Kertomuksia

— Äiti, äiti, tiedätkö mitä hän sanoo? Hän sanoo — — —

— Anna minun olla, kuuletko! Äläkä tule tänne, ennenkuin minä huudan.

Synnöven täytyi taas hitaasti ja takaperin palata. Hän pisti kaulaliinannurkan suuhunsa, puri ja veti sitä.

— Eikö sitte olekkaan totta, että siellä hautakummuilla joka yö soitetaan?

— Ei!

— Etkö koskaan ole nähnyt noitia?

— En!

— Mutta Herran nimessä…

— Hyi, et saa sanoa niin!

— Ja mun mitä; ei se mitään tee! sanoi Torbjörn ja sylkeä roiskautti hampaiden lomitse, näyttääkseen kuinka kauvas osasi sylkeä.

— Niin, niin, jatkoi Synnöve; — sillä silloin sinä joudut helvettiin!

— Luuletko? kysyi poika hyvän joukon nöyrempänä; sillä hän oli vain kuvitellut voivansa saada selkäänsä, ja nyt oli isä niin kaukana. — Kukas siellä teidän puolella on väkevin?

— Sitä minä en tiedä.

— Meidän puolella on isä; hän on niin väkevä, että antaa selkään
Aslakia ja Aslak vasta on väkevä.

— Vai niin.

— Hän on kerran nostanut hevosen.

— Hevosen!

— Se on niin totta, niin totta,— sillä hän on itse sen kertonut.

Synnöve ei ensinkään epäillyt.

— Kuka Aslak on? kysyi hän.

— Se on oikea ilkiö. Isä kuritti häntä niin, ettei tässä maailmassa ketään niin ole kuritettu.

— Tappeletteko te siellä teillä?

— Kyllä joskus, kun… Ettekö sitte siellä teillä?

— Emme koskaan.

— Mitä te sitte teette?

— Äiti keittää ruokaa, kutoo ja ompelee; samaa tekee Karikin, mutta ei niin hyvin kuin äiti, sillä Kari on niin laiska. Mutta Randi hoitaa lehmiä, isä ja pojat ovat vainioilla tai kotona.

Torbjörn piti tätä tyydyttävänä selityksenä.

— Mutta joka ilta me luemme ja veisaamme, lisäsi hän,— ja sunnuntaina me myöskin luemme ja veisaamme.

— Kaikkiko?

— Niin.

— Se mahtaa olla ikävää.

— Ikävää? Äiti, hän sanoo… Mutta samassa hän muisti, ettei saanut kääntyä sinnepäin. — Tiedätkö, minulla on niin monta lammasta, sanoi hän.

— Onko sinulla?

— On, ja kaksi on tiinettä ja toinen varmaan saa kaksi.

— Vai on sinulla lampaita.

— Minulla on lehmiä ja porsaitakin. Eikö sinulla ole?

— Ei.

— Tule minun luokseni, niin saat karitsan. Siitä sinä sitte kyllä saat monta.

— Se olisi kovin hauskaa. — Hetkisen he olivat ääneti. Sitte jatkoi poika: — eikö Ingridkin saisi karitsaa?

— Kuka on Ingrid?

— Ingridkö? Pikku Ingrid? Synnöve ei tuntenut häntä.

— Onko hän pienempi kuin sinä?

— Tietysti hän on pienempi — niinkuin sinä.

— Voi onko! Hänet sinun pitää ottaa mukaan, kuuletko!

Torbjörn lupasi.

— Mutta, sanoi Synnöve, — kun sinä saat lampaan, voi hän saada porsaan.

Se oli Torbjörninkin mielestä viisaampaa ja sitte he juttelivat yhteisistä tuttavista, joita heillä tosin ei ollut paljon. Vanhemmat olivat puhuneet puhuttavansa ja heidän piti lähteä kotiin.

Yöllä näki Torbjörn unta Päivänkummusta. Siellä oli olevinaan paljaita valkoisia karitsoja ja pieni tyttö, punaisia nauhoja vaaleissa hiuksissa, käveli niiden keskellä. Ingrid ja Torbjörn tahtoivat joka päivä sinne. Heillä oli hoidettavanaan niin monta karitsaa ja porsasta, etteivät he tahtoneet päästä kääntymään niiden joukossa. He ihmettelivät mikseivät he heti päässeet sinne.

— Senkötähden, että tuo pieni tyttö on pyytänyt teitä? kysyi äiti. —
Onko kummempaa kuultu?

— Niin, niin, odottakaa nyt vaan ensi pyhään, niin näette.

Pyhä tuli.

— Sinä kuulut olevan niin paha kehumaan ja valehtelemaan ja kiroamaan, sanoi Synnöve hänelle, — ettet pääse ennenkuin olet heittänyt pois ne tavat.

— Kuka sen on sanonut? kysyi Torbjörn kummissaan.

— Äiti.

Ingrid odotti jännityksessä hänen palaamistaan ja hän kertoi hänelle ja äidille kuinka oli käynyt.

— Siinä näet nyt! sanoi äiti.

Ingrid ei sanonut mitään. Mutta siitä lähtien sekä hän että äiti vartioivat hänen kiroamistaan ja kehumistaan. Ingrid ja hän joutuivat kerran riitaan siitä oliko "koira vieköön!" kiroamista tai ei. Ingrid sai vitsaa ja senjälkeen käytti Torbjörn kaiken päivää sanoja: "koira vieköön!" Mutta illalla kuuli isä sen.

— Niin, vieköönkin sinut! sanoi hän ja löi häntä niin että hän meni kumoon. Eninten Torbjörn häpesi Ingridiä; mutta hetkisen perästä meni Ingrid hänen luokseen ja taputti häntä.

Parin kuukauden perästä pääsivät he molemmat Päivänkummulle; sitte kävi Synnöve heillä, he taas siellä ja niin kautta koko kasvinajan. Torbjörn ja Synnöve lukivat kilpaa, he kävivät samaa koulua ja vihdoin voitti Torbjörn; hän tuli niin eteväksi, että pappi rupesi erityisesti luettamaan häntä. Mutta Ingridin lukeminen kävi huonosti ja häntä auttoivat molemmat. Ingrid ja Synnöve tulivat niin eroittamattomiksi, että ihmiset sanoivat heitä "peltokanoiksi", he kun aina lensivät yhdessä ja molemmat olivat hyvin vaaleatukkaiset.

Tapahtuipa niinkin, että Synnöve löi Torbjörniä siitä syystä, että tämä oli niin raju ja tuontuostakin joutui riitaan. Silloin Ingrid aina meni väliin ja heistä tuli ystävät kuten ennenkin. Mutta jos Synnöven äiti sai kuulla tappelusta, niin ei Torbjörn sillä viikolla päässyt Päivänkummulle, eikä tuskin seuraavallakaan. Sämundille ei kukaan uskaltanut kertoa sellaisia asioita.

— Hän pitelee poikaa liian kovasti, sanoi vaimo ja käski kaikkia vaikenemaan.

Kasvaessaan suuremmiksi kaunistuivat he kaikki kolme, vaikka kukin eri tavallaan. Synnövestä tuli pitkä ja hoikka, hänen hiuksensa olivat keltaiset, kasvot hienot ja säteilevät, silmät siniset ja rauhalliset. Puhuessaan hymyili hän ja jo aikaiseen rupesivat ihmiset sanomaan, että oli onnellista joutua tekemisiin sen hymyn kanssa. Ingrid oli pienempi, mutta vilkkaampi, hänen hiuksensa olivat vieläkin vaaleammat, kasvot pienet, pehmoiset ja pyöreät. Torbjörnistä kasvoi keskikokoinen ja erittäin sorjaruumiinen, hänen hiuksensa olivat tummat, silmät mustan siniset, kasvonpiirteet voimakkaat, jäsenet väkevät. Suuttuessaan sanoi hän mielellään, että hän luki ja kirjoitti yhtä hyvin kuin koulumestari eikä pelännyt ketään täällä laaksossa — paitsi isäänsä, tuli hänen mieleensä, mutta sitä hän ei lisännyt.

Torbjörn olisi aikaiseen tahtonut rippikouluun; mutta siitä ei tullut mitään.

— Niin kauvan kuin et ole ripilläkäynyt, olet vain poika ja paremmin minun käsissäni, sanoi isä.

Ja niin siis hän ja Synnöve ja Ingeborg joutuivat rippikouluun yhteen aikaan. Synnöve olikin odottanut kauvan; hän oli kuudennellatoista vuodellaan.

— Ihminen ei koskaan osaa liian paljon, kun hänen on tehtävä lupauksensa Jumalalle, oli äiti aina sanonut ja isä, Guttorm Päivänkumpu oli ollut samaa mieltä. Eipä siis kumma jos pari kosijaakin ilmestyi, toinen parempien ihmisten lapsia, toinen rikas naapuri.

— Sehän on hullua! Eihän hän vielä ole päässyt ripillekään.

Meidän täytyy panna hänet rippikouluun, sanoi isä.

Mutta tästä ei Synnöve itse tietänyt mitään.

Pappilassa pitivät perheen naisväet Synnövestä niin paljon, että he veivät hänet sisään saadakseen puhua hänen kanssaan. Ingrid ja Torbjörn olivat ulkona muitten joukossa ja kun yksi pojista sanoi Torbjörnille: "vai et sinä päässytkään mukaan! Ne vievät hänet varmaan sinulta!" niin hän sai siitä sinelmän silmäänsä. Siitä asti tuli toisille pojille tavaksi kiusotella häntä Synnöven takia eikä mikään häntä niin raivostuttanutkaan. Metsässä pappilan alla syntyi vihdoin samasta syystä, sopimuksen mukaan, suuri tappelu. Se yltyi niin, että Torbjörn sai niskaansa suuren joukon poikia yhtaikaa. Tytöt olivat menneet edellä, joten ei ollut ketään eroittamassa ja sentähden ottelu tulistumistaan tulistui. Torbjörn ei tahtonut joutua alakynteen, useita poikia karkasi hänen kimppuunsa ja hän puolustautui miten parhaiten taisi, jaellen iskuja, jotka sitte itse puolestaan kertoivat mitä oli tapahtunut. Syy saatiin samalla ilmi ja siitä tuli paikkakunnalle paljon puhumista.

Seuraavana pyhänä ei Torbjörn tahtonut mennä kirkkoon; seuraavana päivänä, kun piti mennä pappilaan, tekeytyi hän kipeäksi ja Ingrid meni yksin. Kotiin tullessa Torbjörn kysyi Ingridiltä mitä Synnöve oli sanonut.

— Ei mitään.

Kun hän taas tuli toisten joukkoon, tuntui hänestä siltä kuin ihmiset olisivat katselleet häneen ja rippikoululapset nauraa virnistelleet. Mutta Synnöve tuli myöhemmin kuin muut ja oli sinä päivänä paljon herrasväen luona. Hän pelkäsi papin toruvan, mutta huomasi pian, että ainoat, jotka eivät tappelusta mitään tietäneet, olivat hänen oma isänsä ja pappi. Siitä suoriutui siis hyvin; mutta miten taas päästä puheisiin Synnöven kanssa, sitä hän ei ymmärtänyt; sillä ensi kertaa hän ei nyt tahtonut pyytää Ingridiä välittäjäksi. Opetuksen loputtua oli Synnöve taas pappilan väen luona; ja hän odotti niin kauvan kuin muita vielä oli pihassa, mutta vihdoin täytyi hänenkin mennä. Ingrid oli lähtenyt ensimäisten joukossa.

Seuraavana päivänä oli Synnöve tullut ennen muita ja asteli puutarhassa pappilan neidin ja erään nuoren herran kanssa. Neiti otti kukkia maasta ja antoi Synnövelle, herra auttoi niinikään ja Torbjörn seisoi ulkopuolella muiden joukossa ja katseli. He selittivät niin ääneen, että kaikki kuulivat, kuinka taimet olivat istutettavat ja Synnöve lupasi itse istuttaa ne, jotta se tulisi tehdyksi juuri niinkuin he olivat sanoneet.

— Et sinä yksin voi tehdä sitä, sanoi vieras herra ja sitä Torbjörn jäi ajattelemaan.

Kun Synnöve tuli toisten luo, osoittivat he hänelle vieläkin suurempaa kunnioitusta kuin tavallisesti; mutta Synnöve meni Ingridin luo, tervehti häntä ystävällisesti ja pyysi häntä mukaansa nurmikolle, sinne he istuutuivat; sillä he eivät pitkään aikaan olleet oikein puhelleet. Torbjörn jäi toisten joukkoon katselemaan Synnöven hienoja ulkolaisia kukkia.

Tänäpänä läksi Synnöve samaan aikaan kuin muut.

— Ehkä minä saan kantaa sinulle nämä kukkaset, sanoi Torbjörn.

— Ole hyvä, vastasi hän ystävällisesti, mutta katsomatta Torbjörniin, otti Ingridiä kädestä ja läksi edelle. Päivänkummun alla hän pysähtyi ja sanoi Ingridille hyvästi.

— Kyllä minä tämän matkan itse kannan ne, sanoi hän ja otti kopan, jonka Torbjörn oli laskenut maahan.

Kaiken matkaa oli Torbjörn aikonut tarjoutua istuttamaan hänelle kukkasia, mutta nyt hän ei tullut sitä tehneeksi, sillä Synnöve kääntyi niin kiireesti menemään. Mutta sitte hän ei saanut mielestään sitä, että hänen olisi pitänyt auttaa häntä istuttamaan kukkaset.

— Mistä te puhutte, kun olette kahden? kysyi hän Ingridiltä.

— Emme mistään.

Niin pian kuin toiset olivat panneet levolle, puki Torbjörn uudelleen ylleen ja läksi ulos. Ilta oli kaunis, tyyni ja tuuleton, taivasta peitti ohut, siniharmaa pilvikerros, joka siellä täällä oli revennyt, ikäänkuin joku olisi katsellut tummasta sinestä kuin silmästä. Ei ketään näkynyt taloissa eikä kauvempanakaan; mutta kaikkialla nurmessa vikisivät heinäsirkat, oikealla kaihersi ruisrääkkä ja vasemmalta vastasi toinen, sitte rupesi nurmesta kuulumaan sellaista soittoa, että nuorukainen luuli kokonaisen saaton tulevan perässään, vaikkei hän nähnyt ketään. Metsä kävi siniseksi ja tummui tummenemistaan tunturiharjoja kohti, lopulta käyden suureksi sumumereksi. Mutta metsän sisästä kuuli hän teeren kuhertavan ja vihertelevän, yksinäisen kissapöllön huutavan ja kosken laulavan vanhaa, vakaata lauluaan voimakkaammin kuin konsanaan — nyt kun kaikki oli asettunut hiljaa kuuntelemaan. Torbjörn katseli Päivänkummulle päin ja läksi kulkemaan. Hän poikkesi tavalliselta tieltä, astui suoria polkuja ja seisoi pian Synnöven pienessä puutarhassa, joka oli saman yliskamarin ikkunan alla missä hän nukkui. Torbjörn kuunteli ja tähysteli, mutta kaikkialla vallitsi hiljaisuus. Silloin hän rupesi katsomaan työkaluja ja löysikin todella sekä lapioita että talikon. Yhtä lavaa oli lapioitu; pieni kulma vain oli valmistunut, mutta siihen oli jo istutettu kaksi kukkaa, tietysti sitä varten, että näkisi miltä näyttää.

— Raukka on väsynyt, ajatteli Torbjörn; — tässä täytyy olla mies auttamassa, jatkoi hän ajatuksiaan ja ryhtyi työhön.

Hänen ei ollut vähääkään uni, hänestä ei mikään työ ikinä ollut luistanut niin keveästi. Hän muisti miten kukat olivat istutettavat, muisti myöskin miten pappilan puutarhassa oli ja sovitteli toiset toistensa lomiin. Yökin kului, mutta hän ei sitä huomannut, tuskin levähtämättä sai hän lavan lapioiduksi, kukkaset maahan, istutti jonkun uudelleenkin, saadakseen lavan kauniimmaksi ja vähäväliin katsahti hän ikkunaan eikö joku häntä kuitenkin huomaisi. Mutta ei siellä, enempää kuin muuallakaan, näkynyt ketään, eikä hän kuullut edes koiran haukahtavankaan, ennenkuin kukko rupesi laulamaan ja herätti metsän linnut, jotka toinen toisensa perästä rupesivat laulamaan "hyvää huomenta". Tasoittaessaan ympäröivää maata muisti hän Aslakin kertomat sadut ja miten hänkin kerran oli uskonut Päivänkummulla asuvan noitia ja peikkoja. Hän katsahti yliskamarin akkunaan ja hymähti ajatellessaan, mitä Synnöve nyt aamulla mahtanee miettiä. Oli tullut ihan valoisaksi, linnut pitivät jo hirmuista melua. Hän hypähti sentähden aidan yli ja riensi kotiin. Nyt ei vaan kukaan pääsisi sanomaan, että hän oli käynyt istuttamassa kukkia Synnöve Päivänkummun puutarhaan.

KOLMAS LUKU.

Pian liikkui paikkakunnalla kaikkinaisia puheita, mutta kukaan ei varmuudella tietänyt mitään. Torbjörniä ei enään rippikoulun päätyttyä nähty Päivänkummulla ja sitä eivät ihmiset mitenkään jaksaneet käsittää; Ingrid sensijaan kävi siellä usein; Synnöve ja hän kävelivät usein mielellään metsässä.

— Älkää viipykö liian kauvan, huusi äiti heidän jälkeensä.

— Emme! vastasi Synnöve — eikä tullut kotiin ennenkuin illansuussa.

Molemmat kosijat ilmaantuivat taas.

— Hän saa itse päättää asiansa, sanoi äiti ja samaa mieltä oli isä.

Mutta kun Synnöve vietiin syrjään ja häneltä kysyttiin, saivat he kiellon. Ilmoittautui muitakin kosijoita, mutta kukaan ei kuullut, että he onnellisina olisivat palanneet Päivänkummulta. Kerran kun Synnöve ja äiti yhdessä seisoivat pesemässä maitokehloja, kysyi äiti, ketä hän oikein ajatteli. Kysymys tuli niin äkkiä, että Synnöve punastui.

— Oletko antanut jollekin lupauksen? kysyi äiti taas ja katseli häneen tutkivasti.

— En, vastasi Synnöve kiireesti.

Sen enempää ei asiasta enää puhuttu.

Koska hän oli paikkakunnan rikkain tyttö, seurasivat häntä ikävöivät katseet, kun hän kulki kirkonmäellä — se oli nimittäin ainoa paikka missä hänet näki, paitsi kotia, sillähän ei käynyt missään tansseissa tai huveissa, vanhemmat kun olivat heränneitä. Torbjörn istui ihan vastapäätä häntä kirkonpenkissä, mutta he eivät koskaan puhelleet, mikäli ihmiset saattoivat huomata. Sen verran jokainen kuitenkin oli tietävinään, että heidän välillään mahtoi olla jotakin, ja kun eivät he seurustelleet keskenään kuten laakson muut nuoret rakastuneet, ruvettiin heistä puhumaan yhtä ja toista. Torbjörniä ikäänkuin ei enään siedetty. Hän tunsi sen itsekin; sillä hän käyttäytyi kun käyttäytyikin rajusti, kun väkeä oli koolla, kuten tansseissa ja häissä; ja tapahtuihan sellaistakin, että hän tappelussa antoi tulla aika lailla. Mutta ne tilaisuudet vähenivät sitä myöten kuin opittiin tuntemaan kuinka väkevä hän oli; sentähden Torbjörn aikaiseen tottui siihen, ettei kukaan paljon saanut olla hänen tiellään.

— Nyt sinä olet päässyt oman kätesi varaan, sanoi Sämund, hänen isänsä. — Huomaa sentään vielä, että minun käteni ehkä on väkevämpi kuin sinun.

Syksy ja talvi kului, kevät tuli, mutta vieläkään eivät ihmiset tietäneet mitään varmaa. Huhut levittivät niin innokkaasti tietoa Synnöven jakamista rukkasista, että näytti miltei siltä kuin hän saisi kulkea yksikseen. Ingrid häntä kuitenkin seurasi; sillä heidän piti tänä vuonna yhdessä lähteä karjatalolle. Päivänkumpulaiset olivat nimittäin ostaneet osan Kuusiston karjakartanosta. Torbjörn siellä tuntureilla lauleli, sillä hän oli heitä varten panemassa kuntoon yhtä ja toista.

Eräänä päivänä illansuussa, kun hän oli saanut työnsä valmiiksi, istuutui hän miettimään kaikellaisia asioita. Sitä hän pääasiallisesti ajatteli, mistä paikkakunnalla puhuttiin. Hän paneutui selälleen punaisenruskeaan kanervikkoon, ja tuijotti, kädet pään alla, taivasta, joka paistavan sinisenä kaartui tiheitten puunlatvojen takana. Vihreät lehvät ja havunneulat valuivat väräjävänä virtana sineen ja mustanpuhuvat oksat viilsivät siihen kummallisia, villejä kuvioita. Itse taivas näkyi vaan, kun lehti lehahti syrjään; etäämpänä, niiden latvojen välitse, jotka eivät ulottuneet yhteen, kulki se leveänä virtana, tehden oikullisia käänteitä ja katosi kaukaisuuteen. Tämä pani Torbjörnin mielen toiseen vireeseen ja hän rupesi ajattelemaan mitä näki. — —

— — Taas hymyili koivu tuhansin silmin kuusta kohti, petäjä seisoi sanattoman ylenkatseellisena ja tuijotti neuloinensa joka suunnalle; sillä sitä myöten kuin ilma lämpeni, virkosi sairas puu toisen perästä, ne hölmähtivät ilmaan ja pistivät tuoreet lehvänsä suoraan petäjän nenään.

— Muistattekos missä te olitte talvella? kysyi petäjä, löyhytteli itselleen viileyttä ja hikoili pihkaa kauheassa kuumuudessa. — On se ihan hullua! — näin pohjoisessa — hyi!

Mutta sitte siellä oli vanha, harmaapää honka, joka katseli yli kaikkien muiden puiden ja joka osasi taivuttaa runsassormisen oksan miltei kohtisuoraan alas ottamaan rohkeaa vaahteraa pisimmästä hiussuortuvasta, niin että se värisi polviin asti. Tätä sylenpaksuista honkaa olivat ihmiset karsineet, aina ylemmä ja ylemmä, kunnes se kerran kyllästyneenä ja suuttuneena, äkkiä rupesi sysäämään latvaansa niin korkealle, että hento kuusi sen rinnalla pelästyneenä kysyi, eikö se ensinkään muistanut talven myrskyjä.

— Enkö minä niitä muista? sanoi honka ja antoi pohjatuulen kanssa yhdessä sitä niin korville, että se oli menettämäisillään ryhtinsä, ja onhan sitä siinäkin. Roteva, mustanpuhuva honka oli polkenut maahan niin mahtavan jalan, että varpaat pistivät esiin kuuden kyynärän päästä ja olivat kuitenkin paksummat kuin selja paksuimmalta paikaltaan. Tämän kuiskasi selja eräänä iltana kainosti humalalle, joka rakastuneena kiertyi ylös sen vartta pitkin. Parrakas honka tiesi mahtinsa ja julisti ihmisille, työntäen oksan toisensa perästä vapaaseen ilmaan: "karsikaa nyt minua, jos voitte!"

— Eivät ne saata sinua karsia! sanoi kotka, alentui armollisesti istumaan, pani sävyisästi kokoon siipensä ja puhdisti jotakin kurjaa lampaanverta sulistaan. — Taidan kehoittaa kuningatarta asettumaan tähän; — hänen pitää munia muutamia munia, lisäsi kotka hiljemmin ja katsahti paljaisiin jalkoihinsa, sillä sitä ujostutti, kun mieleen tuli suloisia muistoja noista varhaisimmista kevätpäivistä, jolloin ensi auringonpaiste tekee elävät olennot vallan hulluiksi. Pian se kuitenkin nosti päänsä ja tuijotti höyhenten varjostamien kulmiensa alta ylös mustia revelmiä kohti, eikö kuningatar jo purjehtisi siellä jossakin pilvien tasalla, väsyneenä ja munia täynnä.

Sen tiensä se läksi ja pian eroitti honka kuningasparin kirkasta, sinistä ilmaa vastaan. Siellä ne lensivät korkeimman tunturin tasalla, keskustellen perheasioistaan. Honka oli kun olikin hiukan levoton; sillä vaikka se arvonsa tunsikin, oli se sentään niin uljasta saada kiikuttaa kotkaperhettä. Ne laskeutuivat molemmat alas ja suoraan hongan luo! Ne eivät puhuneet mitään, mutta rupesivat kokoamaan risuja. Honka levittelihe, jos mahdollista, vieläkin enemmän — sitä ei kukaan voinut estää.

Mutta muussa metsässä syntyi kauhea hälinä, kun puut näkivät mikä kunnia oli tapahtunut suurelle hongalle. Siellä oli muitten muassa pieni, soma koivu, joka katseli kuvaansa lammessa ja luuli voivansa odottaa hiukan rakkautta harmaankirjavalta västäräkiltä, jonka oli tapana nukkua päivällisunensa sen oksilla. Koivu oli lähettänyt tuoksuaan suoraan västäräkin nokkaan, liimannut hyönteisiä lehtiinsä, jotta niitä olisi helppo saada kiinni; ja vihdoin oli se kesken kuumuutta oksistaan taivuttanut kokoon pienen majan, joka sisäpuolelta oli peitetty tuoreilla lehdillä, niin että västäräkki todella oli asettumaisillaan sinne kesäksi. Nyt oli kotka asettunut suureen honkaan ja västäräkin täytyi poistua. Siinä sitä oli surua. Västäräkki lauleli ja viserteli lähtövirsiä, mutta ihan hiljaa, jottei kotka huomaisi.

Yhtä huonosti kävi muutamien varpusten. Ne olivat tiheikössään pitäneet niin kauheaa elämää, ettei rastas, joka asusteli likeisessä saarnissa, koskaan päässyt nukkumaan oikeaan aikaan ja se suuttui pahanpäiväisesti ja nosti melun. Vakava tikka naapuripuussa oli nauranut niin, että oli ollut tipahtamaisillaan puustaan. Mutta samassa näkivät ne kotkan hongassa! ja rastas ja varpuset ja tikka ja kaikki mikä lentämään kykeni, sai siivet alleen ja läksi lentoon suinpäin, oksien ylitse ja oksien alatse. Lentäessään mukisi vielä rastas, ettei hän tästäpuoleen vuokraa kesäasuntoa varpusten läheisyydessä.

Ja niin oli metsä jäänyt keskelle iloista auringonpaistetta hyljätyksi ja mietteisiinsä. Sen piti ammentaa koko ilonsa suurelta hongalta, mutta se oli laihaa iloa. Metsä kumarteli peloissaan joka kerta kun pohjatuuli huokui, honka piiskasi ilmaa väkevin oksin ja kotka kierteli sitä tyynenä ja mahtavana, ikäänkuin ei olisi ollut kysymystä kuin tuulenpuuska pahasesta, joka toi metsästä jotakin kurjaa suitsutusta. Mutta koko hongan heimo iloitsi. Yksikään ei ajatellut, ettei sinä vuonna saanut kiikuttaa oksillaan linnunpesää. "Pois tieltä!" sanoivat ne, "me olemme sukua!"

— — — Mitä sinä täällä ajattelet? kysyi Ingrid ja astui hymyillen pensaitten takaa, joiden oksia käänteli syrjään.

Torbjörn nousi.

— Paljonhan sitä ihmisen mieleen mahtuu, sanoi hän ja katsahti uhkamielin puitten päällitse. — Muuten ne tähän aikaan puhuvat liikoja näillä mailla, lisäsi hän, pyyhkäisten tomua vaatteistaan.

— Mitä sinä kanssa aina välität ihmisten puheista?

— No niin, en minä oikein tiedä; — mutta — ihmiset eivät vielä koskaan ole sanoneet sellaista, joka ei olisi ollut mielessäni, vaikkei siitä ole tullut tekoa.

— Nyt sinä puhut pahasti.

— Niin puhunkin, sanoi Torbjörn ja lisäsi hetken perästä: — mutta se on totta.

Hän istuutui nurmeen ja tuijotti eteensä maahan.

— Minä voin helposti muuttua semmoiseksi jommoiseksi he minua tahtovat. Antaisivat minun olla semmoisena jommoinen olen.

— Lopulta on syy kumminkin sinun.

— Olkoon vaan, mutta heillä on siinä osansa. — Minä sanon: antakoot minun olla rauhassa! huusi hän miltei huutamalla ja katsoi ylös kotkan puoleen.

— Mutta Torbjörn! kuiskasi Ingrid. Hän kääntyi Ingridiin päin ja hymyili.

— Hiljaa, hiljaa, sanoi hän, — kuten sanottu: paljonhan sitä ihmisen mieleen mahtuu. — Oletko tänään puhunut Synnöven kanssa?

— Olen; hän on kun onkin jo lähtenyt karjatalolle.

— Tänäänkö?

— Niin.

— Viemään Päivänkummun karjaa?

— Niin.

— Trallalaa!

    Ja päivä se paistoi kylkeen puun,
    Tilurei!
    "Olet kultani kesän ja kukkimakuun!"
    Tilurei — juu juu!
    avas sirkkunen suun:
    "Mitä meinaa kuoma?"

— Huomenna päästetään meidän karja, sanoi Ingrid, tahtoen kääntää keskustelun toisaalle.

— Minä tulen mukaan ajamaan, sanoi Torbjörn.

— Ei, isä aikoo itse tulla mukaan, sanoi tyttö.

— Vai niin, sanoi poika ja vaikeni.

— Hän kysyi sinua tänään, sanoi tyttö.

— Kysyikö? sanoi Torbjörn, leikkasi puukollaan oksan puusta ja rupesi sitä kuorimaan.

— Sinun pitäisi puhua isäsi kanssa useammin kuin puhut, sanoi tyttö ystävällisesti. — Hän pitää sinusta niin paljon, lisäsi hän.

— Mahdollista, sanoi Torbjörn.

— Hän puhuu sinusta usein, kun olet ulkona.

— Sitä harvemmin, kun olen sisällä.

— Se on sinun syysi.

— Mahdollista.

— Et saa puhua sillä tavalla, Torbjörn, itse kyllä tiedät, mitä teidän väliinne on tullut.

— Mitä sinne sitte on tullut?

— Kerronko?

— Taitaa olla yhdentekevä; sinä tiedät mitä minäkin tiedän.

— Niin kyllä; sinä toimit liian paljon oman pääsi mukaan; hän ei pidä siitä, sinä tiedät sen.

— Niin, hän on aina tahtonut pitää kiinni käsivarrestani.

— Niin, ainakin silloin kun sinä lyöt.

— Pitääkö ihmisten sitte saada sanoa ja tehdä mitä haluavat?

— Ei, mutta voithan sinäkin hiukan väistyä tieltä; niin hänkin on tehnyt ja hänestä on tullut kunnioitettu mies.

— Häntä ehkei ole kiusattu niin paljon.

Ingrid vaikeni hetkisen, katseli ympärilleen ja jatkoi:

— Ei taida kannattaa puhua näistä; mutta — älä mene sinne minne tiedät vihamiehiä odotettavan.

— Ei, siellä minä juuri tahdon olla! Minä en suotta olekkaan Torbjörn
Kuusisto!

Hän oli kuorinut oksan paljaaksi ja pani sen nyt keskeltä poikki.
Ingrid istui ja katseli häntä ja kysyi vitkaan:

— Aiotko pyhänä Pohjamäelle?

— Aion.

Hetkisen vaiettuaan ja veljeensä katsomatta sanoi Ingrid taasen:

— Tiedätkö, että Nuutti Pohjamäki on tullut kotiin sisarensa häihin?

— Tiedän.

Ingrid katsoi häneen:

— Torbjörn, Torbjörn!

— Pitäisikö hänellä olla lupa enemmän kuin ennenkään asettua minun ja muiden väliin?

— Ei hän asetu väliin, ei enempää kuin muut sallivat.

— Kuka sitä tietää mitä muut sallivat!

— Kyllä sinä sen tiedät.

— Itse hän ei kuitenkaan sano mitään.

— Kuinka sinä voit noin puhua! sanoi Ingrid, katsahti häneen vihaisesti, nousi ja katsoi taakseen.

Torbjörn viskeli tikunpalaset menemään, pisti puukon tuppeen ja kääntyi sisareensa päin:

— Kuule — minä olen kyllästynyt tähän kaikkeen. Ihmiset vievät kunnian sekä minulta että tytöltä siksi, ettei välimme ole selvä. Ja toiselta puolen — enhän minä voi edes käydä Päivänkummulla — siksi etteivät vanhemmat minua kärsi, hänen sanojensa mukaan. Minä en saa käydä häntä tervehtimässä kuten muut pojat käyvät tyttöjensä luona, koska hän muka on pyhiä!

— Torbjörn! sanoi Ingrid hiukan levottomana, mutta Torbjörn jatkoi:

— Isä ei tahdo puuttua asiaan. "Jos sinä hänet ansaitset, niin sinä hänet saat!" sanoo hän vaan. Toiselta puolen vaan puhutaan ja puhutaan — eikä toiselta puolen anneta takaisin. Niin, enhän minä edes tiedä, onko tyttö…

Ingrid karkasi ylös, pani kätensä hänen suulleen ja katsahti taakseen. Pensastoa siellä taasen työnnettiin syrjään ja pitkä, solakka tyttö tuli hehkuvan kuumana näkyviin. Se oli Synnöve.

— Hyvää iltaa! sanoi hän.

Ingrid katsoi Torbjörniin, ikäänkuin sanoakseen: siinä näet! Torbjörn katsoi Ingridiin, ikäänkuin sanoakseen: sitä ei sinun olisi pitänyt tehdä! Kumpikaan ei katsonut Synnöveen.

— Kai minä hiukan saan istuutua; olen tänään käynyt niin paljon.

Ja hän istuutui. Torbjörn käänsi päätään katsoakseen istuutuiko hän kuivaan paikkaan. Ingridin silmät olivat livahtaneet Kuusistoon päin ja äkkiä hän huutamaan:

— Voi, voi sentään! Kaunikki on päässyt irti ja kävelee uutispellossa. Senkin pahus! Entä onko tuo Mansikki? Ei, ei tämä käy laatuun; kyllä meidän pian on päästävä karjakartanolle!

Ja tyttö juoksemaan alas mäkiä. Ei hän edes sanonut hyvästikään.
Synnöve nousi paikalla ylös.

— Joko sinä lähdet? kysyi Torbjörn.

— Jo, vastasi Synnöve, mutta jäi paikoilleen.

— Voithan sinä vähän odottaakin, virkkoi Torbjörn, päin katsomatta.

— Toisen kerran, vastasi Synnöve hiljaa.

— Siihen voi olla pitkä aika.

Synnöve katsoi häneen; hänkin katsoi nyt Synnöveen; mutta kului vähän aikaa ennenkuin he pääsivät alkuun.

— Istu nyt taas, sanoi Torbjörn hiukan hämillään.

— En minä…, vastasi tyttö ja jäi seisomaan. Torbjörn tunsi vihansa nousevan, mutta samassa teki Synnöve jotakin odottamatonta; hän astui askeleen eteenpäin, painui hänen puoleensa, katsoi häntä silmiin ja sanoi hymyillen:

— Oletko minulle suuttunut?

Ja kun Torbjörn katsoi häneen, näki hän hänen itkevän.

— En, vastasi Torbjörn, tulipunaisena kasvoiltaan.

Hän ojensi kätensä, mutta Synnöve ei sitä huomannut, silmät kun olivat kyyneliä täynnä, ja hän veti sen takaisin. Vihdoin sanoi hän:

Kuulitko sinä sen?

— Kuulin, vastasi tyttö, nosti katseensa ja hymyili; silmissä oli entistä enemmän kyyneliä; Torbjörn ei tietänyt mitä sanoa ja tehdä.

— Olen taitanut olla paha, pääsi häneltä.

Hän sanoi sen hyvin lauhasti; Synnöve loi katseensa maahan ja kääntyi poispäin.

— Älä tuomitse asioita, joita et tunne. Synnöve sanoi sen tukahtunein äänin ja Torbjörnin tuli paha olla. Hän tunsi olevansa kuin mikäkin poikaviikari ja sanoi paremman puutteessa:

— Anna anteeksi minulle.

Mutta silloin purskahti tyttö itkemään. Sitä ei Torbjörn saattanut katsella, vaan pani kätensä hänen ympärilleen ja kumartui hänen puoleensa.

— Oikeinko sinä minusta pidät, Synnöve?

— Oikein, nyyhkytti Synnöve.

— Mutta se ei tee sinua onnelliseksi? Synnöve ei vastannut.

— Mutta se ei tee sinua onnelliseksi? toisti Torbjörn.

Synnöve itki entistä rajummin ja koetti irtaantua.

— Synnöve! sanoi Torbjörn ja painoi häntä lujemmin syliinsä.

Synnöve nojautui häneen ja itki kovasti.

— Puhutaan nyt, sanoi Torbjörn ja auttoi hänet istumaan kanervikkoon; itse hän istuutui hänen rinnalleen. Synnöve kuivasi silmänsä ja koetti hymyillä; mutta se ei tahtonut onnistua. Torbjörn piteli hänen kättään ja katseli häntä silmiin.

— Kultani, miksen minä saa tulla Päivänkummulle?

Tyttö vaikeni.

— Etkö koskaan ole pyytänyt? Tyttö vaikeni.

— Mikset ole pyytänyt? kysyi Torbjörn ja veti hänen kättään likemmä itseään.

— En uskalla, vastasi Synnöve ihan hiljaa. Torbjörn synkkeni, veti toista jalkaa ylemmä, nojasi kyynärpään polveen ja laski pään kätensä varaan.

— — — Jos tätä menoa mennään, niin en minä kai koskaan joudu sinne, sanoi hän vihdoin.

Vastauksen asemasta rupesi Synnöve nyhtämään kanervia maasta.

— Olenhan minä tehnyt paljon — joka olisi voinut olla tekemättä. — — Mutta pitäisihän minulle voida antaa vähän anteeksikin. — — En ole paha — siinä hän hiukan pysähtyi — ja minä olen vielä niin nuori — vähän yli kahdenkymmenen; — — hän ei heti saanut jatketuksi. —Mutta jos joku oikein minusta pitäisi, sanoi hän sitte, — niin sen täytyisi…

Siinä hänen puheensa katkesi. Samassa kuuli hän rinnaltaan Synnöven pidättyen puhuvan:

— Älä sano niin; — — sinä et tiedä kuinka paljon minä — — en uskalla sanoa sitä Ingridillekään — (siinä hän tyrskähti itkuun) — minä — kärsin — — niin kovasti!

Torbjörn kiersi kätensä hänen ympärilleen ja painoi hänet lujasti vastaansa.

— Puhu vanhemmillesi, kuiskasi hän, — niin sinä näet, että kaikki käy hyvin.

— Niinkuin sinä tahdot, kuiskasi tyttö.

— Minä?

Silloin kääntyi Synnöve ja kiersi käsivartensa hänen kaulaansa.

— Kun sinä pitäisit minusta niin paljon kuin minä sinusta! sanoi hän hyvin hellästi ja koetti hymyillä.

— Enkö minä sitte pidä? sanoi Torbjörn hiljaa ja hartaasti.

— Et, et; sinä et ota vastaan ainoaakaan neuvoa minulta; sinä tiedät mikä voisi meidät yhdistää, mutta sinä et tee sitä. Mikset tee sitä?

Ja kun hän oli päässyt puheenalkuun, sanoi hän yhteen kyytiin:

— Herranen aika sentään, jos sinä tietäisit kuinka minä olen odottanut sitä päivää, jolloin saisin nähdä sinut Päivänkummulla. Mutta aina on vaan pitänyt kuulla sellaista, joka ei ole niinkuin olla pitäisi — ja omien vanhempien on pitänyt tulla sitä kertomaan.

Silloin syttyi Torbjörnille ikäänkuin valo. Hän näki nyt Synnöven kulkevan siellä Päivänkummulla odottamassa rauhallista hetkeä, jolloin hän levollisesti saattaisi viedä hänet vanhempien eteen; mutta sellaista ei Torbjörn koskaan hänelle antanut.

— Olisit ennemmin sen sanonut, Synnöve!

— Enkö sitte ole sitä sanonut?

— Et tällä tavalla.

Synnöve mietti hiukan; sitte hän, käännellen esiliinansa kulmaa poimuihin, virkkoi:

— Sitte on kai siihen ollut syynä — etten oikein uskaltanut.

Se, että Synnöve häntä pelkäsi, liikutti häntä siihen määrään, että hän ensi kertaa eläissään suuteli häntä.

Synnöve hämmästyi niin, että paikalla taukosi itkemästä. Silmät kävivät epävarmoiksi, hän koetti hymyillä, katsoi maahan, sitte taas Torbjörniin ja hymyili vihdoin todenteolla. He eivät enään puhuneet — kädet vain löysivät toisensa, mutta kumpikaan ei uskaltanut puristaa. Vihdoin veti Synnöve hiljaa pois kätensä, rupesi kuivaamaan silmiään ja kasvojaan ja järjestämään hiuksiaan, jotka olivat joutuneet vähän epäjärjestykseen. Torbjörn katseli häntä ja mietti mielessään: jos hän on ujompi kuin kylän muut tytöt ja seurustelee toisella tavalla, niin ei siinä ole mitään moittimista.

Hän saattoi Synnöven karjakartanolle, joka ei ollut kaukana. Hän olisi mielellään tahtonut astella käsi kädessä; mutta hän oli tullut niin oudolle mielelle, että tuskin uskalsi Synnöveen kajota; häntä kummastutti, että hän sai näin astella hänen rinnallaan. — Heidän erotessaan hän sentähden sanoikin:

— Nyt kuluu kotvan aikaa, ennenkuin kuulet minusta pahaa.

Kotona oli isä kantamassa jyviä myllyyn aitasta, sillä paikkakuntalaiset jauhattivat Kuusiston myllyssä, kun heidän omat puronsa olivat kuivilla; Kuusiston virta ei milloinkaan kuivanut. Säkkejä oli paljon, monet aika suuria ja joukossa tavattomankin suuria. Ihan likellä olivat naisväet vääntämässä pyykkiä. Torbjörn meni isänsä luo ja kävi kiinni säkkiin.

— Saanko minä auttaa?

— Kyllähän minä sen teen itsekin, sanoi Sämund, viskasi reippaasti säkin selkäänsä ja läksi myllylle päin.

— Täällä on näitä paljon, sanoi Torbjörn, kävi kiinni kahteen suureen säkkiin, pani selkänsä vastaan, vei säkit olkainsa yli, yhden kummassakin kädessä, ja nojasi kyynärpäitään kylkiin. Puolitiessä tuli Sämund häntä vastaan, matkalla noutamaan uusia; isä katsahti häneen nopeasti, mutta ei sanonut mitään. Kun Torbjörn vuorostaan meni takaisin aittaan, tuli Sämund vastaan, kantaen kahta vieläkin suurempaa säkkiä. Tällä kertaa otti Torbjörn pienen säkin ja kantoi sen; kun Sämund hänet kohtasi, katsoi hän häneen pitemmältä kuin äsken.

— Lähettivät sanan Pohjamäeltä, sanoi Sämund.

— Tahtovat sinua sunnuntaina häihin.

Ingrid katsoi häneen rukoilevasti työnsä äärestä, äiti samoin.

— Vai niin, vastasi Torbjörn kuivasti, mutta kävi tällä kertaa kiinni kahteen suurimpaan säkkiin.

— Menetkö? kysyi Sämund, mustana muodoltaan.

— En.

NELJÄS LUKU.

Kuusiston karjakartano oli kauniilla paikalla, sieltä saattoi nähdä koko seudun, ensinnä Päivänkummun moniväristen metsiensä ympäröimänä ja sitte muut talot metsäseppeleen keskellä, joka teki, että olisi luullut vihreää nurmikkoa ja sen keskellä olevia rakennuksia rauhoitetuksi alaksi, joka väkivalloin on riistetty sydänmaasta. Kuusiston karjakartanolta saattoi laskea 14 taloa; Kuusiston talosta ei näkynyt kuin kattoja ja mitäkin vain karjakartanon äärimmäiseltä kukkulalta. Usein jäivät tytöt kuitenkin katselemaan piipuista nousevaa savua…

— Nyt keittää äiti päivällistä, sanoi Ingrid, — tänään on suolalihaa ja silavaa.

— Kuuleppas, tuolla huudetaan miehiä, sanoi Synnöve; — missähän työssä ne tänään ovat?

Ja heidän silmänsä seurasivat savua, joka iloisena nousi ylös puhtaaseen, aurinkoiseen ilmaan, mutta pian laiskistui, jäi miettimään — ja valui sitte leveäksi vyöksi metsän päälle, oheni siinä ohenemistaan, kunnes liehui hienona harsona ja lopulta miltei hävisi näkymättömäksi. Monellaiset ajatukset siinä nousivat mieleen ja liitivät yli seudun. Sinä päivänä ne olivat Pohjamäellä. Häistä oli kulunut pari päivää; mutta koska niitä piti juotaman kuusi päivää, kuului vieläkin silloin tällöin laukauksia ja voimakkaimpia huutoja karjakartanolle asti.

— He pitävät hauskaa, sanoi Ingrid.

— En minä heitä kadehdi, sanoi Synnöve ja otti kutimensa.

— Olisi se sentään mukavaa olla siellä, sanoi Ingrid, joka istua kyykytti katsomassa talolle päin; siellä kulki ihmisiä edestakaisin rakennusten lomitse — toiset aitoille päin, missä kai katetut ruokapöydät olivat, toiset kauvemma, parittain ja toverillisesti keskustellen.

— En minä vaan ymmärrä mitä tuolta oikein ikävöi, sanoi Synnöve.

— Tuskinhan minä itsekään tiedän, sanoi Ingrid ja jäi ennalleen istumaan. — Tanssia kai, lisäsi hän. sitte.

Synnöve ei vastannut mitään.

— Etkö koskaan ole tanssinut? kysyi Ingrid.

— En.

— Luuletko tanssin olevan syntiä?

— En oikein tiedä.

Ingrid ei heti jatkanut sitä keskustelua; sillä hän muisti, että heränneet ankarasti kielsivät tanssin eikä hän tahtonut tiedustella vanhempien ja Synnöven suhdetta tässä asiassa. Mutta miten ajatukset lienevätkään kulkeneet, sillä hetkisen perästä hän sanoi:

— Parempaa tanssijaa kuin Torbjörn en ikinä ole nähnyt.

Synnöve vaikeni vähän aikaa ennenkuin virkkoi:

— Niin, hän kuuluu tanssivan hyvin.

— Näkisit vaan kuinka hän tanssii! puhkesi Ingrid puhumaan ja kääntyi häneen päin. Mutta Synnöve vastasi kiireesti:

— Ei, sitä en tahdo!

Ingrid säpsähti hiukan, Synnöve painui laskemaan kutimensa silmukoita. Mutta äkkiä päästi hän työn helmaansa, katsoi suoraan eteensä ja sanoi:

— Niin iloissani kuin tänään en ole ollut pitkiin aikoihin.

— Miksi? kysyi Ingrid.

— Siksi vaan, ettei hän tänään tanssi Pohjamäellä! Ingrid mietti omia asioitaan.

— Siellä kuuluu olevan tyttöjä, jotka ikävöivät häntä, sanoi hän.

Synnöve avasi suunsa ikäänkuin puhuakseen, mutta vaikeni, veti pois tyhjän puikon ja alkoi uutta kierrosta.

— Kyllä Torbjörninkin on sinne ikävä; siitä olen varma, sanoi Ingrid, mutta huomasi vasta myöhään mitä oli sanonut, sillä Synnöve istui kutimensa ääressä veret kasvoilla.

Nyt saattoi Ingrid vasta kiireesti tehdä johtopäätöksiään koko keskustelusta, hän läjäytti kätensä yhteen, asettui polvilleen kanervikkoon, niin että tuli ihan Synnöven eteen — ja rupesi katsomaan Synnöveä suoraan silmiin; mutta Synnöve kutoi hartaasti. Silloin hymähti Ingrid ja sanoi:

— Nyt sinä monta päivää olet salannut minulta jotakin.

— Mitä sinä sanot? kysyi Synnöve ja loi häneen epävarman katseen.

— Et sinä ole pahoillasi siitä, että Torbjörn tanssii, sanoi Ingrid entiseen tapaansa.

Toinen ei vastannut; Ingridin kasvot olivat ainoana hymynä, hän karkasi Synnöven kaulaan ja kuiskasi hänen korvaansa:

— Mutta sinä olet pahoillasi siitä, että hän tanssii muiden kanssa kuin sinun!

— Mitä kummaa sinä puhut! sanoi Synnöve, riistäytyi irti ja nousi.

Ingrid nousi hänkin ja meni Synnöven perässä.

— Vahinko ettet tanssi, Synnöve! sanoi hän hymyillen; — oikein vahinko! Tule nyt, niin minä samalla heti paikalla opetan sinua.

Hän otti Synnöveä vyötäisistä.

— Mitä sinä aiot? kysyi Synnöve.

— Opettaa sinua tanssimaan. Sittepähän ei sinun tarvitse surra sitä että hän tanssii toisten kanssa.

Jo täytyi Synnövenkin hymyillä tai olla hymyilevinään.

— Joku voi meidät nähdä, sanoi hän.

— Herra siunaa, kuinka tyhmiä sinä puhut! sanoi Ingrid ja rallatti jo täyttä vauhtia ja kuljetti Synnöveä tahdin mukaan.

— Ei, ei, ei tästä mitään tule!

— Ethän sinä moneen aikaan ole ollut näin iloissasi, sanoithan juuri niin; tule nyt!

— Kunhan se vaan kävisi!

— Koeta, niin saat nähdä, että se käy!

— Sinä olet niin vallaton, sinä Ingrid.

— Niin sanoi kissakin varpuselle, kun ei varpunen tahtonut pysyä hiljaa, jotta kissa saisi syödä sen suuhunsa; tule pois nyt!

— Tekeehän minunkin oikeastaan mieleni, mutta…

— Nyt minä olen Torbjörn, ja sinä olet hänen nuori vaimonsa, joka ei tahdo, että hän tanssisi muiden kuin sinun kanssasi.

— Mutta — Ingrid rallatti.

— Mutta, toisteli Synnöve yhä, mutta tanssi jo! Se oli hyppytanssia ja Ingrid meni edellä suurin askelin ja miesmäisin liikkein, Synnöve perässä pienin askelin, silmät maassa, — ja Ingrid lauloi:

Ja kettu se pälyi luolastaan :,: poikk' kankaan. :,: Jänöjussi se harppasi nokkelaan: ,: poikk' kankaan. :,: Päiv' oli niin hullun paisteinen, että nähnyt ei taa, ei etehen :,: poikk' kankaan! :,:

Vaan kettu se nauroi luolassaan :,: poikk' kankaan. :,: Kun jussi noin loikkivi rohkeinnaan :,: poikk' kankaan. :,: "Minun on niin lysti nyt hui ja hai — ota kiinni ken töpöhännästä sai!" :,: poikk' kankaan. :,:

Ja kettu se vartoo luolassaan :,: luona kankaan. :,: Jänö juoksevi surmahan suorimpaan :,: poikk' kankaan. :,: "Voi taivas nyt olen hukassa!" — — — "Kuka käski sun, kultani, tanssia!" :,: poikk' kankaan. :,:

— No, eikö se nyt käynyt! kysyi Ingrid, kun he hengästyneinä pysähtyivät.

Synnöve sanoi hymyillen, että hänellä oli enemmän halua tanssia valssia. Siinä suhteessa ei ollut mitään estettä, arveli Ingrid ja he ryhtyivät heti toimeen, Ingridin näyttäessä, kuinka jalkoja oli muutettava.

— Sillä valssi se on vaikeaa.

— Oi, kyllä se menee, kun vaan pääsemme tahtiin, sanoi Synnöve, ja
Ingrid ehdotti, että he koettaisivat.

He koettivatkin, Ingrid lauloi ja Synnöve lauloi mukana, ensin vaan hyräilemällä, mutta sitte ääneen. Äkkiä Ingrid pysähtyi, päästi Synnöven käsistään ja löi kädet yhteen ihmetyksissään!

— Sinähän osaat tanssia valssia! huudahti hän.

— Ole hiljaa, ei enään puhuta siitä, sanoi Synnöve ja kävi taasen kiinni Ingridiin, jatkaakseen.

— Mutta missä sinä olet oppinut…?

— Trallalaa! … ja Synnöve pyöritteli Ingridiä. Silloin rupesi
Ingrid laulamaan oikein sydämensä pohjasta:

"Kun päiväkin taivaalla piirissä käy, tule tanssihin tyttöni, ennättäy! Kun virtakin vierivi hyppiellen, tule kultani kurimoon pyörteiden! Kun koivukin tuulessa taipuilee, sinä tyttö myös —"

— Kuinka kummallisia lauluja sinä laulat! sanoi Synnöve ja seisautti tanssin.

— En minä tiedä mitä laulan. Torbjörn niitä on laulanut!

— Ne ovat Renki-Pentin lauluja, sanoi Synnöve, — minä tunnen ne.

— Onko ne niitä? kysyi Ingrid ja pelästyi hiukan. Hän jäi katsomaan eteensä eikä sanonut mitään; äkkiä rupesi hän tarkkaavaisesti katselemaan jotakin tiellä.

— Kuule — tuolla ajaa joku Kuusistosta päin ja kääntyy kylätielle.

Synnöve katseli nyt ajajaa.

— Onko se hän?

— On se Torbjörn; hän on matkalla kaupunkiin. — — Se oli Torbjörn ja hän oli matkalla kaupunkiin. Sinne oli pitkä matka; hän kuljetti suurta kuormaa ja ajoi sentähden hitaasti tomuista tietä. Tie näkyi karjakartanolle ja kun hän kuuli ylhäältä huhuamista, arvasi hän kuka siellä huhusi, nousi kuormalleen ja huhusi vastaan niin että raikui tunturilta tunturille. Silloin ruvettiin toitottamaan paimen torvea, ja hän kuunteli ja kun torvi vaikeni, nousi hän taasen huhuamaan. Niin jatkui matkaa ja hän oli iloisella mielellä. Hän katseli Päivänkumpua eikä se milloinkaan ollut hänestä näyttänyt niin aurinkoiselta kuin nyt. Mutta katsellessaan Päivänkumpua, unohti hän hevosen menemään oman päänsä mukaan. Ja hän heräsi siihen, että se loikahti pahasti syrjään niin että toinen aisa katkesi ja hevonen hurjaa vauhtia läksi menemään Pohjamäen peltoja pitkin, tie kulki nimittäin niiden läpi. Hän nousi pystyyn ja koetti pidellä hevosta. Hänen ja hevosen välillä syntyi ottelu: hevonen tahtoi jyrkänteelle ja hän piteli vastaan. Vihdoin hän sai sen nousemaan takajaloilleen, silloin hän hypähti rattailta ja ehti, ennenkuin hevonen taasen oli päässyt liikkeelle, saada kiinni puusta — ja nyt täytyi hevosen pysähtyä. Kuorma oli osittain jäänyt tielle, — toinen aisa oli poikki, hevonen värisi. Hän meni sen luo, kävi kiinni suitsiin ja puheli sille kauniisti; hän käänsi sen heti ympäri, ollakseen turvassa jyrkänteeltä, jos se uudelleen pillastuisi; näin pelästyneenä oli sen mahdoton pysyä paikoillaan ja hänen täytyi puolijuoksussa seurata sitä yhä kauvemma ja kauvemma takaisin tielle. Hän ajoi omien tavaroidensa ohi, joita oli huiskinhaiskin tiepuolessa, astiat rikki ja sisällys osaksi pilalla. Tähän asti oli vaara kiinnittänyt hänen mieltänsä, nyt hän rupesi huomaamaan seurauksia ja suuttui; kaupunginmatkasta ei tule mitään, sen hän ymmärsi ja jota enemmän hän asiaa ajatteli, sitä enemmän häntä suututti. Päästyään tielle, pillastui hevonen vieläkin, koetti heittäytyä syrjään riuhtaistakseen itsensä irti — ja silloin pääsi miehessä suuttumus valloilleen. Hän piteli vasemmalla kädellään suitsia ja antoi oikeallaan iskun toisensa perästä suurella matkapiiskallaan, niin että hevonen aivan hurjistui ja nosti etukaviot hänen rintaansa vastaan. Mutta hän työnsi sen pois ja löi entistä pahemmin, löi kaikin voimin ja käytti piiskan tyvipuolta.

— Kyllä minä sinut opetan, senkin uppiniskainen koni! ja hän löi lyömistään. Hevonen hiljui ja kiljui, hän löi lyömistään. — Nyt opit tuntemaan vahvat kourat! ja hän löi lyömistään. Hevonen läähätti niin että vaahto valui alas lyöjän kättä, mutta hän vaan löi. — Olkoon tämä ensimäinen ja viimeinen kerta, senkin heittiö! kas siinä! vielä kerran noin! äh sinä konirähjä, saatpa kerrankin kuria miehen kädestä! ja hän löi lyömistään.

Tämän kamppailun aikana olivat mies ja hevonen kääntyneet, hevonen ei enään vastustanut, vaan värisi ja vapisi joka iskun alla, ja koetti kiljuen karata syrjään, kun näki piiskan ilmassa lähestyvän. Vihdoin alkoi Torbjörniä hiukan hävettää ja hän lakkasi lyömästä. Samassa huomasi hän ojanreunalla miehen, joka istui kyynärpäälleen nojaten ja nauroi häntä. Torbjörn joutui ihan suunniltaan, hänen silmissään miltei musteni ja yhä pidellen hevosta suitsista, karkasi hän miestä vasaan, piiska pystyssä.

— Kyllä minä opetan sinua nauramaan!

Piiska läjähti, mutta ei tavannut kuin puoleksi, sillä huudahtaen oli mies paiskautunut ojaan. Siellä hän sitte makasi nelin ryömin, käänteli päätään, vilkuili Torbjörniin ja veteli suutaan nauruun. Itse naurua ei kuulunut. Torbjörn hätkähti; sillä tämän miehen oli hän ennenkin nähnyt. Niin, Aslakhan se olikin.

Torbjörn tunsi selkäänsä karmivan, hän ei itsekään tietänyt miksi.

— Sinä kai molemmilla kerroilla peloitit hevosta, sanoi hän.

— Minä täällä vaan makasin, vastasi Aslak ja nosteli itseään hiukan, — ja sinä minut herätit, kun tuossa hakkasit hevosesi hulluksi.

— Sinä sen teit hulluksi; kaikki eläimet pelkäävä sinua, ja Torbjörn taputti hevosta, joka oli niin hiessä, että hiki valui vetenä.

— Sinua kai se enemmän pelkää; en minä vielä koskaan ole noin pidellyt hevosta, sanoi Aslak, joka nyt oli polvillaan ojassa.

— Älä pidä liian suurta suuta, sanoi Torbjörn ja uhkasi piiskalla.

Silloin nousi Aslak ja kapusi ylös.

— Vai minäkö? Pidänkö minä suurta suuta. En! — — Minne sinä menet, kun on sellainen kiire? sanoi hän ystävällisellä äänellä ja astui likemmä, mutta horjahteli puolelle ja toiselle, sillä hän oli humalassa.

— En minä tänä päivänä pääse mihinkään, sanoi Torbjörn ja riisui hevosen.

— Ikävä juttu, sanoi Aslak ja tuli vieläkin likemmä, käyden kiinni lakkiinsa. — Herra varjele, sanoi hän sitte, — mikä suuri ja pulska mies sinusta on tullut, sitte kun sinut viimeksi näin.

Hän piti molempia nyrkkejään taskussa, pysytteli voimiensa mukaan pystyssä ja katseli Torbjörniä, joka ei tahtonut saada hevosta irti ratasrisoista. Torbjörn tarvitsi apua, mutta hän ei saanut pyydetyksi Aslakia auttamaan. Aslak oli pahan näköinen: vaatteet olivat ojassa tahriintuneet, hiukset riippuivat vanuneina kiiltävän hatturisan alta, kasvot, vaikka osaksi vanhastaan tutut, olivat nyt ainaisessa irvahymyssä ja silmät entistä enemmän ummessa, joten hänen täytyi pitää päätään takakenossa ja suutaan ammollaan, kun katsoi johonkin. Kaikki piirteet olivat veltostuneet ja kasvojen muoto kangistunut; sillä Aslak joi. Torbjörn oli kyllä ennenkin silloin tällöin nähnyt hänet, mutta sitä ei Aslak ollut tietävinään. Aslak kierteli kaupustelijana maata ja viipyi mielellään siellä missä pidettiin hauskaa, sillä hän lauleli iloisia lauluja, kertoi juttuja ja sai palkakseen viinaa. Tälläkin kertaa oli hän ollut Pohjamäellä häissä, mutta katsonut parhaaksi vähäksi aikaa mennä pois, koska hän tapansa mukaan oli yllyttänyt ihmisiä tappeluun ja tappelu lopulta uhkasi hänen omaa nahkaansa. Myöhemmin sai Torbjörn tietää tämän.

— Yhtä hyvin sinun sopii valjastaa se rattaiden eteen kuin riisua se, sanoi Aslak; — sinun täytyy joka tapauksessa mennä Pohjamäelle, muuten et pääse kuntoon.

Torbjörn kyllä oli ajatellut samaa asiaa, vaikkei hän ollut tahtonut sitä ajatella.

— Siellä on suuret häät, sanoi hän.

— Ja sieltä saa suuren avun, vastasi Aslak.

Torbjörn epäili; mutta avutta ei hän päässyt eteenpäin enempää kuin taapäinkään ja selvintä kai oli lähteä taloon. Hän pani hevosen kiinni ja meni. Aslak tuli perässä; Torbjörn katsahti taakseen.

— Minäpä sain hyvää seuraa takaisin häätaloon, sanoi Aslak nauraen. Torbjörn ei vastannut, vaan asteli eteenpäin. Aslak tuli perässä ja lauloi vanhaa, tuttua laulua:

Talon jukkaa kaksi häihin käy j.n.e.

— Kovinpa sinulla on kiire, sanoi hän hetken perästä; — pääsisit sinä vähemmälläkin, lisäsi hän.

Torbjörn ei vastannut. Soiton ja tanssin ääniä tuli heitä vastaan, suuren, kaksikerroksisen rakennuksen avonaisiin ikkunoihin ilmaantui kasvoja heitä katsomaan. Pihamaalle kokoontui kansaa ryhmiin. Hän huomasi heidän keskenään laskettavan arveluja, kuka tulija mahtaa olla, sitte tuntevan hänet ja vähitellen näkevän hevosen ja astiat, jotka olivat huiskinhaiskin maassa. Tanssi taukosi, koko joukko tölmäsi pihamaalle, juuri kun hekin tulivat taloon.

— Täällä tulee häävieraita vasten tahtoaan, huusi Aslak heidän liketessään ryhmää, Torbjörnin takaa.

Torbjörniä tervehdittiin ja hänen ympärilleen kokoonnuttiin.

— Jumal' antakoon hyviä juhlia, hyvää olutta pöytään, koreita tyttöjä lattialle ja hyviä pelimanneja penkille! sanoi Aslak ja tunkeutui heidän joukkoonsa.

Toiset nauroivat, toiset pysyivät totisina, joku sanoi:

— Reppu-Aslak on aina hyvällä päällä. Torbjörn tapasi paikalla tuttua väkeä, joille kertoi tapauksen; he eivät päästäneet häntä itseään hakemaan hevosta ja tavaroita, vaan pyysivät muita menemään. Sulhanen, nuori mies ja entinen koulutoveri, pyysi häntä maistamaan hääolutta ja niin sitä mentiin tupaan. Toiset tahtoivat jatkaa tanssia, varsinkin naiset, toiset vaativat pientä juomalomaa ja Aslakia kertomaan, koska hän taas oli tullut taloon.

— Mutta saat olla vähän varovaisempi kuin viimein, lisäsi joku.

Torbjörn kysyi, missä kaikki ihmiset olivat.

— Ka, vastattiin hänelle, — tässä oli äsken vähän levotonta; nyt ovat toiset lähteneet lepäämään, toiset lyövät ladossa korttia; muutamat taitavat istua Pohjamäen Nuutin kanssa.

Torbjörn ei kysynyt missä Pohjamäen Nuutti oli. Sulhasen isä, vanha mies, joka poltti liitupiippua ja joi olutta, sanoi:

— Kerro nyt juttu, Aslak; kuunteleepahan tuota ajan kuluksi.

— Pyytävätkö muut? kysyi Aslak, joka oli istuutunut penkille, vähän matkan päähän pöydästä, jonka ympärillä muut istuivat.

— Totta kai, sanoi sulhanen ja antoi hänelle ryypyn. — Minäkin pyydän.

— Pyytävätkö muutkin sillä tavalla? sanoi Aslak.

— Ehkäpä, sanoi nuori nainen sivupenkiltä ja tarjosi viinituoppia. Se oli morsian, noin kahdenkymmenen vanha, vaaleaverinen, laiha ihminen, jolla oli suuret silmät ja suupielissä tiukka piirre. — Minä pidän sinun jutuistasi, lisäsi hän.

Sulhanen katsoi häneen ja sulhasen isä sulhaseen.

— Pohjamäkeläiset ovatkin aina pitäneet jutuistani, sanoi Aslak. — Heidän kunniakseen! huusi hän ja tyhjensi lasin, jonka sulhaspoika hänelle ojensi.

— Kerro nyt sitte, huusivat useat.

— Mustalais-Siiristä, huusi joku.

— Ei, se on niin ruma! sanoivat toiset, varsinkin naiset.

— Lierin taistelusta! pyysi Sven Rumpali.

— Ei, hauskaa sen olla pitää! sanoi hoikka poika, joka paitahihaisillaan nojausi seinään. Hänen oikea kätensä riippui rentona, mutta eksyi usein silittämään muutamien nuorten tyttöjen hiuksia, jotka istuivat likellä; tytöt toruivat, mutta eivät muuttaneet paikkaa.

— Nyt minä kerron mitä itse tahdon, sanoi Aslak.

— Piru ties! mutisi vanhempi mies, joka oli pitkänään sängyssä ja tupakoi; hänen toinen jalkansa roikkui maassa, toisella hän potki hienoa takkia, joka riippui sängynpylväässä.

— Anna takkini olla! huusi poika, joka nojausi seinään.

— Anna tyttärieni olla! vastasi mies, joka oli pitkällään.

Jo siirtyivät tytöt muualle.

— Niin, minä kerron mitä itse tahdon! huusi Aslak. "Viinaa päässä, miehessä mieltä!" sanoi hän ja läjäytti kätensä yhteen.

— Kerro mitä me tahdomme, huomautti mies sängystä, — sillä viina on meidän.

— Mitä se merkitsee? kysyi Aslak, silmät pystyssä.

— Sitä vaan, että kun porsaan syötämme, niin sen tapammekin, sanoi mies, heilutellen jalkaansa.

Aslak pani silmät kiinni, mutta jäi istumaan, pää entisessä asennossa; sitte se vaipui hänen rinnalleen eikä hän enään sanonut mitään.

Hänelle koetettiin puhua, mutta hän ei kuullut.

— Viina vei miehen, sanoi se, joka oli pitkänään sängyssä.

Samassa Aslak nosti päätään ja rupesi hymyilemään entistä hymyänsä.

— Nyt te saatte kuulla hauskan pätkän, sanoi hän. — Herra varjele, kuinka hauskan! sanoi hän hetkisen perästä ja nauroi, suu selällään, mutta niin ettei kukaan kuullut naurua.

— Hän on oikein parhaimmalla päällään, sanoi sulhasen isä.

— Niin sitä olla pitääkin! sanoi Aslak; — ryyppy tänne! sanoi hän ja ojensi kätensä. Ryyppy tuli, hän joi sen hitaasti pohjaan, piti vähän aikaa päätään takakenossa ja viimeistä tilkkaa suussa, kulautti sen sitte kurkusta alas ja sanoi, kääntyen sängyssä viruvan miehen puoleen: — ja nyt on porsas teidän!

Hän nauroi entiseen tapaansa, jännitti molemmat kätensä polvensa ympäri ja nosteli sillä tavalla jalkaansa ylös ja alas, samalla huojuttaen ruumistaan puolelle ja toiselle. Vihdoin hän alkoi:

— Oli kerran tyttö, joka asui laaksossa. Mikä sen laakson nimi oli, on samantekevää; tytön nimi nimikään. Mutta tyttö oli korea, sitä mieltä oli talon isäntäkin — hsss! jolla hän oli palveluksessa. Hän sai hyvän palkan ja sai enemmänkin kuin kaupassa oli: hän sai lapsen. Ihmiset sanoivat, että se oli isännän, mutta sitä ei isäntä sanonut, sillä hän oli nainut mies, eikä tyttökään sitä sanonut, sillä hän oli ylpeäluontoinen, se ihmisraukka. Niissä ristiäisissä tehtiin valhe, ja koska hän oli synnyttänyt sellaisen kadotuksen lapsen, niin olihan se ykskaikki ristittiinkö se valheellisesti. Mutta äiti sai asua mökissä kartanon likellä ja siitä ei emäntä pitänyt, kuten odottaa sopikin. Kun tyttö tuli taloon, sylki emäntä häntä silmille; ja kun hänen poikapahasensa tuli leikkimään talon pikkupoikien kanssa, käski hän heidän ajaa äpäräpojan menemään; ei hän parempaa ansainnut, sanoi emäntä.

Yötä ja päivää kerjäsi hän miestään ajamaan tyttöressua maailmalle. Mies piteli vastaan niin kauvan kuin hän pysyi miehenä; mutta sitte hän rupesi juomaan ja silloin otti akka vallan. Nyt kävi tyttöruhjan huonosti, vuosi vuodelta pahenivat asiat ja ihan hän oli nälkään kuolemaisillaan poikapahasineen, joka ei ottanut mennäkseen pois äitinsä luota.

Sillä lailla kului yksi vuosi ja toinen vuosi ja niitä kului kahdeksan, mutta yhä oli tyttö mökissään. Nyt hänen kuitenkin täytyi lähteä. — — Ja hänen oli lähteminen! — — Mutta sitä ennen hulmahti talo tuleen ja liekkiin ja mies paloi sinne, sillä hän oli humalassa, — akka pelastui kakaroineen ja hän syytti töllin tyttöressua. Syytti ehkä syystä. — — Tai syytti syyttäkin. — — Se oli kummallinen poika se hänen poikansa. Kahdeksan vuotta hän oli nähnyt äidin raatavan ja kärsivän ja hän kyllä tiesi syyn, sillä äiti oli sen sanonut, kun hän kysyi miksi äiti aina itki. Niin teki äiti lähdön edellisenäkin päivänä ja sentähden oli poika yöllä poissa. — Mutta äiti pääsi elinkautiseen vankeuteen, sillä hän oli itse kirjurille tunnustanut sytyttäneensä taloon korean kokon. — Poika kierteli kylää ja kaikki ihmiset auttoivat häntä, kun hänellä oli ollut niin huono äiti. — Mutta sitte hän läksi siltä paikkakunnalta toiselle, missä ei häntä autettu paljoakaan, koskei tiedetty, että hänen äitinsä oli ollut niin huono. Hän ei taitanut sitä kertoa. — Kun minä viimeksi kuulin hänestä kerrottavan, oli hän juovuksissa ja sanovat, että hän viime aikana on ruvennut juomaan; en mene takaamaan onko se totta; mutta se on totta, etten ymmärrä mitä hän muutakaan tekisi. Se on häijy ja ilkeä mies, sen saatte uskoa; hän ei kärsi ihmisiä eikä sitä että he ovat hyvät keskenään, vielä vähemmin, että he ovat hyvät hänelle itselleen. Ja hän soisi, että kaikki olisivat sellaiset kuin hänkin on — vaikka sen hän sanoo vaan, kun on juovuksissa. Ja silloin hän myöskin itkee, itkee niinkuin rakeita tulisi — ihan ilman syytä; sillä mitäpä itkunsyytä hänellä olisi? Hän ei ole varastanut keneltäkään äyrin vertaa, tai tehnyt muuta pahaa, jota muut tekevät, niin ettei hänellä ole syytä itkeä, ja kuitenkin hän itkee, itkee niin että on kuin rakeita tulisi. Ja jos sattuisitte näkemään hänen itkevän, niin älkää luottako häneen, sillä hän on vaan päissään sellainen eikä hänestä silloin pidä välittää.

Samassa putosi Aslak katkerasti itkien takaperin penkiltä. Pian hän kuitenkin lakkasi itkemästä, sillä hän nukkui.