KUUDES LUKU.
Muutamia päiviä myöhemmin päättivät äiti ja poika, jotka viime aikoina olivat enemmän seurustelleet keskenään, lähteä sukulaisiin häihin, naapuritaloon. Äiti ei ollut sitte kuin tyttönä ollut mukana tansseissa.
Kumpikaan ei tuntenut siellä kuin harvoja ihmisiä paitsi nimeltä ja Arnesta varsinkin teki kummallisen vaikutuksen, että he aina katselivat häneen, missä hän vaan liikkui.
Kerran oli hänelle porstuassa huudettu jotakin; ei hän ollut siitä varma; mutta hän luuli sen kuulleensa ja joka veripisara nousi hänessä, kun hän vaan sitä ajatteli.
Sitä miestä, joka hänelle oli huutanut, piti hän nyt yhtä mittaa silmällä, vihdoin asettui hän hänen viereensä. Mutta päästyään pöydän ääreen tuntui hänestä siltä kuin puhe olisi saanut toisen käänteen.
— Mutta nyt minä kerron jutun, joka osoittaa, ettei mitään haudata niin syvään yöhön, ettei se pääsisi päivänvaloon, puhui mies ja Arnesta tuntui siltä kuin hän olisi katsonut häneen.
Se oli ilkeän näköinen mies, ohuet, punaiset hiukset kaarsivat suurta, pyöreää otsaa. Ylhäältä otsan alta katselivat hyvin pienet silmät ja pieni potaattinenä, mutta suu oli hyvin suuri, huulet kääntyivät ulospäin ja pysyivät aina valkoisina. Hymyillessä näkyivät molemmat ikenet. Hänen kätensä lepäsivät pöydällä: ne olivat hyvin raskaat ja karkeat, mutta ranne oli hinterä. Hänen katseensa oli terävä ja hän puhui nopeasti, mutta hyvin työläästi; häntä sanottiin "Suurisuuksi" ja Arne tiesi Niilo räätälin ennen muinoin pahoin pidelleen häntä.
— Tässä maailmassa on paljon syntiä, se on meitä likempänä kuin luulemmekaan — —. Mutta vähät inistä, nyt minä kerron teille pahan työn. Vanhat kyllä muistavat Alfin, Reppu-Alfin.
"Kyllä minä tulen takaisin!" sanoi Alf; sen sanantavan hän on jättänyt jälkeensä; sillä kun hän oli tehnyt kaupat — ja se mies osasi tehdä kauppaa! — läiskäytti hän repun selkään. "Kyllä minä tulen takaisin!" sanoi Alf. Pirun poika, potra poika, kelpo poika se Alf, Reppu-Alf —.
Entäs sitte hän ja Suurkuhnuri. Suurkuhnurin — tunsittehan te hänet? — Suuri hän oli ja kuhnuri hän kanssa oli. Hän mielistyi pikimustaan hevoseen, jota Reppu-Alf ajoi ja äksierasi niin, että se hyppi kuin heinäsirkka. Ja ennenkuin Suurkuhnuri itsekään tiesi, oli hän tullut antaneeksi kaakista viisikymmentä taalaria! Suurkuhnuri koipeliini rattaille kuskaamaan herroja viidenkymmenen taalarin hevosella; mutta hän sai huutaa ja ruoskia pihan pölyä täyteen, — hevonen karkasi päin kaikkia ovia ja seiniä; sillä se oli umpisokea.
Sitte ne molemmat tappelivat siitä hevosesta kuin mitkäkin rakit. Suurkuhnuri vaati takaisin rahojaan, mutta lieneekö saanut kahtakaan Tanskan killinkiä. Reppu-Alf tumpuloi häntä niin, että haivenet lensivät. "Kyllä minä tulen takaisin", sanoi Alf. Pirun poika, potra poika, kunnon poika se Alf, Reppu-Alf!
Muutamaan vuoteen häntä sitte ei ensinkään kuulunut takaisin.
Noin viiden vuoden perästä häntä kuulutettiin saarnastuolista; sillä hän oli saanut tavattoman suuren perinnön. Suurkuhnuri oli läsnä. "Tiesinhän minä", sanoi hän, "että rahat ne Reppu-Alfia kuuluttavat eivätkä ihmiset". —
Sitte puhuttiin Alfista sinne ja tänne; ja niin paljon siinä jututtiin että saatiin kokoon, että hän viimeksi oli ollut tällä puolen somermäkeä eikä tuolla puolen. Muistattehan te tien, vanhan tien somermäen yläpuolella.
Mutta Suurkuhnuri oli joku aika sitte päässyt suureen valtaan ja kunniaan, saanut sekä talot että tavarat. Sitäpaitsi oli hän ruvennut jumaliseksi ja sen tiesivät kaikki, ettei hän ilmaiseksi ruvennut jumaliseksi — hän enempää kuin muutkaan. Näistä asioista rupesivat ihmiset puhumaan.
Siihen aikaan piti tie somermäen yli siirrettämän; ennen vanhaan tahtoivat ihmiset päästä suoraan eteenpäin ja siksi mentiin suoraan somermäen poikki, mutta me tahdomme sileitä teitä ja sentähden kulkee tie nyt joen rantaa pitkin. Siellä sitä sitte porattiin ja reistattiin niin että olisi luullut aiottavan pois koko soramäkeä. Kaikellaista esivaltaa siellä kulki, mutta useinten amtmanni, kuvernööri; sillä hän saa kaksinkertaisen vapaan kyydin. Yhtenä päivänä kun siellä taas soraa kaivettiin, piti jonkun käydä kiinni kiveen, mutta saikin kouraansa käden, joka pisti esiin sorasta ja se käsi oli niin vahva, että se joka sen sai, meni nurin sen kanssa. Mutta sen sai Suurkuhnuri. — Nimismies oli kulkemassa niillä paikkeilla; hänet noudettiin ja kokonaisen miehen luut kaivettiin esiin. Tohtori noudettiin niinikään! Hän liitti kaikki yhteen niin taitavasti, ettei puuttunut kuin lihaa. Mutta ihmiset puhuivat, että se luuranko oli juuri saman kokoinen kuin Reppu-Alf. "Kyllä minä tulen takaisin", sanoi Reppu-Alf.
Oli se sekä yhden että toisen mielestä ihmeellistä, että kuollut käsi saattoi lyödä kumoon sellaisen miehen kuin Suurkuhnurin, vaikkei se ensinkään lyönyt. Nimismies kävi hänen kimppuunsa siitä asiasta — tietenkin niin ettei ketään ollut kuulemassa. Mutta silloin kirosi Suurkuhnuri niin että nimismiehen silmissä musteni. "No niin", sanoi nimismies, "jollet sinä ole sitä tehnyt, niin kai sinä tämän yön nukut tuon luurangon kanssa".— "Nukun kyllä", vastasi Suurkuhnuri. Ja tohtori liitti sen nivelet yhteen ja laski sen parakin toiseen sänkyyn. Toisessa piti Suurkuhnurin nukkua; mutta nimismies meni huppuun takkiinsa ja asettui ihan seinän viereen. — Kun tuli pimeä ja Suurkuhnurin piti lähteä yökumppaninsa luo, tuntui ihan siltä kuin ovi itsestään olisi sulkeutunut ja hän seisoi pilkkosen pimeässä. Mutta Suurkuhnuri rupesi veisaamaan virsiä; sillä hänellä oli hyvä ääni. "Miksi sinä veisaat?" kysyi nimismies seinän takaa. "En tiedä onko hänellä ollut lukkaria", vastasi Suurkuhnuri. Sitte hän rupesi rukoilemaan minkä jaksoi. "Miksi sinä rukoilet?" kysyi nimismies seinän takaa. "Hän on varmaan ollut suuri syntinen", vastasi Suurkuhnuri. Vihdoin viimein oli kaikki niin hiljaa, että nimismies oli nukkumaisillaan. Silloin kuului sisältä sellainen huuto, että hökkeli tärisi: "kyllä minä tulen takaisin!" — Nousi helvetin ryty ja melu; "tuo tänne viisikymmentä taalariani!" mylvi Suurkuhnuri ja sitte huudettiin ja jyryttiin taas; nimismies sai oven auki, ihmisiä juoksi seipäin ja asein apuun, mutta Suurkuhnuri oli pitkänään keskellä lattiaa ja luuranko hänen päällään.
Pöydän ympärillä vallitsi haudan hiljaisuus. Vihdoin viimein virkkaa muuan, joka juuri oli sytyttämässä savupiippuaan:
— Tuliko hän hulluksi sen päivän perästä?
— Tuli.
Arne tunsi, että he katsoivat häneen ja sentähden ei hän saanut auki silmiään.
— Sanon minkä jo sanoin, puuttui ensimäinen mies taas puhumaan, — ettei mitään kätketä niin syvälle yöhön, ettei se pääsisi päivän valoon.
— Mutta minäpäs kerron pojasta, joka löi omaa isäänsä, virkkoi vaaleanverinen, lihava, pyöreäkasvoinen mies. Arne ei tietänyt istuiko vai seisoi.
— Oli suurisukuinen tappelupukari tuolla Hardangerissa; hän hakkasi pilalle paljon ihmisiä. Isä ja hän olivat riidoissa muonasta ja siitä se johtui, ettei sillä miehellä ollut rauhaa kotona eikä kylässä.
Hänen sisunsa kovettui kovettumistaan ja isä ahdisti häntä. "Minä en huoli kenenkään tuomiosta", sanoi poika. "Minun tuomioni sinä saat huolia niin kauvan kuin elän", sanoi isä. — "Jollet sinä pidä suutasi kiinni, niin minä lyön sinua!" sanoi poika ja nousi. — "Koeta vaan, jos uskallat; hyvin ei sinun koskaan maailmassa käy", vastasi isä ja nousi hänkin. — "Niinkö luulet?" — ja poika karkasi hänen kimppuunsa ja kaasi hänet maahan. Mutta isä ei tehnyt vastarintaa, vaan laski kädet rinnalle ristiin ja antoi pojan tehdä mitä tahtoi.
Poika löi häntä ja veti hänet ovelle: "Minä tahdon kotirauhaa!" Mutta kun he tulivat ovelle, kohotti isä päätään. "Ei etemmä kuin ovelle", sanoi hän, "sillä niin kauvas vedin minä isäni!" Poika ei välittänyt, vaan veti pään kynnyksen yli. "Ei etemmä kuin ovelle, sanon minä!" Vanhus nousi pystyyn, kaatoi pojan jalkainsa eteen ja kuritti häntä kuin lasta.
— Se oli rumaa, sanoivat useat. — Ei sentään lyönyt isäänsä, luuli
Arne kuulleensa jonkun sanoneen; mutta ei hän ollut siitä varma.
— Nyt minä kerron teille jotakin, sanoi Arne, nousi kalman kalpeana eikä itsekään tiennyt mitä aikoi sanoa. Hän näki vaan sanojen suurina lumihiutaleina lentelevän. — Käyn kiinni umpimähkään! ja hän alkoi.
"Noita tapasi kerran tiellä pojan, joka itki. 'Ketä sinä eninten pelkäät', sanoi noita, 'itseäsi vaiko muita'. Mutta poika itki siksi että hän yöllä oli nähnyt unta, että oli täytynyt tappaa paha isänsä, ja sentähden hän vastasi: 'minä pelkään eninten itseäni'. — 'Nyt saat rauhasi itsestäsi äläkä enään koskaan itke; sillä tästäpuoleen tulet olemaan riidassa vaan muiden kanssa.' Ja noita läksi tiehensä. Mutta ensimäinen, jonka poika tapasi, nauroi häntä ja sentähden täytyi pojankin nauraa häntä. Toinen, jonka hän tapasi, löi häntä; pojan täytyi puolustautua ja lyödä takaisin. Kolmas, joka tuli vastaan, aikoi tappaa hänet ja sentähden täytyi pojan tappaa hänet. Mutta kaikki ihmiset puhuivat pahaa hänestä ja sentähden ei hänkään tietänyt puhua ihmisistä muuta kuin pahaa. He lukitsivat häneltä kaappinsa ja ovensa niin että hänen täytyi varastaa tarpeensa; hänen täytyi varkain ottaa yönsä rauha. Kun hän ei saanut tehdä hyvää, täytyi hänen tehdä paljasta pahaa. Kyläläiset puhuivat: 'se poika meidän täytyy toimittaa pois; se on niin paha', ja eräänä päivänä toimittivat he hänet pois tieltä. Mutta poika ei tiennyt tehneensä mitään pahaa ja sentähden hän kuoleman jälkeen joutui suoraa päätä Jumalan luo. Siellä oli penkillä istumassa isä, jota hän ei laisinkaan ollut tappanut ja toisella penkillä vastapäätä kaikki ne, jotka olivat pakoittaneet hänet tekemään pahaa. 'Mitä penkkiä sinä pelkäät?' kysyi Jumala, ja poika osoitti pitkää. 'Istuudu sitte isäsi viereen', sanoi Jumala ja poika yritti istuutua. Silloin putosi isä penkiltä, niskassa suuri haava. Hänen sijalleen tuli pojan oma kuva, kasvoissa katumus ja kuolonkalpea ilme; ja toinen kuva, jonka kasvot olivat humalaiset ja ruumis hyllyvä; ja kolmas kuva, jonka kasvot olivat mielettömät, vaatteet risoissa ja nauru hirmuinen. 'Noin olisi sinunkin voinut käydä', sanoi Jumala. — 'Olisikohan!' sanoi poika ja kävi kiinni Jumalan vaatteen liepeeseen. Samassa romahtivat molemmat penkit alas taivaasta ja poika seisoi taas hymyillen Jumalan luona. 'Muista tämä, kun heräät', sanoi Jumala, — ja samassa heräsi poika. Mutta poika, joka näki tämän unen, olen minä, ja ne, jotka ärsyttävät häntä uskomalla hänestä pahaa, olette te. En enää pelkää itseäni, mutta minä pelkään teitä. Älkää usuttako pahaa minuun; sillä en tiedä saisinko minä kiinni Jumalan vaatteen liepeestä."
Hän karkasi ulos, mutta miehet jäivät toisiinsa katselemaan.
SEITSEMÄS LUKU.
Seuraavana päivänä saman talon ladossa Arne oli ensi kertaa eläessään juonut itsensä humalaan, tullut siitä kipeäksi ja kohta koko vuorokauden maannut ladossa. Nyt hän istui pää kyynärpäiden varassa ja piti pientä pakinaa itsensä kanssa:
— — — Kaikki mihin minä katson, käy raukkamaiseksi. Se oli raukkamaisuutta, etten minä poikana juossut tieheni; raukkamaisuutta, että kuuntelin isää enemmän kuin äitiä; raukkamaisuutta, että minä lauloin hänelle niitä rumia lauluja. Minä menin paimeneen — sekin oli raukkamaisuutta; — rupesin lukemaan — niin, niin, raukkamaisuudesta tein senkin: minä tahdoin mennä piiloon itseäni. Suurenakaan poikana en auttanut äitiä isää vastaan — raukkamaisuuttani; en sinäkään yönä — hui! — raukkamaisuuttani! ehkäpä minä olisin odottanut kunnes hän oli surmattu; — — senjälkeen en saattanut pysyä kotona — raukkamaisuutta! en myöskään lähtenyt tieheni — raukkamaisuutta; en tehnyt mitään, kävin paimenessa — raukkamaisuutta. Olin tosin luvannut äidille jäädä kotiin; mutta minä olisin ollut kyllin raukkamainen rikkomaan lupauksen, jollen olisi pelännyt joutua ihmisten joukkoon. Sillä minä pelkään ihmisiä eninten sentähden, että luulen heidän näkevän kuinka olen paha. Mutta siksi että heitä pelkään, puhun heistä pahaa — kirottua raukkamaisuutta! Minä teen laulujakin raukkamaisuuttani. En uskalla ajatella omia asioitani pohjaa myöten, sentähden sekaannun toisten asioihin — ja se on runoilemista.
Minun pitäisi itkeä niin että vuoret tulisivat vedeksi, niin minun pitäisi tehdä; mutta minä sanon: "tuu, tuu!" ja rupean tuudittamaan. Ja minun laulunikin ovat raukkamaiset; sillä jos ne olisivat rohkeat, niin ne tulisivat paremmiksi. Minä pelkään voimakkaita ajatuksia, pelkään kaikkea voimakasta; kun minä siihen pääsen, on se raivoa, ja raivo on raukkamaisuutta. Minä olen viisaampi, osaavampi ja tekevämpi kuin mitä minä näytän; minä olen parempi kuin sanon olevani; mutta raukkamaisuuttani en uskalla olla sellainen kuin olen. Hyi, viinaa join raukkamaisuuttani, piti tappaa tuska! Hyi! pahaa se teki, mutta minä join silti, join silti; join isäni sydänverta, ja join kuitenkin! Minun raukkamaisuuteni on nimittäin ihan ilman määrää; mutta raukkamaisinta on kuitenkin se, että istun tässä ja sanon itselleni kaiken tämän.
… Lopettaa itseni! Mitä vielä! Siihen olen liian raukka. Ja sittehän minä uskon Jumalaan — niin, minä uskon Jumalaan. Minun tekee mieleni hänen luokseen, mutta raukkamaisuus pitelee minua etäällä hänestä. Suuri muutos, ja sen edessä pelkuri ihminen vääntelee. Jos minä koettaisin voimieni mukaan? Kaikkivaltias! Jos minä koettaisin? Minun pitäisi ryhtyä niin koviin parannuskeinoihin kuin maitoluontoni ikinä sallisi; sillä minussa ei enään ole luuta eikä edes rustoakaan, vaan jotakin valuvaa vatkua. — Jos minä koettaisin — lukea hyviä, lempeitä kirjoja — karttaa voimakkaita —; lukea kauniita satuja ja tarinoita ja kaikkea lauhaa; — ja joka sunnuntai saarnan ja joka ilta rukouksen? Ja olla säännöllisessä työssä, että uskonto saisi maaperää, se ei juurru uneliaisuudessa. Jos minä koettaisin; rakas, hyvä lapsuuteni Jumala, jos minä koettaisin!
Mutta joku avasi ladon oven, karkasi permannon poikki kasvoiltaan kalman kalpeana, vaikka hiki pisaroi alas, ja se oli äiti. Toista päivää etsi hän nyt poikaansa. Hän huusi hänen nimeään, mutta ei pysähtynyt kuuntelemaan, vaan huusi huutamistaan ja karkasi eteenpäin, kunnes poika vastasi heinäkasasta, missä makasi. Silloin pääsi äidiltä suuri huuto ja hän hypähti heinäkasalle kepeänä kuin mikäkin poika ja heittäytyi Arnen luo:
— Arne, Arne, täälläkö sinä olet! Minä löysin sinut siis kumminkin; eilisestä olen etsinyt; koko yön olen etsinyt! Arne parka! Minä kyllä näin että ne olivat sinua loukanneet ja minä olisin niin mielelläni puhunut sinulle ja lohduttanut sinua; mutta minähän en koskaan uskalla puhua sinulle! — — Arne, minä näin että sinä joit! Voi Jumala kaikkivaltias! Kun ei minun enään koskaan tarvitsisi sitä nähdä! — Hän ei pitkään aikaan saanut sanotuksi enempää. — Jeesus sinua varjelkoon, lapseni, minä näin että sinä joit! — Äkkiä sinä olit kadonnut silmistäni, päissäsi, surun särkemänä ja minä juoksin rakennuksesta rakennukseen; kävin kaukana vainioilla, mutten löytänyt sinua; hain joka suolta; kysyin kaikilta ihmisiltä; minä kävin täälläkin, mutta sinä et vastannut — Arne, Arne! Minä kuljin joen vartta, mutta ei missään näyttänyt olevan tarpeeksi syvää.
Äiti painautui likemmä poikaa.
— Silloin minun rintaani tuli niin rauhallinen olo: sinä olet tietysti mennyt kotiin, ja minä kävin sen tien kai neljännestunnissa; avasin oven ja hain joka huoneesta ja muistin vasta sitte, että avain oli itselläni; ethän sinä voinut päästä sisään! — Arne, yöllä hain tien kahden puolen; Kampenin jyrkänteelle en uskaltanut mennä! — En tiedä kuinka minä pääsin tänne; minua ei kukaan ole auttanut, mutta Jumala toi mieleeni, että sinä olet täällä!
Arne koetti rauhoittaa häntä.
— Arne, ethän sinä enään juo viinaa?
— En, saat olla levollinen.
— Ne olivat kai pahoja sinulle? Olivatko ne sinulle pahoja?
— Ei, minä vaan olin raukkamainen. Arne lausui viime sanan painolla.
— En oikein ymmärrä kuinka ne voivat olla pahoja sinulle. Mutta mitä ne oikein tekivät? Et sinä koskaan sano mitään.
Ja äiti rupesi taasen itkemään.
— Ethän sinäkään koskaan sano minulle mitään, sanoi Arne lempeästi.
— Suurin syy on sentään sinussa, Arne; minä olen niin tottunut olemaan puhumattomana isäsi ajoilta, että sinun olisi pitänyt auttaa minua vähän alkuun! — Herranen aika, meitähän on vain kaksi; ja me olemme niin paljon kärsineet yhdessä.
— Koetetaan nyt, eikö mahtane ruveta menemään paremmin, kuiskasi poika. — Ensi sunnuntaina minä luen sinulle saarnan.
— Jumala sinua siitä siunatkoon. Kuuleppas Arne!
— Mitä?
— Minulla olisi sinulle jotakin sanomista. — Sano, äiti.
— Minä olen tehnyt suuren synnin sinua kohtaan; olen tehnyt pahoin.
— Sinäkö, äiti? ja se liikutti Arnea niin, että hänen hyvä, sanomattoman kärsivällinen äitinsä syytti itseään synnistä häntä vastaan, joka ei koskaan ollut tehnyt hänelle mitään oikein hyvää, että hän kiersi kätensä hänen ympärilleen, taputteli häntä ja purskahti itkuun.
— Niin minä olen; ja kuitenkaan en minä voinut muutakaan.
— Oi, sinä et koskaan ole tehnyt minulle mitään pahaa.
— Kyllä minä olen; — Jumala sen tietää, että tein sen vain siksi, että sinusta niin paljon pidin. Mutta sinun pitää antaa se minulle anteeksi, kuuletko?
— Kyllä minä annan.
— Ja minä sanon sen sitte toisen kerran; mutta sinun pitää antaa se minulle anteeksi.
— Kyllä, kyllä, äiti!
— Katsoppas, sentähden kai se puhuminen on ollut minulle niin raskasta. Minä olen kantanut mielessäni syntiä sinua kohtaan.
— Herra Jumala, älä puhu niin, äiti!
— Nyt olen iloissani, että olen saanut sanotuksi näin paljon.
— Me puhumme vielä enemmänkin, äiti!
— Niin puhumme — ja luethan sinä minulle saarnan?
— Kyllä minä luen.
— Arne raukka! Jumala sinua siunatkoon!
— Eikö liene parasta lähteä kotiin.
— Niin, mennään vaan kotiin.
— Sinä niin katselet ympärillesi, äiti.
— Niin, isäsi makasi täällä ladossa ja itki.
— Isäkö? kysyi Arne ja kalpeni.
— Niilo raukka! Se oli sinä päivänä, jolloin sinut vietiin ristille.
Sinä niin katselet ympärillesi, Arne.
KAHDEKSAS LUKU.
Siitä päivästä alkaen, jolloin Arne sydämestään koetti elää likempänä äitiään, muuttui hänen suhteensa kaikkiin ihmisiin. Hän alkoi katsella heitä äidin lempein silmin. Mutta usein hänen oli vaikea pysyä päätökselleen uskollisena; sillä niitä asioita, jotka hänen sisimmässään liikkuivat, ei äiti aina ymmärtänyt, — tässä laulu siltä ajalta:
"Oli päivänpaiste niin kaunoinen,
Ja ahtaaks' tunsin ma tuvan;
Minä metsään kaikkosin laulellen,
Otin oikein ma oman luvan!
Lojuin rentona maassa, vaan hyttyset nuo
Ja sirkat ja liskot ei rauhaa suo!"
"Rakkaani, etkö tahdo nauttia poutasäästä?" sanoi äiti; hän istui ja lauloi porstuansolassa.
"Oli päivänpaiste niin kaunoinen,
Ja ahtaaks' tunsin ma tuvan;
Minä niitylle läksin laulellen
Suvilauluja hetken ja huvan;
Tuli käärme myös ilohon suikertaen —
Kolmen kyynärän mittainen!"
"Näin ihanassa ilmassa voimme olla paljain jaloin", — sanoi äiti; hän veti sukat jalastaan.
"Oli päivänpaiste niin kaunoinen,
Ja ahtaaks' tunsin ma tuvan;
Otin venheen, heittäydyin tuhdollen,
Toivoin laineilla tuudittavan.
Mut aurinko paahtoi kuumasti niin —
Mun nenäparkani halkeamiin."
"Tällaisina päivinä pitäisi heinien kuivaa", — sanoi äiti; — hän iski niihin haravan.
"Oli päivänpaiste niin kaunoinen,
Ja ahtaaks' tunsin ma tuvan;
Minä kiipesin puuhun toivoen
Nyt vihdoinki vilvoittuvan!
Vaan toukkia tipahti niskaani viis,
Ja ma huusin ja noiduin ja juoksin kuin hiis!"
"Niin, jolleivät lehmät tänään kiili, niin eivät ne kiili koskaan", sanoi äiti; — hän katseli nurmikkorinteelle.
"Oli päivänpaiste niin kaunoinen,
Ja ma tunsin ahtaaksi tuvan;
Minä hyppäsin koito koskehen;
'Toki täällä oon rauhoittuva!'
Ja päivä se paistoi, kun upposin mie —
Kuka lauluni tehnyt lie?"
"Vain kolme tällaista poutapäivää, niin kaikki on korjuussa", sanoi äiti, — hän meni tekemään tilaani.
Heidän yhdyselämänsä kävi kuitenkin päivä päivältä onnellisemmaksi. Se mitä ei äiti pojassa ymmärtänyt, muodostui sekin suhteeksi poikaan yhtä hyvin kuin se minkä hän ymmärsi. Sillä sitä mitä ei äiti ymmärtänyt, tuli poika uudelleen ja uudelleen ajatelleeksi ja äiti kävi hänelle yhä rakkaammaksi sen kautta, että hän kaikilta tahoilta tapasi hänen rajansa. Niin, hän kävi hänelle sanomattoman rakkaaksi.
Lapsena ei Arne ollut välittänyt saduista. Nyt, täytenä ihmisenä, rupesi hän ikävöimään satuja ja satujen kintereillä tulivat kansantarinat ja sankarilaulut. Hänen mieleensä tarttui kumma ikävä; hän kuljeskeli usein yksikseen, ja monet paikat ympäristössä, joihin ei hän ennen ollut katsahtanut, kävivät hänen silmissään niin kauniiksi. Sinä aikana, jolloin hän samanikäisten kanssa kävi rippikoulua, olivat he usein leikkineet suurenveden varrella, jota sanottiin Mustajärveksi, se kun oli niin syvä ja mustanpuhuva. Tätä vettä hän nyt rupesi ajattelemaan ja yhtenä iltana läksi hän sinne.
Hän istuutui pensaikon taakse aivan pappilan alle; pappila oli hyvin jyrkän mäen rinteellä, joka etempänä yleni korkeaksi tunturiksi; samallainen oli toinenkin ranta ja sentähden levisi veteen suuria varjonmöhkäleitä kummaltakin puolen: mutta keskellä vettä, varjojen perässä, oli säie kaunista, hopeankirkasta vettä. Kaikkialla vallitsi rauha; aurinko oli menemässä mailleen; vastarannalta kuului kellojen kilinää; muuten oli ihan hiljaista. Aluksi ei Arne katsonut suoraan eteensä, vaan veden pohjaan, sillä aurinko valoi kalvoon punaista hohdettaan juuri ennen mailleenmenoaan. Tunturit olivat siellä alhaalla väistyneet syrjään niin että niiden välille oli syntynyt pitkä, syvä laakso ja tätä vastaan vesi pärskyi. Mutta näytti siltä kuin tunturit hitaasti olisivat likenneet toisiaan, nostaakseen välillään olevan laakson kuin keinuun. Taloja oli toistensa kyljessä pitkin laaksoa; savu nousi ilmaan ja hajosi; vihreät vainiot höyrysivät; veneitä laski rantaan, heiniä täynnä. Arne näki ihmisten tulevan ja menevän, mutta ei kuullut mitään ääntä. Silmä siirtyi sieltä pois ja liukui rannan poikki sinne, missä vain Jumalan mustanpuhuva metsä yleni. Metsään ja pitkin vettä olivat ihmiset kuin sormella piirtäen tehneet itselleen tien; sillä sieltä kiiriskeli alituisesti tomukiehkura. Tätä seurasi hänen silmänsä kunnes se tuli vastapäätä hänen istumapaikkaansa; siinä loppui metsä; tunturi teki hiukan enemmän tilaa ja heti paikalla tuli näkyviin taloja, toinen toisensa kyljessä. Rakennukset olivat vielä suuremmat kuin laaksonpohjalla, punaiseksi maalatut korkeat ikkunat paloivat auringossa. Rinteillä hehkui täysi auringonvalo, pienemmänkin leikkivän lapsen saattoi selvästi eroittaa; veden varrella oli hiekka kuivaa ja häikäisevän valkoista ja siellä hyppeli lapsia, mukanaan joku koira. Mutta äkkiä pakeni aurinko ja kaikki kävi raskaaksi, talot tumman punaisiksi, niitty mustan vihreäksi, hiekka harmaan valkoiseksi, lapset pieniksi möhkäleiksi; pilvensiekale oli noussut tunturin takaa ja vienyt auringon. Arne upotti silmänsä alas veteen; mutta sieltä hän taas tapasi kaikki tyyni. Kedot keinuivat, äänetönnä astui metsä esiin, talot katselivat alas veteen, ovet olivat auki ja lapsia kulki ulos ja sisään. Sadut ja kaikkinaiset lapselliset asiat tulla viilättivät niinkuin pienet kalat syöttiä tavoittelemaan, livahtivat tiehensä, palasivat, kisailivat, mutta eivät käyneet syöttiin.
— Istutaan tähän, kunnes äitisi ehtii perässä; kai se papinrouvakin kerran valmistuu.
Arne pelästyi; joku oli istuutunut ihan hänen taakseen.
— Mutta kyllä minä nyt voisin saada jäädä täksi ainoaksi yöksi, lausui rukoileva ääni kyynelten seasta; puhuja mahtoi olla keskenkasvuinen tyttö.
— Älä nyt enään itke; on rumaa itkeä siksi, että sinut viedään kotiin äitisi luo.
Se oli hidas, lempeä miehen ääni.
— En minä siksi itke!
— Miksi sinä sitte itket?
— Siksi, etten enään saa olla yhdessä Matildan kanssa.
Papin ainoan tyttären nimi oli Matilda ja Arnen mieleen muistui että muuan talonpoikaistyttö oli kasvatettu yhdessä hänen kanssaan.
— Mutta eihän sitä iankaiken saattanut kestää.
— Niin, mutta yhden päivän lisää, rakas isä! ja tyttö purskahti itkuun.
— Parasta on, että sinut nyt viedään kotiin; — ehkäpä se jo on liian myöhäistä.
— Liian myöhäistä? Kuinka niin? Kaikkia sitä pitää kuulla!
— Sinä olet syntynyt talonpoikaiseksi ja talonpoikaisena sinun pitää pysyä, meillä ei ole varaa elättää korumamselleja.
— Voisinhan minä toki pysyä talonpoikaisena, vaikka sielläkin olisin.
— Sinä et sitä ymmärrä.
— Minä olen aina käynyt talonpoikaisvaatteissa.
— Eivät ne sitä vaikuta.
— Minä olen sekä kehrännyt että kutonut ja keittänyt.
— Ei sekään.
— Minä puhun niinkuin sinä ja äiti.
— Ei sekään.
— Sitte en tiedä mitään syytä, sanoi tyttö ja nauroi.
— Sepähän nähdään; — muuten pelkään, että päässäsi nyt on liian paljon ajatuksia.
— Ajatuksia, ajatuksia! sanot sinä alituiseen; minun päässäni ei ole ajatuksia ensinkään.
Tyttö itki taasen.
— Sinä olet kuin oletkin tuuliviiri.
— Sitä ei pappi koskaan sanonut.
— Ei, mutta minä sanon.
— Tuuliviiri? Onko kummempaa kuultu? Minä en tahdo olla mikään tuuliviiri, minä.
— Mitä sinä sitte tahdot olla?
— Mitäkö minä tahdon olla? Onko kummempaa kuultu? Minä en tahdo olla mitään.
— No niin, älä sitte ole mitään.
Tyttö nauroi. Hetkisen perästä virkkoi hän vakavana:
— Olet ilkeä kun sanot, etten ole mitään.
— Herranen aika, kun itse tahdot olla sitä.
— Ei, minä en tahdo olla ei mitään.
— Hyvä, ole sitte kaikkea.
Tyttö nauroi. Hetkisen perästä puhui surullinen ääni:
— Pappi ei koskaan pitänyt kanssani tuollaista narrinpeliä.
— Ei, hän vaan teki sinusta narrin.
— Pappiko? Niin hyvä et sinä ikinä ole minulle ollut kuin pappi.
— Jopa asiat sitte olisivatkin hullusti.
— Happamasta maidosta ei ikinä tule rievää.
— Tuleepas, kun se keitetään herajuustoksi. Tyttö nauroi ääneen.
— Tuolla tulee äitisi. Tyttö kävi taasen vakavaksi.
— En iässäni ole tavannut niin pitkäpuheista vaimoihmistä kuin se papinrouva, viilsi terävä, nopealuontoinen ääni puheeseen. — Pidä nyt kiirettä, Baard, nouse ja työnnä vene vesille. Emme pääse kotiin yöksi. — Rouva käski minua katsomaan, että Elin jalat ovat kuivat. Siitä sinä totta totisesti itse saat pitää huolta. Joka aamu pitää lähteä kävelemään kalvetustaudin tähden! Kalvetustaudit sinne ja kalvetustaudit tänne! — Nouse nyt, Baard, ja työnnä vene vesille! Minunhan tänä iltana pitää panna taikinaa.
— Kirstu ei vielä ole tullut, sanoi mies ja pysyi pitkällään.
— Mutta kirstu ei tulekkaan; se jää tänne ensi pyhään. Kuuletko, Eli, nosta nyt itseäsi; ota myttysi ja tule! Nouse nyt, Baard!
Äiti edellä ja tyttö perässä.
— Tule nyt; mutta tule nyt jo! kuului alhaalta.
— Oletko katsonut veneen tappia? kysyi Baard ja pysyi pitkällään.
— Se on paikoillaan! ja Arne kuuli hänen äyskärillä nakuttavan sitä kiinni.
— Mutta nouse nyt, Baard! Emme kai aio jäädä tänne yöksi?
— Minä odotan arkkua.
— Mutta hyvä ihminen, siunaa ja varjele; olenhan minä sanonut, että se saa jäädä ensi pyhään.
— Tuolla se tulee, sanoi Baard.
Kuului rattaiden rytinää.
— Mutta minähän sanoin, että sen piti jäädä ensi pyhään.
— Minä sanoin, että sen piti tulla mukaan.
Vaimo ilman muuta ylös ja rattaille. Hän kantoi myttyjä, vakkoja ja muita pikku tavaroita veneeseen. Sitte nousi Baard ja otti kirstun yksinään.
Mutta rattaiden perässä tulla ryöppysi tyttö, päässä olkihattu, hiukset valtoimina. Se oli pappilan neiti.
— Eli, Eli! huusi hän pitkän matkan päästä.
— Matilda, Matilda! kuului vastaan ja tyttö ylös ja tulijaa kohti. Kukkulalla he tapasivat toisensa, he karkasivat toistensa kaulaan ja itkivät. Matilda kumartui nyt ottamaan jotakin, jonka hän oli laskenut nurmelle; se oli lintuhäkki.
— Sinä saat Tipon, sinä saat sen! Äitikin tahtoo. Sinä saat kun saatkin Tipon … sinä saat sen! — ja sitte sinun pitää muistaa minua — ja hyvin usein soutaa … soutaa … soutaa minun luokseni; — ja he itkivät molemmat katkerasti.
— Eli, tule nyt, Eli! Älä nyt jää sinne seisomaan! kuului alhaalta.
— Mutta minä, minä tahdon mukaan! sanoi Matilda. — Minä tahdon mukaan toiselle puolelle ja nukun yön sinun luonasi.
— Niin, niin, niin! ja kaulatusten riensivät he venevalkamaan. Hetkisen perästä näki Arne veneen vesillä, Eli seisoi perässä, pidellen lintuhäkkiä ja huiskuttaen. Matilda oli jäänyt sillalle itkemään.
Siinä hän istui niin kauvan kuin vene oli järvellä; punaisille rakennuksille oli, kuten ennen on mainittu, lyhyt matka, ja Arne pysyi hänkin paikoillaan. Hän seurasi venettä kuten tyttökin. Pian se pääsi tummaan kohtaan ja Arne odotti kunnes se ehti maihin; silloin hän näki heidät vedessä; vedessä seurasi hän heitä rakennuksia kohti, kaikista kauneimpaan rakennukseen. Hän näki äidin ensinnä menevän sisään, sitte isän, arkkua kantaen, ja vihdoin tyttären, mikäli hän koosta saattoi heitä eroittaa. Hetkisen perästä tuli tytär taas ulos ja asettui aitanovelle, nähtävästi katsellakseen toiselle rannalle juuri nyt, kun aurinko loi maille viimeisen säteensä. Mutta pappilan neiti oli mennyt menojaan ja vain Arne hänet näki vedessä.
— Mahtaako hän nähdä minut?
Hän nousi ja läksi; aurinko oli poissa, mutta taivas kirkas ja heleän sininen, kuten kesäyön taivas on. Höyry maasta ja vedestä nousi molemmin puolin tunturien taakse; mutta huiput ylenivät vapaina ja katselivat toisiaan. Arne tuli ylemmä; vesi kävi mustemmaksi ja alemmaksi ja ikäänkuin tiiviimmäksi. Laakso tuolla syvällä lyheni ja ikäänkuin vetääntyi veteen päin. Tunturit esiintyivät likempänä silmää ja menivät enemmän kokoon; sillä auringonvalo eroittaa. Itse taivas laskeutui alemma ja kaikki kävi kotoisemmaksi ja ystävällisemmäksi.
YHDEKSÄS LUKU.
Rakkaus ja naiset rupesivat väikkymään hänen mielessään. Sankarilaulut ja vanhat tarut kuvastivat niitä taikapeilissä, kuten tyttö oli kuvastunut veteen. Arne tuijotti siihen alituisesti, ja sen illan perästä valtasi hänet halu laulaa siitä; sillä se oli ikäänkuin tullut häntä likemmä. Mutta ajatus livahti tiehensä ja kun se palasi, toi se tullessaan laulun, jota hän ei itsekään tuntenut; tuntui siltä kuin joku olisi sepittänyt sen hänen puolestaan:
Tuo Venevil keijunen vastahan
Käy armahan.
Hän lauloi ja ilmat helisi:
"Oma kultani!"
Ja kaikki pikkulinnut ne siihen vastasi:
"Juu juhannus,
Raa rallatus,
Ne loppuu lyhyeen, jää vanha valitus!"
Ja sinisilmukoista hän seppelen tuo:
"Mun silmiä nuo!"
Ja kukkakahlehissa on kultasen pää:
"Nyt hyvästi jää!"
Ja nauraen ja laulaen hän kotiin kiirehtää:
"Juu juhannus,
Raa rallatus,
Ne loppuu lyhyeen, jää vanha valitus!"
Hän sitoi keltakiehkuran: "Mun kutrinen
On kullankeltainen!"
Hän koristi sen lehvillä linnunlaulupuun,
Ja marjasuun
Hän tarjos kullalleen ja hiutui suuteluun.
"Juu juhannus,
Raa rallatus,
Ne loppuu lyhyeen — jää vanha valitus!"
Hän nitoi kiehkuraksi viel' liljat valkeat:
"Mun unelmat!"
Ja ruusut tulipunaiset hän siihen liittelee:
"Nyt onnen teen!"
Vaan vieläkään ei huomaa hän kullan kylmenneen!
"Juu juhannus,
Raa rallatus,
Ne loppuu lyhyeen — jää vanha valitus!"
Ja kaikki kedon kukkaset hän yhteen yhdistää:
"On sulle nää!"
Hän sitoo ja hän huokaa ja hän itkenytkin lie:
"Vie kaikki, vie!"
Ja kulta ottaa vastahan, ja pois sen käypi tie.
"Juu juhannus,
Raa rallatus,
Ne loppuu lyhyeen — jää vanha valitus!"
Hän sitoi vielä seppelen, niin monikirjavan:
"Oon morsian!"
Hän sitoo sormet verille: "Nyt laske se
Mun kulmille!"
Vaan kun hän kääntyi katsomaan, hän puhui ilmalle!
"Juu juhannus,
Raa rallatus,
Ne loppuu lyhyeen — jää vanha valitus!"
Hän sitoi sitä seppeltänsä valmiiksi vaan:
"Hääkruunun saan!"
Vaan juhannus on mennyt ja mennyt kukkakuu,
On paljas puu,
Voi, mistä saan nyt kukkia kun kaikki lakastuu!
"Juu juhannus,
Raa rallatus.
Ne loppuu lyhyeen — jää vanha valitus!"
Surumielisyys hänen sielussaan teki ensimäisen, hänen sielunsa yli kiitävän lemmenkuvan niin pimeäksi. Kaksinkertainen kaiho: rakastaa jotakin ja tulla suureksi suli samaksi ja tuli yhdeksi. Näihin aikoihin viipyivät hänen ajatuksensa taas laulussa "tunturin tuolla puolen". Hän muutteli ja lauleli ja mietti hiljaa itsekseen: "ulospäin minä kuitenkin olen matkalla; minä laulan kunnes saan rohkeutta." Matkatuumia tehdessään ei hän unohtanut äitiä; hän lohdutti itseään sillä, että hän, heti kun vieraalla maalla on saanut pohjan jalkainsa alle, noutaa äidin ja tarjoaa hänelle olot, jommoisten hankkimista kotimaassa ei hän ikinä voi ajatella hänelle enempää kuin itselleenkään. Mutta keskellä näitä suuria kaihoja piili jotakin hiljaista, hienoa, eloisaa, joka pakeni ja palasi, tuli ja karkasi pois, ja käyneenä uneksijaksi eli hän enemmän väkisin tulleiden ajatusten vallassa kuin itsekään tiesi.
Sillä paikkakunnalla oli iloinen mies, nimeltä Einar Aasen; hän oli kahdenkymmenen ikäisenä taittanut jalkansa; siitä asti oli hän kulkenut sauvan varassa; mutta minne hän vaan tulla luhjusteli sauvansa nojassa, sinne tuli aina ilokin. Hän oli rikas; hänen maatilallaan oli suuri pähkinämetsä ja jonakin syksyn kauneimpana päivänä kokoontui aina hänen luokseen liuta iloisia tyttöjä poimimaan pähkinöitä. Silloin siellä tarjottiin voit, viilit, rieskat päivällä ja illalla tanssittiin. Mies oli useimpien näiden tyttöjen kummi; sillä puolet paikkakunnan lapsista olivat hänen kummilapsiaan; kaikki lapset sanoivat häntä kummisedäksi ja heidän mukanaan sekä nuoret että vanhat. —
Kummisetä ja Arne olivat hyvät tutut ja kummisetä piti hänestä hänen laulujensa takia. Häntä pyysi hän nyt pähkinätalkoihin. Arne punastui ja kieltäytyi; sanoi ettei ollut tottunut naisväen seuraan.
— Sitte sinun pitää siihen tottua, sanoi kummisetä.
Tämä vei Arnelta monen yön unen; ujous ja kaipaus tappelivat hänessä, mutta oli miten olikaan: mukaan hän joutui ja oli miltei ainoana poikamiehenä kaiken naisväen joukossa. Hän ei saattanut kieltää pettyneensä; siellä ei ollut niitä, joista hän oli laulanut eikä niitäkään, joiden tapaamista hän oli pelännyt. He pitivät sellaista elämää, ettei hän ikipäivinä ollut sellaista nähnyt ja eninten häntä ihmetytti, että he saattoivat nauraa ihan olemattomille; ja kun kolme nauroi niin viisikin nauroi, vaan siksi että nuo kolmekin olivat nauraneet. Kaikki he käyttäytyivät ikäänkuin he joka päivä olisivat olleet yksissä; ja joukossa oli sentään sellaisiakin, jotka eivät olleet tavanneet toisiaan ennenkuin tänään. Jos he ylettyivät oksaan, jota he tavoittelivat, niin he nauroivat sitä ja jolleivät he ylettyneet, niin he nauroivat sitäkin. He tappelivat koukusta, jolla pidettiin kiinni oksia; ne, jotka sen saivat, nauroivat, ja ne, jotka eivät sitä saaneet, nauroivat niinikään. Kummisetä linkutti sauvoineen heidän perässään ja teki kiusaa minkä jaksoi. Ne, jotka hän sai kiinni, nauroivat sitä, että hän sai heidät kiinni ja ne, joita hän ei saanut kiinni, nauroivat sitä, ettei hän saanut heitä kiinni. Mutta kaikki nauroivat he Arnea siksi, että hän oli niin vakava, ja kun hänen sitte täytyi nauraa, nauroivat he sitä, että hän vihdoinkin nauroi.
Lopuksi istuutuivat he suurelle mäelle, kummisetä keskelle ja kaikki tytöt ympärillä. He näkivät laajalle ympärilleen; aurinko paahtoi; mutta he eivät siitä välittäneet, vaan viskelivät pähkinänöyhtää ja kuoria toistensa päälle, kummisedälle antoivat he sydämiä. Kummisetä komensi heitä olemaan hiljaa ja hätyytti heitä niin kauvas kuin sauvallaan ylettyi; sillä nyt hän tahtoi heitä kertomaan satuja ja mieluinten jotakin hauskaa.
Mutta mahdottomammalta näytti saada heitä kertomaan satuja kuin pysäyttämään irtonaiset rattaat keskellä mäkeä. Kummisetä alkoi; monet eivät tahtoneet kuunnella, sillä hänen satunsa he tunsivat ennestään; mutta vihdoin viimein kuuntelivat he kaikki. Ja ennen kuin he tiesivätkään, olivat he keskellä satuja ja kertoivat minkä jaksoivat. Arnea ihmetytti suuresti, että yhtä meluavat kuin he äsken olivat olleet, yhtä vakavat olivat nyt heidän satunsa. Ne koskivat enimmäkseen rakkautta.
— Mutta sinulla, Aase, on hyvä satu, muistan sen viime syksystä, sanoi kummisetä ja kääntyi vilkkaan tytön puoleen, jolla oli hyväntahtoiset, pyöreät kasvot; hän istui paraikaa palmikoimassa nuoremman sisarensa hiuksia, joka oli pitkällään, pää hänen sylissään.
— Usea taitaa sen tuntea, vastasi tyttö.
— Anna kumminkin kuulla, pyysivät tytöt.
— En minä viitsi kauvan pyydättää itseäni, vastasi tyttö ja kertoi ja lauloi palmikoidessaan:
— Oli kerran täysikasvanut poika paimenessa ja hän ajoi mielellään karjaa ylös leveän joen vartta. Kun hän tuli korkeammalle, tapasi hän kallionkielekkeen, joka ulkoni niin paljon, että hän saattoi huutaa toiselle puolelle. Sillä siellä toisella puolella kaitsi karjojaan tyttö, jonka hän koko päivän saattoi nähdä, mutta jonka luo ei hän saattanut päästä.
"Kuka olet sinä piikanen paimenessa,
Joka sarveas soitat mun luikatessa?"
Hän kysyi monena päivänä uudelleen ja uudelleen ja eräänä päivänä hän vihdoin sai vastauksen:
"Mun nimeni on kevyt kuin laineilla sotka;
Tule luokseni poika, jos olet merikotka!"
Poika ei siitä paljoa viisastunut ja päätti jo heittää tytön mielestään. Mutta se ei käynyt niin helposti, sillä vaikka hän olisi ajanut karjaa minne hyvänsä, niin se aina palasi kallionkielekkeen luo. Silloin poika pelästyi ja huusi:
"Sun taattosi kuka on, kotisi missä?
En nähnyt mä sinua lukukinkerissä."
Poika uskoi nimittäin puolittain, että tyttö oli metsänneito.
"Meren pohjass' taattoni ja paloi kotihirret,
Vieraat mull' on kinkerit ja kirkkovirret."
Yhtä vähän poika siitäkään viisastui. Päivät vietti hän kallionkielekkeellä; öisin näki hän unta, että tyttö tanssi hänen ympärillään ja löi häntä suurella lehmänhännällä, joka kerta kun hän yritti käydä häneen kiinni. Pian ei hän enään saanut unta; työtäkään ei hän voinut tehdä ja huonolla kannalla olivat pojan asiat.
"Jos sa olet metsänneito, henkeni mun säästä;
Vaan jos lienet paimenpiika, luoksesi mun päästä."
Mutta vastausta ei tullut ja silloin kävi varmaksi, että se oli metsänneito. Poika lakkasi käymästä paimenessa, mutta yhtä hullua se oli; sillä missä hän kulki tai mitä hän ikinä teki, niin hän ajatteli kaunista metsänneitoa, joka puhalsi torveen.
Eräänä päivänä sitte kerran, kun hän hakkaa puita, tulee pihamaalle tyttö, joka on kuin metsänneito ilmielävänä. Mutta kun hän tulee likemmä, ei se olekkaan hän. Tätä ajattelee poika paljon; silloin palaa tyttö ja kaukana oli hän, metsänneito, ja poika karkasi hänen perässään. Mutta heti kun hän tuli likelle häntä, ei se ollutkaan hän.
Sitte saattoi poika olla kirkolla, tansseissa, muissa seuroissa tai missä tahansa — tyttö oli hänkin siellä; kun poika oli hänestä kaukana, näytti hän olevan metsänneito; kun taas likellä, oli hän toinen; poika kysyikin häneltä hänkö se oli vai eikö; mutta hän nauroi poikaa. Suo siellä, vetelä täällä, ajatteli poika ja niin hän meni naimisiin tytön kanssa.
Kun tämä oli tehty, ei poika enään välittänyt tytöstä. Poissa hänen luotaan ikävöi hän hänen luokseen, mutta hänen luonaan ikävöi hän jonkun luo, jota hän ei nähnyt. Siksi kävi poika pahaksi vaimolleen; vaimo kantoi sen ja vaikeni.
Mutta kerran kun hän oli hakemassa hevosia, joutui hän kallionkielekkeelle, istuutui ja huusi:
"Mun mieleni kammioon kuuttarena kulet,
Oot kaukana, oot kaukana kuin juhannustulet!"
Pojasta tuntui hyvältä istua siellä ja sittemmin meni hän sinne aina kun asiat kotona olivat hullusti. Vaimo itki hänen mentyään.
Mutta eräänä päivänä hänen siellä istuessaan, istui metsänneitokin ilmielävänä toisella puolella ja puhalteli torveen!
"Sa taas tulit, taas sun torvesi kuulen;
Voi tyttö, tyttö, itkemään soitit mun, luulen!"
Silloin metsänneito vastasi:
"Ma luikkaan sun päästäsi haavehet hullut;
Käy kotihis poika, on rukiin aika tullut!"
Mutta silloin pelästyi poika ja meni takaisin kotiin. Ei kuitenkaan kestänyt kauvan ennenkuin hän niin kyllästyi vaimoon, että hänen täytyi rientää metsään ja istuutua kallionkielekkeelle. Silloin kaikui laulu häntä vastaan:
"Näin unta ma sinusta; — siis saavuta vuonas; —
En pääse ma sinne; — kas olenkin jo luonas!"
Poika karkasi pystyyn ja katsoi ympärilleen ja samassa välähti vihreä hame pensaissa. Hän perässä. Ja nousi aika takaa-ajo metsän läpi. Metsänneito oli niin nopeajalkainen, ettei yksikään ihminen saattanut vetää hänelle vertoja; poika heitti heittämistään aseen hänen perässään, mutta aina hän vaan juoksi. Vihdoin hän kuitenkin alkoi väsyä; poika näki sen jalkojen poljennasta; mutta hän näki myöskin koko hänen olennostaan, että hän oli metsänneito itse eikä kukaan muu. "Nyt minä sinut kumminkin otan", ajatteli poika ja karkasi niin kovaa häneen käsiksi, että sekä hän että metsänneito vierivät alas pitkin mäkiä, ennenkuin pysähtyivät. Silloin metsänneito nauroi niin, että pojan mielestä vuoret lauloivat; hän istutti hänet syliinsä ja hän oli juuri niin kaunis kuin hän olisi toivonut vaimonsa olevan. "Oi, kuka sinä oletkaan, joka olet niin kaunis?" kysyi poika ja taputti häntä, ja hänen poskensa olivat niin lämpöiset. "Mutta herranen aika, minähän olen vaimosi", sanoi metsänneito.
Tytöt nauroivat ja laskivat pojasta pilaa. Mutta kummisetä kysyi
Arnelta oliko hän tarkasti kuunnellut.
— Nytpäs minä kerron jotakin, sanoi pieni, pyöreäkasvoinen tyttö, jolla oli hyvin pieni nenä.
— Oli kerran pieni poika, jonka niin kovasti teki mieli kosia pientä tyttöä; he olivat molemmat täysikasvaneita, mutta niin lapsellisia. Eikä se poika saanut sitä kosimista suustaan. Hän koetti mennä likelle tyttöä kirkossa, mutta ilma tuli aina puheeksi; hän meni hänen luokseen tansseissa ja hän tanssitti hänet puolikuolleeksi; mutta puhutuksi hän ei saanut. "Sinun täytyy oppia kirjoittamaan", puheli hän itsekseen, "niin pääset puhumasta". Ja poika ryhtyi kirjoittamaan. Hän ei koskaan luullut kirjoituksen tulevan tarpeeksi kaunista ja sentähden kirjoitti hän koko vuoden, ennenkuin uskalsi ajatella kirjettä. Nyt oli kirje saatava perille niin ettei kukaan nähnyt ja kirkon taakse he kerran sattuivat kahdenkesken. "Minulla on sinulle kirje", sanoi poika. "Mutta minä en osaa lukea kirjoitettua", sanoi tyttö.
Siinä sitä sitte oltiin.
Ja poika meni palvelukseen tytön isälle eikä poistunut tytön luota koko pitkään päivään. Kerran oli hän ihan puhumaisillaan: suu oli jo auki, mutta samassa lensi suuhun suuri kärpänen. — "Kunhan ei vaan kukaan tulisi ja veisi häntä minulta", ajatteli poika. Mutta ei kukaan tullut häntä viemään; sillä hän oli niin pieni.
Mutta yksi tuli sittenkin; sillä hän oli hänkin pieni. Poika kyllä huomasi hänen tarkoituksensa ja kun he yhdessä menivät porstuaan, pisti poika silmänsä avaimenreiälle. Nyt se kosi, se poika, joka oli sisäpuolella; "voi minua tyhmyriä, joka en ole pitänyt kiirettä!" ajatteli poika. Sisäpuolella olija suuteli tyttöä keskelle suuta. — "Mahtoi maistua hyvältä", ajatteli poika. Mutta sisäpuolella olija otti tytön polvilleen. "Voi tätä maailmaa!" sanoi poika ja itki. Tämän kuuli tyttö ja meni ovelle. "Mitä sinä tahdot minusta, paha poika, kun en koskaan saa sinulta rauhaa?" — "Minäkö? — Minä vaan pyytäisin saada olla nuodemiehenäsi."—"Ei, veljeni tulevat nuodemiehiksi", vastasi tyttö ja läiskäytti oven kiinni.
Siinä sitä sitte oltiin.
Tytöt nauroivat kovasti sitä tarinaa ja viskasivat sen perässä paljon pähkinännöyhtää.
Kummisetä tahtoi Eli Böeniä kertomaan. Mitä sitte? Sitä mitä hän tuolla mäellä oli kertonut hänelle, viimein kun hän heillä kävi ja Eli antoi hänelle uudet sukkasiteet. Kului hyvän aikaa ennenkuin Eli pääsi alkuun, sillä hän nauroi niin kovasti, mutta sitte hän kertoi:
— Tyttö ja poika kulkivat yhdessä samaa tietä. "Kas vaan tuota rastasta, joka seuraa meitä", sanoi tyttö.
— "Minua se seuraa", sanoi poika. — "Yhtä hyvin se voi seurata minua", vastasi tyttö. — "Pian se nähdään", arveli poika; "mene sinä nyt alatietä ja minä menen ylätietä, niin tapaamme tuolla ylhäällä". Niin he tekivätkin. — "Eikö se nyt seurannut minua?" kysyi poika, kun he tapasivat. "Ei, minua se seurasi", vastasi tyttö. — "Sitte niitä täytyy olla kaksi." He astuivat taas yhdessä jonkun matkaa; mutta silloin oli vain yksi lintu; poika väitti sen lentävän omalla puolellaan, mutta tyttö väitti sen lentävän omallaan. "Vähät minä koko rastaasta", sanoi poika. "Vähät minäkin", vastasi tyttö.
Mutta samassa kun he tämän olivat sanoneet, hävisikin rastas. "Se oli sinun puolellasi", sanoi poika. "Ei, kiitoksia vaan; minä näin selvästi, että se oli sinun puolellasi. — — Mutta tuossa! tuossahan se taas on!" huusi tyttö. "Niin, se on minun puolellani!" huusi poika. Mutta silloin tyttö suuttui. "Ei, totta totisesti! Jos minä vielä viitsin kävellä sinun kanssasi, niin maa minut nielköön!" ja tyttö meni omaa tietään. — Silloin hävisi rastas pojalta ja kulku kävi niin ikäväksi, että hän rupesi huutamaan. Tyttö vastasi. "Onko rastas sinun luonasi?" kysyi poika. "Ei, mutta onko se sinun luonasi?" — "Ei ole; sinun täytyy tulla tänne takaisin, niin ehkä se tulee mukaan." Ja tyttö tuli takaisin; he ottivat toisiaan kädestä ja astelivat yhdessä. "Kvit, kvit, kvit, kvit!" pani tytön puolella. "Kvit, kvit, kvit, kvit!" pani pojan puolella. "Kvit, kvit, kvit, kvit, kvit, kvit, kvit, kvit!" pani joka puolella ja kun he rupesivat katsomaan, oli heidän ympärillään sata tuhatta miljoonaa rastasta. "Kas kuinka kaunista!" sanoi tyttö ja katsoi poikaan. "Oi Jumala sinua siunatkoon!" sanoi poika ja taputti tyttöä.
Tämä kertomus oli kaikkien tyttöjen mielestä niin kaunis.
Sitte ehdotti kummisetä, että he kertoisivat mitä unia olivat nähneet yöllä, niin hän päättäisi kuka oli nähnyt kauneimman unen. Ei, he nyt kertoisivat mitä unia he olivat nähneet! Ei! eikä naurusta ja supatuksesta tahtonut loppua tulla. Mutta sitte rupesi toinen toisen perästä arvelemaan, että hän sinä yönä oli nähnyt niin kauniin unen ja toiset taas ettei se kuitenkaan saattanut olla niin kaunis kuin se, jonka he olivat nähneet. Ja vihdoin tuli heille kaikille halu kertoa unensa. Mutta ei ääneen; ja yhdelle ainoalle eikä suinkaan kummisedälle. Arne istui niin hiljaa tuolla kukkulalla ja hänelle he sitte päättivät sen kertoa.
Arne istui pähkinäpuun alle ja ensimäinen kertojatar tuli hänen luokseen. Kauvan hän mietti, mutta kertoi sitte:
— Minä näin sellaista unta, että seisoin suuren veden varrella. Silloin minä näin jonkun kävelevän veden päällä, jonka nimeä en tahdo sanoa. Hän astui suureen lumpeeseen ja istui siinä ja lauloi. Mutta minä nousin sellaiselle suurelle lehdelle, jommoiset lumpeessa on ja jotka uiskentelevat levällään; sillä päätin soutaa hänen tykönsä. Mutta heti kun minä olin päässyt lehdelle, rupesi se vaipumaan ja minä pelästyin kovasti ja itkin. Silloin hän tuli soutaen lumpeenkukassa —, nosti minut luokseen ja me sousimme yli koko veden. — Eikö se ollut kaunis uni?
Tuli se pikkuinen, joka oli kertonut sen pikkuisen tarinan.
— Minä näin sellaista unta, että olin saanut kiinni pienen linnun ja minä olin niin iloissani enkä ensinkään olisi tahtonut päästää sitä irti, ennenkuin olin päässyt kotiin tupaan. Mutta siellä minä en uskaltanut päästää sitä, sillä isä ja äiti olisivat voineet pyytää minua päästämään sen ulos taas. Minä menin sen kanssa luhtiin; mutta siellä hiiviskeli kissa enkä minä uskaltanut päästää sitä irti sielläkään. Silloin en tietänyt muuta neuvoa kuin menin latoon; herranen aika, siellä oli niin paljon rakoja, että se saattoi lentää tiehensä! Ei auttanut muu kuin mennä pihamaalle taas ja siellä näytti minusta seisovan joku, jonka nimeä en tahdo mainita. Hän seisoi siellä ja leikitteli suuren, suuren koiran kanssa. "Mieluummin minä leikittelisin tuon lintusi kanssa", sanoi hän ja tuli hyvin likelle minua. Mutta minusta tuntui, että läksin pakoon ja sekä hän että suuri koira perässä; ja minä juoksin ympäri koko pihamaan; mutta samassa avasi äiti porstuan oven, — vetäisi minut sisään ja paiskasi kiinni oven. Mutta ulkopuolella seisoi poika ja nauroi, kasvot kiinni ruudussa. "Kas tässä lintu!" sanoi hän — ja ihmettä! hänellä oli lintu! — Eikö se ollut herttainen uni?
Sitte tuli se tyttö, joka oli kertonut rastaista. Eliksi ne olivat häntä sanoneet. Se oli sama Eli, jonka Arne silloin illalla oli nähnyt veneessä ja vedessä. Hän oli sama, eikä kuitenkaan sama, hän istui siinä niin täysikasvaneena ja kauniina, hienokasvoisena ja hoikkaruumiisena. Hän nauroi niin kovasti ja sentähden kesti kauvan ennenkuin hän pääsi alkuun; mutta sitte hän kertoi:
— Minä olin niin kovasti iloinnut siitä, että tänään pääsisin pähkinämetsään ja sentähden minä yöllä näin unta, että istuin täällä mäellä. Aurinko paistoi ja sylini oli täynnä pähkinöitä. Mutta pähkinöiden joukkoon oli tullut pieni orava ja se istua kenotti sylissäni ja söi kaikki pähkinät. — Eikö se ollut herttainen uni?
Ja Arnelle kerrottiin muitakin unia; mutta sitte hänen piti sanoa mikä oli kaunein. Hän pyysi pitkää miettimisaikaa ja sillaikaa läksi kummisetä tyttöjoukon kanssa talolle ja Arnen piti tulla perässä. He hyppelivät alas mäkeä, järjestyivät tasangolle tultuaan riveihin ja lauloivat kulkiessaan taloa kohti.
Arne viipyi paikoillaan, laulua kuunnellen; aurinko paistoi suoraan tyttöparveen; valkoiset paidanhihat heloittivat; toinen tyttö kävi kiinni toisen vyötäisiin; he karkeloivat niityn poikki ja kummisetä perässä keppineen siksi että he tallasivat heinän. Arne ei enään ajatellut unia; pian ei hänen ajatuksensa enään seurannut tyttöjä. Hienojen auringonsäikeiden lailla levisivät hänen ajatuksensa laakson yli ja itse hän istui kummulle ja kehräsi. Ennenkuin hän tiesikään oli hän joutunut tiheään raskasmielisyyden verkkoon; hän ikävöi maailmalle, hän ei ikinä ollut niin ikävöinyt kuin nyt. Hän teki itselleen lujan lupauksen, että hän heti kotiin palattuaan puhuu äidin kanssa, käyköön sitte kuinka käy!
Hänen ajatuksensa kävivät yhä voimakkaammiksi ja tunkeutuivat lauluun "tunturin tuolle puolen". Niin nopeasti eivät sanat milloinkaan olleet tulleet eivätkä ne koskaan olleet järjestyneet niin varmasti; ne olivat miltei kuin tytöt, jotka istuivat piirissä kummulla. Hänellä oli taskussa paperipala ja hän kirjoitti polvensa päällä, ja kun hän oli kirjoittanut laulun valmiiksi, nousi hän kuin keventyneenä, hän ei tahtonut ihmisten joukkoon, vaan läksi kotiin metsätietä, vaikka tiesikin sen vievän koko yön. Kun hän ensi kertaa matkalla istuutui lepäämään, aikoi hän ottaa esiin laulun antaakseen sen soida yli maiden; mutta hän oli unohtanut sen sinne, missä hän oli sen tehnyt. —
Yksi tytöistä etsi häntä kummulta, ei tavannut häntä, vaan laulun.
KYMMENES LUKU.
Ei ollut niin helppoa puhua äidille kuin Arne oli ajatellut. Hän viittasi Kristianiin ja kirjeisiin, joita ei koskaan kuulunut; mutta äiti läksi hänen luotaan ja kokonaisiin päiviin hän sitte luuli näkevänsä, että hänen silmänsä olivat punaiset. Hän pani merkille toisenkin asian, sen nimittäin, että hän valmisti harvinaisen hyvää ruokaa.
Eräänä päivänä hänen piti mennä metsään hakemaan puita, tie kulki metsän läpi ja juuri siinä paikassa missä hänen piti hakata, oli ihmisten tapana syksyisin käydä puolassa. Arne oli laskenut kirveen kädestään riisuakseen takkinsa ja oli juuri alkamaisillaan, kun kaksi tyttöä tuli marjatuokkosineen. Arne meni aina mieluummin piiloon kuin tapasi tyttöjä ja niin teki hän nytkin.
— Voi, voi tätä marjojen paljoutta! Eli, Eli!
— Kyllä, rakas ystävä, minä näen ne!
— Mutta älä nyt mene kauvemma! täällä on monta tuokkosellista!
— Minusta tuntuu siltä kuin pensaassa olisi kahissut.
— Hui! oletko hullu!
Ja tytöt karkasivat toistensa syliin. He seisoivat pitkän aikaa niin hiljaa, että he tuskin vetivät henkeään.
— Ei siellä mitään ole; poimitaan pois!
— Niin, poimitaan pois. Ja he poimivat.
— Sinä olet kiltti, Eli, kun tänään tulit pappilaan. — Eikö sinulla ole mitään minulle kertomista?
— Minä olen ollut kummisedän luona.
— Niin, sen sinä olet kertonut; — mutta eikö sinulla ole mitään kertomista hänestä — sinä tiedät?
— On kyllä!
— Voi, voi, Eli onko se totta? Pian, pian kerro!
— Hän on taas käynyt siellä!
— Mitä sinä sanot?
— Ihan totta; isä ja äiti eivät olleet sitä näkevinään, mutta minä menin luhtiin piiloon.
— Sitte, sitte! Tuliko hän perässä?
— Minä luulen, että isä oli sanonut hänelle missä minä olin; hän on nykyään aina niin ilkeä.
— Entä tuliko hän sitte? Istu tänne, istu tänne minun viereeni! No niin: sitte hän tuli?
— Kyllä, mutta ei hän paljoa sanonut, sillä hän oli niin ujo.
— Joka sana! kuule! joka sana!
— "Pelkäätkö sinä minua?" sanoi hän. "Minkätähden minä pelkäisin?" sanoin minä. "Sinä tiedät mitä minä sinusta tahdon", sanoi hän ja istuutui arkulle rinnalleni.
— Rinnallesi!
— Ja sitte hän pani kätensä ympärilleni.
— Ympärillesi, oletko hullu!
— Minä koetin päästä irti, mutta hän ei tahtonut päästää minua.
"Rakas Eli", hän sanoi —
Eli nauroi ja toveri nauroi myöskin.
— Entä sitte? entä sitte?
— Tahdotko ruveta vaimokseni?
— Hahhahhah!
— Hahhahhah!
Ja vihdoin pääsi molemmilta:
— Hahhahhah, hahhahhah!
Täytyihän naurusta vihdoin viimein tulla loppu ja sitte seurasi pitkä hiljaisuus. Nyt kysyi ensimäinen, mutta hiljaa:
— Kuule — eikö se ollut ilkeää kun hän pani kädet ympärillesi?
Joko jätti toinen tähän vastaamatta tai vastasi hän niin hiljaa, ettei sitä saattanut kuulla; tai ehkä vain hymyili vastaukseksi. Hetken perästä kysyi ensimmäinen:
— Eikö isäsi tai äitisi sanonut mitään?
— Isä tuli minua katsomaan, mutta minä menin aina piiloon; sillä hän nauroi kun hän näki minut.
— Entä äitisi?
— Ei hän sanonut mitään, mutta hän ei ollut niin kova kuin tavallisesti.
— Kai sinä annoit hänelle kieltävän vastauksen.
— Tietysti.
Seurasi pitkä äänettömyys.
— Kuule!
— No?
— Luuletko, että minun luokseni tulee tuollainen?
— Tietysti!
— Oletko hullu! A—i! Kuule, Eli! — Jos hän panee kädet ympärilleni!
Tyttö pisti päänsä piiloon. Seurasi paljon naurua, sitte kuisketta ja supatusta.
Tytöt menivät pian menojaan; he eivät olleet nähneet Arnea enempää kuin takkia ja kirvestäkään, ja Arne oli siitä iloissaan.
Muutaman päivän perästä teki hän Ylimaan Nuutin Kampenin torppariksi.
— Sinun ei enään pidä olla yksin, sanoi Arne.
Itse puolestaan ryhtyi Arne säännölliseen työhön. Hän oli aikaiseen oppinut käyttämään käsisahaa, sillä hän oli paljon ollut rakentamassa kotirakennuksia. Hän tahtoi nyt kehittää tätä taitoaan sillä hän tunsi että määrätty ammatti on hyvä; hyvä oli myöskin päästä ihmisten joukkoon ja niin muuttunut hän vähitellen oli, että hän ikävöi ihmisiä, kun hän jonkun aikaa oli ollut itsekseen. Kävi niin, että hän sinä talvena vähän aikaa oli pappilassa työssä ja siellä olivat tytöt usein yhdessä. Heitä katsellessaan ajatteli Arne, että kuka nykyään mahtaa kosia Eli Böeniä.
Kerran ajomatkalla joutui hän pappilanneidin ja Eli Böenin kuskiksi; hänellä oli hyvät korvat, mutta hän ei kuitenkaan koskaan voinut kuulla mistä he puhuivat; välistä puhui Matilda hänelle; silloin Eli nauroi ja pisti päänsä piiloon. Matilda kysyi oliko totta, että hän osasi tehdä runoja.
— Ei, vastasi hän nopeasti; silloin tytöt molemmat nauramaan, puhumaan ja nauramaan. Senjälkeen ei Arne ollut heille hyvillään. Hän ei ollut heitä näkevinään.
Kerran istui hän väentuvassa, kun siellä tanssittiin; Matilda ja Eli tulivat molemmat sinne katsomaan. He seisoivat nurkassa ja kiistelivät jostakin; Eli ei tahtonut, mutta Matilda tahtoi ja hän pääsi voitolle. Sitte he molemmat tulivat Arnen luo, niiasivat ja kysyivät osaako hän tanssia. Hän vastasi ei ja he kääntyivät molemmat pois, nauroivat ja juoksivat tiehensä. Olipa siinä alituista nauramista, ajatteli Arne ja kävi totiseksi. Mutta papilla oli pieni kasvattipoika, noin kymmenen tai kahdentoista vanha, ja hänestä Arne paljon piti; se poika opetti Arnen tanssimaan, kun ei kukaan nähnyt.
Elillä oli pieni veli, samanikäinen kuin papin kasvattipoika. He olivat leikkikumppaneita ja Arne teki heille kelkkoja, suksia, pauloja ja puheli heidän kanssaan heidän sisaristaan, varsinkin Elistä. Eräänä päivänä toi Elin veli sanan, ettei pidä käydä niin tukka pörrössä.
— Kuka niin sanoi?
— Eli sanoi; mutta hän kielsi sanomasta, että hän oli sen sanonut.
Muutamia päiviä myöhemmin lähetti Arne sanan, ettei Eli nauraisi niin paljon. Poika toi taas sen sanan, että Arne toki nauraisi vähän enemmän.
Kerran pyysi poika jotakin, jota Arne oli kirjoittanut. Arne antoi hänelle eikä ajatellut asiaa pitemmältä. Hetkisen perästä tahtoi poika ilahuttaa Arnea sillä tiedolla, että molemmat tytöt niin kovasti pitivät hänen kirjoituksestaan.
— Ovatko he sitte nähneet sen?
— Ovat, heillehän minä sitä pyysin.
Arne pyysi poikia tuomaan jotakin, jota sisaret olivat kirjoittaneet; he tekivät työtä käskettyä; Arne korjasi karkealla lyijykynällä kirjoitusvirheitä; hän käski poikia panemaan paperin sellaiseen paikkaan, että sen helposti löysi. Sitte hän tapasi paperin takkinsa taskusta, mutta alle oli kirjoitettu: "ylpeän kulkuripojan korjaama".
Päivää myöhemmin päätti Arne työnsä pappilassa ja läksi kotiin. Niin lempeänä kuin sinä talvena, ei äiti ollut häntä nähnyt kuin tuona surullisena aikana heti isän kuoleman jälkeen. Hän luki hänelle saarnan, meni hänen mukaansa kirkkoon ja oli hänelle hyvin hyvä. Mutta hän kyllä tiesi tämän kaiken tapahtuvan pääasiallisesti siksi, että Arne toivoi hänen suostumustaan lähteäkseen matkalle, kun kevät tuli. Eräänä päivänä tuotiin hänelle sitte sana Böeniltä, että hän tulisi sinne sahaustöihin.
Arne ihan pelästyi ja vastasi tulevansa, ikäänkuin ei hän olisi ajatellut sitä sen enempää. Heti kun sanan tuoja oli mennyt, sanoi äiti:
— Syystä sinä hämmästyt! Böenistä?
— Onko se sitte niin ihmeellistä? kysyi Arne, mutta ei katsonut häneen.
— Böeniltä! huudahti äiti toisen kerran.
— No, miksei yhtä hyvin kuin jostakin toisesta talosta? ja Arne katsahti häneen.
— Böenistä ja Birgit Böeniltä! — Baardhan löi isäsi raajarikoksi ja
Birgitin tähden!
— Mitä sinä sanot? huusi jo poikakin. — Baard Böenkö sen teki?
Poika ja äiti seisoivat toisiinsa tuijottaen. Heidän välillään vyöryi kokonainen elämä ja hetkisen ajan saattoivat he nähdä sen mustan langan, joka kaiken matkaa oli venymistään venynyt eteenpäin. Myöhemmin rupesivat he puhumaan isän mahtavista päivistä, jolloin vanha Eli Böen itse kosi häntä Birgit tyttärelleen ja sai rukkaset; he kävivät läpi kaiken, siihen asti, jolloin Niilo kaatui ja molemmat tulivat siihen johtopäätökseen, että Baardin syy oli ollut sangen pieni. Mutta hän, hän joka tapauksessa oli lyönyt isän piloille.
— Enkö minä vieläkään ole päässyt isästä? ajatteli Arne ja päätti samassa hetkessä mennä.
Kun Arne, saha olalla, asteli jään poikki Böeniä kohti, oli talo hänestä kauniin näköinen. Asuinrakennus näytti yhä vastamaalatulta; häntä hiukan paleli ja ehkäpä se siksi tuntui niin hauskalta. Hän ei heti mennyt sisään, vaan sille puolelle missä navetta oli; siellä seisoi parvi paksuvillaisia vuohia kalvamassa kuorta havunoksasta; karjakoira juoksi edestakaisin ladon siltaa ja haukkui, ikäänkuin itse paholainen olisi tullut taloon, mutta heti kun Arne pysähtyi; heilutti se häntäänsä ja antoi silittää selkäänsä. Kyökin ovi oli talon ylemmällä puolella, se aukeni usein ja joka kerta katsahti Arne sinne; mutta sieltä tuli joko karjapiika maitoastioineen tai kyökkipiika kaatamaan jätteitä vuohille. Ladossa puida jyskytettiin ja vasemmalla, puuliiterin edustalla, seisoi poika hakkaamassa puita; hänen takanaan oli halkopinoja. — Arne pani sahan käsistään ja meni kyökkiin; permannolla oli valkoista hiekkaa ja pieneksi hakattua katajaa oli siroteltu päälle; seinillä oli hohtavia kuparikattiloita ja kiviastioita rivissä. Keitettiin paraikaa päivällistä. Arne pyysi saada puhutella Baardia.