Kertomuksia

— Nyt on sika täynnä, sanoi se mies, joka oli pitkänään sängyssä. —
Silloin hän aina itkeä pillittää, kunnes nukkuu.

— Se oli ilkeä juttu, sanoivat naiset ja rupesivat siirtymään muualle.

— Sellaisia hän aina kertoo, kun itse saa päättää, sanoi muuan vanhus, nousten oven luota. — Herra ties miksi ihmiset viitsivät häntä kuunnella, lisäsi hän ja katsahti morsiameen.

VIIDES LUKU.

Toiset menivät ulos, toiset koettivat saada pelimannia sisään, jotta tanssi pääsisi alkuun; mutta pelimanni oli nukkunut porstuan nurkkaan ja toiset puhuivat hänen puolestaan, että annettaisiin hänen rauhassa maata.

— Sitte kun hänen toverinsa, Lauri, täällä lyötiin piloille, on Ollin täytynyt yksin kestää yli vuorokauden.

Torbjörnin hevonen ja tavarat olivat tuodut pihaan; toiset rattaat pantiin eteen, koska hän kaikkien pyynnöistä huolimatta tahtoi lähteä. Varsinkin koetti sulhanen pidättää häntä.

— Ei täällä taida minullakaan olla niin hauskaa kuin näyttää olevan, sanoi hän ja se pani Torbjörnin ajattelemaan; mutta hän päätti sentään lähteä ennen iltaa.

Kun he huomasivat hänen järkähtämättömyytensä, hajaantuivat he pitkin pihaa. Kansaa oli paljon, mutta hyvin hiljaista eikä paljon ensinkään häiden näköistä. Torbjörn tarvitsi valjaisiinsa uutta puunaulaa ja meni sellaista hakemaan. Pihasta ei löytynyt sopivaa ja hän meni vähän ulomma, tuli puuvajalle ja asteli hitaasti ja hiljaa, sulhasen sanat korvissa. Puuvajasta hän löysikin etsittävänsä, mutta asettui, itsekään tietämättä miksi, seinää vastaan istumaan, kädessä veitsi ja puukapula. Samassa hän kuuli jostakin läheltään nyyhkytystä; se kuului ohuen seinän toiselta puolen, ratasvajasta. Torbjörn kuunteli.

— Oletko — sinä täällä? sanoi hitaasti ja vaivalloisesti miehen ääni.

Kuului itkua, mutta itkijä ei ollut mies.

— Miksi sinä tulitkin tänne? kysyi nähtävästi se, joka itki, sillä ääni oli ihan itkunsekainen.

— Kenenkä häissä minä sitte soittaisin, jollen sisin häissäsi! sanoi ensimäinen puhuja.

Lauri viuluniekka siellä kai on, ajatteli Torbjörn. Lauri oli pitkä, pulska poika, jonka äiti piti talon torppaa. Mutta toinen puhuja mahtoi olla morsian.

— Mikset sinä myöskään koskaan ole puhunut! sanoi nainen hitaasti ja tukahtunein äänin, ikäänkuin suuren mielenliikutuksen vallassa.

— En luullut sitä tarvittavan meidän kesken, kuului lyhyt vastaus.

Vähän aikaa oli hiljaista, sitte virkkoi taasen nainen:

— Sinä tiesit kuitenkin, että hän kävi täällä.

— Luulin sinua vahvemmaksi.

Ei kuulunut muuta kuin itkua, vihdoin puhkesi nainen taasen puhumaan;

— Mikset sinä puhunut?

— Mitä Vanhan-Pirkon pojan olisi auttanut puhua Pohjamäen tyttärelle, tuli vastaukseksi hetken perästä, jona aikana puhuja raskaasti oli vetänyt henkeään ja voihkinut.

Vastaus viipyi.

— Olemme sentään katselleet toisiamme vuosikausia, sanottiin.

— Sinä olit niin ylpeä, ei sinulle oikein uskaltanut puhua.

— Enkä minä mitään niin toivonut. — Odotin joka päivä; — aina kun vaan tapasimme; — minusta tuntui jo lopulta, että kauppasin itseäni. Sitte arvelin, ettet sinä minusta huolinut.

Seurasi hiljaisuus. Torbjörn ei kuullut vastausta eikä itkua; eikä hän edes kuullut sairaan vetävän henkeään.

Torbjörn ajatteli sulhasta, jonka luuli tuntevansa kelpo mieheksi ja hänen tuli hänen puolestaan paha olla. Samassa kuului nainenkin sanovan:

— Pelkään, ettei hänellekään tule minusta paljon iloa, hänelle joka…

— Se on kelpo mies, sanoi sairas ja rupesi taas valittamaan.

Nähtävästi rintaan sattui. Se mahtoi koskea naiseen, koska hän taas alkoi:

— Kyllä sinun nyt on vaikea — — mutta — me kai emme koskaan olisi tulleet puhuneiksi, jollei tätä olisi tullut väliin. Vasta kun sinä löit Nuuttia, minä sinut ymmärsin.

— Minä en enään jaksanut sitä kantaa, sanoi mies ja lisäsi hetken perästä: — Nuutti on paha.

— Ei hän ole hyvä, sanoi sisar.

He vaikenivat hetken, sitten sanoi mies:

— Mahdanko minäkin joskus parantua; no niin, yhdentekevähän se on.

— Jos sinun on paha olla, niin pahempi on minun. Kuului katkeraa itkua.

— Menetkö jo? kysyi mies.

— Menen, tuli vastaukseksi ja sitte: — oi voi, voi minua, mikä elämä tästä tuleekaan!

— Älä itke noin, sanoi mies; — kyllä Jumala pian lopettaa minun elämäni, sitte saat nähdä, että sinunkin on parempi.

— Herra Jeesus, älä puhu! huusi nainen ääntään pidätellen ja ikäänkuin käsiään väännellen; Torbjörn arveli hänen samassa lähteneen tai pitkän aikaa pysyvän puhumattomana, sillä hän ei hyvään aikaan kuullut mitään ja läksi puuvajasta.

Pihaan päästyään kysyi hän ensimäiseltä vastaantulijalta:

— Mitä Pelimanni-Laurin ja Pohjamäen Nuutin väliin oikein tuli?

— Jaa niidenkö väliin? sanoi Pekka renki ja veti kasvot ryppyihin, ikäänkuin kätkeäkseen niihin jotakin. — Voit kyllä kysyä, sillä tulihan siihen vähän; Nuutti vaan kysyi Laurilta, soiko viulu iloisesti näissä häissä.

Samassa astui morsian heidän ohitseen; hänen kasvonsa olivat käännetyt toisaalle, mutta kun hän kuuli Lauria mainittavan, katsahti hän heihin ja hänen silmänsä olivat suuret ja punaiset ja tuskin näkivät; mutta muuten olivat kasvot hyvin kylmät; niin kylmät, ettei Torbjörn saattanut uskoa häntä äskeiseksi puhujaksi. Hän alkoi aavistaa enemmänkin.

Etempänä pihamaalla odotti hevonen; hän pani puun aulan paikoilleen ja haki sulhasta sanoakseen hyvästi. Hänen ei tehnyt mieli lähteä häntä etsimään, hän miltei toivoi, ettei hän tulisi ja nousi rattailleen. Samassa rupesi vasemmalta, missä lato oli, kuulumaan melua. Ladosta tuli kokonainen joukkue; iso mies kulki edellä ja huusi:

— Missä hän on? — Onko hän mennyt piiloon? — Missä hän on?

— Tuolla, tuolla! sanoivat toiset.

— Älkää päästäkö häntä sinne, sanoivat taas toiset, — siitä koituu paljasta onnettomuutta.

— Nuuttiako he hakevat? kysyi Torbjörn pieneltä pojalta, joka seisoi hänen rattaidensa vieressä.

— Niin, hän on humalassa ja silloin hän aina tahtoo tapella.

Torbjörn istui jo kuormalla ja löi hevosta.

— Ei, seis, veikkonen! kuuli hän takaansa; hän pidätti hevosta, mutta kun se siitä huolimatta yhä kulki eteenpäin, antoi hän sen mennä. — Hoi, pelkäätkö sinä, Torbjörn Kuusisto? kuului huuto lähempää.

Torbjörn pidätti hevosta lujemmin, muttei katsonut taakseen.

— Astu pois rattailta ja tule iloiseen seuraan, huusi joku.

Torbjörn käänsi päätään.

— Kiitoksia, minun pitää lähteä kotiin, sanoi hän.

Nyt syntyi neuvottelu ja koko joukko oli kokoontunut rattaiden ympärille. Nuutti meni hevosen eteen, taputti sitä ensin ja kävi sitte kiinni päähän, katsoakseen sitä. Hän oli aika kookas, hänellä oli vaaleat, takkuiset hiukset, tylppä nenä, suu oli suuri ja karkea, silmät maidonsiniset, mutta rohkeat. Ei hän paljon muistuttanut sisartaan, mutta oli jotakin yhtäläistä ja otsa oli sama suora kuin sisarella, paitsi matalampi; kaikki piirteet, jotka sisarella olivat hienot, olivat veljellä karkeat.

— Mitä sinä tahdot konistasi? kysyi Nuutti.

— En myy sitä, sanoi Torbjörn.

— Luuletko, etten minä jaksa maksaa? sanoi Nuutti.

— Mistä minä tiedän mitä sinä jaksat ja mitä et.

— Vai niin, vai epäilet sinä. Olisit varoillasi siinä suhteessa, sanoi Nuutti.

Se poika joka oli seisonut tuvassa, nojaten seinään ja silitellen tyttöjen hiuksia, virkkoi nyt naapurilleen:

— Nuutti ei tällä kertaa oikein uskalla. Tämän kuuli Nuutti.

— Enkö minä uskalla? Kuka sanoo niin? Enkö minä uskalla? huusi hän.

Paikalle kokoontui yhä enemmän väkeä,

— Pois tieltä, karttakaa hevosta! huusi Torbjörn ja läiskäytti piiskaa. Hän tahtoi, päästä liikkeelle.

— Sanotko sinä minulle pois tieltä? kysyi Nuutti.

— Minä puhuin hevoselle; anna tietä, sanoi Torbjörn, mutta ei itsekään kääntynyt syrjään.

— Mitä, aiotko sinä ajaa päälleni? kysyi Nuutti.

— Mene sitte pois!

Hevonen nosti päänsä ilmaan, sillä muuten sen olisi täytynyt työntää se Nuutin rintaa vastaan. Silloin kävi Nuutti kiinni suitsiin ja hevonen, joka muisti äskeisen kurituksen, rupesi vapisemaan. Mutta tämä liikutti Torbjörniä, joka katui, mitä äsken oli tehnyt hevoselle; nyt puhkesi raivo Nuuttia vastaan; sillä hän nousi seisoalleen, piiska kädessä, ja veti sillä Nuuttia päähän.

— Lyötkö? huusi Nuutti ja tuli likemmä. Torbjörn hyppäsi alas rattailta.

— Sinä olet paha mies, virkkoi hän kalman kalpeana ja antoi ohjakset pojalle, joka oli ollut tuvassa ja joka tarjoutui niitä ottamaan.

Mutta vanhus, joka oli noussut ovensuusta, kun Aslak oli lopettanut kertomuksensa, meni Torbjörnin luo ja tarttui hänen käsivarteensa.

— Sämund Kuusisto on niin hyvä mies, ettei hänen poikansa pidä antautua tekemisiin tuollaisten tappelupukarien kanssa, sanoi hän.

Torbjörn rauhoittui, mutta Nuutti huusi:

— Olenko minä tappelupukari? Hän on yhtä hyvin tappelupukari ja minun isäni on yhtä hyvä kuin hänenkin isänsä. — Tule vaan tänne! — Paha onkin, etteivät kyläläiset tiedä kuka meistä kummastakin oikeastaan on potrempi poika, lisäsi hän ja riisui kaulahuivinsa.

— Ehdimmehän me vielä koettaa, sanoi Torbjörn. Silloin sanoi se mies, joka oli ollut pitkänään sängyssä:

— Ne ovat kuin kissat, niiden täytyy ensin kummankin puhumalla yllyttää rohkeuttaan.

Torbjörn kuuli tämän, muttei vastannut siihen mitään. Yksi ja toinen joukossa nauroi, toiset sanoivat, että näissä häissä oli ollut tarpeeksi ilkeitä tappeluja ja että he häiritsivät vierasta miestä, joka rauhallisesti halusi lähteä matkalle. Torbjörn rupesi katsomaan hevostaan; hänen tarkoituksensa oli lähteä. Mutta äskeinen poika oli kääntänyt sen ja ajanut aika kauvas; itse oli poika tullut ihan heidän taakseen.

— Mitä sinä katselet? kysyi Nuutti; — Synnöve hän on kaukana täältä.

— Mitä hän sinua liikuttaa?

— Ei, eivät sellaiset tekopyhät naiset minua liikutakkaan, sanoi
Nuutti; — mutta taitaa vaan panna sinut pelkäämään.

Tämä oli jo Torbjörnille liikaa; kaikki huomasivat, että hän katsoi ympärilleen tarkastaakseen paikkaa. Muutamat vanhemmat sekaantuivat taas riitaan ja huomauttivat, että Nuutti jo oli tuottanut tarpeeksi häiriötä näissä häissä.

— Ei hän minulle mitään tee, sanoi Torbjörn, ja kun he sen kuulivat, vaikenivat he.

Toiset sanoivat:

— Antaa heidän otella, niin heistä tulee ystävät; he ovat jo kauvan katselleet toisiaan karsain silmin.

— Niin, sanoi muuan, — he tahtoisivat molemmat olla ensimäiset tällä paikkakunnalla; katsotaan nyt!

— Oletteko te nähneet Torbjörn Kuusistoa, tiedusteli Nuutti; — minä luulin juuri nähneeni hänet tässä pihalla.

— Kyllä hän on täällä, sanoi Torbjörn ja samassa sai Nuutti oikean silmänsä päälle sellaisen iskun, että hän horjahti muutamia miehiä vastaan.

Syntyi hiiskumaton hiljaisuus. Nuutti nousi ja hyökkäsi sanaa sanomatta Torbjörnin kimppuun. Torbjörn otti hänet vastaan. Siitä nousi pitkä nyrkkitaistelu, kun molemmat kaikin voimin koettivat nujertaa toisiansa; mutta molemmat olivat harjaantuneita ja pitivät puoliaan. Torbjörnin iskuja tuli tiheään ja toiset sanoivat niitä aika koviksi.

— Jopa on Nuutti saanut vastustajan, sanoi se joka oli korjannut pois hevosen; — tehkää tilaa.

Naiset pakenivat; yksi ainoa seisoi korkeilla portailla, paremmin nähdäkseen; se oli morsian. Torbjörn näki hänet vilaukselta ja pidätti hetkiseksi; silloin huomasi hän veitsen välkkyvän Nuutin kädessä ja muisti sisaren sanat, ettei Nuutti ole hyvä mies. Hän tähtäsi taitavasti iskun Nuutin ranteen yläpuolelle, niin että veitsi putosi ja käsivarsi puutui.

— Ai, kuinka löitkin! sanoi Nuutti.

— Vai löin! huudahti Torbjörn ja karkasi hänen kimppuunsa.

Nuutti ei tahtonut saada käytetyksi kuin toista kättään, häntä nostettiin ilmaan ja kanniskeltiin, mutta siinä tuli tenä, ennenkuin hänet saatiin maahan. Monta kertaa hänet kyllä painettiin alas sillä tavalla, että kuka toinen hyvänsä olisi taipunut, mutta tällä oli hyvä selkä; Torbjörn siirtyi hänen mukanaan, ihmiset tekivät tilaa, mutta Torbjörn tuli hänen kanssaan aina vaan perässä ja niin sitä mentiin ympäri pihan, kunnes he tulivat portaiden alle. Siinä viskasi Torbjörn hänet vielä kerran ilmaan ja paiskasi maahan, niin että polvet notkahtivat; Nuutti meni pitkäkseen kalliolle niin että helähti. Siihen hän jäi hiljaa makaamaan, päästi raskaan korahduksen ja painoi silmät umpeen; Torbjörn ojentui suoraksi ja katsoi ylös. Hänen silmänsä sattuivat morsiameen, joka liikkumattomana katseli tapahtumaa.

— Pankaa jotakin hänen päänsä alle, sanoi hän, kääntyi ja läksi pois.

Kaksi vanhaa vaimoa astui ohitse.

— Herranen aika! tuossa makaa taas yksi; kuka se nyt on? sanoi toinen toiselle.

— Nuutti Pohjamäki, vastasi joku mies. Silloin sanoi toinen vaimoista:

— Sitte taitavat tappelut tästä puoleen vähentyä.

Pitäisi niillä nyt olla muutakin mihin tuhlaisivat voimiaan.

— Se oli tosi sana se, Randi, arveli toinen; — Jumala heitä auttakoon niin että he oppivat näkemään toistensa sivu ja katsomaan parempia asioita.

Tämä sattui Torbjörniin oudosti; hän ei ollut virkkanut sanaakaan, vaan katseli yhä niitä, jotka hoitivat Nuuttia; — useat koettivat puhua hänelle, mutta hän ei vastannut. Vihdoin hän kääntyi poispäin ja vaipui mietteisiin. Synnöve tuli hänen mieleensä ja häntä hävetti suuresti. Hän rupesi miettimään miten hän osaisi selittää tämän asian ja hän käsitti, ettei hänen ollutkaan niin helppoa lopettaa entistä elämäänsä kuin hän oli ajatellut. Samassa kuuli hän takaansa sanottavan: "ole varoillasi, Torbjörn!" mutta ennenkuin hän ehti kääntyäkään, oli takaapäin tartuttu hänen olkapäähänsä, hänet painettiin maahan, eikä hän enään tuntenut mitään muuta kuin polttavaa tuskaa, hän ei oikein tietänyt missä. Hän kuuli ääniä ympärillään, tajusi, että ajettiin, luuli itsekin ajavansa hevosta, muttei varmuudella tietänyt mitään.

Sitä kesti hyvin kauvan, tuli kylmä ja taas lämmin ja sitte kävi hänen olonsa niin köykäiseksi, niin köykäiseksi, että hän luuli liitelevänsä ilmassa — ja nyt hän käsitti, että puunlatvathan häntä kannattavatkin, hän liiteli latvalta latvalle, tuli tunturille, yhä korkeammalle ja korkeammalle — tuli karjakartanolle, aina vaan korkeammalle — ihan korkeimmalle tunturiharjalle asti; siellä kumartui Synnöve hänen puoleensa ja sanoi, että hänen olisi pitänyt puhua. Synnöve itki kovasti ja huomautti, että hän toki itsekin oli nähnyt, että Nuutti Pohjamäki oli asettunut hänen tielleen, aina ja alituisesti hänen tielleen ja olihan hänen viimein täytynyt ottaa Nuutti. Sitte taputti Synnöve häntä lempeästi toiselle poskelle, niin että se kävi ihan lämpöiseksi, ja itki niin, että paita siltä paikalta kastui. Mutta Aslak kyykötti suurella, suippealla kivellä ja sytytteli puunlatvoja ympärillään, niin että ne ritisivät ja paukkuivat ja oksat hänen ympärillään vinkuivat; itse hän nauroi suu ammollaan ja sanoi: en minä sitä tee, vaan äitini! Ja Sämund, isä, seisoi toisella puolella ja viskeli jyväsäkkejä korkealle ilmaan, niin että pilvet kävivät niihin kiinni, vetivät ne luokseen ja levittivät jyvät kuin sumuksi vaan — ja se tuntui Torbjörnistä niin ihmeelliseltä, että jyvät saattoivat levitä yli koko taivaan. Kun hän katseli alas Sämundiin itseensä, kävi tämä niin pieneksi, niin pieneksi, ettei hän lopulta kohonnut paljon ensinkään maasta, mutta silti hän yhä viskeli säkkejä korkeammalle ja korkeammalle ja sanoi: "koeta sinä vaan tehdä tätä!" — — Korkealla pilvissä oli kirkko ja Päivänkummun vaaleanverinen vaimo seisoi tornissa ja huiskutti toisessa kädessään punakeltaista nenäliinaa, toisessa virsikirjaa ja sanoi: "tänne et sinä pääse ennenkuin olet heittänyt tappelut ja kiroukset." — Ja kun hän katsoi likemmin, ei se ollutkaan kirkko, vaan Päivänkumpu ja aurinko paistoi kaikkiin satoihin ruutuihin niin, että hänen silmiinsä koski ja hänen täytyi painaa ne lujasti umpeen. — —

— — Varovasti, varovasti, Sämund! kuuli hän ja heräsi kuin unesta siihen, että häntä kannettiin, ja kun hän katseli ympärilleen, oli hän joutunut Kuusiston tupaan; liedessä loimotti suuri tuli, äiti seisoi hänen vieressään ja itki; isä kohotti häntä paraikaa käsivarsillaan — hän aikoi viedä häntä sivuhuoneeseen, mutta päästi hänet samassa alas.

— Hänessä näkyy vielä olevan henkeä, sanoi hän värisevin äänin ja kääntyi äidin puoleen.

Äiti puhkesi puhumaan:

— Auta armias, hän avaa silmänsä! Torbjörn, Torbjörn, rakas poika, mitä ne ovatkaan sinulle tehneet!

Ja hän painui hänen puoleensa ja silitti hänen poskeaan, kuumien kyynelten valuessa pojan kasvoille. Sämund hankasi toisella hihallaan silmiään ja vei sitte ystävällisesti äidin syrjään:

— Anna minun nyt samalla heti viedä hänet, sanoi hän ja kiersi lujasti toisen kätensä hänen hartioidensa alle ja toisen vähän alapuolelle selkää. — Kannata sinä, äiti, päätä, jollei hän itse jaksaisi.

Äiti meni edellä ja kannatti päätä, Sämund koetti päästä hänen askeltensa tahtiin ja pian makasi Torbjörn toisessa huoneessa. Heidän peitettyään ja huolellisesti hoidettuaan häntä kysyi Sämund joko poika oli lähtenyt liikkeelle.

— Tuolla hän näkyy olevan! sanoi äiti ja viittasi ulos.

Sämund avasi ikkunan ja huusi:

— Jos tunnin perästä olet perillä, saat vuosipalkkasi kahteen kertaan; — se ei tee mitään vaikka ajat hevosen pilalle.

Hän meni takaisin vuoteen luo, Torbjörn katsoi häneen suurin, kirkkain silmin, isän täytyi katsella niitä ja siinä kostuivat hänen silmänsä.

— Minä tiesin, että se päättyisi näin, sanoi hän hiljaa, kääntyi ja meni ulos.

Äiti istui jakkaralla pojan jalkojen juuressa ja itki, muttei puhunut. Torbjörn olisi tahtonut puhua, mutta hän tunsi, että se olisi ollut työlästä ja siksi hän vaikeni. Mutta hän katseli äitiin lakkaamatta eikä äiti milloinkaan ollut hänen silmissään nähnyt sellaista kiiltoa. Eivät ne liioin milloinkaan olleet näyttäneet niin kauniilta ja se oli hänestä huono enne.

— Herra Jumala, ratkesi hän vihdoin puhumaan, — minä tiedän, että
Sämundkin kaatuu sinä päivänä jolloin sinä menet.

Torbjörn katsoi häneen liikkumattomin silmin ja kasvoin. Katse tunki ihan hänen lävitseen ja hän rupesi lukemaan isämeitää sairaan puolesta; sillä hän päätteli, ettei hänellä enään ole pitkältä elämistä. Ja siinä istuessaan tuli hän ajatelleeksi, että poika sentään oli ollut heille kaikille rakkaampi kuin mikään muu, eikä hänen sisaruksistaan tällä haavaa ollut ketään kotosalla. Hän toimitti sanan karjakartanolle, Ingridille, ja nuoremmalle veljelle, joka oli siellä, ja palasi sitte entiselle paikalleen istumaan. Torbjörn katseli häntä vieläkin ja se katse oli hänelle kuin virttä olisi veisattu, se vei ajatukset parempiin asioihin, ja vanha Ingeborg haki hartaana raamatun ja sanoi:

— Nyt minä luen sinulle ääneen, niin sinun tulee hyvä olla.

Kun ei hänellä ollut käsillä silmälaseja, valitsi hän kohdan, jonka lapsesta asti osasi melkein ulkoa. Se oli Johanneksen evankeliumista. Ei hän varmaan tietänyt kuunteliko Torbjörn, mutta hän luki kuitenkin, jollei hänelle, niin itselleen.

Ingrid tuli pian hänen paikalleen, mutta silloin nukkui Torbjörn. Ingrid itki loppumatta; hän oli alkanut itkeä jo ennenkuin karjakartanolta läksikään; sillä hän ajatteli Synnöveä, joka ei saanut mitään tietoa. — Lääkäri tuli ja tutki sairaan. Hän oli saanut puukonpiston kylkeensä ja häntä oli muutenkin lyöty, mutta lääkäri ei sanonut mitään eikä kukaan häneltä kysynyt. Sämund seurasi häntä sairaan huoneeseen, seisoi siellä ja katseli lakkaamatta hänen kasvojaan, läksi, hänen lähtiessään ulos, auttoi hänet rattaille ja kävi kiinni lakkiinsa, kun tohtori seuraavana päivänä lupasi palata. Sitte kääntyi Sämund vaimonsa puoleen, joka oli tullut mukaan.

— Kun ei se mies puhu, on pojan tila vaarallinen.

Hänen huulensa vapisivat. Hän kiersi ympäri ja läksi vainioille.

Ei kukaan tietänyt minne hän joutui; sillä hän ei sinä iltana tullut kotiin, eikä liioin yölläkään, vaan vasta seuraavana aamuna, ja silloin oli hän niin synkän näköinen, ettei kukaan uskaltanut kysyä häneltä mitään. Itse puolestaan hän sanoi:

— No?

— Hän on nukkunut, vastasi Ingrid, — mutta hän on niin voimaton, ettei hän saa kättä nousemaan.

Isä aikoi mennä poikaa katsomaan, mutta kääntyi ovelta takaisin.

Tohtori kävi sinä ja kävi seuraavana päivänä ja monena päivänä perätysten. Torbjörn puhui jo, mutta ei saanut liikahtaa. Ingrid istui tavallisesti hänen luonaan, äiti myöskin ja pikkuveli; mutta ei hän kysynyt heiltä mitään eivätkä he häneltä. Isä ei koskaan ollut huoneessa. He näkivät, että sairaskin sen huomasi; joka kerta kun ovi avautui, kävi hän tarkkaavaiseksi ja he arvelivat syyksi sen, että hän odotti isää. Vihdoin kysyi Ingrid häneltä, eikö hän haluaisi nähdä heitä muitakin.

— He eivät tahdo nähdä minua, vastasi Torbjörn.

Tämä kerrottiin Sämundille, joka ei aluksi sanonut siihen mitään; mutta sinä päivänä, jolloin tohtori tuli, oli hän poissa, ja kun tohtori pääsi jonkun matkan päähän maantielle, tapasi hän Sämundin, joka istui tiepuolessa odottamassa. Tervehdittyään tohtoria, kysyi Sämund poikansa tilaa.

— Pahasti häntä on pidelty, vastasi tohtori lyhyesti.

— Pitääkö hän puoliaan? kysyi Sämund ja korjasi hevosen satulavyötä.

— Kiitoksia, kyllä se on hyvin, sanoi tohtori.

— Ei se ollut tarpeeksi lujassa, vastasi Sämund. Hetkisen he olivat vaiti ja tohtori katsoi häneen; mutta Sämund touhusi valjaitten kanssa eikä nostanut silmiään.

— Te kysyitte pitääkö hän puoliaan; kyllä minä luulen, sanoi tohtori hitaasti.

Sämund nosti kiireesti päätään.

— Elämäänpäinkö on? kysyi hän.

— On ollut jo monta päivää, vastasi tohtori. Silloin rupesi kyyneliä pisaroimaan Sämundin silmiin; hän koetti varistaa niitä pois, mutta niitä tuli taas.

— Oikein hävettää, että niin pitää siitä pojasta pitämän, nikotti hän. — Mutta katsokaas, tohtori, koreampaa poikaa ei koko pitäjässä olekkaan.

Tohtorin mieli heltyi.

— Mikset aikaisemmin ole kysynyt mitään?

— En ole ollut mahdollinen mitään kuulemaan, vastasi Sämund ja koetti vielä kerran hillitä kyyneliään, joita ei tahtonut saada painumaan alas; — ja sitte siellä oli niitä naisia, jatkoi hän; — ne olivat aina katsomassa kysynkö minä ja silloin en saanut sitä tehdyksi. Tohtori antoi hänelle tointumisaikaa ja sitte katsoi Sämund häntä tutkivin silmin.

— Tuleeko hänen terveytensä entiselleen? kysyi hän äkkiä.

— Tavallaan; muuten ei sitä vielä varmuudella voi sanoa.

Silloin kävi Sämund tyyneksi ja miettiväiseksi.

— Tavallaan, mutisi hän ja jäi seisomaan, silmät maassa. Tohtori ei tahtonut häntä häiritä, siinä miehessä oli jotakin, joka ei sallinut sitä. Äkkiä kohotti Sämund päänsä korkealle.

— Kiitoksia tiedoista, sanoi hän, ojensi lääkärille kätensä ja palasi kotiin.

Samaan aikaan istui Ingrid sairaan luona.

— Jos sinä jaksat kuulla, niin kerron sinulle jotakin isästä, sanoi hän.

— Kerro, sanoi Torbjörn.

— Niin, ensimäisenä iltana jolloin tohtori oli ollut täällä, meni isä pois eikä kukaan tietänyt missä hän oli. Mutta hän oli mennyt häätaloon ja kaikki ihmiset olivat käyneet mustiksi mieleltään, kun hän tuli. Hän oli asettunut heidän joukkoonsa ja juonut, ja sulhanen kertoo luulleensa hänen ottaneen vähän liikaa. Vasta silloin hän rupesi kyselemään tappelusta ja saikin kuulla kuinka kaikki oli tapahtunut. Nuutti tuli sinne; isä tahtoi häntä kertomaan ja meni pihalle sinne missä te olitte tapelleet. Koko väki meni perässä. Nuutti kertoi silloin kuinka sinä olit häntä pidellyt, kun ensin olit lyönyt tunnottomaksi hänen käsivartensa; mutta kun ei Nuutti kertonut enempää, nousi isä ja kysyi, niinkö sitte kävi — ja samassa oli hän ottanut Nuuttia rintapielistä, nostanut ilmaan ja laskenut samalle kalliolle, jossa vielä oli sinun vertasi. Hän oli pidellyt häntä vasemmalla kädellään ja oikeallaan vetänyt veitsen tupestaan; Nuutin kasvot olivat muuttuneet ja kaikki vieraat olivat olleet vaiti. Jotkut olivat nähneet isän itkevän, mutta hän ei tehnyt Nuutille mitään. Nuutti itse ei liikahtanut. Silloin oli isä nostanut Nuutin takaisin pystyyn, mutta vähän ajan perästä taas laskenut hänet alas. "Vaikea sinua on päästää", oli hän sanonut ja siinä häntä pidellessään katsoa tuijottanut häneen. Kaksi vanhaa vaimoa oli sattunut astumaan ohi ja toinen oli sanonut: "Muista lapsiasi, Sämund Kuusisto!" Sanovat isän paikalla päästäneen Nuutin; mutta Nuutti oli rakennusten välitse hiipinyt pois häistä eikä sen koommin palannut. Tuskin oli Ingrid päässyt kertomuksensa päähän ennenkuin ovi avautui ja joku katsoi huoneeseen — se oli isä. Ingrid läksi heti ulos ja Sämund tuli sisään. Mitä he sitte puhuivat, ei kukaan saanut tietää. Äiti joka koetti kuunnella oven takana, luuli saaneensa selville, että he puhelivat siitä, tulisiko Torbjörnin terveys entiselleen vai ei. Mutta ei äiti ollut siitä varma, eikä hän myöskään tahtonut mennä sisään niinkauvan kuin Sämund oli siellä. Kun Sämund tuli ulos, oli hän hyvin hellällä mielellä ja silmät hiukan punaisina.

— Me kyllä saamme pitää hänet hengissä, sanoi hän sivumennen Ingeborgille, — mutta Jumala ties, tuleeko hänen terveytensä entiselleen.

Ingeborg rupesi itkemään ja meni miehensä perässä ulos; he istuutuivat aitan rappusille ja puhuivat pitkältä.

Mutta kun Ingrid taas hiljaa tuli Torbjörnin luo, makasi Torbjörn kädessään pieni lippu, ja lausui hitaasti ja tyynenä:

— Anna tämä Synnövelle, kun hänet ensi kerran tapaat.

Kun Ingrid oli lukenut mitä lippuun oli kirjoitettu, kääntyi hän poispäin itkemään; sillä lippuun oli kirjoitettu:

Kunnioitetulle neiti Synnöve Päivänkummulle!

Kun olet lukenut nämä rivit, saa meidän välimme olla lopussa. Sillä minä en ole sinulle sallittu. Jumala olkoon meidän molempien kanssa.

Torbjörn Sämundinpoika Kuusisto.

KUUDES LUKU.

Synnöve oli saanut tietää asian päivää senjälkeen kun Torbjörn oli ollut häissä. Hänen nuorempi veljensä oli tullut karjakartanolle tuomaan sanaa; mutta Ingrid oli juuri hänen mennessään saanut häntä etehisessä kiinni siivestä, ja hän oli sanonut hänelle mitä Synnövelle oli kerrottava. Synnöve ei siis tietänyt enempää kuin että Torbjörn oli ajanut kuorman kumoon ja että hänen oli pitänyt mennä Pohjamäelle hakemaan apua; että hän ja Nuutti olivat riitaantuneet ja että Torbjörn oli vähän loukkaantunut; hän oli makuulla, mutta ei ollut mitään vaaraa. Tämä sanoma suututti Synnöveä enemmän kuin suretti. Ja jota enemmän hän asiaa ajatteli, sitä alakuloisemmaksi hän kävi. Torbjörn oli luvannut niin lujasti ja nyt hänen kuitenkin piti käyttäytyä niin, että vanhemmat taas saivat sanomisen syytä. Mutta ei tässä nyt kuitenkaan eroa tule, ajatteli Synnöve.

Karjakartanolle ei usein kulkenut sanoja ja sentähden kesti kauvan ennenkuin Synnöve sai toisia tietoja. Epätietoisuus painoi raskaasti hänen mieltään ja kun ei Ingridiäkään kuulunut, mahtoivat asiat olla hullusti. Ei hänen tehnyt mieli laulaa karjaa kotiin illoin, kuten hän ennen oli tehnyt, eikä hän öisin tahtonut saada unta, kun Ingrid oli poissa. Tästä johtui, että häntä päivisin väsytti eikä mieli siitä suinkaan käynyt keveämmäksi. Hän hommasi ja hääräsi, pesi punkkia ja pyttyjä, teki juustoa ja pani maitoa viiliksi, mutta hänen työnsä oli ilotonta ja Torbjörnin nuorempi veli ja eräs toinen poika, jonka hänen kanssaan piti käydä paimenessa, luulivat nyt saaneensa varmat merkit, että Synnöve ja Torbjörn olivat joissakin väleissä ja siitä asiasta riitti heillä paimenessa ollessa paljon puhumista.

Iltapäivällä, kahdeksantena päivänä siitä kun Ingrid oli noudettu kotiin, tuntui Synnöven mieltä painavan pahemmin kuin milloinkaan. Sellainen aika oli kulunut ilman mitään tietoja. Hän heitti työnsä ja istuutui katselemaan kylää, koska se oli kuin mikäkin seura eikä hän nyt tahtonut olla yksin. Siinä istuessa rupesi häntä väsyttämään, hän päästi pään painumaan käsivarrelleen ja meni paikalla uneen; mutta päivä poltti ja uni oli levotonta. Hän oli olevinaan Päivänkummulla, siinä ylistuvassa, missä hänen tavaransa olivat ja missä hänen oli tapana nukkua; puutarhasta nousi suloinen tuoksu, mutta ihan toisellainen kuin se, mihin hän oli tottunut, melkein kuin kanervan tuoksu. Mitenkä se on sellainen? ajatteli hän ja pisti päänsä ulos avoimesta ikkunasta. Torbjörn seisoikin puutarhassa istuttamassa kanervia! "Mutta rakas ystävä, miksi sinä tuota teet?" kysyi hän. "Voi, eivät ne kukkaset tahdo kasvaa", sanoi Torbjörn ja hommaili hommailemistaan puutarhassa. Synnöven rupesi käymään kukkia sääli ja hän pyysi Torbjörniä tuomaan ne ylös kamariinsa. "Kyllähän minä sen teen", vastasi hän ja sitte hän keräsi ne käsiinsä ja läksi niitä tuomaan; mutta ei Synnöve istunutkaan kamarissa, sillä Torbjörn pääsi tulemaan suoraan hänen luoksensa. Samassa tuli äiti. "Herra nähköön! aikooko se ilkeä Kuusiston poika tulla sinun luoksesi?" sanoi hän, riensi paikalle ja asettui Torbjörnin tielle. Mutta Torbjörn tahtoi vaan sisään ja nyt he rupesivat painimaan. "Äiti, äiti, hän tuo vaan kukkiani!" pyysi Synnöve ja itki. "Se ei auta", sanoi äiti ja jatkoi painimista. Ja Synnöveä peloitti niin hirveästi, sillä hän ei tietänyt kenen hän olisi suonut voittavan; mutta kummankaan ei hän suonut joutuvan tappiolle. "Varokaa kukkiani!" huusi hän, mutta he painivat entistä kiivaammin ja kauniit kukat hajaantuivat kaikkialle. Äiti polki niitä ja Torbjörn niinikään; Synnöve itki. Mutta kun Torbjörn oli päästänyt kukat käsistään, kävi hän niin hirveän näköiseksi, hiukset hänen päässään kasvoivat, kasvot kävivät nimikään suuremmiksi, silmät katselivat häijynilkeästi ja hän iski äitiin pitkät kynnet. "Ole varoillasi, äiti! Etkö näe, että se on toinen — ole varoillasi!" huusi Synnöve ja yritti lähteä auttamaan äitiä, muttei päässyt paikalta. Silloin kuului joku häntä huutavan, huutavan toisenkin kerran. Samassa hävisi Torbjörn ja äitikin hävisi; taas kuului joku huutavan. "Mitä?" sanoi Synnöve ja heräsi.

— Synnöve! huudettiin.

— Mitä? sanoi Synnöve ja nosti päätään.

— Missä sinä olet? kysyttiin.

Äiti siellä huutelee, ajatteli Synnöve, nousi ja läksi astumaan karjakartanon pihamaalle päin. Äiti siellä seisoi, toisessa kädessä eväsvakka, toisella varjostaen kasvojaan, ja seurasi häntä silmillään.

— Täälläkö sinä makaat paljaalla maalla! sanoi äiti.

— Minun tuli niin uni, vastasi Synnöve, — että minä hetkeksi paneuduin pitkäkseni enkä tietänytkään ennenkuin olin unessa.

— Sitä sinun pitää varoa, lapseni. — Tässä saat tuliaisia; minä leivoin eilen, kun isä aikoo pitkälle matkalle.

Mutta Synnöve tunsi, ettei äiti ollut tullut sentähden ja hänen mieleensä tuli, ettei hän suotta ollut nähnyt äitiä unessaan. Kaarina — äidin nimi oli Kaarina — oli kuten ennenkin on kerrottu — pieni ja hentokasvuinen, hänellä oli vaaleat hiukset ja siniset silmät, jotka vilkkaina liikkuivat päässä. Puhuessaan hän hiukan hymyili, mutta vaan puhuessaan vieraitten kanssa. Nyt olivat hänen kasvonsa käyneet hyvin teräviksi, hänen liikkeensä olivat rivakat ja hänellä oli aina kiire. — Synnöve kiitti tuliaisista, avasi kannen ja katsoi mitä vakassa oli.

— Tee se toisen kerran, sanoi äiti; — huomasin tuossa, etteivät pyttysi vielä ole pestyt; se sinun, lapseni, täytyy tehdä ennenkuin asetut lepäämään.

— Enhän minä muuta kuin tänään.

— Tule nyt, niin autan sinua, koska kerran olen täällä, sanoi äiti ja rupesi panemaan ylös helmojaan. — Sinun täytyy tottua järjestykseen, olit sitte minun silmieni alla taikka et.

Äiti asteli edellä maitoaittaan ja Synnöve hitaasti perässä. Sieltä he sitte kantoivat ulos astioita ja pesivät ne; äiti tarkasteli heidän hommiaan eikä pitänyt niitä ensinkään hullumpina. Hän antoi alituiseen ohjeita ja auttoi tekemään puhdasta ja sillä tavalla kului tunti tai pari. Työn kestäessä oli hän kertonut Synnövelle mitä kotona tehtiin ja kuinka kiire oli ennenkuin isä pääsi matkalle. Sitte hän kysyi muistiko Synnöve illoin, ennen maatapanoa, lukea jumalansanaa.

— Sillä se vaan ei saa unohtua, sanoi hän, — muuten menee työ seuraavana päivänä huonosti.

Saatuaan työn valmiiksi, menivät he nurmikolle ja istuutuivat odottamaan karjaa. Ja heidän istuuduttuaan kysyi äiti Ingridiä ja eikö hän pian palaisi karjakartanolle. Synnöve ei siitä asiasta tiennyt enempää kuin äitikään.

— Niin, kyllä ne ihmiset osaavat olla, sanoi äiti ja Synnöve ymmärsi paikalla, ettei hän tarkoittanut Ingridiä; hän olisi mielellään johtanut keskustelun toisaalle, mutta hän ei uskaltanut. — Sitä, jolla ei ole Herra sydämessä, kohtaa onnettomuus joskus, kun hän sitä vähinten odottaa, sanoi äiti. Synnöve ei sanonut sanaakaan. — Ei, sen minä aina olen sanonut, ettei siitä pojasta tule ihmistä. Raivota nyt sillä tavalla — hyi! — He kyyköttivät molemmat mäellä ja katselivat alas, mutta eivät toisiinsa. — Oletko kuullut kuinka hänen on? kysyi äiti ja katsahti tyttäreensä,

— En, vastasi Synnöve,

— Huonosti hänen kuuluu olevan, sanoi äiti. Synnöven rintaa rupesi ahdistamaan.

— Onko se vaarallista? kysyi hän.

— No niin, kyljessä on puukonpisto; — ja saihan hän muitakin vammoja.

Synnöve tunsi käyvänsä polttavan punaiseksi ja kääntyi enemmän pois, jottei äiti häntä näkisi.

— Ei kai se sen enempää merkitse? kysyi hän niin levollisesti kuin ikinä taisi; mutta äiti oli huomannut hänen povensa aaltoilevan ja vastasi sentähden:

— Ei merkitsekkään.

Synnöve alkoi aavistaa, että asiat mahtavat olla hullusti.

— Onko hän vuoteen omana? kysyi hän.

— Totta kai, on kun onkin. — Sääli vanhempia, niin kunnon ihmisiä. Hyvinhän he ovat hänet kasvattaneetkin, niin ettei Jumala voi heitä mistään soimata.

Synnöve joutui sellaiseen ahdistukseen, ettei hän tietänyt mitä tehdä.
Äiti jatkoi:

— Hyvä sekin näyttää olevan, ettei kukaan nyt ole häneen sidottu.
Jumala johtaa kaikki parhain päin.

Synnöveä pyörrytti niin, että hän pelkäsi menevänsä alas mäkeä.

— Ei, minä olen aina sanonut isälle: Herra siunaa! olen sanonut, eihän meillä ole kuin tämä ainoa tytär, kai meidän toki pitää hänestä pitää murhe. Mutta isä on kun onkin sellainen vähän pehmeä, vaikka muuten onkin niin kelpo mies; mutta on se siitä hyvä, että hän hakee neuvoa sieltä mistä sitä on saatavissa, nimittäin jumalansanasta.

Mutta kun Synnöve rupesi ajattelemaan isäänsä, kuinka hyvä hän oli, kävi hänen vieläkin vaikeammaksi vastustaa itkua, eikä vastustus tällä kertaa auttanut ensinkään; hän purskahti itkuun.

— Itketkö sinä? kysyi äiti ja katsoi häneen, saamatta nähdä hänen kasvojaan.

— Niin, minä ajattelen isää, ja sitte vielä — — Ja kyyneleet tyrskähtivät ilmoille entistä vuolaampina.

— Mutta rakas lapseni, mikä sinun oikein on?

— Voi, en minä oikein tiedä … minulle tuli sellainen … entä jos hänelle tällä matkalla tapahtuu jotakin, nyyhki Synnöve.

— Kuinka sinä sellaisia puhut? sanoi äiti. — Mitä hänelle tapahtuisi? — Sileää maantietä kaupunkiin asti!

— Niin, mutta muistakaa … kuinka sen toisen kävi, nyyhki Synnöve.

— Niin, hänen! — mutta eihän isäsi toki ajakkaan kuin hullu. Kyllä hän vahingoittumattomana palaa kotiin, kun Jumala vaan muuten tahtoo pitää kätensä hänen päällään.

Äiti rupesi tekemään johtopäätöksiä tästä itkusta, joka ei tahtonut tauota ensinkään. Äkkiä hän sanoi:

— Maailmassa on paljon suruja, mutta ihminen saa lohduttaa itseään sillä, että niitä voisi olla vieläkin enemmän.

— Se on laiha lohdutus, sanoi Synnöve ja itki kovasti.

Äidillä ei ollut sydäntä sanoa hänelle mitä hän ajatteli. Hän sanoi vaan:

— Jumala järjestelee usein meidän asioitamme näkymättömällä tavalla; niin hän kai on tässäkin tehnyt.

Ja sitte hän nousi, sillä lehmät ammuivat jo mäellä, kellot kalkattivat, pojat huhuilivat ja koko jono liikkui hitaasti alaspäin, kun lehmät olivat kylläiset ja rauhalliset. Äiti seisoi ja katseli ja pyysi sitte Synnöveä mukaan ottamaan niitä vastaan. Synnöve nousi ja tuli perässä; mutta hitaasti se meni.

Kaarina Päivänkummulle tuli nyt kiire tervehtimään karjaansa. Toinen lehmä tuli toisen perässä ja ne tunsivat emäntänsä ja ammuivat; emäntä taputti lehmiään ja iloitsi nähdessään kuinka ne kaikki olivat lihoneet.

— Niin, niin, sanoi hän, — kyllä Jumala pysyy likellä sitä, joka pysyy likellä häntä.

Hän auttoi Synnöveä ajamaan lehmät navettaan, sillä sinä päivänä ei Synnöve tahtonut saada, mitään käsistään. Äiti ei sanonut siitä mitään, vaan auttoi häntä lypsämisessäkin, vaikka hänen sen takia täytyi viipyä täällä ylhäällä kauvemmin kuin hän oli aikonut. Kun he vielä olivat siivilöineet maidon, rupesi äiti tekemään lähtöä ja Synnöve tahtoi saattaa häntä jonkun matkaa.

— Ei, sanoi äiti, — sinä olet ehkä väsyksissä ja tahdot olla rauhassa, ja hän otti tyhjän vakan, ojensi tytölle kätensä ja lausui, katsoen häneen tiukasti: — minä tulen pian taas katsomaan kuinka sinä täällä jaksat. — Pysy sinä vaan meidän tyttönämme äläkä ajattele muita!

Tuskin oli äiti kadonnut näkyvistä, kun Synnöve rupesi ajattelemaan kuinka hän nopeinten saisi sanaa Kuusistoon. Hän huusi Torbjörnin veljeä; hän aikoi lähettää hänet laaksoon; mutta kun poika tuli, huomasi hän, ettei saanutkaan uskotuksi hänelle asiaansa ja sanoi vaan, ettei ollutkaan mitään asiaa. Silloin hän rupesi ajattelemaan, että lähtee itse. Varmuutta hänen täytyi saada ja Ingrid oli paha, kun ei toimittanut hänelle sanaa. Yö oli aika valoisa eikä talo ollut niin kaukana, ettei hän olisi voinut kulkea sitä matkaa, kun oli sellainen asia. Näitä ajatellessa kerääntyi hänen mieleensä kaikki mitä äiti oli sanonut ja itku rupesi taas nousemaan kurkkuun; mutta silloin ei hän enään viivytellytkään, vaan otti huivin päähänsä ja läksi menemään kiertoteitä, jotteivät pojat huomaisi.

Jota kauvemma hän pääsi, sitä enemmän hän kiirehti ja vihdoin hyppeli hän pitkin polkua niin, että pienet kivet irtaantuivat, vierivät horhiin ja peloittivat. Vaikka hän tiesi, että kivet siellä vaan vierivät, tuntui hänestä kuitenkin siltä kuin joku olisi ollut likettyvillä ja hänen täytyi pysähtyä kuuntelemaan. Eihän siellä ollut ketään ja hän läksi menemään entistä kiireemmin. Silloin sattui hän pitkällä hyppäyksellä tulemaan suuremmalle kivelle, jonka toinen pää oli pystyssä tiellä, mutta joka nyt irtaantui ja läksi tulemaan hänen ohitseen. Se piti suurta melua, pensaat rytisivät ja Synnöveä peloitti, mutta vielä suuremmaksi hänen pelkonsa kasvoi, kun hän selvästi näki, että joku nousi ja liikkui etäämpänä tiellä. Ensin hän arveli, että se saattoi olla joku metsänpeto ja seisahtui henkeä pidätellen: tiellä-olija seisoi niinikään liikkumattomana. "Ho-i!" kuului samassa. Se oli äiti. Ensi työkseen juoksi Synnöve piiloon. Hyvän aikaa hän sitte istui ja odotti, nähdäkseen oliko äiti tuntenut hänet ja palaisiko hän; mutta ei häntä kuulunut. Sitte Synnöve odotti vieläkin kauvemmin, että äiti ennättäisi pois hänen edeltään. Kun hän vihdoin läksi liikkeelle, asteli hän hitaasti ja likeni pian taloa.

Häntä rupesi taas ahdistamaan, kun hän sen näki, ja ahdistus yltyi jota likemmä hän tuli. Kaikki oli hiljaista, työkalut olivat asetetut pystyyn seinää vastaan, puita oli hakattu ja pantu pinoon, kirves oli lyöty tukkiin. Synnöve astui näiden kaikkien sivu ovelle; siinä hän vielä kerran pysähtyi, katseli ympärilleen ja kuunteli; mutta mikään ei liikahtanut. Ja siinä seisoessaan ja levottomana miettiessään uskaltaisiko lähteä yliskamariin Ingridin luo, tuli hän ajatelleeksi, että varmaan samallaisena yönä, muutama vuosi sitte, Torbjörn oli käynyt istuttamassa hänen kukkansa. Hän riisui kiireesti kengät jalastaan ja hiipi ylös portaita.

Ingrid pelästyi kovasti, kun hän heräsi ja huomasi Synnöven herättäneen itsensä.

— Kuinka hän voi? kuiskasi Synnöve.

Ingrid muisti nyt kaikki tyyni ja alkoi ruveta pukeutumaan, jottei hänen heti tarvitsisi käydä vastaamaan. Mutta Synnöve istuutui sängynlaidalle, pyysi häntä pysymään vuoteessa ja toisti kysymyksensä.

— Nyt hän voi paremmin, sanoi Ingrid kuiskaten, — minä tulen pian ylös sinun luoksesi.

— Rakas Ingrid, älä salaa minulta mitään, sinä et voi sanoa minulle mitään niin pahaa, etten olisi ajatellut sitä pahemmaksi.

Ingrid koetti yhä säästää häntä, mutta Synnöven pelko kiiruhti asiaa eikä kiertoteihin enään ollut aikaa. Kysymykset tehtiin kuiskaten ja kuiskaten annettiin vastaukset; ympärillä vallitsevassa syvässä hiljaisuudessa kävivät kysymykset ja vastaukset vieläkin totisemmiksi. Hetki oli niitä juhlallisia, jolloin ihminen uskaltaa katsoa kovintakin totuutta silmiin. Sen he kumpikin olivat saavinaan selville, että Torbjörnin syy tällä kertaa oli pieni ja ettei hänen puoleltaan tullut mitään hänen ja sen myötätuntoisuuden väliin, millä he häntä ajattelivat. He itkivät molemmat pidättelemättä, mutta hiljaa ilmoille surunsa. Synnöve itki kuitenkin enemmän, hän istui aivan lyyhistyksissään sängynlaidalla. Ingrid koetti reipastuttaa häntä muistuttamalla kuinka paljon yhteistä iloa heillä kolmella oli ollut; mutta tässä kävi niinkuin usein käy, että kaikki pienetkin muistot, joita päivänpaiste kultaa, surun päivinä sulavat kyyneliksi.

— Onko hän kysynyt minua? kuiskasi Synnöve.

— Hän ei ole juuri ensinkään puhunut.

Ingrid muisti kirjelipun ja se rupesi painamaan häntä.

— Eikö hän sitte jaksa puhua?

— En tiedä miksei hän puhu; — kai hän sitä enemmän ajattelee.

— Lukeeko hän?

— Äiti on lukenut hänelle; nyt hän saa tehdä sen joka päivä.

— Mitä hän sitte sanoo?

— Katso, eihän hän sano juuri mitään, makaa ja katselee.

— Maalatussa tuvassako hän makaa?

— Niin.

— Ja kääntää päänsä ikkunaan päin?

— Niin.

He vaikenivat molemmat hetkisen.

Ingrid:

— Pieni juhannuslelu, jonka sinä kerran annoit hänelle, riippuu siellä ikkunassa ja käänteleikse.

— Niin, sama se, sanoi Synnöve äkkiä lujasti, —

Hän vaan

Sitte sanoi kukaan maailmassa ei saa minua heittämään häntä, kävi miten kävi!

Ingridille tuli kovin tuskallinen olo.

— Tohtori ei tiedä tuleeko hänen terveytensä ennalleen, kuiskasi hän.

Synnöve kohotti päätään, itkua pidätellen, katsoi häneen sanaa lausumatta, päästi sitte päänsä vaipumaan ja jäi mietteisiinsä istumaan; viimeiset kyyneleet valuivat hiljaa alas poskia eikä uusia enään kuulunut. Hän pani kätensä ristiin, mutta ei muuten liikahtanut: näytti siltä kuin hän olisi tehnyt suurta päätöstä. Sitte hän hymyillen nousi, kumartui Ingridin puoleen, ja suuteli häntä pitkään ja lämpimästi.

— Jollei hän parane, niin minä hoidan häntä. Nyt puhun vanhemmilleni!

Tämä liikutti suuresti Ingridiä; mutta ennenkuin hän tuli mitään sanoneeksi, tunsi hän Synnöven tarttuvan käteensä:

— Hyvästi, Ingrid! Nyt minä menen ylös yksin! Ja hän kääntyi kiireesti menemään.

— Kuule, kirjelippu, kuiskasi Ingrid hänen perässään.

— Mikä kirjelippu? kysyi Synnöve.

Ingrid oli jo noussut, hän etsi lipun ja vei sen Synnövelle; mutta samalla kun hän vasemmalla kädellään pisti sitä Synnöven povelle, kietoi hän oikean käden hänen kaulaansa ja suuteli häntä takaisin. Ja Synnöve tunsi hänen kyyneltensä suurina ja kuumina putoavan kasvoilleen. Sitte työnsi Ingrid hänet hiljaa ulos ovesta ja sulki sen; sillä hänellä ei ollut rohkeutta nähdä loppua.

Synnöve astui hiljaa sukkasillaan alas portaita; mutta kun hänen päässään oli liian paljon ajatuksia, tuli hän vahingossa pitäneeksi kolinaa, pelästyi, hyppäsi ulos porstuasta, otti kengät käteensä ja juoksi, kengät kädessä, rakennuksen ohi, vainioiden poikki, portille asti, siinä hän seisahtui, veti kengät jalkaansa ja läks sitte kiireesti menemään ylöspäin, sillä veri oli joutunut liikkeelle. Laulaa hyräillen ja rientämistään rientäen kulki hän eteenpäin, kunnes väsyi ja istuutui lepäämään. Silloin hän muisti kirjelipun — — —

Kun karjakoira seuraavana aamuna nosti haukun, pojat heräsivät ja lehmät olivat lypsettävät ja päästettävät laitumelle, ei Synnöve vieläkään ollut tullut.

Juuri kun pojat seisoivat ihmettelemässä, missä hän saattoi olla ja huomasivat, ettei hän koko yöhön ollut nukkunut vuoteessaan — tuli Synnöve. Hän oli hyvin kalpea ja tyyni. Sanaa lausumatta rupesi hän toimittamaan pojille ruokaa, pani eväät ja lypsi mukana. Sumut painoivat vielä matalampia harjanteita, kanervikko kiilteli kasteessaan pitkin punertavaa kangasta; oli vähän kylmä ja kun koira haukkui, vastasi kaiku joka taholta. Karja päästettiin irti; lehmät ammahtivat raikkaaseen ilmaan ja toinen lehmä toisen perästä lähti lönköttämään polkua myöten: mutta etempänä istui koira ottamassa niitä vastaan ja pysäyttämässä niitä, kunnes kaikki olivat päästetyt irti — silloin sekin päästi ne menemään. Kellon kalkatus värisi alas rinnettä, koira haukkui, jotta raikui, pojat huhusivat kilpaa.

Synnöve pakeni tätä melua ja laskeusi sille paikalle, missä hänen ja Ingridin oli ollut tapana istua. Hän ei itkenyt, vaan istui hiljaa, eteensä tuijottaen. Silloin tällöin huomasi hän iloisen hälinän, joka etenemistään eteni ja sulautumistaan sulautui yhteen, jota kauvemma katosi. Hän rupesi siinä ensin hyräilemään, sitte laulamaan hiukan kovemmin ja lauloi vihdoin kirkkaalla, heleällä äänellä seuraavan laulun. Hän oli muovaellut sen toisen mukaan, jonka oli osannut pienestä pitäen:

Nyt kiitos menneistä, ystävän', ja leikinlyönneistä tanhuvilla. Ma luulin leikin sen kestävän elon pitkän päivän ja illan.

    Ma luulin leikin sen liikkuvan
    poikk' kotipellon ja kujaa haavan,
    ja Päivänkummulle nousevan,
    ja kirkonkuorihin saavan.

    Mont' iltaa istunut yksin oon,
    kun silmä kääntyvi kaihon mukaan;
    ja piha hukkuu jo pimentoon,
    vaan tietä kuulu ei kukaan…

    Mont' iltaa miettinyt olen noin:
    ma myöhemmällä sun nähdä saanen.
    Ma valvon koittohon huomenkoin —
    mut kuule askeltas vaan en!

    Nyt silmärukkani tuijottaa
    vain tietä myöten ain' akkunatse,
    ja alla luomien asustaa
    vain kaihon polttava katse.

    Ma tiedän kyllä mi lohdun tois,
    ma tiedän korkean rauhanmajan,
    vaan rukoella en siellä vois —:
    hän vieress' istuu sen ajan!

    Vaan siitä tiedän ken olla voi,
    kuka Päivänkummun ja Kuusen tuvan
    niin liki sääsi ja kujan loi
    ja antoi kulkea luvan.

Vaan siitä tiedän ken oli se, joka kirkon penkit niin lähi siirsi, luo alttarin kuka nuorille sen suuren käytävän piirsi.

SEITSEMÄS LUKU.

Hyvän aikaa myöhemmin istuivat Guttorm Päivänkumpu ja Kaarina yhdessä Päivänkummun suuressa, valoisassa tuvassa ja lukivat toisilleen kirjoja, joita olivat saaneet kaupungista. He olivat aamupäivällä olleet kirkossa, sillä oli pyhä — sitte he yhdessä olivat käyskennelleet katsomassa vainioita ja neuvottelemassa, mikä ensi vuodeksi pantaisiin kylvölle, mikä jätettäisiin kesannoksi. He olivat samonneet toiselta pellolta toiselle ja maat näyttivät heidän aikanaan menneen aika lailla eteenpäin. "Jumala ties kuinka niitä viljellään, kun me olemme poissa", oli Kaarina sanonut ja silloin oli Guttorm kehoittanut häntä lähtemään sisään lukemaan niitä uusia kirjoja. "Sillä paras on, ettei sellaisia ajattele."

Mutta nyt oli kirjaa luettu ja Kaarina arveli, että vanhat kirjat olivat paremmat.

— Ihmiset ottavat vaan niistä.

— Taitaa vaan olla niin; Sämund sanoi minulle tänään kirkossa, että lapsetkin ovat vaan vanhempiensa kuva.

— Taisitte Sämundin kanssa puhua paljonkin.

— Sämund on ymmärtäväinen mies.

— Pelkään vaan, ettei hän oikein riipu kiinni Herrassaan ja
Vapahtajassaan.

Siihen ei Guttorm vastannut.

— Mihin Synnöve joutui? kysyi äiti.

— Hän on ylistuvassa, vastasi isä.

— Itsehän sinä vasta istuit hänen kanssaan — millä mielellä hän oli?

— Olihan hän…

— Ei pitäisi antaa hänen istua siellä yksikseen.

— Sinne tuli joku. Vaimo vaikeni hetken.

— Kukahan se oli?

— Kuusiston Ingrid.

— Minä luulin hänen vielä olevan karjakartanolla.

— Hän oli kotona tänään, että äiti pääsisi kirkkoon.

— Näkyihän Ingridkin tässä kerran olleen siellä.

— Hänellä on paljon tekemistä.

— On sitä muillakin, mutta aina ihminen sinne pääsee, minne mieli tekee.

Guttorm ei vastannut tähän. Hetken perästä sanoi Ingrid:

— Kaikki Kuusiston väet siellä tänään olivatkin, paitsi Ingrid.

— Olivat kai ensi kertaa saattamassa Torbjörniä kirkkoon.

— Niin, olivat kai saattamassa Torbjörniä ensi kertaa.

— Huonon näköinenpä hän oli.

— Mitäpä sitä muutakaan; minä ihmettelin, että hän oli niinkin.

— Kyllä hän on saanut kärsiä hulluutensa takia. Guttorm katseli vähän aikaa eteensä maahan.

— Nuorihan hän vielä on.

— Mutta hänessä ei ole hyvää perustusta; häntä ei koskaan voi tietää.

Guttorm, joka istui kyynärpäät pöydällä ja kierteli kirjaa käsissään, avasi nyt kirjan ja ollessaan kirjaa lukevinaan, päästi hän suustaan sanat:

— Hän kuuluu varmasti toivovan terveyttään entiselleen.

Äitikin otti nyt käteensä kirjan.

— Onhan se hyvä niin nuorelle pojalle, sanoi hän. — Jumala opettakoon häntä vaan käyttämään sitä paremmin.

He lukivat molemmat, sitte sanoi Guttorm, lehteä kääntäessään:

— Torbjörn ei koko päivänä katsonut tyttöön.

— Ei, minä huomasin minäkin, että hän istui hiljaa, kunnes tyttö oli mennyt.

Vähän myöhemmin sanoi Guttorm:

— Luuletko Torbjörnin unohtavan hänet?

— Parasta se kumminkin olisi.

Guttorm luki eteenpäin, vaimo käänsi lehteä.

— Minä en pidä siitä, että Ingrid istun täällä, sanoi hän.

— Eihän Synnövellä ole muuta puhekumppania.

— Olemmehan me.

Isä käänsi häneen katseensa.

— Me emme saa olla liian ankarat.

Vaimo vaikeni. Hetken kuluttua hän sanoi:

— En minä koskaan olekkaan häntä kieltänyt.

Isä pani kirjan kiinni, nousi ja katsoi ikkunasta.

— Tuolla Ingrid menee, sanoi hän.

Tuskin oli äiti sen kuullut, kun hän kiireesti läksi ulos. Isä seisoi vielä kauvan ikkunassa, kääntyi sitte ja rupesi astelemaan edestakaisin; vaimo tuli taas sisään ja jäi seisomaan.

— Niin se oli niinkuin minä ajattelin, sanoi hän. — Synnöve istuu siellä itkemässä, mutta rupeaa kopeloimaan kirstuaan, kun minä tulen… Ja päätään puistellen äiti jatkoi: — ei, se ei kelpaa, että Ingrid käy täällä.

Hän rupesi hommaamaan illallista ja meni usein ulos ja sisään. Kerran hänen ollessaan ulkona, tuli Synnöve sisään hiljaisena ja hiukan itkettyneenä; hän liukui ihan isän ohitse, jota katsoi silmiin, pöydän luo, istuutui ja otti käteensä kirjan. Hetken perästä pani hän sen kiinni ja meni äidiltä kysymään, eikö hän saisi auttaa.

— Auta sinä vaan, sanoi äiti. — Työ on hyvää kaikkeen.

Hän sai kattaa pöydän, joka oli ikkunan alla. Isä, joka tähän asti oli astellut edestakaisin, meni nyt ikkunan ääreen ja katsoi ulos.

— Taitaa vaan nousta tuo ohrapelto, jonka sade pani lakoon, sanoi hän.

Synnöve asettui hänen viereensä katsomaan. Hän kääntyi, vaimo oli sisällä, ja niin hän vaan toisella kädellään sitaisi Synnöven päätä, jonka perästä taas rupesi kävelemään.

He söivät, mutta olivat hyvin hiljaa; äiti luki sinä päivänä ruokaluvun sekä syömisen edellä että jälkeen ja heidän noustuaan tahtoi hän, että luettaisiin ja veisattaisiin ja se tehtiinkin.

— Jumalan sana antaa rauhaa; se on sentään paras siunaus talossa.

Samassa äiti katsahti Synnöveen, joka oli painanut silmänsä alas.

— Nyt minä kerron jutun, sanoi äiti; — joka sana on tosi ja se voi olla hyödyksikin sille, joka tahtoo sitä ajatella.

Ja niin hän kertoi:

— Siihen aikaan kun minä olin kasvava, oli Mäkelässä tyttö, vanhan, lukeneen nimismiehen tyttärentytär. Hän otti hänet varhain luokseen, saadakseen hänestä vanhojen päivien ilon ja opetti hänelle tietysti jumalansanaa ja kaikkia hyviä tapoja. Hän oli hyvä oppimaan ja ymmärtämään eikä aikaakaan, kun hän jo oli päässyt sen eteenpäin, mikä meiltä oli jäänyt oppimatta; hän kirjoitti ja laski ja osasi koulukirjansa ja viisikolmatta lukua raamatusta, kun hän oli viidentoista vanha; minä muistan sen kuin eilisen päivän. Hän piti lukemisesta enemmän kuin tanssista ja harvoin hän tavattiin siellä missä lystiä pidettiin, mutta sitä useammin isoisän vinnikamarissa, missä hänen paljot kirjansa olivat. Sellaista se oli, että kun me vaan jouduimme yhteen hänen kanssaan, niin hän oli kuin jossakin muualla, ja me sanoimme toisillemme: olisimmepa vaan niin viisaat kuin Mäkelän Kaarina. Hänen piti periä vanhus ja monet kelpo miehet tarjoutuivat jakamaan onnea hänen kanssaan; kaikki he saivat rukkaset. Niihin aikoihin palasi pappilan poika papinkoulustaan; ei häntä ollut luonnistanut, sillä häntä veti hurja elämä ja paha puoleensa enemmän kuin hyvä; hän oli ruvennut juomaan. "Varo häntä!" sanoi vanha nimismies; "minä olen paljon ollut tekemisissä ylhäisten kanssa ja minun kokemukseni on, ettei heihin ole niinkään luottamista kuin talonpoikaan." Kaarina kuunteli aina hänen neuvojaan ylinnä muita, — ja kun hän sitte sattui tapaamaan pappilanpojan, meni hän pakoon, sillä pappilanpoika haki hänen seuraansa. Hän ei enään osannut mennä minnekkään tapaamatta häntä. "Pois!" sanoi tyttö. "Ei tästä ole mitään hyötyä!" Mutta hän tuli perässä ja täytyihän tytön lopultakin pysähtyä kuuntelemaan. Koreasti hän kyllä puhui, mutta kun hän sanoi, ettei voi elää ilman tyttöä, pakeni tyttö pelästyksissään. Poika kierteli kiertelemistään huoneita, mutta tyttö ei tullut ulos; hän seisoi yöllä hänen ikkunansa alla, mutta tyttö ei tullut näkyviin; hän uhkasi lopettaa itsensä, mutta Kaarina tiesi tiedettävänsä. Sitte poika taas rupesi juomaan. — "Ole varoillasi; kaikki on pahanhengen juonia", sanoi vanha nimismies. Eräänä päivänä tavattiin mies keskellä tytön huonetta; kukaan ei käsittänyt mistä hän sinne oli päässyt. "Nyt minä tapan sinut!" sanoi hän. "Tapa vaan!" sanoi tyttö. Mutta poika rupesi itkemään ja sanoi, että tytön vallassa oli tehdä hänestä kelpo ihminen. "Kun sinä vaan puoli vuotta voisit pysyä juomatta", sanoi tyttö. Ja mies pysyi puoli vuotta juomattomana. "Joko sinä nyt luotat minuun?" kysyi hän. "En ennenkuin sinä puoli vuotta pysyt poissa kaikista huveista ja tansseista." Mies pysyi. "Joko sinä nyt luotat minuun?" kysyi hän. "En ennenkuin sinä lähdet ja lopetat papinkoulusi." Hän teki senkin ja seuraavana vuonna hän palasi täysoppineena pappina. "Joko sinä nyt luotat minuun?" kysyi hän, yllään kaapu ja kaulus. "Tahtoisin vielä muutaman kerran kuulla sinun julistavan jumalansanaa", sanoi Kaarina. Ja mies saarnasi puhtaasti ja selkeästi kuten papin sopii; hän puhui omasta heikkoudestaan ja kuinka helposti ihminen pääsee voitolle, kun hän vaan ensin pääsee alkuun, ja kuinka hyvää jumalansana oli, kun sen vaan löysi. Sitte hän taas meni Kaarinan luo. "Nyt minä uskon, että sinä elät sen mukaan mitä tiedät", sanoi Kaarina; "ja nyt minä kerron sinulle, että kolme vuotta olen ollut kihloissa Antti Mäkelän, orpanani kanssa; ensi sunnuntaina sinä saat panna meidät kuulutukseen."

Äiti päätti kertomuksensa. Alussa ei Synnöve kuunnellut ensinkään tarkkaavaisesti, mutta sitte hän kiintyi kertomukseen kiintymistään ja riippui lopulta kiinni joka sanassa.

— Eikö sitä ole enempää? kysyi hän hyvin peloissaan.

— Ei. vastasi äiti.

Isä katsoi äitiin, silloin kääntyi äidin katse epävarmana syrjään ja hetkisen mietittyään jatkoi hän, silittäen sormellaan pöydän levyä:

— Voisihan sitä ehkä olla enemmänkin; — mutta jääkööt sikseen.

— Onko sitä vielä? kysyi Synnöve ja kääntyi isänsä puoleen, joka näkyi sen tietävän.

— On kyllä; — mutta jääkööt, kuten äiti sanoo, ne sikseen.

— Kuinka hänen kävi? kysyi Synnöve.

— Niin, siinäpä se juuri on, sanoi isä ja katsahti äitiin.

Äiti oli painunut seinää vastaan ja katseli heitä molempia.

— Tuliko hän onnettomaksi? kysyi Synnöve hiljaa.

— Me lopetamme siihen mihin pitää lopettaa, sanoi äiti ja nousi.

Samoin teki isä ja vähän myöhemmin Synnövekin.