YLEINEN SURU.

Oli tyyni ja rauhallinen keväinen aamu. Yöllä oli tosin vähän kylmänyt ja maa oli yhä valkoisena niissä paikoin, joihin ei päivän säteet vielä olleet ehtineet lämpöä levittämään, mutta ilma tuntui lämpöiseltä. Kaupungin kadut olivat jo lumesta ihan paljaat, mutta maantiellä oli vielä hieman iljannetta jälellä ja aitovieret täynnä talvellisten nietosten jätteitä. Kärryillä kuitenkin jo ajettiin, ja maalaisten vieterittömät rattaat pitivätkin aika jyrinää jäisellä tiellä ja routaantuneella kadulla.

"Tuohon rymäkkään se kauppaneuvoksetar nyt taas varmaan herää ja on sitte ruppastuulella koko pitkän pituisen päivän", mutisi itsekseen Erlingin vanha Anna-Maija muutaman, kaupungin reunassa olevan talon keittiössä. "Mutta ruvetkoonpashan tässä hyvin äkäilemään, niin pian hän minusta pääsee, niinkuin jo senkin seitsemästi olen hänelle sanonut. — — Jaa, jaa! Kyllä se syntisen ihmisen luontoa toisenkin kerran koettelee, kun viisikäänkolmatta vuotta tässä paikassa palvelee. Kauppaneuvoksen itsensä aikaanhan tuo kuitenkin meni jonakin, mutta entäs nyt, kun eletään kuin viimeistä päivää. Hyvät ihmiset sitä illallistakin siivoa! Eikä sitte muka mokomille vältä vähempi kuin viinimarjain mehu!"

Anna-Maija työkkäsi suutuksissaan auki ruokasäiliön oven ja pujahti sinne. Hän katseli hyllyjä, nosteli pulloja ja purkkia yhden toisensa perästä ja jatkoi yksin puhettaan.

"Arvasinhan minä sen. Kallista karpalohilloa ei ole enää jos kolmelle hengelle, vaikka kuvernööri tulisi taloon, ja valkeiden viinimarjojen mehu on ihan lopussa! — Ei tässä tule hiljankaan eteen muuta kuin konkurssi, ja mihin minä onneton sitte vihdoinkin viimein joudun? Voi, kun en kuitenkaan ottanut sitä sepän retaletta silloin elätettäväkseni, mutta — hm! — — Ja nyt niiden pakanoiden tähden pitää tässä kristityn ihmisen vielä vanhoillaan kaupungin elätiksi joutua. Kyllä kai ne alastomat pakana-raukat siitä paljonkin lämpenevät, kun kaupungin rouvat käyvät täällä syyttömät ihmiset mierontielle syömässä ja juomassa. — — Niin, oikein minua naurattaa niiden ompeluseurat. Karttuunirääpäleitä tehdään ja köyhiä panetellaan. Ostaisivat markkinoilta lammasnahkoja ja teettäisivät Tikais-Mikolla turkkia; tahi laittaisi kauppaneuvoksetar sinne Afriikkaan kauppaneuvos-vainajan suuren supiturkin. Ei silloin ainakaan yhtä miestä palelisi, vaikka hänessä olisi vielä kylmempi kuin onkaan, ja saisivat ihmisten ruoat olla rauhassa ja kunnia tallella."

"Anna-Maijaa! Herran tähden, Anna-Maijaa!" kuului silloin vinkuva ääni jostakin sisähuoneesta.

"Mikähän sillä nyt on hätänä, kun niin surkeasti uikuttaa", tuumaili
Anna-Maija kiirehtien sisähuoneisiin.

Kauppaneuvoksetar, lempeän näköinen ja harmaatukkainen vanhus oli huoneessaan sohvan edessä ja parhaillaan hajuvedellä valeli sohvalla olevaa pientä rakkikoiraa.

"Anna-Maija! Juokse, Anna-Maija kulta, nyt ihan paikalla tohtoriin ja sano — kuuletko sinä — sano minulta terveisiä, että — — että — — ihan siinä on henki kysymyksessä; — — ja että hän on niin huono; ja että hän olisi hyvä ja nyt kohta tulisi tänne. — Kuuletko sinä Anna-Maija? Juokse nyt hyvä Anna-Maija! Juoksethan sinä Anna-Maija."

"Kiitos, kiitos rakas kauppaneuvoksetar — —"

"Juoksehan nyt Anna-Maija kulta", keskeytti emäntä.

Anna-Maija paiskasi kiireesti oven kiinni ja tuumaili mennessään: "tokihan minä tok' juoksen ainoan sisareni tähden, ja kyllä hän todellakin on kovin huono."

Pian olikin Anna-Maija matkalla lääkärin luo. Kiireesti hän kulki, eikä ollut näkevinäänkään "Malinskaa" ja "Häyryskää", vaikka ne kulkivat torille, tuolla kadun toisella puolen. Sitte vasta täytyi "silmänräpäykseksi" seisahtua, kun Silénin matami sattui kadulla "ihan palliksi vastaan."

"Huomenta Anna-Maija!" sanoi Silénin matami ja asetti koppansa kadulle, seiniviereen.

"Huomenta, huomenta", toisti Anna-Maija. "Minulla on kovaksi onneksi hirmuisen kiire nyt, vaikka olisi ollut hupaista kuunnella, miten teillä jaksetaan. En jouda nyt edes — — — mutta, ette te hyvä matami usko, kuinka herttaisen hyvä se kauppaneuvoksetar sittekin on pohjaltaan."

"No eihän se taida juuri kaikkein pahimpiakaan olla, mutta kukapas sitä nyt Anna-Maijalle ilkiäisikään — —"

"Niin, vaanpa muillekin. Tiedättekös, että nytkin minä olen menossa tohtoriin, ja kauppaneuvoksetar kaskikin oikein juoksujalassa menemäänkin."

"Herranen aika!" huudahti Silénin matami. "Onko hän sitte niin sairas?
Ihanko se on vuoteen omana?"

"Onhan se jälilleenkin ja verta sylkee."

"No, kyllä teillä, Anna-Maija parka, sitte on huolta ja hommaa — huolta ja hommaa. Ja lisää surua sitä vaan tulee, sillä tietänettehän, että Tikais-Mikon tyttö, sisarenne tyttö, on ajettu pois viskaalista tänä aamuna?"

"Annako?" kysyi Anna-Maija säikähtyneenä. "Ja minkä tähden?"

"Kukapa sen tietää, mutta Korhosen eukko sitä kävi tän'aamuna meillä toimittamassa, jotta illalla, kun rouva oli tullut ompeluseurasta, oli hän tavannut viskaalin kyökistä, Annan luota, vaikka oli ollut talo vieraita täynnä. Sitte oli rouva nostanut semmoisen metakan, että olivat herrat neuvomatta ulos osanneet, ja nyt on Anna pantu pois", selitti Silénin matami.

"Mutta, mitäs viskaali oli sanonut?" uteli Anna-Maija.

"Viskaali? — Niin mitäpäs sillä viskaalilla olisi sanomista. Rouvahan se kaikki päättää, ja viskaali saa kiittää, että ei — — mutta tuolla menee torille jo heinäkuormia, niin että hyvästi! Hyvästi Anna-Maija! Kyllä teillä nyt on huolta ja hommaa, kun ihan verta sylkee, niinkuin sisarennekin."

"Niinkuin sisarennekin", mietti Anna-Maija. "Mitähän se sillä tarkoitti. Sisarenihan se juuri verta sylkeekin, mutta se on hupsu koko matami. Sanoo Annan joutuneen pois paikastaan. Annan, joka on sievä, siveä tyttö ja minun oma opettamani ja osaa sekä keittää että paistaa. Ei kuuna päivänä, ei kuuna päivänä sitä tyttöä paikastaan pois ajeta. Mutta kohtahan tuon saan nähdä, kun kotiin joudun."

Anna-Maija tapasi lääkärin kotoa ja kohta ajoi hän tohtorin rinnalla kotiinsa päin. Kauppaneuvoksetar Erlingin tuparakennuksessa asui näet ompelija Mikko Tikkanen, jonka vaimo, Anna-Maijan sisar, oli sairaana. Sisarensa luo johti Anna-Maija tohtorin, mutta tohtori ei sanonut sairaan enää lääkkeitä tarvitsevan ja valitti sitä, että häntä ei oltu ennen tultu hakemaan.

"Milläpä varoilla sitä köyhä — —", mutisi sairaan mies, mutta tohtori ei ollut kuulevinaankaan sillä korvalla, vaan lähti pois.

Anna-Maija siihen sijaan tiuskasi Mikolle: "joisit sinäkin vähemmän, niin ei eukkosi kuolisi nälkään."

"Täti, täti", kuului nurkasta itkevä äiti, "eihän isä nyt enää moneen vuoteen ole ryyppinyt."

"Ole vaiti", sanoi Anna-Maija, "kun ei olisi juonut, niin olisi versta miehellä jälellä, eikä minun sisareni tytön olisi tarvinnut viskaalin — —. Voi hyvä isä tätä elämää! Ja sinä Anna! Hyi, että et häpeä vielä näyttäytyessäsi kunniallisille ihmisille, letukka! Jos minut kadulle potkaistaisiin, niin en toki tulisi ihmisten ilmoihin enää milloinkaan."

"Täti, — — eihän se kuin totivettä, mutta se rouva kun on ihan hurja", nyyhki Anna, "ja niin luulevainen."

Sairaan valitus kiinnitti kaikkien huomion, ja Anna-Maija ei joutanut ajattelemaan mitään, sillä hänen sisarensa kuolintaistelu oli jo alkanut. Ei sitä kaukaa kestänytkään, mutta kovaa se oli, niin kovaa, että ei Anna-Maija jaksanut sitä katsella loppuun, vaan itkien kiiruhti omalle puolellensa. Siellä hän ihmeekseen tapasi sisarensa pojan kauppaneuvoksettaren huoneessa ja jäi hämmästyneenä vastineettomaksi, kun emäntänsä alkoi häntä viipymisestä torua ja vielä pojan kuullen.

"Pollyn kuolema jää Anna-Maijan omalletunnolle raskaaksi taakaksi, — jos se kuolee", lopetti kauppaneuvoksetar arvokkaasti ja hieman halveksivastikin puheensa Anna-Maijalle.

"Poika, mitä sinä täällä teet, vaikka äitisi on kuoleman kielissä?" tiuskasi Anna-Maija sisarensa pojalle.

"Antakaa hänen olla", käski kauppaneuvoksetar ja kääntyen poikaan sanoi hän: "eläinlääkäri asuu Puttoliinin talossa, ensimmäiset portaat portista."

"Kyllä minä tiedän", sanoi poika, "siinähän se asuu konitohtorikin."

Poika lähti, ja vanhukset jäivät kahden kesken.

Anna-Maija puolusti parhaimman mukaan itseänsä, ja sanoi ajatelleensa oikeaa tohtoria, kun ei rouva ollut Pollystä mitään puhunut, ja sanonut vielä hengen olevan kysymyksessä —"eikähän koiralla henkeä ole."

"Te olette aina vihannut ja ylönkatsonut Pollyä", sanoi kauppaneuvoksetar ja viittasi Anna-Maijaa menemään ulos. Ei auttanut siinä Anna-Maijan selitykset, vaan hänen täytyi lähteä keittiöön ja kauppaneuvoksetar jäi kahden kesken Pollyn kanssa. Polly vikisi surkeasti jonkun aikaa, tyyntyi sitte vähitellen ja oli lopuksi aivan hiljaa. Kauppaneuvoksetarkin alkoi tyyntyä, mutta kun eläinlääkäri tuli ja ilmoitti Pollyn jo kuolleen, alkoi hän katkerasti itkeä. — Sillä välin oli torilla levinnyt huhu, että kauppaneuvoksetar oli kuollut. Ompeluseura oli sen johdosta kokoontunut pormestarinnan luo neuvottelemaan, mitä nyt olisi tehtävä, sillä kauppaneuvoksetar oli aina seuralle ilmaiseksi kaikki vaate- ja muut tarpeet antanut. Aluksi ei kuitenkaan päästy muuhun päätökseen kuin siihen, että, pormestarinnan esityksestä, päättivät rouvat pukeutua mustiin. Onneksi olikin pormestarinna edellisenä päivänä saanut uuden mustan puvun.

Kaupungin herratkin kävelivät alakuloisina ja toisiaan tavatessaan, tervehdyksen asemasta, sanoivat vaan lyhyesti: "kauppaneuvoksetar on kuollut."

Malinska taas kertoi torilta tullessaan Häyryskälle: "nyt tässä kohta saadaan hyvää tavaraa kelihinnalla, kun kauppaneuvoksetar on kuollut. Saa sitä nyt köyhempikin kerran jotain itsellensä."

"No, mutta eihän sillä puotia ollut", vastasi Häyryskä.

"Ei puotia, vaan kun kaikki kauppamiehet ovat hänelle velassa, niin kuuluu tulevan konkurssi kaikille eteen. Ei se vanha Erling niille omiaan heitä, vaan sanoi meillä käydessään, jotta kun hän saapi velivainajansa omaisuuden käsiinsä, niin paistaa se vielä päivä köyhällenkin kansalle. Niin sanoi tässä tuonoin, ja niin se käypikln."

"Saisi paistaakin", myönsi Häyryskä. "Toisella viikolla kävin minäkin pyytämässä lainaksi kymmentä markkaa nimipäivikseni, niin oli kauppaneuvoksetar vaan käskenyt Anna-Maijan sanoa, jotta hänellä ei ole."

"Semmoinenhan se oli aina köyhille", tiesi Malinskakin, "vaan nyt saa hänkin tehdä tiliä siitä, mitä se on: taita isoovalle leipäs."

Sanomalehden toimittaja ja postimestari tulivat eukkoja vastaan, ja postimestari kuului ehdottavan, että sanomalehti ilmestyisi sinä päivänä "mustareunaisena, yleisen surun merkiksi."

Kauppaneuvoksettaren talossa oli kohta koko ompeluseura koolla. Kauppaneuvoksetar olikin hyvin liikutettu siitä yleisestä osanotosta, jota hän sai osakseen, ja kiitteli kaikkia Polly-vainajan puolesta. Vasta iltapäivällä sai hän tietää, että hänen itsensäkin oli jo sanottu kuolleen. Se oli hänestä hirveintä mitä ihminen ajatella taisi, ja hän lupasi palkinnon sille, joka ilmoittaisi "kuka tuon huhun oli alkuun pannut." Varmuudella ei sitä kuitenkaan kukaan tiennyt, mutta viskaalin rouva sanoi Silénin matamin itsellensä kertoneen, että Anna-Maija oli sanonut kauppaneuvoksettaren olevan "ihan henkitoreissa."

"Ajatteles Selma kulta, sanoa 'henkitoreissa' ja vielä omasta emännästään! Paljo minä kärsin, mutta sitä en minä Selmana jaksaisi kärsiä. En kärsisi semmoista omalta palvelijaltani, ja kuka sen tietää, mitä niillä, vanhalla Erling'illä ja Anna-Maijalla mielessä onkaan. Ei se suotta aikojaan Anna-Maija sellaisia juttuja liikkeelle pane."

Kauppaneuvoksetar kauhistui, itki ja vapisi. Viskaalin rouva arveli vielä, että "Selma kulta" saa kiittää Jumalaa siitä, että Polly pelasti hänen henkensä. "En minä tietysti ole teidän kyökissä käynyt, mutta vaikea on minun uskoa, että niin hyvä toveri kuin Polly olisi kuollut luonnollisen kuoleman", sanoi hän.

Viskaali tuli vähän ajan perästä itsekin kahden poliisimiehen kanssa eroittamaan Anna-Maijaa palveluksesta, ja ompeluseuran hämmästykseksi tavattiin vanha Erling Anna-Maijan tyköä keittiöstä. Kauppaneuvoksetar ei jaksanut tulla jäähyväisillekään, eikä sanonut enää tahtovansa "nähdä koko Anna-Maijaa silmäinsä edessä, ei koskaan", vaan lähetti palkankin viskaalin kautta.

Vanha Erling haki Anna-Maijalle kaupungista hevosen, ja yhdessä he sitte lähtivät ajamaan. Kauppaneuvoksetar ei näet sallinut, että Anna-Maija olisi muuttanut päiväksikään Tikais-Mikonkaan puolelle, vaan kuului senkin perheen pitävän ruveta katselemaan itselleen uutta asuntoa.

"Nyt on täti parkakin kadulle potkaistu", ajatteli Tikkasen Anna auttaessaan Anna-Maijan vaatearkkua issikan rattaille. Hän ei kuitenkaan virkkanut mitään siitä, vaan toivoi saavansa pitääkin tätinsä paikan, johon nyt oli väliaikaisesti otettu.

Sanomalehti oli ilmestynyt mustareunaisena, ja sen toimittaja istui hiljakseen kiroillen seurahuoneella, höyryävä tuutinki edessään. Toisessa huoneessa oli kaupungin herroilla salainen kokous, johon ei sanomalehden toimittajaa laskettu. Silloin tällöin kuuli toimittaja sieltä ainoastaan muutaman sanan, mutta huomasi herrojen olevan hyvin äkäisellä päällä. Viimein tuli hänen luokseen kolme neljä herraa, ja neuvosmies Hulldén pyysi "nöyrimmästi" saada tietää: "minkä tähden herra Pilander tänään on sanomalehden varustanut surureunuksilla, jollei se nimittäin ole toimituksen salaisuuksia?"

"Kyllä minä sen sanon", vastasi sanomalehden toimittaja painolla, "kun te, neuvosmies Hulldén ja muut ensin ilmoitatte, minkä vuoksi teidän rouvanne tänään aamupäivällä kävelivät surupuvussa ja te itse kirjoittelitte konkurssianomuksia. — — Vai tapahtuiko tuo kaikki rouva Erling'in sylikoiran kuoleman tähden?"

Toimittaja tyhjensi lasinsa, kumarsi herroille ja lähti.

"Kuulitteko sitä hävytöntä!" huudahti neuvosmies Hulldén.

"Vai pitäisi meidän tehdä hänelle selkoa vaimojemme puvuistakin", säesti postimestari. Pormestari taas arveli sen olevan liikaa, ja viinatehtailija Wallerskjöld päätti olevan parasta ruveta kuulustelemaan toista miestä sanomalehden toimittajaksi, "sillä Pilander on jo liiaksi leipääntynyt täällä ollessaan."

Pilander istui jo silloin kotonaan miettimässä oikein salamoivaa pääkirjoitusta "poroporvarillisuudesta", mutta häntä häiritsi kadulla teikkaavien poikien melu. Muut pojat siinä olivat repaleisia, mutta yksi oli siististi puettu. Se oli Mikko Tikkasen Kalle. Hänen oli nyt vuoro nappia heittää. Hän heittikin, mutta ei mennyt lähellekään kuoppaa. Jäi varmaankin puolentoista kyynärän päähän.

Teikkaaminen alkoi innostuttaa Pilanderiakin ja hän odotti uteliaasti, onnistuisiko Tikkasen poika näpähdyttämään nappia kuoppaan. Soma oli nähdäkin, millä hartaudella Kalle nappiansa näpähdytti. Nappi siirtyi noin korttelin verran ja nyt oli toisen kerran näpähdytettävä. Poika sihtasi kauan ja nyt — —. Ei, napsautti liian kovasti. Nappi nousi pystyyn ja vieri syrjään ainakin sylen verran. Kaikki toivo oli siis lopussa, ja kyyneleet kohosivat Kallelle silmiin.

Pilanderia säälitti pojan vahinko, mutta häntä samalla harmitti se, kun poika itki tuon vertaisesta. Eihän hän itse itkenyt, vaikka uhattiin leivättömäksi jättää. Pilander avasi akkunan ja kysyi: "mitä sinä itket, Tikkasen poika?"

"Kun se oli", nyyhkytti poika, "kun se oli viimeinen nappi — oikea tinanappi, ja äitikin on kuollut, niin jotta mistä minä nyt toisen saan?"

Poikien peli loppui siihen, mutta Pilander istui kauan akkunansa vieressä ja ajatteli sanoja: "mistä minä toisen saan". Niin kauan hän niitä ajatteli, että kyyneleet nousivat hänellekin silmiin. Hän pyyhkäsi kuitenkin ne pois kädellään, sillä vaimonsa kuului toisesta huoneesta kutsuvan häntä iltaruoalle ja nuorin poika siellä tinkasi itsellensä enemmän maitoa, mutta äiti selitti, ett'ei hänellä ole rahaa lähettää ostamaan.

VIERASMIES.

Heinävaaran liepeillä, Ruokosuon ja Särkijärven välisellä kannaksella oli Kuittis-Tahvon mökki. Pikkuiset olivat vielä viljelykset siinä ja huoneet vieläkin pienemmät, mutta hyvästihän noissa kuitenkin näytti rupeavan tulemaan toimeen. Mökin ei tarvinnut tehdä päivätöitäkään taloon, mutta piti sen asukkaiden siihen sijaan, kesäiseen aikaan, hoitaa suurin osa toisella puolen järven olevan talon karjasta, joka aina Juhanuksen seuduissa tuotiin Heinävaaran puolelle kesäsyöntiin. Vaaran lehtoisilla ripeillä olikin karjanlaidun ihan mainio. Senpätähden ei mökin oma, kirjava-kylkinen "Kyyttökään" tahtonut koskaan malttaa sieltä oikeaan aikaan iltasella kotiin tulla, vaikka selvästi kuuli sinne ylös vasikkansa ikävöivän ynisemisen rantahaasta.

Tuo haka ei ollut suurimpia, mutta se oli ihan parahiksi iso paimenelle. Pikku Niilo oli näet saanut päähänsä, että hänen ihan välttämättömästi piti saada käydä paimenessa, ja kun ei häntä päästetty koko karjaa paimentamaan, niin päätti hän paimennella vasikoita, joita pidettiin rannalla pienessä aituuksessa. Alussa olikin Niilosta tuo toimi sangen miellyttävä, mutta rupesihan sekin ajan pitkään käymään hiukan yksitoikkoiseksi. Se oli kuitenkin Niilon oma syy, ja Niilo huomasi sen itsekin.

Miksi hän aina niin innokkaasti ajoikin pois porsasta, jonka mieli näkyi hartaasti palavan vasikoiden ja hänen seuraansa. Porsas kyllästyi viimein rantahakaan pyrkimiseenkin ja lyöttäytyi ison karjan kumppaniksi. Lehmät antoivatkin mielellään pienen toverin itseään seurata, ja kaihoavin katsein sai vain Niilo nähdä, miten palleroinen porsas lehmien perässä juosta lekerti tuonne ylös vaaralle, jonne pääsö oli pojalta kielletty. Kyllä se harmitti vähän, kun porsas noin vaan sai juoksennella missä tahtoi, mutta minkäs sille voi. Täytyi tyytyä, kun äiti kerran oli kieltänyt, eikähän tuo karjan katsontaan avuksi tullut talon tytär, Anna-Maijakaan sanonut huolivansa Niiloa kanssaan, vaikka kuinka aina olisi pyrkinyt iltasella lehmiä hakemaan.

Ikävä oli Niilosta sen takia koko kesä, jonka tulemisesta hän kuitenkin edeltäkäsin oli niin suuresti iloinnut. Talvellahan tuota kumminkin oli saanut olla muiden ihmisten ilmoissa, mutta nyt oli isä aina paloa kyntämässä tahi suota ojittamassa, eikä äitikään joutanut Niilon kanssa olemaan muulloin kuin päätä kammatessa. Kukkuva käkönen ja lehdossa livertelevät linnut eivät taas taipuneet tulemaan leikkisille, vaikka Niilo koetti niitä mansikoillakin luokseen maanitella. Ne vaan peippelehtivät oksillaan ja keskenänsä kisailivat, välittämättä Niilosta yhtään enempää kuin ihmisetkään.

Päiväläis-Risto se kuitenkin toki vähäsen piti Niilosta, vaikka se oli niin harvapuheinen ja enimmäkseen vaan istuksi joutoaikoinaan maito-aitan portailla katselemassa, miten talon Anna-Maija maidon kanssa puuhasi. Risto se yhtenä ettone-aikana teki Niilolle pihamaalta löytämästään nuppineulasta ongenkin — oikein väkä-ongen, ja sitte täytyi äidin luvata, että Niilo saisi iltasella mennä Anna-Maijan kanssa vaaralta itsellensä hakemaan oikean pihlajaisen onkivavan. Ei se näyttänyt Anna-Maijasta olevan ihan mieluista, kun Niilo hänelle lähti kumppaliksi lehmän hakuun, vaan Niilo ei siitä lukua pitänyt, kun "äiti kerrankin lupasi."

Olikin se hupainen matka, mutta mitähän varten se Anna-Maija kiipesi tuonne ylös sivu lehmistä? No ehkäpä siellä kasvoi parempia pihlajoita, ja olihan tuo muutenkin soma katsella, miten paljo maailmaa sinne ylös näkyi.

"Niilo, tuossahan on sinulle oikein hyvä ja suora vapa", sanoi Anna-Maija poikaan kääntyen. "Ala nyt vaan nihrata sitä poikki ja kuori kanssa tällä samalla paikalla, niin minä sitte tulen sinua hakemaan."

"Minnekäs sinä menet?" kysäsi Niilo.

"Minä menen tuonne ylemmäksi katsomaan, mihin ne lehmät taas ovat joutuneet."

"Tuollahan ne olivat alaalla, tuon ison koivun toisella puolen", selitti Niilo. "Etkö sinä niitä nähnyt, vaikka aivan vieritse kulettiin."

"Näinhän minä nuo, mutta 'Viikuna' ja 'Lauvikki' olivat taas pois", sanoi Anna-Maija.

"Ei, kyllä se Lauvikki oli siinä Kyytön rinnalla,"

"Eipähän ollut kuin Heluna", väitti Anna-Maija ja alkoi vain kohota yhä ylemmäksi.

Työllä ja tuskalla sai Niilo auki äidin jäykkäniskaisen linkkuveitsen ja valitsi sitte mieleisensä pihlajan tarvispuukseen. Kyllä siitä tulee hyvä vapa tuosta, — ajatteli hän — ja on niin sitkeätäkin, että ei tahdo poikki saada. Ei se katkea, vaikka sattuisi suurempikin kala tarttumaan, ja suuria kaloja minä onginkin, niin suuria että — — Ja äiti ja Anna-Maija niitä sitte siivoavat rannalla, ja sitte minä vaikkapa niitä vien kirkollekin, niinkuin isäkin talvella mateita vei.

Onkivapa oli jo aikoja sitte valmis, mutta Anna-Maijaa ei kuulunut. Mitähän jos se ei tulekaan? — Alkoi pelottaa, jos ei täältä kotiin osannekaan. Missähän päin tuo koti lieneekään. Olikoon se tuolla, jossa ruisrääkkä karnutti, vai tuolla, jossa kuhankeittäjä "huhhahheitä" huusi. Ei se ole, vaan tuolla, josta kuului karjan kellojen kalkutusta. Sieltä päinhän sitä tultiinkin. Kyllä minä itseksenikin kotiin osaan, mutta pitää se Anna-Maijakin käydä mukaan kuitenkin, jotta hän ei vielä eksy.

Niilo lähti nousemaan vapoineen ylöspäin Anna-Maijaa etsimään. Oikein tahtoi hengästyttää kapuaminen, mutta tuollahan jo näkyikin vähän matkan päässä, kallion rinnassa, Anna-Maijan punarantuinen huivi. Onhan siellä toinenkin, ja kas kas, miten ne teivivät toisiaan — ja nyt painavat nenäänsä yhteen, ja taas — — ja vieläkin.

"Anna-Maija, tule jo pois!" huusi Niilo.

Kuin ukkosen iskeminä kimmahtivat kumpikin ylös, ja Anna-Maija alkoi kiireesti juosta alamäkeen.

"Riitalan Mattihan se vain näkyy olevankin", tuumaili Niilo itsekseen, katsellen miten Matti hätäisesti lähti toisaanne päin juoksemaan.

"Ethän sinä pysynytkään siellä paikallasi vapaa vuoleksimassa", sanoi
Anna-Maija Niilolle nuhtelevasti lähemmäksi tultuaan.

"Enhän minä, kun sinä aloit niin kauan viipyä", tuumaili Niilo ja ajatteli ihmeissään sitä, miksi Matti oli nenänsä Anna-Maijan nenää vasten painanut. Ei hän kuitenkaan tullut sitä tytöltä itseltään kysyneeksi, mutta aikoi kotona kysäistä äidiltään. Unehtui se kuitenkin kysymättä äidiltäkin, sillä kotona oli Lintulan isäntä sanomassa, että Anna-Maijan piti huomen iltana, kun oli lauantai, lähteä päiväläis-Riston kanssa viemään rovastille voisaatavia. Niilo pyrki mukaan kirkolle, ja äiti lupasikin hänet, jos vaan Risto ottaisi ja laskisi.

Risto lupasi ottaa, ja lauantai-iltana kylvettiin sitte mökissä tavallista aikasempaan, että ennätettäisiin käydä samana iltana voisaatavat rovastille viemässä. Niilo oli miestä mielestään, kun kirkkoon pääsi ja sai vielä isältään asiaksi tuoda hänelle naulan tupakkaa, ja jos rahoja tähteiksi jäisi, ostaa vielä itselleen "enkeliska" onkiakin kauppamiehestä.

"Niin te olette nyt kuin sulhasmatkue", sanoi isä rannalle jäädessään, "ja Niilo istuu keskellä, kuin puhemies ainakin."

Kaikessa hiljaisuudessa tehtiin sitte matkaa pitkin Särkijärven kimmeltävää pintaa, mutta jo alkoi kuulua Juurtiskosken kaukainen kohina. Vähitellen se kävi selvemmäksi Anna-Maijan soutaessa ja Riston meloessa. Jo alkoi virta tuntuvasti vetää koskea kohden, ja Niiloa rupesi pikkusen pelottamaan.

Silloin kuului Riston ääni perästä: "Anna-Maija! Äläpäs souda." Tyttö taukosi soutamasta, ja Risto jatkoi: "jos et sinä tule minulle, niin minä pyöräytän veneen koskessa kumoon, jotta hukutaan yhdessä. Ymmärrätkö, — minulla on tosi mielessä — ihan tosi?"

Anna-Maija kävi kalpeaksi, tarttui veneen laitoihin kiinni ja itkusuin rukoili: "älä, älä Jumalan luoma kaada!"

Koski oli onnellisesti ohitse, mutta Anna-Maija itki yhä. Risto alotti taas puheen ja lupasi kirkolta tultua käydä sopimassa asiasta Anna-Maijan isän kanssa, "sillä kyllähän se asia ei kuitenkaan muutoinkaan kaukaa salassa pysy."

"Ei, älä Risto-kulta enää mene isän puheille. Voi, kun et minulle ennen mitään sanonut, ja minä luulin sinun vain narrailevan", tyrski Anna-Maija. "Voi tokkiisa, kun et ennen mitään virkkanut!"

"Mitäs se tekee, kun nyt sen tiedät kumminkin?" sanoi Risto.

"Niin, vaan — — kunpa minä jo lupauduin Riitalan Matille."

"Mitäs semmoisista luvista", arveli Risto taas, "mokomalle miehelle!"

"Vaan mepä jo suudeltiinkin", selitti Anna-Maija. "Ei heittänyt, eikä sanonut uskovansa muuten, kun on liikkaava mies — Matti."

Risto kalpeni nyt vuorostaan ja kuului mutisevan: "no eihän sitä sitte enää miten."

"Niin eihän sitä sitte enää käy purkaminen", myönsi Anna-Maijakin, "vaikka kyllähän minä ennen olisin sinulle tullut, ja paljoakin ennen."

Kului siitä viikkoja muutamia tavallista latuansa, mutta eräänä sunnuntai-iltana tuli Riitalan Matti Kuittis-Tahvon mökille ja pihalla kiusaamalla kiusasi Anna-Maijaa kanssaan lähtemään kotiin toiselle puolen järveä. Anna-Maija ei kuitenkaan sanonut lähtevänsä, jonkatähden Kuittis-Tahvo huoneesen tultua tiuskasi Matille: "nyt sen näet, niinkuin jo sanoin, että ei se sinulle tule, vaikka sinä sen varmaksi penäsit minua puhemieheksesi pyytäessäsi."

"Kyllähän minä sen varmana pidinkin", tuumaili Matti korvallistansa raapien. "Kyllä se Anna-Maija lupasi itsekin, ja me jo suudeltiinkin sen päälle tässä tuonnoisella viikolla."

"Älä valehtele", sanoi Kuittis-Tahvo, "totta kai se sitte lähtisi, sillä kukapa muukaan se enää toisen suutelemasta huolisi."

"Suutelivat ne", äännähti silloin miesten huomaamatta huoneessa ollut pikku-Niilo. "Minäkin näin sen, kun olin onkivapaa Heinävaaralta hakemassa. Kyllä ne suutelivat ja niin hieroivat neniänsä vastakkain."

Tahvo kutsui nyt Anna-Maijan sisään, mutta hän kieltäytyi vieläkin. Puhemies silloin muistutti häntä muiskusta, mutta ei sanonut tyttö muistavansa sitä —"ei ollenkaan."

"Mutta minäpä muistan", selitti pikku-Niilo. "Minä näin, miten te
Heinävaaralla hieroitte neniänne vastakkain, ja sanoithan sinä itsekin
Ristolle venheessä, jotta 'me jo suudeltiinkin', kun ei Matti muuten
uskonut."

"Hyi, Anna-Maija", lausui Tahvo vakavasti silloin. "Mitäs teeren peliä sinä pelaat — — — vai kutsutaanko Ristokin sisään?"

"Ei tarvitse", sanoi Anna-Maija, "kyllä minä lähden, vaikka lupasihan se Risto minut siltä ottaa, mutta ei kait se nyt enää huolisi, kun koko maailma sen jo tietää."

"Parasta onkin, että lähdet", sanoi Kuittis-Tahvo, "sillä isäsi on rehellinen mies ja suuttuisi varmaan, jos tietäisi sinut monihyväiseksi."

Vihaisesti silmäsi Anna-Maija pikku Niiloa rantaan astuessaan, mutta äiti sanoi Niilosta tulevan "suoran miehen", ja hänen silmänsä oikein kiilsivät sitä sanoessaan.

Anna-Maija siihen sijaan ylpeästi mutisi: "mokomakin vierasmies", vaan Riitalan Matti sanoi Niilon hyvin teräväksi miehenaluksi ja lupasi tulevaisuudessa ruveta Niilolle puhemieheksi.

HERRASMIES.

Monta monituista päivää oli jo vallinnut tavaton kuumuus. Nurmikko näytti hyvin nuivealta ja savikko irvisteli aika tavalla helteen tähden. Kärpäset, paarmat, perhot ja päiväpaisteessa monivärisille välähtelevät sudenkorennot olivat ainoat, jotka näyttivät olevan oloonsa tyytyväisiä. Muut, sekä ihmiset että eläimet kärsivät nähtävästi paljo kuumuudesta, mutta taivas oli ja pysyi kirkkaana, kellertävänä kumpuna, jolta aurinko kuivana, punaisena ja välinpitämättömänä silmäili janoon nääntyvää maata.

Räyhylän nimismieskin kärsi janoa. Vaikka oli jo melkein puolenpäivän aika, ei hän vielä ollut koskenutkaan aamukahviinsa, joka oli kupissa, istuimella, kokoamattoman vuoteen vieressä, ja kumma kyllä, lämpimästä huolimatta, näytti jäätyneen kuppiin. Tusinan verta kärpäsiä vietti makean leivän päiviä siinä parin sokeripalan ympärillä. Niiden tointa seurasi nimismies hajamielisesti silmillään, sammunut paperossi nojatuolin karmilla olevan vasemman käden koukkusen ja etusormen välissä.

Viimeinkin kävi viereisen huoneen ovi; sieltä kuului sipsuttelevia askelia, kun väli ovi oli raollaan, ja jotain kilinää kuului sieltä myös.

"Lottako se?" kysäsi nimismies.

"Niin on."

"Saitko sinä seltteriä ja amonjakkia?"

"Ei ollut seltteriä", vastasi naisen ääni. "Herrat kuuluivat yöllä juoneen kaikki, vaan sainhan minä amonjakkia — — ja kauppamiehestä ostin puolitusinaa olutta."

"Onko se edes kylmää?" uteli nimismies huuliansa maiskahduttaen, "kuivaa suuta niin vietävästi."

"Kellarista hakivat", sanoi Lotta, tullen makuuhuoneesen tilaa korjaamaan. "Ja pappilan renki toi tämän tänä aamuna, vaikka en muistanut sitä äsken antaa teille."

Nimismies otti Lotan kädestä kolmikulmaisen, kirkon sinetillä suletun kirjeen ja siirtyi viereiseen huoneesen, josta kohta kuului pullon avaaminen ja oluen pulputusta.

Sitte rupesi nimismies ääneen lukemaan: "h. v.! suntio Ukkelin kertoi sakastissa, eilen, herrastuomari Kososen heillä jutelleen, että Häivelän isäntä taas on kaupungista tuottanut kuorman viinaa, ja jo kuuluu sitä lauvantai-iltana myyneenkin kyläläisilleen. Ajattelin siksi, että ehkä hänet nyt kerrankin saisi asiasta kiikkiin, sillä Kosonen ei ole mies, joka turhia puhuisi. Veli tekee siis, niinkuin hyväksi näkee, mutta pidin velvollisuutenani asiasta ilmoittaa toivossa, että ehkä Häiveläinen vihdoinkin saataisiin asiasta langetetuksi ja vallattomuudestaan lakkaamaan. Ystävällisesti tuissimus: J. Ellonen."

Nimismies oli hetkisen ääneti, mutta puhkesi sitte kärsimättömänä mutisemaan: "nyt ne ovat raittiushulluina kaikki — Kososet, Elloset ja muut! Mutta kiitoksia paljo, hyvät herrat! — — Vai pitäisi minun tässä helteessä lähteä ajamaan Häivelään asti — — 3 peninkulmaa edestakaisin! — — ei sanottu passaavan! Ruuna on Kujalan haassa, ja Pollen jalka on kipeänä, ja sitte on vielä tämmöinen päivä, jotta on ihan sulaa. Menköön rovasti itse, jos tahtoo."

Hän tyhjensi toisen olut-lasin ja nousi edestakaisin virkahuoneessaan kävelemään. Hiki tuli siinä kävellessä päähän, vaikka mies oli jotensakin kelteisillään, ja katse synkistyi synkistymistään. Monenlaisia mietteitä mahtoi vieriäkin tuon ryppyyn vetääntyneen otsan alla, sillä kovin oli tuikea katse silmissä, mutta ei hän mitään puhunut. — Jo oli toinen olutpullo vähitellen tyhjentynyt ja siirtynyt pöydältä vaatekaapin nurkkaan, mutta yhä jatkoi nimismies kävelemistään lattialla. Viimein kirkastui kuitenkin hänen katsantonsa ja hän alkoi hiljaa itsekseen puhella.

"Niinpä minä teenkin — teen perhanaksi! Minä panen p:n moisten raittiuspuuhain eteen. Ne luulevat, että ei ihmisellä ole täällä muuta tekemistä kuin nuuskia salakapakoita ja käydä käräjiä, mutta minä sanon 'stopp' ja se pitää — — se stopp. — — Mutta kummanko minä panen ilmiantajaksi, rovastinko vai suntion?" — —

"Kyllä hehkuisi mieleni tanssittamaan rovastia itseään käräjissä, mutta ehkä ne ihmiset ottaisivat sen kovin pahakseen. Mutta entäs jos Häiveläinen suuttuu ja vielä tekee minulle mitä?"

Voimattomana hervahti nimismies istumaan pöytänsä eteen ja vaikeroi: "mitä minä onneton teen, mitä minä onneton teen, jos se Häiveläinen vielä ampuu minut? Kyllähän se sen tekee, — — — kyllähän se sen tekeekin — — ja tuo kirottu pappi on toisella puolen!"

Hetkisen ähkäiltyään alkoi nimismies huutaa Lottaa. Tytön sisään tultua käski hän Lottaa juoksemaan kiireesti rättäri Raukkelinin luo ja kutsumaan rättäriä aivan paikalla hänen puheilleen. "On näet, Lottakulta, taas semmoinen vaikea pulma selvitettävänä, että tarvitaan siihen kahdenkin miehen päätä", selitti nimismies, kun Lotta näytti vastahakoiselta tottelemaan käskyä.

"On niillä nuo oluet selvitettävänä", supisi Lotta kärtyisesti mennessään asialle, mutta hän meni kuitenkin.

Ei viipynytkään kaukaa Lotta asialla, ja heti sen perästä ilmestyi rättäri Raukkelin nimismiehen virkahuoneesen, jo ovessa tullessaan syvään kumarrellen. Nimismies viittasi käskevästi vierasta istumaan lavitsalle ja sanoi: "huomenta, huomenta Raukkelin!"

"Kiitoksia paljo, herra nimismies", sanoi Raukkelin, istahtaen ovensuuhun, ja katsellen halukkaasti olutpulloja pyöritteli hattua käsissään.

Lotta sai tuoda sisään toisen juomalasin, ja sitte ojensi nimismies rättärille rovastin kirjeen. Vaivaloisesti tavaili rättäri sen lävitse ja laski sitte varovasti, melkein kunnioittavastikin pöydälle nimismiehen eteen, mutta ei virkkanut mitään.

"Mitäs Raukkelin siitä sanoo?" kysäsi nimismies lempeästi.

Rättäri katsoi ensin tutkivasti esimieheensä ja arveli lopulta: "mitäpäs minä siitä."

"Niin mitäs nyt mielestänne olisi paras tehdä?" tiedusti nimismies.

"Jaa, mitenhän olisi paras", tuumaili rättäri.

"Jos lähdetään Häivelään, niin menee päivä, jos taas ei lähdetä, niin voi rovasti panna pahakseen", tiesi nimismies.

"Kyllä kai se niin on, kyllä kai se niin on, herra nimismies."

"Ja jos ei löydetäkään viinoja", sanoi nimismies.

"Ei siitä ole pelkoa", pisti rättäri vastaukseksi. "Kyllä sillä Häiveläisellä aina on takanaan joitakuita kymmeniä kannuja. Eikös se äskettäinkin käynyt taas herra nimismieheltä rahaa lainaamassa."

"Niin — voipihan sillä ollakin, mutta jos se suuttuu ja tekee meille vielä mitä kostoksi", sanoi nimismies vastaamatta kysymykseen.

"Kyllähän se suuttuu tietysti, suuttuuhan se, mutta mitäpäs hän voisi kruunun voimaa vastaan", lausui rättäri tyytyväisesti hymyillen.

"Esimerkiksi ampuu jonakuna pimeänä yönä, kun se kuuluu olevan niin raaka mies."

"Raakahan se mies on", tiesi rättärikin, "mutta näinköhän tuo uskaltaisi kuitenkaan."

"Vai ei uskaltaisi! Kyllä ne pedot uskaltavat jos mitä. Uskalsihan tuo Tikka-Nikukin mennä hovioikeuteen siitä viimeisestä viinan otosta. Ja tietääkö Raukkelin, miten asia siellä päättyi?"

"Ei — en minä muista kuulleeni, mutta totta kai viinat ja hevonen menee, niinkuin kihlakunnassakin tuomittiin."

"Vai niin Raukkelin luulee", sanoi nimismies ivallisesti. Päinvastoin hovioikeus sanoo, että meillä ei ollut oikeutta ottaa viinoja maantiellä pois, ja että pää-asiana ei kuormassa ollut viina, vaan mies itse — Tikka-Niku itse näettekös."

"Ja Tikka-Niku siis voitti asian?" sanoi rättäri epäilevästi.

"Voittihan lempo, kun sai herrassyötinki Toukkasen asianajajakseen ja lupasi antaa hevosen jos voittavat."

"No, mutta sitä ei olisi kukaan uskonut", päivitteli Raukkelin nöyrästi.

"Sanokas muuta", jatkoi nimismies. "Sanokaas muuta — — — ja mene näitä sitte, viinoja, meidän sijassa keltään pois korjaamaan."

"Vaan, kunpa ne aina käyvät niitä ilmiantamassa", tuumaili rättäri lasinsa tyhjennettyään. "Täytyyhän sitä viran puolesta, kun ilmoitetaan kerran."

"Sehän se juuri on", myönsi nimismies, "mutta minäpä aionkin nyt tehdä lopun koko ilmi antamisesta, vaan arvatkaapas miten."

"Mitenpäs minä koulun käymätön sitä osaisin arvata."

"Vasta nyt justiinsa sen minäkin keksin, kun Lotta antoi tuon rovastin kirjeen", selitti nimismies nauraen. "Minä panen — nähkääs, suntio Ukkelinin ilmi-antajaksi ja herrastuomari Kososen kanssa, ja jään itse vain sivusta katsojaksi."

"Niin. niin — kyllä minä nyt ymmärrän", puhui rättäri. "Niin, kyllähän sen Häiveläisen silläkin tavoin saa edes-vastaukseen ja sen kiukku kääntyy suntioon ja naapuriinsa, mutta voipi se äkäillä siitä kuitenkin teillekin. Voipi se äkäillä ja heittää vielä saatavanne maksamatta. — Ja onhan se teille paljo velassa?"

"Onhan sitä summaa karttunut", sanoi nimismies, "mutta minä kutsutinkin Raukkelinin tänne siksi, jotta te salavihkaa kuulustelisitte, ketä ne aikovat, suntio ja Kosonen, tuoda vierasmiehiksi Häiveläistä vastaan."

"Saadaanhan ne muutoinkin tietää", vastasi rättäri vähän hämmästyksissään. "Eikös niitä kuitenkin pidä kutsuttaa käräjiin — — niitä vierasmiehiä?"

"Pitää tietysti", nauroi nimismies, "mutta teidän on narrattava nuo vierasmiehet jo ennen käräjiä puhumaan tietonsa jollekin, ne eivät sitte kelpaa todistamaan. Minä annan oikeudessa tuomarin kysyä, että ovatko he asiasta jo ennen kellekään puhuneet, ja tietysti ne äimät sen myöntävät — ja silloin minä yks'kaks' teen niistäkin ilmi-antajiä. Eivät ne niin hupsuja ihmiset ole, että ne käräjistä käräjiin rupeaisivat suotta aikojaan tyhjän tähden juoksemaan ja — ilman palkatta."

"Eivät kaiketi ne rupea", arveli rättäri Raukkelinkin, "ja siitä saa herra nimismies olla varma, jotta kyllä minussa olisi miestä saamaan ihmisten suut auki, vaikka täytyisi koko pitäjään väkeä puhuttaa. Sanovat ne minulle tietonsa toki."

Nimismies nyykäytti päätään myönnyttävästi. Rättäri siitä rohkaistuneena jatkoi: "mutta ne kielikellot voivat ruveta juoksemaan yhä enemmän rovastin puheilla, ja se sitte aina kirjoittaa noita — — miten sanoisin — — -noita lappujaan, niin jotta tuskin niiltä sittekään rauhaa saapi."

"Kyllä minä Ellosesta sen taudin parannan", kehäsi nimismies.

"Mutta", väitti Raukkelin yhä, "jos ilmoittavat kylänluvuilla, niin täytyyhän sen rovastin virkansa puolesta. — — Ja ilmoittavathan ne, kun ne nyt kaikki ovat nousseet sellaiseen vimmaan viinaa vastaan."

"He he he!" naurahti nimismies. "Ehkä ilmoittavat, mutta rovasti ei ota kuuleviin korviinsakaan, kun annetaan ukon itsensä parikaan kertaa käydä käräjissä, ilmiantajana viinajutussa."

"Onhan tuo niinkin, mutta jos kirjoittavat kuvernööriin?"

"Paraalle!" huudahti nimismies. "Uskokaa pois Raukkelin, kun kuvernööri ensi kerran käy täällä, niin hän kiittää meitä molempia ja sanoo, että Räyhylässä on kerrassaan kelpo virkamiehet, jotka eivät omaa etuansa katso. Kyllä minä sille asian osaan maalata."

"Kyllä kai se niin on, kuin herra nimismies sanoo", tuumaili rättäri.
"Ja niinhän se onkin, kyllähän te lain ymmärrätte."

"Luulisin ymmärtäväni, luulisin ymmärtäväni", vatkutti nimismies. "Ilmankos sitä olisi oltu kymmenen vuotta 'tings-notariuksena' ja kuusi vuotta kansselissa. Mutta kirjoitetaan nyt rovastille, että hän toimittaa suntion tänne vieraita miehiä ilmoittamaan, sillä sen minä sanon, että ilmi-antajan ne on puuhattava. Ja jos hän ei saa asiaa selväksi, niin joutaa saada rapsauksen väärästä ilmiannosta. Minä en tästä edes ota yhtään viinajuttua omasta puolestani ajettavaksi. Ei siitä ole kuin vaivaa ja vihoja, mutta ken tahtoo niihin sotkeutua, niin koettakoon parastansa."

Nimismies istahti kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoitti hetkisen. Sitte sai Raukkelin lähteä sitä kirjoitusta pappilaan viemään, mutta nimismies arveli: "kyllä nyt kannattaa hiukan levähtää, sillä luulen tämän jo välttävän päivän työksi — vai mitä Raukkelin ajattelee?"

Raukkelin ajatteli: "kyllä kai se jo välttää."

"Sitähän minäkin", sanoi nimismies. "Se olikin niin sekava vyyhti, että oikein se tahtoi ruveta päätä pakottamaan."

"Rupeaahan se semmoinen", niinsi rättärikin. "Minunkin tuntuu pääni vähäsen raskaalta, vaikka en ottanut kuin pari lasia."

"Rupeaa se", toisti nimismies, "eivätkä nuo raittius-hupsut soisi ihmisen sittekään saavan virkistää itseään edes pienellä ryypyllä. Mutta sen minä sanon Elloselle ja vaikka kenelle, että ihminen tarvitsee aina jonkunmoista stimulusta, — stimulusta — kiihoitusta, ymmärrättekö te Raukkelin?"

"Kyllä minä ymmärrän, kyllä minä ymmärrän — — pikku hutikkaa, herra nimismies", selitti rättäri Raukkelin jäähyväisiksi kumarrellessaan. "Pikku hutikaksi sitä kansan kesken sanotaan."

VAIMON KUOLTUA.

"Tuolla ne nyt menevät rinnettä ylöspäin viimeisetkin hautajaisvieraat", sanoi Halolan piika-Riikka talon ruotuvaivaiselle. "Tuolla ne menevät, mutta milloinhan talo lienee taasen entisellään ja kaikki paikat paikoillaan."

"Sanos muuta Riikka kulta", vastasi puhuteltu. "Sanos muuta, kun kaikki on mullin mallin, niin jotta kyllä tässä taas on huolta ja toisenkin kerran saa otsaansa pyyhkäistä ennen kuin kaikki on ennallaan ja asemillaan."

Huoneessa, avonaisen akkunan edessä seisova, keski-ikäinen mies hymähti hiukan kuullessaan kiikkulaudalla rauhassa istuvan ruotuvaivaisen puhetta huolista ja tulevista hommista.

"Saa nähdä, ottaako herra vielä toisen rouvan?" kuului taas joku naisääni tuumailevan keittiön puolella pihaa.

"Miksikäs se ei ottaisi", selitti ruotuvaivainen. "Johan tuota sananlaskussa sanotaan: uudeksihan pirtti palaa, nuoremmaksi nainen kuolee — — ja kyllä nuo lapsiparat vielä tarvitsevatkin äidin."

Jonkunlainen vastenmielisyyden väre väikähti miehen kasvoille, ja hänen silmänsä alkoivat harhailla sinne tänne. Synkkä ja toivoton oli miehen katse, eikä se näyttänyt aikovan varsinaisesti kiintyä mihinkään. Pieni tyttö ja vielä pienempi poika leikkivät, nähtävästi "vieraisilla", pihamaan jo vähän kellahtaneella nurmikolla ja tuontuostakin huusivat jotakin heitä silmällä pitävälle ruotuvaivaiselle.

Hetkisen seurasi miehen katse leikkiviä lapsia, mutta huomaamatta siirtyi se sitte niistä ulommaksi syksyiseen luontoon ja alkoi hajamielisesti harhailla, ikäänkuin etsien itselleen lepopaikkaa jossakin. Milloin se nyt silmänräpähdyksen verran kulki tuulen hengen siellä täällä kellastuneista koivuista irti tempaaman lehden perästä, milloin taas näytti tunkeutuvan yhä syvemmälle ja syvemmälle sekä marjoista että hallan panemista lehdistä punaiseksi käyneesen pihlajaan.

Ei viihtynyt katse kaukaa siinäkään, vaan rauhattomana hapuili se yhä edemmä ja edemmä. Nyt näki silmä, miten koskeloparvi ajeli pieniä kaloja tuolla päiväpaisteen kirkastaman lahden läikehtivällä pinnalla, mutta huomaamatta kohosi katse niistäkin seuraamaan paria raakkuvaa varista, jotka lensivät lahden yli ja katosivat loitos havumetsään lahden tuonpuoleisella rinteellä. Rinnettä myöten silmät siirtyivät sitte ylemmäksi, yhä ylemmäksi. Katse alkoi tylsistymistään tylsistyä, kunnes se viimein ilman määrättä jäi tuijottamaan kylmänharmaasen, laajaan avaruuteen.

Jälyltä ja tyhjältä näytti tuo hattaraton, aivan yksivärinen taivas. Päiväpaiste kyllä koetti sille eloisuutta antaa, mutta ei se saanut ilmaa vähääkään värehtimään. Päinvastoin, ilma jo tuntui sangen raa'alta ja siinä vallitsi, päivän ponnistuksista huolimatta, jonkunlainen hermoja karmiva kolkkous. Ajatuksetkin alkoivat käydä apeiksi tuossa kolkkoa taivasta tähyillessä, ja sydän rupesi siinä tuntumaan niin tyhjältä ja autiolta. Hän mietiskeli:

Tuo yksitoikkoinen avaruus on aivan kuin elämä — aikuisen ihmisen elämä. Lapsen elämä on toista. Se on niin rikasta, ehyttä ja täysinäistä, vaikka niin vähän kestävätä. Tuulentuvat ovat sille totuuksia, mutta katsoipa aikuinen ihminen mihin päin hyvänsä, niin ei näy hänelle missään täysinäistä iloa. Kaikkialla on vain häviämistä, surua, työtä, tuskaa ja kyyneliä. Ruotuvaivainenkin pelolla katsoo tulevaisuuteen, vaikka oikeastaan luulisi hänen tuntevan itsensä onnelliseksi, kun viimeinkin on kaikista toimeentulohuolistaan päässyt vapaaksi koko iäkseen. Mutta oikeastaan ei kukaan taida voida toista kaikista huolista ja murheista vapauttaakaan. Olivathan ihmiset, sukulaiset, ystävät, tutut ja ventovieraatkin näinä aikoina panneet parastaan häntäkin lohduttaakseen, poistaakseen hänen murhettansa, mutta olivatko he lainkaan onnistuneet siinä? Eikö mitä. Vielähän tuntuu mieli yhtä alakuloiselta kuin ennenkin, milt'ei raskaammaltakin kuin heti vaimon kuoltua. Ja koko elämä on niin niuhtunutta, vaikka kauniita lohdutussanoja ei suinkaan ole puuttunut. Tuota orpouden tunnetta, tuota sydämen syvää tyhjyyttä eivät lohdutussanat ole saaneet yhtään poistumaan, mutta se se juuri olisi poistettava ennenkuin voisi itsensä lohdutetuksi tuntea.

Sitähän kyllä lohduttajat kaikki ovat olleet poistavinaankin, vaikka jokainen omalla tavallaan, mutta suru vain yhä on yltynyt lohdutuksista.

Postimestari tuumaili silmää iskien: "nyt ei muuta kuin lapset johonkin tätilään ja sitte ruvetaan täällä elämään vähän rennommasti. Onnittelen, onnittelen veljeä, että on taas vapaa mies, ja toivotan tervetulleeksi meidän, nuorten miesten pariin, ha ha haa!" Se oli sellaista lohduttamista, se. — Tuomari, joka piti juhlallisen puheen hautajaisissa ja oli niin vakavan näköinen, ei myöskään tiennyt muuta keinoa murheen poistamiseen kuin huvitukset. Miksi hän muutoin olisi lähtiessään maininnut jotain vistipelistä ja jänisjahdista. Rovasti taas oli kehottanut häntä muistamaan, että kivuloiselle vainajalle oli ollut onneksi, kun Herra armossaan oli hänet päästänyt kärsimyksistä ja siirtänyt rauhan majoihin. Sitä paitsi olihan vainajalta jäänyt muistoksi kaksi "niin suloista ja toivehikasta lasta."

"Niin, ajattele, mitä sinulla vielä on jälellä, äläkä anna surun mieltäsi murtaa", oli silloin nimismieskin tarttunut puheesen. — Semmoisia olivat olleet miesten lohdutukset, ja naiset taas olivat vain yleiseen vakuuttaneet ottavansa osaa suruun. Sisar Miila yksin oli neuvonut olemaan "ajattelematta koko asiaa" ja vakuuttanut ajan parantavan kaikki haavat.

Oli selvää, että kun Miila itse ei koskaan ollut kärsinyt "lasivauvaa", joksi hän veljensä vaimovainajaa nimitti, niin ei hän luullut hänen kuolemansakaan kehenkään koskevan. Mutta niinhän taisivat kaikki muutkin ajatella, että lesken suru oli enemmän jotakin ulkonaista kuin todellista ja sisällistä sydämen surua. Niin ainakin tuntuivat ajattelevan, koska eivät osanneet sen parempia lohdutuksia antaa kuin antoivat. He koettivat vain saada kyyneleet silmistä kuivatuiksi, mutta eivät ymmärtäneet sydämen haavoja parantaa.

Mutta miksi olikaan hän niin murheellinen, miksi tuntui elämä hänestä niin kuivalta, autiolta, kuin matkamiehestä palanut kangas?

Olihan hän jo vuosikausia hyvin tietänyt, että kerran tulisi asia näin päättymään. — Kyllä hän oli tiennyt kerran leskeksi jäävänsä, mutta hän ei ollut ennen tullut sitä ajatelleeksi, ja sentähden oli tuo kuolema tullut niin odottamatta. Hän oli luullut joutavansa sitä ajattelemaan sitte, kun se alkaisi lähestyä, ja hän oli luullut kuoleman tulevan jollakin toisella tavalla, kuin se viimein oli tullut. Millä tavalla? — Niin millä? No, jollakin toisella ja huomattavammalla tavalla; mutta nyt oli se tullut salaa, ihan varkain. Se oli varastanut, aivan varastanut hänen vaimonsa. Yöllä, kenenkään kuulematta oli kuolema hiipinyt sairaan vuoteen viereen ja muuntanut jäykäksi, elottomaksi ruumiiksi tuon ennen niin kukoistavan naisen. Aamusella oli vielä vaimovainajan silmät auki, mutta niiden säihky oli ainiaaksi sammunut. Inhoittavaa oli ollut nähdä, miten kärpäset pörisivät kuolleen ympärillä ja kuleksivat hänen kasvoillaan, eikä vain kasvoilla, vaan silmän kuultavalla sarvikalvollakin. Silloin se oli laskeutunut tuonne rinnan alle se outo tunne, joka siellä nyt alinomaa kalvoi. Mutta oliko hän sitte niin hellästi ja hartaasti rakastanut vaimovainajatansa? Täytyi oikein ruveta asiaa ajattelemaan.

Kyllä kai hän alussa oli vaimostaan paljonkin pitänyt, koska tunsi itsensä niin onnelliseksi hääiltanansa, mutta elämän varrella olivat sitte tunteet jäähtyneet, väljähtyneet. Epäjärjestys, kodin likaisuus ja toisiinsa tottumus oli muuntanut heidän välinsä. Joskus sykähti sydän vielä nuoruuden innostuksesta ja teki mieli sulkemaan syliinsä nuoruutensa rakastettua, mutta senlainen tunteiden kuohu sammui kuitenkin taas heti. Olisi tuntunut ulkokullailemiselta, valheelta, teeskentelyltä hemmoitella vaimoansa, jonka aina näki, ja joka ei ansainnut miehensä kunnioitusta, vaan oli saamaton raukka, todellakin "lasivauva" tai "kyynelsalava." Ja sitte tuli vielä tuo näivettävä keuhkotauti. — —

Nyt katosi vaimosta kaikki viehätys. Ulkonainen kuorikin kuihtui, kuni tuoreutta kaipaava kukka pitkillä poudilla, kunnes se, viimeisenkin elinkipunan sammuttua, nuiveana retkahtaa maahan mätänemään.

Ei, ei hän ollut enää pitkiin aikoihin rakastanut vaimoaan, mutta mitä ihmettä on sitte tuo yleinen alakuloisuuden ja tyhjyyden tunne, joka koko olennon on haltuunsa ottanut? Miksi, nytkin parhaillaan, kun hän katselee syksyistä, kuoleentuvaa luontoa — niin miksi nytkin samalla hänen eteensä aivan selväksi kuvastuu vaimonsa sairasvuode ja nuo tyynet, kuihtuneet kasvot? Tuleeko tämä kaikki tottumuksesta? Jos niin on, niin miksi sitte on alinomaa kuin kaikuisi korvissa vaimonsa salainen ruikutus, jonka hänen silmistänsä voi lukea. Miksi aina kuulee korviinsa: "minusta ei kukaan enää mitään välitä, eikä edes tule kuolemakaan." — Hän, mies itsekin, oli usein vuosien vieriessä toivonut, että kuolema tulisi vapauttamaan tuon ikävillä mielikuvituksilla suotta itseään rasittavan sairaan, mutta kun nyt niin oli käynyt, tunsiko hän itsensä vapaaksi? Ei, ei — vaan hän tunsi itsensä onnettomaksi. Oli kuin painajainen yötä ja päivää hänen rintaansa ahdistaisi, eikä hän hetkiseksikään saanut silmistään tyyten haihdutetuksi tuota kalpean naisen kuvaa, jonka suupielissä aina näkyi pieniä, äkkipäisiä nytkähdyksiä, niinkuin itkuun pillahtavalla lapsella. Tuntui siltä kuin tuo näky tulisi aina salaisesti, vaan kiinteästi kuin varjo häntä seuraamaan.

"Minä unohdan hänet, unohdan kokonaan ja ajattelen muita asioita", päätti mies. Kuitenkaan ei hän voinut sitä tehdä. Ajatellessaan vuoden tuloa, sängen kyntöä ja tuhansia muita seikkoja, kuitenkin samalla vaimovainaja oli ikäänkuin kaikkien muiden ajatusten pohjalastina, ja rinnan alla tuntui niin pahalta. Tuntui melkein siltä kuin ennen oli tuntunut kouluun mennessä, jos milloin läksyt olivat jääneet lukematta.

"Mutta sehän oli syyllisyyden tunne silloin", ajatteli mies. — Päivä oli laskeutunut, ja vaaleata sumua alkoi nousta rantaniityltä. Se levisi levenemistään. Nyt oli se jo peittänyt koko lahden, ja metsä häämöitti enää hyvin hämärästi sen läpi. Jo kietoi sumu keskeensä ulkohuoneetkin, ja kosteana laskeutui se miehen hiuksillekin. Tuntuipa se laskeutuvan suoraan hänen sydämmeensäkin, ja inho oli nyt astunut hänen kasvoilleen entisen synkkyyden sijaan.

Mies kuului mutisevan itsekseen: "niin se on, niin se on. Minä en surekaan siis häntä, mutta kaikki on pelkkää itsekkäisyyttä. Koko suru lähtee siitä, että en puhtaalla omallatunnolla voi ajatella vaimovainajatani. Minä en ollut hänelle mies. Olen katkeroittanut tarpeettomasti hänen mieltänsä, olen tehnyt väärin, ja ylpeyteni on saanut kolauksen, kun hän oli parempi minua. Hän rakasti, rakasti loppuunsa asti — minä en; eikä minussa ollut miestä sitä hänelle sanomaan, vaan valehtelin, — valehtelin, kuin konna. Hän oli suurempi, jalompi, parempi kuin sisar-Miila ja minä yhteensä. — Minä inhosin häntä hänen sairautensa ja kykenemättömyytensä vuoksi, ikäänkuin hän olisi itse sille mitä voinut. Oi, jos hän eläisi, kuinka toisin nyt häntä kohtelisin? — Ei tarvitsisi enää hänen kyynelin kerjätä minua viettämään hetkistä vuoteensa vieressä. Mutta nyt on katumus myöhäistä, ja hänen haamunsa on aina syyttävä minua hänen sydämensä murtamisesta. Miksi en ennen ymmärtänyt noiden minuun niin usein kiintyneiden silmien äänetöntä kieltä. No nyt ymmärrän sen — — ymmärrän sen liiankin hyvin."

Miestä väristytti ja vapisevin käsin vetäsi hän kiinni akkunan, mutta sumua oli jo ehtinyt tunkeutua huone täyteen, ja sitä kai se lienee ollut sekin vesi, joka kirkkaina karpaloina viereksi alas pitkin lesken oudosti vääntyneitä poskia.