Lalla kiiruhti jälleen sisään, mutta jo oli onnettomuus tapahtunut. "Äiti" seisoi yksin keskellä lattiaa, huiskien käsillään ja päästäen kovia huutoja. Lalla näki heti kauhistuen, mikä oli hätänä. Kurre oli tunkeutunut ulos ja tanssi nyt kuin mikähän pikku pirulainen emännän selässä, ilkkuen kurkistellen hänen kasvoihinsa milloin toiselta milloin toiselta puolen, kutkuttaen häntä kuin vimmattu tällä rytmillisellä sotatanssillaan. Hän osoitti mitä pirullisinta mieletöntä iloa, nosti korvansa jäykkinä pystyyn, tuijotti suurilla silmillään ja antoi jalkojensa käydä kuin rumpupalikat.
"Kurre! Kurre!" huusi Lalla, mutta siitä se ei ollut millänsäkään.
Silloin syöksi tyttö esiin ja kouristi sitä keskeltä ruumista. Orava huusi ja puri häntä, — aivan luuhun saakka, niin hänestä tuntui — ja veri vuoti sormesta, mutta hän piti sitä vaan kiinni. Hänellä oli hämärä aavistus siitä, että emäntä voisi lyödä sen kuolijaaksi.
Emäntä oli vaipunut penkille ja istui siinä läähättäen.
"Minä — — puh — — minä, joka niin hiiriä pelkään! — — Puh, puh — — ennen ottaisin kolme rottaa päälleni tanssimaan, kuin tuon pienen heittiön. Jos se vaan vielä kerran pääsee irti, niin annan minä Pajaksen ottaa sen. Sen sinä tiedät."
Pajas, se oli talon koira.
Lalla seisoi ja pisti Kurren takaisin häkkiin, huolimatta hänen vastustelemisistaan, ja sitte hän taas sitoi esiliinan reijän yli, vilkaisten epäilevästi, vanhan naisen tavoin, emäntään päin, oliko tällä mitä pahaa mielessä.
"Ja jos vaan annat sen olla hetkenkään enää tuvassa, niin annan minä renkien kulettaa sen takaisin metsään, niin saat sitte käydä sen sieltä hakemassa, jos voit."
Lalla tunsi jähmettynyttä epätoivoa mielettömässä sydämmessään. Hänestä tuntui, että hän voisi vaeltaa ympäri maailman Kurren kanssa, jos niikseen tulisi, — mutta kadottaa hänet? Ei ikinä!
Hän ei virkkanut sanaakaan, mutta otti häkin syliinsä ja lähti mennä retustamaan sen kanssa, niin että selkä aivan näytti katkeavan. Siten tuli hän pihalle; kauemmaksi hän ei ensi ponnistuksella jaksanut. Siellä istuutui hän seinän viereen, asetti häkin viereensä ja itki. Mutta hän tunsi itsensä niin hyljätyksi, että tuskin kyyneleitäkään lähti, nyyhkytyksiä vaan.
"Voi minun päiviäni! Mikä nyt on hätänä?" sanoi iso-isä, joka tuli laudanpäineen ja nauloineen.
Juttu kerrottiin.
"Pyyhi sinä vaan silmäsi; saat pitää sitä minun luonani."
Siten tuli Kurre muuttamaan iso-isän luo.
* * * * *
Nyt tuli Lallalle hyvät päivät, ja Kurrelle myös. Kurre oli herkkusuinen, — oikein nautinnonhimoinen pikku veitikka. Ja vaihtelevaisuus oli hänelle mieleen. Kun hänellä oli tarjona jotain uutta, silloin hän huusi iloissaan, kellonheleällä äänellä, joka sai hänen hallitsijansa tuntemaan itsensä rikkaaksi kuin joku satujen prinsessoista.
Manteleja Kurre mielellään söi; ne olivat hänestä kaikkein parasta. Niille eivät vertoja vetäneet pähkinät eikä terhot. Mutta vaikeaksi kävi pikku syöttäjälle makupalojen hankkiminen, sillä ne maksoivat rahaa, ja rahoja ei ollut helppo ansaita.
Lalla paimensi hanhia koko kesän viidestäkymmenestä äyristä, hän juoksi portteja availemassa saadakseen jonkun lantin, ja kun emäntä tuli kotiin häistä ja toi makeita kakkusia tuomisiksi, niin ei Lalla koskaan syönyt niitä, mitkä sai: ne säästettiin Kurrelle. Pikku emäntäisellä oli siis elatuksen murhetta kultamurunsa tähden. Mutta mitäpä siitä! Hän oli valmis Kurrensa vuoksi kestämään vaikka mitä. Kurre oli hänen sydämmensä kuningas, hänen prinssinsä, — se saattoi tulla hänen hirmuvaltijaakseen, jos tahtoi.
Lalla pelkäsi häntä, vaikka rakastikin. Sillä nyt, kun Kurre oli tullut suureksi ja täysikasvuiseksi, nyt se saattoi purra vielä kovemmin kuin ennen terävillä hakkuurautahampaillaan.
Iso-isän isosta kädestä Kurre piti; se sulkeutui hänen ympärinsä kuin tilava kotelo; mutta kun Lalla tuli ja tahtoi tarttua häneen pienillä luisevilla sormillaan, silloin hän vihaisesti painoi päänsä alas ja puri. Mutta Lalla ei vihaa pitänyt. Kurre tuli yhä kesymmäksi, ja kyllä se vähitellen oli oppiva hänestä pitämään. — Soihan hän lemmitylleen kaikkea hyvää! Ja olihan Kurre niin iloinen joka kerran, kun hän jonkun suupalan sille vei! Ja olihan se hänen Kurrensa, eikä kukaan voinut sitä häneltä ottaa pois.
Lallaa seurasi tuo hänen suuri, hiljainen ilonsa, minne hän vaan meni, ja hän oli vakuutettu siitä, että Kurre oli onnellinen orava.
Niilolla — joka kaikki konstit osasi — oli myös tapana matkia oravien ääntä.
Hän sai kulkustaan sellaisen nauravan, maiskuttavan äänen, jolla hän sanoi oravien kutsuvan toisiaan metsässä. Ja sen oli Lalla oppinut.
Se olisi jotain Kurrelle! Lalla tahtoi hämmästyttää sitä puhumalla sen omaa kieltä. — Eräänä päivänä hän sitte koetti, ja Kurre vastasi, — vastasi aivan samalla äänellä.
Samassa tuli iso-isä sisään vanhan koulumestarin seurassa, joka välistä tuli totia juomaan ukon kanssa.
"Sitä sinun ei pidä tehdä", sanoi koulumestari nuhdellen, kun Lalla toistamiseen loisteli houkutusäänillään, "sehän on syntiä. Silloinhan se tuntee itsensä vielä yksinäisemmäksi."
Lalla vaikeni äkisti ja katsoi Kurreen. Tämä tömisteli etujalkojansa ja katsoa tuijotti ulos häkistä. Se ei ollut itsensä kaltainen, se ei ollut entinen kesy Kurre. Ja sitte se taas äännähti tuon nauravan, kiihoittavan äännähdyksensä ja nosti päänsä pystyyn metsäneläimen koko hurjalla ilolla, ja jäi kuuntelemaan vastausta, varmana siitä, että se tulisi.
Lalla hiipi hiljaa pois huoneesta. Tuo oravan ilo siitä, että tunsi tuon äänen omakseen, joka ensin oli saanut Lallan niin ylpeäksi, tuotti hänelle nyt vaan tuskaa. Hän oli pettänyt Kurrensa, saattanut ikävöimään metsää ja vapautta.
Ja kun vastausta ei tullut, ja kun Lalla vielä ovessa mennessään kuuli sen maiskuttavan ja kutsuvan ja huutavan heikolla pienellä äänellään, silloin hänestä tuntui, kuin sydän olisi ollut haljeta. Silloin hän käsitti, että Kurrelta puuttui jotain. — Hän tuntee itsensä vielä yksinäisemmäksi — oli koulumestari sanonut. Yksinäiseksi? Hänen Kurrensa! — — Yksinäiseksi kaipauksineen, jota ei olisi pitänyt herättää! Ja siellä hän odotti vielä sykkivin sydämmin, — odotti vastausta toiselta oravalta. Ja sitä vastausta ei koskaan tulisi.
Se tuntui niin katkeralta, niin sanomattoman katkeralta. Kurre parka! Kurre ei ollut onnellinen. Mutta hän tahtoi lohduttaa sitä ja olla niin hyvä, niin hyvä! Ja lopulta se unhottaisi metsän ja muut oravat, joita se ei milloinkaan saisi nähdä.
Sitte tuli talvi, ja Lalla oli niin suuri, että hänen täytyi lähteä kouluun. Nyt hänellä oli vähemmän aikaa leikitellä Kurren kanssa. Iso-isä ja Kurre tulivat sitä paremmiksi ystäviksi. Nyt Lallalla tuskin muulloin kuin iltasilla oli aikaa tulla iso-isän huoneeseen, ja silloin Kurrea jo nukutti, ja jos sitä häiritsi, tuli se kärttyiseksi. Kun Lalla vaan sille sormeaan osotti, suuttui se. Mutta iso-isä sai tehdä sille, mitä tahtoi; hän sai pistää sen povelleen, ja panna sitte turkkinsa napit kiinni, ja siellä saattoi Kurre istua tuntikausia, aivan kuin kotonaan.
Ja sitte kävi vanha koulumestari aina totia juomassa iso-isän kanssa, ja nuo kaksi istuivat pöydän ääressä ja pakinoivat, maistelivat aina laseistaan ja tulivat yhä punaisemmiksi, sillä välin kuin Lalla istui ääneti nurkassa ja ajatteli Kurrea, omaa Kurreansa, joka kaiken aikaa istui turkin sisässä ja makasi.
Ja koulumestari nuuskasi tinarasiastaan ja sanoi, että hänestä olisi pitänyt tulla mainio mies, jos oikeus olisi pysynyt oikeutena, ja että hän oli kirjoittanut isoja kirjoja, mutta ei koskaan ollut saanut niitä painetuiksi, ja että vasta hänen kuoltuaan saataisi nähdä, mitä hän oli ollut.
Ja iso-isä löi pöytään niin, että lasit hyppivät, kirosi ja sanoi:
"Jos olisivat minun lukea antaneet, niin olisi minusta voinut tulla upseeri!"
Mutta Lalla ei tiennyt, mitä se "upseeri" on; eikä hän siitä välittänytkään. Hän vaan ajatteli Kurrea, joka istui siellä turkin alla. Tiesihän, hän että Kurre oli siellä, mutta hän ei voinut sitä nähdä eikä koskea, ja hän oli mustasukkainen syntisessä pikku sydämmessään ja arveli, että iso-isä oli ottanut häneltä Kurren.
Hän tuli yhä äänettömämmäksi ja aremmaksi, ja välistä iso-isä jo aavisti, kuinka asian laita oli.
"Sinunhan se on", sanoi hän silloin, "sehän on sinun oravasi."
Mutta mitä lohdutusta siitä oli? Kurre — jonka hyväksi hän tahtoi työtä tehdä ja säästää — Kurre ei hänestä huolinut, huoli vaan tuosta vanhasta turkista. Niin, se makasikin iso-isän sängyssä öitä, ja Lalla vaan sai olla yksin mieliharmineen!
Iso-isä oli vielä entistään ystävällisempi. Eipä ollut vaikeata olla ystävällinen sen, tuumi Lalla, — jolla oli Kurre!
Iso-isä koetti kaikin tavoin lähestyä häntä, — puheli ja kertoi. Joskus hän sanoi: "nyt olen sepittänyt uuden laulun". Mutta kun hän sen sitte lauloi, kuului se pahemmalta kuin kaikki muut. Eikä Lalla koskaan tahtonut istua sylissä.
Kerran jutteli iso-isä, että hänen isänsä ennen häntä oli ollut tämän talon omistajana, ja hänellä itsellään oli ollut ainoastaan yksi tytär. Kun tämä meni naimisiin, ottivat hän ja hänen miehensä talon haltuunsa ja iso-isä sai vapaan hoidon siinä.
Ukko puhui pienistä lapsenlapsistaan, jotka olivat leikkineet hänen ympärillään ja joista hän niin paljon oli pitänyt. Kun maanviljelys ei alkanut onnistaa tyttärelle ja hänen miehelleen, olivat he päättäneet myydä kaikkityyni ja lähteä Amerikaan. Iso-isä ei tahtonut lähteä mukaan, ja niin olivat he jättäneet hänet vanhalle paikalle, jossa häntä oli elätettävä, ja nyt hän oli kaikkien "iso-isä". Mutta niitä pieniä lapsia hän ei koskaan enää saisi nähdä — suuriahan ne mahtoivat jo ollakin, — ja sitte iso-isä itki.
Se ei tuntunut Lallasta miltään; hän vaan tuumi, että iso-isällä oli
Kurre. Ja iso-isä oli hänen mielestään häijy vanha mies.
Sunnuntaisin, kun Lalla oli koulusta vapaa, tahtoi iso-isä häntä huvitella. Silloin hän otti Kurren häkistä, piteli sitä etukäpälistä ikäänkuin pienistä käsistä ja tanssitti sitä pöydällä, tahi antoi sen sukeltaa taskuihinsa tupakkia varastamaan. Ja iso-isä sai tehdä Kurrelle, mitä tahtoi, ja Kurre oli onnellinen ja kiltti; mutta jos Lalla sormeaankaan osotti, niin se huusi.
Lalla inhosi iso-isää.
Keväämpänä alkoi iso-isä valittaa, että Kurrella oli ajos ohimon pielessä, mutta Lalla ei ollut siitä millänsäkään. Harvoin hän nykyään kävi Kurren ja iso-isän luona: ne saivat itse pitää huolen itsestään. Eikä hän siitä välittänyt, mitä Kurre söi tai oli syömättä.
Mutta sitten eräänä aamuna kesäkuun alussa tuli iso-isä Lallan luo tupaan. Lalla istui yksin ja kuori perunoita paistettavaksi.
"Lalla", sanoi ukko ja väänsi kasvonsa moneen irvistykseen, "Lalla, —
Kurre on kuollut."
Nyt Lalla ymmärsi, että ukko itki, ja että hän sentähden niin irvisteli.
"Hän kuoli tänä yönä", jatkoi ukko. — "Hän makaa häkissään, — — pää on aivan pöheissä."
Ja ukko nyyhkytti.
Mutta Lalla ei tuntenut säälivänsä ukkoa eikä surevansa Kurrea. Kun iso-isä kysyi, hautaisivatko he kahden hänet iltapäivällä, vastasi hän kuitenkin myöntävästi.
Koulun loputtua kohtasi iso-isä Lallaa pihassa.
"Minä olen sepittänyt laulun Kurresta", sanoi hän.
Mutta Lalla ei ollut siitä millänsäkään.
Ja sitte menivät he kahden ja hautasivat Kurren puutarhaan, ja se oli kääritty valkoiseen nenäliinaan, jonka iso-isä uhrasi…
Lalla ei itkenyt. Hän oli jo päässyt niin pitkälle elämänkokemuksessa, että hän tiesi sen olevan turhaa. Ja sitte — — kolme, siinä on aina yksi liikaa.
1887.
Ludde.
Kun Ludde oli pienenä ja kävi koltissa ja kun Ludde kasvoi, silloin oli hän juuri sellainen, kuin hänen mammansa toivoi ja juuri sellainen, että kaikki muut mammat sanoivat pahankurisille pikku pojilleen, niin pian kuin ne tekivät tepposiaan: "Katsoppas Luddea! Ludde ei koskaan tee niin."
Ei, Ludde ei koskaan tehnyt mitään. Kotona hän ei koskaan mylläköinyt, ei koskaan ollut vallaton eikä koskaan tottelematon. Kun rouvia tuli hänen äitinsä luo, saattoi hän istua tuntikausia korkeajalkaisella tuolilla heiluttelematta edes jalkojaan, kuten kaikki muut pienet pojat tekivät. Ludde istui aivan hiljaa, pyöreäposkinen naama lauhkeasti ja hyvänsävyisesti hymyilevänä, tosin välistä nukkumaisillaan, mutta aina yhtä hymyilevänä ja hyvänä, silloinkin kun pää nyökähtäen painui rinnalle taikka retkahti taaksepäin, ikäänkuin pieni kaula olisi ollut katketa.
Kun Ludde silloin aukasi vaaleansiniset silmänsä, saattoi hän kyllä nähdä mammain nykivän toisiaan ja hymyilevän niin ihailevan näköisinä, että Ludden sydän paisui ilosta, ja hän päätti aina olla yhtä kiltti.
Hänen mammansa oli onnellinen ja ylpeä. Hänellä ei ollut mitään muuta maailmassa kuin Ludde, mutta tämä poikapa olikin hänen kallein aarteensa.
Hänellä ei ollut koskaan, ei yöllä eikä päivällä, ainoatakaan ajatusta, joka ei jollain tavalla koskenut Luddea; ja enimmän hän ajatteli sitä, kuinka hän voisi varjella poikansa tältä maailmalta ja sen pahuudelta.
Hän oli papin leski, eli eräässä kylässä ja oli kuullut paljon pahaa kaupungin kouluista. Kansakoulukin tuntui hänestä epäilyttävältä; hän pelkäsi, että se voisi vahingollisesti vaikuttaa hänen "omaan Luddeensa", ja siksi hän antoi siivon pastori Vallergrenin ottaa toimekseen hänen kasvatuksensa. Siivo pastori Vallergren oli kiintynyt tuohon lapsi kultaan niin arvaamattoman suuressa määrin, että hän antoi Luddelle opetusta melkein ilmaiseksi.
Kun Ludde oli ripille päässyt, alkoivat maailmanmieliset, ymmärtämättömät ihmiset puhua, että hänen pitäisi lähteä ulos maailmaan ryhtyäkseen johonkin tosi työhön elatuksensa hankkimiseksi. Mutta mamma mietiskeli yöt ja päivät jotain keinoa, miten voisi antaa Ludden ansaita leipänsä tarvitsematta kuitenkaan laskea häntä luotaan. Huono seura saattoi muutoin helposti hävittää kaikki, minkä hänen kasvatuksensa oli aikaansaanut.
Hän otti kaiken leskieläkkeensä säästöpankista, perusti pienen kaupan ja otti Ludden kauppakumppanikseen.
Kauppa ei käynyt huonosti; säästäväisyys, joka meni melkein liiallisuuksiin, teki heille mahdolliseksi panna vuosittain jotain pankkiinkin, ja joka kolmastoista vuosi tuli summa kaksinkertaiseksi pelkkien korkojensa kautta, seikka, jota Ludden mamma ei koskaan lakannut pitämästä ihmeenä, erityisenä Jumalan armona, kiltin Ludden hyväksi. Päästyään neljänkymmenen vuoden ikään, voisi Ludde mennä naimisiinkin, jos hän valitsisi ymmärtäväisen ja säästäväisen tytön, jolla ei olisi liian suuria vaatimuksia.
Alussa, kun Ludde oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta, oli hänellä pari kertaa ollut mielettömiä naimatuumia; ja pari kertaa oli sattunut olemaan hävyttömiä palvelustyttöjä, jotka olivat virittäneet verkkoja Ludden alhaisemmille vieteille, mutta hänen äitinsä oli sanomattomaksi ilokseen aina huomannut sen ajoissa ja onnistunut suojelemaan pojan kaikista kiusauksista.
Nyt ei ollut sitä palvelustyttöä maailmassa, joka olisi voinut tulla vaaralliseksi Luddelle, sillä nyt hän tiesi, että hän voisi mennä naimisiin minä päivänä hyvänsä, kun hän vaan saisi sen toimeen ja kun vaan löytäisi jonkun, joka soveltuisi hänelle ja jolla ei olisi liian suuria vaatimuksia. Noin 15 vuotta sitte oli kylässä ollut useampia, jotka kyllä olisivat voineet soveltua, vaikka ne mahdollisesti olivat vähän vaativaisempia kuin Ludde ja kumpp. pitivät varojensa mukaisena. Kuitenkaan ei kukaan ollut tahtonut odottaa niin kauvan, kunnes korko oli kyllin monta kertaa kasvanut pääoman suuruiseksi. Ne olivat menneet naimisiin toinen toisensa perästä ja saaneet lapsia, jotka nyt alkoivat olla naima-ijässä; taikka olivat ne sokeasti heittäytyneet maailmaan, Ludden suureksi kauhistukseksi, ja hankkineet itselleen työtä omin neuvoin.
Ludde oli oikein pahoillaan siitä, ett'ei nyt enää ollut ketään jälellä. Hänestä jo alkoi vähän tuntua siltä, että hän oli sulkasatoinen ja yksinäinen lintu. Mamma saattoi tuntikaudet istua ja nukkua nojatuolissaan, ja silmälasit soluivat yhä alemmaksi ohutta, terävää nenävartta, kunnes ne vihdoin kokonaan tipahtivat hänen polvilleen. Hän tuli myös yhä säästäväisemmäksi, ja joka ropo kävi hänelle rakkaammaksi, mitä enemmän pääoma kasvoi; ja Ludden suureksi murheeksi alkoi ruoka huonontua; usein se oli kypsymätön ja usein palanut.
Eräänä päivänä, kun perunat taas olivat karisseet veitsellä leikatessa ja velliä oli ollut mahdoton niellä, vaikka mamma sitä oikein hyväksi kehui, käytti Ludde hyväkseen mamman puolipäiväettonetta, pujahti leipuriin ja osti 25 äyrillä vehnäleipää, jonka söi verhonsa takana puodissaan.
Tämä hänen myönnytyksensä olentonsa luontopuolelle ei jäänyt seurauksitta: kohta ei mennyt päivääkään, niin ett'ei hän olisi mässännyt 25 äyrin edestä vehnäleipää, ja olipa päiviä, jolloin se ei riittänyt hänen himoansa tyydyttämään — jolloin kokonaista 50 äyriä meni menojaan. Mutta nämät leipuripuodissa mässäämiset lihottivat häntä tuntuvasti; ja lopulta hän niiden vaikutuksesta paisui pyöreäksi ja pulleaksi kuin skoonelainen limppu.
Koska Ludde oli papinpoika, täytyi hänen varovaisesti valita tuttavansa. Ei ollut sopivaa, että hän seurusteli kylän käsityöläisten ja nuorempien liikemiesten kanssa. Hänen piti valita seurapiirinsä säätynsä mukaan, arveli mamma, sillä aina täytyy pysyä pystyssä. Se on velvollisuus itseään kohtaan.
Mutta tässä kuivassa, köyhässä seudussa ei ollut ketään muita Ludden säädystä kuin pappi, ja pappilassa pidettiin senkinlaista miestä, kuin Ludde oli, liian maailmanmielisenä — joka osoittaa, ett'ei kukaan koskaan saavuta täydellisyyttä toisten silmissä.
Kylän läheisyydessä oli kuitenkin suurehko maakartano, jonka omistaja oli noin Ludden ikäinen mies. Hän oli leski ja hänellä oli yksi ainoa tytär, joka aina aikaisimmasta lapsuudestaan oli viettänyt jonkinmoista nomadi-elämää erään naimattoman tädin kanssa. Tyttö — Malvina hän oli nimeltään — oli kadottanut äitinsä heti maailmaan tultuaan, ja tuo täti oli ollut hänelle äidin sijaisena.
Joku aika sitte oli kuitenkin Amor pistänyt nuolensa tuon vanhan neidon sydämmeen; hän oli mennyt kihloihin erään lesken kanssa, jolla oli puoli tivua lapsia ja joka helposti arvattavista syistä ei toivonut itselleen enempää. Siksi täytyi Malvinan raskaalla sydämmellä palata isän lieden luo.
Hän ei valitettavasti ollut koskaan ollut mikään esikuva, ja täti oli aina tehnyt minkä vaan voi, pilatakseen häntä. Hänen kasvatuksensa oli jonkinmoista mosaikkia, hän oli käynyt milloin yhdessä koulussa, milloin toisessa, tuoden mukanaan uusia kujeita, minne vaan tuli, ja ahkerasti koettaen oppia ne vanhat, joissa hän ei ennen ollut ollut mukana.
Maalla hän oli harvoin ollut. Mielessään hän kuvaili maaseutua etupäässä epämääräiseksi vapauden kotopaikaksi, missä pitäisi sopia tehdä mitä tahansa saamatta siitä nuhteita.
Oli sunnuntain iltapäivä heti joulun jälkeen. Malvina oli ollut ulkona kävelemässä ja tuli kotiin kyökin kautta. Hän kuuli ääniä sisältä arkihuoneesta.
"Ken siellä on?" kysyi hän emännöitsijältä, avaten silmänsä seljälleen.
"Ludde", kuului lakoninen vastaus.
"Ludde? Ken se on?"
"No, nyt minä vasta. Ettekö häntä tunne?"
"En."
"Paikkakunnan ainoa nuori herra, tiedän mä. Koettakaapas häntä miellyttää", ilvehti vanhus.
Malvina keikahutti niskaansa.
"Hah! Koettaa miellyttää" — sanoi hän halveksivasti kääntäen selkänsä ja joi vettä kauhasta, salatakseen punastumistaan.
Paikkakunnan ainoa nuori herra! Oli ainakin mahdollista, että tuo voisi rakastua häneen. Ja sitä mahdollisuutta ajatellessaan sai Malvina hirveän sydämmentykytyksen, sillä asiain laita oli niin, että hänellä oli arka kohta, salainen häpeä peitettävä: hänellä ei ollut koskaan ollut ihailijaa. Ja hän oli jo täyttämäisillään kuusitoista vuotta! Hänellä oli aina ollut niin hirveän huono onni. Vanhemmat tytöt olivat aina kaapanneet kaikki saatavissa olleet kimnasistit ja ylioppilaat, ja Malvina oli ollut liian ylpeä, tyytyäkseen pikku poikiin.
Hän seisoi ja joi kulauksen toisensa perästä kauhasta, samalla kuin hän sanomattomaksi harmikseen tunsi, kuinka hänen kasvoissaan tykytti ja kuinka niitä poltteli, niin että kuumuus tuntui korvan lehtiin saakka. Hän tajusi hämärästi, että emännöitsijän piti voida nähdä, kuinka veripunaiset ne olivat, ja että oli joutavaa seisoa siinä selin.
Mitä hän olisikaan antanut, että olisi tänä hetkenä ollut kalpea ja hoikka, oikein kalpea, niinkuin olisi hän juonut etikkaa kymmenen vuotta, ja oikein hoikka ja ryhdiltään kuin viivain! Mutta hän tiesi, että hän oli pyylevä ja pyöreä ja punaposkinen, ja vaikka hän ei olisi tiennytkään, niin pysyi hän siltä pyylevänä ja punaisena.
"No, koska siellä on vieraita, niin menen minä ulos vähäksi aikaa vielä", sanoi hän ja asettui kyökin oveen pihalle päin. "Jääkö hän tänne iltaan saakka?"
"Jää, jää varmaan. Hän on pahin yökyöpeli kuin olla voi, eikä koskaan tiedä mennä kotiinsa."
Malvina hyppäsi kyökin kynnykseltä alas pihaan. Niin intressantia! Nuori herra, joka oli yökyöpeli, eikä koskaan tiennyt mennä kotiinsa, se kai oli jotain hänelle. Häntä kun inhotti se, että hänet ajettiin sänkyyn kello yhdeksän iltaisin. Hän olisi tahtonut antaa uskomattoman paljon, saadakseen tietää, mikä mies tuo vieras oli, mutta hän ei uskaltanut kysyä. Ja minkänäköinen Ludde oli! "Nuori herra", noilla sanoilla oli kaupungissa vallan omituinen kaiku; Malvinan mielestä ne merkitsivät jotain keikarimaista ja hienoa. Sadat vaihtelevat ajatukset lensivät hänen päänsä läpi, kun hän kulki pitkin yksinäistä tietä, saadakseen poskensa jäähtymään kylmässä talvi-ilmassa. Mutta se ei onnistunut; hän tunsi kuinka ne hehkuivat. Eikähän se ollut niin kummaa. Täällä hän vihdoinkin, ensi kerran, saisi koettaa onneaan, ilman että suuret tytöt olisivat hänellä kilpailijoina.
Sittenkun hän aivan hyödyttä oli kulkenut neljännestunnin ja hautonutkin kasvojaan lumella ilman muuta seurausta, kuin että ne tulivat, jos mahdollista, vieläkin kuumemmiksi, juolahti hänelle vihdoin mieleen, että suurten tyttöjen oli tapana peseytyä lämpimällä vedellä, milloin olivat palavoissaan — ja hänen sydämmensä heti keventyi.
Muutamia minuuttia sen jälkeen oli hän taas kyökissä.
"Minä mielelläni tahtoisin lämmintä vettä Callalleni."
"Tehkää hyvin; tuossa sitä on säiliössä."
Hetken päästä tuli hän sisään arkihuoneeseen ja nopea silmäys lensi sohvaa kohden, jossa isä ja vieras istuivat, kumpikin kulmassaan.
Hän oli vertaillut kaikkia kenkiään ottaakseen ne, joissa oli korkeimmat kannat, hän oli koettanut korottua suurimpaan mahdolliseen pituuteen ja kuristautua pienimpään mahdolliseen leveyteen. Ja tuossa hän istui — Ludde! Pyöreä vehnätaikinanaama, kasvojen ilme niin viaton kuin siilattu maito ja pienet porsaansilmät, joista loisti kokonainen maailma tyytyväisyyttä; pöhistyneet, punaiset kädet ja paksut, paisuneet sormet hajallaan polvia vasten.
Malvinaa ei naurattanut; hän olisi tahtonut lyödä jotakin: emännöitsijää, Luddea tahi ketä tahansa.
"Tyttäreni", esitteli isä huolimattomasti. Ludde nousi ylös ja kumarsi odottamattoman kohtelijaasti ja Malvina vastasi ylpeästi päätään nyökäyttäen. Ludden pienistä porsaansilmistä välähti jotain ihailuntapaista, ja tuo vaikutti sovittavasti nuoren neidin mielialaan. Hän tunsi heti, että Ludde aina käsittäisi hänen avunsa paremmin kuin isä ja tuo vanha emännöitsijä.
Herroilla oli pieni totipöytä edessään ja he puhaltelivat savuja pitkistä piipuistaan. Keskustelu taukosi vähän väliä, ja siinä he molemmat istuivat, kumpikin nurkassaan, vedellen miettiväisesti pitkiä savuja. Välistä he kohottivat lasiaan ja sanoivat: "malja!"
Malvina oli kokonaan itsekseen ja omiin mietteihinsä jätettynä. Hän istui toinen jalka allensa tuolille nostettuna ja tuijotti ulos pihalle, missä ohut kalvo vetäytyi vesilätäkköjen ylitse. Ludde katseli häntä yhtä mittaa hiljaisesti maidonhaaleasti hymyillen, jolla tavalla hän 40 vuotta sitte voitti kaikkien mammojen sydämmet. Hänen nyt pyöreään naamaansa liian hyvin peittyneet silmät loistivat mietiskelevästä tyytyväisyydestä, ikäänkuin tää maailma olisi taivaanvaltakunta ja se, mitä hän nyt katseli, sanomattoman hauskaa ja ihmeteltävää. Tuo hiljainen arvonanto ei ollut vaikuttamatta Malvinaan. Hän tunsi itsensä etevämmäksi heistä kahdesta. Hänen ennen niin tulipunainen värinsä oli haihtunut ja hänen pulskat poskensa eivät enää olleet enemmän kuin tavallisesti omenanpunaiset. Ludden säveästä katseesta ei suinkaan tarvinnut punastua.
Sillävälin meni isä ulos tehdäkseen iltakiertonsa pihassa, ja Malvinan sydän alkoi tykkiä vähän nopeammin. Hän oli lukenut Marlittin romaneja ja tiesi siis, että neljissäkymmenissä olevat herrat rakastuvat nuoriin tyttöihin.
Kun vaan Ludde tahtoisi nähdä, että hän ei todellakaan ollut koulutyttö, vaan että varsin hyvin saattoi häneen rakastua ja kosia häntä ja saada rukkaset! Ludde oli pannut piipun pois ja liittänyt sormensa ristiin pyöreän vatsansa yli, jota koristi kultavitjat niin punaiset, ett'ei edes Malvinakaan niitä kullaksi luullut.
"Voi, nyt siellä jäätää", sanoi Malvina naurahtaen hermostuneesti ja koulutytön tapaisesti.
"Onko neiti siitä iloinen?" kysyi vehnätaikinamies.
"Olen, sillä sitte saa luistella."
Täten oli puhelu päässyt alkuun. Ludde puheli kuten pienen lapsen kanssa, jonka leikkien täytyy olla puhelun aineena, mutta samalla hän näytti koettavan miellyttää, ja hänen käytöksessään oli jotain kunnioittavaista, joka saattoi Malvinan hyvinkin korkealle arvostelemaan Ludden savoir vivre'ä ja synnytti hänessä erittäin suloisen tunteen siitä, että hän oli oikeilla jäljillä.
Vähitellen sai hän sitte ilmaistuksi Luddelle, että hänellä oli kauhean ikävä tavallisesti, että hän mielellään kävi kutsuissa ja että hänestä oli hirveän hauskaa ajaa kilpareessä. Ja näitä ilmoitellessaan oli hän puoleksi olevinaan kyllästynyt daami, joka jo oli saanut kytimät kyllänsä tämän maailman suloisuuksista, mutta joka ei voinut olla ilman niitä.
Kun isä tuli sisään, tuntui, kuin hän olisi jälleen kutistunut koulutytön vähäpätöisyyteensä.
Illallisen jälkeen herrat taas ottivat esille pitkät piippunsa; mutta todit eivät enää olleet elähyttämässä ja puhelu kävi vielä hitaammin kuin ennen. Ludden silmät kapenivat pieniksi juoviksi ja viimein ne sulkeutuivat kokonaan; Ludde nukkui, leuka rintaa vasten, suu hymyssä ja piippu kädessä, aivan samalla tavalla kuin hänen valveilla ollessaan. Hän oli näöltään kuin kylläinen ja uninen lapsi, joka hiljaisesti iloitsee siitä, ett'ei tarvitse mennä maata. Ludde ei voinut muuta kuin hymyillä; hänhän oli aina ollut mamman kiltti poika.
Mutta Malvina oli äkeissään. Hänen olisi tehnyt mieli antaa tuolle herralle aika löylyn, niin että hän säpsähtäisi nukuksista ja vetäisisi pois hymyilynsä, kuten erehdyksestä nostetun lipun; hänen olisi tehnyt mieli itkeä harmista sellaisen ihmisen tähden, mutta hän ei voinut tehdä kumpaakaan. Hänen isänsä istui tuossa tyynenä ja levollisena, veteli savuja piipustaan ja seurasi silmillään kiemuroita, ikäänkuin hän olisi ollut yksin huoneessa ja ikäänkuin Ludden viaton uni ei olisi ollut mitään harmittavaa.
Malvina nousi hieman ynseänä, meni pimeään huoneeseen, jonne ovi oli auki, ja heittäytyi suin päin sohvalle epätoivoissaan tämän maailman kurjuudesta. — Sinne nukkui hänkin.
Noin tunti sen jälkeen kuuli hän jalkojen raapinaa arkihuoneesta. Hän kavahti istualleen ja pyyhki hiukset korviltaan. Hänen oli vähän vaikea päästä selville, missä hän oli. Silloin hän kuuli hyvänluontoisen äänen sanovan ikäänkuin hymyn läpi: "Mutta pitäisihän minun sanoa hyvää yötä neidille."
Malvina meni heti ulos. Häntä ei tosiaankaan saisi kohdella kuin lasta, joka menee maata ennenkuin suuret, ja joka ei voi pysyä ylhäällä.
Hän tuli ulos ovelle, räpyttäen silmiään tulen valoa vastaan ja hiukset pörhöllään.
"Hyvää yötä, neiti", sanoi Ludde ja ojensi hänelle kätensä kohtelijaasti kumartaen. "Kiitoksia oikein hauskasta illasta. Toivon, että tavataan useammin."
* * * * *
Muutamia päiviä kului niin, ett'ei Malvina nähnyt ainoatakaan ihmisolentoa paitsi isäänsä ja talon palvelusväkeä. Yht'äkkiä johtui hänelle mieleen että oli jotain, jota hänen välttämättömästi täytyi käydä ostamassa Ludden puodista, ja hän meni kylään, joka oli noin kahdenkymmenen minutin matkan päässä hänen isänsä talosta.
Ludde tuli heti esiin piilopaikastaan tiskin takaa, jonne hän varjoksella oli erottanut itselleen nurkan, johon mahtui nojatuoli ja pieni pöytä. Tämä oli hänen pyhä paikkansa ja täällä hän vietti vehnäleipähummailuaan.
Hän hymyili yhtä astetta lämpimämmin ja ystävällisemmin kuin tavallisesti, kiitti viimeisestä ja mittasi paarrenauhat erittäin kohteliaalla tavalla.
Sitte hän kysyi, eikö neitiä haluttanut tulla sisään tervehtimään hänen äitiään. Kyllä, kyllä neitiä halutti. Ludde nosti tiskin luukkua ja näytti hänelle tien.
Siellä istui kuiva ja keltainen vanha rouva nojatuolissa ja luki paksua, nitomatonta kirjaa, joka näytti hyvin kuluneelta ja jonka hän oli kääntänyt nurin, voidakseen pitää lehdet koossa. Vanha rouva pani kirjansa pöydälle ja silmälasinsa kirjan päälle, meni Malvinaa vastaan, ojensi hänelle kätensä, niiasi ja sanoi olevansa iloinen, kun sai tutustua Malvinaan. Ja Malvina tunsi ylpeänä, että tarvitsi vaan tulla sivistyneitten pariin, tullakseen kohdelluksi kuin täysikasvuinen nainen. Täällä ei ollut kukaan nähnyt häntä lyhyissä hameissa … tuntui oikein suloiselta, kun ei ollut pappaa eikä emännöitsijää mukana, pappa kun oli niin sietämättömän levollinen, niinkuin ei ketään muuta ihmistä maailmassa olisikaan, ja emännöitsijä niin hyväluontoisen pilkallinen, johon ei koskaan kannattanut suuttua.
Vanha rouva näytti olevan hyvin iloissaan Malvinan käynnistä, sanoi, että täällä maalla ei ollut kenen kanssa seurustella, vaan täytyi vaan turvautua "kirjastoonsa" — tätä sanoessaan hän osoitti tuota paksua kirjaa. Hän nyt niin suuresti rakasti lukemista. — Niin, sitä Malvinakin rakasti. Siten heille tuli puheeksi kirjallisuus. Vanha rouva oli parhaallaan lukemassa Maria Sofia Schwartzia, mutta Malvina sanoi mieluummin lukevansa Marlittia ja Molly Bavnia.
Sitte pyysi rouva saada tarjota kupin kahvia, ja Malvina sai istuutua vanhaan vitsatuoliin, jossa oli syvä, istumisesta painunut kuoppa keskellä. Vanha rouva työnsi itse pallin hänen jalkojensa alle, ikäänkuin Malvina olisi ollut ylhäinen nainen, jota piti kunnioittaa.
Rouva puhui paljon hitain, sievistellyin lausein; ja Luddea mainitessaan hän joka kerran sanoi: "poikani Ludvig".
Malvina istui ja nautti. Hän tunsi sanomatonta mielihyvää, hän nojasi taapäin narisevassa vanhassa vitsatuolissa, kuunteli hiilien rätinää rautauunissa ja kuunteli ystävällisen tarkkaavaisena rouvan kertomuksia ja pakinaa siitä, kuinka hän oli ollut nuori ja elänyt kaupungissa ja ollut tanssijaisissa; ja rouvan äidistä ja hänen äidinäidistään, joka oli ollut kauppaneuvoksetar ja niin rikas ja hieno ja saanut oman talon miehensä jälkeen ja ollut niin ankara lapsenlapsilleen. Koko ajan liikkui hidas mummo huoneessa totutulla varovaisuudella, joka johtui siitä, että huone oli hyvin kapea ja että kaikki hyllyt ja pöydät ja kaapit ja ikkunalaudat olivat täynnä vanhoja posliinikaluja: koiria ja vaaseja ja munia ja säästölippaita, kaikkea, mitä voi kerätä vanhasta talosta kaunoälytön vanha nainen, joka ei koskaan raski viskata pois mitään. Mutta tämä kaikki huvitti Malvinaa ja hän seurasi tarkkaavasti vanhuksen liikkeitä, kun tämä poimi esiin kuppia vanhasta, punaiseksi maalatusta kaapista, sokeria vinosta ja narisevasta piironginlaatikosta ja kermaa talletuspaikasta, joka näytti pieneltä, mustalta loukolta, johon mörkö voisi piiloutua. Malvina vastasi niin järkevästi ja vakavasti kaikkeen, ja koko ajan tepasteli Ludde ulos ja sisään puodin ja tuon pienen huoneen väliä, nauttien oudosta hauskuudesta, samalla kun hän hoiti kauppaansa.
Jo oli hämärä, ennenkuin Malvina ajatteli kotiin lähtöä. Hänellä oli mitä varmin tunne siitä, ett'ei kukaan hetkeäkään ollut pitänyt häntä lapsellisena; ja niin mainion hauska oli olla aikaihmisenä ja passattavana. Vanha rouva tarjoutui katsomaan puotia, että Ludde saisi saattaa neiden kotiin. Ja Ludde pukeutui.
Kun he tulivat ulos, oli hyvin kylmä, ja pyöränjäljissä oleva jää pirstautui pieniksi hienoiksi tähdiksi, niinkuin ohut kilisevä lasi heidän jalkojensa alla.
Se kuului niin lystiltä, ja Malvinalle tuli hirveä halu keksiä jotain kepposta, mitä hyvänsä. Hän vilkasi nopeasti Luddeen, mutta tämä ei näyttänyt ollenkaan halukkaalta sellaiseen; hän vaan kulki ja hymyili hiljaa, tavalliseen tapaansa, ikään kuin juuri tämä olisi parasta kaikesta, mitä ajatella voi, nimittäin saada näin astua Malvinan vieressä tiellä. Hän astua juntusti eteenpäin, hitaasti ja tyynesti ja tanakasti, vatsa ulospäin, ikäänkuin hän olisi kantanut jotain edessään.
"Ettekö luistele?" kysyi Malvina vihdoin, menetettyään kaiken toivon voida vietellä Luddea johonkin ilveeseen.
"E-en", sanoi Ludde ja hymyili vielä kirkkaammin kuin muulloin; "mutta luulen kyllä, että osaan vielä luikua laskea."
* * * * *
Oltiin joulun ja uudenvuoden välillä, ja kun ihmiset nyt olivat ostaneet sekä kalaa että kyntteliä ja riisiryyniä, niin ei Luddella ollut paljoa tekemistä puodissa. Hän sai loikoa päivät pitkät nahkasohvallaan, polttaa piippua ja lukea romaaneja, kunnes kirja pudota puksahti lattialle ja Ludde heräsi.
Malvina oli käynyt ostamassa pientä tavaraa pari kertaa ja molemmilla kerroilla oli hänet kutsuttu sisään kahville. Mammalta ei ollut jäänyt huomaamatta, kuinka Ludden mieli oli kiintynyt Malvinaan. Hän näytti vallan erilaiselta, kun Malvina oli siellä, — aivan sellaiselta kuin lapsena ollessaan, kun hän sai uudet vaatteet.
"Mamma", sanoi hän eräänä päivänä (ja hän hymyili niin, että ääntäminen kävi vallan sammaltavaksi, sillä Luddelta oli pari hammasta poissa), "eikö mamman mielestä neiti Bökman ole hyvin hauska tyttö?"
Äiti ymmärsi kysymyksen sisimmän merkityksen.
"On, mutta hän on niin nuori", vastasi hän.
"Niin, sepä se", myönsi Ludde sävyisästi. Hänestä tuntui, kuin ei hän koskaan olisi nähnyt kenenkään olevan nuoren. Tytöllä oli niin punaiset posket ja niin kiiltävät silmät; kun hän nauroi, niin Luddea vavahdutti. Hän tunsi kuni surua, kaipausta tai ikävöitsemistä. Hän tahtoi nauraa niinkuin Malvina, mutta ensi kerran meni hänelle mieleen että hänen naurunsa kuului niin hullulta ja hän häpesi sitä.
Ludde tiesi varsin hyvin, että hän tahtoi mennä naimisiin Malvinan kanssa, mutta hän häpesi puhua siitä, yksin äidilleenkin. Malvina nauroi useammin kuin ennen ja hänen käytöstavassansa huomasi Ludde jotain keikahtelevaa ja heiskahtelevaa, joka hurmasi häntä, mutta joka häntä myöskin pelotti. Kun hän tuli heidän pieneen huoneeseensa, kääntelihe hän niin rivakasti ja liikkui niin varomattomasti, että Ludde istui koko ajan kuin hehkuvilla hiilillä. Saattaisihan hän pudottaa jonkun äidin posliinikalleuksista, ja siinä tapauksessa eukko unohtaisi itsensä ja antaisi tytölle yhden noita läksyjä, jotka Ludde tunsi liiankin hyvin ja jotka hänestä itsestään olivat tehneet sen mallimiehen, mikä hän oli.
Tähän asti oli kuitenkin kaikki käynyt onnellisesti.
Uutenavuotena piti rouva mammalla olla tavallinen kestinsä, jolloin hän kutsumuksellaan kunnioitti kaikkia, jotka vuoden kuluessa olivat hänelle jotain huomiota osoittaneet. Sinne tuli silloin kylän ylhäisemmät käsityöläisrouvat — toiset saivat kauniisti jäädä syrjään, sillä papin leski ei millään muotoa tahtonut talonpoikaisaineksia seurapiiriinsä. Muutoin kuului seuraan enimmäkseen miespuolia, muutamia Ludden parempia kauppatuttavia, jotka joivat totia ja pelasivat korttia.
Malvina oli istunut kotona koko jouluajan ja oli vähällä itkeä ikävästä; hän kävi sentähden hyvin iloiseksi, kun kutsumus tuli, ja hän päätti laittaa itsensä niin kauniiksi kuin mahdollista, että hänet oikein erottaisi muusta seurasta. Kaksi yötä hän makasi papiljotit hiuksissa; ja kun hän astui sisään Ludden mamman vieraskamariin, oli hän näöltään kuin kerubi. Ei saattanut olla epäilystäkään siitä, että hän oli kaupungin lapsi kaikkien näiden maalaisten joukossa.
Nuorisoa ei siellä ollut ketään muita kuin Malvina; mutta hauskalla tuulella siellä oltiin ja mieliala oli hilpeä, sillä kahdesti oli lämmintä kahvia tarjottu ja sitäpaitsi muita herkkuja, niinkuin karamellia ja "muiskuja" ja omenoita ja pähkinöitä. Sekä mummot että rouvat ottivat itselleen runsaan varaston, ja sitte kun he lopuksi olivat juoneet "bischoffia", istuutuivat he pelaamaan "pyrstötähteä" pähkinöistä. Tämä oli loistokohta. Mutta Malvinalla, joka ei peliä tuntenut ja jota ei pyydetty siihen mukaan, oli ikävä. Luddella oli täysi työ isännänvelvollisuuksissaan, joihin hän antautui täydellä todella. Hän pysytteli enimmäkseen herrojen huoneessa, mistä tupakkasavun tuoksahduksia tunki naisten luo. Malvina kuuli hänen joka toinen minutti sanovan "maljanne" ja "ettehän te juo mitään".
Hän näytti aivan unohtaneen, että Malvina oli olemassa, ja mitä iloisemmaksi rouvat tulivat ja mitä innokkaammin he kiintyivät "pyrstötähteen", sitä vähemmän he välittivät tytöstä.
Huoneessa oli hyvin kuuma, ja Malvina pujahti saali päässä ulos saadakseen hiukan raitista ilmaa.
Ulkona oli kirkas kuutamo. Toisessa huoneennurkkauksessa näki hän hoikan vartalon, joka herätti hänen huomiotaan. Hän meni lähemmä ja näki, että poika oli puettu herraspukuun ja että hänen huomionsa oli tarkoin kiinnitetty johonkin, joka tapahtui nurkan takana ja jota hän siis ei voinut nähdä. Hänen uteliaisuutensa oli kuitenkin herännyt ja hän hiipi vielä etemmä. Hän huomasi kaksi keskenkasvuista poikaa, jotka pitkällä papukepillä tavoittelivat jotain, joka oli korkealla pääsemällä, jonne he nähtävästi eivät voineet ylettyä. He nauraa kihistelivät; ja kolmas poikanen, joka oli vähän pienempi niitä kahta, seisoi ja katseli noita temppuja ja näytti niin halukkaalta auttamaan, jos vaan saisi luvan.
"Pojat! Heittäkää pois!" huusi nurkan luona seisova nuorukainen heti, kun huomasi Malvinan. Se oli huomattavasti varoitusmerkki, vaikka se oli olevinaan nuhde.
Malvina oli menehtyä uteliaisuudesta. Tämä oli aivan varmaan jotain hänen mieleistään, vaikka hän ei voinut arvata, mitä. Herraspukuinen nuori mies, joka näytti jokseenkin hänen ikäiseltään, pisti kädet taskuihinsa ja koetti näyttää siltä, kuin olisi hän vaan ulkona kävelemässä tiellä. Hän kulki aivan Malvinan sivuitse, ja yhdellä ainoalla silmäyksellä oli tyttö huomannut, että hänessä oli jotain kaupunkilaisen tapaista, että hänellä oli melkein sotilasmainen suora ryhti ja että hän oli sievä näöltään. Jos hän nyt antaisi hänen mennä, ei hän milloinkaan maailmassa saisi tietää, mitä noilla pojilla oikeastaan oli mielessä — ja se varmaan oli jotain hauskaa. Hän katsoi poikaan: arasti, viekkaasti, uteliaasti.
"Mitä…?" Lauseen keskeytti naurahdus, joka muistutti oravan houkutusääniä. "Mitä ne aikoivat keksiä?"
Jäykkä nuori mies katsoi häneen. Tyttö seisoi siinä niin naurunhätäisenä ja uteliaana, musta pieni saali, jonka hän oli heittänyt päähänsä, näytti kätkevän niin paljon poikamaista pahankurisuutta, kun hän noin sivulle katsoi, pysyen vähän loitompana, valmiina juoksemaan pakoon taikka purskahtamaan nauruun aina asianhaarojen mukaan.
Poika näki heti, että hän oli joutunut tekemisiin hengenheimolaisen kanssa. Sotilasmaista jäykkyyttä lievensi veitikkamainen hymy, joka tanssi ja hyppi hänen suupielissään.
"Ne olisivat…" hän puhui äänellä, joka ei ollut vielä ennättänyt päästä murroksesta — "ne olisivat…" hänen täytyi kumartua ja panna käsi suunsa eteen, sillä hän purskahti nauruun.
"Mitä ne olisivat?"
Malvina oli tullut yhden aivan pienen askeleen likemmä. Hän katsoi pojan kasvoihin iloisesti odottavana, hänen silmänsä nauroivat ja hänen suunsa oli puoleksi auki ollakseen oikein valmiina päästämään naurun purskahduksen, mutta vielä se oli liian aikaista.
Nuoren miehen, jolla oli äänenmurros, täytyi yskiä ja nieleksiä, ennenkuin hän taisi hillitä hilpeyttään.
"Niin" — alotti hän, mutta keskeytti äkkiä. "Neitihän on kestissä tuolla?"
"Niin. Mutta mitä se tekee?" Ei siinä ollut vähintäkään epäilemistä, että hän ja tuo poika kuuluivat yhteen tavalla tahi toisella, ja hän uskalsi mennä vielä askeleen lähemmäksi, niin että he nyt seisoivat vieretysten. Ja ikäänkuin suostumuksesta vetäytyivät he rakennuksen varjoon.
"Oletteko sukua heille?" kysyi nuori mies varovasti.
"En suinkaan. Minä olen Peter Dalsgårdin tytär."
"Ah", huudahti kavaljeeri iloissaan.
"Mitä se oli? Kertokaa."
"Niin, ne ovat … ne ovat panneet ylös sängynuutimen tuolla sisällä."
"Jaha."
"Ne ovat ripustaneet sen keppiin, jonka ovat pistäneet ulos venttiilistä."
"Ah!" Malvina ei vielä ymmärtänyt mitään.
"Jos nyt voisi osua suoraan kepin päähän, niin…"
Nyt hän ymmärsi. Hän pisti kaksi tyttömäisen laihaa kättä mustan saalin alle ja liitti ne ristiin ihastuksesta, joka oli niin ylenpalttinen, ett'ei se voinut päästä ilmoille edes naurun puuskana.
Ilo löydöstään, tuosta nuoresta miehestä, saattoi hänet unhottamaan kaikki arvelut.
"Odottakaahan", sanoi hän ja pani sormen suullensa. "Niin, ne istuvat siellä 'pyrstötähteä' pelaamassa."
Hän näytti aikovan juosta sisään.
"Luistelettehan, neiti?"
"Kyllä."
"Saanko tulla huomenna teitä noutamaan?"
"Kyllä."
Hän kiiruhti sisään ollakseen näkemässä, kun teko pantiin toimeen. Hän iloitsi sanomattomasti kuvaillessaan mielessään, miltä näyttäisi, kun kangistettu sängynuudin pilvenä tulisi iloisten rouvien päälle.
Itse hän tietysti oli varoillaan, kun laviini laski alas pyrstötähteen. Siitäpä vasta huuto syntyi ja kaakotus ja ihmetteleminen! Alussa ei ymmärretty mitään, mutta lopulta selvisi yhdelle terävimmistä rouvista, että ilkeät pojat kai olivat olleet pelissä ja työntäneet sisään kepin.
Indianiulvonnan kuultuansa oli Ludde yhtä hymyilevänä kuin tavallisesti tullut katsomaan, mikä oli hätänä, ja talon miespuolisena isäntänä piti hän velvollisuutenaan esiintyä kostajana. Hän otti puodista pitkän hevospiiskan ja meni hymyillen tekemään oikeutta.
Hetken päästä tuli hän sisään jälleen. "Siellä ei ollut ketään", sanoi hän, "ei kerrassaan ketään."
Seuraavana päivänä tuli nuori mies, noin 15 vuotinen, Dalsgårdin kyökkiin ja kysyi, oliko neiti kotona.
Emännöitsijä vastasi myöntävästi ja pyysi hänen käymään sisään. Muutamia minuttia sen jälkeen nähtiin nuorten kulkevan pitkin tietä, kummallakin luistinpari roikkumassa käsivarrella.
Malvina oli jo saanut kuulla, että hänen ritarinsa nimi oli Anders Walberg, että hän oli seitsemännen luokan alaosastolla ja että hänestä tulisi luutnantti. Hänen isänsä oli lipunkantaja ja asui virkatalossaan toisella puolen kylää.
Myllynsulussa oli suuri, oivallinen jää. Siellä jo oli muutamia puukenkäpoikia, jotka laskivat luikua.
"Minä menen hetkeksi alas jäälle", sanoi Ludde mammalleen, kun oli nähnyt Malvinan kulkevan ohitse.
Tuolla alhaalla oli nuori Anders Walberg levittänyt viittansa rannalla olevalle kivimöhkäleelle ja viitalla ja kivimöhkäleellä istui Malvina, sillä välin kuin tuleva luutnantti oli polvillaan ja pani hänelle luistimet jalkaan. Oli pureva pakkanen ja hänen kätensä olivat sinisen ja punaisen kirjavat; ja häntä paleli niin, että sormet värisivät kuin vanhan juopostuneen miehen; mutta hänen poskensa olivat yhtä säteilevän lämpimät kuin Malvinan ja molemmat näyttivät he niin iloisilta ja innostuneilta, kuin koko maailmassa ei olisi ollut mitään muuta, kuin tuo välkkyvä luistelurata, joka vaan näytti heitä odottavan.
Ludde laski pienen luikosen, että hänet huomattaisiin, mutta Malvina oli kumartunut alas koetellakseen, olivatko luistimet lujassa.
"Oh! Teitä varmaan kauheasti kylmää", sanoi hän äänellä, joka väräji ylpeydestä ja ilosta ja monesta muusta seikasta.
"Ei, minua ei kylmä ollenkaan", vastasi kavaljeeri nousten ylös, teki sitte komean käännöksen pyöräyttääkseen kahdeksikon ja näyttääkseen, kuinka hyvästi hän osasi luistimilla käyttäidä; sitte ojensi hän kätensä ja Malvina pani siihen omansa. Luistimet leikkasivat jäätä, kuin timantti lasia, ja teräs välähti joka kerran, kuin jalka sattui tekemään käännöksen aurinkoa kohti. Jotain nuorta ja notkeaa ja raitista oli kaikissa heidän liikkeissään.
Ludde juoksi jäällä: Kops, kops, kops, muutamia askelia ja sitte pitkä luiku. Hän juoksi varovasti, ett'ei lankeisi ja hänellä olivat molemmat kädet housuntaskuissa, ett'ei häntä kylmäisi.
Hän huvitteli kuin lapsi ja hymyili juostessaan. Kyllä hän saattoi vielä mukana olla. Hän oli niin hyvillään luikosistaan. Hän tiesi jo poikaijästään saakka, että hän laski paremmin kuin muut yhtäikäiset, ja hän ei tullut ajatelleeksi, että hänen yhtäikäisensä eivät nyt enää luikua laskeneet. Hän taisi vielä temppunsa…
Luistelijapari oli kääntynyt takaisin ja tuli häntä vastaan.
Kops, kops, kops — luiku, sanoivat Ludden pienet paksut jalat, ja kesken mallikelpoisinta luikua otti hän hatun päästään ja tervehti lankeamatta.
Malvina nyökäytti päätään ja huusi: "kiitoksia eilisestä!" ja sitte kiiti hän pois koulupoikansa kanssa. Ludde saattoi kuulla heidän räkättävän puhelunsa, jota välistä keskeytti Malvinan livertelevät, puoleksi tukahdutetut naurahdukset tahi ilonhuudahdukset — terävät pienet äännähdykset, kuin linnun tai oravan. Hän näki Malvinan punaiset posket, hänen veitikkamaiset silmänsä, ja siinä hiljaa seisoessaan ja kuullessaan ja nähdessään selveni hänelle yht'äkkiä, mitä se merkitsi, että hän oli nuori. Ludde ymmärsi, että hän ja Malvina eivät koskaan voisi tulla yhdenlaisiksi.
Hän laski vielä pari luikua pysyäkseen hämmentymättä, ja hän hymyili, kuten tavallisesti, kun hän juntusti kotiin päin; mutta sieramien luota kulki pari juovaa hänen suupieliinsä, ikäänkuin alituinen hymyileminenkin voisi katkeralta tuntua.
* * * * *
Ludde kerkesi vanheta ja harmaantua, ilman että hänen naimistuumistaan mitään tuli, ja hänen äitinsä koottiin isäinsä tykö, saamatta nähdä Ludden astuvan pyhään aviosäätyyn. Ja kylään tuli nuorempi kauppias, joka otti ostajat Luddelta, mutta siitä ei Ludde välittänyt. Hän saattoi elää kuitenkin, hänellä oli säästöpankinkirja alinomaa kaksinkertaisiksi kasvavine panoksineen, ja hän oli yksin. Pahinta oli taloudenhoito ja muu sellainen, sillä Ludde oli lähes 50 vuotta saanut tottua siihen, että mamma piti huolen kaikesta, niin että hän itse ei kyennyt pitämään huolta mistään.
Kylässä oli muudan leski, noin Ludden ikäinen. Hän oli monet vuodet hoitanut erään vanhanpojan taloutta; ja kun tämä kuoli, testamenttasi hän leskelle talon. Leski teki uskollisesti viimeiseen saakka kauppaa Ludden puodissa, mutta sanoi hänelle usein kahdenkesken, että hän oli tyhmä, kun ei lopettanut kauppaansa; olihan hän nyt niin hyvissä varoissa, ett'ei hänen tarvinnut istua siinä kuin orja ja totella kelloa. Hän saisi myydä talonsa ja tavaravarastonsa ja ruveta hänen hyyryläisekseen.
Ludde teki, niinkuin leski oli sanonut. Hänellä ei ollut enää ketään muuta, jota totella, ja hän ei voinut elää tottelematta jotakuta.
Kummalliselta tuntui alussa vapaana olo; se ei ollut helpotusta: se oli kaipausta. Kaiken ikänsä oli hän elänyt mamman tahdolla; ja hän ei ollut tottunut itse tahtomaan. Mutta hän piti emännästään. Se oli aina ystävällinen eikä riidellyt koskaan, kuten mamma vainaja oli tehnyt, milloin ei ketään ollut kuulemassa. Ja hän laittoi hyvää ruokaa; ja Luddella ei mielestään ollut koskaan ollut niin hyvä olla kuin nyt.
Ihmisillä oli tosin yhtä ja toista lörpöteltävää emännöitsijästä ja vanhuksesta … siitä, joka oli hänelle talon testamentannut; mutta Ludde ei voinut ikinä uskoa … ei, Ludde ei todellakaan voinut ikinä ajatella, että…
Leski näytti siistiltä ja sievältä eikä Ludde olisi koskaan uskaltanut olla nenäkäs häntä kohtaan; silloin leski heti suuttuisi, eikä koskaan voisi antaa hänelle anteeksi.
Ludde ei koskaan ollut nenäkäs; mutta naimisiin he kuitenkin joutuivat lopulta. Kun leski huomasi, ett'ei Ludde ottanut lähestyäkseen, lähestyi hän itse. Ja lopuksi kosi hän itse; ja se oli Ludden mielestä hyvä. Naimisiinhan hänen oli mentävä. Eikä siitä muutoin olisi mahtanut mitään tulla. Hän ei olisi koskaan niin pitkälle päässyt; hän ei olisi rohjennut.
1888.
ERI HAAROILTA.
I.
Toripäivän jälkeen.
Toriliike oli loppunut, ja niillä, jotka olivat unehtuneet kylään niin myöhäksi iltapäiväksi, oli kiire lähtö kotiin.
Pienessä kirjakaupassa, joka enemmän oli kirjatoukan piilopaikan kuin tavallisen myyntihuoneen näköinen, oli kaupanhoitaja istuutunut levollisena työhönsä. Hän ei odottanut enää ostajia sinä päivänä.
Mutta kauvan hän ei ollut siinä istunut, ennenkuin keski-ikäinen mies astui sisään.
Ensi silmäyksellä näki hän, että se oli työmies, että pitkä parta oli hyvin hoidettu, että kasvoissa oli jotain surumielistä, sekä että vaatteet olivat kotona kudotut ja tavattoman siistit. Seuraava silmäys sanoi hänelle, että mies, huolimatta kalpeista kasvoistaan ja arvokkaasta ryhdistään, oli — humalassa.
Hän näki sen miehen jäykästä katseesta ja säpsähti sen huomatessaan. Ei pelosta, vaikka häntä suuresti kauhistuttivat humalaiset ihmiset, vaan siksi, että tuo havainto tuli niin odottamatta, ja sitäpaitsi eräästä toisesta syystä, josta hän ei silloin voinut päästä selville.
Inhottavaa on, kun raa'at kasvot paisuvat ja hehkuvat humalan vaikutuksesta, mutta kun näkee älykkäisyyden taistelevan tuota hourumaista tylsyyttä vastaan ja sortuvan, kun näkee luonnostaan sielukkaiden silmien jähmettyvän kiillottomaksi katseeksi, niin tuo on jotain niin inhoittavaa, niin kauhistavaa sille, joka ei ole siihen tottunut, että mieli nousee vallan kuohuksiin!
Juuri tätä tunsi kirjakaupan omistaja, katsellessaan ostajaa, joka kaikesta huolimatta herätti hänen mielenkiintoaan taikka, pikemmin hänen uteliaisuuttaan; sillä miehen koko ulkonainen olento, jossa ilmaantui hänen asemalleen tavaton somuus, tuntui sisältävän vastalauseen tuota tilaa vastaan, jossa hän oli, samaten kuin myöskin kasvojen ilme, joka vielä humalassakin oli niin maltillinen. Jos ei olisi nähnyt noita laimakoita silmiä ja liian ventoja polvia, olisi voinut pitää häntä työmiehen esikuvana.
Hän pyysi pientä lääkärinkirjaa, jota kansa paljon käyttää. Se oli esillä pöydällä, ja kun hän oli sen saanut, alkoi hän hyvin tarkasti selailla ja lukea sitä, kuten talonpoikien on tapana kirjoja ostaessaan. Hän tiesi, että hän oli juonut liiaksi, ja hänen joka liikkeestään näkyi, että hän koetti sitä salata. Hän tahtoi näyttää, että hän taisi sekä ajatella että puhua, seisoa ja astua, mutta se juhlallinen varovaisuus, jolla hän teki nuo konstit, osoitti selvästi, minkälaista ponnistusta ne vaativat. Tuo kaikki olisi ollut sanomattoman koomillista, jos vaan mies itsessään ei olisi niin hyvältä näyttänyt. Mutta sellaisena, kuin asian laita nyt oli, teki se häneen, joka katsoi, vielä tuskallisemman vaikutuksen. Hän pelkäsi tätä miestä vähemmän kuin tavallisia juoppoja, mutta se rikos, minkä mies oli itseään vastaan tehnyt, näytti hänestä suuremmalta.
"Luuletteko, rouva, että tästä kirjasta voi olla mitään hyötyä?" kysyi hän ja katsoi myyjään.
"En tiedä", vastasi tämä kierrellen, "luulen, että on viisaampaa kysyä neuvoa lääkäriltä."
"Minä olen mätännyt satoja kruunuja tohtoreille, eikä siitä ole sittenkään apua lähtenyt", sanoi mies hiukan kärttyisesti.
Nainen oli ääneti ja toivoi, että vieras menisi pois.
"Ei tästä kirjasta mahda suuresti hyötyä", sanoi hän taas, hetken vaiti oltuaan.
"Kenties ei", myönsi nainen väsyneellä äänellä.
"Mutta kentiesi se on usko, joka auttaa", lisäsi mies, koettaen olla leikkisä. Juuri kuin hän hymyillen katsoi naiseen, tuli hän ottaneeksi tahdottoman askeleen sivulle päin. Hän katsoi erääseen peiliin ja siveli partaansa saadakseen naisen siihen luuloon, että hän oli tehnyt tuon äkillisen liikkeen tahallaan. Sitte heitti hän naiseen nopean silmäyksen nähdäkseen, oliko tämä mitään huomannut.
Nainen oli järkähtämättömän vakavan näköinen.
"Ettekö luule, että usko sen tekee?" toisti hän ja asettui pöydän luo, koettaen vielä kerran saada itsensä vilkkaan näköiseksi.
"Saattaa tehdä", vastasi nainen,
"Arvelen, että usko se auttaa. Minä otan tämän kirjan, olkaa hyvä ja pankaa se kääröön."
Näitä sanoja sanoessaan otti hän taas askeleen sivulle päin, tointui kuitenkin heti ja vetäsi liiviänsä, ikäänkuin se olisi ollut vinossa.
Nainen nousi kääriäkseen kirjan paperiin.
"Rouva käy kainalosauvoilla?" sanoi mies kiireesti ja muuttuneella äänellä.
"Niin", vastasi kaupanhoitaja jörösti. Hänestä tuntui sietämättömältä keskustella tästä surullisesta asiasta humalaisen miehen kanssa.
"Mikä siihen on ollut syynä?" kysyi mies virkeästi ja vakavammalla äänellä.
"Tapaturma", vastasi nainen lyhyesti, luoden häneen terävän katseen.
"Vai niin", sanoi mies melkein alakuloisesti, "minä luulin, että kolotus siihen on syynä ollut, monet tulevat rammoiksi siitäkin. Eikö rouva voi koskaan tulla terveeksi?"
"En", vastasi hän tylysti.
Mies huomasi sen, pani rahat pöydälle, kumarsi ja meni, heittäen vielä pitkän silmäyksen sauvoihin.
Kirjakauppias istuutui jälleen työhönsä, mutta puolen tunnin päästä ilmaantui sama ostaja taas ovelle.
Vastatessaan hänen tervehdykseensä näytti nainen vähän kärsimättömältä.
"Rouva on hyvä ja antaa anteeksi", sanoi hän kohteliaasti, "mutta minä en ole voinut olla ajattelematta noita kainalosauvoja, ja lopulta minun täytyi tulla tänne takaisin puhumaan niistä. Minun vaimollani on ollut kolotus seitsemän vuotta ja nyt hän ei voi liikkua ilman sauvoja; rouva käy niin hyvin noilla, ja minä ajattelin, että jos voisin hankkia hänelle — raukalle — parin samanlaisia, niin olisi se suuri helpoitus hänelle. Ettekö luule sitä?"
"Sen kyllä luulen", vastasi nainen katuen äskeistä tylyyttään.
"Ja sitte minä pyytäisin, että saisin oikein katsella niitä, sillä sellaisia en ole koskaan ennen nähnyt."
Nainen ojensi hänelle toisen sauvoista, ja hän katseli sitä tarkoin.
"Niin, nämä ovat toista kuin minun vaimoraukkani!" sanoi mies ihaillen.
"Mutta hyvin kalliit ne mahtavat olla?"
"Pelkään niin olevan."
"Mutta siitä vähät; sellaiset hänen pitää kuitenkin saada! Antakaa nyt anteeksi tunkeilevaisuuteni, mutta en voinut olla kysymättä."
"Olen iloinen siitä, että kysyitte", vastasi kirjakauppias hiljaa, "teitte hyvin, kun ajattelitte sairasta vaimoanne."
"Olen aina häntä ajatellut", sanoi mies teeskentelemättömästi, ja kyyneleet nousivat hänelle silmiin, "kaikkea on koetettu, mitä ihmiskyky voi, mutta siitä ei ole apua lähtenyt."
"Surkeata on, kun äidin talossa täytyy olla sairaana", sanoi rouva katsomatta ylös.
"Kyllä kai", vastasi mies ja pudisti surullisesti päätään, "mutta ajatelkaapas, rouva, niin huono kuin hän onkin, on vaimoni itse kutonut nämä vaatteet."
Hellällä ylpeydellä kohotti hän toista takinhihaansa, ja rouva silitti sitä kädellään.
"Hyvin kaunista vaatetta", sanoi nainen.
Hän näki nyt miehen toisessa valossa, ja rohkaistuna hänen ystävällisyydestään alkoi mies kertoa — peittelemättä, kuten maalaisten on tapana — vaimon pitkällisestä sairaudesta, omista koettelemuksistaan, suruistaan ja toiveistaan, ja mitä pitemmälle hän puheessaan pääsi, sitä enemmän valtasi hänet tunteensa ja muisto siitä, kuinka hän oli kärsinyt ja tehnyt työtä ja aina koettanut pysytellä pystyssä. Katse kadotti vähitellen tylsyytensä ja ryhti tuli vakavaksi. Mutta välistä täytyi hänen koettaa pidättää kyyneleitään, sillä humala teki hänen mielensä vielä herkäksi.
Sitte hän lähti, jättäen jälkeensä ystävällisen muiston ja selvän todisteen siitä, kuinka todellinen rakkaus voi ylentää ja jalostaa kaiken, mikä on sen vaikutuksen alaisena — humalaisen miehenkin.
1884.
II.
Ramlösasta.
Oli sunnuntai.
Helsingborgin satama lepäsi peilikirkkaana, ja parvekkeelta, jossa istuimme, oli oivallinen näkyala salmen yli, jonka pinta liikkui pieninä välkkyvinä aaltoina, terävästi ja nopeasti, niin että silmiä vihloi. Kauvempana näkyi Tanskan ranta ja Helsingör ynnä uljas Kroneborg, kaikki tuon keveän, lämpöisen sumun verhossa, joka saattaa esineet näyttämään samalla niin houkuttelevan läheisiltä ja niin etäisiltä.
Meitä lähinnä, laiturin vieressä, seisoi tyhjä höyryvenhe, joka oli runsaasti koristettu lipuilla ja viireillä.
"Mikä nyt on?" kysyin minä ja osotin höyryvenhettä.
"Siinä on tullut tänne eräs tanskalainen työväenyhdistys, joka on mennyt Ramlösaan huvittelemaan."
Ramlösaan — jospa menisimme sinne syömään päivällistä?
Sanottu ja tehty. Kirsikkakori ja viiniputeli tyhjennettiin kiiruusti, ja sitte sitä lähdettiin.
Tie kulki viehättävien kesäasuntojen ja muhkeiden huviloiden välitse, ja teidän nöyrä palvelijanne keinui eteenpäin kauniissa vaunussa niin huoletonna, kuin olisi hän voinut ajaa jälkimaailmaan saakka herttaisten ystävien kustannuksella.
Ensin tietysti suuntasimme askeleemme seurahuoneelle, virvoittaaksemme maallista majaamme. Siellä juuri oltiinkin päivällistä syömässä, ja ruokasoitanto pauhasi parhaallaan. Me valitsimme paikkamme niin kauaksi siitä kuin mahdollista verannalle, josta oivallisesti voi nähdä siellä vallitsevan vilkkaan elämän. Terveysvedenjuojien hienoimmisto muodostaa täällä ikäänkuin erityisen maailman, hohtavan kirjavan maailman salonkihymyineen, uusine kesäpukuineen, iloisine pakinoineen ja vanhoine juttuineen. Nuoret naiset, jotka siellä lämpöisessä valossa käyskentelivät viileissä puvuissaan, näyttivät todellakin niin kukoistavilta, että — mitä lienevät toivoneetkin löytävänsä kylpypaikasta — terveyttä eivät ainakaan tarvinneet sieltä etsiä. Ja ylt'ympäri, alhaalla kentällä ja ylhäällä kalliolla, seisoi vanhoja puita, korkeina ja arvokkaina, niinkuin olivat seisseet siellä monta vuotta, viheriöinä ja auringon valaisemina, sill'aikaa kun allaan olivat nähneet käyskentelevän ihmispolven ihmispolven jälkeen. Kukkia, jotka olivat kuihtuneet. Perhoselämää — katoavaisuutta!
Naapureillemme tanskalaisille on tainnut tulla muodiksi huvitella kesäiseen aikaan tällä puolen salmea, ja tanskaa kuulikin puhuttavan, minne vaan kääntyi.
Päivällisen jälkeen lähdimme alas lähteelle, missä vesi kihoaa esiin jyrkästä ruosteenkarvaisesta kallionseinästä ja nuoret tytöt sitä tarjoilevat. Yksi niistä oli äskettäin ottanut ensimmäisen palkinnon muutamassa "kauneuskilpailussa", ja siltä näytti, että hän sen ansaitsi, sillä hän oli todellakin kaunis, ja valkoinen harsohuivi, jota niin yleisesti käytetään rahvaan seassa, sopi hänelle mainiosti.
Nyt ei ollut varsinainen juontiaika — tietysti — mutta tarjoella he vaan saivat, sillä vesi oli kylmää ja maistui hyvälle kesälämpimässä. Tuolla luolassa oli sitä paitsi niin viileätä kuin kellarissa.
Mitä Etretat on parisilaiselle, sitä on Ramlösa monet vuodet ollut Skånen talonpojalle. Tänne tulee hyvin syötetty tasankolainen saadaksensa vatsansa muutamia tuumia pienemmäksi ympärykseltään, tänne tulevat rikkaat tilallisten tyttäret maailman nähtäviksi. Nämä muodostavat seurapiirin puolestaan, yhtä pöyhkeän ja suletun kuin muutkin. Mutta tänne lähettävät myös kunnat vaivaishoidon kustannuksella taudin runtelemat sairaansa, enkä koskaan ole nähnyt niin monta vertaistani kainalosauvoilla eteenpäin laahautuvan kuin täällä.
Kuljimme edelleen, ylös niitä jyrkkiä portaita, jotka vievät "vuorelle", melkoisen korkealle mäelle lähteen toisella puolen. Täällä vallitsee varsinainen kansanelämä ja tänne maalaiset matkustavat sunnuntaisin viettääkseen jonkun hauskan hetken. Mäellä olevalla kentällä oli jo sellainen telme kuin markkinoilla. Karuselli pyöri musikin soidessa, häränpää sai raskaat iskunsa, ja oman vinkumisensa säestämänä teki opetettu porsas temppujansa. Mutta vielä kuului kuorma toisensa perästä ajaa vyöryttelevän pitkin tietä, ja rahvasjoukko tiheni tihenemistään.
Skånelainen huvittelee mielellään. Työmies raataa kuin juhta koko viikon, mutta sunnuntaina hän tahtoo korvata vahinkonsa. Silloin kajahtelee joka metsänrinne harmonikan räikeistä sävelistä, ja tukevat jalat pyörähtelevät tanssikenttien poljetulla tanterella.
Mutta täällä oli vähän parempaa. Täällä oli aitauksella ympäröitty rata, suuri alaltaan ja lautalattialla varustettu, vaikka paljaan taivaan alla. Soittamassa oli vinkuva orkesteri, kolmimiehinen, ja maksuna oli kymmenen äyriä tanssilta, jonka seikan pitäisi taata radan omistajalle kauniin puhtaan voiton, sillä tanssihaluisten tungos oli suuri, ja orkesteri piti kyllä huolta siitä, ett'eivät tanssit tulleet liian pitkiä. Seisoa ja levätä kesken tanssin ei siis voinut tulla kysymykseenkään. Tahdottiin tietysti saada rahoistaan täysi arvo ja tanssittiin, niin että hiki valui. Ennen kaatua kuin helpottaa!
En tiedä mitään, mikä minua niin suuresti huvittaisi, kuin seisoa hetkisen aikaa katselijana tanssilavan luona; ja moni mahtaa olla samaa mieltä kuin minä, sillä lavaa ympäröi monet monituiset rivit katselunhaluisia. Mutta ei se näyttänyt haittaavan tanssijoita. Ja siinäpä se onkin! Tuo virkistävä — olinpa vähällä sanoa mieltä ylentävä — vaikutus, jota tuntee tuollaisia luonnonlapsia katsellessaan, johtuu juuri siitä, että ne eivät vähintäkään ajattele sitä, miltä he näyttävät. He antautuvat hetken nautintoon niin täydellisesti, että me "kulturi-ihmiset" tuskin voimme sitä käsittää. Ja se se juuri antaa heidän raa'alle elämänilolleen sellaisen välittömyyden, joka melkein saattaa meidät kadehtimaan. Itsensäarvosteleminen — tuo, että ikäänkuin asetutaan ulkopuolelle itseään tutkiakseen vierain silmin itseään ja käytöstään — on jotain heille vallan tuntematonta. Sivistyneissä säätyluokissa on tuo arvostelu kitkenyt pois kaikki silmäänpistävät säännöttömyydet ja antanut yksilöille ulkonaisen yhdenmukaisuuden. Eriäväisyydet tuntuvat vaan kuni vivahduksina ja ovat syvemmällä, sivistymättömissä ne ilmaantuvat selvästi ja pinnalla. Niin, ei tarvitse mennä etemmäksi kuin tanssilavan luo huomatakseen tätä. Yksilöisyyttä ei mikään rajoita, ettekä löydä kahta paria, jotka tanssivat samalla tapaa. Täällähän oli päälle päätteeksi tanskalaisia ja ruotsalaisia sekaisin, mikä teki erilaisuudet vieläkin tuntuvammaksi. Tanskalaisen työväenyhdistyksen jäsenet olivat aivan väsymättömiä ja erosivat puheliaisuudellaan ja vilkkaudellaan meidän hitaammista tasankolaisistamme.
Tanskalaisten "daamien" puvuissa huomasi joskus jonkinmoista loistoa, jota vastoin kaikkien ruotsalaisten puvut olivat samaa maalaista kuosia, mutta tyytyväisyys oli yhtä suuri, ja kaikista näki, että he tahtoivat huvitella koko viikon vaivojen edestä.
Katsokaa tuota naista, hän on vielä nuori, varmaan joku muotiompelija, sen näkee hänen pukunsa somuudesta, jossa ilmaantuu kaunoaistia, Harjaantuneet kädet ovat asetelleet nuo reunustukset ja laittaneet tuon hatun, ja jos hänellä olisi ollut varaa maksaa noille harjaantuneille käsille, ei hän koskaan olisi tanssinut täällä. Kauniit kasvot, älykkäiksikin voi niitä sanoa, mutta kalpeat yönvalvomisesta ja työstä. Hän on seisonut ulkopuolella katselijajoukossa ja kuunnellut soittoa, siksi kuin halu olla mukana on vallannut hänet. Onhan tämä joutopäivä, ja hän on vieraassa maassa, ei kukaan hänen kauppatuttavistaan ole täällä häntä näkemässä. Ja hän tanssii — mitä se tekee? Huomenna hän jälleen alkaa työnsä polkumyllyssä, tänään hän tahtoo olla vapaa ja huvitella.