Kertomuksia

— Menkää tupaan! sanoi joku ja viittasi.

Arne meni; ovessa ei ollut linkkua, vaan messinkikääkä; siellä sisällä oli valoisaa ja maalattua, katossa paljon ruusuja, kaapit pantuina punaisiksi ja omistajan nimi mustana, samoin makuusija, laidoissa siniset raidat. Uunin luona istui harteva, lempeäkasvoinen mies, jolla oli pitkä, keltainen tukka, ja pani vanteita pyttyihin; pitkän pöydän ääressä istui pitkä, solakka vaimo, myssy päässä, vaatteet ruumista myöten; hän eroitteli jyviä kahteen läjään. Paitsi näitä molempia ei tuvassa ollut ketään.

— Hyvää päivää ja Jumalan siunausta työhön! sanoi Arne ja pyyhkäisi lakin päästään. Molemmat nostivat päätään; mies hymyili ja kysyi, kuka hän oli.

— Se, jota tarvittiin sahaamaan.

Mies hymyili entistä enemmän ja virkkoi, painaessaan alas päätään ja taas ryhtyessään työhönsä:

— Vai Arne Kampen.

— Arne Kampenko? huudahti vaimo ja tuijotti häneen.

Mies katsahti vaimoonsa ja hymyili.

— Niilo räätälin poika.

Ja hän kävi taasen kiinni työhönsä.

Hetkisen perästä oli vaimo noussut, mennyt hyllylle, kääntynyt, mennyt kaapille, taasen kääntynyt ja kysyi nyt, pöytälaatikkoa kaivellen ja silmiään nostamatta:

— Jääkö hän tänne työhön?

— Jää, vastasi mies, niinikään silmiään nostamatta.

— Eikä kukaan pyydä sinua edes istumaan.

Mies kääntyi Arnen puoleen. Arne likeni penkkiä; vaimo meni ulos, mies teki työtään; Arne kysyi eikö hänkin saisi alkaa.

— Syödään ensin päivällistä.

Vaimo ei enään tullut sisään; mutta kun kyökinovi ensi kerran avautui, astui Eli sisään. Ensin hän ei ollut Arnea näkevinään; kun Arne sitte nousi mennäkseen hänen luokseen, seisahtui hän ja kääntyi antamaan hänelle kättä; mutta hän ei katsonut häneen. He vaihtoivat pari sanaa; isä jatkoi työtään. — Hänen hiuksensa olivat palmikolla, liivihameessa ahtaat hihat, hän oli sorja ja suora, ranteet pyöreät, kädet pienet. Hän kattoi pöydän; työväki söi toisessa tuvassa, mutta Arne isäntäväen kanssa tässä; sattui nimittäin niin, että he sinä päivänä söivät erikseen, sillä muuten he kaikki söivät samassa pöydässä, suuressa, valoisassa kyökissä.

— Eikö äiti tule? kysyi mies.

— Ei, hän on ylistuvassa punnitsemassa villoja.

— Oletko pyytänyt häntä?

— Olen, mutta hän sanoo, ettei huoli mitään. Hetkisen vaikenivat kaikki.

— Ylistuvassahan on kylmä.

— Hän ei antanut minun lämmittää. Päivällisen jälkeen oli Arne työssä; illalla taas heidän joukossaan. Silloin istui vaimokin heidän kanssaan. Naiset ompelivat; mies hommasi pikkuaskareissa; Arne auttoi häntä; tuntikausia oli ihan hiljaista; sillä Eli, joka muuten näytti olevan äänessä, vaikeni hänkin. Arne ajatteli kauhulla, että niin varmaan usein oli hänenkin kotonaan; mutta ikäänkuin vasta nyt hän sen tunsi. Eli veti vihdoin syvän huokauksen, ikäänkuin hän jo olisi kestänyt tätä tarpeeksi kauvan ja rupesi sitte nauramaan. Silloin nauroi isäkin ja Arnestakin se oli naurettavaa ja hän yhtyi nauruun. Siitä lähtien puhuivat he yhtä ja toista; vihdoin enimmäkseen hän ja Eli; isä pisti sanoja joukkoon. Mutta kerran oli Arne puhunut kauvan ja tuli nostaneeksi silmiään; silloin kohtasi häntä äidin, Birgitin katse; hän oli päästänyt työn helmaansa ja tuijotti häneen. Hän kävi heti kiinni työhönsä, mutta niin pian kuin Arne puhui, katsahti hän taas häneen.

Tuli maatapanon aika ja jokainen meni haaralleen. Arne päätti panna mieleensä ensimäisen unen uudessa paikassa, mutta siinä ei ollut mitään järkeä. Hän ei koko päivänä ollut puhunut isännän kanssa kuin vähän tai ei ensinkään, mutta yöllä hän näki unta vain hänestä. Viimeinen oli, että Baard istui lyömässä korttia Niilo räätälin kanssa. Tämä oli hyvin vihainen ja aivan kalpea kasvoiltaan; mutta Baard hymyili ja vei kaikki tikit.

Monena päivänä, jotka Arne siellä vietti, ei puhuttu paljon mitään, mutta tehtiin paljon työtä. Ei vaiettu yksin arkituvassa, vaan palvelijat, torpparit ja yksin naisetkin vaikenivat. Talossa oli vanha koira, joka aina haukkui, kun tuli vieraita; mutta talonväet eivät koskaan saattaneet kuulla koiran haukkuvan ilman että joku sanoi: "hys!" ja silloin koira aina muristen meni paikoilleen maata. Kotona Kampenilla katolla oli suuri tuuliviiri, joka kääntyili tuulessa; täällä oli vieläkin suurempi tuuliviiri; Arnen täytyi huomata se siksi, ettei se liikkunut. Kovalla tuulella koetti viiri päästä irralleen ja Arne katseli sitä, kunnes hänen täytyi nousta katolle irroittamaan viiriä. Se ei ollut jäätynyt kiinni, kuten Arne ajatteli, vaan väliin oli pistetty puukapula, jotta viiri pysyisi paikoillaan. Arne veti pois kapulan ja viskasi menemään; se sattui Baardiin, joka juuri tuli. Hän nosti päätään.

— Mitä sinä siellä teet?

— Irroitan viiriä.

— Älä huoli; se narisee, kun pääsee kieppumaan. Arne istui hajareisin katonharjalla.

— On kai se sentään parempi kuin että se vaikenee. Baard kurotti katseensa Arneen ja Arne silmäili alas Baardiin; sitte Baard hymähti:

— On kai viisaampaa vaieta; kun kirkuu vaikka puhua pitäisi, tiemmä.

Saattaa sattua, että joku sana kummittelee pitkiä aikoja senjälkeen kun se on lausuttu, varsinkin, jos se on viimeinen. Nämä sanat seurasivat Arnea, kun hän pakkasessa astui alas katolta ja ne olivat hänen mielessään kun hän illalla astui tupaan. Siellä seisoi Eli hämärissä ja katseli ikkunasta jäätä, joka kirkkaana kiilteli kuutamossa. Arne meni toiseen ikkunaan ja katseli ulos kuten Elikin. Sisässä oli lämmintä ja hiljaista, ulkona oli kylmää; äreä viima vinkui läpi laakson ja rytyytti puita niin etteivät varjot, joita ne kuutamossa loivat, pysyneet paikoillaan, vaan haparoivat ja ryömivät pitkin lunta. Pappilasta tunki joku valo tänne asti, se näytti syttyelevän ja sammuilevan, muuttavan muotoa ja karvaa, kuten aina, kun valoa liian kauvan katselee. Tunturi nousi tummana, pohjallaan tarinoita, harjalla lunta ja kuutamoa. Taivaanlaki oli tähdessä, yhdessä kulmassa hiukan väräjävää revontulta, mutta se ei halunnut loimuta ylemmä. Vähän matkaa ikkunasta, veteen päin, oli puita, ja niiden varjot hiipivät toistensa luo; mutta suuri saarni seisoi yksikseen ja kirjoitteli lumeen.

Oli ihan hiljaista; vain silloin tällöin päästi jokin pitkän, valittavan äänen.

— Mikä se on? kysyi Arne.

— Tuuliviiri, sanoi Eli ja lisäsi ikäänkuin itsekseen: — se on mahtanut päästä irroilleen.

Arne olisi tahtonut puhua, muttei saanut sanaa suustaan. Vihdoin hän sanoi:

— Muistatko satua rastaista, jotka lauloivat?

— Muistan.

— Sehän on totta: sinähän sen kerroit… Se oli kaunis satu.

Ja sitte lausui Eli niin lahealla äänellä, että Arne ensi kertaa luuli sen kuulevansa:

— Minusta tuntuu usein, että jokin laulaa, kun on ihan hiljaista.

— Se on se hyvä mikä meissä itsessämme asuu.

Tyttö katsahti häneen ikäänkuin vastaus olisi sisältänyt liian paljon; molemmat vaikenivat sen jälkeen. Sitte kysyi tyttö, piirrellen sormellaan ruutuun:

— Oletko hiljan tehnyt lauluja?

Arne kävi punaiseksi, mutta sitä ei tyttö nähnyt ja jatkoi sentähden:

— Kuinka sinä oikein niitä lauluja teet?

— Tahtoisitko tietää?

— Tahtoisin kyllä.

— Minä panen mieleeni ne ajatukset, jotka muut päästävät menemään, vastasi Arne vältellen.

Tyttö vaikeni hyvän aikaa, varmaan hän ajatteli jotakin laulua, olisiko hänellä ollut sellaisia ajatuksia ja olisiko hän päästänyt ne menemään.

— Ihmeellistä! sanoi hän ikäänkuin itsekseen ja rupesi taas piirtelemään ruutuun.

— Minä tein laulun silloin kun ensi kerran olin nähnyt sinut.

— Missä sinä minut näit?

— Pappilan luona, sinä iltana, jolloin sinä sieltä läksit; — minä näin sinut vedessä.

Tyttö hymähti ja vaikeni hetkisen;

— Laulappas minulle se laulu.

Arne ei koskaan ollut tehnyt sellaista, mutta nyt hän rupesi laulamaan:

    "Tuo Venevil keijunen vastahan
        Käy armahan", j.n.e.

Eli kuunteli hyvin tarkkaavaisena; hän seisoi pitkän aikaa liikkumattomana, vaikka laulu jo oli loppunut. Vihdoin hän puhkesi puhumaan:

— Voi, kuinka minun käy häntä sääli!

— Minusta tuntuu, etten ole tehnyt koko laulua, sanoi Arne, sillä häntä hävetti, että hän oli sen laulanut. Ei hän käsittänyt kuinka sellainen oli pälkähtänyt hänen päähänsä. Laulun jälkeen hän jäi katsoa tuijottamaan. Silloin virkkoi tyttö:

— Mutta ei suinkaan minun niin käy?

— Ei, ei, ei; minä ajattelin oikeastaan itseäni.

— Pitääkö sinun sitte käydä niin?

— En tiedä; — mutta siltä silloin tuntui; — niin, nyt ei tunnu siltä, mutta minun mieleni on joskus ollut niin raskas. — —

— Ihmeellistä!

Tyttö piirteli taas ruutuun.

Kun Arne seuraavan kerran tuli päivälliselle, meni hän ikkunan luo. Ulkona oli paksu harmaus, sisässä lämmintä ja lauhaa; mutta ruutuun oli sormella kirjoitettu: "Arne, Arne, Arne" ja aina vaan "Arne"; Eli oli edellisenä iltana seisonut sen ikkunan ääressä.

Mutta seuraavana päivänä ei Eli tullutkaan alas; hän oli huonoissa voimissa. Hän ei näihin aikoihin yleensäkään ollut terve; hän sen sanoi itsekin ja kyllähän sen näkikin.

YHDESTOISTA LUKU.

Eräänä päivänä myöhemmin tuli Arne sisään ja kertoi mitä hän juuri oli kartanolla kuullut, että papin tytär Matilda nyt oli matkalla kaupunkiin, oman luulonsa mukaan muutamaksi päiväksi, mutta itse asiassa olemaan siellä vuoden tai kaksi. Eli ei tietänyt mitään ennenkuin nyt sen kuuli, hän kaatui ja menetti tajuntansa.

Arne ei koskaan ollut nähnyt sellaista ja pelästyi suuresti; hän karkasi hakemaan palvelustyttöjä, tytöt taas vuorostaan vanhempia ja vanhemmat riensivät sisään. Koko talossa nousi hälinä; kahlekoira haukkui ladon sillalla. Kun Arne myöhemmin tuli sisään, oli äiti polvillaan vuoteen ääressä; isä piteli sairaan päätä. Palvelustytöt juoksivat, yksi hakemaan vettä, toinen tippoja, joita säilytettiin kaapissa, kolmas avasi röijynnappeja kauluksen kohdalta.

— Herra siunaa ja varjele! sanoi äiti, — se oli sentään hullua, ettemme olleet mitään sanoneet; sinä, Baard, niin tahdoit; oi, Herra siunaa ja varjele!

Baard ei vastannut mitään.

— Sanoinhan minä sen kyllä, mutta ei koskaan pidä tehtämän niin kuin minä tahdon; oi, Herra siunaa ja varjele. Aina sinä kohtelet häntä niin kovasti, sinä Baard; sinä et tiedä miltä se tuntuu, kun pitää jostakin ihmisestä.

Baard ei vastannut mitään.

— Hän ei ole niinkuin muut — ne voivat kantaa suruja; mutta hänet, raukan, surut kaatavat kumoon, hänhän on niin heikko. Ja varsinkin nyt, kun ei hän ensinkään ole terve. Herää pois nyt, lapseni, niin me pidämme sinua hyvänä! Herää pois lapseni nyt, sinä, Eli lapseni, äläkä tuota meille tällaista surua!

Nyt virkkoi Baard:

— Joko sinä vaikenet liian paljon tai puhut liian paljon.

Hän katsahti Arneen ikäänkuin ei olisi suonut hänen kuulevan näitä, vaan menevän tiehensä. Mutta kun tytöt jäivät huoneeseen, jäi Arnekin, vaikka hän astui ikkunan luo. Sairas tointui nyt senverran, että hän saattoi katsella ympärilleen ja tuntea ihmisiä; mutta samassa palasi muistokin, hän kirkaisi: "Matilda!" purskahti suonenvedontapaiseen itkuun ja nyyhkytti niin, että oli oikein vaikeaa katsella. Äiti koetti häntä lohduttaa, isä asettui niin että hän näkisi hänet; mutta sairas vaan työnsi heitä menemään.

— Pois! huusi hän; — minä en pidä teistä, pois!

— Jeesus Kristus, etkö sinä pidä vanhemmistasi? sanoi äiti.

— En! Te olette minulle kovat ja otatte minulta ainoan iloni.

— Eli, Eli, älä lausu niin kovia sanoja, pyyteli äiti.

— Ei, äiti! huusi tyttö, — nyt minä sen sanon! Niin, äiti, te tahdotte naittaa minut sille ilkeälle miehelle enkä minä tahdo. Tänne te minut salpaatte, jossa minä en ole iloinen muuta kuin silloin kun minä pääsen pois. Ja te otatte minulta Matildan, ainoan, josta minä pidän, ja jota minä maailmassa ikävöin. Oi Jumala, mihin minä joudun, kun ei Matilda enään ole täällä — ja varsinkin nyt, kun on niin paljon, niin paljon asioita, joita en voi selvittää, kun en saa kenellekään puhua.

— Mutta harvemminhan sinä viime aikoina kävit hänen luonaan.

— Mitä siitä — olihan hän ikkunassa! vastasi sairas ja itki niin lapsellisesti, ettei Arne koskaan ennen ollut kuullut sellaista itkua.

— Ethän sinä voinut nähdä häntä ikkunassa, sanoi Baard.

— Näinhän minä talon, vastasi sairas. Ja äiti lisäsi katkerasti:

— Et sinä sellaisia ymmärrä, sinä.

Baard ei enään puhunut mitään.

— Nyt en minä koskaan enään saata mennä ikkunaan! sanoi Eli. — Minä menin sinne aamulla, kun nousin; illalla istuin siellä kuutamossa ja minä menin sinne, kun ei minulla ollut ketään, jonka luo mennä. Matilda, Matilda!

Hän väänteli vuoteessaan ja purskahti uudelleen suonenvedontapaiseen itkuun. Baard istuutui jakkaralle ja jäi häneen katselemaan.

Elin tauti ei mennytkään niin pian kuin he ehkä olivat luulleet. Vasta illemmalla he huomasivat, että siitä tulee pitkällinen sairaus, jota hän varmaan jo pitemmän aikaa on koonnut ruumiiseensa, ja Arne kutsuttiin sisään olemaan apuna kantamassa häntä ylös hänen omaan huoneeseensa. Hän ei tullut tajuihinsa, oli hyvin kalpea ja makasi liikkumattomana; äiti istuutui hänen vuoteensa ääreen; isä katseli jalkopäässä; sitte hän meni työhönsä. Arne teki samoin. Mutta sinä iltana maata pannessaan rukoili hän hänen edestään, rukoili, että hänen, tuon nuoren, kauniin tytön kävisi hyvin maailmassa ja ettei kukaan ryöstäisi häneltä iloa!

Seuraavana päivänä istuivat isä ja äiti puhumassa, kun Arne tuli sisään; äiti oli itkenyt. Arne kysyi mitä kuului; kumpikin odotti että toinen vastaisi ja sentähden sai hän kauvan odottaa vastausta; mutta vihdoin sanoi isä:

— Huonosti ovat asiat.

Myöhemmin sai Arne kuulla, että Eli koko yön on hourinut, tai, kuten isä sanoi, puhunut hulluja. Nyt oli hän kovassa kuumeessa, ei tuntenut ketään, ei tahtonut ottaa ruokaa, ja vanhemmat neuvottelivat juuri, kutsuisivatko taloon lääkärin. Kun he sitte myöhemmin menivät sairaan luo ja Arne jäi sinne, tuntui hänestä siltä kuin sekä elämä että kuolema olisivat olleet siellä, mutta Arne olisi ollut ulkopuolella.

Muutaman päivän perästä oli tyttö kuitenkin parempi. Kerran, kun isä istui vartijana, pälkähti sairaan päähän, että hän tahtoo Tipon, Matildan antaman linnun, vuoteensa ääreen. Baard sanoi silloin, niinkuin asia oli, että lintu kaikessa tässä sekamelskassa oli unohtunut ja kuollut. Äiti tuli samassa kun Baard tätä kertoi ja huusi jo ovessa:

— Voi, Herra varjele, kuinka hullu sinä olet, Baard, kun kerrot kipeälle tytölle sellaista! Katso, nyt hän taas pyörtyy käsiimme. Jumala sinulle anteeksi antakoon!

Joka kerta kun sairas heräsi, huusi hän uudelleen lintua, sanoi, ettei Matildan ikinä käy hyvin, kun lintu on kuollut, tahtoi Matildan luo ja pyörtyi uudelleen. Baard katseli tätä, kunnes se näytti hänestä liian hullulta: silloin tahtoi hänkin auttaa, mutta äiti työnsi hänet syrjään ja sanoi yksin hoitavansa sairaan. Silloin katseli Baard heitä molempia hyvän aikaa, korjasi vihdoin molemmin käsin lakin päähänsä ja läksi.

Pappi ja papinrouva tulivat myöhemmin, sillä tauti kävi uudelleen häneen käsiksi ja kääntyi niin pahaksi, etteivät he tietäneet elämäkö vai kuolema tässä oli kysymyksessä.

Sekä pappi että papinrouva moittivat Baardia ja arvelivat hänen liian kovasti kohtelevan lasta; lintujuttu tuli heidän korviinsa ja pappi sanoi hänelle suoraan, että se oli raakaa; hän sanoi ottavansa lapsen pois luokseen, niinpian kuin se vaan paranee niin paljon, että sen saattaa viedä; vihdoin ei papinrouva enään tahtonut edes nähdä Baardia, hän itki ja istui sairaan luona, sai käsiinsä tohtorin, otti itse vastaan hänen määräyksensä ja tuli joka päivä monta kertaa päivässä hoitamaan sairasta määräysten mukaan. Baard kulki pihamaalla paikasta paikkaan, mutta mieluinten yksikseen, seisoskeli usein paikoillaan pitkiä aikoja, pani molemmin käsin päähänsä lakkinsa ja ryhtyi johonkin työhön.

Äiti ei enään puhunut hänelle. Tuskin he toisiinsa katsoivatkaan. Pari kertaa päivässä tuli isä sairaan luo; silloin riisui hän kenkänsä portaitten alla, laski lakin oven eteen ja avasi varovaisesti oven. Heti kun hän astui huoneeseen, kääntyi Birgit, ikäänkuin ei hän olisi häntä nähnyt, asettui entiseen asentoonsa, pää käsien varaan ja katsoa tuijotti eteensä sairaaseen. Tämä makasi kalpeana ja liikkumattomana, tietämättä mitä ympärillä tapahtui. Baard seisoi hetkisen sängyn jalkopäässä, katseli heitä molempia eikä virkkanut mitään. Kun vaan sairas liikahti, ikäänkuin herätäkseen, hiipi hän paikalla pois yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.

Arne tuli usein ajatelleeksi, että oli siellä nyt miehen ja vaimon ja vanhempien ja lasten välillä lausuttu sanoja, joita kauvan oli kannettu mielessä ja joita ei hevillä unohdettaisi. Hän ikävöi pois täältä, vaikka hänen mielensä kyllä teki ensin saada tietää, miten Elin kävi. Mutta saahan sen aina tietää, arveli hän, meni sentähden Baardin luo ja sanoi aikovansa kotiin; olihan työ, jonka tähden hän oli tullut, valmiina. Baard istui hakotukilla, kun Arne tuli tätä sanomaan. Hän istui kumarassa ja piirteli kapulalla lumeen; Arne tunsi kapulan; sillä se oli sama, joka oli pidellyt viiriä. Päätään nostamatta Baard virkkoi:

— Eihän täällä nyt ole hauskaa; — mutta minusta tuntuu siltä kuin ei sinun pitäisi lähteä.

Enempää ei Baard sanonut eikä Arnekaan, hetkisen hän siinä seisoi, meni sitte pois ja ryhtyi johonkin työhön, ikäänkuin olisi ollut sovittu asia, että hän jää.

Myöhemmin, kun Arne kutsuttiin syömään, istui Baard yhä tukilla.
Silloin meni Arne hänen luokseen ja kysyi miten Eli jaksoi.

— Kyllä asiat tänään ovat ihan hullusti, sanoi Baard; — näen äidin itkevän.

Tuntui ihan siltä kuin joku olisi käskenyt Arnea istuutumaan ja hän istuutui vastapäätä Baardia, kaadetun puun kyljelle.

— Olen näinä päivinä paljon ajatellut isääsi, sanoi Baard niin odottamatta, ettei Arne osannut mitään vastata. — Kai sinä tiedät mitä meidän välillämme on ollut.

— Tiedänhän minä.

— Sinä tiedät luultavasti vaan puolet ja syytät ankarasti minua.

Hetkisen perästä vastasi Arne:

— Kai sinä olet sopinut ne asiat Jumalasi kanssa, sinä yhtähyvin kuin isänikin nyt on.

— Niin kyllä; kuinka kukin asiat ottaa, vastasi Baard. — Kun minä löysin tämän kapulan, tuntui minusta niin kummalliselta, että sinun piti tulla tänne päästämään viiriä. Sama se: ennemmin tai myöhemmin, ajattelin.

Hän oli ottanut lakin käsiinsä ja tuijotti sen pohjaan.

Arne ei vieläkään ymmärtänyt hänen tällä tarkoittaneen, että hän nyt aikoi puhua hänen kanssaan hänen isästään. Ei hän edes ymmärtänyt sitä silloinkaan, kun hän jo alkoi, niin vähän oli tämä Baardin kaltaista. Mutta sitä myöten kuin kertomus meni eteenpäin, huomasi hän mitä hänen mielessään oli liikkunut, ja jos hän ennen oli kunnioittanut tätä juroa, mutta läpeensä rehellistä miestä, niin ei kunnioitus suinkaan tämän jälkeen vähentynyt.

— Taisin olla noin neljäntoista vanha, sanoi Baard, pysähtyi, kuten koko kertomuksensakin aikana silloin tällöin, lausui taasen muutaman sanan, mutta pysähtyi aina niin, että koko kertomus sai sen leiman kuin joka sana olisi punnittu. — Taisin olla noin neljäntoista vanha, kun opin tuntemaan isäsi, joka oli saman ikäinen. — Hän oli hyvin hurja eikä kärsinyt ketään yläpuolellaan. Eikä hän koskaan saattanut unohtaa, että minä rippikoulussa olin ensimäisenä ja hän toisena. — Usein hän tarjoutui ottelemaan kanssani, muttei siitä koskaan tullut mitään; luultavasti ei kumpikaan meistä luottanut itseensä.

— Mutta kummaa se on, että hän tappeli joka päivä eikä siitä syntynyt onnettomuutta; sen ainoan kerran, jolloin minä ryhdyin leikkiin, kävi niin hullusti kuin taisi; — mutta ymmärtäähän sen: minä olinkin odottanut kauvan.

Niilo hyppäsi kaikkien tyttöjen perässä ja he hänen perässään. Yhtä ainoaa tyttöä minä tahdoin, mutta sen hän vei minulta, joka tansseissa, joka häissä ja pidoissa; se oli sama, jonka kanssa nyt olen naimisissa. — — — Minun teki monesti mieli koetella voimiani hänen kanssaan sen asian tähden; mutta minä pelkäsin joutuvani tappiolle, sillä tiesin samalla kadottavani tytön. — Kun kaikki muut olivat menneet, nostin minä samat painot, joita hän oli nostanut, potkaisin jalkani yhtä korkealle kattoon kuin hänkin oli potkaissut, mutta kun hän seuraavalla kerralla lennätti tytön käsistäni, en kuitenkaan uskaltanut lähteä hänen kanssaan otteluun — tapahtui se sentään kerran, kun hän nauratti häntä juuri nenäni edessä, että minä otin ison, täysikasvuisen miehen ja laskin hänet kuin huvin vuoksi parrun päälle. Sillä kertaa hän kyllä kalpeni.

Jos hän edes olisi ollut tytölle hyvä; mutta hän petti häntä, iltana toisen perästä. Luulenpa melkein, että tyttö joka kerralta piti hänestä entistä enemmän. — Sitte se viimein tapahtui. Minä ajattelin, että tulkoon mitä tulee. Jumalakaan ei tahtonut, että hän sillä kertaa menisi pitemmälle ja sentähden kaatui hän vähän raskaammin kuin minä olisin suonut. — — Senjälkeen en häntä nähnyt.

He istuivat hyvän aikaa vaiti; vihdoin jatkoi Baard:

— Minä tein taas tarjoukseni. Tyttö ei vastannut myöntäen eikä kieltäen ja minä ajattelin, että asiat myöhemmin paranevat. Me menimme naimisiin, häät olivat laaksossa, erään tädin luona, jonka tyttö peri; paljon meillä oli alkaessamme ja yhä se on kasvanut. Talomme olivat rinnatusten ja sitte ne yhdistettiin, kuten pojasta asti olin ajatellut. — Mutta monet muut asiat eivät menneet ajatukseni mukaan.

Kauvan hän istui vaiti; Arne jo ajatteli hänen itkevän; mutta hän ei itkenyt. Ääni vaan oli tavallista lempeämpi, kun hän jatkoi:

— Alussa hän oli hiljainen ja hyvin surullinen. Minä en tietänyt mitään, millä lohduttaa ja sentähden vaikenin. Aika-ajoin tuli hänelle tämä komentamisen pää, jonka ehkä olet huomannut; olihan se jonkinlaista toismuutetta ja sentähden vaikenin silloinkin. — Mutta oikein iloista päivää ei minulla ole ollut sitte kun naimisiin menin, ja minä olen nyt ollut naimisissa noin kaksikymmentä vuotta.

Hän taittoi kapulan kahtia ja jäi hetkiseksi katselemaan palasia.

— — — Kun Eli tuli suuremmaksi arvelin hänellä olevan hauskempaa vieraitten ihmisten luona kuin täällä. Harvoin minä mitään olen tahtonut, ja enimmäkseen senkin on käynyt hullusti — niin nytkin. Äiti ikävöi lasta, vaikka vain aalto oli eroittamassa ja vihdoin minä huomasin, ettei kaikki siellä pappilassakaan käynyt niin paikalleen, sillä ne pappilanväet ne vasta ovat hyväntahtoisia hupsuja; mutta sen minä huomasin liian myöhään. Nyt ei tyttö enään pidä isästä enempää kuin äidistäkään.

Hän oli ottanut lakin päästään, pitkät hiukset riippuivat silmillä; hän sitaisi niitä syrjään ja pani molemmin käsin lakin päähänsä, ikäänkuin lähteäkseen. Mutta noustakseen piti hänen kääntyä taloon päin ja silloin hän pidättyi ja lisäsi, ylistuvan ikkunaan katsoen:

— Minä luulin olevan parasta, etteivät hän ja Matilda sanoisi toisilleen hyvästi; mutta se oli hullusti. Minä sanoin hänelle, että pieni lintu oli kuollut, sillä olihan se minun syyni ja minä arvelin parhaaksi tunnustaa sen; mutta sekin oli hullusti. Ja niin on aina. Minä olen aina tarkoittanut parasta, mutta aina se on kääntynyt pahaksi, ja nyt on päästy niin pitkälle, että sekä vaimo että tytär puhuvat minusta pahaa ja minä kuljen ihan yksikseni.

Palvelustyttö huusi heille, että ruoka jäähtyy. Baard nousi.

— Hevoset kuuluvat hirnuvan, sanoi hän; — ovat kai ne unohtaneet.

Ja hän läksi talliin antamaan niille heiniä.

KAHDESTOISTA LUKU.

Eli oli sairauden jälkeen hyvin väsynyt. Äiti istui hänen luonaan yöt päivät eikä koskaan ollut alhaalla; isä teki sinne ylös jokapäiväisen retkensä, sukkasillaan, lakki laskettuna oven taakse. Arne oli vielä talossa. Hän ja isä istuivat illoin yhdessä; Arne oli niin ruvennut pitämään Baardista. Baard oli lukenut, syvämietteinen mies, mutta ikäänkuin hiukan arka. Kun Arne auttoi häntä ja kertoi hänelle mitä hän ei ennen tietänyt, niin oli Baard hyvin kiitollinen.

Eli saattoi pian viettää jonkun hetken istuallaan ja parantumisen edistyessä tuli hänelle kaikellaisia päähänpistoja. Eräänäkin iltana, kun Arne istui sen huoneen alapuolella missä Eli makasi, ja lauleli kovalla äänellä, tuli äiti alas Elin puolesta kysymään, eikö hän tulisi ylös laulamaan, että hän kuulisi sanat. Arne kyllä oli siellä alhaallakin istuessaan laulanut Elille; sillä kun äiti tämän sanoi, kävi hän punaiseksi ja nousi, ikäänkuin kieltääkseen tekonsa, vaikkei kukaan ollut häntä siitä syyttänyt. Hän tointui kuitenkin pian ja sanoi vältellen, että hänhän osasi niin vähän lauluja. Mutta äiti arveli ettei se siltä näyttänyt, kun hän oli yksikseen.

Arne suostui ja läksi. Hän ei ollut nähnyt Eliä sen päivän jälkeen, jolloin hän oli ollut auttamassa kantamaan häntä ylös; hän tunsi, että tyttö mahtaa olla hyvin muuttunut ja se häntä ikäänkuin hiukan peloitti. Mutta kun hän hiljaa avasi oven ja astui sisään, oli huoneessa pilkkosen pimeä eikä hän nähnyt mitään. Hän seisahtui ovelle.

— Kuka siellä on? kysyi Eli hiljaa, mutta selvästi.

— Arne Kampen, vastasi hän varovaisesti, jotta sanat saisivat lempeän sävyn.

— Olit hyvä, kun tulit.

— Kuinka sinä jaksat, Eli?

— Kiitos, paremmin… Istu, Arne, sanoi hän hetken perästä ja Arne hapuili tuolille, joka oli vuoteen jalkapuolella. — Teki niin hyvää kun sinä lauloit, laulathan sinä minulle täälläkin hiukan.

— Kunhan minä vaan osaisin jotakin, joka sopisi tänne.

Vähän aikaa oli hiljaista, sitte sanoi Eli:

— Veisaa virsi! ja Arne veisasi palasen rippivirrestä. Lopetettuaan kuuli hän Elin itkevän eikä enään uskaltanut veisata, mutta vähän ajan perästä sanoi Eli:

— Veisaa vielä toinen! ja Arne veisasi toisen, nimittäin sen, jota veisataan, kun lapset ovat alttarin juurella.

— Kuinka paljon asioita minä olen ajatellut täällä maatessani, sanoi
Eli.

Arne ei osannut vastata mitään, hän kuuli vaan Elin hiljaa itkevän pimeässä. Seinällä tikutti kello, narahti ennen lyömistään ja löi sitte. Eli veti pari kertaa hitaasti henkeään, ikäänkuin keventääkseen rintaansa ja sanoi sitte:

— Ihminen tietää niin vähän, ei tunne isää eikä äitiä. — En ole ollut heille hyvä, — ja siksi tuntuu niin kummalliselta kuulla rippivirttä.

Pimeissä puhuessaan käyvät ihmiset aina totuudenmukaisemmiksi kuin silloin kun näkevät toistensa kasvot; he käyvät myöskin avomielisemmiksi.

— Se oli hauska kuulla, vastasi Arne; hän muisteli mitä Eli oli sanonut silloin kun tuli kipeäksi. Elikin ymmärsi sen ja sanoi sentähden:

— Jollei tämä nyt olisi tullut minulle, niin Jumala tiesi miten kauvan olisin saanut etsiä ennenkuin löysin äidin.

— Onko hän nyt puhunut kanssasi?

— Joka päivä; hän ei muuta ole tehnytkään.

— Silloin olet taitanut saada kuulla enemmänkin.

— Sanoppas muuta.

— Varmaan hän on puhunut isästäni.

— Kyllä.

— Vieläkö hän häntä ajattelee?

— Kyllä hän häntä ajattelee.

— Isä ei ollut hänelle hyvä.

— Äiti raukka!

— Pahin hän sentään oli itseään kohtaan.

Kumpikin ajatteli asioita, joita ei tahtonut toiselle sanoa. Eli ensinnä sitoi langan heidän välillään.

— Sinä kuulut olevan isäsi näköinen.

— Niinhän ne sanovat, vastasi Arne vältellen.

Eli ei huomannut äänen väriä ja jatkoi sentähden hetken perästä:

— Tekikö hänkin lauluja?

— Ei.

— Laula minulle laulu — — — jonka itse olet tehnyt.

Mutta Arnen ei ollut tapana tunnustaa, että hän lauloi omia laulujaan.

— En minä osaa yhtään, sanoi hän.

— Osaat kyllä ja laulat kanssa, kun minä pyydän. Hän teki nyt sellaista, jota hän ei koskaan ollut muille tehnyt: hän lauloi seuraavan laulun:

    Puuhun puhkes lehdet ja kukkaumputkin.
    Tuli tuohon halla: "nuo umput ottaisin!"
        — Voi, kuomakulta, suo
        ett' ensin puhkee nuo!
    Niin pyyteli puurukka huokauksin.

    Puhkesivat umput ja linnut laulelit.
    Puski tuuli siihen: "nuo mulle antaisit'"
        — Voi, kuomakulta, suo
        ett' marjaksi saa nuo!
    Ja tuulessa puun lehvät huojuelit.

    Paistoi päiväkulta ja kypsi tertut sen.
    "Anna!" pyysi tyttö niin punaposkinen.
        — Voi kullanmurunen
        sa saathan jokaisen!
    Puu onnellisna virkkoi nyt maahan taipuen.

Se laulu valtasi Elin niin että hän tuskin saattoi hengittää. Laulettuaan Arne istuikin sen näköisenä kuin hän olisi laulanut enemmän kuin tahtoi sanoa.

Pimeys lepää raskaana niiden päällä, jotka kahden sen sisässä istuvat eivätkä tahdo puhua; eivät he koskaan ole likempänä toisiaan kuin silloin. Arne kuuli kun tyttö vaan kääntyi, kun hän vaan veti kättään peitteen päällitse, kun hän vaan vähänkin syvemmin hengitti.

— Arne — etkö sinä voisi opettaa minua tekemään lauluja?

— Etkö koskaan ole koettanut?

— Olen näinä viime päivinä; mutta ei siitä tule mitään.

— Mitä sinä sitte olisit niihin tahtonut?

— Jotakin äidistä, joka piti sinun isästäsi.

— Se on raskas aihe.

— Minä olenkin sitä itkenyt.

— Ei sinun pidä etsimän aiheita; ne tulevat.

— Kuinka ne tulevat?

— Niinkuin muukin hyvä: silloin kun niitä vähinten odottaa.

Molemmat vaikenivat.

— Minua ihmetyttää, että sinä Arne, joka kannat povessasi niin paljon kaunista, ikävöit pois.

— Tiedätkö sinä, että minä ikävöin?

Eli ei vastannut, hän makasi ääneti, ikäänkuin ajatuksiin vaipuneena.

— Arne, et sinä saa lähteä pois! sanoi Eli ja lämmin lehahti Arnea vastaan.

— Välistä ei minun enään niin tee mielikään.

— Äitisi mahtaa paljon pitää sinusta. Minä tahtoisin nähdä äitisi.

— Tule Kampenille, kun paranet.

Ja äkkiä kuvitteli hän Elin istuvan Kampenin valoisassa tuvassa katselemassa tuntureja; hänen rintansa rupesi kohoamaan, veri karkasi päähän.

— Täällä sisällä on lämmin, sanoi hän ja nousi. Eli kuuli sen.

— Hyvä Arne, joko menet? sanoi hän ja Arne istuutui. — — — Sinun pitää useammin tulla tänne meidän luo; — äiti niin paljon pitää sinusta.

— Minun tekisi itsenikin mieli, — — mutta täytyyhän minulla olla asiaa.

Eli vaikeni ikäänkuin punnitakseen asiaansa.

— Minä luulen, sanoi hän, — että äiti tahtoisi pyytää sinulta jotakin. — — —

Arne kuuli hänen nousevan istumaan. Huoneessa ei kuulunut hiiskahdustakaan, paitsi kellon tikutus seinällä.

— Voi kun olisi kesä! pääsi Eliltä.

— Kun olisi kesä! ja Arnen mieleen nousi tuore vihreys ja karjankellot, paimenten huhuaminen tuntureilla ja laulu laaksoissa. Mustajärvi kimmelsi auringossa, talot keinuivat sen kalvossa. Eli tuli ulos ja asettui istumaan niinkuin tuona iltana.

— Jos olisi kesä, virkkoi hän, — ja minä istuisin mäellä, niin varmaan luulen, että osaisin laulaa laulun.

Arne hymähti ja kysyi:

— Mistä siinä puhuttaisiin?

— Jostakin iloisesta, jostakin — — niin, en itsekään tiedä — — —

— Sano, Eli!

Arne karkasi iloissaan pystyyn, mutta malttoi mielensä ja istuutui.

— En minä sanoisi sitä sinulle mistään hinnasta! nauroi Eli.

— Lauloinhan minäkin sinulle, kun sinä pyysit.

— Se on totta; mutta ei, ei!

— Eli, luuletko minun tekevän pilkkaa siitä pienestä runosta, jonka sinä olet sepittänyt?

— En luule, Arne; mutta en minä sitä ole tehnyt.

— Toinenko sen sitte on tehnyt?

— Se tuli noin vaan.

— Sittehän sinä voit sen minulle sanoakin.

— Ei, ei, ei se ole sellaistakaan, Arne; älä sitä enään minulta pyydä.

Varmaan hän kätki pään peitteen alle, sillä viime sanoja tuskin kuuli.

— Eli, nyt et ole minulle niin hyvä kuin minä olen ollut sinulle! ja
Arne nousi.

— Arne, se on toista — sinä et ymmärrä minua — mutta se oli — en itsekään tiedä — toisen kerran — älä minuun pahastu, Arne! älä lähde luotani!

Eli rupesi itkemään.

— Eli, mikä sinun on? — Arne kuunteli. — Oletko sairas?… Hän ei itsekään sitä uskonut. Eli yhä itki; Arnesta tuntui siltä, että hänen nyt täytyy mennä eteenpäin tai peräytyä. — Eli.

— Mitä?

He puhuivat molemmat kuiskaten.

— Anna minulle kätesi!

Eli ei vastannut; Arne kuunteli tarkkaan, lyhyesti — hapuili peitettä myöten ja tapasi lämpöisen, pienen käden, joka oli paljaana.

Samassa kuului portaissa askelia ja he päästivät toistensa kädet. Äiti siellä toi tulta.

— Istutte liian kauvan pimeissä, sanoi hän ja laski kynttiläjalan pöydälle. Mutta ei Eli enempää kuin Arnekaan sietänyt valoa. Eli käänsi pään tyynyä vastaan, Arne varjosti kädellä silmiään. — Niin kyllä; se koskee aluksi hiukan, sanoi äiti, — mutta kyllä se sitte menee ohitse.

Arne hapuroi lattialta lakkiaan, jota ei ollut ottanut mukaansa, ja läksi sitte.

Seuraavana päivänä kuuli hän, että Eli päivällisen jälkeen aikoi hetkiseksi tulla alas. Hän keräsi työkalunsa ja sanoi hyvästi. Kun Eli tuli alas, oli hän lähtenyt.

KOLMASTOISTA LUKU.

Myöhään pääsee kevät tunturien keskelle. Posti, joka talvella kulki valtatietä kolme kertaa viikossa, tulee jo huhtikuussa vain yhden kerran ja silloin tuntevat asukkaat, että heidän ulkopuolellaan on lumi sulanut, jäät lähteneet, laivat kulussa ja aura upotettu maahan. Täällä lepää hanki vielä kolmen kyynärän korkuisena, karja ammuu navetassa ja linnut tulevat, mutta piilevät viluisina kätköissään. Joku harva matkustaja kertoo jättäneensä rattaansa laaksoon ja hänellä on kukkia, joita näyttää ja jotka hän on poiminut tienvierestä. Silloin valtaa kansan kaihomieli, ihmiset kulkevat levottomina ja puhelevat toisilleen, katselevat aurinkoa ja ympärilleen, miten paljon se minäkin päivänä jaksaa saada aikaan. He siroittelevat tuhkaa lumelle ja ajattelevat niitä, jotka nyt poimivat kukkia.

Tähän vuodenaikaan tulla tallusti vanha Margit Kampen kerran pappilaan ja pyysi saada puhua papin kanssa. Ja hänet käskettiin kansliaan, missä pappi, hintelä, vaaleatukkainen mies, suurten silmien edessä lasit, ystävällisesti otti hänet vastaan, tunsi hänet ja käski häntä istumaan.

— Arneako se asia nyt taas koskee? kysyi hän, ikäänkuin samasta asiasta useamminkin olisi ollut kysymys.

— Niin, Herra nähköön, sanoi Margit. — Eihän minulla koskaan ole hänestä muuta sanottavaa kuin hyvää, ja kuitenkin on olo niin raskasta.

Hän oli hyvin surullisen näköinen.

— Joko se ikävä taas on tullut? kysyi pappi.

— Pahempana kuin koskaan ennen, sanoi äiti. — En usko hänen pysyvän luonani kunnes kevät ehtii tänne ylös asti.

— Onhan hän luvannut, ettei lähde luotasi.

— Onhan hän luvannut; mutta herra Jumala, saahan hän itse päättää; kun mieli palaa pois, niin täytyy hänen kai lähteä. Miten minun silloin käykään?

— Minä uskon vaan viimeiseen asti, ettei hän heitä sinua, sanoi pappi.

— Niin kyllä; mutta entä kun hän ei viihdy kotona. Otanko minä sen omalletunnolleni, että olen tiellä: välistä minä ajattelen, että minun itseni pitäisi käskeä häntä lähtemään.

— Mistä sinä tiedät, että hän nyt ikävöi entistä enemmän?

— Voi — monesta syystä. Sydäntalvesta asti ei hän ole tehnyt kylällä työtä ainoatakaan kertaa. Sensijaan hän on tehnyt kolme kaupunginmatkaa ja joka kerta viipynyt kauvan poissa. Hän ei melkein koskaan puhu työtä tehdessään ja ennen hän sentään usein puhui. Hän saattaa pitkiä aikoja yksinään istua ylistuvan pienessä ikkunassa ja katsella tuntureille päin, sille puolelle missä Kampenin jyrkänne on; hän istuu siinä koko sunnuntai-iltapäivän ja usein, kun on kuuvalo, istuu hän siinä myöhään yöhön?

— Eikö hän koskaan lue sinulle?

— Kyllä hän joka sunnuntai sekä lukee että veisaa minulle, kuinkas muuten, mutta hän pitää niinkuin kiirettä, paitsi jonkun kerran, jolloin hän tekee sen melkein liian perinpohjaisesti.

— Eikö hän sitte koskaan puhu sinun kanssasi?

— Usein on niin pitkiä aikoja välillä, että minun ihan itsekseni täytyy itkeä. Silloin hän sen kyllä näkee ja rupeaa puhumaan, mutta aina keveistä asioista, ei koskaan raskaista.

Pappi asteli edestakaisin, sitte hän pysähtyi ja kysyi:

— Mikset sinä sitte sano hänelle mitään?

Kului pitkä aika ennenkuin Margit tähän vastasi; hän huokasi monta kertaa, hän katsoi alas ja katsoi sivulle, hän käänteli nenäliinaansa.

— Minä olen tänään tullut tänne puhumaan papin kanssa asiasta, joka kovasti painaa mieltäni.

— Puhu vaan suoraan, se helpoittaa mieltäsi!

— Minä tiedän että se helpoittaa; sillä minä olen monta vuotta yksin kantanut sitä ja vuosi vuodelta se on käynyt raskaammaksi.

— Mitä se on, hyvä ystävä? Hetken perästä hän sanoi:

— Minä olen tehnyt suuren synnin poikaani vastaan. Hän rupesi itkemään. Pappi astui ihan likelle häntä.

— Tunnusta se, niin rukoilemme yhdessä, että Jumala antaa sen sinulle anteeksi.

Margit nyyhki ja kuivasi silmiään, mutta rupesi taas itkemään, kun aikoi ruveta puhumaan ja niin kävi monta kertaa. Pappi lohdutti häntä ja sanoi, ettei se varmaankaan ollut mitään niin kovin rikollista, hän oli varmaan liian ankara itseään vastaan, j.n.e. Mutta Margit itki eikä päässyt puheenalkuun ennenkuin pappi oli istuutunut hänen rinnalleen ja puhunut hänelle rohkaisevia sanoja. Vähitellen Margit sitte sai puhutuksi:

— Pojalla oli lapsena kovat päivät ja silloin häneen tarttui matkustamisen halu. Sitte hän tapasi Kristianin, joka nyt on tullut upporikkaaksi siellä, missä ne kaivavat kultaa. Kristian antoi Arnelle niin paljon kirjoja, ettei hän enään ollut kuin meikäläinen; yökaudet he istuivat yhdessä ja kun Kristian läksi, tahtoi poika perässä. Mutta silloin kaatui isä kuoliaaksi ja poika lupasi, ettei koskaan heitä minua. Mutta minä olin kuin kana, joka on hautonut ankan munan. Kun poikanen oli päässyt henkiin, tahtoi se suurille vesille ja minä jäin rannalle huutamaan. Jollei hän itse päässytkään maailmalle, niin pääsivät hänen laulunsa ja joka aamu minä luulin, että hänen vuoteensa olisi tyhjänä.

Silloin hänelle tuli tavattoman pitkämatkainen kirje, varmaan se oli Kristianilta. Jumala minulle anteeksi antakoon, että minä kätkin sen! Minä luulin sen siihen jäävän, mutta tuli toinenkin kirje ja kun olin kätkenyt ensimäisen, täytyi minun kätkeä toinenkin. Mutta eivätkö ne olleetkin kuin polttamaisillaan läven siihen paikkaan kirstua missä ne olivat; ja niitä minun täytyi ajatella siitä hetkestä jolloin silmäni aukaisin siihen asti kun ne ummistin. Etkä ole hullumpata nähnyt, sillä tuli kolmaskin kirje! Neljännestunnin minä pitelin sitä käsissäni, kolme päivää minä kannoin sitä povellani ja punnitsin itsekseni antaisinko sen hänelle vai panisinko toisten joukkoon; mutta ehkäpä sillä olisi ollut voimaa houkutella pojan pois luotani, enkä minä saanut sitä annetuksi, vaan panin sen muiden joukkoon. Sitte minä joka päivä kuljin tuskissani sekä niiden tähden, jotka makasivat kirstussa, että niiden uusien tähden, jotka ehkä olivat tulossa. Joka ihmistä, joka taloon tuli, minä pelkäsin; jos me kahden istuimme huoneessa ja joku kävi kiinni oveen, niin minä vapisin; sillä saattoihan sieltä tulla kirje ja silloin hän sai sen. Kun hän oli kylällä, ajattelin minä kotona, että nyt hän ehkä saa siellä kirjeen ja siinä puhutaan niistä, jotka ennen ovat tulleet. Kun hän palasi kotiin, katselin minä pitkän matkan päästä hänen kasvojaan ja Herra Jumala kuinka iloiseksi minä tulin, kun hän hymyili, sillä silloin hän ei ollut saanut kirjettä! Hän oli käynyt niin kauniiksi, ihan kuin isänsä, mutta vaaleanverisemmäksi ja lempeämmäksi. Ja sitte hänellä oli niin kaunis laulunääni; — kun hän istui kynnyksellä ilta-auringon paisteessa, korotti äänensä tunturia kohti ja odotti vastausta, silloin minä tunsin, etten koskaan jaksaisi häntä kadottaa! — Kun minä vaan näin hänet tai tiesin, että hän oli likellä ja kun hän oli edes jonkun kerran iloisen näköinen ja silloin tällöin sanoi minulle sanan, niin en enempää toivonut maan päällä enkä olisi suonut ainoaakaan kyyneltä itkemättömäksi.

Mutta juuri kun hän jo näytti paremmin viihtyvän ja tulevan toimeen ihmisten joukossa, tuli postikonttorista sana, että sinne on tullut neljäs kirje ja siinä on kaksi sataa taalaria! — Minä pelkäsin siihen paikkaan pyörtyväni: mitä minun nyt oli tehtävä? Kirjeen sentään saattoi toimittaa pois tieltä, mutta entä rahat? En moneen yöhön saanut unta niiden rahojen tähden; jonkun aikaa minä pidin niitä yliskamarissa, sitte kellarissa tynnörin takana, kerran minä jo olin niin onneton, että panin ne ikkunalle, jotta hän löytäisi ne! Kun kuulin hänen tulevan, otin ne taas. Mutta vihdoin kuitenkin keksin keinon: minä annoin rahat hänelle ja sanoin niiden jääneen muorin ajoilta. Hän kaivoi ne maahan, niinkuin itsekin olin aikonut tehdä ja siellähän ne ovat tallessa. Mutta sitte piti vielä käymän niin, että hän juuri sinä syksynä eräänä iltana ihmetteli, että Kristian kokonaan oli hänet unohtanut.

Silloin ratkesi haava taasen auki ja rahat polttivat; synti se oli ollut; eikä siitä synnistä ollut mitään hyötyä ollut!

Se äiti, joka rikkoo lastansa vastaan, on onnettomin kaikista äideistä; — — ja kuitenkin minä tein sen pelkästä rakkaudesta. — — Kai minun sitte siitä pitääkin saada se rangaistus, että menetän rakkaimpani. Sillä sydäntalvesta asti on häneen taas tullut se ikävöimisen nuotti; sitä nuottia hän on laulanut pojasta asti ja joka kerta kun minä sen kuulen, käyn kalpeaksi. Silloin minä saatan tehdä mitä tahansa, ja katsokaa nyt tätä… Hän otti povestaan pienen paperin, kääri sen auki ja antoi papille. — Tällaisia hän kirjoittelee lomahetkinä; varmaan se käy siihen nuottiin. Otin sen mukaani, kun en voi lukea niin pientä kirjoitusta; katsokaa eikö siinä vaan puhuta matkasta. —

Tässä paperissa oli vain yksi värssy. Toisesta värssystä oli siellä täällä puoli tai koko säe, ikäänkuin se olisi ollut unohtunut laulu, jota hän taas värssy värssyltä muistutteli mieleensä. Ensimäinen värssy kuului:

Koska mailman ma nähnenkään tunturin tuolla puolen? Täällä äärellä lumen, jään; siellä metsiä vehreänään — minne mieleni entää, uskaltaisinko lentää!

— Puhutaanko siinä matkasta? kysyi Margit, jonka silmät riippuivat kiinni papin silmissä.

— Puhutaan, vastasi pappi ja päästi paperin käsistään.

— Tiesinhän minä sen! Voi Jumala sentään, tunsinhan minä sen nuotin!

Hän tuijotti pappiin, kädet ristissä, peloissaan, jännityksessä, kyynelten vieriessä alas poskia.

Mutta tähän ei pappi tietänyt enempää neuvoa kuin hän itsekään.

— Pojan täytyy yksin päättää tämä, sanoi hän. — Elämä ei ota muuttuakseen hänen tähtensä, mutta kaikki riippuu siitä, voiko hän kerran itse silmätä syvemmälle elämään. Nyt hänen kyllä tekee mieli matkustaa ikäänkuin elämää etsimään.

— Mutta ihanhan hän sitte tekee kuin entinen akka, sanoi Margit.

— Entinen akka? kysyi pappi.

— Niin, hän joka matkusti hakemaan auringonpaistetta, sensijaan että olisi hakannut ikkunan seinäänsä.

Pappi hämmästyi hänen teräväjärkisyyttään; mutta eihän hän ensi kertaa johtunut tähän aiheeseen; Margit ei seitsemään, kahdeksaan vuoteen ollut muuta mitään ajatellut.

— Luuletko hänen lähtevän? Mitä minä teen? Ja entä rahat? ja kirjeet?

Kaikki ahdisti häntä yhtaikaa.

— Niin, kirjeitten kanssa et ole menetellyt oikein. Sinä et voi puolustaa sitä, että olet pidättänyt toisen omaa. Mutta vielä pahempi on, että olet saattanut kanssakristityn huonoon valoon poikasi silmissä, vaikkei hän sitä ole ansainnut, ja pahinta on, että se on henkilö, jota hän rakasti ja joka sydämellisesti piti hänestä. Mutta rukoilkaamme Jumalaa antamaan sinulle anteeksi; rukoilkaamme molemmat.

Margitin pää painui alas; hän istui vielä kädet ristissä.

— Kuinka minä pyytäisinkin häneltä anteeksi, kun vaan ensin tietäisin hänen jäävän.

Varmaan hän erehtyi sekä Jumalaan että Arneen nähden. Pappi ei ollut sitä huomaavinaan.

— Aiotko nyt heti tunnustaa hänelle tämän? kysyi hän.

Margit katsoi alas ja virkkoi hiljaa:

— Kun minä vielä saisin hiukan odotusaikaa, niin sitte kyllä mielelläni.

Pappi hymähti salaa ja kysyi:

— Etkö usko syntisi suurenevan jota kauvemmin viivytät tunnustusta?

Margit väänteli nenäliinaa molemmin käsin, käänsi sen kokoon ihan pieneen neliöön ja koetti saada sitä vieläkin pienempään; mutta se ei tahtonut onnistua.

— Jos minä tunnustan tämän kirjeasian, niin pelkään, että hän matkustaa.

— Etkö sinä sitte uskalla luottaa Jumalaan?

— Kyllä tietystikin, sanoi hän kiireesti ja lisäsi hiljaa: — mutta jos hän kuitenkin lähtisi luotani?

— Sinä pelkäät siis hänen matkustamistaan enemmän kuin että itse pysyt kiinni synnissä?

Margit oli taas pannut nenäliinan levälleen; hän vei sen nyt silmilleen, sillä häntä rupesi itkettämään.

Mutta pappi istui hetkisen katsellen häntä ja virkkoi sitte:

— Miksi sinä nyt olet kertonut minulle tämän kaiken, kun ei tarkoituksesi ole ollutkaan, että se johtaisi johonkin tulokseen?

Hän odotti kauvan, mutta Margit ei vastannut.

— Luulitko ehkä syntisi pienenevän kun olit saanut sen kerrotuksi?

— Luulin, sanoi Margit hiljaa ja pää painui vieläkin syvemmälle rintaa vastaan.

Pappi hymähti ja nousi.

— Niin, niin, hyvä ystäväni, toimi nyt niin, että saat iloa vanhoilla päivilläsi.

— Kun minä vaan saisin pitää sen mikä minulla on! sanoi hän ja pappi arveli, ettei hän uskaltanut kuvitella suurempaa onnea kuin elämistä ainaisessa levottomuudessaan. Hän hymyili täyttäessään piippuaan.

— Entä kun täältä löytyisi pikkuinen tyttö, joka saisi hänet käsiinsä; silloin saisit nähdä, että hän pysyisi paikoillaan!

Margit nosti nopeasti silmänsä ja seurasi pappia silmillään, kunnes pappi seisahtui hänen eteensä.

— Eli Böen — mitä arvelet?

Margit punastui ja painoi silmänsä maahan, mutta ei vastannut. Pappi, joka seisoi odottamassa, virkkoi vihdoin, mutta tällä kertaa hyvin hiljaa:

— Kun me voisimme järjestää niin, että he useammin tapaisivat täällä pappilassa?

Margit tirkisteli pappiin saadakseen tietää, oliko tämäkin täyttä totta. Mutta ei hän oikein uskaltanut häneen luottaa. Pappi rupesi taas kävelemään edestakaisin, mutta pysähtyi sitte:

— Kuule nyt Margit, kun oikein pengotaan pohjia myöten niin taisikin tämä olla asiasi?

Margit painoi päänsä syvään alas, tunki pari sormea kokoonkäärittyyn nenäliinaan ja veti ne taas ulos, yhdessä nenäliinannurkan kanssa.

— No niin, Herra nähköön: tätä minä juuri tarkoitin. Pappi purskahti nauruun ja hieroskeli käsiään:

— Taisit ehkä viime kerrallakin täällä käydessäsi tarkoittaa tätä samaa?

Margit veti nenäliinan nurkkaa ulomma, venytteli ja venytteli.

— Kun sinä sen kerran nyt sanot, niin tätä minä kyllä tarkoitin.

— Hahhahhahhah, voi sinuasi, Margit, Margit! — — Katsotaan nyt mitä voidaan tehdä, sillä, totta puhuen, ovat vaimoni ja tyttäreni jo kauvan ajatelleet samaa kuin minä.

— Onko se mahdollista?

Margit nosti silmänsä. Hän oli niin iloisen ja samalla ujon näköinen, että papin oikein piti iloita katsellessaan hänen kauniita, rehellisiä kasvojaan, joissa lapsellisuus oli päässyt säilymään kaikesta surusta ja tuskasta huolimatta.

— Niin, niin, Margit, sinulle, jolla on niin paljon rakkautta, täytyy kai sekä Jumalasi että poikasi antaa anteeksi mitä olet rikkonut. Rangaistusta on kai ollut sekin alituinen, suuri hätä, jossa olet elänyt; katsotaan nyt tahtooko Jumala tehdä siitä lopun, sillä jos hän tahtoo, niin nyt hän meitä auttaa.

Margit päästi syvän huokauksen ja päästi vielä toisen ja kolmannenkin; sitte hän nousi, kiitti, niiasi, läksi ja niiasi vielä ovessa. Mutta tuskin oli hän päässyt oven ulkopuolelle, kun hän kävi kuin toiseksi ihmiseksi. Hän nosti taivasta kohti nopean, kiitollisuutta säteilevän katseen ja riensi alas portaita, ja jota kauvemma hän pääsi ihmisten ilmoilta, sitä enemmän hän piti kiirettä ja niin köykäisin askelin kuin hän sinä päivänä asteli Kampenia kohti, ei hän moniin monituisiin vuosiin ollut sitä tietä astellut. Kun hän pääsi niin kauvas, että hän näki savun paksuna ja iloisesti tupruavan piipusta, siunasi hän rakennusta, taloa ja pappia ja Arnea — ja muisti samassa, että päivälliseksi pitää olla savustettua lihaa, joka oli hänen himoruokaansa.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Kampen oli kaunis talo. Se sijaitsi ylätasangolla, alapuolellaan Kampenin jyrkänne, yläpuolella kylätie. Tien yläpuoli kasvoi tiheää metsää, vähän korkeammalla kulki vuoriharjanne ja sen takana kohosivat siniset tunturit lumineen. Kampenin jyrkänteen toisellakin puolella oli leveä vuoriharjanne, joka ensin kiersi koko Mustanjärven, joka sillä puolella missä Böen oli, kohosi sitte Kampenia kohti, mutta kääntyi samassa syrjään sen leveän laaksomaan tieltä, jota sanottiin Alamaaksi ja joka alkoi juuri siinä. Kampen oli nimittäin viimeinen talo ylämaassa.

Asuinrakennuksen pääovi oli tielle päin; siitä oli tielle noin pari tuhatta askelta ja sinne johti polku, tiheitä koivuja molemmin puolin. Kummankin puolen uutisviljelyksiä oli metsää; talon peltoja ja niittyjä saattoi laajentaa niin kauvas kuin vaan mieli teki; ne olivat monessa suhteessa erinomaisessa kunnossa. Talon edessä oli pieni puutarha. Arne hoiti sitä kuten kirjat olivat neuvoneet. Vasemmalla talosta olivat navettarakennukset ja muut ulkohuoneet; ne olivat enimmäkseen uudet ja rakennetut neliön muotoon päärakennusta kohti. Päärakennus oli maalattu punaiseksi; se oli kaksikerroksinen, turvekattoinen ja katolla kasvoi pieniä pensaita. Toiselta harjalta kohosi tuuliviiri ja korkeapyrstöinen rautakukko siinä kieputtelihe.

Kevät oli tullut tunturiseuduille; oli sunnuntai-aamu, ilma hiukan painavaa, mutta tuuletonta ja lauhaa; sumut vaappuivat metsän päällä, mutta Margit arveli niiden päivemmällä hajoavan. Arne oli lukenut äidilleen saarnan ja veisannut virsiä, se oli tehnyt hänelle hyvää; nyt hän oli täysissä juhlatamineissaan, menossa pappilaan. Hän avasi oven, tuore lehvänhaju lehahti häntä vastaan, puutarha värisi aamusumussa kasteen vallassa; mutta Kampenin jyrkänteeltä kuului väkevää tohinaa, silloin tällöin se puski niin, että silmissä ja korvissa kumahti.

Arne läksi nousemaan. Jota kauvemma hän koskesta tuli, sitä enemmän katosi kohinasta kumeus ja se soi syvänä urkuäänenä yli koko maiseman.

— Jumala häntä hänen retkellään suojelkoon! sanoi äiti, avasi ikkunan ja seurasi häntä silmillään, kunnes pensaikko hänet peitti. Sumut hälvenivät hälvenemistään, aurinko raivautui esiin, vainioilla ja puutarhassa alkoi kihistä elämä. Kaikki Arnen työ versoi ja vihannoi, kantaen äidille lemuaan ja iloaan. Kaunis on sille kevät, jolla kauvan on ollut talvi.

Arnella ei ollut pappilaan mitään erityistä asiaa, hänen piti vaan käydä kuulemassa sanomalehtiä, joita piti yhteisesti papin kanssa. Hän oli hiljan nähnyt useitten norjalaisten nimiä, joilta kullankaivuu mainiosti oli luonnistunut Amerikassa, ja niiden joukossa oli Kristiankin. Nyt oli Arne kuullut sellaista huhua, että Kristiania odotettiin kotiin. Tästäkin saattoi varmaan saada tietoa pappilassa ja — jos Kristian todella oli saapunut kotiin kaupunkiin, aikoi Arne käydä häntä tapaamassa kevätkylvöjen ja heinänteon välillä. Nämä asiat liikkuivat hänen mielessään, kunnes hän pääsi niin kauvas, että näki Mustanjärven ja toisella puolen vettä Böenin. Sumutkin hälvenivät samassa, aurinko valautui ylängölle, tunturin harja loisti, sumut lepäsivät sen sylissä, metsä tummensi vettä oikealla puolella, mutta rakennusten edustalla oli hiukan sileämpää ja valkoinen hiekka kimmelteli auringossa. Äkkiä olivat hänen ajatuksensa kiinni punaisessa rakennuksessa valkoisine ovineen ja ikkunapielineen, joitten mukaan hän oli omansa maalannut. Hän ei muistanut ensimäisiä raskaita päiviä siellä; hän muisti vaan sen kesän, jonka hän ja Eli olivat eläneet Elin sairasvuoteen ääressä. Senjälkeen hän ei ollut siellä käynyt, hän ei tahtonut sinne mennä, ei mistään hinnasta. Kun hänen ajatuksensa vaan tätä asiaa koskettivat, ujostui hän ja punastui ja siitä huolimatta tapahtui se uudelleen ja uudelleen, joka päivä ja monta kertaa päivässä — ja jos mikä, niin tämä oli omiaan karkoittamaan häntä näiltä mailta.

Hän asteli nopeasti ikäänkuin päästäkseen kauvas kaikesta, mutta jota kauvemma hän kulki, sitä likemmä Böeniä hän tuli ja sitä enemmän hän sitä katseli. Sumut olivat ihan poissa, taivas kaartui kirkkaana toiselta tunturinharjalta toiselle, linnut uiskentelivat korkeudessa, huudellen toisilleen halki aurinkoisen, iloisen ilman, maat vastasivat miljoonin kukkasin; ei ollut Kampenin koskeakaan vaatimassa iloa polvilleen, ikäänkuin alistumaan juhlallisuuteen, vaan elämäniloisena, ylenannettuna se ryöppysi, lauloi, välkkyili ja raikui kohti loppumatonta korkeutta!

Arne oli kävellyt tulisen kuumaksi; hän viskautui nurmeen mäen alle, katseli Böeniin ja kääntyi toiselle kyljelleen, jottei enään sinne katselisi. Samassa kuuli hän päänsä päältä laulua, niin heleää, ettei hän ikinä ollut kuullut vertaa; se kumpusi yli niityn, lintujen viserryksen lomasta, ja ennenkuin hän oikein oli tuntenut säveltä, oli hän tuntenut sanat; sillä sävel oli hänen lempisävelensä ja sanoja hän oli kantanut mielessään pojasta pitäen — ja unohtanut ne samassa kun vihdoin sai ne ilmoille. Hän hypähti pystyyn ikäänkuin ottaakseen kiinni sanoja, mutta pidättyi ja kuunteli; ensi värssy, toinen värssy, kolmas, neljäs värssy hänen omaa unohdettua lauluaan tulla nelisti hänen luokseen:

Koska mailman ma nähnenkään tunturin tuolla puolen? Täällä äärellä lumen, jään; siellä metsiä vehreänään — minne mieleni entää, uskaltaisinko lentää!

Kotka ilmoja kiitelee tunturin tuolle puolen, nuorna liikkuvi, liitelee; niin hän luontonsa karkaisee, istuu mihin on mieli — hänen on ilman pieli!

Marjapuuni sa kaukomaan, tunturin tuolle puolen kaivannetko sa milloinkaan? Kun olet kukkia valkeanaan, linnut oksilla kiikkuu, mitä sun mielessä liikkuu?

Ikäni kaiken kaipasin tunturin tuolle puolen — toteutuisiko kerrankin, muuten varmaan sammuisin — kuulin ma linnulta sadun, opin jo tuulelta ladun!

    Lentävä lintu, mikä sun toi
    tunturin tuolta puolen?
    Siellä on pesäpuut paremmat, oi;
    kylät ja kaupungit nähdä voi!
    Kaihon sa olet tuonut,
    vaan et siipiä suonut!

Enkö mä koskaan pääsekkään tunturin tuolle puolen? Vuoret katseeni piirittää, sulkevi tieni lumi ja jää — miss' oli lapsuuden kehto, sammuuko eloni ehtoo?

Ei, minä tahdon lentohon tunturin tuolle puolen! Täällä niin ahdas, painava on, nuori on mieleni peloton — suo minun kerran koittaa, tahdon ma esteet voittaa!

Kerran lennän mä, tiedän sen tunturin tuolle puolen! Aukaise kaukotoiveiden portti, oi Herra, ees raollen! Vaan jos suljet sen kiini, riudun ma unelmiini! —

Arne viipyi paikoillaan kunnes viime värssy, viime sanat olivat vaienneet; hän kuuli taas lintujen ilakoivan, mutta itse hän ei tietänyt uskaltaisiko liikkua. Täytyi hänen toki tietää kuka oli laulanut; hän nosti jalkaansa ja astui niin varovasti, ettei kuullut nurmenkaan kahisevan. Pieni perhonen istuutui kukkaan ihan hänen jalkainsa edessä, nousi, lensi taasen pienen pätkän päähän, nousi taas, lensi taas vähän matkaa, nousi taas Ja niin sitä mentiin koko mäen mitta, jota ylös Arne ryömi. Mutta siinä tuli vastaan tiheä pensas, hän ei tahtonutkaan kauvemmas; sillä nyt hän saattoi nähdä. Lintu kahahti lentoon pensaasta, kirkaisi peloissaan ja lensi rinteen taakse. Silloin nosti tyttö katsettaan, tyttö, joka siellä istui. Arne kyykistyi syvään alas, pidätti henkeään, sydän löi, hän kuuli joka lyönnin, kuunteli kuuntelemistaan eikä uskaltanut kajota lehteenkään. Sillä olihan se hän, olihan se Eli! — Pitkän, pitkän ajan perästä nosti Arne hetkiseksi silmiään, hän olisi mielellään astunut askeleen likemmä; mutta linnun pesä saattoi olla pensaan alla eikä hän uskaltanut. Hän katseli siis vain lehtien lomitse sitä mukaan kuin ne vetäytyivät yhteen tai eroon. Aurinko valoi kultiaan tyttöön, hänen yllään oli musta, hihaton liivihame, päässä pojan hattu; se oli irrallaan ja putoamaisillaan toiselle puolelle; sylissä lepäsi kirja ja kirjan päällä koko joukko metsäkukkia, oikea käsi hapuili hajamielisesti kukkien joukossa, vasen nojasi polveen ja sen varassa lepäsi pää. Hän katseli sinnepäin minne lintu oli lentänyt eikä saattanut tietää oliko hän itkenyt.

Mitään kauniimpaa ei Arne eläissään ollut nähnyt, ei unessa eikä valveella. Aurinko valoikin kaikki kultansa tyttöön ja hänen istumasijalleen ja laulu liiteli hänen ympärillään, vaikka se aikoja sitte oli vaiennut, niin että Arnen ajatus yhä oli siinä; hän veti henkeään, yksin sydänkin löi laulun tahtiin.

Tyttö avasi kirjan, mutta pani sen samassa kiinni ja istui entiseen tapaansa. Hän rupesi hyräilemään laulua "Puussa oli lehdet, kukkaumputkin". Arne kuuli sen, vaikkei Eli oikein muistanut sanoja eikä säveltä, vaan usein lauloi väärin. Viime värssyn osasi hän paraiten ja sentähden hän sen ottikin uudelleen; mutta hän lauloi sen näin:

    Ja puuhun kypsyi marjat, niin punasia nuo.
    "Oi anna", pyysi neitonen kuin herranterttu tuo.
        Puu vastas: "mielellään
        Mä aivan ilman jään,
    Sa herranterttunen —"

Äkkiä hän sitte hypähti pystyyn, ravisti kaikki kukat menemään, joikui niin että sävel kieri ilman halki ja varmaan kuului Böeniin asti. Ja sitte hän läksi juoksemaan! — — Entä jos huutaisi hänen peräänsä? Ei! — Tyttö hyppeli alas mäkiä, lauloi ja rallatteli; hattu putosi päästä, hän otti sen ylös; hän seisoi keskellä korkeinta heinää.

— Huudanko minä? ajatteli Arne. — Hän katsoo taakseen!

Arne maahan. Kesti kauvan ennenkuin hän uskalsi tirkistää ympärilleen. Ensin hän vaan nosti päätään eikä nähnyt tyttöä; — sitte hän kapusi polvilleen eikä nähnyt; — — vihdoin ihan pystyyn, — ei, tyttö oli poissa! — —

Arne ei enään viitsinyt lähteä pappilaan. Hän ei viitsinyt mitään! — Sitte hän istui siinä missä tyttö oli istunut, istui siinä vielä silloinkin, kun aurinko likeni keskipäivän korkeutta. Järvellä ei käynyt ainoaakaan värettä, taloista rupesivat sauhut kiirimään ilmaan, ruisrääkät lakkasivat kaihertamasta, pikkulinnut kyllä vielä ilakoivat, mutta vetäytyivät metsään päin, kaste oli poissa ja heinä seisoi vakavan hiljaa, ei tuntunut tuulen henkeä, lehdet riippuivat liikkumattomina, tunnin kuluttua oli aurinko oleva keskipäivän korkeudessa. Ei Arne tietänyt mistä lienee johtunut, että hän siinä muovaili pientä runoa; pehmeä sävel tuli ja tarjoutui liittymään runoon ja, rinta ihmeellisen täynnä lauhuutta, sävel likeni ja poistui, kunnes se oli tuonut mukanansa kokonaisen kuvan.

Arne lauloi hiljaa, kuten oli laulun sepittänytkin:

    Käy metsän polkuja poikanen,
        Käy poikanen;
    Hän tapas niin kumman sävelen,
        Oi sävelen.

    Teki pillin oksasta seljapuun,
        Hän seljapuun;
    Ja unohtui sen soitteluun,
        Sen soitteluun.