PIELINEN.

I. SYKSYLLÄ.

Kolkkona ja synkkänä kuvastuu syksyinen taivas ison ja pitkän Pielisjärven päilyviin vesiin, kun aina lyhyt kesä kukkineen, tuoksuineen, ja muuttolinnut poikineen ovat pohjoisesta paenneet pois luonto-äidin hellimmin lempimiin seutuihin. Vaihtelevia näköaloja on tosin syksylläkin nähtävänä Pielislaakson kymmeniä peninkulmia pitkillä reunamilla; mutta kaihoa kumminkin herättää katselijan sydämessä silloin tuo vakava alkuperäinen luonto ja sen jynkkä mahtavuus.

Oneilta tuntuvat syksysin nuo aukean aavat vesipeilit; ja tumman harmailta näyttävät silloin nuo monimutkaiset salmet, jotka kiertelevät monessa kohden jyrkin kallioseinin vedestä kohoavien saarien välissä. Kolin korkeat kukkulat, samoin kuin muutkin rannoilla kaareilevat vaarat, luovat kummallisia, hirvittäviä varjoja hiljoikseen edestakaisin liikehtivälle, ikäänkuin raskaasti henkivälle ulapalle.

Syvään ja pitkään, kuni tuskaansa pidätellen, huokailevat syksyllä tuulet noilla elottomilla, autioilla rannoilla. On kuin nekin kirjaviksi käyneiden lehtipuiden: koivujen, pihlajoiden, haapojen ja muiden kanssa kilpaa surisivat kesän ihanuuden liian aikaista katoamista.

Johonkin saareen tuntemattomalla tavalla eksynyt lehmus ja saarni ovat jo aikoja sitte riisuneet päältään kesäisen juhlapukunsa. Onpa iäti vihanta havumetsäkin, jonka rannimmaiset, mäntyiset ja kallioon kiintyneet jäsenet, kuni armoa anoen, ryömivät pitkin maata, uskaltamatta latvaansa taivaalle nostaa, jo kääriintynyt tavallista tummempaan talviverhoonsa. Murheellisina huojuvat honkien latvat, ja valittavalta, sydäntä särkevältä kuuluu tuolla lahdella liitelevän, myöhästyneen kalahaaskan särmikäs kirkuna.

Kuitenkin elää Pielinen syksylläkin. Vilkasta elämää ja innokasta toimintaa tulevaisuutta varten onkin sen povessa, syvyyksissä, jos kohta ylhäällä, pinnalla, kuolema ja epätoivo näyttävätkin yhä enemmän ja enemmän voittavan valtaa. Syvyydestä syöksähtää elämä ylemmäksi. Se se saattaa matkaan virkeyttä ja liikettä sekä pinnalle että yksinäisille, hyljätyille rantamillekin.

Kulovalkean tavoin alkaa näet kylästä kylään, pitäjäästä pitäjääsen kulkea viesti: "mujeet kutevat." — Ne sanat, ikäänkuin tenhoisa taikavoima, luovat aina uutta eloa ja hyörimistä Pielisen unhotetuille ja syrjäisimmillekin rannoille. Kaikille sen selille, alkaen aina Mikon sillasta Ahveniseen asti, ilmestyy nyt lukemattomia, mikä minnekin päin pyrkiviä venheitä. Tarkastaja huomaa niiden parittain katoavan ja poikkeilevan, tarmokkaiden käsien ohjaamina, pitkien niemenhuiskaleiden kainaloihin, saariin ja tyvenihin lahdekkeisiin. Noin satasylinen tahi pitempikin nuotta on aina toisessa venheessä, jossa nainen istuu airoilla. Muutoin ovat molemmat venheet täynnä puuastioita, eväskontteja, patoja, viinalekkereitä ja jos jotakin.

Maata viljelevä, salskea karjalainen on muuntunut kalastajaksi muutamiksi viikoiksi ja kansoittaa joksikuksi kuukaudeksi nuo siellä täällä kaihossa olleet, harmaat ja sammaltuneet kalasaunansa. Raskasta on työ syystuulissa järvellä ja epämukavaa asuminen ahtaassa saunassa, eikä saalis useinkaan palkitse siihen pantua vaivaa, mutta elämä Pielisellä on niin vahvistavaa, raitista ja vapaata. Siksipä kuuluukin aina illoin kalasaunoista ulos tuuleen ja pimeyteen surullisen viehkeitä, hieman yksitoikkoisia, mutta kuitenkin miellyttäviä lauluja, joita ei ole kukaan tehnyt, vaan jotka ovat syntyneet ja yhä uudestaan syntyvät, laajenevat ja supistuvat aina tuntemattomain lakiensa mukaan. Iloinen puheen porina on noissa alkuperäisissä asunnoissa vallalla aina, kun naapurinuottueita on vieraaksi saapunut. Muutoin istutaan niissä illoin puhellen entisistä rajarauhattomuuksista, varsinkin Rädystä, Tiaisesta ja tuosta ylevästä virkavallan vastustajasta Yrjö Sormusesta; taikka kerrotaan siellä toisilleen vanhoja satuja, kummitusjuttuja ja "ollaan arvoituksilla".

Köysimies se tavallisesti, verkkoja korjaellessaan, pieni piipun-nysä hampaissa, toimittaa kertojan virkaa sillä aikaa kuin "airokas", parhaillaan oleva nuori nainen, keittää ilalliseksi kaloja hiiloksella tahi "koukussa", kalasaunan ulkopuolella. — Somalta näyttää tuo tulen ääressä puuhaava tyttö solakoine vartaloineen, ja hänen tavattomasti suurennettu varjonsa kallion rinnassa, aavemaisesti kumarrellen ja kyykkien, matkii hänen liikkeitänsä. Ohuen sumun läpi pilkistelevät tähdet nähdäkseen vilkkuvia kuviansa pikkuisen lainehtivassa, pimeässä vedessä, jonka pintaan siellä täällä rannikoilla palavat nuotiotulet heittävät pitkiä, heleän kirkkaita ja juomuilevia valoviivoja. Pian on yksinkertainen illallinen valmis ja syötykin. Haukotellen heitäksen perämies kiukaan vastapäiselle lavitsalle pitkäkseen. Köysimies pistää piippuunsa uuden tupakan; airokas huuhtaisee kiireesti kupit ja lusikat ja sitte tupsauttaa sammuksiin hikevässä huoneessa sameasti valaisseen päreen, ennenkuin riisuuntuu ja rupeaa levolle kiukaan puoleiseen nurkkaan. Yhä hämärämmin ja hämärämmin hehkuu köysimiehen piippu pöydän takaa rahilta ja näyttää sammuvin silmin katselevan kaunista airokasta. Tekisi tytön mieli pyytämään, jotta köysimies ei enää polttaisi pahalle haisevaa piippuansa, mutta ei oikein uskalla. Hän on näet jo kädet ristissä lukenut: "valvo Herran" ja "Isä meitänsä", eikä ihan varmaan tiedä, eikö olisi syntikin puhella vielä siunattuaankin.

Ulkona tuntuu tuuli vielä humisevan ja laineiden säännöllinen loiskinta rantakiviä vasten kuuluu sieltä niin ihmeen selvästi. Rauhoittavasti se vaikuttaa väsyneesen mieleen. Kohta kuuluu köysimiehen puolelta pieni kolahdus. Piippu on pudonnut lattialle ja säännöllinen hengitys todistaa heti kaikkien kalasaunan asukasten vaipuneen virkistävään uneen. Aamulla on oikein harvinainen sää. Pielisen pinta on käynyt ihan tyyneksi. Ei tunnu tuulen vienointakaan henkäystä missään, eikä näy pienintäkään pilven levettä koko tuolla kuulakalla, kylmän näköisellä taivaalla. Aurinko loistaa vaan vaaleana tuolta mäkien päältä, aavojen vesien takaa, ja vielä kalpeampi kuu kulkee kainona vastakkaisella puolella taivaan korkeata kupua. Veden pinta heijastaa tuota vaaleata valoa ja silmiä väsyttää katsellessa sen yksitoikkoista hohdetta. Silloin tällöin tuntuu kyllä aurinko sysäävän luotaan ilmaan joukon kirkkaampia ja lempeämpiä säteitä, mutta kuitenkin on sen valo niin kuollutta, eikä anna lämpöä laisinkaan. Nuotan ainat ovat jäässä heti veden kalvosta kohottuaan ja kylmävät paljaita käsiä. Kastuneet vaatteet myös jäykistyvät ja verkotkin käyvät jäähileihin, mutta mielellään kuitenkin vetää keuhkoihinsa tuota raitista, virkistävää ilmaa. — Se tekee elämän niin kevyeksi, niin pirteäksi ja raittiiksi.

Hiljaa ja huomaamatta kerääntyy sillä välin musta, paksu pilviryhmä kauas luoteiselle taivaan rannalle, jylhien Wiekin vuorien yläpuolelle. Alkaa kuulua kaukaista huminaa ja puiden oksat käyvät levottomiksi. Lukemattomia pieniä laineita ilmestyy ulapalle keskenänsä kisailemaan. Ikäänkuin lumottuna ne kiertyvät, sulavat toisiinsa ja muodostavat äkkiä pitkiä, avaroiden selkien yli ulottuvia, vaahtoharjaisia aaltoja. Tuuli yltyy yhä rajummaksi ja kautta taivaan kiirehtii vimmaisessa vauhdissa synkkiä, uhkaavia pilvivaippoja. Yhä uusia ja taas uusia pilvihirviöitä riuhtoo myrsky irti alkuperäisestä pilvivuoresta ja hurjassa raivossa kiidättelee niitä hujan hajan tummaksi käyneelle taivaan laelle. Siellä ne kohisten tungeksivat toisiansa ja pimittävät ilman, mutta kuitenkin samoavat kaikki samaanne päin, uhaten hävitystä ja kuolemaa kaikille.

Iloissaan vinkuu ilmassa vihuri, kiskoen mukaansa sinne aaltojen harjoilta savun tavoin tupruavaa vaahtoista vihmaa. Aallotkin kiihtyvät kiihtymistään, ajelevat ja tempovat toisiaan ja näyttävät tahtovan tavoitella taivaalla temmeltäviä pilviparvia. Vesi sihisee kuin kiehuen valtavasti vyöryvien vesivuorten huipulla, kääntyy torveksi ja perän kautta syöksee pärskyen sisään venheisiin, jotka ovat antautuneet myötätuulen valtaan. Ylemmäksi, aina ylemmäksi kohoavat aaltojen harjat; syvemmiksi, yhä syvemmiksi käyvät syvennykset niiden välillä; enemmän ja aina enemmän lisääntyy ilmaan hienoa, tuulen edellä lentävää vetistä utua, ja tuuli syytää yhä uutta vettä vasten silmiä.

Ei näe eteensäpäin kuin muutaman sylen, eikä voi vapaasti hengittääkään, kun myrsky niin voimakkaasti ajaa pois edestään ilmavirtoja. Eteenpäin — eteenpäin sysää tuuli ja vesien vimmainen tyrsky heikkoa, saumoissaan natisevaa venhettäkin. Milloin tuo keikkuva pursi on melkein pystyssä perällään, milloin se, kokka edellä, syöksähtää taas alas aallokkoon, ja sydäntä vihlaisee joka kerta, kun se äkkiä aaltojen väliin suistuu. Ei ole kuitenkaan aikaa ajatella siinä muuta kuin matkan suuntaa, sillä nopeasti suljahtelevat aallot ja veden hyrsky pois aluksen alta, ja ulvova myrsky rientää vielä niistäkin edelle.

Veden kohina alhaalla on kuin vuolaan ja palavan kosken, mutta myrskyn torvet ilmassa soittavat vieläkin valtavammin ja äänekkäämmin. Siinä soitossa on ulvomista ja vinkuvaa vihellystä, korkeita, valittavia ja kimeitä säveliä sekaisin uhkaavien, järisyttävien äänien kanssa, ja veden pauhina antaa sille juhlallisen perussuunnan ja soinnun.

Viimein tyyntyvät kuitenkin riehaantuneet luonnon voimat. Synkät pilvet purkaavat lumisen sisällyksensä myrskyn syvälti myllertämien vesien pinnalle. Lahdille ja salmille alkaa tuulellakin ilmestyä pieniä tyyniä paikkoja. Talven henki kutoo silloin Pieliselle ja sen syvänteiden lukemattomille asukkaille pakkaselta suojelevaa pukua. Tulee niin tähtikirkas yö, ja silloin on mataloille lahdille ja virrattomille salmille syntynyt sileä, taivasta kuvastava kirkas kansi, mutta vapaina vierivät vielä laineet syvemmillä selkävesillä. Ne eivät näytä aikovankaan antautua laiskoina uinailemaan pitkää, pimeätä talvea, vaikka kallioa kattava sammal ja jäkälä on jo kuurasta valkeaksi käynyt ja puut rannoilla huurteella peitetyt. Hiljaa hiivii kuitenkin yhä edemmäksi ja edemmäksi rannasta jäinen peite. Jonakuna päivänä on viimeinenkin sula silmäke peittynyt kirkkaalla, kuultavalla jäällä — Pielinen on masennettu, voitettu!

Pohjoisessa sytytetään talven vallan ja voiman kunniaksi suuria sähiseviä soihtuja. Ne hulmuavat kauas taivaan kannelle ja leimahtelevat siellä, yhä muotoansa muunnellen, mutta — yhtä äkkiä kuuluu hirmuinen pamaus ja jyrinä. Ei ainoastaan maa, vaan vuorien perustuksetkin vapisevat silloin, valittavaa voivotusta kuuluu Pieliseltä pitkien matkojen päähän kylmänä yönä.

Järvi on talvelle osoittanut, että jättiläistä ei voiteta väkisin, jos ei se vapaaehtoisesti antaudu, ja yhdellä ainoalla tempauksella on se kovaan jäähän kiskaissut peninkulmia pitkän railon, jossa vesi taas vapaana lainehtii. Se on pitkä, liikkumaton, sininen joki tuo railo, mutta se osoittaa Pielisen voimaa ja halua valoon. Viimein jäykistyy kumminkin senkin pinta. Pielinen lepää, ja talvi on täydellä todella tullut, — pitkä ja ikävä talvi.

PIELINEN.

II. KEVÄÄLLÄ

Säälimätön ja jäly on Pohjolan talvi. Kevätpäiväntasaus on jo käsissä, mutta surkeasti ulvoo yhä suorahäntäinen susi jäällä aution saaren jyrkän rantakallion alla; eikä näytä vielä hetikään siltä, että talven valta vähäistäkään varvenisi. Pielisen pohjoista päätä ympäröivien juonteiden selänteiden takaa hiivii vaan yhä uudestaan esiin kasvoja kovasti viiltävä viima. Päästyään aukealle ulapalle ryöpsähdyttää se matkaansa parven keveitä, kimaltelevia lumikiteitä. Hurjissa, säännöttömissä pyörteissä karkeloiden ja hyppien kiitävät nuo lumihiuteet eteenpäin, kunnes peninkulmien päässä patoutuvat korkeiksi kinoksiksi pitkän Paalasmaan rantoja vasten. Tuulen kourissa ähkivät valittavasti aarniometsän valtavat aihkit, ja tykässä oleva kuusikko karistaa pois oksiltaan enintä irtanaista luntansa. Kuni armoa anoen naksahtelee hädissään Törön saaren yksinäinen ja ainoa kelohonka ja ojentelee alastomia oksiaan kohden lounaista taivasta.

Sieltä, muutamain vaaleanharmaiden pilvien raosta, kuumottaa haalean näköinen aurinko hiukan, kuin kaukaisen tulisoihdun himmeä loimo, mutta itse päivän terää ei kuitenkaan näy.

"Kirpeätä on vielä tuo pohjoinen tuuli", murahtaa kelsiturkkinen talonisäntä kuormansa päältä toisen rankakuorman perässä hölkkäjuoksua pistävälle ja hiljaa itsekseen hyräilevälle pojalle.

"No onkinhan tuo vielä", arvelee poika, "mutta ei minusta reen jalas enää ruikuta niin surkeasti kuin tänä aamuna menomatkalla."

Isäntä istuu ääneti kauvan, mutta kotirantaan kohottaessa murahtaa hän taas: "eipä todellakaan taida ilma enää olla niin äleätä kuin äsken."

Vähitellen vaimenee tuuli tyynemmäksi ja pilvet paksunevat, mutta käyvät samalla mehevämmän näköisiksi. Näyttää kuin notkahtelisi taivas, ja kohta alkaakin korkeudesta tippua valkoista vitilunta isoina, litteinä paloina. Ne leijailevat ilmassa hetkisen, laskeutuvat hitaasti jäälle ja muodostavat sille vähitellen tiiviin peitteen, pehmoisen, kuin haahkan höyhenistä. Yömpänä muuntuu lumen tulo römpsyiseksi räntäsateeksi. Jo alkaa ilmestyä vettäkin selälle. Tummanruskeaksi tulee kohta Pielisen vasta äskettäin niin valkoinen ja puhdas pinta. Tuuli on kääntynyt, ja unisena nuokkuu nyt hiljoikseen lenseässä etelätuulessa pullearintaisen Rekisaaren lakkapäinen petäjikkö.

Eräänä iltana seestyy kuitenkin sää vielä kerran. Väreilevät tähdet kiiluvat taas kirkkaina tummalta taivaalta, kunnes päivän tähti, idän härmäisistä huuruista yleten, himmentää niiden hiljaisen tuikkeen. Loivarantaisen lahdelman kupeella saa silloin Sariolan vanha Kala-Matti hiki päässä syteä made-avantoaan. Puhkeaahan se jää viimeinkin ja vaivalla saapi vanhus konttiin kootuiksi avannon reunalla ketturoivat limaskaiset ja tyhmän näköiset mateen-vonkaleet. Silloin alkaa kuulua hätäistä huutoa jostain etäältä, tuolta Nunnanlahdelta päin. Ei auta muu kuin täytyy lähteä kulkemaan avuksi, ääntä kohden. Vanhus varjostaa kädellä kilolta silmiään, mutta ei näe, niin pitkälle kuin silmä kantaa, mitään muuta kuin kaikilla suunnilla päiväpaisteessa hohtavan lumiaavikon. — Se ei enää kuitenkaan ole ihan yksitoikkoista ja sileää, vaan niinkuin sanotaan "lumi jo lainehtii." Päivä on näet hautovilla säteillään saanut toiset paikat pinnasta hieman alenemaan ja siten on se lumivaippaankin saanut syntymään omituisia koukeroita ja kuvioita, jotka nyt eri tavalla heijastavat takaisin niihin sattuvia säteitä.

Niemen kären kaarrettuaan huomaa ukko tuonnempana, railon reunalle kohonneella vallilla jotakin mustaa. Hän ohjaa kulkunsa sitä kohti. Yhdistynein voimin saadaankin viimein vedestä ylös märkä, vilusta värisevä hevonen ja kastunut jauhokuli-kuorma.

"Hullu, kun läksitkin keväiselle jäälle yksinäsi", sanoo ukko.

"Niin, vaanpa kun kylmi yöllä — ja se oikasee ainakin kolme peninkulmaa — — ja maantiekin on jo ihan mustana", selittää rahdinvetäjä nurpein mielin ja katkonaisesti.

"Onhan tuo sitäkin, mutta kierrä nyt kuitenkin Kouan salmea. Siinä on virran vettä ja varmaan jo uve-avannoitakin", neuvoo vanhus kuorman kulettajaa ja eroaa hänestä.

Siitä pitäen ilmestyy yhä enemmän päiviä jylhien vaarojen vietteille ja punertava häive näkyy koivua kasvavien kaskesmaiden kaltevilla rinteillä. Yhä enemmän valaa aurinko valoansa horroksissa olevaan luontoon. Piakkoin ovatkin vaarojen palteet yhtenä pälvenä, jonka keskellä, siellä täällä vain, silmä kohtaa lianharmaita lumipeitteen riekaleita. Kurki kiljahtelee ilosta kaukaisella suolla, ja kevätvedet iloisesti solisten huuhtelevat kumpujen kylkiä. Loistavan vihreänä esiintyy silmälle rantahuhtien talvisten hankien alla uinunut oras. Sen ihanuutta ylistää lirityksillään korkealla ilmassa lentävä, juuri kotiin saapunut kiuru, ja toivosta sykähtää silloin ihmisenkin rinta.

Jopa on virtainen vuo paikoitellen rannikoilla kovertanut jääkuoren auki. Sen huomaavat ylhäisillä mailla elohon heränneet kevätpuroset. Kaikki ne alkavat nyt kilvassa pyrkiä tuonne sulasilmäkkeitä kohti. Matkalla tapaavat ne toisensa, yhtyvät ja vallattomien varsojen lailla kirmaillen syöksyvät yli kivien ja kantojen pitkin jyrkkiä kuiluja Pielisen laajaan syliin päin. Tuolla alempana juoksee joen tapainen, yli äyräittensä paisunut puro. "Yhteen, yhteen!" pauhaavat laineet. Nytkös vasta on iloa ja ääntä! Maltti katoaa kokonaan. Hurmaavassa vimmassa kiehuen hypähtelevät vaahtoiset vedet toistensa ylitse yhteen. Pelosta vapisevat paikoillaan kalliokuilujen partailla kasvavat, vanhat ja vakavat, naavaiset puut tuota temmellystä katsellessaan, kuullessaan. Kuitenkaan niistä välittämättä vyöryvät voimansa tuntevat vedet eloisissa pyörteissä yhä eteenpäin silloin tällöin kuohullaan kosketellen pihkaisten puiden partoja. Tempaavatpa toisinaan jonkun niistä mukaansakin, ja kauas kiirii raittiissa, selkeässä aamuilmassa vilkasten purojen pauhu.

Salmiin ja saarien seuduille ilmestyy yhä useampia tummia, sulaneita juovia. Niissä lipattavat pienoiset laineet luovat mieluista, viehkeätä värivaihtelua aavan jääkannen kalpeaan pohjaväriin. Kun villalepeiden kaltaisista pilvistä putoilee lämpöinen kevätvihma jäälle, himmenee se vähitellen sekin. Kohta on se muuntunut teräsharmaaksi, ja tuolla jäykällä pinnalla väreilee nyt ohut vesikerros tuulen mukaan. Korkealle taivaan kannella kohonnut aurinko loitsii jo esiin kosteasta kulosta siellä täällä niemien neniin viattoman näköisiä vilukoita ja joitakuita sinisiä vuokon-silmiäkin.

Talven valta tuntuu murretulta, mutta yht'äkkiä vetääntyykin huhtikuun taivas taas pilvien peittoon. Ankarana tuiskuna tupruaa jälleen lumi uudestaan kietoen maat ja metsät, vuoret ja vedet talviverhoon. Puut kaikki ovat valkoisia kukkia täynnä, ja kylmänä aamuna on keli mitä parasta Pielisen pinnalla. Rannat raikuvat taas teiriparvien iloisista kukerruksista ja lainkiertäjän pyssyn äänekkäistä pamauksista.

Viimein vihastuu kevään hengetär talven sitkeästä taipumattomasta vastarinnasta. Kun eivät hänen lämpöiset henkäyksensä eivätkä suopeat sadekuurot ole saaneet talven valtaa väistymään, lähettää hän ankaran itätuulen repimään rikki talven viimeisiä kahleita. Parahdellen ratkeilevatkin ne nyt toukokuun valoisana, lempeänä yönä. Jäälautat erkanevat voivotellen rannoilta. Kohisevain aaltojen pieksäminä ne tuskissaan ajeleutuvat silloin kaikenmoisiin pakopaikkoihin: lahdenpoukamiin, saarten siimesrikkaille rannoille ja pitkälle pistävien niemien neniin.

Siinä on ryskettä ja röykettä, kun jäät toisiansa töykkien murskaantuvat tuhansiksi muruiksi, joista suurimmat sitte mielettömässä, räiskävässä sekasorrossa hyrskien hyppivät toistensa hartioille, ja innokkaasti pauhaavat aallot, vimmoissaan tyrskien, paiskelevat noita vapautensa vihollisia rannan järeitä, vankkumattomia kallioita vasten. Siten selkä toisensa perästä riuhtoo kuorensa rikki. Jääjärkäleiden täytyy kohota korkeiksi töyryiksi minkä millekin rantamalle. Eivätpä löydä rannoillakaan rauhaa niille sulloontuneet ja hauraiksi käyneet hyhmäiset joukot. Sinnekin karkaavat valtavat, voimakkaat vesivyöryt. Ne tempaavat takaisin tuhoisiin ryöppyihinsä jään jäännökset, joita sitte sylissään hierovat ja jauhavat, murskaavat ja sotkevat, alliparvien niille valittavaa kuolinvirttä veisaellessa.

Ihanana ylenee rohkeapiirteisten vuorien välistä uusi päivä. Sen lämpimät säteet saattavat viimeisetkin särmikkäät jääneulaset toisistaan irtaantumaan. Siitä syntyy hiljaista sihinää, jota säestää siellä täällä vielä verkkaan väikkyvillä laineilla kuppelehtavien ja kimaltelevain jääkokkareiden helähtelevä ääni, kun ne joskus toisiansa vastaan tölmäisevät.

Tuoreskerkkäiset, kasvavat männyt kuvastuvat laineiden välkkyvään harjaan, ja tuulen suojassa koko ranta, ylösalaisin kääntyneenä, näkyy veden pinnasta. Koivut heristävät jo kellertäviä hiirenkorviaan ja tuometkin alkavat availla umpujaan. Peippo, pesänsä aineita etsien, pyörähtelee edestakaisin pensaikossa, mutta pyrstöllänsä viipoitteleva västäräkki katselee kivikkorannalla sinne tänne suikkelehtavaa rantasipiä, samalla kuunnellen lahorastaan kuusistosta kuuluvaa kaihomielistä, mutta soinnukasta säveltä. Yhä kirjavammiksi käyvät myös jo nurmikkoniityt ja kumpuraiset kentät, mutta savipohjainen pelto uudisasukkaan mökin ympärillä on vielä kovin kosteana ja liejupintaisena. Sen salainen, taltumaton elinvoima puhkeilee jo kuitenkin ilmi, maan pintaa pieniin kumpuihin kohotellen.

"Ähä kutti!" sanoo sitä nähdessään mökin mies myhähdellen. "Täytyypäs kirren sieltä maan höngästä ylös kimpuilla, kun päivä oikein läätää."

"Johon tuon luulisi vähemmälläkin roudan maasta lähtevän, kun päivän kehrä paistaa hellittää yhtä myötään täydeltä terältä, kuni keskikesällä ihan", tuumii mökin ruskeaksi ahavoitunut nainen siihen.

Pikku-Pekka hypähtää silloin ilosta ja kohti kulkkuaan huutaa: "laiva!
Isä ja äiti katsos; laiva tuolla Uramon saarien kupeella!"

Vanhemmat suuntaavat silmänsä sinne päin. Siellä mennä puhkuttaa todellakin vasta tumman vihreäksi maalattu höyrypursi, jonka lippu raukeasti leuhahtelee hiljaisessa iltatuulessa. "Vähäpä onkin nyt 'Valiossa' lastia, kun noin vilahtelee punaista laineiden lomista", lausuu vitkaan mökin vaimo.

"Mitäpäs siinä näin keväällä", myöntää mies piippuansa sytytellen. Hän jää aitan portaille istumaan ja silmät harhailevat kaukana siintävällä ulapalla. Höyryaluksen utuinen savu levenee sieltä ilmaan hienona autereena, mutta tuolta synkkäoloisen Porosaaren sylistä nousee ylös sakea savu laajeten pimeäksi pilveksi sen puoliselle taivaan rannalle. — Lienevätkö laskeneet siellä palon polttajat kulovalkean irti kevättuulien kuivaamaan metsään, vai kruunun maitako siellä päin taas lystikseen poltellevat?

Piippu on jo palanut, mutta juohtuu mieleen, että olisi tässä illan suussa käytävä katsomassa, saivatko Moilalaiset hyvästi onnistumaan ohrapalonsa Tuomipurolla. — — Hyvästihän se on palanut, koska on ilmestynyt tuonne puron varteen tuommoinen mustakantoinen kivikko kytö. Mutta tuollahan nuo ovat vielä viertomiehetkin lähtöä tekemässä. Noesta ja hiestä mustiksi käyneiden Moilalaisten kanssa palajaa mökin mies pois Tuomipurolta puhellen matkalla nuorelle isännälle vuodentulon toiveista.

Eipä se isäntä kuitenkaan malta miesten puheille nyt korvaansa kallistaa, sillä hänen edellään astuu kaitaista polkua pitkin pirteäsilmäinen piika-Anni. — Tyttö kuuristuu ottamaan tien vierestä valkokukkaista revonleipää, jolloin lyhyen hameen alta vilahtaa esiin täyteläiset, paljaat pohkeet. Niitä vasten lyövät hameen helmat tahtia joka askeleella, mutta nyt seisahtuu tyttö. Toisetkin jäävät yhteen kohti, sillä ensimmäinen kevätkäkönen kukahtelee tuolla Lehtovaaran liepeillä ja soinnukkaasti vastaa siihen raittiilta tuoksuvan metsän kaukainen kaiku.

Pirttivaaran mökin akkuna välähtelee niin somasti kotiin saapuvaa isäntää vastaan, ja komeina kaareilevat mahtavat Kolinvuoret etäällä taivaan rannalla. Ruusuisen hohteen luopi ilta-aurinko Pielisen rauhallisille, välkkyville ulapoille, joiden välillä, sinisillä vesillä, rusoreunaiset pilven hattarat näyttävät hiljaa edestakaisin häilyvän. — Yli selän, Ritoniemestä Salmelan herttaisille rannoille asti, kulkee rasvatyyni juova, ja sorsa, hiljaa kaislikon rinnassa lillien, narahtelee harvakseen. Muuten on kaikki aivan hiljaa, mutta kuitenkin tuntuu siltä kuin läpi koko luonnon kävisi vienosti lausuttu ja kaino kuiske, niinkuin nuoren immen vastaus sulhonsa sanoihin. — Aurinkokaan ei tahdo enää malttaa lainkaan maillensa mennä, vaan viipyy viipymistään taivaanrannalla — tuolla Kekomäen metsäisellä kiireellä. Viimein se kuitenkin painaksen piiloon etäisten metsien syliin, ja ohutta, vaaleata utua alkaa sitte väikkyä niittyrantaisen lahden kaukaisessa perukassa.

Parin hetken kuluttua kumminkin ruskottaa jo taas kuulakka taivas idän puolelta, uuden päivän enteenä — enteenä rauhaisan ja kauniin kesäisen päivän.

NÄLKÄVUONNA.

Pohjois-Karjalan kaukaisimmassa, mutta ehkäpä samalla kauniimmassakin perukassa — kaakkoisen Kainuun ja Venäjän välissä — ei "puhdas ruis" eli "selvä leipä" ole vielä vallan kaukaa ollut tavallista rikkaampainkaan pöydällä. Varsinkin olisi sitä, noin vuotta kolmisenkymmentä takaperin, ainakin Kuohatin kylässä katsottu suoraksi "Jumalan viljan" tuhlaukseksi, jos ken ihan ympäri vuoden olisi tohtinut siellä syödä selvää leipää. Ei sitä toki kukaan tehnytkään — kaikista vähimmän Kyllöis-Perttu perheineen.

Tuo Perttu oli ennen, nuorempana ollessaan, "hullaantunut" kyhäämään itselleen oman kodin Sammallammin sileähiekkaiselle rantamalle, mitä jylhimmän korven reunaan. Niukuen naukuen oli hän siinä sitten kotveroisen eukkoinensa elellyt ja saanut melkein joka vuosi käyttää "ristillä" jotakin pientä perheensä lisäystä. Niin lukuisaksi olikin jo kasvanut Pertun lapsien liuta, että Pertun Anni sanoi jo itseäänkin ilettävän tuon Herran siunauksen, "kun joka vuosi — ja vielä keskellä kiireintä heinäaikaa — piti käydä papin edessä polvillaan könttyröimässä". Leipää ei kuitenkaan ollut samassa suhteessa siunautunut, vaikka olihan rovasti aina vakuutellut, että Sammallammista vielä aikaa voittaen paisuu aika uhkea uudistalo, kun siihen niin paljo työvoimia ilmaiseksi tulee. Olipa hän vielä lisännyt senkin, että: "joka lapsia antaa, se heistä myöskin murhetta kantaa."

Anni se kuitenkin, siitä huolimatta, näkyi saavan pienistänsä "murhetta kantaa" ja miettiä, mistä milloinkin joukollensa särpimen lisää saisi. Tosinhan se Perttukin koetteli koko ahkerasti soita möyriä ja haalata jos jonkinlaista muonan lisää Kuohatin kankaiden mahtavista metsistä, sen hyllyviltä soilta ja siimesrikkaista korvista, mutta ei puute siltä oikein ottanut hänen mökistään pois paetakseen.

Siksipä päättikin Perttu kerran siirtää mökkinsä tienoilta tuota tuonnemmaksi läheisen, tumman vihreän ja taivaslakisen kuusikon ikivanhaa rajaa ja raivata siihen itselleen peltoa. Siinä teki hän kuitenkin "hyvin tyhmästi", kuten metsäherra sanoi, "sillä puuthan ovat kruunun — ymmärrätkös — yhteiskunnan!"

Perttukin arveli kuuluvansa yhteiskuntaan ja sanoi ennen pitävän hävittää vaikka puut kuin antaa Jumalan luomain ihmisten nälkään nääntyä. "Sitähän ei voine edes yhteiskunta — vai mikä ruunu se lienee — kuuna päivänä tahtoa", lisäsi hän vielä.

Metsäherrapa kuitenkin näytti Pertulle, mitä yhteiskunta tahtoo; ja niin sai Perttu vapaan kyydin ja vapaan ylöspidonkin vähäksi aikaa Kuopion keltaisessa kivilinnassa. Hänen siellä sakkojaan vedellä ja leivällä suorittaessaan oli joutunut uusi kesä käsiin.

Kirkkaasti paistoikin päivä Pertun Kuopio-matkalta kotiin palatessa. Harvakseen kukahteli silloin kelkkeä-ääninen käki jossain Leppivaaran rinteellä ja rastas raksahteli tuon tuostakin Heinälammin hymyilevillä rannikoilla, kun mies illan suussa kotiinsa kiiruhti.

Oikein tuntui hyvältä rinnan alla, kun Kiviharjun huipulle jo rupesi päivän autereen läpi siintämään koko Sammallammin lakeus. Jylhän komea oli näköala sieltä, mutta ei ollut nyt aikaa sitä ihaella, sillä väkisinkin veti silmiä puoleensa tuores ja heleänvihreä ruishalme, jonka hienot, vasta puhjenneet tähät hiljoilleen nuokkuivat vienossa iltatuulessa.

— "On siinä syksyllä hauska tuossa Annin kanssa kilpaa sirppiä huiskuttaa. Ja pienet paitaressut kirmailevat sänkipellolla keväisten vasikkain lailla, sillä välin kuin vanhemmat lapset karisseita tähkiä kokoon keräilevät. Sitte kynnän sen sängen — — —"

Siihen keskeytyi kuitenkin se ajatus ja tarttui itsepintaisesti Pertun omaan lyhyen tukan sänkeen. Oli ilmeinen häpeän leima tuo lyhyeksi leikattu tukka, eikä sen sänki ollut ehtinyt vielä ollenkaan kasvaa. Vieläköhän tuo kasvaneekaan?

— "Mitenkähän sitä nyt ilkiää ollenkaan ilmestyä ihmisten ilmoihin, varsinkaan Annin ja lasten — — —"

Perttu koetti kyllä puraista luontoansa kovaksi, mutta huomaamatta hidastuivat kuitenkin hänen askeleensa hidastumistaan, kuta lähemmäksi koti joutui.

— "Kun ei Anni sattuisi olemaan edes kotona. Mutta eihän se olekaan. Varmaankin se on Siken kanssa verkolla, koska ei ole ruuhta valkamassa ja niin melukasta soimaa kuuluu pihamaaltakin."

Perttu kuulosti sitä tarkemmin.

"Hyppeeppäs tuohon kynnelleni, niin minä katon kirppuko sinä out vai mikä!"

Se oli pienen Antin kiukkuisa ääni ja sitte alkoi kuulua Tuomaan hillittyä itkua, vaikka Tuomas oli lähes kolmea vuotta vanhempi Anttia.

Olisihan niitä pitänyt mennä vähän asettamaan, mutta ei tehnyt mieli lähteä kolipäisenä lapsiaan pelottelemaan. Sitä paitsi tuntui niin raukasevan, jotta ihan täytyi hetkiseksi istahtaa tuohon koivun alle piippuansa kaivelemaan, Siinä sitte johtui istuessa mieleen monenlaisia asioita. Kiinteimmin kuitenkin kierteli ajatuksissa se asia, että mitähän, jos olisi heittää sikseen koko mökin pito ja muuttaa kaupunkiin asumaan. Siellähän kuuluvat kunnon työmiehet oikein rikastuvankin, eikähän ainakaan tarvitsisi joukkonsa kanssa nälkää nähdä. Sitä ajatusta sieti tarkemmin seuloa, varsinkin kun siellä näkyi paljo kävelevän herrojakin, joilla oli keritty pää, vaikka varmaankaan eivät olleet vankina olleet. Niin mahtaa olla kaupungin tapa, koska sitä ei siellä kukaan kummaksi pannut. Mutta toiselta puolen, vaikeata olisi lähteäkin omilta mailta. Missä on koko ikänsä nälkää nähnyt ja keväisen päivän paistaessa jo pienenä paitaressuna kurkien kanssa kilpaa herkuikseen karpaloita poiminut, sinne ovat sydänjuuret ikäänkuin kiinni kasvaneet.

Noissa mietteissä meni ilta niin, että vasta yöllä voi Perttu varkaan tavoin pesäänsä hiipiä, eikä Anni ollut aamusella hänen ulkomuodossaan mitään muutosta huomaavinansa. Oli kai se kuitenkin huomannut kaikki ja varottanut lapsiakin puhumasta isän kolipäästä, koska nekään eivät mitään sanoneet, vaikka alussa näyttivät sitä vähän vierastavan.

* * * * *

Syyspuolella oli toki tukka jo sen verran venynyt, että hyvästi jakaukselle yletti, ja ruiskin teki jo parhaallaan vesijyvää halmeessa. Hyvillä mielin odoteltiinkin sentähden talvea niin Sammallammilla kuin kaikkialla muuallakin. Mutta paljoa ennen talvea tuli taaskin halla ja seurassa tauti. Pitkiä viikkoja venyi pankolla sitten Anni kuumeen kourissa ja houraillen jauhoi tuulta taivasta, tietämättä mitään tästä maailmasta. Likaisien ryysyjen ja haisevien pehkujen päällä oli taas lapsista mikä missäkin nurkassa, mutta itsepäinen Antti oli sairasvuoteekseen valinnut äidin sängyntapaisen.

Kaikki muut noista kalpeista kärsijöistä näyttivät älyttömällä tyyneydellä tyytyvänkin osaansa, mutta Antista sitä vasta oli alituisesti työtä ja vaivaa sekä isälle että kaikesta kurjuudesta huolimatta terveenä pysyneelle Tuomaalle. Kumman kärsivällisesti hän antoikin Antin aina itseänsä tukasta nujuuttaa ja tuuppiloida, kun sairas poika ei olisi antanut puhdistaa enempi itseänsä kuin vuodettaankaan niistä lukuisista pikkuliikkujoista, joita viikkojen vieriessä oli sairaan sijaan siinnyt. Ainapa koetti Tuomas vielä valita äidille ja Antille parhaat niistäkin ruoan tähteistä, joita joskus oli kauvempana olevasta kylästä saanut kerjätyksi. Ei niitä kuitenkaan kovin usein eikä kovin runsaasti ollut. Arvaahan sen, kun niillä seuduin sananpartena sanotaan: "Jumala varjele vaivaisen lasta Kuohattia kiertämästä!"

Kyllä oli siis Pertulla jo alkutalvestakin puuhaa perheensä kanssa, mutta yhä koveni aika. Keskitalvella kävi näet Kohisevan isäntä ilmoittamassa Pertulle, että ei enää riitä lahjavaroista apua kellekään Kuohattiin. Kirkolla oli hoitokunnan esimies sanonut, ett'ei ole valtiolla varoja tyhjään tuhlata, vaan tehkööt Kuohattilaisetkin työtä. Vielä oli hän lisännyt: "Eivätkö nuo huutanekin ihan suotta aikojaan, sillä onhan siellä hyvät maat, etenkin erinomaiset kaskesmaat."

— "Niin se on, Perttu parka", tuumaili Kohisevalainen, "eikä nyt omassakaan kylässä ala enää kellään olla mitään antamista. Niin se on, jotta kyllä tässä on kärsimistä sinulla, jos meillä muillakin."

— "Mutta kyllä sitä karjalainen jaksaa kärsiäkin", arveli Perttu viskatessaan viimeisen kourallisen pettujauhoja taikinaansa, joka ei paistettuna näyttänyt tulevan millään keinoin koossa pysymään, kun siinä ei ollut suurusta siteiksikään. — Vähän ajan perästä hän vielä lisäsi: "kun tässä uskaltaisi ottaa ruunun metsästä koskutta ja petäjän kuorta — tahi, jospa saisikin vielä pari kupoa ruisolkia henkeä kohti, niin eihän sitä puutteesta olisi pitkiin aikoihin puhettakaan, ja ehkäpä tuo joukkokuntakin ruoan muutteesta siksi kostuisi, jotta todellakin pääsisi johonkin työhön."

Kohisevalainen lupasi emännällään valmiiksi leivotuttaa olkileipää niin paljon kuin heiltä itseltään olkia suinkin liikenisi. "Ja tottahan tuota tuolla pettutaikinallakin nyt tullette toimeen toistaiseksi, kun pidätte suun säkkiä myöten", sanoi hän vielä pois lähtiessään.

Luvatusta avusta kiitollisena puristi Perttu tavallista kovemmin
Kohisevalaisen kättä jäähyväisiksi, ja ilosta kiiluvin silmin kuiskutti
Tuomaskin äitinsä korvaan: "Äiti, kohta sinä nyt paranet, kun
Kohisevasta saadaan oikein olkileipää!"

* * * * *

Ihmeellinen vaikutus olikin Sammallammin mökissä olkileivän luullulla parannusvoimalla, jota Perttu ja Tuomas kilvan kiittelivät sairaille niin suureksi, että itsekin rupesivat lopulta asiaa todeksi uskomaan. Uskoahan sitä täytyikin, sillä potilaista alkoi yksi toisensa perästä parata, vaikka muualla raivosi nälkäkuume mitä villimmillään niin että monille kymmenille kuolleille joka pyhä kirkolla hauta luettiin.

Pertun koko joukko olikin jo jalkeilla tuossa Paavalin päivän aikaan. Vanhimmat ja pienimmät, joilla ei ollut vaatteita kuin nimeksi, pysyivät enimmäkseen kotona, mutta muut kiertelivät pitkin kyliä kerjuulla ja isän pieniä puutöitä kaupalla. Annineen alkoikin jo Perttu toivoa, että "ehyenä tässä sittekin taidetaan perhe kesään saada", mutta silloin sattui Anni saamaan — kaksoiset.

Uutta huolta tuli niistä niin isälle kuin äidillekin. Katvelan Matin hevoskululla käytti Perttu itse pieniänsä kasteella ja pistäytyi sillä tiellä puodissakin — pitkistä ajoista. Siellä sai hän kuulla mökkinsä jo olevan kuulutetun huutokaupalla myytäväksi. Korpelan Heikillä oli näet vanha tuomio Pertun päälle. Sen oli nyt Heikki hätäpäissään parista jauholeiviskästä siirtänyt kirkonkylän upporikkaaksi sanotulle kauppiaalle. Sillä taas ei ollut aikaa yhtään saatavaansa odottaa, vaan täytyi joko paikalla saada rahat, sataviisikymmentä markkaa korkoineen, tahi myyttää mökki, "kosk'ei kuulu muutakaan irtainta sanan sijaksi olevan."

Kyllähän Perttu pyysi ja rukoili armoa, mutta ei voinut rahaksi muuttua, eikä toinenkaan odottaa, kun muutoin olisi "konkurssi aivan oven edessä." Ei kelvannut edes rahan vastineeksi kauppiaalle sekään, vaikka Perttu lopulta ilmoitti irtaimistokseen yhdeksän lastansa ja kehoitti kauppiaan niitä omiksensa ottamaan.

"Onneksi" kuoli toki kaksoisista poika ennen mökin myymistä. Kahdeksan pientä oli siis vain Pertulla enää silloin jälellä, kun hänen täytyi asunnostaan avaraan maailmaan lähteä. Apealtahan se tosin tuntui mieli omin käsin tehdystä kodista erotessa, mutta minkäpäs sille teki. Ei ollut edes tietoa siitäkään, mihin päin olisi matka ohjattava, mutta summamutikassa lähdettiin kuitenkin kaupunkiin päin pyrkimään. Kuka sen tietää, kuinka kauvas olisi jouduttukaan, jos ei Markkulassa olisi satuttu yhteen suuren ja kummallisen matkueen kanssa.

Se oli Aunukseen työn ja leivän hakuun pyrkivä parvi. Johtajana näytti tuolla kirjavalla joukolla olevan Pertun vanha tuttava Mahais-Paavo. Hän kertoi Pertulle poikansa löydetyn syystalvella kuolleena jostakin ladosta Rautavaaran puolella, heinätukko suussa. Nimismiehelle sanoi hän sanoneensa suoraan, että poika oli kuollut nälkään. "Mutta mitäs ne herrat uskovat! Leikkuuttivat poikaraukan kuin henkipaton tahi muun koiran ja tuskin lienevät uskoneet sen nälkään kuolleen sittenkään, vaikka tohtori löysi sen suolistakin hyvän vihkon saraheiniä. — Sitte se minulle tuli se mieli, jotta pois täältä pitää lähteä edemmäksi onneansa koettelemaan, ennenkun kaikki nälkään kuollaan tahi hulluiksi tullaan. Pitkin matkaa on sitten joukkoa seuraani liittynyt ja niin on tultu tähän asti. Parasta taitaisi olla, kun sinäkin liittäytyisit yhteen myöhkään, sillä kyllä meillä on siksi evästä, että Aunukseen asti riittää."

* * * * *

Perttu yhtyikin seuraan ja aamulla alettiin miehissä jatkaa matkaa. Kirkas ja tyyni olikin se aamu ja ilma raitis, jona resuinen joukko peräkkäin kuin pororaito Markkulan kylästä matkalle lähti kohden nousevaa aurinkoa kulkemaan. Haukunnalla seurasi joukkoa taloista nälistyneitä, pystykorvaisia koiria, joista yksi ja toinen asettui vielä, häntä hangessa, pitkiksi ajoiksi ulvomaan heidän peräänsäkin.

Huurteiset metsät kimaltelivat tuhannen tuhansissa kiiluvissa koristuksissaan ja pakkasesta paukkuvat nurkat tuntuivat ampuvan kunnialaukauksia tuon ohitse kulkevan, resuisen joukon kunniaksi. Siellä täällä jaksoi talvinen sää luoda vielä jonkun punertavan ruusunkin jonkun kulkijan kalpeille kasvoille. Jokainen heistä astui ajatuksissaan ja vaitonaisena Mahais-Paavon laihan hevoskaakin perästä, joka veti kaikista pienimpiä ja heikoimpia seurueen jäseniä. Hiljaisuutta ei taipaleella häirinnyt muu kuin reen ratina, lumen narina anturoiden alla ja joskus Pertun pienimmän tyttären itkun nirahdus. Viekin kylän kohdalla vasta alkoi taas koirien ilkeä ulina, joka valittavana kuului virstamääriä metsään joukon jälkeenkin.

Oikein tuntui mielestä rauhoittavalta, kun tuo ulvominen viimeinkin taukosi korvihin kuulumasta ja soluttiin äänetönten ja ääretönten salomaiden hiljaiseen syliin. Niin kauas kuin silmä korkeimmiltakin paikoilta kantoi, ei näkynyt muuta kuin talvipuvussaan kaikkialla upeilevaa metsien merta, mutta taulu ei silti yksitoikkoiselta tuntunut. Maanselkä monine sivuhaaroineen, kunnaineen ja kukkuloineen teki sen päinvastoin sekä vaihtelevaksi että viehättäväksikin. Kuulakkaa taivasta vasten kaareilevat selänteet, vaarat ja harjut, siellä täällä laaksojen, notkojen, jokien ja jäätyneiden järvien katkaisemina, muodostivat näköalan, jolta ei päiväpaisteessa puuttunut värivaihteluakaan. Ruskearunkoiset ja talvituiskujen pilkuttamat petäjät, lumen kattamat näreet ja tummat, korkeat kuuset yhdessä aavemaisten, harmaiden ja hataoksaisten kuivien kelohonkien kanssa ikäänkuin antoivat eloa muutoin kuolleelle talviselle luonnolle.

Etäällä tuolla vasemmalla pyrki pilviin mahtava Keron kukkula ja oikealla kohosi korkeuteen korpien valtias Jongunvaara, rotkoineen ja jyrkkine huippuineen. Taivaan rannalta edestä päin häämöitti taas korkea Niemivaara; ja tuo suuri aukko ylempänä pohjoiseen päin oli varmaankin iso Valamon järvi.

Siihen asti oli ilma pysynyt yhäti tyynenä ja kirkkaana, mutta äkkiä alkoi nyt tuntua käyvän kylmä viima. Kaukaa Ruunaan puolelta kulkee pitkiä, kylmiä henkäyksiä kautta ilman. Siellä päin rupeavat jo pilvet sakenemaan ja parissa silmänräpäyksessä peittyy jo Tetrivaarakin ihan vitivalkoiseen, läpinäkymättömään vaippaan. — Jo alkaa lähellä tietäkin putoella puista hienoisia lumen helpeitä ja sihisten kiitää pitkin lumikentän pintaa kevyttä ja hienoa juoksulunta. Jopa nostaa joku pyörivä tuuliaispää tuota vierivää lumihietaa ylemmäksikin niin, että silmät ovat soeta. Vinkuen ja vihellellen hyppii hyinen ja vallaton vihuri yhä eteenpäin oksien välissä ja puiden latvoissa.

Kulkijat kiiruhtavat askeliansa, mutta huokaillen notkuvat jo tanakat hongatkin myrskyn voimasta ja mahtavasti kohisten kiertelevät riehaantuneet pilvet taivaanlaella. Ennenkuin aavistaakaan osataan, ovat jo vuoret ja laaksot, metsät ja ihmiset, taivas ja maa kiedotut keskelle mitä hurjinta lumiryöppyä, joka yhä vain näkyy yltyvän, menestyksestään kiihtyvän ja saavan voimaa omasta innostaan. Sitä vastaan on nyt taisteltava hengen edestä. Niin sitä taistellaankin ja pannaan uhka uhkaa vastaan. Siinä koetetaan, kumpaisellako on sitkeämpi elinvoima, idän aavikolla syntyneellä myrskylläkö vaiko sitkeillä salolaisilla.

Masentukaa, masentukaa! ärjyy myrsky vihaisesti, mutta eteenpäin pyrkivät kumminkin pienet ja suuret toisiansa tukien. Tuulen puolelta jähmettyvät jo heidän repaleiset ryysynsä kiinteiksi ja jäykiksi, kuin sotisopa. Rikkonaiset jalkineet tarttuvat kiinni kylmästä kirveleviin varpaisiin. Jo uupuu tuossa joku poika nietokseen, ja vaarojen rotkoissa tuntuu tuisku veisaavan voiton virttä.

— "Antti, — tuossa minun palaseni, että kestäisit vielä ja jaksaisit kahlata", sanoo Tuomas huohottavalle veljellensä.

— "Eteenpäin! Eteenpäin Jumalan luomat", huutaa Mahais-Paavo. "Tolkeen talojen täytyy olla jo jonkun neljänneksen päässä."

    "Suur surkeus, ja vaivaisuus
    On täällä murheen laaksoss'
    Lyhykäinen on meidän menomm'
    Ja kaikk' elomm', tääll' surkiass surun alhoss",

koettaa veisata joku hoippuva naisen haamu, mutta Mahais-Paavo auttaa häntä eteenpäin ja koettaa vielä vähän sanoillaankin rohkaista. Vaiti, mutta läähättäen, taluttaa Perttu vilusta värisevää vaimoansa, jolta juuri on ottanut pikku tytön omaan syliinsä. Suonenvedon tapaisella kouristuksella puristaakin Anni miehensä kättä ja tuskin jaksaisi hän oikeastaan enää pystyssä pysyä, mutta hermojen pinnistys antaa hänelle vielä vähäsen voimaa.

Jo uupuu joukosta yksi ja toinen. Mahais-Paavon hevonen vaipuu lumeen aivan vatsaansa myöten, mutta nyt ei ole aikaa hevosesta huolia. On lunta niin paksulta ja tiheältä ilmassa, ett'ei erota kukaan, tokko muita onkaan enää liikkeellä. Silloin tällöin sattuu silmä johonkin tien vieressä huppuroivaan, mutta auttakoon jokainen itseänsä. — Jo horjahti Mahais-Paavon käsivarresta lumeen tuossa se veisaaja nainen, mutta tuskin huomaakaan Paavo enää sitä. — "Eteenpäin, Jumalan tähden eteenpäin", mutisee hän, "muutoin ollaan ihan hukassa!"

Eteenpäin pyrkiikin vielä jokainen. Tuomas ja Antti ovat levähtäneet yhdessä ja eteenpäin taas tarpovat hekin tietämättä, missä ovat kaikki muut. Puoliksi on jo peittänyt lumi tuohon erään naisen. "Ei se toki ollut äiti", supisee Tuomas. Tuskin sataa askelta siitä istuu tiellä Mahais-Paavo. Silmät ovat hänellä auki, mutta kovin elottomilta ne näyttävät häneen kompastuneesta Antista. Leipäpalakin taisi olla jo jäätynyt Paavon kouraan kiini, koska ei se siitä ennä pudonnut Antin kosketuksestakaan.

Virtana valuu hiki etumaisina kulkevien päältä ja hirmuinen jano alkaa vaivata heitä. Jotkut vielä kulkemaan kykenevistä syövätkin sentähden lunta, mutta se tekee suun niin karvaaksi ja jäsenet niin ihmeen veltoiksi ja raukeiksi. Epätoivo tarttuu jo useimpiin heistä. Viimeinen kerta ponnistetaan vielä liikkeelle kaikki voimat, mutta sitte herpoontuu jo sekä sielu että ruumis. Välinpitämättömyys saa mielissä vallan, eikä kärsimyksen tuskaa tunneta enää. Silmäluomet käyvät niin raskaiksi. Uni tulee ja vuode on pehmyt — niin pehmyt ja mukava. Kylmyys, milt'ei suloisia tunteita herättäen, hiipii läpi luiden ja ydinten. Hetkisen perästä nuo laihat, sisään painuneet posket jo turpoavat ja pullistuvat niin lihaviksi ja täyteläisiksi. Maailma mustuu silmissä ja päätä huimaapi hieman ja sitte on niin hyvä olla.

Tuomas ja Antti auttavat toisiaan yhä eteenpäin, mäkeä ylös toista alas. Ei ole taitanut siitä enää muita kulkeakaan, koska ei niin hiiren hyppyä enää eroita. Jotakin tuntuu kuitenkin tulevan ihan kintereillä jälestä. — Antti seisahtuu silmänräpäykseksi ja tuntee sen olevan isän, joka vetää jotakin perässään, mutta ei ole enää pikku siskoa isän sylissä — ja missä lienee äitikään? Tuomas ei kuitenkaan anna Antin kaukaa seista, vaan vetää häntä pois kädestä. —"Näethän; isä on ihan tajutonna jo ja silmät palavat sillä päässä niin oudosti. Jotakin kohmettunutta ruumista se perässään laahaa. — Tule, tule!"

Matkaa jatketaan yhä, vaikka jo on tullut ihan pimeä. Varmaankin on yö käsissä. Voi, jos tohtisi levähtää! — Ei levähdä kuitenkaan Tuomas, vaikka veri polttaa hänen suoniansa.

Viimeinkin pilkahtaa kuin tulta tuolta pikkuisen matkan päästä. Tuntuu siltä kuin olisi siitä huudettava toisillekin, mutta Tuomaan ääni on kuivunut kurkkuun kiinni. Tulta kohden hän kuitenkin ymmärtää vielä ohjata askeleensa. Niinkuin unennäössä kuuluu jo korviin koirankin haukunta yli vimmaisesti vinkuvan tuulen ja pilvien valtavan sohinan.

Nyt katoo jo Tuomaalta kumminkin kaikki tajunta, mutta yhä hän vielä pitää vaistomaisesti kiinni veljensä kädestä, jota paremmin vetää kuin taluttaa kanssansa.

Mutta jos voimatkin pettävät, niin jo matkakin on lopussa. — Koiran tavattomasta menosta säikähtäneet Tolkeelaiset ovat kerääntyneet kartanolle ja saattavat tulijat pirttiin. Jo eteisessä sateli kuitenkin pojille sanoja ja kysymyksiä oikealta ja vasemmalta, melkein yhtä tiheään kuin ulkona lunta.

"Herra Jumala! Mitä joukkoa te oikeastaan olette? — Mistä te tämmöisessä Herran ilmassa? — — Poika, miksi sinä et vastaa? — — Herra nähköön! Kuollutta ruumistahan se tuo mies perässään rekenä vetää. — — Ne ovat varmaan olleet paleltua tuossa nöyrässä ilmassa."

Pirtissä irroittivat sitte Tolkeelaiset Annin ruumiin tajuttoman Pertun käsistä ja veivät sen riiheen, kun sitä ensin olivat koettaneet turhaan henkiin virotella. Sillä aikaa olivat jo pojat nukkuneet lämpimässä huoneessa, mutta Perttu istui rahilla, äänettömänä tuleen tuijotellen.

Kauvan pojat nukkuivatkin ja vasta seuraavan päivän iltana kykenivät he
Tolkeen väelle tekemään selvää matkastansa Keron kankaalla, sillä
Pertulta, joka kyllä valvoi, ei enää koskaan saatu kuulla järjellistä
sanaa. Häntä oli hoidettava kuin pientä lasta ja niin oli alussa
Anttiakin vaalittava.

Sitä seuraavana päivänä oli myrsky ja tuisku viimeinkin lakannut ja päivä paistoi kirkkaasti, niinkuin ainakin keväinen päivä. Helottavan kirkkaaksi, kuin puhtaimman kateliinan, valkasi se silloin tasaisen lumipeitteen Keron kankaalla, ja muutamissa puissa kiiltelivät jääpureet, jotka nuiveilta oksilta alas päin riippuivat, kuni kirkkaimmat timanttikyyneleet. Keväällä sitte pystytettiin kankaalle kuusitoista kömpelön näköistä puuristiä, ja siitä päin sanotaankin sitä kangasta aina joko "Nälkänummeksi" tahi "Kuudentoista kankaaksi."