Tuo sävel se satuja kertoili,
        Se kertoili;
    Vaan kesken sointua vaikeni,
        Se vaikeni.

    Unessa jälleen kuuli sen,
        Hän kuuli sen;
    Se soi niin hienosti hivellen,
        Niin hivellen.

    Havahti äkkiä unestaan,
        Hän unestaan;
    Vaan kiinni sävelt' ei saanutkaan,
        Hän saanutkaan.

    "Ah, Herra, muusta ma huoli en,
        Ma huoli en;
    Kun annat mulle vaan sävelen,
        Sen sävelen!"

    Näin Herra vastas: "On ystäväs',
        Se on ystäväs;
    Vaan turhaan pyydät sä elämäs,
        Sä elämäs."

    "Sen vangiks' saada — et koskaan saa,
        Et koskaan saa,
    Sa kiinni kauneinta unelmaa,
        Sa unelmaa!"

VIIDESTOISTA LUKU.

Oli kesäinen sunnuntai-ilta; pappi oli tullut kotiin kirkosta ja Margit oli istunut hänen luonaan likelle seitsemää. Silloin hän sanoi hyvästi ja kiiruhti alas portaita pihamaalle, sillä hän oli juuri äkännyt Eli Böenin, joka siinä kauvan oli leikkinyt papin pojan ja oman veljensä kanssa.

— Hyvää iltaa! sanoi Margit ja jäi seisomaan. — Jumal' antakoon.

— Hyvää iltaa! sanoi Eli. Hän oli polttavan punainen ja koetti pysäyttää leikin, vaikka pojat tunkivat hänen kimppuunsa; mutta hän pyysi pyytämistään ja sai vihdoinkin vapautta täksi illaksi.

— Enköhän minä tunnekin sinua, sanoi Margit.

— Taidat ehkä tuntea, vastasi toinen.

— Ethän sinä vaan ole Eli Böen?

Oli se kun olikin.

— Hyvänen aika! Vai olet sinä Eli Böen! Nyt minä jo näenkin, sinä, tulet äitiisi.

Elin ruskeanpunaiset hiukset olivat irtaantuneet, niin että ne valtoimina riippuivat selässä; hänen kasvonsa hehkuivat punaisina kuin marja, povi nousi ja laski, hän ei saanut puhutuksi, vaan nauroi omaa hengästymistään.

— Niin, niin, sellainen on nuoruus!

Margit katseli häntä, kunnes hänen ilonsa tarttui häneen.

— Et kai sinä minua tunne?

Eli oli sitä aikonut kysyä, mutta ei ollut tullut sitä tehneeksi, kun toinen oli vanhempi; nyt hän sanoi, ettei muistanut häntä ennen nähneensä.

— Niin, missäs sinä sitte. Eihän ne vanhat niin näkyviin joudu. — Poikaani sinä ehkä vähän tunnet, Arne Kampenia; minä olen hänen äitinsä…

Margit vilkaisi Eliin, jonka muoto kokonaan muuttui.

— Eikö hän ole ollut työssäkin Böenillä?

Olihan hän ollut työssä.

— Tänään on kaunis ilma. Me levitimme tänään päivällä heinät ja korjasimme ne ennenkuin minä läksin. Oikein nyt on ihana ilma.

— Tulee varmaan hyvä heinävuosi, arveli Eli.

— Varmaan. — — — Böenillä on kai kaunista?

— Siellä ovat heinät jo tehdyt.

— Niin kai, niin; paljon tekijöitä, reilua väkeä. — Menetkö illalla kotiin?

Ei, ei ollut tarkoitus mennä.

He juttelivat yhdestä ja toisesta asiasta ja tutustuivat vähitellen niin, että Margit uskalsi kysyä, eikö hän tahtonut tulla kävelemään vähän matkaa.

— Etkö sinä tekisi seuraa ja tulisi vähän kävelemään, sanoi hän; — minä tapaan niin harvoin puhekumppalia ja sinulle se kai on yhdentekevää?

Eli esteli sillä perustuksella ettei hänellä ollut röijyä.

— No niin, onhan se tyhmää, että minä pyydän sellaista heti kun ensi kerran näen ihmisen; mutta vanhoilla on omat tapansa.

Eli sanoi, että hän kyllä voi tulla, hän noutaa vaan ensin röijynsä.

Se oli ruumiinmukainen röijy, kun hakaset olivat kiinni, näytti siltä kuin hänen yllään olisi ollut liivihame; mutta tällä kertaa hän ei pannut kiinni kuin molemmat alimmat hakaset, hänen oli niin kuuma. Hienossa paidassa oli pieni, alas kääntyvä kaulus, jota kaulan kohdalla piteli kiinni lentäväni linnun muotoinen nappi. Sellainen nappi oli Niilo räätälillä ollut silloin, kun Margit, Kampen ensi kerran tanssi hänen kanssaan.

— Kaunis nappi, sanoi hän ja katseli sitä.

— Minä olen saanut sen äidiltä, sanoi Eli.

— Niin kai olet, riensi Margit avuksi.

He astelivat tietä pitkin. Heinä oli niitetty ja koottu rukoihin.
Margit kourasi heiniä, haistoi niitä ja huomasi niiden olevan hyviä.
Hän kysyi pappilan karjaa, sai siten tilaisuutta kysyä Böeninkin
karjaa ja kertoi heidän karjastaan Kampenilla.

— Talo on paljon edistynyt viime vuosina ja siitä voi saada niin suuren kuin itse tahtoo. Se elättää nyt kaksitoista lypsävää ja voisi se elättää useampiakin. Mutta Arnella on niin paljon kirjoja, joita se lukee ja joitten mukaan se järjestää; sentähden se tahtoo ruokkia niitä oikein noin isoisesti.

Eli ei vastannut tähän mitään, kuten luonnollista olikin; mutta Margit kysyi häneltä, kuinka vanha hän oli. Hän oli yhdeksäntoista vanha.

— Oletko sinä ensinkään ottanut osaa talouteen? Sinä olet niin hienon näköinen, ettet ole taitanut paljon mihinkään kajota.

Oli hän sentään auttanut aika paljon, varsinkin viime aikoina.

— Hyvähän se on tottua kaikkeen; sitä tulee tarvitsemaan, kun itse kerran joutuu suureen taloon. Mutta eihän sillä tietystikään hätää ole, joka voi saada hyvää apua.

Eli rupesi tahtomaan takaisin, sillä he olivat aikoja sitte jättäneet taakseen pappilan maat.

— Auringonlaskuun on vielä aikoja; — olisi mukavaa jos vielä viitsisit hiukan jutella kanssani.

Ja Eli meni.

Nyt Margit rupesi puhumaan Arnesta.

— En tiedä paljonko sinä häntä tunnet. Hän voi opettaa sinulle joka lajia; Herra varjele kuinka paljon hän on lukenut.

Eli myönsi tietävänsä, että hän oli lukenut paljon.

— Se on sentään pienin asia se, mutta kuinka hyvä hän koko elinaikansa on ollut äidilleen, se on suurempi asia! Jos se vanha sananparsi on tosi, että se, joka on hyvä äidilleen, on hyvä vaimolleenkin, niin ei se, jonka hän vaimokseen valitsee, saa valittamista. — Mitä sinä, lapsi, siellä kurkistelet?

— Minä vaan hukkasin pienen oksan, joka oli kädessäni.

He astelivat molemmat vaiti, toisiinsa katsomatta.

— Hän on niin ihmeellinen luonteeltaan, sanoi äiti taas; — hän on lapsena niin pelästynyt ja sentähden on hän tottunut yksikseen ajattelemaan asioita. Sellaiset ihmiset eivät oikein pidä puoliaan.

Nyt Eli vihdoinkin tahtoi kääntyä takaisin, mutta Margit arveli, ettei Kampeniin ole kuin vähän matkaa ja täytyihän hänen nähdä Kampen, kun jo oli näin pitkälle tullut.

— On siellä aina saattajia, sanoi Margit.

— Ei, ei, vastasi Eli päättävästi ja tahtoi mennä.

— Niin, ei Arne ole kotona, sanoi Margit, — hänestä kyllä ei saada saattajaa; mutta aina siellä on muita.

Nyt oli Eli vähemmän vastaan; mielelläänhän hänkin näki Kampenin.

— Kun vaan ei tulisi myöhäinen.

— Niin, jos me tässä kauvan siitä kiistelemme, niin kyllä tulee myöhäinen.

Ja he menivät.

— Sinä olet kai lukenut paljon, sinut kun on kastettu pappilassa?

Olihan hän lukenut.

— Voi siitä olla hyötyäkin, huomautti Margit, — jos saat jonkun, joka osaa vähemmin.

Eli arveli, ettei hän sellaista huoli.

— Niin, parasta se taitaa ollakin, mutta ihmiset ovat näillä mailla saaneet niin vähän oppia.

Eli kysyi mikä savu tuolta metsästä nousi.

— Siellä on vaan uutistorppa. Siellä asuu mies, jota sanotaan Ylimaan Nuutiksi. Hän kuljeskeli täällä yksikseen ja sitte antoi Arne hänelle maata asuttavaksi. Arne raukka ymmärtää miltä maistuu kuljeskella yksikseen.

Vähän ajan perästä tulivat he niin korkealle, että saattoivat nähdä talon. Aurinko paistoi vasten kasvoja, he varjostivat niitä käsillään ja katselivat alas. Keskellä aukeaa oli talo, punaiseksi maalattuna, akkunalaudat valkoisina; ympäriltä oli heinä niitetty, jonkun verran heinää oli ruoilla, pellot olivat vihreinä ja mustanpuhuvina keskellä kalpeita niittyjä; navetan luona vallitsi suuri hälinä: lehmät, lampaat ja vuohet tulivat juuri kotiin, kellot kalkattivat, koirat haukkuivat, karjapiika huuteli; mutta ylinnä kaiken kuului kosken kauhea kohina, joka nousi Kampenin jyrkänteestä. Jota kauvemmin Eli katseli, sitä enemmän rupesi hän kuulemaan vaan tätä ääntä ja vihdoin se kävi hänelle niin hirvittäväksi, että hänen sydämensä rupesi tykyttämään, hänen päässään kohisi ja tohisi, kunnes hän ihan hullaantui, mutta senjälkeen tuli hänelle niin lämmin ja lauha olo, että hän ihan tietämättään asteli niin hitain askelin, että Margitin piti pyytää häntä tulemaan hiukan nopeammin. Hän hätkähti.

— En milloinkaan ole kuullut sellaista kuin tuo koski, sanoi hän, — minua melkein peloittaa.

— Kyllä sinä siihen pian totut, sanoi äiti. — Lopulta sinä sitä jo kaipaat.

— Luuletko todella, rakas ystävä? kysyi Eli.

— Saat vaan nähdä, sanoi Margit ja hymyili. — Tule nyt, niin katsomme ensinnä karjaa, sanoi hän sitte ja kääntyi alas tieltä. — Nämä puut istutti Niilo tänne kahdenpuolen. Niilo tahtoi, että olisi kaunista; — samaa tahtoo Arnekin; tuolla näet puutarhan, jonka hän on istuttanut.

— Oi voi, voi! huusi Eli ja juoksi kiireesti aidan tykö. Hän oli kyllä monta kertaa nähnyt Kampenin, muttei koskaan näin likeltä eikä milloinkaan puutarhaa.

— Katsotaan sitä sitte, sanoi Margit.

Eli katsahti vilaukselta ikkunoihin, astuessaan talon ohi; sisässä ei ollut ketään.

He asettuivat nyt ladon sillalle katsomaan lehmiä, jotka ammahdellen kulkivat heidän ohitseen navettaan. Margit mainitsi Elille jokaisen nimen, kertoi kuinka paljon ne lypsivät ja mikä kantaisi kesällä, mikä ei. Lampaat luettiin ja päästettiin sisään; ne olivat isoa, ulkolaista lajia; Arne oli etelän puolessa saanut käsiinsä kaksi karitsaa.

— Kaikkia sellaisia hän hommaa, vaikkei sitä hänestä uskoisi.

Sitte he menivät latoon ja katselivat heiniä, joita oli ajettu niityltä, ja Elin piti haistaa niitä.

— Sillä sellaisia heiniä ei joka paikassa tapaakkaan.

Hän näytti ladon ovesta peltoja ja kertoi miten paljon satoa kustakin saatiin ja miten paljon mihinkin kylvettiin. Sitte he menivät ulos ja Eli, joka ei näihin kaikkiin ollut vastannut ainoaakaan sanaa, pyysi, kun he astuivat puutarhan ohitse, että hän saisi mennä sitä katsomaan. Sinne päästyään hän pyysi saada poimia kukkasen tai pari. Yhdessä nurkassa oli pieni penkki, sille hän istuutui, mutta vaan ikäänkuin koetteeksi, sillä hän nousi samassa ylös.

— Nyt meidän täytyy pitää kiirettä, ettei myöhä meitä ennätä, sanoi
Margit ovessa. Ja he menivät sisään.

Margit kysyi eikö hän saisi tarjota Elille mitään, kun hän näin ensi kertaa oli käymässä, mutta Eli punastui ja vastasi lyhyesti ei. Hän rupesi nyt katselemaan ympärilleen; nämä ikkunat olivat tielle päin ja täällä oltiin päivisin; huone ei ollut suuri, mutta hauska; siellä oli kaakeliuuni ja seinäkello. Tuolla riippui Niilon viulu, vanhana ja tummuneena, mutta kielet olivat uudet. Tuossa oli pari pyssyä, Arnen omaisuutta, englantilainen onkivapa ja muita ihmeellisiä kaluja, joita äiti otti seinästä ja näytti. Eli katseli ja koetteli niitä. Huone ei ollut maalattu, sillä Arne ei pitänyt siitä; eikä ollut maalissa sekään huone, jonka ikkunat olivat Kampenin jyrkänteelle päin ja jonne näkyi kukkea tunturi ihan vastapäätä ja taempaa sinisiä; tämä huone, joka oli rakennettu lisää, kuten koko tämä puoli taloa, oli suurempi ja kauniimpi; mutta kaksi pienempää sivuhuonetta oli maalissa, sillä niissä piti äidin elää, kun hän tuli vanhaksi - ja Arne toi taloon emännän. He menivät kyökkiin, aittaan, kotaan ja leivintupaan; Eli ei sanonut sanaakaan, hän katselikin kaikkea ikäänkuin etäältä; ainoastaan kun Margit ojensi hänelle jotakin, kosketti hän sitä, mutta silloinkin aivan keveästi. Margit, kaiken aikaa puhellen, vei hänet nyt takaisin etehiseen; piti nousta katsomaan yläkertaa.

Sielläkin oli hyvin sisustettuja huoneita, vastaava määrä kuin alhaalla; mutta ne olivat uudet ja asumattomat paitsi yksi, joka oli Kampenin jyrkänteelle päin. Näissä huoneissa säilytettiin kaikellaisia tavaroita, joita ei käytetty jokapäiväisessä taloudessa. Täällä riippui joukko valmiiksi neulottuja nahkavällyjä sekä muita sänkyvaatteita; äiti kävi niihin käsiksi ja kosketteli niitä, Elin täytyi tuontuostakin tehdä samoin; nähtävästi hän nyt oli saanutkin vähän enemmän rohkeutta, tai lienevätkö nämä tavarat huvittaneet häntä, koska hän palasi takaisin toisten luo, teki kysymyksiä ja tuli yhä iloisemmaksi. Vihdoin sanoi äiti:

— Mennään nyt sitte vielä Arnen omaan huoneeseen.

He astuivat siihen huoneeseen, joka oli Kampenin jyrkänteelle päin. Kosken kauhea kohina kumisi heti heitä vastaan, sillä ikkuna oli auki. Täältä korkeammalta saattoivat he nähdä kuohujen hyrskeen nousevan tunturien lomitse; itse koskea ei näkynyt muuta kuin ylempää, missä kallionlohkare oli jäänyt pystyyn, juuri kun se koko voimallaan oli ollut syöksymässä niskasta alas. Tuores turve peitti lohkareen päällispuolen, pari petäjänkäpyä oli kaivautunut multaan ja itänyt ilmoille, juuret kiinni kallionrevelmissä. Tuuli oli repinyt ja ravistellut puita, koski oli huuhdellut niitä, niin ettei ollut oksaakaan neljän kyynärän korkeudella juuresta. Polvilleen ne olivat taivutetut, oksat koukistuksissa, mutta pystyssä ne vaan pysyivät, jopa nousivat korkeina tunturiseinien välistä. Tämän Eli ensinnä näki ikkunasta, sitte valkoiset lumihuiput, jotka kohosivat ylös vihannasta. Sitte hänen silmänsä siirtyivät likemmä: rauha lepäsi hedelmällisillä mailla; ja nyt hän vihdoinkin rupesi tarkastamaan huonetta, missä seisoi; koski oli aikaisemmin estänyt häntä sitä tekemästä.

Kuinka täällä sisällä oli hienoista ja hiljaista siihen verraten mitä ulkona oli! Hän ei eroittanut mitään yksityistä esinettä siksi, että kaikki suli yhteen ja miltei kaikki oli hänelle uutta; sillä Arne oli rakkaudella hoitanut tätä huonetta ja kaikessa vaatimattomuudessaan oli se taiteellisella ymmärtämyksellä kalustettu, miltei joka esinettä myöten. Elistä tuntui siltä kuin Arnen runot olisivat tulla hiipineet häntä vastaan hänen siinä seisoessaan, tai kuin hän itse olisi hymyillyt joka esineestä. Ensimäinen esine, jonka hän erikseen huomasi, oli leveä, hienosti leikelty, suuri kirjahylly. Siinä oli niin paljon kirjoja, ettei varmaan papillakaan ollut useampia. Sitte huomasi hän kauniin kaapin. Siellä hän säilytti paljon ihmeellisiä esineitä, selitti äiti; siellä olivat rahatkin, lisäsi hän kuiskaten. Kaksi kertaa he olivat perineet, selitti hän sitte, ja kerran heidän vielä piti periä, jos kaikki meni kuten piti.

— Mutta raha ei ole paras tavara maailmassa; parempaakin hän saattaa saada.

Huoneessa oli paljon hauskoja pikkuesineitä ja Eli katseli niitä kaikkia, iloisena kuin lapsi. Margit taputti häntä olalle.

— En ole nähnyt sinua ennenkuin tänään, mutta pidän sinusta niin paljon, lapseni, sanoi hän ja katseli häntä lempein silmin. Eli ei ehtinyt käydä hämilleenkään ennenkuin Margit vetäisi häntä liepeestä ja hiljaa lausui:

— Näetkö tuon pienen, punaiseksi maalatun rasian — siellä vasta on koreita!

Eli katsahti sinnepäin, se oli pieni neliskulmainen rasia ja hänet valtasi suuri halu omistaa se.

— Hän ei tahdo, että minä tietäisin mitä rasiassa on, kuiskasi äiti, — ja hän kätkee joka kerta avaimen.

Hän likeni seinällä riippuvia vaatteita, otti samettiset liivit, haeskeli kellotaskusta ja löysi avaimen.

— Tule nyt, niin saat nähdä.

Äiti puhui kuiskaten; Elin mielestä ei hän tällä kertaa tehnyt ensinkään oikein; mutta naiset ovat naisia — ja molemmat hiipivät rasian luo ja asettuivat polvilleen sen eteen. Samassa kun äiti avasi kannen, lehahti heitä vastaan niin suloinen tuoksu, että Eli löi kädet yhteen, vaikkei vielä ollut mitään nähnytkään. Päällimmäiseksi oli levitetty nenäliina, jonka äiti otti pois.

— Katso nyt! kuiskasi hän ja kääri auki hienon, mustan kaulaliinan, sellaisen jommoisia ei miesväen ole tapana käyttää. — Se on ihan kuin tytölle tarkoitettu, sanoi äiti. — Täällä on vielä toinenkin, sanoi hän; Eli kajosi siihen, hän oli kuin suunniltaan, mutta äidin piti kun pitikin koettaa sitä hänen kaulaansa, vaikka hän ponnisteli vastaan ja käänsi pois päänsä. Äiti pani huolellisesti liinan takaisin kokoon. — Katso nyt tänne, sanoi hän sitte ja kääri auki muutamia kauniita silkkinauhoja, — kaikki on kuin tyttöä varten.

Elin kasvot olivat polttavan punaiset, mutta hän ei hiiskahtanut; rinta kohoili, silmät olivat sumeat ja ihan liikkumattomat.

— Täällä on vielä lisää!… Äiti otti käsiinsä kauniin mustan lenninkikankaan, — hienoa se vaan on, puheli hän ja piteli sitä päivää vastaan. Elin käsi hiukan värisi, kun äiti kehoitti häntä koettamaan sitä; hän tunsi veren karkaavan päähänsä, hän aikoi kääntyä pois, mutta eihän se sopinut. — Joka kaupunginmatkalla hän aina on ostanut jotakin, selitti äiti. Eli tuskin enään saattoi seurata; silmät karkasivat esineestä esineeseen ja takaisin lenninkikankaaseen; oikeastaan hän ei enään nähnyt mitään. Mutta äiti jatkoi työtään ja viimeinen esine, jonka hän otti käsiinsä, oli paperissa; he käärivät auki paperin toisensa perästä; se houkutteli ja Eli oli suuressa jännityksessä; siellä oli pari pieniä kenkiä. Eivät he kumpikaan olleet nähneet vertaa; äiti ei uskonut, että sellaisia käsin tehdäänkään, Eli ei sanonut sanaa, mutta kun hän otti kengät käteensä, jäivät kaikkien hänen sormiensa sijat niihin, häntä hävetti niin että hän oli itkemäisillään; hänen teki mieli lähteä tiehensä, mutta hän ei uskaltanut puhua eikä äännähtää, ettei äiti nostaisi katsettaan. Äiti oli kokonaan omissa hommissaan.

— Eikö nyt ihan näytä siltä kuin hän vähitellen olisi ostanut nämä kaikki jollekin, jolle hän ei uskalla niitä antaa? sanoi hän ja laski kaikki takaisin ihan entiseen järjestykseen; hän näytti siihen harjaantuneen. — Nyt katsotaan mitä laatikossa on!

Hän avasi sen hiljaa, ikäänkuin odotettavissa olisi ollut jotakin oikein kaunista. Siellä oli leveä solki, ikäänkuin vyöhön aiottu; sen hän ensinnä näytti Elille, sitte hän näytti hänelle parin kultasormuksia, jotka olivat sidotut yhteen, ja Eli näki samettikantisen virsikirjan, jonka haat olivat hopeiset, mutta sitte hän ei enään nähnyt mitään muuta, sillä hän oli virsikirjan hopeassa nähnyt hienon kirjoituksen "Eli Baardintytär Böen". — — Äiti tahtoi häntä katsomaan; hän ei saanut mitään vastausta, näki vain kyynelten vierivän silkkikankaalle ja leviävän siihen. Silloin laski äiti käsistään soljen, sulki laatikon, kääntyi ja sulki Elin syliinsä. Silloin itki tytär hänen rintaansa vastaan ja äiti itki eikä kumpikaan enään sanonut mitään.

Hetkisen perästä meni Eli yksinään puutarhaan; äiti läksi kyökkiin toimittamaan jotakin suuhunpantavaa, sillä Arnen piti pian tulla. Sitte hän meni puutarhaan katsomaan Eliä; Eli istui kumarassa ja kirjoitti hiekkaan. Hän hämäsi kirjoituksen, kun Margit tuli, nosti silmänsä ja hymyili; hän oli itkenyt.

— Ei mitään itkemistä, lapseni, sanoi Margit ja taputti häntä.

He näkivät jotakin mustaa tiellä pensaiden lomassa; Eli hiipi sisään ja äiti perässä. Siellä olivat oikein juhlaruuat odottamassa: makeat puurot, sianlihat, rinkilät; mutta Eli ei katsonut niihen. Hän istuutui tuolille kellonnurkkaan, seinää vastaan ja värähteli kun kuuli kissankin liikahtavan.

Äiti seisoi pöydän luona. Kuului voimakkaita askelia porraskiviltä, sitte lyhyt, keveä käynti läpi etehisen, ovi aukeni hiljaa ja Arne astui sisään. Ensi työkseen näki hän Elin kellonnurkassa; oven kääkä pääsi hänen käsistään ja hän jäi seisomaan. Eli tuli vieläkin enemmän hämilleen; hän nousi, katui paikalla ja kääntyi seinään päin.

— Oletko sinä täällä? sanoi Arne hiljaa ja lensi kysyessään polttavan punaiseksi. Eli nosti kätensä ja varjosti sillä silmiään, ikäänkuin aurinko olisi paistanut hänen silmiinsä liian voimakkaasti. — Kuinka —? hän ei lopettanut lausettaan vaan astui pari askelta tyttöä kohti; silloin tytön käsi vaipui, hän kääntyi Arneen päin, mutta painoi alas päänsä ja ratkesi itkemään. — Jumala sinua siunatkoon, Eli, sanoi Arne ja pani kätensä hänen ympärilleen; Eli painui hänen puoleensa. Arne kuiskasi hänelle jotakin, hän ei vastannut, vaan kiersi molemmat kätensä hänen kaulaansa.

Kauvan he seisoivat sillä tavalla, ei kuulunut ainoaa ääntä, paitsi kosken, joka ikuisesti muistutti olemassaoloaan. Vihdoin saattoi pöydän luota eroittaa itkua. Arne katsahti sinnepäin. Se oli äiti, hän ei ennen ollut häntä huomannut.

— Nyt minä varmasti tiedän, ettet lähde luotani, Arne, sanoi hän ja astui permannon poikki poikansa luo; hän itki paljon, mutta väitti sen tekevän hyvää.

* * * * *

Kun he sitte valoisana kesäyönä astelivat kotiin päin, eivät he uudelta onneltaan saaneet paljonkaan puhutuksi. He antoivat itse luonnon puhua puolestaan, puhua hiljaista, valoisaa, suurta kieltään. Mutta kotimatkalla tältä ensimäiseltä kesäyöretkeltä, astellessa kohti nousevaa aurinkoa, teki Arne laulua, jota hän tosin ei silloin malttanut sepittää valmiiksi, mutta josta myöhemmin, sen valmiiksi tultua, joksikin aikaa tuli hänen jokapäiväinen laulunsa. Se oli tällainen:

    Ma sankar'unia uneksin,
    Kun maailmalle ma kaipasin;
    Elin kotona syömin puolin,
    Vain matkasauvaani vuolin.
        Vaan silloin silmää kaksi näin —
        Ja muu kuin sumuhäive nyt haihtui,
        Ja kaikki kääntyi toisinpäin.
        Satuvuoreksi tunturi vaihtui!

    Ma sankar'unia uneksin,
    Kun maailmalle ma kaipasin;
    Paloi mieleni mainetöihin
    Ja miekkojen mittelöihin.
        Nyt tiedän, ja hältä mä opin sen:
        Maan suuria suurempi oisin,
        Jos nimen tuon ainoan: ihminen
        Vain täysin ansaita voisin.

    Ma sankar'unia uneksin,
    Kun maailmalle ma kaipasin;
    Pois mieleni pyrki ja pyyti,
    Vilu täällä mun vereni hyyti.
        Nuo silmät näin ja jo muidenkin
        Mulle lämpöä säteilevät!
        Olin itse ma ollut lemmettömin;
        Niin koitti mun onneni kevät.

Sitte seurasi useita kesäyöretkiä ja useita lauluja. Seuraava niistä merkittäköön muistiin:

    En tiedä mä kuinka on kaikki se käynyt,
    Ei langenneet satehet, ei myrsky myllertäynyt;
    Mun elämäni puronen puikkiellen
    On löytänyt vihdoin suuren kymin sen,
    Mi laajana laskee valtamereen!

    Yks' voima on elämän voimista kumma,
    Se uneksijalle on uniensa summa,
    Se kiehtovi, sitoo sun: lempivä, syvä!
    Se iloks muunsi surun ja päiväksi yön
    Ja rauhan toi se rauhattomalle.

    Mä saavutin suuren siunatun poudan
    Ja nurkumatta nyt ääntäsi noudan
    Sä elämä, kiittäen hyvyyttäs
    Se on Jumalan ohjaava käs' —
    Käyn kohti ma ikuista hyvää!

Mutta hänen kiitollisuuttaan ehkei mikään niin lausunut ilmi kuin seuraava:

    Hän, jolta lauluni lahjan saan,
    Hän ohjas' eloni voiton, kateen
    Kun päivänpaisteen, kuin vesisateen
    Mun kevätlaihooni nousevaan;
        Jos kuinka kävi,
        Ma laulelen!
        Se lähentävi
        Mun lempehen!

    Hän, jolta lauluni lahjan saan,
    Hän liitti kerran mun kaihon sukuun.
    Ja rauhatonten ma kuuluin lukuun;
    Ei tyydy, tyynny ne konsanaan.
        Mun täytyi lentää,
        Ol' aika sen!
        Tien löysin sentään
        Mä lempehen.

    Hän, jolta lauluni lahjan saan,
    Hän suokoon mulle myös auttaa voiman,
    Mun lauleloista ett' uuden hoiman
    Maan kulkijoista sais jokukaan!
        On ilo ylin
        Se yhteinen!
        Ja lämmin syli
        Vie lempehen!

KUUDESTOISTA LUKU.

Oli syyspuolta, ihmiset korjasivat elojaan. Päivä oli kirkas, yöllä ja aamulla oli satanut, sentähden oli ilma lempeä kuin kesällä. Oli lauvantai, mutta siitä huolimatta suuntasi moni vene kulkuaan Mustanjärven poikki kirkon puolelle, miehet soutivat paitahihaisillaan, naisväki istui kokassa ja perässä, päässä vaaleat huivit. Mutta vielä useampia veneitä kulki Böeniä kohti, lähteäkseen sittemmin liikkeelle suuressa joukossa; sillä tänään piti Baard Böen häitä tyttärelleen Elille ja Arne Niilonpoika Kampenille.

Kaikki ovet olivat auki, ihmisiä kulki ulos ja sisään. Lapsia, kaakunkappaleet käsissä, seisoskeli pihamaalla, peläten uusia vaatteitaan ja vierastellen toisiaan; aitanportailla istui yksikseen vanha vaimo; se oli Margit Kampen. Hänen yllään oli suuri hopeinen rintasolki, jonka ylempään hopealaattaan oli kiinnitetty paljon pieniä renkaita; sitä hän silloin tällöin katseli. Hän oli saanut sen Niilolta, sinä päivänä jolloin hän seisoi morsiamena hänen rinnallaan, eikä siitä asti ollut sitä käyttänyt.

Niissä parissa, kolmessa tuvassa, jotka olivat juhlahuoneina, kävelivät edeskäypä ja molemmat nuoret sulhaispojat, papin poika ja Elin veli, kestittämässä vieraita sitä myöten kuin he saapuivat suuriin häihin. Elin kamarissa istui morsian, papin rouva ja Matilda, joka vartavasten oli saapunut kaupungista pukemaan ystävätärtään morsiameksi; sillä sen he jo lapsina olivat toisilleen luvanneet. — Arne verkavaatteissa, yllä ruumiinmukainen, pyöristetty takki ja Elin ompelema kaulus, seisoi sen ikkunan ääressä, jonka ruutuun Eli oli kirjoittanut "Arne". Se oli avoin, hän seisoi pielen vieressä ja katseli yli tyynen veden, pappilan puolelle, kirkkoon päin.

Etehisessä tuli vastatusten kaksi ihmistä, kumpikin puuhistaan; toinen valkamasta, jossa oli ollut järjestämässä kirkkoveneitä, hänen yllään oli musta, pyöristetty verkatakki, mutta siniset sarkahousut, joista lähti väriä, niin, että hänen kätensä olivat siniset; valkoinen kaulus puki hänen vaaleita kasvojaan ja vaaleaa, pitkää tukkaansa; korkea otsa oli tyyni, suupielissä hymy. Se oli Baard; käytävässä hän tapasi toisen, joka juuri tuli keittiöstä. Hän oli kirkkovaatteissa, astui korkeana ja solakkana, varmana ja kiirettä pitämättä ovesta; kun Baard tuli häntä vastaan, seisahtui hän ja toinen suupieli vetäytyi ylöspäin. Se oli Birgit, hänen vaimonsa. Kummallakin oli jotakin sanomista, mutta se ilmaistiin vaan sillä tavalla, että molemmat jäivät paikoilleen seisomaan. Baard oli enemmän hämillään kuin vaimo, hän hymyili hymyilemistään, mutta juuri tämä suuri hämääntyminen päästi hänet vihdoin pälkähästä: hän läksi nimittäin vihdoin ilman muuta ylös portaita.

— Ehkä sinä tulisit mukaan, sanoi hän.

Ja Birgit meni. Ylhäällä luhdissa olivat he ihan yksin, mutta Baard sulki silti oven heidän perässään ja teki sen hyvin perusteellisesti. Kun hän vihdoin kääntyi seisoi Birgit ikkunassa ja katseli ulos; hän katseli ulos, jottei tarvitsisi katsella sisään päin. Baard otti povitaskustaan pienen pullon ja pienen hopeapikarin. Hän tahtoi antaa vaimolleen, mutta vaimo ei sanonut huolivansa, vaikka hän vakuutti, että se oli viiniä, pappilasta lähetettyä. Silloin hän joi itse, mutta tarjosi juodessaankin pari kertaa vaimolleen. Hän pani korkin suulle, pisti pullon ja hopeapikarin povitaskuun ja istuutui kirstulle. Häneen kaikesta päättäen koski, ettei vaimo juonut.

Pari kertaa hän syvältä veti henkeään. Birgit nojasi toista kättään ikkunanpieleen. Baardilla oli jotakin sanomista; mutta se oli nyt käynyt entistä raskaammaksi.

— Birgit, virkkoi hän, — taidat ajatella samaa päivää kuin minä.

Silloin kuuli hän Birgitin liikahtavan, sillä hän siirtyi toisesta ikkunanpielestä toiseen ja nojautui taasen käsivarttaan vastaan.

— Niin, kyllähän sinä tiedät, mitä minä tarkoitan. — — Hän erotti meitä, hän; — — — minä luulin sen kestävän häihin asti, mutta se on kestänyt kauvemmin.

Hän kuuli Birgitin vetävän henkeään ja näki hänen muuttavan asentoa, mutta hänen kasvojaan hän ei nähnyt. Hänessä itsessään kävi, siinä kirstunkannella istuessa, sellainen taistelu, että hänen täytyi pyyhkiä kasvojaan takinhihaan. Pitkän kamppailun perästä tarttui hän taasen puheeseen:

— Tänään on hänen poikansa, lukumies ja korea poika tullut taloon ja me olemme antaneet hänelle ainoan tyttäremme. — — — Mitä arvelet, Birgit, jos mekin molemmat tänään viettäisimme häämme?

Ääni värisi ja hän yski. Birgit oli liikahtanut, hän laski taasen pään kätensä varaan, mutta ei sanonut mitään. Baard odotti kauvan, mutta ei saanut vastausta — eikä hänellä itsellään ollut enempää sanomista. Hän nosti katseensa ja kävi hyvin kalpeaksi, sillä Birgit ei edes kääntänyt päätään. Silloin hän nousi. Samassa koputettiin oveen ja lauha ääni kysyi:

— Joko nyt tulet, äiti?

Se oli Eli. Ääni soi sellaisena, että Baardin täytyi pysähtyä ja katsahtaa Birgitiin. Birgit kohotti päätään, katsahti oveen ja kohtasi Baardin kalpeat kasvot.

— Joko tulet, äiti? kuului toiseen kertaan,

— Jo minä tulen! vastasi Birgit murtunein äänin, astui lujin askelin permannon poikki Baardin luo, ojensi hänelle kätensä ja purskahti rajusti itkemään. Kädet kävivät kiinni toisiinsa; nyt ne molemmat olivat kuluneet, mutta ne pitivät kiinni niin lujasti, ikäänkuin ne kaksikymmentä vuotta olisivat etsineet toisiaan. Ne olivat yhdessä vielä heidän astellessaan ovelle ja kun, hetkisen perästä, hääsaatto läksi rantaan ja Baard näki Arnen ojentavan kätensä Elille, viedäksensä häntä edelle, tarttui hän, vastoin tapaa, vaimonsa käteen ja asteli perässä, kasvot yhtenä hymynä. Mutta heidän jälessään tuli Margit Kampen yksinään — siihenhän hän oli tottunut. Baard oli sinä päivänä ihan ylenannetun iloinen. Hän jutteli soutumiesten kanssa. Muuan näistä, joka istui ja katseli tuntureja heidän takanaan, ihmetteli, että sentään tuollainen äkkijyrkkä kallio oli saattanut käydä vihreäksi.

— Sen on täytynyt, tahtoi tai oli tahtomatta, sanoi Baard, loi katseensa yli koko hääjoukon ja pysähtyi morsiuspariin ja vaimoonsa. — Sitä ei kukaan olisi sanonut kaksikymmentä vuotta sitte, lisäsi hän samassa.

SYNNÖVE PÄIVÄNKUMPU.

ENSIMÄINEN LUKU.

Suuressa laaksossa saattaa keskellä aukeaa tavata korkean kohdan, johon aurinko johdattaa säteitä siitä asti jolloin se nousee, hamaan siihen asti jolloin se laskee. Ja ne, jotka asuvat likempänä tunturin juurta ja jotka myöhemmin saavat aurinkoa, sanovat tuota kohtaa päivänkummuksi. Se, josta tässä tullaan kertomaan, asui tuollaisella kummulla, josta talo oli saanut nimensäkin. Sinne asettui lumi myöhemmin syksyllä ja sieltä se ensinnä keväällä suli.

Talon omistajat olivat heränneitä, ja heitä sanottiin lukijoiksi sen tähden, että he ahkerammin kuin muut ihmiset lukivat raamattua. Miehen nimi oli Guttorm ja vaimon Karen; heille syntyi poika, joka kuoli eivätkä he kolmeen vuoteen saaneet viedä toista lasta kastettavaksi. Tämän ajan kuluttua syntyi heille tytär, joka sai nimen pojan mukaan; poika oli ollut Syvert ja tytölle annettiin nimi Synnöv, koskeivät he keksineet mitään sen likempää. Mutta äiti sanoi Synnöve, koska hänen, lapsen ollessa pienenä, oli ollut tapana sanoa Synnöveni. Oli miten oli: kun tyttö tuli suuremmaksi, nimittivät kaikki häntä äidin mukaan Synnöveksi ja useimmat väittivät, ettei näillä seuduin mies-muistiin ollut kasvanut niin kaunista tyttöä kuin Synnöve Päivänkumpu. Hän ei ollut vanhakaan, ennenkuin he jo sunnuntaisin rupesivat viemään häntä kirkkoon, vaikkei hän paljon muuta ymmärtänyt kuin että pappi seisoi haukkumassa renki Penttiä, jonka lapsi näki istumassa juuri saarnatuolin alla. Isä tahtoi kuitenkin, että hänet otettaisiin mukaan, jotta hän joutuisi "niille tavoille", kuten isän oli tapana sanoa; ja äiti tahtoi samaa, sillä "eihän sitä tietänyt millä lailla häntä sillä välin kotonakaan olisi katsottu". Jos talossa sattui olemaan lammas, vohla tai pieni porsas, joka ei menestynyt, tai lehmä, jolle tuli onnettomuus, niin ne aina annettiin Synnöven omiksi ja äiti oli huomaavinaan, että ne siitä hetkestä rupesivat virkoamaan; isä ei oikein uskonut sen siitä johtuvan, mutta samahan se oli "kenen oma luontokappale oli, kun se vaan menestyi".

Toisella puolen laaksoa, juuri korkean tunturin alla, oli talo, jota sanottiin Kuusistoksi, sentähden että se oli suuressa kuusimetsässä, ainoassa niillä mailla. Omistajan isoisä oli ollut muassa Holsteinissa ottamassa vastaan ryssää ja tältä matkalta oli hän repussaan tuonut kotiin paljon vieraita, ihmeellisiä siemenlajeja. Niitä hän sitte oli kylvänyt pitkin pihojaan, mutta aikojen kuluessa oli niistä toinen toisensa perästä kuollut; ainoastaan muutamat kuusenkävyt, jotka, kumma kyllä, olivat joutuneet mukaan, olivat nousseet suureksi metsäksi ja varjostivat nyt taloa joka kulmalta. Holsteininkävijä oli kantanut isoisänsä nimeä Torbjörn, hänen vanhin poikansa taas isänsä nimeä Sämund ja niin olivat tämän talon omistajat vuoroperään olleet Torbjörnejä ja Sämundeja — epämuistoisiin aikoihin asti. Mutta sellainen puhe kulki, että Kuusiston miehistä noin joka toisella oli onnea eikä Torbjörn-nimisillä. Kun nykyiselle omistajalle Sämundille syntyi ensimäinen poika, ajatteli hän yhtä ja toista, mutta ei uskaltanut rikkoa suvun tapoja, vaan pani pojan Torbjörniksi. Sitte hän rupesi miettimään eikö poikaa voisi kasvattaa niin, että hän pääsisi tuon loukkauskiven ohi, jonka puheet olivat hänen tielleen panneet. Ei hän ollut asiasta varma, mutta hän luuli huomaavansa pojassa riidanhaluista luonnetta.

— Se on nyhdettävä pois, sanoi hän äidille, ja niin pian kuin poika oli tullut kolmen vuoden vanhaksi, asettui isä silloin tällöin vitsa kädessä pakoittamaan poikaa kantamaan kaikki halot paikoilleen, ottamaan ylös kupin, jonka oli heittänyt maahan, silittämään kissaa, jota oli nipistänyt. Mutta äiti läksi mielellään ulos, kun isälle tuli se pää.

Sämund ihmetteli, että poikaan, jota isommaksi hän kasvoi, ilmaantui yhä enemmän ja enemmän korjaamista, vaikka häntä pideltiin yhä ankarammin. Isä pani hänet varhain kirjan ääreen ja otti hänet mukaansa vainiolle, voidakseen pitää häntä silmällä. Äidillä oli iso talous ja pieniä lapsia; hän ei voinut muuta kuin taputella ja varoitella poikaa, aamulla häntä puettaessaan ja puhua hiljaa isälle, kun he pyhäpäivisin olivat yhdessä. Mutta Torbjörn ajatteli, kun hän sai korvilleen siksi että a-b sanoi ab eikä ba, ja kun hän ei saanut antaa pikku Ingridille selkäsaunaa, kuten isä antoi hänelle: on se sentään ihmeellistä, että minulla pitää olla niin paha ja kaikilla pikkusiskoillani niin hyvä.

Kun hän useinten oli isän kanssa eikä paljonkaan uskaltanut puhua hänelle, kävi hän harvasanaiseksi, vaikkei ajatuksia suinkaan puuttunut. Kerran heidän vedättäessään märkiä heiniä, pääsi häneltä:

— Miksi ovat heinät Päivänkummulla kuivat ja korjuussa, mutta täällä märät?

— Siksi, että heillä on enemmän aurinkoa kuin meillä.

Ensi kertaa huomasi poika olevansa ulkopuolella sitä auringonpaistetta, joka niin usein oli tuottanut hänelle iloa. Siitä päivästä lensivät hänen silmänsä useammin Päivänkummulle.

— Älä sinä siinä töllötä, sanoi isä ja puukkasi häntä kylkeen; täällä meidän täytyy raataa sekä isojen että pienten, jos mielimme saada jotakin korjuuseen.

Torbjörn oli ehkä seitsemän, kahdeksan vanha, kun Sämund muutti renkipoikaa. Uuden rengin nimi oli Aslak ja hän oli jo kulkenut paljon maailmaa, vaikka vasta oli poikanulkki. Sinä iltana jolloin hän tuli, oli Torbjörn jo sängyssä, mutta seuraavana päivänä, kun hän istui kirjansa ääressä, potkaista jyräytettiin ovi auki sellaisella vauhdilla, ettei hän ikinä ollut nähnyt vertaa. Se oli Aslak, sylissä aika kantamus puita — hän viskasi sen maahan niin että halot lensivät joka haaralle. Itse hyppäsi hän korkealle ilmaan, varistaakseen lunta vaatteistaan ja joka kerta hypähtäessään hän huusi:

— Kylmä tuli, sanoi noidanmorsian, kun seisoi jäissä vyötä myöten.

Isä ei ollut sisässä, — mutta äiti lakaisi kokoon lumen ja vei vaieten ulos.

— Mitä sinä mulkoilet? sanoi Aslak Torbjörnille.

— En mitään, vastasi poika, sillä häntä peloitti.

— Oletkos nähnyt mikä kukko kirjassasi on?

— Olen.

— Sen ympärillä on aika kanalauma, kun kirja on kiinni, — oletko huomannut sen?

— En.

— Katso sitte!

Poika katsoi.

— Sinä olet pölkkypää, sanoi Aslak.

Mutta siitä asti oli poika Aslakin vallassa enemmän kuin kenenkään muun.

— Sinä et osaa mitään, sanoi Aslak eräänä päivänä Torbjörnille, joka kuten tavallisesti, kulki hänen perässään katsomassa hänen mutkiinsa.

— Kyllä minä osaan neljänteen pääkappaleeseen.

— Ja mun mitä! Sinä et edes ole kuullut puhuttavan noidasta, joka tanssitti tyttöä auringonnousuun asti ja joka halkesi kuin vasikka, joka on juonut piimää!

Torbjörn ei iässään ollut kuullut niin paljon viisautta yhtaikaa.

— Missä se oli? kysyi hän.

— Missäkö? — Ka … ka siellä … tuolla Päivänkummulla.

Torbjörn jäi tuijottamaan.

— Oletko kuullut puhuttavan miehestä, joka myi itsensä pirulle vanhasta saapasparista?

Torbjörn unohti vastata, niin ihmeissään hän oli.

— Taidat taas ajatella, missä se oli — heh? Se oli sekin
Päivänkummulla, juuri tuon joen luona, jonka näet tuolla! — — Siunaa
ja varjele! Huonostipa sinä näyt tietävän uskonasiasi, lisäsi hän. —
Et ole taitanut kuulla edes Kari Puukörtistä?

Ei, poika ei ollut kuullut ja tehdessään työtä aika vauhtia, kertoi Aslak vieläkin suuremmalla vauhdilla Kari Puukörtistä, myllystä, joka jauhoi suoloja meren pohjalla, pirusta, joka käyttää puukenkiä, noidasta, jonka parta tarttui puunkantoon, seitsemästä vihreästä noidasta, jotka nyppivät karvat Pyssy-Pekan jaloista, hänen nukkuessaan niin sikeästi, ettei hän mitenkään herännyt; ja kaikki tapahtui Päivänkummulla.

— Mikä ihme pojan on? sanoi äiti seuraavana päivänä. — Nyt hän siitä asti kun päivä valkeni on ollut polvillaan tuolla penkillä ja katsellut Päivänkummulle päin.

— Niin, tänään hänen on kiire, sanoi isä, joka veteli pyhäpäivän pitkiä unia.

— Sanovat, että Synnöve Päivänkumpu on hänen morsiamensa, sanoi
Aslak. — Mutta ihmiset puhuvat niin paljon, lisäsi hän.

Torbjörn ei oikein käsittänyt, mutta punastui silti korvia myöten. Kun Aslak tätä huomautti, tuli hän alas penkiltä, otti katkismuksensa ja rupesi lukemaan.

— Niin, hae sinä vaan lohdutusta Jumalan sanasta, sanoi Aslak, — sillä et sinä sitä tyttöä saa.

Kun viikko oli kulunut niin pitkälle, että hän luuli heidän unohtaneen jutun, kysyi hän äidiltä, ihan hiljaa (sillä häntä hävetti):

— Äiti, kuka on Synnöve Päivänkumpu?

— Se on pieni tyttö, joka kerran perii Päivänkummun.

— Eikö hänellä ole puukörttiä?

Äiti katsahti häneen ihmeissään.

— Mitä ihmettä sinä sanot? kysyi hän.

Poika pelästyi sanoneensa jotakin tyhmää ja vaikeni.

— Kauniimpaa lasta ei ole nähty kuin hän on, lisäsi äiti, — ja sen hän on saanut Jumalalta lahjaksi siksi, että hän aina on hyvä ja tottelevainen ja ahkeraan lukee.

Nyt tiesi poika senkin.

Eräänä iltana Sämund vietettyään koko päivän vainiolla Aslakin kanssa, sanoi Torbjörnille: — sinä et enään saa olla renkipojan kanssa.

Mutta Torbjörn ei ottanut sitä korviinsa. Hetkisen perästä kuului:

— Jos sinut vielä tavataan yhdessä hänen kanssaan, ei sinun käy hyvin!

Silloin hiipi Torbjörn hänen perässään, kun ei isä nähnyt. Isä yllätti heidät, kun he istuivat puhelemassa; silloin sai Torbjörn selkäänsä ja ajettiin sisään. Mutta sitte haki Torbjörn Aslakin, kun isä oli poissa kotoa.

Eräänä pyhänä, kun isä oli kirkossa, teki Torbjörn kotona pahaa. Aslak ja hän viskelivät toisiaan lumipalloilla.

— Ei, ei, sinä kiusaat minua, pyysi Torbjörn; — viskataan yhdessä johonkin toiseen paikkaan.

Aslak oli paikalla valmis ja he kimittivät ensin hoikkaa kuusta aitan vieressä, sitten aitanovea ja vihdoin ikkunaa — ei ruutua, sanoi Aslak, vaan sitä ympäröivää kehystä. Torbjörn kuitenkin osasi ruutuun ja kalpeni.

— Joutavia, kuka sen saa tietää! Heitä paremmin! Torbjörn heitti, mutta osasi taasen ruutuun.

— Nyt en minä enään tahdo.

Samassa tuli hänen vanhin sisarensa, pikku Ingrid, ulos.

— Heitä häneen, kuuletkos!

Torbjörn oli paikalla valmis, tyttö itki ja äiti tuli ulos. Hän pyysi
Torbjörniä lopettamaan.

— Viskaa, viskaa! kuiskasi Aslak.

Torbjörn oli kuuma ja kiihoittunut. Hän teki työtä käskettyä.

— Taidat olla järjiltäsi, sanoi äiti ja juoksi häntä vastaan. Poika edellä, äiti perässä — pitkin pihaa; Aslak nauroi ja äiti torui. Mutta vihdoin sai äiti kiinni pojan suuresta lumihangesta ja rupesi aika lailla tumpuloimaan häntä.

— Minä lyön takaisin, sellainen on tapa.

Äiti pysäytti kummissaan kätensä.

— Tuon on toinen sinulle opettanut, sanoi hän, otti häntä ääneti kädestä ja vei sisään.

Eikä hän enään sanonut hänelle sanaakaan, vaan hommasi pikkusiskojen kanssa ja kertoili heille, että isä pian tulee kirkosta. Silloin rupesi tuvassa käymään kuumaksi. Aslak pyysi päästä tervehtimään sukulaisiaan ja saikin paikalla luvan; mutta Torbjörn kävi paljon pienemmäksi, kun Aslak oli mennyt. Hänen vatsansa oli kovin kipeä ja kädet niin hiessä, että kirjaan jäi sijat, kun hän siihen kajosi. Kunhan äiti ei vaan sanoisi mitään isälle, kun isä palaa; mutta hän ei mitenkään olisi saanut pyyntöään lausutuksi. Kaikki mihin hän katsoi, muutti alituiseen karvaa ja kello sanoi: läis-kis, läis-kis — läis-kis, läis-kis! Hänen täytyi nousta ikkunaan katsomaan Päivänkumpua. Se yksin lepäsi tyynenä lumissaan ja välkkyili auringossa, kuten aina; läpi kaikkien talon ikkunoiden loisti hymy eikä varmaan ainoakaan ruutu ollut rikki; tavattoman iloisesti nousi savu piipusta, hän saattoi ymmärtää, että sielläkin tehtiin kypsää kirkkomiehille. Varmaan siellä Synnöve kulki kurkistelemassa isää eikä ensinkään odottanut selkäsaunaa, kun hän tuli kotiin. Torbjörn ei ymmärtänyt mitä tehdä, äkkiä kävi hän niin kovin helläksi sisarilleen, ettei sillä ollut mitään määrää. Ingridille hän oli niin hyvä, että antoi hänelle kiiltävän napin, jonka oli saanut Aslakilta. Ingrid kiersi kädet hänen kaulaansa ja hänkin kaulasi Ingridiä.

— Pieni Ingrid kulta, oletko minulle suuttunut?

— En, pikku Torbjörn. Saat mielelläsi lumittaa minua niin paljon kuin tahdot!

Mutta samassa kopisti joku lunta jaloistaan etehisessä. Se oli ihan oikein isä; hän näytti hyvältä ja lempeältä ja se oli vielä hullumpaa.

— No? sanoi hän ja katseli ympärilleen — ja kumma oli, ettei kello romahtanut alas seinältä.

Äiti toi ruokaa pöytään.

— Mitenkä täällä jaksetaan? kysyi isä, istuutui ja otti lusikan käteensä.

Torbjörn katseli äitiin niin että kyyneleet tulivat silmiin.

— Kyllähän — täällä, sanoi hän tavattoman hitaasti ja varmaan hän sanoo enemmänkin, sen Torbjörn kyllä huomasi. — Minä annoin Aslakin mennä ulos, lisäsi hän sitte.

— Nyt se alkaa, ajatteli Torbjörn ja rupesi leikkimään Ingridin kanssa, ikäänkuin hän ei olisi ajatellut mitään. Niin kauvan ei isä ikinä ollut syönyt ja vihdoin rupesi Torbjörn laskemaan joka palaa; mutta kun hän pääsi neljänteen, tahtoi hän nähdä moneenko ehti laskea neljännen ja viidennen palan välillä, ja silloin hän hämääntyi. Vihdoin nousi isä ja meni ulos. Ruudut, raudut! helisi Torbjörnin korvissa ja hän katseli, olivatko tuvan ruudut eheät. Eheät olivat, kaikki tyyni. Mutta nyt meni äitikin ulos. Torbjörn otti pikku Ingridin syliinsä ja virkkoi niin lauhasti, että Ingridin ihmeissään täytyi häneen tuijottaa:

— Leikitäänpäs kultakuningatarta niityllä! Ingrid oli tietysti iloissaan. Ja Torbjörn lauloi, vaikka jalat vapisivat:

Ihannelma, hienohelma, sulle suihkasen! ja jos sa olet oma mun. saat viitan kultakirjatun, helmilöin ja sulkkuvöin. Kiikeri kaakeri kaa — hyv' on päivää paistattaa!

Kultaherttu, herran terttu, sulle vastailen: en tahdo olla omas sun. saat pitää viitan kirjatun, sen helmilöin ja sulkkuvöin. Kiikeri kaakeri kaa — hyv' on päivää paistattaa!

Mutta leikin ollessa parhaillaan tuli isä sisään ja iski häneen silmänsä. Torbjörn sulki Ingridin hellemmin syliinsä eikä pudonnut tuolilta. Isä kääntyi pois eikä sanonut mitään; kului puoli tuntia eikä hän vieläkään ollut mitään sanonut — Torbjörn oli miltei jo tulemaisillaan iloiseksi, muttei uskaltanut. Hän ei tietänyt mitä uskoa, kun isä itse auttoi vaatteita hänen päältään; hän rupesi taasen vapisemaan. Silloin taputti isä hänen päätään ja silitti hänen poskeaan; sitä hän ei ollut tehnyt siitä asti kuin poika saattoi muistaa ja sentähden lämpeni hänen sydämensä ja koko ruumiinsa niin, että pelko suli kuin jää auringonpaisteessa. Ei hän tietänyt kuinka hän tuli sänkyyn ja kun hän ei voinut ruveta laulamaan eikä huutamaan, pani hän hiljaa kädet ristiin, luki isämeitän kuuteen kertaan oikeinpäin ja takaperin, ihan hiljaa — ja tunsi nukkuessaan, ettei ole ketään maan päällä, josta hän niin pitää kuin isästä.

Seuraavana aamuna heräsi hän kauheassa hädässä sentähden ettei saanut huudetuksi; sillä hänen piti nyt kuitenkin saada selkäänsä. Kun hän avasi silmänsä, huomasi hän suureksi helpoituksekseen, että hän vaan oli nähnyt unta, mutta huomasi samassa senkin, että toisen juuri piti saada selkäänsä, nimittäin Aslakin. Sämund asteli ylös alas permantoa ja Torbjörn kyllä tiesi, mitä se merkitsi. Lyhyenläntä, mutta tanakka isäntä katsahti tuontuostakin tuuheiden kulmakarvojensa alta sillä tavalla Aslakiin, että tämä tunsi mitä oli tulossa; Aslak itse istui suuren tynnörin pohjalla, väliin heilutellen jalkojaan alas tynnörin laidalta, väliin koukistaen ne alleen. Hän piteli tapansa mukaan käsiään taskussa, lakki oli keveästi pantu päähän niin että paksut, tummat hiussuortuvat törröttivät lipon alta. Hiukan vino suu oli entistä vinompi, pää oli vähän kallellaan ja silmät vilkuivat puoleksi ummistettujen luomien alta, syrjästä Sämundiin.

— Niin, poikasi kyllä on hullu, sanoi hän, — mutta pahempi on, että hevosesi on noiduttu.

Sämund seisahtui.

— Sinä olet nulikka! sanoi hän niin että tupa tärisi ja Aslakin silmät painuivat umpeen entistä enemmän.

Sämund jatkoi taas kävelyään; Aslak istui hetkisen vaiti.

— Noiduttu se vaan on!

Hän katsahti isäntään, nähdäkseen mitä se vaikutti.

— Ei, mutta metsää se pelkää, sanoi Sämund, yhä jatkaen kävelyään. — Sinä olet, senkin ilkeä rähjys, metsässä pudottanut puita sen päälle ja sentähden ei kukaan saa sitä kulkemaan siellä rauhallisena.

Aslak kuunteli hetkisen.

— Niin, niin, usko sinä vaan sillä lailla, eihän usko ketään pahenna.
Mutta minä epäilen, että se parantaa hevosesi, lisäsi hän, kapusi
paremmin tynnörin pohjalle ja peitti toisella kädellään kasvonsa.
Sämund likeni häntä todella ja lausui hiljaa, mutta kamalalla äänellä:

— Sinä olet paha…

— Sämund! kuului lieden äärestä.

Vaimo, Ingeborg sieltä koetti viihdyttää häntä, kuten hän paraikaa viihdytti talon nuorinta, joka pelkäsi ja teki itkua. Lapsi oli jo vaiennut ja nyt vaikeni Sämundkin; mutta hän toi kuitenkin nyrkkinsä, joka niin tanakalle miehelle oli aika pieni, ihan Aslakin nenän alle ja piti sitä siinä vähän aikaa. Samalla hän kumartui eteenpäin ja poltti toisen kasvoja silmillään. Sitte hän rupesi astelemaan entiseen tapaansa ja vilkaisi vain silloin tällöin Aslakiin. Aslak oli hyvin kalpea, mutta nauraa virnisteli toisella kasvojenpuoliskollaan Torbjörnille, pitäen sitä puolta hyvin tiukkana, joka oli Sämundiin päin.

— Herra suokoon meille kärsivällisyyden lahjan, sanoi hän hetken perästä, mutta koukisti samalla käsivartensa ikäänkuin lyöntiä torjuakseen. Sämund pysähtyi äkkiä ja kiljaisi täyttä kurkkua, polkien jalkaansa permantoon niin että Aslak meni lamaan:

— Älä sinä mainitse Häntä!

Ingeborg nousi, lapsi sylissä, ja tarttui lempeästi hänen käsivarteensa. Hän ei katsahtanut vaimoonsa päinkään, mutta päästi kuitenkin alas käsivartensa. Vaimo istuutui, mies asteli taasen edestakaisin, mutta kukaan ei sanonut mitään. Kun tätä oli kestänyt vähän aikaa, täytyi Aslakin taasen alkaa:

— Niin, Hänellä mahtaa olla paljon tekemistä Kuusistossa.

— Sämund! Sämund! kuiskasi Ingeborg; mutta ennenkuin kuiskaus ehti perille, oli Sämund jo karannut Aslakin kimppuun, joka pani jalan eteensä. Se työnnettiin pois tieltä, Sämund kävi kiinni siihen ja takinkaulukseen, nosti koko miehen ilmaan ja viskasi hänet suljettua ovea vastaan niin, että ovipieli meni puhki ja mies syöksyi suinpäin lävestä. Vaimo, Torbjörn, kaikki lapset huusivat ja rukoilivat hänen puolestaan ja koko talo oli itkua ja parkua. Mutta Sämund karkasi hänen perässään, ja ei edes huomannut avata ovea kunnollisesti, vaan pongautti säpäleet syrjään, kävi uudelleen kiinni uhriinsa, kantoi hänet porstuasta pihamaalle, nosti hänet ilmaan ja viskasi hänet kaikin voimin maahan. Ja kun hän huomasi, että lunta oli liian paljon ja ettei hän tarpeekseen saisi häntä kurittaa, painoi hän polvensa hänen rintaansa vastaan ja iski kasvoihin, nosti hänet kolmannen kerran ilmaan, kantoi lumettomalle paikalle kuin susi, joka retuuttaa revittyä koiraa, paiskasi hänet taas entistä pahemmin maahan, painoi häntä polvellaan — ja ties miten asia olisi päättynyt, jollei Ingeborg, rintalapsi sylissä, olisi syössyt väliin.

— Älä tee meitä onnettomiksi! huusi hän. Vähän myöhemmin istui Ingeborg tuvassa, Torbjörn puki ylleen, isä asteli taasen edestakaisin ja otti silloin tällöin vähän vettä, mutta hän vapisi niin, että vesi läikähti laitain yli ja polskahti permannolle. Aslakia ei kuulunut sisään ja Ingeborg näytti tekevän lähtöä ulos.

— Pysy sisässä, sanoi Sämund, ikäänkuin ei olisi puhunut hänelle ja
Ingeborg jäi tupaan.

Hetkisen perästä hän kuitenkin itse läksi. Häntä ei kuulunut takaisin. Torbjörn otti kirjansa ja luki lukemistaan, katsettaan kohottamatta, vaikkei tajunnut ainoaakaan lausetta.

Vähän myöhemmin aamupäivällä eli talo vanhassa järjestyksessään, vaikka kaikista tuntui siltä kuin olisi käynyt vieraita. Torbjörn uskalsi nyt ulos ja ensimäisenä hän oven takana tapasi Aslakin, joka oli koonnut kaikki tavaransa kelkkaan; mutta kelkka oli Torbjörnin. Torbjörn tuijotti häneen; sillä hän oli pahan näköinen. Verta oli hyytynyt kasvoille ja läämiytynyt pitkin paikkoja, hän yski ja piteli usein rintaansa. Hetkisen hän ääneti katseli Torbjörniin ja sitte hän antoi tulla:

— Minä en kärsi sinun silmiäsi, poika.

Sitte hän hajareisin heittäytyi kelkkaan ja laski alas mäkeä.

— Koeta etsiä kelkkaa, jos löydät! sanoi hän, nauroi ja kääntyi vielä kerran taakseen, ojentaen kielensä Torbjörniä vastaan. Ja sitä tietään meni Aslak.

Mutta seuraavalla viikolla tuli nimismies taloon; isä oli usein poissa, äiti itki ja hänkin oli pari kertaa poissa.

— Mikä on, äiti?

— Se on kaikki Aslakin syy.

Eräänä päivänä tapasivat he sitte pienen Ingridin laulamassa:

Sinä maaliman remputin rallan! minä menoosi väsyn jo vallan: likkalapsi teiskaroi, poika-pölhön korvat soi, muori keittoon vettä kaas, äijä kiskoo unta taas. Mirri-poika se asiat suorii: hulikosta kermat kuorii.

Siitä sitä nousi kysyminen mistä hän sen laulunpätkän oli oppinut. Torbjörniltä. Torbjörn taas pelästyi kovasti, hän oli oppinut sen Aslakilta. Silloin hänelle sanottiin, että jos hän itse laulaa tai opettaa sisarelleen toisia sellaisia lauluja, niin hän saa selkäänsä. Vähän myöhemmin tuli pieni Ingrid kironneeksi. Torbjörn kutsuttiin taasen tilille ja Sämund arveli, että on parasta samalla antaa hänen maistaa vähän vitsaa; mutta hän itki ja teki niin kauniita lupauksia, että hän tällä kertaa pelastui.

Seuraavana sunnuntaina sanoi isä hänelle: — Tänään ei sinun tarvitse tehdä pahaa kotona; sinun pitää tulla kirkkoon minun kanssani.

TOINEN LUKU.

Ajatuksissaan sijoittaa talonpoika aina kirkon korkealle paikalle ja yksikseen. Se on rauhoitettu paikka, sen ulkopuolella haudan juhlallisuus, sisäpuolella messun hyminä. Se on ainoa rakennus laaksossa, jota hän on koristanut loistolla ja sentähden sen huippu ulottuukin kauemma kuin miltä näyttää. Sen kellot tervehtivät häntä jo kaukaa, kun hän kuulakkana pyhäaamuna suuntaa askeleitaan sitä kohti, ja hän nostaa niille aina lakkiaan, ikäänkuin sanoakseen: kiitos viimeisistä! Hänen ja kellojen välillä on liitto, jota ei kukaan tunne. Jo varhain seisoi hän avoimessa ovessa ja kuunteli kellonsoittoa, kirkkoväen saaton hiljaa liukuessa tietä myöten; isä valmistautui lähtöön, mutta hän itse oli vielä liian pieni. Monet mielikuvat liitti hän silloin tuohon järeään, väkevään ääneen, joka tunnin tai pari hallitsi tunturien seutua, kumisten tunturilta tunturille; mutta tämä mielikuva oli niistä eroittamaton; puhtaat, uudet vaatteet, naiset parhaissaan, suitut hevoset ja kiiltävät valjaat.

Ja kun ne sitte kerran sunnuntaina kumisevat hänen omalle onnelleen, kun hän ihkasen uusissa, mutta liian suurissa vaatteissa astelee isänsä rinnalla ja ensi kertaa pääsee kirkkoon, silloin niissä vasta on riemua! Silloin avautukootkin kaikki ovet näyttämään hänelle mitä on tulossa! Ja kotimatkalla, kun ne vielä järeinä pauhaavat pään päällä, sävelissään kiikutellen virsiä, messuja ja saarnan sanoja, joita silmännäkemät: alttaritaulu, ihmisten puvut ja ihmiset, vilauksina seuraavat — silloin kaartavat ne kerta kaikkiaan katon tälle yhteisvaikutelmalle ja vihkivät virkaansa sen pienemmän kirkon, jota hän tästä puoleen säilyttää sisimmässään.

Vähän vanhempana pitää hänen lähteä tuntureille paimeneen; mutta kun hän kauniina, kastekiiltoisena sunnuntaiaamuna istuu kivellä, karja kävelee hänen silmiensä alla ja hän kuulee kirkonkellot niiden kalkattimien yli, silloin käy hänen mielensä raskaaksi. Sillä niiden soitossa on laaksoseudun valoa, keveyttä, kutsua, tulee mieleen tuttavat kirkossa, ilo siellä ja vielä suurempi ilo sieltä palattua, hyvä ruoka kotona, isä, äiti, siskot, leikit nurmikolla iloisena pyhäiltana; ja pieni sydän kapinoi rinnassa. Mutta lorun loppu on aina, että kirkonkellothan ne soivat, hän miettii ja löytääkin lopulta virrenpätkän, jonka muistaa; sen hän veisaa kädet ristissä, silmä painuneena laaksoa katselemaan; lukee sitte pienen rukouksen, hypähtää pystyyn, on taas iloinen ja toitottaa torveen niin että tunturit kumisevat.

Näissä hiljaisissa tunturilaaksoissa puhuu kirkko yhä vielä joka ikäluokalle omaa kieltään ja tarjoaa omaa katsottavaansa joka silmälle; paljon on voitu rakentaa väliin, mutta ei mitään yläpuolelle. Täysi-ikäisenä ja valmiina näyttäytyy se rippilapselle;—sormi pystyssä, puoleksi uhkaavana, puoleksi kutsuvana nuorukaiselle, joka on valinnut valittavansa — hartevana ja väkevänä miehen surulle, — arkana ja lempeänä vanhukselle, jota väsyttää. Keskellä jumalanpalvelusta kannetaan pienet lapset kastettaviksi ja tunnettu asia on, että hartaus tämän toimituksen aikana on suurimmillaan.

Mahdotonta on sentähden kuvata norjalaisia talonpoikia, turmeltuneita tai turmeltumattomia, jollakin lailla joutumasta koskettamaan kirkkoa. Se saattaa tuntua yksitoikkoiselta; mutta se ehkei ole pahin yksitoikkoisuus. Olkoon tämä sanottu yleensä eikä sen kirkkomatkan johdosta, joka tässä seuraa.

Torbjörn iloitsi sekä matkasta että näkemisistään; hänen silmänsä huomasivat tavattoman paljon värejä kirkon edustalla ja hän tunsi sen hiljaisuuden raskauden, joka painoi kaikkia ihmisiä ja kaikkea sisäpuolella ennenkuin jumalanpalvelus oli alkanut; ja vaikkei hän itse huomannut kumartaa päätään rukousta luettaessa, oli se kuitenkin hyvinkin kumarassa, kun hän näki nuo sadat kumartuneet päät. Oltiin virsissä ja kaikki veisasivat kuin yhdestä suusta hänen ympärillään, niin että miltei hirvitti. Hän istui niin mietteissään, että havahti kuin unesta, kun heidän penkkinsä pää hiljaa avautui ja joku astui penkkiin. Virren loputtua ojensi isä miehelle kätensä ja kysyi:

— Mitä kuuluu Päivänkummulle?

Torbjörnin silmät menivät pystyyn; mutta vaikka hän kuinka olisi katsonut, ei tällä miehellä ja noituudella ollut paljonkaan yhteistä. Se oli lempeä, vaaleatukkainen mies, suuret, siniset silmät, korkea otsa ja suora selkä; hän hymyili kun häntä puhuteltiin ja vastasi myöntäen kaikkeen mitä Sämund sanoi, mutta oli muuten harvasanainen.

— Tuolla näet sitte Synnöven, sanoi isä, kumartuen Torbjörnin puoleen, otti hänet polvelleen ja viittasi vastapäätä olevaan naistenpenkkiin. Siellä istui pieni tyttö polvillaan, katselemassa penkin kaiteen yli. Hän oli vieläkin vaaleatukkaisempi kuin mies, niin vaalea, ettei Torbjörn milloinkaan ollut nähnyt vertaa. Hänen myssyssään oli liehuvia punaisia nauhoja, alta pisti esiin valkean keltaisia hiuksia ja hän hymyili Torbjörniä vastaan, niin ettei poika hyvään aikaan voinut katsella muuta kuin hänen valkoisia hiuksiaan. Hänen toisessa kädessään oli korea virsikirja, toisessa kokoonkääritty punakeltainen silkkiliina ja huvikseen läjäytteli hän nenäliinaa virsikirjaa vastaan. Jota enemmän Torbjörn tuijotti, sitä enemmän tyttö hymyili ja nyt tahtoi poikakin polvilleen penkille, kuten tyttö. Sitte tyttö nyökäytti päätään. Poika katseli häneen hetkisen totisena, sitte hän nyökäytti päätään. Tyttö hymähti ja nyökäytti uudelleen; poikakin nyökäytti kerran ja toisen ja kolmannen. Tyttö hymyili, mutta ei enää nyökäyttänyt — ennenkuin hetken perästä, kun poika jo oli sen unohtanut, hän taas nyökäytti.

— Minä tahdon kanssa nähdä! kuului samassa takaapäin — ja Torbjörniä vedettiin jaloista lattialle, niin että hän oli putoamaisillaan; se oli pieni pojan lötkö, joka kiivaasti pyrki hänen paikalleen; hänenkin hiuksensa olivat vaaleat, mutta pörröiset, nenä tylppä. Aslak kyllä oli neuvonut Torbjörnille miten pahoja poikia oli pideltävä kirkossa ja koulussa; Torbjörn nipisti sentähden poikaa takaapäin niin että hän oli huutamaisillaan, mutta pidättyi ja kapusi sensijaan kiireesti alas penkiltä ja kävi kiinni Torbjörnin molempiin korviin. Torbjörn tarttui hänen tukkaansa ja paiskasi hänet alleen; poika ei vieläkään huutanut, vaan puri Torbjörniä reiteen; Torbjörn veti pois jalkansa ja painoi hänen päänsä permantoon. Silloin käytiin kiinni hänen niskaansa ja olkilyhteenä nostettiin hänet maasta. Isä nosti hänet syliinsä.

— Jollemme olisi kirkossa, niin saisit selkääsi, kuiskasi hän poikansa korvaan ja painoi hänen kättään niin että kirveli varpaisiin asti. Hän muisti Synnöven ja katsahti häneen; hän oli paikoillaan, mutta tuijotti niin kummissaan, että Torbjörn alkoi aavistaa tehneensä jotakin oikein hullua. Niin pian kuin hän huomasi Torbjörnin katsahtavan itseensä, kapusi hän alas penkiltä eikä enää näyttäytynyt.

Lukkari tuli ja pappi tuli: Torbjörn kyllä kuunteli ja katseli heitä; ja uudelleen tuli lukkari ja tuli pappi, mutta yhä istui Torbjörn isänsä polvella ja ajatteli: eikö Synnöve nyt katso tänne? Se mies, joka oli vetänyt hänet alas penkiltä, istui jakkaralla kauvempana penkissä ja joka kerta kun hän yritti nousta, tönäsi häntä selkään vanhus, joka kaiken aikaa torkkui, mutta säännöllisesti heräsi, kun hän näytti aikovan nousta.

— Eikö hän nyt katso tänne? ajatteli Torbjörn ja joka punainen nauha, joka jossakin heilahti, muistutti Synnöven nauhoja ja jok'ainoa korea kuva vanhassa kirkossa oli juuri niin suuri tai hiukan pienempi kuin hän. Nytpä hän nostikin päätään; mutta veti sen, heti pojan nähtyään, totisena takaisin. — Lukkari tuli ja pappi tuli vielä kerran, sitte soitettiin ja noustiin. Isä puhui taasen vaaleatukkaisen miehen kanssa, he astelivat yhdessä naisten penkille, jossa niinikään jo oli noustu. Ensimäisenä astui sieltä vaalea nainen, joka hymyili miehensä lailla, vaikka vähemmin; hän oli aika pieni ja kalpea ja talutti Synnöveä. Torbjörn meni suoraan Synnöveä kohti; mutta tyttö pakeni kiireesti, kiertäen äitinsä hametta.

— Anna minun olla! sanoi hän.

— Tämä poika varmaan ei ennen ole ollut kirkossa, sanoi vaalea vaimo ja laski kätensä Torbjörnin päälle.

— Ei ole, sentähden hän tappeleekin, kun ensi kertaa on kirkossa, sanoi Sämund.

Torbjörn katsahti häpeissään vaimoon ja sitte Synnöveen, joka näytti entistä vakavammalta. Kaikki astuivat ulos kirkosta, — vanhemmat puhellen keskenään, mutta Torbjörn Synnöven perässä, joka likistyi likemmä äitiään joka kerta kun Torbjörn tuli likelle. Toista poikaa ei enään näkynyt. Kirkonmäellä he seisahtuivat ja joutuivat pitempään keskusteluun. Torbjörn kuuli usein mainittavan Aslakia ja kun hän pelkäsi, että samalla puhuttaisiin hänestäkin, vetäytyi hän kauvemma.

— Ei sinun tarvitse kuunnella tätä, sanoi äiti Synnövelle; — mene nyt vähän pois, lapseni; mene pois, sanon minä!

Synnöve totteli vitkalleen. Torbjörn tuli nyt likemmä, katseli
Synnöveä ja Synnöve häntä ja pitkän aikaa he vaan katselivat toisiaan.
Vihdoin virkkoi Synnöve:

— Hyi!

— Miksi sinä sanot hyi? kysyi Torbjörn.

— Hyi! virkkoi Synnöve vielä kerran. — Hyi, häpeä! lisäsi hän.

— Mitä minä olen tehnyt?

— Sinä olet tapellut kirkossa papin messutessa — hyi!

— Niin, mutta johan siitä on pitkä aika.

Tämä hämmästytti tyttöä ja hetkisen perästä hän sanoi:

— Sinäkö olet Torbjörn Kuusisto?

— Minä. Ja sinäkö olet Synnöve Päivänkumpu?

— Niin — — — Minulle on aina sanottu, että sinä olet niin hyvä poika.

— Ei, se ei ole totta; sillä minä olen kaikista kotiväistä häijyin, sanoi Torbjörn.

— En minä vielä koskaan ole kuullut — — sanoi Synnöve ja löi yhteen pienet kätensä; — äiti, äiti, hän sanoo…

— Ole hiljaa ja mene pois! kuului vastaan siltä kulmalta ja hän seisahtui, kääntyi sitte tulemaan hitaasti ja takaperin pois, suuret, siniset silmät äitiin tähdättyinä.

— Minä olen aina kuullut, että sinä olet niin hyvä, sanoi Torbjörn.

— Niin joskus, kun minä olen lukenut, vastasi tyttö.

— Onko se totta, että siellä teidän kulmalla on niin hirveän paljon noitia ja peikkoja ja muuta pahaa? kysyi Torbjörn, pani käden kupeelleen, nojausi toiseen jalkaan ja pani toisen eteenpäin, — aivan kuten hän oli nähnyt Aslakin tekevän.