PETRI.

Luokalla vallitsi hiljaisuus, niinkuin ainakin opettajaa odottaessa. Vallattomimmat ja laiskimmat pojista silmäilivät vielä hätäisesti viimeisen kerran läksyjänsä, mutta ahkerat ja siivot pojat tuntuivat tyynesti keskustelevan kohdakkoin toivossa olevasta luistinluvasta ja lähiseutujen jääsuhteista. Vikke Nenonen taas istui pulpetilla, selin kateederiin, ja koetteli jos jollakin tavalla viekotella Jussi Alaista kanssansa sormikoukun vetoon. Silmänräpäyksessä hän kuitenkin lennähti siitä paikoilleen, sillä joku kuului rapuuttavan oven lukkoa. Useimmat muistakin pojista hypähtivät silloin seisalleen ja sitte kuului muutamia pulpetin kansien loksahduksia, kun pojat heittelivät kirjojansa niiden laatikoihin.

Ovi aukenikin kohta ja, odotetun opettajan asemasta, ilmestyi luokalle ihan ventovieras olento. Se näkyi olevan lähes aikamieheksi saapa nuorukainen harmaassa ja kasvamisen varalta tehdyssä sarkapuvussa. Vaalean, aivan sileäksi su'itun tukan ympäröimän ja matalan otsan alla laukuili kaksi älyttömän näköistä ja raukeaa lampaan silmää, jotka hieman pelkurimaisesti tähyilivät ympäri huonetta. Äänettöminä katsoa tuijottivat pojat tuokioisen tuota outoa ilmiöä, joka hämillään näytti silmillään hakevan ovensuun puolelta itselleen jotakin istuinpaikkaa.

Kun ei vieras itsestään tuntunut aikovan asiaansa ilmaista, kysäsi häneltä viimein luokan ensimmäinen mies eli priimus kohteliaalla äänellä: "mitäs teillä olisi ollut asiaa?"

"Meilläkö?" murahti vieras hieman punastuen ja ympärilleen katsellen. "Myö tuota — — hm — — myö tuota — — tultiin kysymään, jotta tämäkö se on se kolomas luokka?"

"Kolmas luokkahan tämä on", vastasi priimus.

"No mihinkähän teällä sitä minä saisin istuutua?"

Nokkelana kuin orava kiepsahti Vikke Nenonen vieraan luo. "Terve mieheen" sanoen paiskasi hän vieraalle kättä ja alkaen häntä vetää retuuttaa kateederiin päin selitteli hyvin toimessaan: "tännehän ne ovat sinulle, kellon alle, paikan varustaneet."

"Elä hiijjessä! Enhän minä miten noin korreelle tuolille suata — —"

"Mutta näethän sen hyvä ihminen itsekin, että ei tänne enää muuanne sovi", toimitti Vikke.

"No, eipä toellakaak taija muuannekaak ennee soppiik", tuumaili vieras luokan hiljaa nauraa hihitellessä ja tyrskäessä. "Vuan annahhan minun tok ensin tervehtiik nuitaak toisii poikii."

Niin sanoen tempasi uusi tulokas kätensä pois Viken kourasta ja alkoi kiertää luokkaa, jokaista kätellen vuoronsa mukaan ja nimiä kysellen.

Hiljaisuus oli nyt luokalta kokonaan pois paennut. Rähisten koettelivat kaikki pojat keskenänsä kilpailla, kuka sukkelimman kompasanan tahi koukukkaimman kysymyksen osaisi vastatulleelle heittää. Mitään pahaa aavistamatta koettelikin hän parhaansa mukaan tuossa rähinässä tehdä selkoa sekä itsestään että suhteistaan. Kärsivällisesti kertoi hän yhdelle olevansa perintötalon poika sieltä ja sieltä, ja toimitti toiselle, että hänen takkinsa ei ollut teetetty hänen isälleen, vaan hänelle itselleen sen räätäli Matti oli ommellut. Jollekulle täytyi hänen myös selittää, että hän ei ollenkaan aikonut tukkiherraksi tulla, vaan hänet oli lähetetty tänne kouluun, että hän sillä tavoin voisi kerran päästä kotikappeliinsa pastoriksi, kun sinne ei kuitenkaan kukaan muu hakenut.

Alaista näytti lopulta rupeavan tuo poikaparka vähän säälittämään ja hän asettui ikäänkuin sen suojelijaksi. Isällisesti käski hän uuden tulokkaan kaikista ensiksi vetäisemään housujensa lahkeet lapikaskenkäinsä varsien päälle, että hän näyttäisi "vähän ihmismäisemmältä. Äläkä sitte enää milloinkaan laita tukkaasi tuolla tavoin. Koulupoika ei saa olla kuin mikäkin nuoltu vasikka."

"Muttapa kun tuolla pihalla ja katuloilla on niin paljon likkoo ja kuroo, niin kaikkihan ne uusiin housuin lahkeensuut likkautus", tuumaili toinen.

"Kääri ennen lahkeesi ylös", tiuskasi Alainen, "mutta varret sisään ja lahkeet päälle, ennenkuin maisteri luokalle tulee!"

Vieras tottelikin ja istahti lattialle, alkaen kiskoa jalastaan pitkävartisia jalkineitaan. Nopeasti kiirehti Vikke Nenonen hänelle avuksi, mutta kun hän toista lapikasta vetäessään luokan iloksi sai sormensa tervaan, siirtyi hän nolona takaisin paikoilleen. Melkein koko muu poikajoukko oli siihen sijaan kerääntynyt vieraan ympärille. Aikaa siinä sitte meni, ennenkuin hän sai lapikkaat takaisin jalkaansa, sillä kaikki tahtoivat ensin koetella hänen karkeita ja harmaita sukkiaan ja niitä ihmetellä, juurikuin eivät ikipäivinä ennen olisi sukkia nähneetkään. Vieras, jonka nimi kuului olevan Pekka ja joka jo oli ehditty Petriksi muuttaa, sai nyt siinä lattialla luetella vallattomille kuulijoilleen kaikki sekä kotitalonsa lampaat että rukiit. Vieläpä täytyi hänen tehdä selkoa heidän ruotimummostaankin, joka hänelle viime kesänä oli kokonaisen tusinan sellaisia uusia sukkia neulonut. Siitä hyvästä oli hänen kumminkin pitänyt luvata siunata mummon hauta, jos mummo vielä elossa olisi silloin, kun hän pastoriksi pääsisi.

"Ja ihanko todella lupasit siunata elävän ihmisen hautaan?" kysäsi joku. "Kuolleiden hautojahan sitä muualla siunataan."

"Ole vaiti Ander", pisti Vikke Nenonen väliin. "Kuolleitahan sitä muualla, mutta tämä Petri kun on kotoisin sieltä, jossa päivää säkillä sisään kannetaan. Siellä haudataan elävänä."

Avossa suin katsoa töllisteli Petri viimeistä puhujaa ja kysyvällä äänellä mutisi: "päiveekö säkillä sissään? Milläs keinoin sitä päivee säkillä sissään — —"

Maisteri Lydénin ja häntä seuraavain koulun vahtimestarin ja piian luokalle tulo keskeytti siihen poikien puuhat ja puheet. Vahtimestari piikoineen toi sisään lisäpulpetin, joka asetettiin luokan lopulle, ja sille sijoitettiin viimein tuo uusi oppilas.

Pulpettien siirtelemisen vuoksi syntyneen rymyn vaiettua esitteli sitte maisteri Lydén uuden tulokkaan luokalle. "Lyhyesti sanoen: siinä on nyt teille uusi kumppani, privatisti Petter Oikari. Toivon kohtelevanne häntä ystävällisesti, niinkuin kumppania ainakin."

"Kyllä minnäik luulen, jotta myö tullaan hyvinniik hyvästi sopimaan, kun nää kaikki tuntuvat olevan oikein lystii poikii, vaikka näyttävät kaikkiik herraslapsilta ja huastavat niin motevasti", näki Petri hyväksi leveällä murteellaan, hyvin tutunomaisesti, pistää maisterille vastaukseksi luokan perältä.

Maisteri Lydén punehtui hiukan, mutta ei virkkanut muuta kuin sormiaan kateederin reunaan naputellen käski luokan pysyä hiljaa. Sitte alkoi Petrin ensimmäinen opetustunti koulussa, ja me olimme hänelle mielessämme kiitolliset, kun se tunti niin hauskalla tavalla oli hänen tähtensä tuntuvasti lyhentynyt.

Monta muutakin hauskaa hetkeä hankki Petri sitte tovereillensa vuosien vieriessä sekä herkkä-uskoisuudella että lapsellisella vilpittömyydellään. Toisinaan kyllä hänen rehellisyytensä pani koko muun luokan pulaankin, mutta onneksi oli häntä aina perin helppo eksyttää, vaikka kenen. Huolimatta mainiosta ulkomuististaan puuttui häneltä näet tyyten niin hyvin arvostelu- kuin johtopäätöstenkin tekemiskyky. Sentähden ei hän suuttunutkaan juuri mistään ja tuli siten luokan suosituimmaksi oppilaaksi. Vikke Nenonen sanoikin Petrin "koulun parhaaksi mieheksi", joka ei leikistä koskaan suutu. "Mutta muut ne ovat niin hirveän viisaita ja nokkavia ja itsestään pitäviä."

Vähitellen oli sitte jouduttu niin pitkälle, että jo oli ihan käsissä viimeinen varsinainen opetustunti ennen ylioppilastutkintolupaa.

"Tämä päiväpäs vasta pitkältä tuntuu", äännähti Ander kiireesti historian oppikirjan lehtiä välitunnilla käännellessään.

"Ainahan ne on päivät pitkii kevväillä", sanoi siihen Petri umpimielisesti hymyillen.

"Mutta tiedätkös sinä, Petri, minkätähden ne päivät aina keväällä pitenevät", kysyi Vikke Nenonen, samoinikään hymyillen.

"Ka, kunj aurinko on viikomman aikoo ylläällä", selitti Petri.

"Aijai!" huudahti Vikke. "Kuinkahan sinulle, poika polonen, käy fysiikkatutkinnossa! Mitenkäs fysiikassa sanotaan? — Sitä paitsi on lämmöllä se ominaisuus, että se laajentaa kaikkia kappaleita — etkös sitä nyt muista?"

"Kas kehveli, kun en tuota hoksannut", lausui Petri tyynesti. "Niin — lämpöhän sen tekköö."

"Rehtori tulee", huudahti joku ja kohta istui kukin paikoillaan hiljaa ja juhlallisena kuin kirkossa, sillä tulinen rehtori ei suvainnut mitään melua, eikä kukaan tahtonut tuota kunnon miestä näin viimeisellä yhdessä olon hetkellä suututtaakaan.

Viimeinen historia-tunti siis alkoi. Vilkkaasti hyppeli rehtori, kuin jänis, edestakaisin historian avaralla alalla oikein saadakseen selville, kuinka varmoja me olimme aineessamme. Kaikki oli käynytkin jokseenkin hyvin ja rehtori oli mitä hilpeimmällä tuulella. Syytä siihen olikin, sillä yksin Vikke Nenonenkin oli juuri tehnyt tyydyttävän selon Henrik Linnustajan linnoitustöistä ja slaavilaisretkestä ja Ander oli sanonut oikean vuosiluvun.

Silloin kääntyi rehtori, ilosta loistaen, Petriin päin ja sanoi: "no Oikari ei nyt lue kirjan sanoilla, vaan aivan omin sanoin vastaa kysymykseen: mitä Henrik ja saksilaiset sitte vastasivat, kun unkarilaiset tulivat heiltä veroa vaatimaan?"

Petri punastui, kakisteli, mutta ei saanut sanaa suustaan.

"Noo", lausui rehtori kehoittavasti.

Silloin salpa aukesi ja Petri alkoi: "hyö sano, jotta myö vuan ei ennee ruppiikkaak teille verruu maksamaan — —"

Rehtori paiskasi kirjan raivoisasti pöytään, että luokkahuone mäjähti vastaan, ja alkoi molemmin käsin tukkaansa repiä ja puhista vihoissaan.

Petri pysyi kiltisti vaiti tuon vihanpuuskauksen ajan, juurikuin odotellen sen loppua. Rehtorin hieman tyynnyttyä alottikin hän taas uudelleen ja sangen levollisesti: "niin hyö sano, jotta myö vuan ei ruppiikkaak teille ennee verruu maksamaan, vuan myö toarotaan ja annetaan teillen kapinen koira."

Se oli jo enempi kuin rehtorin hermot jaksoivat kärsiä. Hän oli jo ovesta ulkona, ennenkuin Petri oli ehtinyt lauseensa loppuunkaan.

"Bravoo, bravoo! Se oli miehen työ ja sillä siitä pinteestä päästiin", kirkuivat jotkut.

"Petrille on pidettävä luokan puolesta kiitoskekkerit", kiljui Ander.
"Minä en olisi osannut enää mitään; ja kello on vasta puolivälissä!"

Toiset murisivat: "häpäisee koko luokan moukkamaisuudellaan;" mutta Petri itse arveli: "mikään sille tulj, kun niin äkkii läks, vaikka tottahan minä puhun, niinkuin kirja sannoo."

Sitte emme tavanneet rehtoria ennenkuin muutama päivä ylioppilaskirjoitusten perästä. Silloin hän tuli luokalle ja opettajakunnan puolesta esitteli Petrille, että "eikö herra Oikari suostuisi olemaan opistossa vielä yhtä vuotta, niin ei tarvitsisi Helsinkiin kirjoituksianne lähettääkään — ei ainakaan ainekirjoitustanne?"

"Kas, kas — kun eivät raskisi sinusta luopua", kuiskasi Vikke Nenonen
Petrille korvaan.

"Minun mielestäni se olisi parasta ainakin teille itsellenne", selitti rehtori.

"Olkoon sittä männeeks", tuumaili Petri. "Vaikkapa häntä sittä jeäpkii yheks vuuvveks vielä."

Jonkun päivän kuluttua muutti Petri kuitenkin mielensä. Hän tallusteli rehtorin luokse pyytämään, että hänenkin paperinsa kumminkin lähetettäisiin Helsinkiin "viisaampiin miesten kateltaviksi."

"Mutta toisten kirjoitukset ovat jo lähetetyt", selitti rehtori ystävällisesti Petrille.

"No laittooten sittä jälestäpäin. Kyllä kaiketi sinnek posti vielläi männöö. Ja kyllä minä tahon, jotta ne pittää sinne viisaammillen laittook."

Rehtori tempasi pöydältä paperitukon, heitälti sen ovesta etehiseen ja ärjäsi: "laita sitte itse."

Nöyrästi keräili Petri etehisen lattialta sinne tänne sinkoilleet paperinsa ja syvään kumarrellen lähti rehtorin luota. Satuin tapaamaan hänet sitte Rissasen puodissa, josta hän tuli ostamaan suurta kirjekuorta. Kadulle tultuamme selitti hän minulle kirjoittavansa Helsinkiin ja ihmetteli rehtorin säästäväisyyttä ihmettelemästä päästyäänkin.

"Missä se nyt on niin säästäväiseksi ruvennut", kysäsin minä.

"Ka postimerkissä", vastasi hän ja jatkoi: "miksikäs niitä rohvessyöriä tuas sanotaankaak, joillen ne meijän ylioppilaskirjoitukset laitetaan?"

"Luullakseni ylioppilastutkinto-valiokunnaksi", selitin minä. "Mutta miksikä sinä sitä kysyt?"

"Laitan niillen ne kirjutukseni."

"Älä veikkonen, ne nauravat."

"Naurakootpa jos, vuan rehtori käski", sanoi hän.

En oikein sittekään uskonut hänen tuumaansa toimeen panevan, jonka vuoksi seurasinkin Petriä hänen asuntoonsa. Sillä välin kuin hän puuhasi päällekirjoitusta ja muuta, otin nuo paperit katseltavikseni minäkin. Eteeni sattui kirjoitus Katiliinasta, joka varmaan oli olevinaan ainekirjoitus äidinkielellä.

Näin se alkoi: "tässä pitäsi nyt ruveta ja kirjuttoo aine Katiliinasta, mutta oikein tahtoo pyrkiik ilettämään ruveta semmosesta miehestä kirjuttamaan, vuan kun ei sattunut oikein mieluisii nuokaak toiset aineet, niin vaikkapa häntä nyt sitte kirjuttaa Katiliinasta. Mutta kyllä se mies oli aika hunsvotti ja lurjus, kun ilikisi nostook kapinan niin reten miestä vastaan, kun se Cicero oli. Vuan kyllä se Cicero, konssulina ollessaan, sitä haukkuki. Voi täytinen, mitenkä se sen mualasi puheissaan ja ne toiset, jotka siellä muakuopassa tapettiin sittä Caesarin aikana! Niihen toisten nimiä minä en nyt muistak, vuan Lentulus se taisi olla toinen ja kyllähän työ, oppineet miehet, senniik toisen tiijättä. Oikeen se naurattaa, kun ken latinoo ossoo ja Ciceron puheita lukkoo" — —

Niin pitkälle olin päässyt, kun Petri huomasi minun hänen paperiansa parhaillaan tutkivan.

"Mitä sinä nyt? Eihän niitä suak lukkee", ärjäsi Petri, temmaten vihkon kädestäni. "Etkö sinä muistak, kun rehtori sano, jotta ei suak kirjutuksiaan toisellen antook, eikä näytteekkääk? Ei näyttee laskujaankaak."

Minä oikein rukoilemalla rukoilin, että hän ei tuota onnetonta ainettansa Helsinkiin lähettäisi, vaan pistäisi uuniin.

"Vuanpa, kun se rehtori itek käski."

"No anna, hyvä ystävä, sitte minä kirjoitan sinulle tuon aineen uudestaan, tahi viedään Ingmannille, niin kyllä hänkin sen ottaa kirjoittaakseen."

"Eihän se sittä ennee oisikkaak minun ihteni kirjuttama", tuumaili
Petri vakavasti.

"No anna minun edes sitä korjailla", vaikeroin minä. "Tuollaisena ei siitä ole mihinkään."

"Joutavat viisaammat korjailla", sanoi hän, nähtävästi puhetapaani matkien, ja pysyi jäykkänä kaikille esityksilleni. Kun tiesin, että väkivallallakaan en tuolta karhulta saisi paperia ryöstetyksi, mutisin lopuksi kiukkuisesti: "volenti non fit injuria (tahtovalle ei tapahdu vääryyttä)."

"Niin, niin! Volenti non fit injuria", myönsi Petri. "Ja sentähden anna sinä paperien huilatak Helsinkiin, varsinniik kun rehtori itek käski."

Paperit "huilasivatkin" ylioppilastutkinto-valiokunnalle, koska yliopistosta oli sittemmin kirjallisesti vaadittu rehtorilta tietoja siitä, mikä se Petri oikeastaan oli miehiään. Rehtori antoi selityksensä. Jonkun ajan kuluttua sai hän ankaran muistutuksen siitä, että opettajakunta oli ryhtynyt arvostelemaan oppilasten kirjoituksia, jotka kaikki olisi pitänyt yliopistoon arvosteltaviksi toimittaa. Kuitenkin oli rehtoria asia enemmän naurattanut kuin suututtanut.

"Arvasinhan minä sen, jotta viisaampiin miesten niitä on tutkittava", tuumaili Petri asiasta kuultuansa ja nauroi hänkin.

Ei häntä kuitenkaan vuoden perästä, eikä myöhemminkään, kuulunut yliopistoon tulevaksi. Kerran, vuosien kuluttua, kohtasin häntä kuitenkin rautatiellä. Silloin sanoi hän heittäneensä pastoriksi tulemistuumat sikseen, varsinkin kun ruotimummokin oli kuollut ja kotikappeli jo saanut oman, varsinaisen papin. Muutoin pyysi hän minulta neuvoa siihen, rupeaisiko hän nyt meri- vaiko sotamieheksi. En kehoittanut häntä ryhtymään kumpaiseenkaan toimeen, vaan neuvoin rupeamaan maanviljelijäksi isänsä maatilalla.

"Talonpojaksiko siis?" mutisi hän tyytymättömänä. "Mitä vasten minä sittä oisin koulua käynnä?"

Erotessamme kysäsi hän sitte minulta: "tiijjätkö sinä, millä keinon sitä päivee säkillä sissään kannetaan?" — Kummastuneena ja säälillä häntä katsellen, sanoin että en sitä tiennyt, enkä ollut koskaan kuullutkaan.

"Minä vuan arvelin, jotta jos sattuisit sinnäik tietämään, kun se Vikke Nenonen siitä muutamaste koulussa mainihti. Minä oun sitä ajatellut vuosikausia, vuan ei ouk tullut keltääk kysytyksi. — Vai et sinäkääk sitä tiijä? No, hyvästi sittä!"

Kerran jälkeenpäin on Petrin nimi sitte jostakin matkustajaluettelosta vielä sattunut silmiini. Häntä mainittiin siinä kapteeni Petri Oikariksi.

"Siis sama mies", huudahti lääninkanslisti Vikke Nenonen vaaleten, kun asiasta häntä huomautin. "Eihän tuo vain liene sotakapteeni jo!"

"Eikös se mielestäsi olisi hyvä asia Petrille?" kysäsin minä Vikeltä.

"Niin Petrille", mutisi Vikke. "Ja sitte se muutamana päivänä istuu — — hyi hittoja — — ja silloin minunlaiseni miehet saavat todellakin selittää 'mitenkä sitä päivee säkillä sissään kannetaan' — jos voivat!"

Viken ajatusjuoksu saattoi minut nauruun purskahtamaan, mutta tavallista totisempana jahkaili hän: "hyvähän sinun on nauraa, mutta entäs meikäläisten. — Ja mikä ne semmoiset Petrit tietää, mitä niistä maailmassa vielä tulee. Vai jo hän on kapteeni? Ja varmaankin se on sotakapteeni, sillä kuinkas hän laivaa johtaisi, semmoinen!"

PAKSULAN PARIKUNTA.

Siinä se nyt, vihdoinkin valmiina, tuossa mäen töyryllä, solakoiden honkien saartamana, oli tuo pitäjään ylpeys, josta vuosikausia oli puhuttu sekä sanomalehdessä että suupuheissa. Öljyttyinä, vaaleankeltaisina välähtelivät sen sileät, laudoitetut seinät, jos noita akkunain välisiä kaitoja suilakkeita lainkaan voi seiniksi sanoa. Suuriruutuiset akkunat ne kuitenkin vasta oikein somasti päiväpaisteessa kimaltelivat, ikäänkuin huomauttaen ohikulkeville: "katsos miten meitä on paljo." Ne, juurikuin veitikkamaisesti, mutta samalla salaperäisesti iskivät silmää kaikelle kirkkoon kiirehtivälle, pyhäpukuiselle kansalle, pyytäen sitä pysähtymään uutta merkkitaloa ihailemaan. Tehonsa ne näkyivät tekevänkin nuo silmän iskut ja koko kömpelön rakennuksen leveä hymy, koska harva oli se ohitse kulkija, joka ei edes hetkiseksi olisi seisahtunut imehtimään "Suurelan Seurahuoneen" somuutta.

Jo aikaisin olivat jotkut kirkkoon menijät kiivenneetkin töyrylle, lähemmältä talon erikoisuuksia tarkastelemaan, ja yhä kasvamistaan kasvoi noiden vetelehtijäin joukko talon ympärillä. Pieniä poikanallikoita juoksenteli parvittain rakennuksen leveillä portailla, mutta nuoret miehet olivat asettuneet istumaan balustraadille ja siinä, paperossia poltellen, jalkojansa nyt heiluttelivat ja maahan syljeskelivät.

Sydänmaalaiset eivät uskaltaneet toki niin lähelle taloa tunkeutua, vaan tyytyivät tukkeamaan maantien ja siinä äänettöminä katsoa töllistelivät milloin itse rakennusta, milloin sen tornia, milloin taas toisiaan.

"Lyhty, mi lyhty", mutisi muuan mies kirkolle päin mennessään.

"Ja oikein lasinen lyhty", tuumaili hänen toverinsa, mutta niin sanomin he jatkoivat matkaansa.

Aamukellot ne sitte hieman häiritsivät hiljaisuutta, mutta varsinaisesti katkasi äänettömyyden itse Korpelan muori tavailemalla talon seinältä kullalta hohtavaa nimikirjoitusta.

"Ässä — uu — suu — re — lan se — ura — huone, urahuone —, se — urahuone. Mikäs vehe se on ja mitä sillä tehdään?"

Muorin luvulle vähän hymähtäen, vastasi eräs lähimpänä seisovista: "sehän se kuuluu olevan semmoinen 'urahuone', jossa nyt käännetään maailma ihan uudelle uralle. Sinne viedään näet kaikki juopot nälkää näkemään, jotta ei niin paljo janottaisi, ja kaikki vanhatkin akat opetetaan siellä tanssimaan, jotta eivät tarvitsi nuorten iloja kadehtia."

"Vielä mitä siinä muuta, kuin veivitetään herroille rahoja köyhän kansan kukkarosta", tiesi eräs möhömahainen talon isäntä. "Saattepas nähdä, niin jo ensi kunnankuitissa on taas uusi lisä … niin ja niin paljo manttaalisadannekselta ja niin ja niin paljo henkiä myöten seurahuoneen kassaan."

"Meneeköhän tuohon yli-ikäisiltäkin", uteli Korpelan muori.

"Mitähän siihen menisi", sanoi joku joukosta. "Ei se taida Paksulan kapteeni talonpoikain varoja tarvita. Se kuuluu olevan aivan upporikas ja oli seurahuoneen hirretkin metsästään ihan ilmaiseksi antanut.

"Näinköhän nuo ilmaiseksi joutivat", tuumaili Tialan vanha ukko. "Kyllä kai se niistä vielä jollakin kujeella hinnat kiskoo."

"Eikä kuulu kiskovan", selitti Maunu Niinistö. "Se on jo niistä saanutkin hyvän maksun ruukkilaisilta. Entinen Paksulan isäntä oli näet jo ennättänyt myydä kaikki Paksulan metsät ruukkilaisille, mutta oli kauppakirjaan pantu semmoinen pykälä, jotta ei saa ottaa muuta kuin pystyssä olevat, kahdeksasta tuumasta ylöspäin. Ne puut leimattiin ja sitte tuli kapteeni ja osti Paksulan polkuhinnasta sen entisen herran leskeltä. Paljokos sitä saisikaan metsättömällä tilalla, hyvälläkään. No älähän mitään. Tulee sitte se suuri maailman kaatomyrsky ja nujertaa maahan koko metsän, kuin mikä puiroomies. Ruukkilaiset rientävät puita korjaamaan, mut kapteeni ehdättää hätään nimismiehen kanssa ja kysyy: kenenkä luvalla te täällä minun metsästäni puita raadatte? Mitäs ruukkilaiset muuta, kuin: me ollaan ostettu koko metsä. Kapteeni näyttää kauppakirjaa, jossa puhutaan pystyssä olevista puista, eikä maahan kaatuneista. Siinä riidellään, rettelöidään, mutta kapteeni lähtee ja käy maaherran puheilla. Tulee sitte nimismiehelle paperit, jotta panna puut kiinni. Ja niin ne pantiin kiinni."

"Mitenkäs niitä metsässä kiinni pantiin?" kysyy joku.

"Ka, jotta ei ruukkilaiset saa ottaa. Mutta ne hankkivat, ruukkilaiset, semmoiset takaukset, jotta kyllä heistä löytyy, jos maksamaan pannaan. No äläst' olla. Kapteeni haettaa minut ja kauppamies Väkkärän rengin puita lukemaan, ja sitä mukaa kuin ruukkilaiset saavat niitä karsituksi, me niitä kirjaan. Käräjissä sitte vannotetaan minut ja Väkkärän Matti puiden luvusta ja paperit pannaan senaattiin. Aikansa siellä oltuaan tulee viimein päätös ruukkilaisille, että 'maksa pois' kymmenen markkaa joka kapulasta, jonka olivat ottaneet ja suuremmista enemmänkin."

"Kymmenen markkaa!" huudahti Korpelan muori. "Johan siitä karttui satoja summaa lopulta."

"Vai satoja veikkonen", sanoi Niinistön Maunu. "Sanoisit satoja tuhansia ja vielä vähän päällekin."

"No veivätkös ruukkilaiset sitte ne puut?" tiedusteli äsken mainittu möhömahainen isäntä.

"Eivät kärsineet viedä kaikkia", selitti Niinistö. "Mutta niistä, jotka olivat ennättäneet poikki hakata, täytyi maksaa kymmenen markkaa joka kappaleesta."

"Ei noista kuitenkaan liene kymmentä markkaa mennyt", arveli vanha
Tiainen. "Eihän siinä olisi mitään oikeutta eikä kohtuutta."

"Meni niistä", väitti Niinistö vastaan. "Meni niistä; ja sentähdenhän sen täytyi ruukkilaisten patruunin pakosalle pinttääkin. Konkurssiin kuului pitäneen mennä … vai olisikohan se ollut Ameriikkaan. Jonnekin se vain oli mennyt piiloon."

"Vieläkös mitä", pisti eräs nuorenpuoleinen mies väliin. "Kotonaan sen oli meidän Mikko vielä tässä tuonoisella viikolla kaupungissa käydessään nähnyt."

"No en tiedä", sanoi Niinistön Maunu, "mutta niin sitä minulle kauppamies Väkkärä nauroi. Kapteeni oli hänelle sitte kaupoitellut tähdepuita suutarin markasta kappaleelta, mutta ei ollut Väkkärä tohtinut niin utalan miehen kanssa kauppoihin ruveta. Sittehän se kapteeni rupesi niitä lahjoittelemaan siltoihin ja sai toiset rakentamaan tuonkin seurahuoneen."

"Olisi niitä kaatuneita puita ollut muuallakin", mutisi möhömahainen isäntä, "mutta eipäs pitänyt aikanaan älytä; ja nyt ne jo rupeavat metsässä mätänemään. Eiköhän noilla vielä jotakin saisi."

"Ei niillä siltä kaikki saa, vaikka kapteeni saikin. Mutta hänellähän onkin kentraalit ja kupernyörit ystävinä", tuumaili muudan joukosta.

"Niinhän sillä on", selitti Niinistö, "kuvernöörit ja muut suuret herrat. Osasivat ne kuitenkin ruukkilaisetkin pienen kolttosen tehdä kostoksi, kun veivät puutarhastakin kaikki pystyssä olevat puut, yksin omenapuutkin. Oikein oli rouvaa itkettänyt se kolttonen, mutta minkäs sille voi. Laki kuin laki, minkäs sille voi."

"Se nyt toki oli oikein sille ketulle", hymähti Tiais-ukko.

"Mut onhan siinä Paksulan puutarhassa omenapuita", puuttui Korpelan muori taas puheesen. "Minä juuri äsken sivuitse tullessani ihmettelin sitä omenain paljoutta, mikä siellä näkyi olevan."

"Onhan siellä nyt taas; on", myönsi Niinistön Maunu. "Mutta se on rouvan tointa se. Se rouva kun näki, jotta ruukkilaiset vievät puutarhan puhtaaksi kuin vievätkin, niin kiepsahti polkupyörän selkään ja ala ajaa Kaunissaareen. Siellä otetaan vierasta vastaan, kuin parasta pappia; syötetetään, juotetaan, muutoin hyvänä pidetään. Pyrkii puutarhaankin ja tietysti hänet päästetään sinnekin. Rouvakos siellä haltioihinsa heittäytyy; kiittää, kehuu kaikkea kupliksi vesien päälle. Kysyypä, mistä ja miten on kaikki puut ja pensaat saatu ja paljoko ne maksavat. — Puutarhuri ei aavista mitään. Sanoo: tässä on puutarhurikoulu. Valtio on kaikki hankkinut. Rouva paneksen kummiinsa. Sanoo: 'vai valtio'. Utelee sitte, millä tavoin se puutarhurikoulu Kaunissaareen saatiin, ja toinen tuhmuudessaan kertoo kaikki. Oikein takitilaan selittää miten paperit tehtiin, minne ne laitettiin … ja sanalla sanoen opettaa toisen ihan oppineeksi. Rouva ei ole niinä miehinäänkään, kiittelee yhä kaikkia. Hyvästelee viimein ja lähtee suoraan kaupunkiin ajaa hurottamaan. Siellä menee asianajaja Körteksen luokse — sen Körteksen, jolta ei koskaan vieraitamiehiä puutu, kun pistelee papereihin ihan olemattomain ihmisten nimiä. Körteksen kanssa yhdessä sommittelevat sitte supliikin kuvernöörille toimitettavaksi…"

"Mutta eiväthän akat saa kuvernöörille kirjoittaa", pistää möhömahainen isäntä väliin.

"Jos ei 'akat', niin rouvat kuitenkin saavat", sanoo Niinistö opettavaisesti. — — "No joutuvathan ne kirjat kuvernööriin. Kuvernööri pistää rillit nenälleen ja lukee. Lukee lukemasta päästyäänkin, kunnes viimein karjasee: 'onko meistä kukaan käynyt Kaunissaaressa?' Kanslistit kavahtavat pystyyn ja herratkin. Kaikki kumartavat ja vastaavat yhteen ääneen, kuin komennon mukaan, 'ei, herra kuvernööri, ei kukaan'.

"'Te ette käy missään, ettekä tiedä mitään', kiljuu kuvernööri, polkien jalkaa, niin että kannukset kilisevät ja ritarin merkit rinnalla heiluvat.

"Vähän tyynnyttyään kutsuu sitte luokseen herroista parhaan lukijan ja sanoo: lues minulle tuosta!

"Toinen tekee työtä käskettyä ja alkaa: 'Sehän on Teidän ylhäisyydellenne uskottujen valtiovarojen tuhlausta, kun Te, herra kenraali, olette antanut perustaa puutarhurikoulun Kaunissaareen, jossa maa on mitätöntä, savipohjaista ja ruokamultaista maata. Sitä paitsi ei maa ole edes tasaistakaan, vaan kallellista niin, että jos etelästä päin tulee, niin on työlästä miltei vastamäkeä päästä puutarhan pohjoispuolelle siimekseen. Kolmanneksi tulevat päivän säteet juuri etelästä päin, joten kasvullisuus suuressa määrin vaikeutetaan ja hennot kasvien taimet helposti poutivat, niinkuin usein, sen pahempi, on kuultu käyvän suvitouoille. Kaunissaaren puutarhassa on vielä keskellä puutarhaa isoja kiviäkin, — olivat näet tehneet huvikseen puutarhaan kivestä pöydän ja istuimen — eikä ole soveliasta sekään, kun Härmäjoen vesi virtailee aivan puutarhan halki. Näiden syiden nojalla saan nöyrimmästi anoa, että Kaunissaaren puutarhurikoulu viipymättä siirrettäisiin Paksulaan, joka on ainoa, varsinkin minun tarkoitukseeni sopiva paikka koko läänissä. Ja sitoudun minä allekirjoittanut kohtuullista, esivallan armossa määrättävää vuotuista korvausta vastaan luovuttamaan Paksulan puutarhan puutarhurikoululle, ehdolla että Kaunissaaren puutarha kokonaisuudessaan siihen siirretään; vielä sitoutuen samalla antamaan monasti mainitussa puutarhurikoulussa opetusta kolmen tuhannen Suomen kultamarkan palkasta vuodessa. Ettei mitään epäilyksiä syntyisi sopivaisuudestani toimeen, liitän tähän oikeiksi todistettuina jäljennöksinä todistukset siitä, että olen Paksulan meijerikoulun opettaja, Suurelan eläinyhdistyksen esimies, raittiusseuran soittokunnan johtaja, vaivaishoito-hallituksen naisjäsen ja kansakoulun johtokunnan sihteeri; sekä alkuperäisinä tukun paikkakunnan sanomalehteä, niitä numeroita, joissa toimintaani on arvosteltu. Muuten on enemmän kuin luultavaa, että jos ei puutarhurikoulua Paksulaan siirretä, niin alkaa paikkakuntamme sanomalehdessä ilmestyä kirjoituksia, jotka eivät ole terveellisiä Teidän ylhäisyydellenne'. Kun virkamies oli tukemisensa lopettanut, kysyi kuvernööri: 'mitä se Paksulan rouva tahtoo?'

"'Se tuntuu tahtovan puutarhurikoulua Paksulaan, herra kenraali ja kuvernööri', oli vastaus, 'mutta se asia ei kuulu meihin'.

"'Eikö meihin — tietysti ei teihin — mutta minuun, joka olen läänin kuvernööri'.

"'Minun ymmärtääkseni se kuuluu maanviljelyshallitukselle ja keisarilliselle senaatille', uskalsi virkamies huomauttaa.

"'Olkaa vaiti, te ette ymmärrä mitään, ettekä koskaan ole mitään ymmärtänyt. Jos nyt sanomalehdissä aletaan kirjottaa minusta, minusta itsestäni, ymmärrättekö, läänin päämiehestä, niin se koskee minuun; minuun ymmärrättekö? Ja sentähden minä kysyn, mitä meidän on tehtävä?'

"'Minun ymmärtääkseni ei mitään', vastasi virkamies.

"Kuvernööri kimmastui ja komensi ryssäksi: 'na leeva krugom, mars!'
Virkamies kun ei ymmärtänyt ryssää, kysäsi: 'mitäh?'

"'Paikoillenne', karjasi kuvernööri ja vaipui syviin mietteihin.

"Sitte tuli vastamäki ja minun täytyi hypätä kävelemään", jatkoi Niinistön Maunu. "Minä näet kuulin koko tämän saakkunan silloin, kun tässä keväällä olin kapteenia ja kauppamies Väkkärää kyydissä siihen kuntakokoukseen, jossa niitä valtiopäivämiesten valitsijoita hommattiin. Kapteeni sitä itse Väkkärälle jutteli."

"Senkös tähden ne sitte Kaunissaaresta asti kaikki puut ja pensaat
Paksulaan hinattiin?" kysäsi nuorempi Tianen.

"Tottapa ne sen tähden", vastasi Niinistö. "Ja sitte kuului vielä kapteeni kertovan, jotta kuvernööri oli käskenyt kenraalikuvernöörin lakkauttamaan sanomalehdenkin, jotta siihen ei saataisi hänestä mitään kirjoittaa. Kenraalikuvernööri olikin, toisen mieliksi, lakkauttanut sen jostakin syystä kolmeksi kuukaudeksi ja luvannut kokonaankin lopettaa, jos se vain uskaltaa puhua muusta kuin mitä Paksulan kapteeni käskee."

"Ilmankos siinä ei nyt olekaan muuta lukemista kuin Suurelan uutisia", tuumaili eräs nuori mies.

"Mutta mitäs varten se sitte on rustattu tuo rakennus?" uteli uudestaan
Korpelan muori.

"Mitäs varten muuta kuin rahain narrauspaikaksi", arveli Tiais-ukko. "Tietäähän sen, kun kapteenin rouva kuuluu senkin homman etunenässä olleen."

"No on siinä pari sattunut yhteen! On vakka kantensa valinnut", kuului muudan ääni väkijoukosta. "Ei pitäisi kenenkään panna penniäkään mokomaan paholaisen pesään."

"Oikein sanot, Paatelan Pekka", myönsi Korpelan muori hartaalla äänellä. "Pimeyden pesä se on koko rustinki. Johan sen näkee noista kiiltopäisistä paholaisen sarvistakin, joita on pantu sen päätyyn ja nurkkiin … noista, joihin on kirjavia riepuja ripustettu kuivamaan. Rahojen veivityspaikka, rahojen veivityspaikka!"

Viimeiset sanat oli kuullut eräs herraspukuinen nuori mies, joka sattui juuri ohi kulkemaan. Hän seisahti ja opettavaisesti selitti: "ei, muori kulta, se ole mikään rahojen veivityspaikka, vaan valistuksen ahjo. Siitä toivotaan nyt rupeavan levenemään paljo valoa meidänkin henkisesti niin pimeään paikkakuntaan. Jumalan kunniaa sillä tarkoitetaan ja isänmaan parasta."

"Ei täällä sellaisia ahjoja kaivata", puuttui Haaralan vanha torppari puheesen. "Ja mitä Jumalan kunniaan tulee, niin tokko tuo paljoakaan edistynee sillä, kun siellä kaiket kirkkoajat renkutuksia laulellaan ja pyhä-illat sitte tanssitaan ja muuten hurjastellaan. Eipäs ole Kaiverruksen kenraali mokomiin puuhiin milloinkaan sekaantunut, vaan koettaa valistaa alustalaisiaan avun annolla tarvitseville ja Jumalan sanalla. Se onkin kunnian ukko, vanha kenraali; mutta sen minä sanon, että ei tästä vielä Paksulan kapteenille kunnian kukko laula."

"Vai ei laula", lausui herraspukuinen nuori mies päätänsä ylönkatseellisesti keikauttaen. "Lukisittepas lehtiä, niin näkisitte, eikö laula kunnian kukko. Milloinkas on kenestäkään kuolevaisesta, esimerkiksi Lipattaja-lehdessä, niin paljoa puhuttu kuin juuri kapteenista ja hänen rouvastaan? Oletteko ikänänne kuullut, että sanomalehdet olisivat maininneet sanaakaan muista, jotka jouluna ja juhannuksena ovat väelleen antaneet rusinasoppaa ja vehnäkorppuja? Onko lehdissä nähty mainittavan, että kukaan on ilmaiseksi antanut hirsiä seurahuoneeseen ja onko kapteenin arvoinen mies ennen milloinkaan alentunut itse rakennustyötä johtamaan ja teettänyt noin upeaa rakennusta, joka on kuin kirkko.

"Kuin tuulimylly", pisti Korpelan muori väliin.

Niinistön Maunu taas kuului naapureilleen kuiskailevan; "se on kapteeni ottanut tuon Koskelan Kallen työväkensä pikku lasten opettajaksi, jotta ei tarvitse lapsia oikeaan kouluun toimittaa. Siksi se Kalle nyt niin kiivaasti herrans puolta pitää."

Keskeytyksestä hieman kiihottuneena lateli Koskelan Kalleksi sanottu nuorukainen edelleen: "minä kysyn, kuka se Suurelassa on ainoa edistyksen ystävä? Kuka hankki pitäjääsen vaivaistalon; kuka perusti Suurelan raittiusseuran, lukutuvat, isäntäyhdistykset, emäntäyhdistyksen; kuka hankki tänne ensimmäiset hyödylliset koneet…?"

"Polkupyörätkö?" kuului ääni joukosta.

"Kuka on perustanut kuntaan voimisteluseurat, käsityöseurat ja kaikki muut hyvät yhdistykset ja kuka niitä kaikkia johtaa? Kenen nimissä ne kaikki kulkevat; kenelle niistä on kunnia tuleva? Ja sittekin Haarala sanoo, ettei Paksulan herrasväelle kunnian kukko laula."

"Paljo, paljo ne ovat Paksulaiset tehneet hyvää", kuului yleinen mumina väkijoukosta. "Ei meillä ilman niitä olisi mitään hyvää, ei mitään."

"Ei suinkaan", huusi äskeinen "polkupyörän" kysyjä. "Ei olisi raittiusseuran mieslaulukuntaa, ei saman naislaulukuntaa, ei raittiusseuran sekakuoroa, ei isäntä- eikä emäntäyhdistyksien vuosijuhlia, ei raittiusseuran torvensoittajia, ei käsityöseuroja, ei kutomayhdistystä, ei hiihtoseuroja, ei kävelyseuroja, ei astunta- eikä istuntayhdistystä, ei lehmä-, sonni-, sika-, lammas-, porsas-, kukko-, kanayhdistyksiä; ei edes kissain, tuskinpa hevostenkaan ystäväin yhdistystä. Ja varmaankaan ei olisi kevätyhdistystä, enempää kuin talvi-, syys- tai kesäyhdistyksiäkään. Ei olisi kyntö-, kylvö- eikä leikkuuseuraa; ei olisi perunainottoyhdistystä, jotka joka vuosi Paksulan pelloilla näytteitä tekevät … kahvipalkalla. Ei olisi opettajiksi otettuja koulupoikia; ei käskyn mukaan kirjoittavia sanomalehden kirjeenvaihtajia; eikä ensiksi ja viimeksi olisi seurahuonetta, jossa kaikki yhdistykset, seurat, kunnat, kuorot, ystävät, vihamiehet ja muut lörpöttelijät voisivat joka ikinen päivä lystiä pitää ja tanssimalla kansaa sivistää."

"Paatelan Pekka on aivan oikeassa", päätti vanha Haarala. "Ei se ole koko seurahuone muuta kuin kansan villitykseksi laitettu."

"Kapteenin kunniamylly, koko töskä", sanoi Tialan vaari.

"Sitähän minäkin jo sanoin, sitähän tässä minäkin", toisteli Korpelan muori.

"Taitaa sitä saada hänelle siinä myllyssä jauhaakin", sanoi vanha Haarala nauraen, "taitaa saada ennenkuin tarpeeksi asti karttuu, jos maailman puheissa on pikkuistakaan perää."

"Mitenkä niin?" tiedusteli Koskelan Kalle, toivoen saavansa taas puhevuoron hänkin.

"No esimerkiksi siten, että Paksulan kapteeni kuuluu, niinkuin tässä äsken juttelivat, puijanneen ruukkilaisilta rahoja jo maksetusta metsästä", selitti Haarala.

"Lakihan ne rahat hänelle on tuominnut."

"Oikeuden muodolla ja lain varjon alla", pisti tapansa mukaan Korpelan muori väliin.

"Tuomitsikos laki hänelle Paksulan kartanonkin", kysyi Paatelan Pekka. "Kuului lähteneen sitä ostamaan Vuorelan työpäällikölle, mutta kun sai talon kelihinnalla, niin pitikin itse."

Koskelan Kallella näytti olevan hyvä halu vastata, mutta vielä Paatelan
Pekan puhuessa oli alkanut kuulua pyörien ratinaa maantieltä.

"Herra siunatkoon!" kuiskasi Korpelan muori. "Ne ovat Paksulan vaunut ja niissä kapteeni itse rouvineen."

Niin olikin. Väkijoukko hajaantui silmänräpäyksessä tien kummallekin puolen ja hitaasti vierivät vaunut ihmiskujan keskitse. Hatut lensivät miesten päästä kuin taikavoimalla, ja syvimmin kaikista kumartelivat kapteenia vanha Tianen, Niinistön Maunu, vanha Haarala ja Korpelan muori. Paatelan Pekka ja Koskelan Kalle olivat ainoat, jotka tyytyivät vain hattuaan nostamaan.

Tuolla ne jo mennä huristivat vaunut ylämäkeä ja kohta seisahtivat seurahuoneen portaiden eteen. Ihmiset olisivat ehkä vieläkin ihmetelleet seurahuonetta, mutta "pim, pom" kajahti samassa kirkonkello. Se oli papin tulokello … täytyi kiirehtiä kirkkoon, sillä sitä vartenhan sitä oli kotoa liikkeelle lähdetty. Kapteenin vaunutkin lähtivät kirkolle, sillä tänään oli seurahuoneella "pienet päivälliset" valtiopäivämiehen valitsijamiehille. Naapuripitäjän lukkari, se maanviljelysneuvos, oli luvannut tulla tänään Suurelan kirkkoon ja tuoda jonkun toisenkin vaikuttavan valitsijamiehen mukanaan. Niitä piti siis nyt mennä vaunuilla noutamaan. Kapteeni olisi mielellään itsekin mennyt kirkkoon, sillä olisihan ollut hauskaa nähdä, miten koko kirkkorahvas olisi kohahtanut ylös ja seissut, niskat kuurussa, siihen asti kuin hän olisi halki kirkon ehtinyt astua Paksulan penkkiin… Niin olisi ollut, mutta seurahuoneella oli vielä ennen päivällisiä paljo toimitettavaa. Piti näet "päntätä" Koskelan Kallen päähän kokonainen puhe ja muutoinkin hänet "instrueerata", ettei tekisi samallaista tyhmyyttä kuin se Pillilä —"senkin pöllöpää" — viime kerralla teki. "Mies ottaa ja sanoa tokaisee kaikkien kuullen: se ei tahdo, tämä kapteeni, Kivistä enää valtiopäiville, kun Kivinen on häntä kuntakokouksessa kerran tohtinut vastustaa ja vaatinut velkaansakin pois. — — — Ei, nyt tällä kertaa ei saa sellaista enää tapahtua, vaan otetaan valitsijamiehet jo tänään käsille ja pidetään yhdessä mujussa huomeneen asti. — — Täytyy pitää silmällä kaikkien kuntien miehiä, niin ettei kenellekään jää aikaa tehdä tyhmiä kysymyksiä Kivisistä eikä muista. — — — Paksulan kapteenista täytyy huomenna tulla valtiopäivämies, täytyy — — —. Kunpahan se Adelaide jaksaisi soittaa — — —!"

Kalle Koskela ilmestyi seurahuoneen salin ovelle ja sanoi jo osaavansa puheen ulkoa. Kapteenin siis täytyi ruveta Kallen läksyä kuulustamaan, mutta viereisestä huoneesta kuului pianon soittoa. Ensin tuli iloinen offenbachiaadi ja sitte joku pitempi kappale, josta paikka paikoin voi päättää, että se mahdollisesti saattoi olla joku Richard Straussin sinfooninen runoelma, tai ainakin jonkun muun Berliozin oppilaan programmi-sävellys.

Kapteeni kuunteli tarkkaan kumpaakin, sekä soittoa että Koskelan puhetta ja yhä enemmän kirkastuivat hänen kasvonsa. Hän alkoi jo saada varmuutta siitä, että huomenna saa hän arvoa laveammallakin alalla kuin kotinurkissa … huomenna on hän Suurelan kihlakunnan edusmies … ja sitte ensi talvena luetaan sanomalehdissä kautta maan: "edusmies, kapteeni Paksula piti pontevan puheen, huomauttaen, ettei hänellä ollut mitään lisättävää, mutta tahtoi kuitenkin saada lausutuksi, yhtyen täydellisesti arvoisiin edellisiin puhujiin j.n.e." — "Oi jospa jo olisi huominen päivä!" huokasi kapteeni itsekseen ja ihmetteli Koskelan Kallen "hyvää päätä" ja muistin terävyyttä.

JUNASSA.

Satoi ja ilma näytti olevan harmaata sumua aivan täynnä. Muutoinkin vallitsi vaunuissa raskas ja perin alakuloinen mieliala. Silloin tällöin rasahti vain joku sanomalehti; kuului puoliksi pidätetty huokaus; muuta ei mitään. Jossakin nurkassa kertoi joku matkustajista, miten Karjalan radalla on "aina" juopuneita. Toinen oli kerran kulkenut yöjunassa ja muutamalla asemalla oli silloin asemapäällikkö nukkunut niin sikeästi, että ei ollut tahdottu "millään ilveellä" hereille saada. Siihen loppui sitte heidänkin puhelunsa, eikä kuulunut enää muuta kuin yksitoikkoista vaunujen jyrinää. Viimein taukosi sekin jarrun jyrinällä, sillä oli saavuttu muutamalle pikku asemalle, jonkun tunnin matkan päähän Viipurista.

Kuului konduktöörin pillin vihellys ja juna nytkähti jo hieman lähteäkseen taas liikkeelle. Silloin temmattiin ovi äkkiä auki ja sisään syöksyi pari ahavoitunutta miestä, molemmat puettuina rumiin, keltaisiin "öljytakkeihin", jommoisia Viipurin läänin rantalaiset sekä miehet että naiset käyttävät sadetakkeinaan. Jalassa oli toisella itämaiset "upokkaat", toisella pitkävartiset mustat saappaat, joiden suurikantaiset pohjanaulat eivät varmaankaan olleet taotut parkettipermantoa varten.

Hengähdyksistään vähän selvittyään, istahtivat miehet oven suuhun, josta nenäänsä vähän nyrpistäen pari naista, arvattavasti kaupunkilaispiikoja, siirtyi toisille tyhjille paikoille. Konduktööri tutki tarkasti vastatulleiden piletit, napsautti niihin reiän ja sanoi: "älkää antako näitä pois perillä; ne ovat meno- ja paluupilettejä."

Konduktöörin poistuttua, tuumaili nuorempi öljytakkisista: "ennätettiinpäs, vaikka tiukalla piti."

"Ennätettiinhän tuota", arveli vanhempi mies. "Ja se on hyvän merkki siitä, että asiat onnistuvat herrojen luona."

Nuo sanat näkyivät kiinnittävän erään nuorenpuoleisen puoliherran huomion puoleensa. Siihen asti oli hän istunut keskipalkoilla vaunuja, milloin torkkuen, milloin sporttipaitansa kaulusta korjaillen. Miehen kasvojen väreet osottivat hänen kuitenkin tarkoin seuraavan torkkuessaankin asiain menoa ja kuuntelevan jok'ikistä vaunuissa lausuttua sanaa, vaikka olikin konduktöörin häntä tupakoimasta estäessä kieltävästi pudistanut päätänsä, juurikuin ei ymmärtäisi sanaakaan maan kieliä. Nyt hän siirtihe öljytakkeja lähemmä ja kysäsi hieman inkeriläistä murretta muistuttavalla, mutta selvällä suomella: "mihin nämä isännät matkalla, kun herrojen pateille mennään?"

"Helsinkiinhän tässä olisi aikomus, senaatin herrojen puheille", vastasi nuorempi puhutelluista.

"Senaatin herrojen", toisti muukalainen. "Oikeinko aiotte käydä itsensä kenraalikuvernöörin puheilla?"

"Eihän sitä sen puheilla — — — mitäpä me siitä, vaan oikeille senaattoreillehan meillä olisi asiaa", selitti vanhempi miehistä.

"Anteeksi erehdys", sanoi sporttipaitainen, "minä vain arvelin siksi, kun hänen ylhäisyytensä kenraalikuvernööri on senaatinkin herra." Sitte hän lisäsi, vähän ympärilleen vilkaistuaan: "taitaapa olla tärkeätkin asiat, koska niin korkeiden miesten pakinoille päästään?"

"Tärkeäthän ne ovat asiat. Mennään pyytämään markkinoita meidän kuntaan, kun ei kuvernööri luvannut, vaikka muuanne on antanut."

Kuultuansa markkinoista mainittavan, kääntyi eräs siihen asti miehiin melkein selin akkunan poskessa istunut matkustaja heihin päin, pani pois luettavanaan olleen sanomalehden ja sanoi: "jopa on miehillä asia, kun pyytävät markkinoita! Parasta olisi, kun kääntyisitte ajoissa takaisin moiselta retkeltä, sillä mitä on hyvää niistä markkinoista tahi toripäivistä. Turmelevat vain kansaa ja kylvävät kuntaanne kirousta ja kevytmielisyyttä ja kaikellaista pahuutta. Minäkin olen menossa meidän opettajan kanssa — se on tuolla toisessa luokassa — myöskin Helsinkiin, mutta pyytämään markkinain lakkauttamista meidän pitäjästä."

"Sepä on ihmettä, kun on kerran ne kuntaansa saanut", huudahtivat miehet yhteen ääneen. Vähän mietittyään jatkoi sitten vanhempi: "meillä niistä ei ainakaan vahinkoa olisi, vaan sulaa hyötyä. Meillä, näette sen, saadaan toisinaan hyvinkin runsaasti merestä kaloja."

"Eivätkös kalat sitte käy muutoin kaupaksi kuin markkinoilla?"

"Kyllähän ne aina kaupaksikin käyvät, mutta niissä on niin paljo sekä kulettelemista että kaupitsemista, varsinkin kesäiseen aikaan. Siinä menee hukkaan monta monituista kaunista kesäpäivää, mutta kun saataisiin markkinat, niin ei muuta kuin veisi sinne ja sillä hyvä."

"Vai on teillä merenrantalaisilla niin niukalta aikaa tahi niin paljo kotitöitä, arvattavasti peltotöitä ja muuta maanviljelystä, että ei kukaan joutaisi saalista kauppaamaan? Silloin olisi parasta perustaa suuri vientiyhdistys, joka ajaisi kaikkien asiaa", arveli akkunan poskessa istuja.

"Onhan tuota toki aikaa, jos ei muuta", selitti nuorempi mies. "Onhan tuota toki aikaa, Jumalan kiitos! Eikä meiltä maanviljelykseen aikaa tärväänny, kun ei saarissa ole peltoa muuta kuin palanen perunamaata; kenellä sattuu sitäkään olemaan, kenellä ei ole ensinkään. Eikä niittyä ole juuri nimeksikään kenelläkään."

"On sitä kuitenkin mantereen rantalaisilla kumpaakin, niin peltoa kuin niittyäkin", oikasi vanhempi mies kumppaninsa puhetta.

"Onhan sitä niillä vähän", myönsi nuorempi, "mutta taitaisivat ne maanviljelykseltä joutaa nekin jos johonkin."

"Kalanpyydyksetkö ne sitte kotona ajan vievät", kysäsi vieras, "verkkojen kudonta ja nuottain valmistus?"

"Kukas hullu itse pyydyksensä tekisi", lausui nuorempi miehistä. "Niitähän saa ostaa venäläisiltä verkkoja niin hyvin kuin valmiita nuottiakin. Parilla kolmella sadalla ruplalla saa jo suuren nuotan, joka kestää joskus kolmekin vuotta — ja sen saa vielä velaksi."

"Mutta parilla sadalla markalla voisitte ehkä saada yhtä suuren, kun itse tekisitte, ja se varmaankin kestäisi viisi, kuusi vuotta, eikä sitte tarvitsisi venäläisten veloissa ja armoissa pyöriä", arveli akkunan poskessa istuja.

"Ei sitä saisi semmoista alle kolmen, neljän sadan markan", tuumaili vanhempi mies. "Mutta eiväthän ne markkinat ole pelkkää myymistä varten, vaan sieltä saa ostaakin, mitä ikinä ihminen tarvitsee."

"Eikös siellä teidän puolella sitte vielä ole maakauppiaita, jotka levittävät maakuntaan tavaran roskaa enempikin kuin ihminen tarvitsee?"

"On, onhan niitä — ainakin yksi joka kylässä", selitti nuorempi mies vuorostaan. "Suuremmissa kyläkunnissa on kaksi tai kolmekin, niin että taitaa niitä kauppiaita yhteensä olla neljättäkymmentä meidänkin kunnassa."

"Luulisipa noilta sitte olevan saatavana tavallisen ihmisen tarpeet, ehkäpä vielä tarpeetontakin."

"Kyllähän sitä on tavaraa kauppiailla kaikenmoista, mutta markkinoilta saisi kuitenkin halvemmalla ja parempaakin."

"Ei, hyvä mies, markkinoille tuoda muuta kuin mitä huonointa rojua", tiesi akkunan vieressä olija. "Kun menet meidänkin markkinoille, niin et siellä ainakaan aluksi näe muuta kuin ryssän rinkeliä ja kuorma kuormansa, pöytä pöytänsä perästä on täynnä Viipurin rinkeliä. Oikeita Viipurin rinkeliä kuuluvat ne kaikki olevan, vaikka ovat tehtyjä mikä missäkin mökissä, enimmät kuitenkin Lappeenrannan puolella. Kahvin, siirappiveden eli venäläisen piittinän ja kaikennimisten namusten kauppiaista ei myöskään ole puutetta, sillä niillä ovat ainakin puolet myymäpaikat hallussaan. Mustilaisia, posetiivin vinguttajia, kellonvaihtajia, limonaadin myyjiä on myös niin kosolta, että ei tahdo päästä liikkumaankaan. Viinan ja hokmannin haju on selvän ihmisen ihan tikehdyttää. Kun pääsee varsinaisten myyntikojujen luo, niin on siellä läkkipilliä, käsipeliä, kirjavia nappia, rintaneuloja, messinkisormuksia, kretonkiriepuja, jos jonkin karvaisia, muun melkein mitättömän vaatetavaran seassa. Mutta naiset ja lapset häärivät ahkerasti noiden kojujen edessä. Varsinkin tattarilaisten tavarain kimpussa häärää ostajia yhtä myötään melkein yhtä paljo kuin hoijakan ja muiden tyhjillä ilveillä rahan narraajain ympärilläkin. Markkinoilla menettää turhaan rahansa sekin, joka muutoin niitä säästää. Sen näkee etenkin iltapäivällä, jolloin ovat hengen vaarassa nekin tuhannet tyhjäntoimittajat, etenkin naiset, jotka ovat sinne saapuneet ainoastaan itseänsä näyttämään, sillä silloin jo hierovat tappelua kaikkien kanssa tavallisissa oloissa siivotkin miehet. Lapset kuulevat ja oppivat siellä villin elämää mitä karkeimpia kirouksia ja naisten siveyden tunto tylsistyy, mutta sinne palaa kuitenkin kaikkien mieli. Jolleivät palvelijat ja nuoret taas sinne pääse, niin pitävät itseään pahemmin orjuutettuina kuin Siperian vangit."

"On kaiketi sieltä toki saatavana kaikellaista maanmiehenkin tavarata ja tekeleitä", tuumaili vanhempi öljytakkisista.

"On nimeksi", myönsi mies. "Viljaa ei tosin ole tavallisesti minkään nimistä, paitsi metsässä, salakapakoitsijoilla, viinaksi muutettuna. Kuului kuitenkin olleen viime markkinoillakin kaksi tuohikonttia, kokonainen kuorma kaalinpäitä, säkillinen sipulia, kapallinen papuja, saman verran herneitä ja kymmenkunta kiloa maatiaisvoita, jos ei vielä maamiehen tavaroiksi täytyne lukea Kauppilan ruotimuorin muutamia vispilöitä ja Nevalan ukon kahta puupyttyä ja kuutta puulusikkaa, jotka kaikki tohtorin rouva oli ostanut paremmin säälistä kuin tositarpeesta."

"Ehkäpä ne teidän markkinat ovatkin niitä niin sanottuja eläinmarkkinoita", mutisi nuorempi markkinain puuhaajista.

"Eipä juuri, vaikka on niille joskus joku eläinkin eksynyt", arveli akkunan pielessä olija. "Milloin on ollut neljä, milloin viisikin semmoista lehmänkantturaa, joilla ei enää kotonaan ole mitään tehty. Mustilaisilla ja Lesken Iskällä on tietysti ollut aina joku hevonenkin kaupattavana, mutta nimismies ne on tavallisesti heiltä väkipakolla ostanut tapettavaksi muutamalla markalla. Taisipa jo kerran Lesken Iskaa sakottaakin hevoskaupasta, vai lieneekö se ollut eläinrääkkäyksestä."

"Isäntä unohtaa kokonaan sen seikan", puuttui nyt taas puheesen sporttipaitainen muukalainen, joka toisten haastellessa oli kirjoitellut jotakin muistikirjaansa, "isäntä unohtaa sen seikan, että maalaiskansa saapi markkinoilta kaikellaisia teollisuuden tuotteita — — —"

"Mitä teollisuuden tuotteita tarkoitatte?" kysäsi puhuteltu muukalaista keskeyttäen.

"Kaikellaista talossa tarpeellista", selitti muukalainen, "niinkuin astioita, kelloja, valmiita vaatteita ja minkä mitäkin, hotj mitä vain tarvitsee."

"Tosiaankin ne minä unhotin", myönsi toinen. "Saapihan sieltä tosiaankin leveitä, suuta repiviä lakeerattuja puulusikoita, kirjavan koreita, kiiltäviä niinipuu-kuppeja, mutta mitä niillä tekee? Siksi parahiksi kestävät, että juuri ostaa kerkiää. Mitä taas tattarien ja juutalaisten valmiisin vaatteihin tulee, niin eiväthän nekään kestä kuin korkeintaan päälle panna, mutta ei pitää."

"No, no, — — — johan se isäntä nyt perin liioittelee", arveli sporttipaitainen muukalainen.

"Enkä liioittele yhtään", sanoi mies toimessaan. "Meidän naapurin poika oli kerrankin ostanut viidelläkolmatta markalla markkinasaksalta pulskan päällystakin. Ja se kesti ihan timinälleen kotiin asti. Hevosta riisuessa näet jo ratkesi hartioista ja sitte, päältä pois otettaessa, meni yksiksi paloiksi. Kun sitte räätäli yritti sitä uudestaan koota, niin käsiin oli hajota koko vaate, kun oli niin mahinutta ja koin syömää. — — — Eivät ne koko markkinat ole muuta kuin petkutusta, ei muuta."

"Mutta", väitti muukalainen yhä, "saavathan ihmiset markkinoilla tutustua toisiinsa; eri kansallisuudet toisiansa lähetä."

"Ja oppia toisiansa inhomaan", väitti mies vastaukseksi, "petkuttajat pitämään narrina pettämiään ja petetyt vihamaan pettäjiään ja koko kansoja, jotka semmoisia konnia synnyttävät."

"Tarvitsee se kuitenkin kansa markkinoita", penäsi muukalainen. "Niillä nuori kansa saa huvitteleutua ja juhlia. Ne ne ovat oikeita kansanjuhlia, joissa kansa mielellään käykin."

"Narrit menevät vaikka mihin pahuutta oppimaan", intti yhä akkunan poskessa istuja. "Mutta kyllä moisissa juhlissa on monelta mennyt elämän onni ja variksen jalka on tullut monen papinkirjaan painetuksi semmoisissa huvissa. — — — Ja kaikesta muusta puhumatta, kuinka monta tuhatta työpäivää niillä sitte vielä tuhlataan!"

"Taitaisipa olla parasta", tuumaili nuorempi öljytakkinen toverilleen, "jos käännyttäisiin mekin kotiin."

"Parasta se epäilemättä on", virkkoi muudan keskustelua kuunnellut. "Ja mitäs teidän tarvitsee mieskohtaisesti mennä enempää markkinoita pyytämään kuin poiskaan saamaan? Lähettää vain paperit perille, niin kyllä ne herrat niistä asian ymmärtävät ja selvän tekevät."

"Niin sitä luulisi, mutta siitä ei tule mitään tähän maailman aikaan", puuttui akkunan luona olija taas puheesen. "Nyt pitää juuri mieskohtaisesti kääntyä herroihin, tahtoipa sitte mitä tahansa, ja jollei sitä tee, niin menee asia aivan päin mäntyyn. Meillä on siitä surkea kokemus. Oli näet tässä muutama vuosi takaperin meillä papinvaali. Kappalainen Gustrén sai järjestänsä miltei kaikki äänet, mutta ei älynnyt mennä vielä suuriltakin herroilta ääniä pyytämään ja taisipa arvella semmoisen kerjäämisen laissakin kielletyksi. Vielä vähemmän sitä älysimme me, seurakuntalaiset, kun ei Gustrén edes ollut ikinä pyrkinyt suurten herrain sielunpaimeneksikaan, vaan meidän. Mutta olipas vaalipapeissa semmoinenkin joka tiesi temput. Meni pokkuroimaan ja sai paikan kuin mies. Itse nyt vielä ilkkuu herrojen hänelle paikkaa luvatessaan nauraneen, jotta 'kyllähän se Gustrén kuuluu seurakuntalaisten äänet saaneen, mutta mahtaa olla kovin ruma mies, kun ei ilkiä tulla tänne meille näyttäytymäänkään.' — Sillä tavoin saimme me papiksemme oikean 'sotarovastin', jolla nimellä sitä kuuluu herratkin — ainakin takanapäin — nimittävän. Kyllä se siis on parasta, ukot, käydä vain rohkeasti herroille näyttäytymässä, jos tahtoo asiansa perille ajaa. Eivät ne suuret herrat papereista paljoa välitä."

Muukalainen mutisi jotakin, mutta siitä ei saanut selvää. Keskustelukin näytti alkavan käydä yleisemmäksi ja yleinen nuiveus mielistä hälvetä, mutta silloin taas jyrähti jo jarru. Oli seisahduttu jollekin suurelle asemalle. Ihmiset nousivat ja alkoivat lähteä asemalta jotakin suun avausta etsimään, mutta kaikkein kiireimmästi katosi vaunusta sporttipaitainen muukalainen. Muiden matkustajain päästessä asemasillalle, seisoi näet jo mies santarmin sivulla ja kuului supattelevan sille jotakin "kansankiihottajasta, joka yllyttää perustamaan laittomia vientiyhdistyksiä ja estää ihmisten veljestymistä markkinoilla."

Santarmi nyökytteli päätänsä tyytyväisenä toisen supatusta kuunnellessaan, mutta seurasi samalla tarkoin ja tutkivin katsein akkunan poskessa äsken istunutta miestä. Miehen mentyä ohitse pujahti santarmi sähkösanomahuoneesen, ja kohta alkoi sähkökone nakuttaa: "niku, naku, niku, naku, nik, nak, nuk."

"Varmaankin lähtee nyt perin tärkeä sähkösanoma asemalta", tuumaili muudan matkustaja kumppanilleen, katsellessaan sähköittämistä läpi akkunan, "perin tärkeä, koska ovat niin kalpeat ja vakavat sähkölennätinvirkamiehen kasvot ja santarmi hänen takanansa hymyilee niin imelästi."

End of Project Gutenberg's Kertoelmia ja kuvauksia, by Juho Reijonen