Kertomuksia

V.

Laurilan tienoilla syntyi puhetta ja juorua jos jonkinlaista. Sanna oli ollut Arvin lähdön jälkeen yhä kummallisempi; oli usein istunut käsi poskella, laulellut surullisia lauluja ja lueskellut kirjoja, vastannut kysymyksiin kovin hajamielisesti ja ollut väliin kuin toisitaiteinen.

Eräänä aamuna kun Laurila pistäytyi porstuanperä-kamariin, kummastui hän suuresti, sillä siellä oli kaikki ylösalaisin. Piirongin laatikot oli ihan auki, pöydältä oli nimikortit ja laatikkokin poissa; pieni kirjeenlappu siinä vaan oli, jossa oli kirjoitettuna Sannan kädellä: "Minä en voi täällä olla, minä menen pois. Tyttärenne Sanna Laurila."

Silloin huokasi Laurila syvään, mutisi itsekseen: "mitäs teet, niin edestäs löydät." Sitten hän tuskallisen näköisenä laskeutui polvilleen Sannan sängyn viereen, oli siinä vähän aikaa, ja kun siitä nousi, niin levollisuus ja entinen maltti taas kuvautui kasvoissa, ja hän puhui itsekseen: "ei se lapsi sentään hukkaan mene."

Mutta suurella ryöpyllä tuli kamariin emäntä, vohkasi ja puhui, itki ja nuuskutti: "sen siitä nyt sait, senkin körttiläinen ja konttirukousten pitäjä, nyt on lapsi mennyt, mihin lie mennytkin, Arapiiaan taikka Aamurinmaahan taikka Lemetin lähteesen; voi, voi mua äiti parkaa!"

Ja niin se vaipui tuolille istumaan, nuuskutti kovasti ja huulet vempahtelivat tahdissa nenän sikurruksen kanssa.

"Mitäs teet, niin edestäs löydät", sanoi Laurila ja läksi kamarista.

"Siihen sanaan minä olen tottunut kuin Vosuuni konttiin", kiljui emäntä, ja niiskutus muuttui oikein sudenkolloksi.

Ja niin se syksykausi oli karvas ja katkera aika Laurilan haltijoille; tuon tuostaki he torailivat, taikka oikeastaan emäntä se se soimaili isäntää melkein yhtämittaa.

Mikä isännän mieli oli, siitä eivät edes palvelijat saaneet selkoa; hän oli aina vaan tuollainen harvapuheinen jörri, joka toimitti asiat parilla murahduksella. Mitä hän tyttärensä katoomisesta ajatteli, ei sitä edes emäntä tiennyt. Ainakaan ei hän asiasta niin varma ollut kuin näytti, kun hän kiukussaan nimitti miestänsä "kivisydämiseksi opeliskiksi, joka omaa lastansa lastoi."

Laurilan tavallinen vastaus sellaisiin ja muihin syytöksiin oli vaan se vanha, tavallinen; ei hän pidempiin selityksiin ruvennut, niin ettei emäntä aina tiennyt, ketä heistä kolmesta tuo puhe oikeastaan koski. Kyllä emäntä väliin harmissaan nimitteli Arvia "siksi maailman klovariksi, jossa ei ollut miestä kolmen kopeekan edestä, kun sillä lailla meni", mutta toisinaan hän taas päivitteli, "että niin viinin miehen alun oli toisen tyhmyyden takia täytynyt lemmestänsä luopua."

Mutta kerran joulun jälkeen, kun emäntä tuli kirkosta, oli hänellä kirje kädessä. Sitä ei hän itse osannut lukea. Ei isäntäkään juuri kirjoitusmies ollut, mutta hän oli hyvä lukumies, osasi lukea "latinaakin"; ja joka kerran latinaakin osaa lukea, hän kyllä kirjoituksessakin toimeen tulee.

Kirjeessä Sanna kertoi, että "hän nyt oli päässyt kerrankin sivistyneen maailman yhteyteen, sillä hän oli nyt Helsingissä. Jos isä ja äiti näkisivät ja ymmärtäisivät kaiken sen, mitä Sanna siellä näki ja ymmärsi, niin eivät häntä ankarasti tuomitsisi. Hänellä oli pieni kamari, vähän tosin kaupungin syrjässä, mutta ei aivan kaukana siitä paikasta, jossa hän joka päivä kävi neulomassa. 'Sömmerskat' olivat hauskoja tyttöjä, kävivät yhdessä hänen kanssansa teaatterissa ja muissa huveissa. Heillä oli monia 'hykliä' nuorukaisia tuttavainsa joukossa. Oli nähnyt Arvinkin siellä; se oli taas taiteilijan tiellä, oli soittokunnassa p-kornettia puhaltamassa. — Sitten oli siinä terveisiä ja hyvänvoimisen toivotuksia, ja pyyntö, että hänelle joskus kirjoitettaisiin, hänen 'atressinsa' oli — katu n:o 00."

"Onpa hauskaakin, että tyttäreni elää ja voi hyvin", sanoi äiti ja pyyhkieli silmiänsä.

"Paljon siinä on ryssää siinä preivissä", sanoi isäntä, "mutta se siinä oli suomeksi, ett'ei Sanna likimainkaan ole tuhlaajatytär."

"Älä nyt aina, isä kulta!"

"Se se on kuin on", sanoi Laurila ja lähti ulos.

— Harvakselta naapurin Kalle enää Laurilassa kävi. Mutta kun hän loppiais-iltana pistäytyi kyläilemässä, niin kirjeen sisällyksen kertoi hänelle emäntä.

Kun Kalle siinä penkillä istui ja kuunteli Sannan kirjeessä olleita asioita, niin suuret siniharmaat silmänsä kävivät niin sameriaisiksi ja hän otti sinipunasen nenäliinan taskustansa ja niisti sillä — mitä lienee sillä tempulla peittää tahtonutkaan, kenties silmään herahtanutta kyyneleen-aihetta? Kun emäntä sitten puhteella puuhaili illallisen toimissa pirtissä, niin oli isäntä Kallen kanssa kamarissa kahden, ja tuon tuokiot he keskustelivatkin.

Tämän keskustelun tuloksena oli, että Kalle Hiivanuutin päivän aamuna kotitalonsa pihalla teki "reisukuormaa." Ja kukapa hänellä siinä oli apumiehenä? Kukas muu kuin itse Piki-Jermu. Oli sillä oikein "ihmismäiset rievut" yllä sillä kertaa ja saappaatkin jalassa; totta ei mies tahtonut enää uuspeilinä olla.

Kalle lähti "matkareisulle" Helsinkiin. Kuormassa oli leipiä, muutamia voipyttyjä, ryyniä ja lihoja.

Ja niin ne lähtivät Kalle ja Jermu Helsinkiin. Vielä lähteissä kuiskailivat Laurila ja Kalle monioita sanoja toisillensa.

Kyllä silloin jo oli olemassa rautatie Hämeenlinnan ja Helsingin välillä, mutta kun näin hevosella mentiin, niin säästyihän kahden miehen piljetinhinta ja tavarain kuljetusmakso. Ja parina kolmena päivänä oli matka Helsinkiin näilläkin keinoin tehty.

Onnellisesti tulivat he Suomen pääkaupunkiin, vaikka siellä likellä Helsinkiä oli vähän vaikea tulla niiden ruotsalaisten kanssa toimeen. Mutta Jermu osasi sen verran ruotsia, että tiesi sanoa: "Jee mei varttieriä", joka oli (kuten Jermu Kallelle selitti) suomeksi: "olisimmeko me saaneet tässä talossa yökorttieria?" Ja saihan sitä korttieria, vaikka väki olikin vähän niinkuin sanotaan koloa kansaa.

Kun olivat kauppatorilla myyneet tavaransa kaikella kunnialla, niin silloin Kalle ja Jermu rupesivat sen Laurilan Sannan korttieriä kyselemään. Lihavalta kalamatammilta kysyi Jermu ensiksi: "tietääkö prouva, missääs päin täällä se Laurilan Sanna meidän pitäjästä asuu, se on täällä sömmeskana?"

Matammi nauroi ylevästi ja sanoi kumppanilleen: "hva pratar den der finntuppen?"

"Ole itte vintuppi, semmoisen näköinenkin sinä olet", ärähti Jermu ja lähti muuanne päin kävelemään.

"Ei hätää pahaa", sanoi Kalle, "minun on tiedossani katu ja nummero."

"Mutta mistäs sen kadun ja nummeron löytää?"

Kysyttiin möhömahalta herralta, joka siinä käveli pitkin esplenaatikatua; mutta ei hän vastannut.

Kysyttiin ajurilta, ja se lupasi heidän viedä 50:llä pennillä.

Mikäs siinä muu auttoi kuin istua ajurin rekeen ja mennä.

Tultiin syrjäkadulle. Ei ollut liikettä likimainkaan semmoista kuin siellä esplenaatinkadulla, ja ihmisetkin olivat paljoa huonommassa vaatteessa.

Jo ajuri pysähtyi portille. Siinä oli keltaisia, matalia huoneita, ja iso portti oli kiinni. Sivuportista menivät, ja Jermu sanoi: tämä nyt on se "neulansilmä."

Menivät ensimäisestä kuistista oikealle, raottivat ovea, kysyivät, asuiko siinä Laurilan Sanna. Ei siellä tietty, asuiko, ei tietty missä muuallakaan.

Menivät toiseen. Siinä oli "heveli prouva"; se sanoi siinä kyllä tyttöjä asuvan, asui yksi sieltä Kallen kotipitäjästäkin; se kai oli Sanna Laurila, vaikka nimittikin itseään Tyyne Laurell'iksi. Kyllä se vaan sama oli, jota miehet etsivät, mutta se ei nyt ollut kotona, se oli siellä neulomusrouvan tykönä neulomassa eikä tulisikaan kotia ennenkuin illalla.

Pantiin talo muistoon ja katu, ja lähdettiin kaupungille kävelemään. Käveltiin katua ylös, katua alas, luettiin kylttien ja osoituksien kirjotuksia, joista Jermu yhä sai lisiä ruotsalaiseen kielivarastoonsa. Katseltiin ja ihmeteltiin suuria akkunoita, jotka olivat aivan yksipuisia — ei yksiklasisia.

"Voi tämän maailman prameutta", sanoi Jermu. "Kyllä siitä olen kuullut puhuttavan, mutt'en sitä näin huikeaksi uskonut. Kun kolmatta kymmentä vuotta sitten täällä kävin, en semmoista muista nähneeni — katsos nyt tuota kivimuuria, yks', kaks', kolme, neljä, viis', kuus', — hyvät ihmiset! Kuus' vuovinkia! Kas noita; kuka hullu tuohon on säärensä pannut akkunaan, eikä muuta ruumista ollenkaan näy. Voi senkin seitsemän!"

Kalle hyrähteli, katseli vain, ja käveli. Jo oikein jalkopohjia pakotti ja polvista vähän huikasi, — saisi edes johonkin istua; paras kun menee korttieriin! Mennään!

Miehet astuskelevat, pian sinne pitäisi päästämän, ihan pian. Mutta ei se tuossa ole — juuri tuossa sen pitäisi oleman, juuri tuossa — ei vielä siinäkään, mutta tuossa — ei siinäkään, ei vielä! Mennään hiki hatussa, jalan anturoita kuulottaa, nälkäkin tulee ja muutenkin on tuskallista — kävellään jutustetaan, mutta korttieriä ei kuulu — ei kuulu vaikka kävellään kuinka — juostaan portista pihaan, ei siellä ole sen näköistä harmaata rakennusta, ei ole toisessakaan talossa, ei kolmannessakaan, ei neljännessäkään — —

"Nyt on paha merrassa, toinen tokeessa, kolmas vielä ovelta katselee", tuumii Jermu.

"Kai se niin on, olemme eksyneet."

"Kyllä se sitä on."

Tuossa sitä kulkee väkeä, menee ja tulee, ja kaikilla on niin tulinen kiire, eivät ne toisiaan ole huomaavinansakaan, pitävät vaan — sanoi Jermu — omaa totuuttansa. Entä jos niiltä kysyisi — kas tuossa menee nuori herra, juuri niinkuin siellä kotipitäjässä tuomarin nuori herra, sangattomat lasit nenällä, keppi kädessä ja päässä hattu, sievä kuin pääskyisen pesä.

"Kuulkaa, Herra maisteri, neuvoisitteko meitä korttieriimme?"

Sen tuomarin nuoren herran näköisen rinnalla käveli toinenkin. Sille se sanoi: "si på dessa, tschudiska typer." ["Katsopas noita tschudilaisia muotoja."]

Mutta ei Jermu pulaan joutunut. Rämeällä äänellään hän sanoi:

"Herr maister viisaa meit' varttieriin!"

Herrat naurahtivat ja menivät.

"Kyllä siinä on kansaa kuin Ekyhtin heinäsirkkoja", päivitteli Jermu, "mutta ei ole yhtään, joka osaisi selvää Suomen sanaa sanoa."

Väsymys jo rupesi miehiä valtaamaan. Ei se mennyt siitäkään, että tupakkisaksalta ostivat Jermun ehdotuksen mukaan viiden pennin "sikarossit suuhunsa." Ei siitä väsymys mennyt, jos nälkä hiukan menikin. Väsyneitä kun olivat, niin istuivat kaikkein komeimman akkunan ääreen, olihan siinä puolta kyynärää leveä sarja akkunan alapuolella, jossa kyllä istutuksi sai kun vaan käytävänsä kovasti katuun painoi. Siinä miehet istuivat, ja rotevalla ruumiillaan täytti Jermu ainakin kolmanneksen jalkakäytävää. Siinä oli mukava istua, katsella väen aaltoilevaa virtaa ja löyhytellä sikaarinsavuja ilmaan. Siinä sitä oli "hiippastokkaa" vähän monenlaista, siinä kiiltonappista, siinä sutipartaa.

Tuoltakin tulee yksi kiiltonappinen, toisenlainen kuin ne muut, joilla harmaa takki oli, se tulee aivan likelle miesten luo, tarttuupa Jermun kauluriin ja sanoo ruotsivoittoisesti: "Mit' hampuusia työ oletten?"

"Kunniallisia miehiä me olemme, tää on neljänneksen manttaalin isäntä meidän pitäjästä, nuori, naimaton mies, ja minä taas olen Jeremias Mettäkorpi, pikivaprikööri samasta pitäjästä."

Kiiltonappinen hymähti ja sanoi: "tulkaa pois, ei siinä istua saa."

"He antakaa meitin istua, me olemme väsyksissä", ärisi Jermu.

Mutta nyt se kiiltonappi suuttui ja sanoi: "oitis miehet kanssan', min' olen poliissi, mennään poliissikamariin!"

Mutta Jermu ei sanonut heillä sinne asiaa olevan, vaan pyysi, että hän neuvoisi heitä korttieriin. Asian kuultuaan, auttoi poliisi miehiä ja neuvoi heille heidän korttierinsä. Kiitoksia!

"Nyt tämä talo pannaan mieleen, niin että se vaikka silmät ummessa löydetään", tuumaili Jermu. Ja kun talon portilta meni suoraan kirkontornia kohden ja Kalle pani mieleensä kadun nimen ja talon numeron, niin tottapa sitä takasin osasi.

Illempana mentiin taas Sannaa hakemaan, mutta ei se nytkään kotona ollut. Kävelivät siinä miehet pitkin sitä katua, jonka varrella Sannan korttieri oli, ja aattelivat, tottahan kerran kotia tulee.

Kului siinä aika joinkuin tarkastellessa ihmisiä. Kuinka ne toiset olivat hävyttömiä, kävelivät miehet naisten kanssa käsi kädessä ja tirskuivat ja virskuivat.

Mikä konkkaronki tuoltakin tulee? Miehiä ja naisia, pari, kolme paria, kah, oikein hattupäitä! Jo tulevat likemmä. Mitä? Mitä? Kalle katsoo pitkään, nyhkää Jermua kylkeen ja sanoo: "onko tuo Sanna?"

On, se se onkin. Jermu jää paikalleen, mutta Kalle menee joukkoa kohden. He virskuvat keskenään, eivät huomaa ujoa maanpoikaa. Kalle astuu melkein heidän rinnallensa, yskähtää, rykäisee toisteenkin, mutt'eivät huomaa vieläkään; Kalle astuu vieläkin likemmä, jo nyt katsovat häneen.

"Sanna, minun olisi sinulle vähän asiaa", sanoo hän ja astuu ihan Sannan eteen.

Suuri hämmästys. Kaikki, nuot kolme miestä, kaksi naista ja Sanna, katselevat häntä kuin mitä kummitusta.

Viimein sanoo Sanna: "Jassoo, kun en tahtonut tunteakaan, se onkin Laurila; päivää!" Tervehdetään. Ei muuta puhuta.

Vihdoin sanoo Sanna: "koska Laurila on kaupunkiin tullut?"

"Eilen jo; olen etsinyt sinua, Sanna."

"Onko Laurilalla kirjettä kotoani."

"Ei, vaan terveisiä."

"Kiitos; nyt on minulla kiire, mutta kenties huomenna kl. 8 suurustunnilla saisin tavata —?"

"Nyt on minun puhuminen", sanoo Kalle erinomaisen päättävästi, ja siniharmaa silmä katsoo niin vakavasti, että Sannan on pakko luoda katseensa alas.

"Herrasväki suo anteeksi; menkää edellä pitkälle sillalle päin, olen siellä viiden minuutin perästä", sanoi Sanna kumppanilleen. He menivät ja Sanna jäi Kallen kanssa kahdenkesken.

"Sanna, tule kotia, kaikki muuttuu vielä hyväksi", sanoi Kalle hellästi, mutta Sanna vastasi pisteliäästi: "Jos ei sinulla muuta sanomista ole, niin sitä ei tarvitse sanoasi, ei minusta ole moukkain oloon."

"Mutta Sanna hyvä", sanoi Kalle rukoilevasti.

"Hyi, älä ole lapsellinen! Toivoakseni isä ja äiti voivat hyvin, miks'eivät ole minulle kirjoittaneet mitään?"

"Ei ne osaa."

"Niin, ei sitä sanoas tarvitse, mutta sillä tavoin minä sanoin ja tarkoitin, miks'eivät ole kirjoituttaneet?"

"Sinä olet murtanut isäsi sydämen."

"Onko sillä tervaskannolla sydäntä?"

"Äitisi itkee sinun tähtesi."

"Se semmoista itkee, jolla ei parempaa itkettävää ole."

"Sinä saatat vanhempaisi harmaat karvat murheella hautaan."

"Tääll' on pappia parempiakin, en minä sinun saarnaasi tarvitse."

"Sinä joudut onnettomuuteen, Sanna."

"Vanhat profeetat ovat kuolleet, ja kylläs tiedät mitä uusien tehdään."

"Ei sinua, Sanna, voi enää millään mieltäsi saada muuttamaan?"

"Oikein vastattu! Morjens nyt ja hyvästi! Eikö Laurila jo ole emäntää itselleen saanut?"

"Olishan noita saanut, mutt'en ole huolinut — — — etkö sinä yhtään muista lapsuutesi ihania aikoja, kun sydämesi oli raitis kuin uusi oras, kirkas kuin lähteen silmä, puhdas kuin kehdon lapsi; muistatko kun lapsina leikimme yhdessä — — Sanna — —"

"Holt piisaa, en tässä jouda lavertelemaan, hyvästi nyt ja terveisiä paljo!"

Ja niin se meni. Pitkän valkotukan siniharmaat silmät kävivät taaskin niin sameriaisiksi.

Läheisestä porttikäytävästä tuli esiin Jermu, kysyi, kuinka oli käynyt.

"Ei kuinkaan", vastasi Kalle alakuloisesti.

Siinä vielä kaasulyhtyin valossa kävelivät Jermu ja Kalle. Ei näyttänyt viimemainitulla olevan halua lähteä tältä kadulta. Siinä he vaan kävelivät. Päivällinen poliisimies käveli samalla kadulla ja tunsi heidän äskeiseltä. Siinä joutui Jermu varsin vilkkaasen puheesen; hän kyseli kuin mies ja kertoi asioita kuin mies.

Oli kai kulunut puolen tuntia äskeisestä kohtauksesta, kun kolme hevosta tulee peräksytin aika vauhtia. Ja ensimäisessä reessä — näkee Kalle, — näkeekö? näkee Sannan. Hyvin hän sen kaasulyhdyn valossa jo erottikin. Huimaa vauhtia ne menivät ohitse; miehet olivat laskeneet kätensä naiskumppaninsa kaulalle ja hoilasivat.

Poliisimies huomasi, että Kalle oli levoton, kun hän meneviä katseli; "oliko siinä tuttuja", hän kysyi.

"Oli, siinä oli se, jota tulin etsimään."

"Taisi olla morsiamenne?"

"Ei juuri, mutta kuitenkin olisin hänen suonut täältä pois tulevan."

"Poika parka, se tyttö on huonoilla jäljillä", sanoi poliisi.

"Mihinkähän sitä nyt oikein leivotettiin", kysyi Jermu.

"Missä lienee taas jokin 'samlinki'", sanoi poliisi.

Jermu ja Kalle menivät korttieriinsa. Poliisimiehen neuvolla osasivat he sangen hyvin tällä kertaa.

Seuraava päivä oli sunnuntai. Kalle sanoi vielä kerran menevänsä Sannaa katsomaan. Jermu meni orpanaansa tervehtimään, sillä he olivat hyvät keskenänsä; orpana oli usein käynyt siellä maalla, tavannut Jermunkin. Samalta orpanalta oli hän saanut kuulla Arvin historian. Vielä tahtoi Jermu saada Arvista nytkin tietoja, sillä niitä Laurilan isäntä oli nimenomaan pyytänyt tuomaan.

Kalle meni siis Sannan asunnolle. Löysi hyvin pienen kamarin, johon oli pakarin läpi mentävä. Avain kyllä oli suulta pois, mutta Kalle arveli, että kai se näin pyhänä sentään kotona oli.

Koputti siis ovelle.

"Kuka siellä?" Se oli tuttu ääni, oli Sannan ääni, vaikka kuului niin väsyneeltä.

"Minä täällä olen", vastasi Kalle.

"Kuka minä?"

"Minä vaan, Laurilan Kalle."

"Varrotkaa", kuului ääni.

Ja Kalle vartosi ja kuuli kuinka siellä sisällä Sanna lykkäsi vuodettansa kiinni ja siivosi kalisevia astioita — — —

Jo avasi Sanna oven, ja Kalle astui kamariin.

"Jaa, Laurilahan se onkin, Laurila tekee hyvin ja käy istumaan."

"Kyllä sit' on tullut istuttua", vastasi Kalle ja istui tuolille kaapin viereen.

Kovin oli Sanna väsynyt, sen näki silmistä ja liikkeistä, tukkakin oli sekasorrossa ja ääni niin painuksissa.

Ei siinä juuri mitään asiallista puhetta tahtonut syntyä, molemmin puolin olivat kuin vähän hämillään.

Vihdoin sanoi Kalle: "Missä sinä, Sanna parka, eilen olit?"

"Ei minun sinulle tiliä oloistani tarvitse tehdä, mutta saan sen sanoakin; olimme ensin ajelemassa, sitte menimme erääsen ravintolaan iltaa kuluttamaan."

"Etkö muista kuinka psalttarin ensimäinen salmi kuuluu?"

"Miks'en sitä muista, mutta mitä se tähän koskee? Laurila on hyvä ja jättää ne asiat, ei niitä niin jokapaikkaan tarvitse vetää."

"Mutta eikös sana ole meidän jalkaimme kynttilä ja valo meidän teillämme?"

"Niinhän kuuluu, mutta täytyyhän meidän maailmassa olla, emmekä juuri elämältä paljoa iloa saa, miksi siis sitä ehdollamme karkottaisimme? — Eikö Laurila olisi hyvä ja juoksisi hakemaan tuolta puodista, tämän talon portinpielestä vähän limonaatia ja portteria? — portteri, on niin vahvistavaa — — —"

"Emme me nyt tässä portteria tarvitse; me tarvitsemme jotakin muuta, Sanna parka, sillä sinä et ole onnellinen, sinä et ole hyvällä tiellä."

"Anna minun kulkea polkuani, se ei ole sinun polkusi."

"Etkö tule kirkkoon, Sanna, kanssani?"

"Olen niin väsyksissä."

"Käytkö muulloin siellä?"

"Joskus; mutta sitä paitsi on aikomus meillä nuorilla tänään mennä kello 11:n aikaan Vanhaan kaupunkiin — — —"

"Oletko niin pitkälle jo päässyt?"

"Kuule, Kalle, sinä olet mielestäni aina ollut ajattelevainen poika, vaikka ulkopuolisesti et näytä, suo anteeksi, aivan näppärältä, kuule Kalle, meidän välimme pitää tulla selväksi!"

"Sitähän juuri minäkin toivoisin, vaikk'ei siinä minun mielestäni erinomaista sekavuutta ole."

"Kuule ja ymmärrä! Me emme sovi yhteen!"

Kalle katsoi kummastuneena Sannaa, Sanna taas ei näyttänyt väsyneeltä; siinä hän seisoi Kallen edessä ja puhui innokkaasti:

"Sinä, Kalle, olet vanha aika, minä olen uusi aika."

"No perhana," keskeytti Kalle.

"Niin", jatkoi Sanna, "sinun näköalasi ei ulotu paljoa Laurilan kuoppamäen toiselle puolen, minä olen vapaasti tottunut katselemaan korkealta vuorelta avaraa maailmaa yli ennakkoluulojen suon."

"Onko se vienyt sinun korkealle vuorelle ja osoittanut sinulle kaiken maailman kunnian, Sanna?"

"Hm, niin en juuri tarkoittanut, mutta te siellä — — te olette tyytyväiset siellä, kun vaan on vatsa täysi ja saatte lukea rukouksenne aamuin illoin — — —"

"Ja kun on hyvä omatunto", Kalle keskeytti.

"Mutta minun sieluni", jatkoi Sanna, "janosi jo lapsuudesta asti ihanuutta, lempeä, onnea tahi miksi sen sanosin. Ehkä oli onnettomuudekseni, että varhain opin laulamaan kaipaavia kansanlaulujamme, ja ett'en pitänyt niitä vaan tavallisina rallatuksina niinkuin muut tytöt, vaan opin tuntemaan niistä semmoista kummallista, joka tuntui samalla kertaa suloiselta ja tuskalliselta — oletko, Kalle, sinä sellaista tuntenut?"

"Olen joskus, mutta minä olen luullut, että silloin tunto minua ajaa oikeaa rauhaa ylhäältä etsimään."

"Niin sinä sanot; mutta minä olen lukenut melkein kaikki lainakirjaston kirjat, jopa muutamia, joita ei siellä olekaan; ja tiedäthän, ei kaikki ole totta, mitä präntätty on."

"Ei, ei, esimerkiksi se kirja, jonka nimi on: 'Viksari eli piru pullossa', kaukana siitä."

"Ei, Kalle, kaikki on turhuus ja hengen vaiva. Elämän avain on tää:

"Ei sillä avaimella lukku aukene", sanoi Kalle surullisesti hymähtäen.

"Näet siis", puhui Sanna, "meidän välillämme on juopa, sinä olet vanhan ajan puolella, minä uuden; sinä et ymmärrä minua — — —"

"Kyllä sinun ymmärrän, virsikirjassa sinun tilasi maalataan: 'yks' lammas eksyi laumasta ja joutui kauas korpeen'."

"Pidä pääsi, Kalle, kuka meidän väliämme voi ratkaista, minä pidän minun mieleni."

"Kyllä ratkaisee omatunto."

"Hm, yksinkertaisen mielen houreita."

"Älä pilkkaa!"

"Älä kiusaa sinäkään!"

"Etkö tule Sanna kotiosi?"

"En!"

"Onko se kerta sanottu?"

"Se on kerta sanottu eikä viinapäässä!"

"Et siis tule, vaikka isäsi sitä toivoo ja äitisi tulisi mieli hyväksi?"

"En!"

"Tule, hyvä Sanna, siitä tulee niin moni hyvälle mielelle, tulisin mar minäkin."

"En, älä kiusaa minua!" Näin sanoi Sanna tuimalla äänellä, mutta ei se niin tuimasta sydämestä lähtenyt kuin ääni osoitti.

"Niinkö eroomme", kysyi sumeasti Kalle.

"Erotkaamme ystävinä", sanoi Sanna ja tarjosi kätensä Kallelle.

"Kuinka voimme olla ystäviä, kun suuri juopa meidän eroittaa ja me kuljemme varsin eri teitä?"

"Kalle, kerran katoovat vanhat ja kaikki muuttuu uudeksi."

"Mutta mikäs se on, joka pysyy ijankaikkisesti?"

"Nyt olisi minun mentävä, 'kolmikantilla' minua toiset odottavat."

"Et tule siis, Sanna, täältä helvetinpesästä; pois."

"En tällä päällä kumminkaan."

"Hyvästi siis, Sanna, et usko kuinka sydämeni kirvelee, mutta jos joskus apua tarvitset, niin muista minua!"

"Hyvästi, Kalle, sinä olet sittenkin hyvä poika, vaikka yksinkertainen, kyllä kirventeleminen lakkaa, kun tuot Laurilaan emännän, jolla on pari tuhatta markkaa rahaa, aitallinen vaatetta, ja muuten on toimi-ihminen."

"Jumalan haltuun, Sanna!"

"Hyvästi, hyvästi, terveisiä nyt vaan vanhemmilleni!"

"Mutta miksi noin kavahdat vanhempiasi, Sanna?"

"Minua kiusaa, vaivaa, piinaa, painaa — kuuletkos? — isäni jumalisuus; — minua vaivaa sinua läsnä-olosi, minua vaivaa koko maailma" — näin se sanoi kiivaasti ja veti ovensa kiinni, ja Kalle astui pitkin pakarin-lattiaa ulos.

Kalle meni, katsoi portilla vielä kerran matalaan, keltaseen rakennukseen päin, huoahti ja lähti tallustelemaan pitkin katua korttieriansa kohden.

Mutta tyttö katseli akkunasta. Näytti hetkeksi hyvä ajatus tulleen vierailemaan, mutta kiusaaja tuli kanssa. Tyttö, tyttö, kenen ääntä kuulet? Vielä voisit palata, mutta kuinka käynee, menetkö alamäkeä lasketat?

VI. Kuuden vuoden perästä.

Huhuja oli kulkenut Laurilan kulmalla, huhuja oli syntynyt ja hälvennyt. Oli kerrottu, että Sannan oli Helsingissä käynyt hullusti ja että hän oli tuomittu kuudeksi vuotta "pinhuusiin", kehruuhuoneesen, ja että se Arvikin oli saanut "kaksi vuotta".

Kun Laurila oli kirkkoherralta asian varmaksi kuullut, oli hänen päänsä vaipunut rintaa vasten ja hän oli sanonut tuskin kuultavasti: "mitäs teet, niin edestäs löydät."

Kirkkoherra, nuori virkaa tekevä, oli yrittänyt häntä lohduttaa, mutta mitäs sille miehelle teki, "se kuin ei sydäntänsä avannut."

Siitä sanomasta ruveten kävi Laurilan pää yhä harmaammaksi ja emäntä yhä äreämmäksi. Totinen, alakuloinen ja naimaton oli naapurin Kalle yhä edelleen, "vanha emäntäpiika vaan hänen huusholliansa piti."

Mutta sitten kerran ajoi "vanginvyöräri" pihaan. Hänellä oli kaksi henkeä rattaillaan, mies ja vaimo. Ne tulivat pirttiin, ja pitkään katsoi heitä Laurilan väki.

Mies jäi seisomaan ovensuuhun, mutta se harmaankirjava vaimoihminen astui hiljakseen Laurilan eteen pöydänpäähän, laskeutui polvilleen ja huusi surkeasti: "Isä!"

"Sanna!"

"Minä olen syntiä tehnyt, antakaa Jumalan rakkauden tähden anteeksi!"

"Kuinka on asiasi Jumalan kanssa?"

"Olen paljon rikkonut, mutta minulle on laupeus tapahtunut."

"Onko varmaan?"

"On, isäni!"

"Olethan tyttäreni."

Ja isä antoi tyttärellensä kättä, nosti hänen ylös, ja tytär piti isän kädestä kiinni ja itki.

Äiti istui siinä kanssa penkillä, päivitteli "sitä häpeää, minkä tytär oli rakkaalle äidilleen tuonut."

Mutta Laurila nousi seisoalleen, pani kätensä ristiin ja sanoi: "Kiitetty olkoon Jumala joka päivä; Jumala panee kuorman meidän päällemme, mutta hän myös auttaa meitä!"

Kummallisen iloiselta se Laurila näytti.

"Mutta mikä mies tuolla ovensuussa?"

"Se on se Arvi, tuolla käveli kankaalla ja pyysi rattaille; mutta olisitte kuulleet sen saarnan, jonka nainen piti sille, — kyllä miehen vesi silmistä valui." Niin kertoi "vanginvyöräri" siinä sivupenkillä.

Mutta Arvi astui keskelle lattiaa ja sanoi: "minun pitäisi kanssa jotakin puhua, pyytää anteeksi taikka muuta semmoista, mutta mitä minun siitä hyötyä on? Jälkikatumus ei maksa mitään, eikä minua usko enää kukaan — enkä minä itsekään tiedä, mikä minussa on totta, mikä valetta." Otti sitten povestansa klarinetin ja rupesi puhaltamaan. Ensin kuului niin käheää ääntä, sitten se kävi raikkaammaksi, muuttui sen jälkeen niin surullisen vienoksi — se klarinetti itki ja sairasti, se soi valitusvirttä parinkymmenen vuotisista synneistä; se murehti, katui ja valitti. Laurila peitti kasvonsa käsillään, ja Eeva emäntä ihan itki.

"Paras että poistut", sanoi Sanna Arville; "me olemme toinen toisellemme olleet kiroukseksi."

Arvi vinkahutti vielä kerran klarinettiansa, pani sen poveensa, lähti ovesta ulos ja sanoi mennessänsä: "nyt minä olen vasta taivaanvuohi, saan lennellä taivaan ja helvetin välillä — ja mököttää."

Huusi sitä Laurila, mutta mies meni vaan menojansa.

Kymmenen vuoden perästä.

Kummallisia ne Laurilan talon haltijat; toisessa pitää Kalle-isäntä yksin taloa, toisessa taas on Sanna yksinpuolisena talonhaltijana aina siitä asti kun isä ja äiti kuolivat. Kaikki tosin tietävät, että Sanna emäntä oli haaksirikkoon joutunut, mutta kyllä niitä silti oli kosioita, vaikk'ei Sanna heistä huolinut.

Pelmanni Arvi kulkee tanssipaikoissa soittamassa, tekee väliin kauniita lauluja, joita on ollut sanomalehdissäkin nähtävinä, mutta on melkein aina humalassa. Väliin se laulaa niin kummallisia lauluja, että niistä itkee hän itse ja muut; käy joskus kirkossa, kuuntelee tarkoin, mutta — on iltapäivin humalassa. Se on semmoinen repaleinen kulkupelmanni, saa Laurilassa, kummassakin, monta yösijaa ja ruok'atriaa, mutta jos vaan puhuu vähänkin noin lemmenpuhetta, niin oitis on siksi kertaa korttieriä muutettava, sillä Sanna emäntä ei enää leikkiä kärsi.

Pyhäiltasin kokoonnutaan milloin toiseen, milloin toiseen Laurilaan lukemaan ja veisaamaan. Pitäjällä kulkee puhe, että Laurilaiset ovat nyt ruvenneet jumalisiksi, mutta kyllä he sitä tarvitsivatkin, sillä he "olivatkin olleet kovin rivoa väkeä".

Kalle Laurila käyttää usein Aatami Laurila vainaan sanaa: "mitäs teet, niin edestäs löydät." Mutta sen sanan täyttä merkitystä ei ymmärtänyt muut kuin Sanna. Hänelle oli isävainaja kuolintaudissansa sanonut, että häntä oli rankaistu lapsensa kautta synnistä, jonka hän nuoruudessansa oli tehnyt. Hän oli luullut sen jo meren syvyydessä olevan, mutta kuitenkin se Sannassa yhä häntä uhkasi ja vihdoin hänen kohtasi.

"Voiko viettelijä mitenkään rikoksensa suuruutta syvemmin tuntea, kuin nähdessään oman lapsensa, vieteltynä?" Tuskin vaan.

"Mitäs teet, niin edestäs löydät". Oi hirveä luonnonlaki vapauden maailmassa!

LOPPU.