat, ettei herran luokse "yöllä pääse." Eihän siinä muu auttanut, kuin lähteä ajan kuluksi kylää katselemaan. Vasta puolenpäivän rinnassa palasivat miehet kylästä takaisin Siltalan hoviin ja Telkiälän Matti mietti, että "kyllä se jo nyt varmaan on ylhäällä, sillä johan Harjulan lukkarikin tähän aikaan on valveilla."

Keittiöstä kävi taaskin Rankolainen kysymässä, joko herran pakeille saisi mennä, mutta siellä tiedettiin, ettei "herralla nyt ole aikaa."

Miehien hätäisesti varustama eväs alkoi jo loppua ja, mikä pahempi, ei ollut rahaakaan otettu matkaan kuin pikkuisen kirkon kukkaroa varteen ja mitä muutoin kukkaron pohjalla sattui olemaan. Pitkään syletti sen vuoksi miehiä ja Rankolainen hiljakseen kiroili, kun oli vielä sikariin vähätkin rahansa pannut. Päivällinen oli jo kahdelle suulle riittämätön, eikä Matilla ollut rahaa yhtään, kun rintapaitaan oli kaikki mennyt. Rankolaiselle oli jäänyt puolitoista kopeekkaa, mutta särvintäkö sillä osti vai leipää; ja hävettihän tuo raharintaista miestä kerjäämäänkin ryhtyä.

Sitä runsaamman aterian piti metsäherra ja ottipa vielä päälle parin tunnin pituisen ruokalevonkin. Miehiä ei siihen sijaan ruoka painustanut, joksi he joutivat katselemaan talon tapoja ja tavaroita.

"Kylläpä on aika pelkuri, koska on tikapuihinsakin panettanut puumerkkinsä", tuumaili Rankolainen, katsellen kartanon katolle meneviä tikkaita.

"Olihan tuo puumerkki kaivokapassakin", murahti Matti, joka jo kauan aikaa oli ollut hyvin nyrpällä nenin. "Ei mahda sillä miehellä olla hyvä omatunto, kun noin varkaita varoo."

Silloin sattui Rankolainen varomattomasti käännältämään palokoukkua. Se alkoi rymisten tulla alas ja koukun vitjat pitivät aika räminätä. Silmänräpäyksessä lennähti siitä läheinen akkuna auki, ja viepäs vitsahinen sitä sanatulvaa, joka sisästä alkoi kuulua. Kuulivat siinä nimensä miehet ja niine hyvineen täytyi heidän, metsäherran käskystä, tallustella ulos portista.

Hevosta valjastaessaan kuuli Telkiälän Matti erään tytön pihamaalla puhuvan rengille, "tyhmät miehet, kun eivät älynneet tulla keittiön kautta", ja kertoi sitte kuulemansa herrastuomarille.

"No, sieltähän tuota käytiin senkin seitsemästi utelemassa", tuumaili
Rankolainen.

"Vaanpa ei tuomisten kanssa", puhui Matti, "ja taitaa kotvemman saada odottaakin, ennenkuin minä hänelle lähden lahjuksia viemään."

"Mutta, jos minulla olisi rahaa mukana, niin het'paikalla kävisin kauppamiehestä sokeritopan, jott'en tarvitsisi toiste tänne raahautua", sanoi Rankolainen.

"Se on teidän asianne", arveli Matti ja niin lähdettiin nälkäisinä ajaa köryyttämään kotiin.

Palausmatkalla sai Matin ruuna tehdä parastaan, eikä monta sanaa miesten kesken vaihdettu. Mattia harmitti niin, että sydäntä pakotti; ei niin paljo turha matka ja ajan hukka kuin se, että oli "Suomen kruunuun" luottanut. Hän sepitteli mielessään kostohankkeita yhden toisensa perästä, mutta herrastuomari aprikoi, olisiko metsäherralle tuomisiksi mieluisempi maamiehen tavara, vaiko kauppiaan rihkamat.

Kesä kului ja talvi tuli, mutta Telkiälän Matti ei enää kelienkään kehunut Mahikkalan mainiota tulevaisuutta. Hän vain pysyi äänetönnä, kuin hautova kana. Näyttipä hän todellakin hautovan jotain mielessänsä, mutta ei joutanut tuumiaan toimeenpanemaan, jos jotakin olisi keksinytkin. Aika meni näet polttoainesten keräilemiseen, sillä Telkiän Matti ei ollut saanut eikä pyytänyt talvekseen edes polttopuitakaan. Syksyllä oli kumminkin jotakuinkin tultu toimeen, kun lapset olivat pellolta havupulikoita kokoilleet, mutta nyt, talven tultua, oli sekin ilo lopussa. Ei auttanut muu kuin ruveta lämpimikseen polttamaan erästä vanhaa latoa, josta heinät pantiin taivasalle pielekseen.

Sitkeitä ladon hirsiä sahaili sitte Matti renkineen muutamanakin päivänä takapihalla, kun alkoi kuulua etäältä aisakellon iloinen helinä. Ääni läheni lähenemistään, sillä talvitie kulki Telkiän pihatse. Jopa pujahti huoneiden solaan reki, jonka ajolaudalla istui metsänvartija Kuulijainen ja perästä näkyi, turkkien sisästä, metsäherra von Waldheimin musta parta.

Kova onni satutti reen nurkkaan ja tanterella kierivät kohta sekä herra että ajaja. Heille avuksi joutui Mattikin ja ryhtyi katkennutta aisaa korjailtaessa lakki kourassa puheisin metsäherran kanssa.

"Tämmöinen harakan pesähän tämä on meidänkin talo, niinkuin kunnian herra itse näette. Kyllä tähän tarvittaisiin pian apua, niinkuin kunnian herra itse näette, jos tässä aikoo elää. En ole kymmeneen vuoteen saanut —."

"Sinä olet ylpiäs mies — ei mine näke mittään," tiuskasi metsäherra ja kiipesi nahkaisten alle rekeen. Vielä jäähyväisiksi huusi hän: "Sine niskoittelet esivalta vastan."

"Mihinkään ne menivät?" kysäsi Matti rengiltään vierasten mentyä.

"Metsän vahti sanoi mentävän Rankolaan navetan tarkastukseen."

Matti kävi äänettömäksi, vaan hetkisen kuluttua kirkastuivat hänen kasvojensa juonteet, niinkuin olisi niille päivä paistanut, ja hymyily väikkyi huulilla.

"Kuules Mikko, pidä silmällä milloin ne palaavat, jos minä en hoksaisi, ja tule minulle sanomaan." Niin sanoen lähti Matti huoneesen. Sitte hän ajeli partansa sitä varten lämmitetyssä saunassa, putsaili ja ruokki ruunaansa, kuni kosimaan lähtijä, mutta ei emännällensäkään sanonut mihin aikoi. Tyttöjen piti silittää vielä rintapaita ja käydä aitasta "lämpenemään" isännän verkaturkkikin, jota hän ei pitänyt kuin jouluna kirkossa ja kylänluvuilla käydessään.

Iltahämärissä nähtiin metsäherran tulevan pois Rankolasta ja nyt luultiin Telkiän isännänkin lähtevän. Hän odotti kuitenkin aamua ja sitte vasta valjastettiin ruuna matkalaitojen eteen. Matti ei ottanut matkaansa muuta kuin punaisen vyön, pikkuisen evästä ja ison puhtaan raidin. Emäntä koetti oikein toran pakolla saada selville mihinkä nyt matka piti ja varotti väkivaltaisuuksiin ryhtymästä, mutta Matti vain hymyili vastaukseksi.

Huomenaamuna kuuli sitte metsäherra von Waldheim kummallista kuhjetta akkunansa alta ja akuttimen nostettuaan näki ihmeekseen Telkiälän Matin sitovan hevostaan hänen tikapuihinsa. Hän aikoi juuri ruveta täryyttämään akkunaa Mattia siitä työstä kieltääkseen, kun huomasi suunnattoman suuren saavin Matin reen ketaralla. Hevonen näytti hikiseltä ja metsäherra päätti Matin saavin olevan voita täynnä ja arveli siinä ainakin kymmenen leiviskää olevan, kun se oli raidilla peitetty ja vyöllä köytetty, niinkuin piripinta voisaavi konsanaankin.

"Pehmenitpäs, kun ei annettu perään", puhui metsäherra itsekseen, vaan jo kuului kopinaa etehisestä ja sisään astui Telkiälän Matti kuuraisena ja täysissä tamineissaan.

"Ohoh! eihän tämä tie keittiöön vienytkään, — kun harvoin käy, niin ei muista", lausui Matti hyväksi huomeneksi kumarrellen ja kopistellen lunta jaloistaan lattialle.

"Ei se mitään, ei se mitään", vakuutteli metsäherra ja tervehti Mattia oikein kättä antamalla. "Isäntä on hyvä ja istuu, onhan siinä stuoli."

"Kiitoksia paljon, onhan tuota saanut reessäkin istua", tuumaili Matti, mutta istui kuitenkin ja kohensi vähän turkkinsa rintaa, joka oli hyvin pullallaan.

"Metso sillä on vielä tuolla turkin povessa", ajatteli metsäherra ja hymyili partaansa.

Sitte hän pyörähti sisähuoneisiin ja kohta tuotiin Matille kuppi kahvia oikein leivän kanssa. Sen juotuansa sanoi Matti: "olisihan minulla vähän asiaakin kunnian herralle. Kun se meidän talo näet on niin rapistunut, niin ajattelin pyytää syyniä, jotta saisi rakennustarpeita. Jos suinkin laatuun kävisi, vaikka jo tällä viikolla, niin ennättäisi talven aikana puita hakata."

"Jaha, ettekös te ole Telkiälän isäntä?"

"Sehän minä olen Telkiälän Matti."

"Jaha, kyllä se näytti rapistuneelta se teidän talo ja Rankolan herrastuomari sitä myös minulle puhui. — Paljokohan siihen luulisitte puita tarvittavan?"

"Paljohan siihen menee." — Matti kurkisti akkunaan ja tuumaili: "seisookohan se ruuna siellä paikoillaan —."

"Joo kyllä se seisoo", vastasi metsäherra silmäten ulos akkunasta.

"Paljohan siihen menee, kun olisi perin pohjin uusittava, vaan eihän sitä syynittä voi niin hirren päälle sanoa", jatkoi Matti keskustelua.

"Minulla ei nyt olisi aikaa syyniäkään pitää, mutta totta on, että korjausta se kaipaa."

"Kun eivät olisi teidän kunniaanne petkuttaneet", sanoi Matti ja viekkaasti silmäili metsäherraa, "niin voisihan metsänvahdin käskeä merkitsemään puita tarpeen mukaan ja ehkäpä siitä ei kellekään katumista perästäpäin tulisi."

"Jaha — ei se ole oikein — — — mutta yksi kaikki; te näyttätte niin rehelliseltä silmistänne."

Metsäherra istahti nojatuoliinsa ja kirjoitti Kuulijaiselle käskyn:
Matti Telkiäisen sekä asuin- että ulkohuoneitten korjaamiseksi merkitä
metsästä rakennus- ja polttopuita niin paljo "kuin mainittu Matti
Telkiäinen tarvitsisi ja tahtoisi."

Mitä nöyrimmästi kiitellen ja kumarrellen otti Matti tuosta käskykirjeen vastaan ja heitti hyvästit. Lähtiessään tuumaili hän vielä: "on niin kipakat ilmat, jotta otin oikein karvarukkaset käsiini", ja pisti kätensä suuriin sudennahkaisiin rukkasiin, jotka povestaan kaivoi esille.

Metsäherran kasvoilla vilahti kummallinen väre, vaan vieläkin pitemmäksi venyi hänen naamansa, kun akkunasta huomasi Matin sangen kevyesti siirrältävän reestään luullun voisaavin ja näki sen korvassa oman puumerkkinsä, sitte kun Matti oli sen päältä raidin ja vyön riisunut.

Iloisesti hyräillen ja naurussa suin ajoi Matti pitkin tietä kotiinsa päin ja parin vuoden perästä oli Telkiälän kartano pulskin ja mahtavin koko Mahikkalan pitäjässä, pappilakin lukuun otettuna. Muut talon miehet taas ihmettelivät millä ihmeellä Matti oli metsäherralta niin paljo puita irti saanut.

"On sen pitänyt lähemmä tuhat ruplaa antaa", arvaili Rankolainen, "koska sadan paikoille meni minultakin, ennenkuin navetan hirret heltisi."

KILPA-AJOT WANULASSA.

"Viuh — — naps!"

Piiska se oli, joka niin pani.

"Viuh — naps, viuh — — naps! Ptruu! Soo Poikah! Ptruu — — etkö sinä sen — — ptruu! Ei neliä — — muista se! Viuh — — ptruu poikah!"

"Taas pieksää Kankkulan rusthollari hevostaan tuolla radallaan", mutisi Hokkalan Karliina Kippa-Leenalle, nostaessaan vieressään olevasta pesukorvosta ison tukun miesten riihiryysyjä edessään olevalle rahille ja alkoi pesinkartulla antaa niille "aika kyytiä."

"Niinpähän näkyy", vastasi Leena katsoa tuijottaen avantoon, jossa parhaillaan huuhteli joitakin poukkuja.

Naisten puheista mitään välittämättä ajaa tuhautteli Kankkulan isäntä kerta toisensa perästä heidän ohitsensa pitkin soikeaa välähtelevää rataa. Hevonen höyrysi vahvasti ja tuhutuksesta päättäen näytti jo olevan aivan uupumaisillaan.

"Kauanpa se nyt yht'myötään riskaakin hevostaan", alotti Karliina taas puheen.

"No, kun eilen kuulutettiin kirkossa kilpa-ajot tänne Wanulammin jäälle", tiesi Kilppa-Leena.

"Kuka ne kuulutti?" kysäsi Karliina, hereten työstään.

"Kuka? — — Rovasti tietysti."

"Rovasti — — vaikka hän sanoo, jotta vanhurskas armahtaa juhtaansakin."

"Armahtaakos se itse sitten? Hänhän se nytkin kuuluu puuhaavan niitä kilpa-ajoja."

"Itsekös se rovasti eilen saarnasi?" uteli Karliina taas hetkisen kuluttua.

"Itsehän tuo — — kuului lähettäneen apulaisensa hevosten kanssa jo edeltäpäin Hämeenlinnan markkinoille."

"Mikä sillä oli tekstinä?"

"En minä muista, kun ennätettiin vasta keskellä saarnaa kirkkoon. — — Eikähän tuota oikein kuulekaan, kun se on käynyt niin ahdashenkiseksi koko ukko."

"Onhan se jo vähän, eikä jaksa enää paukuttaa, niinkuin ennen nuorempana, vaan kyllä sen sanat silloin tepsivätkin. — Hohoi! selkää rupeaa pakottamaan. — — Vanhuus se tulee hänellekin ja voimat jo varmaan vähenevät ukko-pahalta. Ja harmaassahan tuo jo onkin, niin jotta kummako on, jos ei jaksa."

"Jaksaapaan hevosten kanssa reistata ja markkinasta markkinaan kulkea. Kyllä se vielä mahtaisi jaksaa saarnatakin, vaan taitaa olla laiskan-sitkeä, jotta ei viitsi."

"Vai laiska? Ehei, — — joka kuuluu yölläkin tallissa pistelehtävän vähän väliin ja itsehän se kaikki kesäkaudet kulkea kuuppaastaa heinäniityillä väkensä kanssa. Olihan tuo vielä viime kesänä itse ollut ruispaloakin kyntämässä, jos totta lienee."

"Niin kyllähän se semmoisiin, vaan minä arvelinkin virkansa toimiin."

Puolenpäivän rinnassa lähti Kankkulan isäntä vihdoinkin pekunoimasta.
Rantamäessä seisahdutti hän hevosensa puhutellakseen vaatteenpesijöitä.

"Päivää Karliina! Onko se teidän Matti kotosalla?"

"Päivää, päivää. Kotonahan se on. Tekevät par'aikaa tunkioa aluspellolle."

"Sanoppas sille, että niinkuin kolmen viikon päästä tästä päivästä pidetään tuossa Wanulammilla kilpa-ajot. Jos tahtoo ruunikollaan siellä koettaa, niin saapi ajaa tuolla minun radallani ja syöttäköön kovasti kauroja, ettei meidän kylän miehille tulisi häpeätä — — ptruu!"

"Kyllä, vaan tokkopa se meidän ruunikko —"

"Miks'ei? Siellä on neljä palkintoa, eikä viimeiseen tarvitse juosta kuin 6 minuutissa 17 sekunnissa. Niin me päätimme viime kokouksessa, että näetsen useammat uskaltaisivat koettaa. — — Noo, — — hih Poikah!"

Kankkulan isäntä jatkoi matkaansa, mutta seisahdutti taas pian, kääntyi reessään ja huusi, "älköön pariin päivään, kilpa-ajojen edellä, antako ruunikolle muuta kuin noin pari naulaa sokeria päivässä. Se tekee hevosen niin kevyeksi. — — Noo, — hih Poikah!"

"Sokeria hevoselle!" huudahti Kippa-Leena. "Herra siunatkoon! Onko se tullut hulluksi, niin rusthollari kuin onkin!"

"Sanos muuta. — Sokeri maksaa 65 penniä naula Snolénissakin ja sitäkö tässä vielä pitäisi ruveta hevosilla syöttämään! Hahahaa! Ei lyö leiville, ei lyö leiville!"

"Ilmanko ovat Kankkulan Liisankin kymmenettuhannet jo tiessään, ja Liisa raukka saa yöt ja päivät rehmiä, kuin orja, taloutta vähänkään kohdallaan pitääkseen."

"Mutta kyllä se kehuu aina hevosilla voittavansa, vaan muutoin nuo lienevät asiat rappiolle menneet", puolusti Karliina.

"Mitä se voittaa? Oli toissakin vuonna saanut kaksi tuhatta hevosistaan, vaan niinpähän Liisa valitteli, jotta ei se puoleksikaan piisannut elon ostoon, kun kaikki vuositulokset hevosille syötettiin. Mutta annas, jos siinä talossa emäntä lehmänpuolille jauhonäpin antaa, niin kyllä saa nimensä kuulla, vaikka voi-rahoilla kuitenkin pankki-korot maksetaan joka ainoa syksy."

"Kyllähän ne mahtavat paljo joutilaat hevoset syödäkin, mutta entäs se kunnia? Saa syödä ja juoda herrain kanssa ja kaikenlaista kestinkiä pitää. Oikeinhan nuo kuuluvat sanomiinkin Kankkulaisen hevosista kirjoittavan."

"Pyh! — — minä viis' semmoisesta kunniasta, joka akat ja lapset mieron tielle saattaa", tuumaili Kippa-Leena ja lähti vaatevasua kotiinsa vetämään.

Seuraavina viikkoina oli melua ja touhua Wanulammin jäällä. Siellä kävi nimismies rataa mittaamassa ja päiväkaudet siellä Wanulan kylän isäntämiehet hevosilleen äystäsivät. Rovastikin nähtiin siellä renkinensä joka ainoa päivä, eikä ruoskan läiske koskaan kuulumasta lakannut. Hokkalan Mattia ei vaan ruunikoineen jäälle saatu, vaikka kyllä houkuteltiin.

Matti sanoi talonmiehillä olevan "parempaakin tehtävää kuin hevosen rääkkäämisen, eikä ymmärtänyt, mitä hyvää siitä liikanaisesta kiireestä on."

Koko pitäjäänkin oloihin vaikuttivat kilpa-ajot tuntuvasti. Naisväki ompeli ja pesi yökaudet vaatteita, joissa aikoivat kilpa-ajoihin saapua. — Viikkokautta ennen niitä keskeytti rovasti kylänluvutkin, vaikk'ei hän itse ollut niillä käynyt moneen vuoteen. Kauppamiehillä kävi siihen aikaan erittäin vilkas kauppa, eivätkä ostajat yhtään tinkineet, vaikka olisi millaisen hinnan tavaroille määrännyt.

Kankkulassa kumminkin oli suurin ja paras puuha. Siellä ei kukaan ollut jouten, ei edes Makkara-Kaisakaan. Emäntä muutettiin puolitoista viikkoisen lapsensa kanssa kammarista muonamiehen pirttiin, josta muonamies puolialastomine lapsineen ajettiin kylälle "siksi aikaa." Paras lehmä kytkyestä teurastettiin ja kymmenen kuormaa siemenrukiita toimitettiin kauppias Pettosen luokse. Hän antoi niistä kahvia, sokeria, vehnäjauhoja ja jos jotakin kokonaisen kuorman, jossa muun muassa oli pari ankkuria parasta lajia oikein "extra fiiniä" konjakkiakin. Sitä oli Pettonen tuottanut kaupungista "ainoastaan omiksi tarpeikseen", niinkuin hän juhlallisesti Kankkulaiselle vakuutti.

Kaupungin seurahuoneelta haetti Kankkulainen ruoanlaittajaksi parhaan "kuukerskan", joka osasi sekä keittää että paistaa. Se mursi ruotsiksi ja kuului olevan "parempain ihmisten lapsia", kotoisin Kuopion tienoilta.

"Kuukerska" piti nyt emännyyttä Kankkulassa ja olikin hänessä emäntää kerraksi. — Oikein tytöt ja torpparien vaimot vapisivat uuden emännän edessä, eikä hänen talossa ollessaan nähty yhtään harakkaa koko Kankkulan kartanolla. — Uusi emäntä ehtikin joka paikkaan. Juurikuin hän oli pöllyyttämässä tukasta keittiössä tiellä olevaa pikku Taavettia, muisti hän leivokset ja lensi päätä suoraa leivintupaan katsomaan, etteivät siellä uunissa "paakelsit" palaisi.

Sillä välin luuli torpan Eeva ennättävänsä rauhassa maistella muurainhilloa, mutta ennenkuin ehti ensimmäistä lusikallista suuhunsa pistää, seisoi jo "kuukerska" edessä riuskaamassa: "ihmine, mike sinu o suussa?"

"Kieli", vastasi Eeva hämillään ja paremmaksi vakuudeksi näytti sitä.

"Fyi? kuinka sine ole duhma, kuin yksi katupoikke", porusi "kuukerska" ja kääntyi kattiloihinsa.

Viimeinkin olivat paistokset paistetut ja kaikki reilassa sekä jäällä että talossa. Joutui niin kilpa-ajojen määräpäivä. — Jo pimeällä saapui Kankkulaan vanha rovasti yhdessä Metsäpirtin kirk'herran kanssa. Hämärissä tulivat tohtori, nimismies ja molemmat kauppiaat rouvineen ja tyttärineen.

Viimeiseksi herralistosta ehti perille kansakoulunopettaja johtamiensa soittoniekkojen kanssa. Niinä olivat pitäjään urkuri, käräjäkirjuri Smalspink, kaksi kansakoulun oppilasta ja unilukkari Katarri, joka viimeksimainittu ei osannut soittaa eikä laulaa, vaan oli mukana "hauskuudeksi."

Muuta väkeä oli Kankkulan pihamaa täynnä. Siinä oli sekaisin sekä hevois- että muita miehiä, nuoria tyttöjä, vanhoja naisia, hevosia ja herrain koiria. Kaikessa siinä sekasotkussa piti järjestystä voimassa siltavouti Pulska. Jäällä oli taas kurinpitäjänä Kelsin herrastuomari.

Päivän valjettua ilmestyivät Kankkulan portaille sisällä ryypiskelleet herrat. Nimismies huusi kumisevalla äänellä, että hevoset, joilla "oli aikomus" ottaa osaa kilpailuun, olivat nyt tuotavat esille tohtorin tutkittaviksi, ja oli niiden sisäänpääsöksi maksettava viisi markkaa kullassa. Vielä kuului hevosen omistajan pitävän "totuuden mukaan tohtorille ilmoittaa hevosensa sukupuoli, ikä, nimi, raasi eli kantalaji ja oliko sillä ennen palkinnoita saatu."

Ensiksi ajettiin esiin Metsäpirtin kirk'herran musta ori: Hei, 11 korttelia korkea, "mainion juoksijan Alarikin vävyn poika."

Tohtori tähysteli sitä portailta ja mutisi partaansa: "mainion juoksijan Alarikin — —, jaha, näkeehän sen. Vähän liika jyrkät lautaset, ohuet vuohiaiset ja pitkät kyljet." Sitte huusi hän kovasti: "hyväksytään, numero yksi!"

Smalspink merkitsi jotakin taskukirjaansa ja puhalteli hyppysiinsä. — Lukkari Kronström, jolla oli muutamia "satseja" virsinumeroita taskussaan, ripusti ykkösen Helin päitsiin, oikean korvan kohdalle, ja sitte Smalspink omistajan sanelemisen mukaan pani muistiin muut Heliä koskevat "tärkeät asiat."

Nyt talutettiin portaiden luo nimismiehen verkaloimella peitetty, netkaselkäinen tamma: Valkyria. Se kuului myös olevan 11 korttelinen, vaikka silmämitalla näytti ainakin korttelia matalammalta edellistänsä. Valkyria oli jotakin kaukaista sukua Jomsviikingeille, eikä tohtorilla ollut mitään muistuttamista sen ruumiin rakennusta eikä mainettakaan vastaan.

Kankkulan särmikäs ja korkeakoipinen liinakko, nimeltä Poikah, kuljetettiin ensimmäisenä talonpoikaisista hevosista nähtäväksi. Tohtori pudisteli päätään ja nyrpisteli nenäänsä, mutta murahti lopuksi ruotsiksi jotakin Smalspinkille, joka pisti Kankkulan oriin kirjaansa pappilan isopäisen Piijun rinnalle. — Muita talonpoikien hevosia sitte mittailtiin, koeteltiin ja taputeltiin sekä edestä että takaa. Toisia niistä hyväksyttiin, toisia hyljättiin joko litteiden kavioiden tai leveiden vuohiaisten vuoksi, ja lukkari asetti viimeisen hyväksytyn hevosen korvan juureen numerot 1 ja 2 ja huusi: "täysi tusina!"

"Olisi täällä vielä Hokkalan Matilla ruunikko", selitti Kankkulainen tohtorille.

Tohtori nosteli kärsimättömästi olkapäitään ja huusi tuimasti:
"Hokkalan Matti-tomppeli, suoriudu tänne!"

Matti tunkeutui väkijoukosta portaiden viereen ja lakki kourassa nöyrästi kumarteli tohtoria.

"Ei ruunia oteta", ärähti tohtori, "ne eivät jalostuta rotua."

"Eihän minulla ruunaa — — — orihan se meidän ruunikko onkin, mutta enhän minä koko ajatellut sitä — —"

"Ori? Jassoo, se on yksi toinen asia. — Hoi! Ajakaa, tomppelit, esiin se Hokkalan Matin ruunikko ori", karjui tohtori.

Sillä aikaa kehoitteli Kankkulainen Mattia: "koettele vain pois. Nythän on tilaisuus herroillekin näyttää, kestääkö se ja joutuuko se, niinkuin sitä jouluna kirkolla kehuit."

"Mitäs viinapuheista", tuumaili Matti. "Eikähän sitä ole sitä varten koulittukaan."

"No niinhän tuota kerskuit, että se ruoskatta sen ehtii minkä meidän Poikah ruoskan kanssa", selitti toinen. "Näytä nyt, ehtiikö se ja eikö se varasta."

"Enkä minä — — — se maksaa niin paljo."

"Viisi markkaa, onko se paljo? — — Sano suoraan, että sinä et uskalla ja sillä hyvä."

"No jos se nyt niin uskalluksen päälle käy, niin kyllä minä poika uskallan", sanoi Matti mahtavasti ja kaivoi kukkarostaan viisimarkkaisen.

Silloin juoksi joku talon palvelustytöistä ja kuiskutti isännän korvaan, kuitenkin niin kovasti, että lähimpänä seisovat sen kuulivat: "lapsi jo kuoli ja emäntä rukoustaa, jotta te ja rovasti tulisitte nyt heti häntä katsomaan."

"Ei me nyt joudeta. Rovastillakin on muita toimia, vaan odottakoon siksi kuin jäältä tullaan", lausui Kankkulainen ääneen.

Rovasti, joka seisoi taampana portailla eikä oikein kuullut mitä tahdottiin, mutisi: "eikö niiltä saa rauhaa täälläkään."

Kippa-Leena oli tuonut tutkittavaksi Hokkalan Matin ruunikon ja kysäsi palvelustytöltä: "mikä tauti siinä on?"

"Rintaruusuhan se oli, mutta nyt se on jo noussut päähän, kun sattui vilustumaan muutettaessa", selitti tyttö ja meni menojaan.

Ylpeästi kuopi Hokkalan ruunikko iljanneista tannerta, vaikka oli jokseenkin huonossa asussa ja valjastettu tavallisen reslareen eteen. Hyvin hoidetulta ja virkeältä se kuitenkin näytti. Kaikki herrat olivat kerääntyneet sen ympärille ja pappilan Yngve tuumaili silittäessään hevosen kuonoa, "hienoa ja pehmeää, kuin silkkisametti tahi niinkuin naisen käsi."

"Niinkuin valettu kuva, niinkuin valettu kuva", vakuutteli Metsäpirtin kirk'herrakin.

"Joo, joo, noin talonpoikaishevoseksi", myönsi vielä nimismieskin ruotsiksi.

"Mutta vähän liiaksi tiukkaluinen", arveli rovasti, "ja sitä paitsi on sillä kyljet pyöreät kuin tynnyri."

"Ja milt'ei liian leveä rinta", uskalsi Smalspink huomauttaa.

"Jaa, jaa, mutta erittäin siro pää ja vilkkaat silmät", kehui kauppias
Snolén.

"Pään suhteen olemme ylimalkaan yksimieliset, koska se, perusteellisesti asiaa punnittaessa, on sopusoinnussa niin hyvin varren kuin liikkumiskoneidenkin kanssa", selitti kansakoulun opettaja, joka osasi hyvästi eläintiedettä ja puhui kirjakieltä oikein ruotsalaisen d:n kanssa. — — "Mutta", jatkoi hän, "huomioon on tässä otettava pääasiallisesti tarsit ja metatarsit eli kintut, mitkä ovat lyhyet ja suorat; toiseksi: etupuolisten liikkumiskoneiden ylimääräinen suoruus. Se häiritsee eläimen yleistä suhtahuomioa, olletikin koska lavat, ollen rintakehän yläpuolella ja kuitenkin kallistuen taakse päin, ovat pontevan jäntevät, joten eteenpäin rientäminen välttämättömästi tulee olemaan perin koneellista, ja koneellisuus, kuten tunnettu, sielun voimia masentavana, on kokonaan poistettava yhtä hyvin eläintieteen kuin kasvatusopinkin alalta ja siihen sijaan havaannollinen kykyisyys korkeimmilleen kehitettävä; mutta siitä taas ei tässä tapauksessa voi olla puhettakaan, ellei joku erinomainen luonteen jalous saata eläintä kilpailuun hyväksyttäväksi."

Voittoriemulla katseli opettaja toisia herroja ja kuuli mielihyvällä, miten nimismies kuiskasi tohtorille: "se on h——tin oppinut mies tuo Pekka Kust'-Heikkilä, vaikka on synnyltään suomalainen."

"Ja millainen puhuja sitte!" myödytti tohtori.

"Minkä luontoinen se on — tuo sinun hevosesi", kysyi kauppias Pettonen
Matilta.

"Eihän sitä vielä ole käräjissä käytetty akkansa kanssa tappelemisesta", vastasi Matti, jota jo näytti alkavan työlästyttää tuossa ihmisten silmätikkuna seisominen.

Kauppias ei ollut kuulevinaankaan sillä korvalla, vaan esitteli tohtorille, että mentäisiin sisään: "sillä tuo hevonen ei täytä mittaakaan."

Metsäpirtin kirk'herran erityisestä pyynnöstä tuotiin kumminkin mittapuu ja se näytti ruunikon olevan kenkäin verran päälle 10 korttelia.

Enemmän kohteliaisuudesta vierasta kirkkoherraa kohtaan kuin muuten, hyväksyttiin viimeinkin Hokkalan ruunikko numero kolmanneksitoista ja lukkari ripusti numerot päitsiin.

"Miten se on vanha?" tiedusti tohtori vielä.

"Nauriin teosta kuudennella", kuului väkijoukosta Kippa-Leenan kimeä ääni.

"Fyi! miten raaka nainen", supatti Snolénin rouva pappilan Yngvelle.

Ikä saatiin selville ja tohtori kysyi: "mikä sen on nimi?"

"Ei sitä vielä ole ristittykään", sanoi Matti, "mutta pankaa miksi vaan itse tahdotte."

Ruunikko pantiin Paarmaksi. Sitte ilmoitti nimismies kilpa-ajojen alkavan tunnin päästä ja luetteli hevoset, niiden omistajat, ajajat ja järjestyksen, jossa niitä oli ajettava. Nimismies luki vielä kirjasta: "ensimmäinen palkinto, hopeapokaali, annetaan sille, joka juoksee radan kolmasti 6 min. 10 sek; toinen 20 markkaa, viittä sekuntia hitaammalle; kolmas — kannu konjakkia — viittä sekuntia hitaammalle; neljäs eli kunniapiiska taas viittä sekuntia hitaammalle, ja sitte vielä ylimääräiseksi palkinnoksi annetaan viimeiselle hevoselle kiitoslause, jonka saa käydä hevosyhdistyksen sihteeriltä, herra Smalspinkiltä perimässä."

"Silloin minä otan pois viis'markkaiseni", huusi Hokkalan Matti.

"Eihän se ole tarkoitettu kuin viimeiselle eli viidennelle juoksijalle", selitti nimismies.

"Vai niin. Olkoon sitte; se on — Sykyn Pietin kiplo", sanoi Matti.

Wanulammilla oli väkeä ihan pilvenään. Torpparit ja muut vähävaraiset pysytteleytyivät edempänä palkintotuomarien lavasta, mutta rustitilalliset ja muut mahtimiehet tunkeilivat sen lähistössä. Sikarit hampaissa ja kellot kourassa kuljeksivat isäntämiehet tuontuostakin kouraansa tirkistellen. Naisväki ja nuori kansa häilyi missä sattui, kaikki koettaen päästä etumaisiksi radan viereen.

Muutamassa kohden puheli supiturkkinen rustitilallinen bisamnahkoihin puetun suntion kanssa, heilutellen viheriäkirjaisen vyönsä päitä. Hän näytti halveksien katselevan toisen vanhoja kalosseja, kun hänellä itsellään oli aivan uuden uutukaiset ja välkkyvät nauhalliset päällyskengät. Tuossa kiinnitti Kiusa-Kalle lammasnahkoja ympärilleen nimismiehen entisellä, korealla pyssynhihnalla; ja tuolla radan reunalla taas seisoi velkaisen Piippalan nuori isäntä skunkin nahkoja pään peitteenä. Hän syötteli likaisia Wenäjän renikoita Tuiskuvuoren rikkaalle, nykeränenäiselle tyttärelle, joka nauroi joka toiselle kuulemalleen sanalle ja arveli näissä kilpa-ajoissa olevan "niin hiiden lystiä."

Ilmakin oli ihana, kuin koreimpana kevätpäivänä. Puhdas lumi oikein loisti päivän kirkkaudesta ja vieno, vaan raitis tuulen henki hiveli niin miellyttävästi ihmisten punottavia poskia. Hiljakseen liehahteli palkintotuomarien lavan päällä höyryvenhe "Wilkkaan" viime kesäinen, vähän nuhraantunut lippu. Toinen samanlainen leuhui soittolavan reunalla, ja iloisesti porisi teekeittiö kuusikkomajassa sen takana. Viimeinkin pääsivät palkintotuomarit paikoilleen lavallensa. Pappilan Yngve asetteli rilliä nenälleen ja mielihyvällä tarkasteli pulleaposkisia talonpoikaistyttöjä. Hän keksi joukosta Tuiskuvuoren valkohuntuisen Iitan ja asettaen huulensa hienoon herras-hymyyn koetti vetää Iitan huomioa itseensä.

"Yngve", ärjäsi yht'äkkiä rovasti, "Yngve, mitä siinä töllistelet? Vedä nyt jo veikkonen nuorasta ja aukaise kronomeetteri."

Yngve totteli ja heti helähti patsaiden päähän asetettu Kankkulan kaileaääninen ruokakello.

"Jo soitetaan vellille", kuului ääni ihmisjoukosta. Tukahdutetun naurun hihityksen sieltä täältä kuuluessa alkoi soittolavalta kaikua römäkkä ja epätasainen torvien sävel. Se oli "hoosianna", jota joulun edellä oli kirkossa soitettu. Opettaja yksin puhalsi maamme-laulun nuottia, mutta pojan "pahuukset" olivat erehtyneet. Smalspink, jolla oli huono laulukorva, seurasi toimessaan poikien soittoa, ja unilukkari polki vain tahtia. Urkuri oli harmista haljeta, mutta ei taitanut muuta kuin löi rumpua niin, että lava tärisi.

Soittokappale loppui. Opettaja kiroili — — kiroili niin, jotta unilukkaria oikein "hirvitti". Snolénin rouva tuumaili kappaleen menneen aivan hyvin "katsoen niin lyhyeen harjoitusaikaan", ja Tuiskuvuoren Iita sanoi sen olleen "niin hiiden lystiä."

Taaskin soitti rovastin Yngve ruokakelloa ja sysäsi juutalaiselta tilaisuutta varten ostetun kronomeeterin liikkeelle. Metsäpirtin Heli syöksähti radalle. Sitä ajoi kuuluisa sporttimies Huju-Heikki, joka koetti oikeanpuolisella ohjaksella kyljelle räppäämällä lisätä Helin vauhtia samalla kuin vähän väliin karjahteli: "ääh!"

"Olisi pitänyt ensin kassuuttaa sen jalkoja, niin olisivat keventyneet", tuumaili muudan suupaltto, mutta palkintotuomarit ihmettelivät Helin "tulista vauhtia."

Heli varasti pikkuisen takasillaan, mutta ei tehnyt kuin yhden rikkeen ja kolme pitkää laukkaa, niinkuin sittemmin "Uljaassa" reippaasti kerrottiin, ja se viipyi matkallansa vähän vaille 7 minuuttia.

Valkyria nelisti ensimmäisen virstan ja herrain puolen toisestakin. Sitte se muutti kulkunsa hölkkäjuoksuksi, vaan väsyi siihenkin ja rupesi kävelemään. Silloin oli se matkalla viipynyt kronomeetterin mukaan 21 ja 1/2 minuuttia.

"Katsos kuinka se huippaa", ihmetteli väkijoukko, kun Valkyria ehti perille. "Ei siinä kyydissä joutanut syrjään sylkäsemäänkään", sanoi unilukkari, ja nimismies syytti renkiänsä "koko skandaalista", kun renki ei ollut ottanut pois aisakelloa, jota Valkyria varmaan oli peljännyt.

Pappilan Piiju juoksi puhtaasti "ihan kuin polkka-askelilla", niinkuin sitä arvosteltiin, vaan siitä ei päästy ihan selville, kuluiko aikaa 8 min. 11 sek., vaiko 8 min. 11 ja 1/2 sekuntia.

Sitte tuli Kankkulaisen vuoro. Poikah oikein vapisi "innosta", niinkuin sen isäntä sanoi, mutta ei laisinkaan tahtonut lähteä liikkeelle, vaikka itse rovastikin helyytti ruokakelloa.

"Kaada viinaa korvaan", neuvoi Kelsin herrastuomari.

"Lyö peijakasta", kehoitti nimismies, mutta Kankkulainen ei lyönyt. Hän vaan helisytti povessaan olevia rautariimuja ja niin lähti Poikah eteenpäin ja häntä sillä pyöri, kuin väkkärä. — Milloin oli Kankkulainen etunojassa, milloin selkäkenossa ja sen mukaan Poikah joko nelisti tahi ravasi.

"Synti on, jos ei Kankkulainen saa palkintoa, kun noin reuhuu", nauroi unilukkari ja siihen yhtyi herra Smalspink myös.

Ensimmäinen virsta oli päästy, kun ohimennessä pappilan Yngve kiljahti: "hurraa! hurraa! Ei sekuntiakaan."

Hän oli näet, tyttöjä tarkastellessaan, unhottanut sysätä kronomeetteria käymään ja Poikah oli jo toisella virstalla matkojen päässä ennen kuin kello liikkeelle saatiin.

"Hurraa! hurraa!" riemuitsi väkijoukkokin.

Siitä ihastuneena heittihe Kankkulainen taas selkäkenon, pani ohjakset ristiin, nosti jalkansa reen seville ja käännettyään päänsä sivulle karjahteli: "hih Poikah!"

Ihan määrän päähän päästessä sattui kuitenkin hevonen livistymään ja kyljellään tuli se viimeiset sylet palkintotuomarien lavan eteen.

"Jo yksi ruotsi röntsähti", arveli unilukkari.

"Hurraa, hurraa", huusivat ihmiset ja koettivat keksiä jotakin tilaisuuteen sopivaa sukkeluutta.

"Sen lehmä — — ei katso jalkoihinsa", pauhasi Kankkulainen ja potki orittaan.

Kronomeetteri oli Kankkulaisen ajaessa ehtinyt kulkea vaan 6 minuuttia 19 sekuntia, mutta Kelsin herrastuomarin pintelikello oli jo mennä huristanut melkein 11 minuuttia eteenpäin.

Jokainen hevosmies ajoi sitte omalla tavallaan ja pitäen omat metkunsa, mutta Tappurainen yksin ajoi polvillaan ja kiirehti Tarmoansa sanoilla: "sooh ruuna viinapaikkaan." Sykyn Pieti oli ajaessaan paljain päin ja hätisteli pois Piippalan mustia, joka haukkua räventäen juoksi rinnalla koko ajan.

Viimein piti Paarman lähteä onneansa koettamaan. Matti istui tanakasti reslansa perässä ja aina palkintotuomarien kohdalla ärjäsi: "heleijaa, näin sitä mennään!"

"Surisee se palkintoon asti", tuumaili rovasti ja nauraa röhäytti päälle.

"Heleijaa! näin sitä mennään", kuului taaskin ja niin sitä mentiin neljästi ympäri, kolmen kerran asemasta; mentiin viimeisellä virstalla kymmenkunta askelta neliäkin, mutta ei kuitenkaan kaikkiansakaan viivytty paljo päälle 8 minuutin.

"Enpä perhanaksi pane toista kertaa orittani siihen rääkkiin", tuumaili Matti. "Oli itseltänikin jäädä nokka taipaleelle, kun se niin vimmaantui menemään."

"Sen hevosen ostan minä", päätti Metsäpirtin kirk'herra.

"Kyllä minun Poikani sentään on parempi menemään", selitti Kankkulainen, "vaikka sitä nyt sattui livettämään. — Täällä ei saa hevosta koskaan oikeaan kenkään, kun ei koko pitäjäässä ole kelpo seppää."

Palkinnot jaettiin ja ensimmäisen sai luonnollisesti Metsäpirtin Heli. Toinen joutui Hokkalan Paarmalle, jonka omistaja lahjoitti siitä puolet pitäjään vaivaisille. Nimismies luopui jalomielisesti kolmannesta palkinnosta, joten se joutui Kankkulaiselle. Neljäs palkinto annettiin Sykyn Pietin Kiplolle, jolle se olisi ollut hyvään tarpeesen, mutta Pieti myi sen kuitenkin markasta Yngve-herralle.

Kiitoslausetta käskettiin Tarmon omistajan perimään herra Smalspinkiltä, mutta hän sanoi tuntevansa Smalspinkin "huonoksi maksajaksi" ja tinki takaisin viittä markkaansa. Hänen, "juopuneen", räyhystänsä ei kuitenkaan pidetty lukua ja se haihtuikin heti Maamme-laulun säveliin, jotka nyt häiritsemättöminä alkoivat soittolavalta kuulua.

Kaikki herrat palasivat sitte takaisin Kankkulaan, jossa rovasti huomautti isännälle, että nyt, ennen päivällisiä, sopisi kastaa se "nuori hevosmies."

"Juu herra rovasti," vastasi Kankkulainen, "kyllä, kyllä, mutta se kuului jo kuolleen."

"Jassoo!"

"Mutta herra rovasti", Kankkulainen kumarsi nöyrästi, "älkää pahaksi panko, mutta vaimoni oli halunnut puhutella vähän herra rovastia."

"Jassoo! Onko emäntä sairaana?"

"Juu herra rovasti, kyllä se on vähän sairaana."

Rovasti, isäntä ja pappilan villakoira menivät yhdessä muonamiehen pirttiin, mutta emäntä ei ollut enää tunnoissaan, joten päästiin päivällisille syömään ja juomaan Suomen hevosrodun parantamiseksi.

Ensimmäisen maljan esitti opettaja isänmaalle ja puhui siitä tulesta, joka hehkuu isänmaan ystävän povessa ja joka oli saattanut hänetkin lähtemään opin tielle ja uhraamaan kuntonsa isänmaan alttarille — — niin, joka oli nytkin koonnut nämä arvoisat kansalaiset "tämän maljan ympärille."

Isänmaan puolesta vastasi, pitkien verukkeiden ja kehoitusten perästä, herra tohtori. Hän toivotti, että isänmaa edistyisi 3 minuutin 10 sekunnin vauhdilla ja "uhraisi kuntonsa a-a-alttarilla."

Yngve-herra puhui naisille, joita ei enää ollut yhtään saapuvilla, enempää kuin "Suomen hevosiakaan", joille Kankkulainen illemmalla esitti maljan. "Pääasiallisesti on meidän kiittäminen Suomen hevosta isänmaamme maineesta ulkomailla", sanoi puhuja. "Saksan suuressa sodassa hankkivat ne voiton Suomen aseille ja nykyjään ovat ne Ruotsissa osoittaneet, että hekin ovat ihmisiä. Ei siis olisi liikaa, jos Suomenkin hevosille hankittaisiin kunnollisia gummikenkiä, ettei heitä livettäisi, ja silmälasia lähinäköisille. Eläköön!"

Yöllä vasta erosivat vieraat talosta. — Smalspink ja Yngve-herra kannettiin nukkuneina rekeen. Tohtori ja nimismies lupasivat mennä kirkonkylän kestikievariin "keskusteluita jatkamaan" ja heitä saattamaan lähti Kankkulan kohtelias isäntä. Muut vieraat menivät luultavasti kotiinsa, ja sitte alkoi taas Wanulan kylän elämä mennä entistä, tavallista menoansa, vaan kauan puhuttiin niillä seuduin Wanulan kilpa-ajoista, joissa oli ollut "niin hiiden lystiä."