RAUTATIE JA HAUTAUSMAA.

ENSIMÄINEN LUKU.

Nuutti Aakre oli vanhaa sukua paikkakunnallaan, jossa sillä aina oli ollut valistuksen ystävien ja yleisten asioiden harrastajain maine. Hänen isänsä oli lukenut papiksi asti, mutta kuoli aikaiseen ja kun leski oli talonpoikaisihminen, kasvatettiin lapsetkin talonpojiksi. Nuutti oli siis saanut vain sen opetuksen mikä kansakoulussa annetaan, mutta isän kirjasto oli aikaiseen istuttanut häneen tiedonhalun. Tätä oli hänen ystävänsä Henrik Wergeland, joka usein kävi häntä tervehtimässä ja joka lähetti hänelle kirjoja, siemenlajeja ja antoi kaikkinaisia neuvoja, sittemmin kehittänyt. Tämän kaiken johdosta perusti Nuutti aikaiseen yhdistyksen, jolla alussa oli hyvin sekalainen tarkoitus, nimittäin "jäsenten harjoittaminen puhetaidossa ja perustuslain tulkinnassa"; sittemmin siitä tuli koko voutikunnan käytännöllinen maatalousseura. Wergelandin neuvosta perusti Nuutti niinikään pitäjänkirjaston ja antoi isänsä kirjat ensimäiseksi lahjaksi sinne. Saman miehen kehoituksesta sai hän aikaan pyhäkoulun, jota pidettiin hänen talollaan ja jossa halukkaat saivat oppia kirjoittamista, laskentoa ja historiaa. Tämä kaikki kiinnitti huomiota Nuuttiin, hän pääsi esimiehistöön ja pian sen puheenjohtajaksi. Siellä hän yhä eteenpäin suosi kouluasioita ja sai ne todella erinomaiseen kuntoon. Nuutti Aakre oli pieni, ketterä mies, pienet, vilkkaat silmät kiilsivät hyvin tuuhean pörrön alta. Hänellä oli tukevahuulinen suu, joka aina näytti olevan työssä ja oivalliset hampaat, jotka nekin aina näyttivät olevan työssä; sillä ne välkähtelivät sanojen sinkoellessa ja säihkyellessä kuin kipinät suuresta tulesta.

Niistä monista, jotka hän oli auttanut tietoon, oli hänen naapurinsa Lauri Högstad etevin. Lauri ei ollut Nuuttia paljonkaan nuorempi, mutta hitaammin kehittynyt. Kun Nuutin aina teki mieli puhua siitä mitä luki ja ajatteli, oli hiljainen, vakavaluontoinen Lauri kiitollisena kuulijana ja sittemmin ymmärtäväisenä arvostelijana. Välit kehittyivät pian sellaisiksi, ettei Nuutti mielellään ryhtynyt ajamaan mitään asiaa ennenkuin oli kysynyt Lauri Högstadin mielipidettä ja usein asioissa silloin tehtiinkin joku käytännöllinen muutos. Sen kautta vei Nuutti pian naapurinsa esimiehistöön ja kaikkeen mihin itsekin kuului. He ajoivat aina yhdessä kokouksiin, joissa ei Lauri milloinkaan puhunut; mutta matkalla sai Nuutti tietää hänen mielipiteensä. Heitä pidettiin eroittamattomina.

* * * * *

Kauniina syyspäivänä oli esimiehistö koolla muunmuassa keskustelemassa voudin ehdotuksen johdosta, että seurakunnan jyvämakasiini myytäisiin ja pääomasta muodostettaisiin pieni säästöpankki. Nuutti Aakre, puheenjohtaja, olisi varmaan ollut asian puolella, jos hän olisi voinut katsoa sitä puolueettomasti. Mutta ensinnäkin tuli ehdotus voudin puolelta, jota ei Wergeland kärsinyt eikä tietysti siis Nuuttikaan, ja sitte oli Nuutin mahtava isoisä rakentanut makasiinin ja lahjoittanut sen paikkakunnalle. Ehdotus tuntui hänestä miltei persoonalliselta loukkaukselta eikä hän sentähden ollut puhunut siitä kenellekään, ei edes Laurille. Lauri taas ei milloinkaan puhunut mistään ennenkuin toinen oli aloittanut.

Puheenjohtajana luki Nuutti Aakre ehdotuksen, liittämättä siihen mitään mielipidettä. Mutta tapansa mukaan katsahti hän Lauriin, joka tavallisesti istui tai seisoi vähän syrjemmällä, hampaitten välissä oljenkorsi, jonka hän aina joutuessaan puheisiin jonkun kanssa, jostakin hankki. Hän joko kaiveli hampaitaan tuolla korrella, tai piti sitä riipuksissa toisessa suupielessään, kierrellen toista päätä hitaammin tai nopeammin, sen mukaan millä mielellä oli. Ihmeekseen huomasi Nuutti, että oljenkorsi kierteli hyvin nopeasti.

— Onko meidän suostuminen tähän — mitä sinä arvelet? kysyi hän kiireesti.

— Minä arvelen, että on, vastasi Lauri kuivasti. Koko esimiehistö, joka tiesi Nuutin olevan ihan toista mieltä, katsoi hätkähtäen Lauriin, mutta Lauri ei sanonut sen enempää eikä häneltä enään mitään kysyttykään. Nuutti poikkesi muihin asioihin, ikäänkuin ei mitään olisi ollutkaan. Vasta kokouksen lopulla otti hän taas esiin asian ja kysyi hyvin välinpitämättömästi, eikö ehdotusta lähetettäisi takaisin voudille, tarkemmin harkittavaksi, koska paikkakunta oli toista mieltä ja piti jyvämakasiinistaan. Kukaan ei vastannut. Nuutti kysyi liitettäisiinkö pöytäkirjaan, ettei asiaa pidetä tarkoitusta vastaavana.

— Minä panen vastalauseen, lisäsi Lauri.

— Minä myöskin, sanoi paikalla toinen.

— Minä myöskin, sanoi kolmas, ja ennenkuin puheenjohtaja tiesikään, oli enemmistö asian puolella.

Hän oli niin hämmästyksissään, että hän unohti panna vastaan, hän merkitsi pöytäkirjaan ja luki matalalla äänellä: "asia otetaan keskustelun alaiseksi. Kokous on päättynyt". Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset, kun hän nousi ja pani kokoon pöytäkirjat, mutta itsekseen hän ajatteli, että kyllä hän korjaa kaikki kunnan valtuustossa. Pihamaalla valjasti hän hevosensa ja Lauri tuli ja istuutui hänen rattailleen. He puhelivat kotimatkalla kaikkinaisista asioista, mutta eivät tästä.

Seuraavana päivänä läksi Nuutin vaimo Laurin vaimon luo kysymään, oliko miesten välillä ollut jotakin, kun Nuutti kotiin tullessaan oli ollut niin ihmeellinen. Hiukan yläpuolella taloa tuli Laurin vaimo häntä vastaan tekemään samaa kysymystä, sillä Laurikin oli ollut niin ihmeellinen. Hänen vaimonsa oli hiljainen, arka olento, joka pelkäsi äänettömyyttä eikä kovaa puhetta; sillä Lauri ei koskaan puhunut hänelle, paitsi silloin kun hän oli tehnyt tai Lauri pelkäsi hänen tekevän jotakin hullua. Nuutti Aakren vaimo sensijaan puhui miehensä kanssa ja varsinkin esimiehyydestä, sentähden että se viime aikoina oli vienyt miehen ajatukset, hänen työnsä ja rakkautensa häneltä ja lapsilta. Hän oli sille mustasukkainen kuin naiselle, hän itki tuota esimiehyyttä öisin ja riiteli siitä miehensä kanssa päivisin. Mutta juuri sentähden ei hän nyt osannut sanoa mitään, kun Nuutti kerrankin tuli sieltä onnettomana; hän kävi paikalla onnettomammaksi kuin hänen miehensä olikaan ja hänen täytyi hinnasta mistä hyvänsä saada tietää mitä oli tapahtunut. Kun ei Laurin vaimo sitä tietänyt, täytyi hänen lähteä kylälle. Hän sai kun saikin tietää asian ja oli tietysti paikalla miehensä puolella, piti Lauria käsittämättömänä, jollei suorastaan häijynä. Mutta kun hän antoi miehensä sen huomata, tunsi hän, etteivät hänen ja Laurin välit vielä laisinkaan olleet rikki. Päinvastoin Nuutti piti Laurista!

Edusmiehistön kokous tuli. Lauri Högstad ajoi aamulla Aakreen, Nuutti tuli ulos ja nousi rattaille! He tervehtivät tavalliseen tapaansa, puhuivat matkalla ehkä hiukan vähemmin, eivätkä asiasta. Kokous oli täysilukuinen, joitakin oli vielä tullut kuuntelemaankin, mistä ei Nuutti ensinkään pitänyt; sillä se tiesi hapatuksen päässeen paikkakunnalle. Lauri oli hankkinut suupieleensä oljenkorren ja seisoi uunin luona lämmittelemässä, sillä syys oli käynyt kylmäksi. Puheenjohtaja luki ehdotuksen hyvin hillityllä äänellä ja varovasti; hän lisäsi, että se oli lähtenyt voudista, jonka ehdotukset tavallisesti eivät olleet tuottaneet onnea. Olihan rakennus lahja eikähän lahjoja ollut tapana myydä, varsinkin kun ei hätä mitenkään pakoittanut.

Lauri, joka ei milloinkaan ollut kokouksissa esiintynyt, pyysi kaikkien kummastukseksi puheenvuoroa. Hänen äänensä värisi; lieneekö ollut Nuutti Aakren tähden vai lieneekö hän pelännyt joutuvansa alakynteen — se jääköön sanomatta. Mutta hän esitti selviä, päteviä syitä ja niin kiinteästi ja johdonmukaisesti, että näissä kokouksissa tuskin oli sellaista kuultu. Ja kun hän oli esittänyt kaikki perusteensa, lisäsi hän:

— Mitä taas siihen tulee, että ehdotus on lähtenyt voudista, niin ei se koske asiaan, yhtä vähän kuin sekään, kuka aikoinaan on rakennuksen tehnyt tai millä tavalla se on kunnan omaksi joutunut.

Nuutti Aakre oli punaisena kasvoiltaan — veri nousi helposti hänen kasvoilleen — ja vääntelihe ja kääntelihe, kuten hänen tapansa oli, kun hän kävi malttamattomaksi, mutta hän vastasi kuitenkin varovaisesti ja matalalla äänellä, arveli, että maassa oli säästöpankkeja tarpeeksi, vieläpä tässä likellä — tekipä mieli sanoa liiankin likellä. Mutta jos pankki piti perustettaman, niin saattoi siihen kai päästä toisia teitä kuin polkemalla kuolleitten hautoja ja elävien rakkautta. Tätä lausuessa oli hänen äänensä hiukan epävarma, mutta se varmeni taas, kun hän siirtyi puhumaan jyvämakasiinista sellaisenaan ja todistamaan sen hyödyllisyyttä. Lauri antoi viimemainittuun perinpohjaisen vastauksen ja lisäsi vielä:

— Yksi ja toinen asia minua kyllä panee epäilemään, onko tämä paikkakunta olemassa eläviä vaiko kuolleita varten. Ja lisäksi yksityisen perheenkö rakkaus ja viha täällä määräävät, vaiko yhteinen etu.

Nuutti vastasi kiireesti:

— En tiedä eikö puhujakin liene nauttinut tämän perheen hyviä — sekä sen, joka on kuollut että sen, joka vielä elää.

Ensi osa tätä lausetta tähtäsi Nuutin mahtavaan isoisään, joka aikoinaan oli pelastanut talon Laurin isoisälle, kun tämä omasta puolestaan oli pienellä vierailulla kuritushuoneessa.

Oljenkorsi, joka kauvan oli kieppunut hyvin kiireesti, kulki nyt ihan tyynenä.

— Minulla ei ole tapana joka paikassa puhua itsestäni ja perheestäni, sanoi Lauri ja kävi puhumaan asiasta levollisesti ja itsetietoisesti ja esitti katsauksen, jota johti määrättyyn maaliin. Nuutti myönsi itsekseen, ettei hän milloinkaan ollut katsellut asiaa niin laajalti eikä kuullut sellaisia perusteita; hänen täytyi ehdottomasti nostaa katseensa Lauriin. Lauri seisoi siinä korkeana, tanakkana, lujatekoisella otsalla ja syvissä silmissä selvyys ja kirkkaus. Huulet olivat koossa, oljenkorsi leikitteli vielä suupielessä; mutta mahtava voima kuvastui ympärillä. Hän piteli käsiään selän takana ja seisoi pää pystyssä, äänen kumisten kaikuessa syvältä, ikäänkuin hänen juurensa olisivat olleet maan uumenissa. Nuutti näki hänet ensi kertaa eläissään ja pelko karmi hänen sisintään; sillä tämä mies oli siis aina ollut häntä etevämpi. Hän oli omistanut itselleen kaikki mitä Nuutti oli tietänyt ja kertonut, mutta viskannut roskan menemään ja pitänyt sen, joka oli kehittänyt tämän salatun, voimakkaan kasvun.

Nuutti oli kasvattanut häntä ja rakastanut häntä; hänestä oli tullut jättiläinen, mutta jättiläinen, joka nyt vihasi Nuuttia syvästi ja kamalasti; hän ei olisi osannut selittää miten, mutta hän tunsi sen vaistomaisesti siinä häntä katsellessaan, ja unohti sen rinnalla kaiken muun.

— Mutta Lauri, Lauri, mikä herran nimessä sinun on?… Ja liikutus valtasi hänet. — Sinä, jota minä olen — — sinä joka olet… Hän ei saanut sanaa suustaan, vaan istuutui; ja painaakseen alas liikutuksen, jonka näkemistä ei Lauri ansainnut, kokosi hän voimansa, iski nyrkkinsä pöytään ja katse kipinöi tuuheiden, pörröisten hiusten alla, jotka aina riippuivat silmillä.

Lauri seisoi ikäänkuin ei keskeytystä olisi ollutkaan ja käänsi vaan päätään muihin päin, kysyäkseen, oliko asia katsottava ratkaistuksi, sillä niin ollenhan ei siitä enään tarvitsisi puhua.

Tätä tyyneyttä ei Nuutti voinut sietää.

— Mikä on tullut meidän väliimme? huusi hän. — Me, jotka tähän päivään asti olemme neuvotelleet asioista, rakkaudella ja innolla, seisomme tänään vastatusten kuin pahan hengen ärsyttäminä.

Ja hän katsoi säihkyvin silmin Lauriin. Tämä vastasi:

— Itse sinä hengen tähän lisäät, Nuutti; sillä minä en ole puhunut kuin asiasta. Mutta asia on sinun silmissäsi vaan se mitä itse tahdot; katsotaan nyt riittääkö rakkautta ja intoa, kun kerrankin on kysymys siitä mitä me tahdomme.

— Olenko minä sitte laiminlyönyt paikkakunnan asioita?

Kukaan ei vastannut siihen. Se koski Nuuttiin ja hän lisäsi;

— Minä todella en ole tietänyt muuta kuin että olen saanut aikaan yhtä ja toista, — yhtä ja toista, josta on ollut hyötyä paikkakunnalle — — — mutta olen ehkä pettynyt.

Hän oli taasen liikutuksen vallassa, sillä hän oli tulinen luonne, joka lankesi mielialasta toiseen ja riita Laurin kanssa koski häneen niin, että hän töin tuskin saattoi itseään hillitä. Lauri vastasi:

— Niin, minä tiedän, että sinä otat kunnian kaikesta mitä täällä on tehty, ja jos arvostellaan sen mukaan kuka eninten on kokouksissa puhunut, niin sinä kyllä olet eninten tehnytkin.

— Vai pääsi se nyt ilmoille! huusi toinen ja katsoi tuikeasti
Lauriin. — Sinulleko se kunnia sitte tulee?

— Koska me nyt olemme tässä ruvenneet itsestämme puhumaan, sanoi
Lauri, — niin punnittiinhan joka asiaa ennenkuin se tänne tuli.

Jo sai pieni Nuutti Aakre takaisin reippaan puhelahjansa:

— Ota sinä herran nimessä kunnia. Kyllä minä elän ilman sitä. On muuta, jota on vaikeampi menettää!

Lauri väisti ehdottomasti hänen katsettaan, muttei sanonut mitään ja oljenkorsi liikkui hyvin nopeasti.

— Jos minun kerran pitää mielipiteeni sanoa, niin ei täällä ole paljoakaan, josta voi kunniaa ottaa; — pappi ja opettajat kyllä voivat olla tyytyväiset siihen mitä täällä on tehty, mutta talonpojat varmaan sanovat, että verot paikkakunnalla ovat nousemistaan nousseet.

Kansanjoukko rupesi supattamaan ja kääntelemään ja vääntelemään. Lauri jatkoi:

— Tänään täällä vihdoinkin on esillä asia, joka voisi paikkakunnalle tuottaa jonkun verran korvausta siitä mitä se on maksanut; sentähden se ehkä kohtaakin sellaista vastustusta. Tämä on paikkakunnanasia, sen tulee tuottaa kaikille etua. Kai se sentään on estettävä joutumasta perheasiaksi.

Ihmiset katselivat toisiinsa, puheltiin puoliääneen, joku nousi jo mennäkseen eväilleen, mutta paiskasi samassa suustaan, että tämä oli totisin sana, minkä hän moneen vuoteen oli kuullut näissä kokouksissa. Kaikki nousivat ja rupesivat puhumaan ja Nuutti Aakre tunsi siinä istuessaan, että asia oli menetetty, perinpohjin menetetty eikä hän enään koettanutkaan sitä pelastaa. Sillä hänen luonteessaan oli samaa mitä sanotaan ranskalaisissa olevan: hän oli hyvä tekemään hyökkäyksiä sekä kerran että toisen ja kolmannenkin; mutta huono puolustautumaan; sillä tunteet veivät ajatuksista voiton.

Hän ei käsittänyt tätä, hän ei enään voinut pysyä paikallaan, hän jätti sen varapuheenjohtajalle ja meni; — toisia miltei nauratti.

Hän oli tullut kokoukseen Laurin kanssa, mutta läksi yksin kotiin, vaikka matka oli pitkä. Oli kylmä syyspäivä, metsä seisoi kalseana ja paljaana, maa oli harmaan keltainen, kuura laskeutui sinne tänne tiepuoleen. Loukattu ylpeys on hirmuinen toveri, hän tunsi siinä astellessaan olevansa niin pieni ja hyljätty, mutta Lauri kohosi hänen eteensä kaikkialla, iltahämyssä ulottuen pilviin asti kuin jättiläinen. Häntä harmitti, että hän itse oli syypää siihen, että tästä oli tullut pääasia; sillä hän oli tähän pieneen asiaan pannut liian paljon painoa. Mutta hämmästys, tuska ja viha olivat hänet vallanneet — hänen sisässään poltti, kohisi, nyyhki ja raivosi vieläkin. Hän kuuli takanansa rattaiden kolinaa. Lauri sieltä tuli täyttä vauhtia oivallisella hevosellaan ja ajoi hänen ohitseen, jotta kova tie tömisi. Nuutti seurasi häntä silmillään, katseli kuinka hartevana hän istui rattaillaan, hevosen koti-ikävissään kiitäessä eteenpäin, vaikkei Lauri muuta tehnyt kuin piti ohjia höllällä. Se oli kuin mikäkin vertauskuva: tuo mies ajaa suoraan maaliinsa! Nuutista itsestään tuntui, siinä syyskylmässä taivaltaessa, siltä kuin hänet olisi potkittu pois Laurin rattailta.

Kotona Aakressa odotti vaimo. Hän tiesi, että taistelun tänään piti olla, hän ei milloinkaan ollut Lauriin luottanut ja pelkäsi häntä. Siitä ei ollut paljonkaan lohdutusta, että he olivat lähteneet yksillä rattailla eikä liioin siitäkään vaikka he tulisivat kotiin yhdessä. Mutta tuli pimeä eikä heitä kuulunut. Hän seisoskeli ovella, sillä tie kulki talon ohi, hän asteli alas tielle ja palasi kotiin, mutta rattaita ei näkynyt. Vihdoinkin kuulee hän kovan tien kumajavan, sydän lyö nopeasti kuin rattaiden pyörät kieppuvat, hän pitelee kiinni ovenpielestä ja tähystelee; rattaat likenevät — yksi ainoa mies istuu rattailla; hän tuntee Laurin, joka näkee ja tuntee hänet, mutta antaa pysähtymättä mennä ohi: nyt hän todenteolla pelästyy! Jalat eivät enään tahtoneet kannattaa, hän hoippui sisään ja vaipui penkille ikkunan alle. Lapset pelästyivät ja kerääntyivät hänen ympärilleen, pienin kyseli isää; sillä äiti ei milloinkaan puhunut heidän kanssaan muusta kuin isästä. Hänessä oli niin paljon sydäntä, siksi hän häntä rakasti, mutta tämä sydän ei ollutkaan kotona heidän luonaan, vaan maailmalla kaikkinaisessa touhussa, joka teki hänet itsensä onnettomaksi ja heidät kaikki onnettomiksi. Kunhan ei vaan olisi tapahtunut jotakin; sillä Nuutti oli niin kiivas; — minkätähden Lauri tuli yksinään? miksei hän pysähtynyt? — Entä jos hän juoksisi hänen perässään? Tai miestään vastaan? Äiti oli tuskissaan ja lapset ahdistivat kysymyksillään, oliko jotakin tapahtunut. Mutta hän ei tahtonut näyttää heille mitään, vaan nousi ja sanoi, että heidän nyt yksinään täytyy syödä illallinen; pani sitte kaikki kuntoon ja auttoi heitä. Alituiseen hän silmäili tielle päin. Miestä ei kuulunut. Hän riisui lapset ja pani heidät levolle ja nuorin, poika, luki ehtoorukouksen, äidin kumartuessa hänen puoleensa. Äiti rukoili itse niin hartaasti sanojen mukana, joita hento suu luottavasti lausui, ettei hän huomannut ulkoapäin tulevia askeleita. Nuutti seisoi ovella ja näki pienen seurakuntansa rukoukseen vaipuneena. Äiti nousi ja kaikki lapset huusivat: isä! Mutta isä istuutui heti ja pyysi hiljaa:

— Annappa hänen lukea se vielä kerran.

Äiti palasi vuoteen luo, jottei Nuutti vielä näkisi hänen kasvojaan, sillä hän olisi sillä lailla ikäänkuin sekaantunut hänen suruunsa ennenkuin hän itse tunsi tarvetta puhua siitä. Pienokainen pani kätensä ristiin rinnalle, kaikki muut samoin ja lapsi lausui:

Laps' oon heikko, tiedän sen mä, mutta pian ylenen mä, kasvan, suureks' sukeun isän, äidin, apuhun, kun sa, Herra, autat vaan käskyjäsi muistamaan! Kiitos, kunnia on sulla — nyt saa Nukku-Matti tulla.

Mikä rauha siitä tuli! Ei ollut minuuttiakaan kulunut ennenkuin kaikki lapset nukkuivat kuin Jumalan syliin, mutta äiti meni hiljaa toimittamaan isälle ruokaa, vaikkei hän saanut syödyksi. Mutta pantuaan levolle, sanoi hän:

— Tästä puoleen minä pysyn kotona.

Ja vaimo vapisi ilosta eikä uskaltanut sitä näyttää, ja hän kiitti Jumalaa kaikesta mitä oli tapahtunut; sillä mitä se ikinä olikaan — hyväksi se kaikki oli ollut!

TOINEN LUKU.

Vuoden kuluessa oli Lauri tullut esimiehistön puheenjohtajaksi, säästöpankin johtajaksi, ensimäiseksi sovintokomisariukseksi, sanalla sanoen: hänet oli valittu kaikeksi miksi häntä vaan saattoi valita. Amtin esimiehistössä oli hän ensi vuoden vaiti, mutta herätti, kun toisena vuonna puhui, samalla tavalla huomiota kuin kunnan esimiehistössä. Sillä sielläkin nousi hän sotaan sitä vastaan, joka tähän asti oli vallinnut, voitti kaikki kautta koko linjan ja sai senjälkeen itse määrätä. Sieltä sitä mentiin suurkäräjiin, jonne hänen maineensa jo oli ennättänyt ennen häntä itseään ja siellä sitä kyllä ärsytettiin otteluun. Mutta siellä pysyi hän, vaikka oman arvonsa tuntevana ja varmana, aina syrjässä. Hän ei huolinut vallasta, joka ulottui kauvemma kuin hänet tunnettiin eikä tahtonut vaihtaa kotoista johtaja-asemaansa mahdolliseen tappioon maailmalla.

Sillä hänen oli kotona hyvä. Kun hän sunnuntaisin seisoi kirkonaidan luona ja kansa tervehtien ja katsellen kulki ohi ja toinen toisensa perästä pysähtyi puhumaan pari sanaa hänen kanssaan, niin saattoi sanoa hänen siinä seisoessaan hallitsevan koko seurakuntaa oljenkorrella, sillä oljenkorsi riippui tietystikin suupielessä.

Hän ansaitsi sen kunnioituksen, joka hänen osakseen tuli. Tie, jota myöten ihmiset kirkkoon tulivat, oli hänen teettämänsä, uusi kirkko, jonka juurella he seisoivat, oli hänen rakennuttamansa; tämä ja paljon muuta oli tulos sen säästöpankin työstä, jonka hän itse oli perustanut ja jota hän itse johti. Sillä sen tuottamat varat kasvoivat korkoa yhä eteenpäin ja pitäjää katsottiin monella taholla itsehallinnon ja hyvän järjestyksen esikuvana, joka kelpasi malliksi kaikille muille.

Nuutti Aakre oli kokonaan vetäytynyt syrjään. Muutamia kertoja hän vielä läksi kokoukseen, tultuaan vakuutetuksi siitä, että hänen piti tarjota pitäjälle palvelustaan, vaikkei se enään ollut hänen turhamaisuudelleen mieluisaa. Lauri, joka tahtoi esittää kaikki seuraukset pohjia myöten, hämäsi hänen ensimäisen ehdotuksensa niin, että Nuutti Aakre hiukan loukkaantuneena sanoi:

— Kun Kolumbus löysi Amerikan, ei se ollut jaettuna pitäjiin eikä rovastikuntiin — se jako tuli vähitellen.

Vastauksessaan vertasi Lauri Amerikan löytöä Nuutin ehdotukseen — oli kysymys varojen hankkimisesta karjanhoidon parantamiseen — ja siitä lähtien ei Nuuttia miesten kesken koskaan sanottu muuksi kuin "Amerikan löydöksi". Nuutti arveli, ettei pidä tehdä työtä sellaisissa oloissa, joissa ei voi tehdä hyötyä, eikä enään ottanut vastaan mitään toimia.

Mutta hänen toimintahalunsa pysyi entisellään, ja jottei jäisi ilman työtä, laajensi hän pyhäkouluaan ja toimitti sen, ottamalla oppilailta pientä avustusta, yhteyteen lähetystyön kanssa. Pian hänestä tulikin tämän työn keskipiste sekä paikkakunnalla että koko likiseudulla. Lauri Högstad huomautti tähän tietäneensä jo edeltäkäsin, että jos Nuutti Aakre aikoi kerätä rahaa jonkun asian hyväksi, niin sen vähintäin täytyi olla tuhannen penikulman takana.

He eivät muuten millään lailla olleet riidoissa. Tosin eivät he enään seurustelleet, mutta he sekä tervehtivät toisiaan että puhuivat toistensa kanssa. Nuutti tunsi aina pientä tuskaa, kun hän häntä ajatteli, mutta hän painoi sen alas ja selitti itselleen, että kaikki oli mennyt kuten mennä piti. Kerran suurissa häissä, monta vuotta myöhemmin, jossa he molemmat olivat vieraina ja molemmat hiukan hyvällä tuulella, nousi hän tuolille ja esitti pitäjän esimiehen ja amtin ensimäisen valtiopäivämiehen maljan! Hän puhui kunnes mielenliikutus valtasi hänet ja silloin tapansa mukaan ylenpalttisen kauniisti. Kaikki olivat sitä mieltä, että se oli erinomaisesti tehty ja Lauri tuli hänen luokseen ja katse oli epävarma, kun hän sanoi, että hänen oli kiittäminen Nuutti Aakrea paljosta mitä tiesi ja mitä oli. Ensi vaaleissa tuli Nuutti Aakre taasen esimiehistöön!

Mutta jos Lauri Högstad olisi tietänyt, mitä oli tulossa, niin ei hän ikinä olisi hommannut Nuuttia esimiehistöön. Kaikki asiat tapahtuvat ajallaan, sanoo sananlasku ja juuri kun Nuutti Aakre taas oli päässyt esimiehistöön, uhkasivat paikkakunnan parhaat miehet kaatua keinottelukuumeeseen, joka kauvan oli raivonnut, mutta vasta nyt alkoi vaatia uhrinsa. Sanottiin, että Lauri Högstad oli aiheuttanut tämän suuren onnettomuuden; sillä hän oli totuttanut paikkakunnan keinottelemaan. Esimiehestä oli rahanhimo levinnyt yltympäri; sillä esimiehistö itse oli paikkakunnan ensimäinen keinottelija. Kaikki, parinkymmenen vanhaan päiväläiseen asti, tahtoivat kauppaa tehdessä saada taalarin muuttumaan kymmeneksi. Luonnotonta itaruutta, joka alussa pani ihmisen säästämään, seurasi sittemmin luonnoton tuhlaaminen. Ja kun kaikkien mieli tähtäsi yksinomaan rahaan, oli siitä kehittynyt sellainen epäluulo, ärtyisyys ja itsepintaisuus, että se vei loppumattomaan käräjöimiseen ja vihaan. Esimiehistö oli tässäkin suhteessa kulkenut etunenässä, sanottiin; sillä Laurin ensi töitä, hänen päästyään puheenjohtajaksi, oli ollut alkaa käräjänkäynti vanhaa, kunnianarvoisaa pappia, vastaan, epäiltävistä saatavista. Pappi oli joutunut tappiolle ja heti ottanut eron virastaan. Toiset olivat siihen aikaan kehuneet menettelyä, toiset moittineet; huono esimerkki se joka tapauksessa oli ollut. Nyt palasivat hänen hallintonsa seuraukset siinä muodossa, että kaikki varakkaat joutuivat kärsimään ja silloin tuli suosiolle jyrkkä käänne. Vastustuksella oli johtaja valmiina, sillä Nuutti Aakre oli päässyt esimiehistöön Lauri itse oli hänet sinne toimittanut. Taistelu alkoi paikalla. Kaikki ne nuoret, joille Nuutti aikoinaan oli antanut opetusta, olivat nyt täysiä miehiä, seutunsa valistuneimpia ja osallisina kaikissa toimissa ja yleisissä hommissa. Heidän kanssaan yhdessä hänen piti taistella ja he kantoivat kaunaa Lauria vastaan nuoruudestaan asti. Kun Lauri kerrankin illalla, tuollaisen myrskyisen keskustelun jälkeen, seisoi talonsa portailla ja katseli seutua, nousi suurista taloista, joita rajuilma uhkasi, häntä vastaan ikäänkuin kaukainen, uhkaava ukkosen jylinä. Hän tiesi, että samana päivänä jolloin ne kaatuisivat, sortuisi säästöpankkikin ja hän itse, ja koko hänen pitkäaikainen työnsä kasaantuisi kirouksena hänen päänsä päälle!

Näinä epätoivoisina taistelun päivinä saapui Högstadiin, ensimäiseen taloon, joka oli vastassa kylään tullessa, eräänä iltana rautatiekomitea, jonka piti viitata linjaa uudelle radalle. Ehtoolla puhellessaan vieraitten kanssa, kuuli Lauri, että linja piti vietämän joko tämän tai samansuuntaisen laakson läpi.

Salaman nopeudella iski hänen mieleensä, että jos hän saisi linjan kulkemaan tästä, niin kaikkien tilojen hinnat nousisivat ja itse hän sekä pelastuisi että hänen maineensa juurtuisi syvälle kaukaisiin sukupolviin asti. Hän ei sinä yönä saanut unta, hänen silmissään välkkyi ja vilkkui ja väliin oli hän kuulevinaan rautatievaunujen jyrinää! Seuraavana päivänä oli hän itse komitean jäsenten kanssa tarkastamassa seutua; hänen hevosensa kuljetti heitä ja hänen taloonsa he palasivat. Seuraavana päivänä menivät he sivulaaksoon, hän oli yhä heidän mukanaan ja toi heidät taasen kotiin. Heidän palatessaan oli koko Högstad valaistu, seudun mahtimiehet olivat kutsutut ottamaan osaa jymiseviin kemuihin komitean kunniaksi; niitä kesti aamuun asti. Mutta kaikki näytti olevan turhaa, sillä jota likemmä ratkaisua tultiin, sitä selvemmin huomattiin, ettei rautatie ilman suuria maksoja voisi kulkea tästä. Laaksonsuu oli ahdas, se vei nimittäin tunturisolan läpi ja samassa kun käännyttiin kylään, kääntyi leveä virtakin niin, että radan joko täytyi tehdä sama äkkikäänne tunturinsyrjää myöten, jonka tie nyt teki ja silloin joutua ihan liian korkealle sekä mennä kahteen kertaan virran poikki — tai kulkea suoraan ja silloin yli vanhan hautausmaan, jota ei enään käytetty. Mutta siitä ei ollut kauvan kun kirkko muutettiin ja viimeiset ruumiit mullattiin kirkkomaahan.

Jollei ole muuta kuin tuo vanha hautausmaapahanen estämässä siunausta pääsemästä paikkakunnalle — ajatteli Lauri, niin kyllä hän panee likoon nimensä ja tarmonsa poistaakseen sen esteen tieltä! Hän matkusti paikalla kappalaisen ja rovastin luo ja sitte hiippakunnan esimiehistön ja ministeristön puheille; hän puhui ja neuvotteli, hän oli hankkinut kaikkia mahdollisia tietoja sekä tulevista eduista toiselta puolen, että paikkakunnan mielialasta toiselta puolen, ja hänen onnistui todella saada kaikki asianomaiset puolelleen. Hänelle luvattiin, että kun osa ruumiita olisi siirretty uuteen hautausmaahan, katsottaisiin este poistetuksi ja saataisiin kuninkaallinen määräys, että hautausmaa voitaisiin ottaa rautatielinjaksi. Hänelle sanottiin, että hänen vaan oli pantava asia alulle esimiehistössä.

Paikkakunta oli joutunut saman kiihtymyksen valtaan kuin hän itse; sillä sama keinottelun henki, joka vuosikausia oli ollut paikkakunnan kaikki kaikessa, kasvoi nyt riemun raivoksi. Ei muusta puhuttu eikä muuta ajateltu kuin Laurin matkaa ja sen tulosta. Kun hän mitä erinomaisimpine tietoineen palasi, pantiin hänen kunniakseen toimeen suuria juhlia; laulujakin laulettiin hänen ylistyksekseen; niin, jos suurimmat tulot, toinen toisen perästä, niinä päivinä olisivat romahtaneet kumoon, niin ei yksikään ihminen olisi kiinnittänyt siihen huomiota. Keinottelukuumeen sijaan oli tullut rautatiekuume!

Esimiehistö kokoontui, tehtiin nöyrä anomus, että vanha hautausmaa määrättäisiin rautatielinjaksi. Se hyväksyttiin yksimielisesti, ja oli kysymys siitäkin, että Laurille omistettaisiin kiitoskirjoitus sekä veturin muotoinen kahvikannu. Mutta arveltiin, että olisi paras odottaa, kunnes kaikki olisi valmista. Asia palasi hiippakunnan esimiehistöstä, joka tahtoi luettelon kaikista siirrettävistä ruumiista. Pappi antoi esiintulleista syistä sellaisen luettelon, mutta sensijaan että olisi lähettänyt sen suoraan, lähetti hän sen erityisistä syistä esimiehistön kautta. Joku jäsenistä toi sen ensi kokoukseen. Täällä avasi Lauri puheenjohtajana käärön ja luki luettelon.

Sattuipa niin, että ensimäinen siirrettävistä ruumiista oli Laurin oma isoisä! Kuulijakuntaa hiukan puistatutti; Lauri hätkähti itsekin, mutta luki kuitenkin eteenpäin. Sattuipa sitte niin, että toinen ruumis oli Nuutti Aakren isoisä; sillä nämä molemmat olivat kuolleet ihan perätysten. Nuutti Aakre hypähti ylös istualtaan, Lauri pysäytti lukemisensa ja kaikki nostivat kauhuissaan katseensa; sillä vanha Nuutti Aakre oli ollut paikkakunnan hyväntekijä ja rakastetuin mies ammoisista ajoista alkaen. Syntyi seisahdus, jota kesti minuutteja. Vihdoin rykäisi Lauri ja luki eteenpäin. Mutta aina pahemmaksi asiat kävivät jota etemmäksi listaa luettiin, sillä sitä likemmä heidän omaa aikaansa se siirtyi, sitä rakkaammiksi kävivät kuolleet. Hänen lopetettuaan, kysyi Nuutti Aakre hiljaa, eikö muiden mielestä tuntunut siltä kuin hänestä: että heidän ympärillään istui aaveita. Huoneessa oli juuri tullut pimeä ja vaikka he olivat vanhoja miehiä ja heitä oli monta koolla, peloitti heitä melkein. Lauri otti taskustaan tulitikkutukon ja sytytti kynttilän, huomauttaen kuivasti, että tämänhän he kaiken tiesivät.

— Ei, sanoi Nuutti, astellen edestakaisin permannolla, — tätä en minä ole tietänyt. Nyt minä alan uskoa, että rautateistäkin saattaa maksaa liian kalliin hinnan.

Se pani toiset ikäänkuin säpsähtämään ja Nuutti sanoi, että asia uudestaan on otettava esiin; hän teki siitä ehdotuksen.

— Siinä kiihoituksen tilassa, joka täällä on vallinnut, sanoi hän, — on rautatienkin hyöty arvioitu ihan liian suureksi; sillä jollei rautatie tule kulkemaan tämän paikkakunnan läpi, niin on asema tehtävä molempiin loppupäihin; ainahan sinne on työläämpi ajaa kuin jos asema olisi täällä keskellämme, se on totta; mutta ei se sentään niin hirveää ole, että kuolleitten rauhaa sen takia on häirittävä.

Nuutti oli niitä ihmisiä, jotka, kun hänen ajatuksensa pääsivät vauhtiin, sai mainioita perusteita ihan ilmaiseksi. Hän ei ollut minuuttiakaan aikaisemmin tietänyt mitä nyt sanoi, mutta se sattui kaikkiin. Lauri tunsi aseman vaaran ja arveli parhaaksi olla varoillaan ja suostui sentähden näennäisesti Nuutin ehdotukseen; sillä tuollaiset tunteenpurkaukset ovat aina alussa pahimmat, arveli hän. Paras odottaa mitä tulee.

Mutta hän oli tehnyt väärät laskut. Sillä kasvamistaan kasvaen vyöryivät pelon aallot yli seudun: ihmisiä kammotti kajota sukulaistensa ruumiisiin; siitä mitä ei kukaan ollut ajatellut niin kauvan kuin asia oli yleistä laatua, paisui suuri kysymys, kun se koski heihin itseensä. Varsinkin joutuivat naiset liikkeelle ja kun esimiehistön ensi kokous tuli, oli käräjätuvan ympärillä kansaa mustanaan. Oli kuuma kesäpäivä, ikkunat nostettiin pois ja ulkopuolella seisoi yhtä monta ihmistä kuin sisäpuolella. Kaikki tunsivat, että tänään on suuri taistelu.

Lauri ajoi paikalle kauniilla hevosellaan kaikkien tervehtimänä; hän katseli levollisena ja varmana ympärilleen eikä näyttänyt vähääkään hämmästyvän. Hän istuutui ihan ikkunan luo, oljenkorsikin oli jo suussa ja hymy välähteli viisailla kasvoilla, kun hän näki Nuutti Aakren nousevan puhumaan kuolleitten puolesta Högstadin vanhalla hautausmaalla.

Mutta Nuutti Aakre ei alkanut hautausmaasta. Hän alkoi antamalla tarkan selityksen miten tässä sekamelskassa edut rautatien saamisesta paikkakunnalle olivat arvioidut liian suuriksi. Hän esiintoi todistuksia, sillä hän oli hankkinut tiedot kaikkien talojen matkasta likemmälle asemalle, ja sitte hän kysyi:

— Minkätähden tästä rautatiestä on nostettu niin paljon melua, jollei paikkakunnan hyväksi?

Sen hän paikalla kertoo: oli henkilöjä, jotka olivat saaneet aikaan sellaisen sekasorron, että tarvittiin vielä suurempi sekasorto painamaan edellistä unohduksiin. Ja oli niitäkin, jotka ensi humun leimahduksessa aikoivat myydä talonsa ja tavaransa vieraille, jotka olivat kyllin tyhmiä niitä ostamaan; se oli häpeällistä keinottelua ja sen palvelukseen ei pidetty vedettämän yksin eläviä, vaan kuolleetkin! — Hänen esiintymisensä vaikutus oli hyvin tuntuva. Mutta Lauri oli kun olikin päättänyt pysyä levollisena, tuli mitä tuli. Hän vastasi sentähden hymyillen, ettei hän muuta tietänyt kuin että Nuutti Aakre itse oli ollut rautatien puolella ja häntä ei suinkaan kukaan syyttänyt keinottelemisen viasta. (Siinä hiukan naureskeltiin.) Nuutti ei suinkaan ollut vastustanut muiden ruumiiden siirtämistä rautatien tieltä; mutta kun hänen oman isoisänsä siirtämisestä tuli kysymys, nousi siitä äkkiä koko paikkakunnan menestyksen asia! — Enempää ei hän sanonut, vaan katseli hymyillen Nuuttiin ja samoin tekivät monet muutkin. Nuutti Aakre yllätti kuitenkin sekä hänet että muut vastaamalla:

— Minä myönnän, etten ymmärtänyt asiaa ennenkuin se satutti omaa sukutunnettani; mahdollisesti se on häpeä, mutta suurempi häpeä on sittenkin olla sitä ymmärtämättä — kuten on Laurin laita! Hänen pilkkansa, lisäsi hän sitte, — ei milloinkaan ole sattunut sopimattomampaan aikaan, sillä ihmisiin, joilla on tavalliset tunteet, on asia todella tehnyt tärisyttävän vaikutuksen.

— Nämä tunteet ovat heränneet hirveän äkkiä, vastasi Lauri, — ja meillä on syytä toivoa, että ne pian menevät menojaan. Ehkä hiukan sopisi ajatella sitäkin mitä papit, rovastit, hiippakunnan esimiehistö, insinöörit ja hallitus sanovat, kun me ensin yksimielisesti panemme asian alulle ja sitte tulemme pyytämään, että se pysäytettäisiin. — Kun me ensin riemuitsemme ja laulamme ilolauluja ja sitte itkemme ja pidämme hautajaispuheita! — Jolleivät sano, että me kaikki tällä paikkakunnalla olemme tulleet hulluiksi, niin täytyy heidän joka tapauksessa sanoa, että me viime aikoina olemme käyneet sangen eriskummallisiksi.

— Sen he syystä voivat sanoa, Jumala paratkoon, vastasi Nuutti, — me olemme viime aikoina todella käyneet sangen eriskummallisiksi ja meidän on aika kääntyä takaisin. Olemme todella päässeet pitkälle, kun sinun pitää kaivaa haudasta isoisäsi ja minun isoisäni, saadaksemme rautatien — kun meidän pitää kyntää nurin kuolleiden leposija, saadaksemme kuormamme helpommin perille. Sillä emmekö yhtä hyvin voisi kuokkia hautausmaatamme, saadaksemme sitä antamaan leipää? Sen mikä on haudattu Jeesuksen nimeen, kaivamme me ylös rahojen, — Molokin nimeen — se ei ole paljoa parempaa kuin että söisimme esi-isiemme luita.

Lauri sanoi kuivasti:

— Sellainen on luonnon kulku.

— Niin, kasvien ja eläinten.

— Emmekö me sitte ole eläimiä?

— Olemme, mutta samalla myöskin elävän Jumalan lapsia, jotka olemme haudanneet kuolleemme uskossa häneen: hänen heidät on herättäminen, ei meidän.

— Oi mitä sinä puhut! Eikö meidän kuitenkin kerran ole kaivaminen heitä maasta, kun heidän vuoronsa tulee? Onko se niin paha, että se tapahtuu muutamia vuosia aikaisemmin?

— Saat heti kuulla! Se mikä on heistä syntynyt, hengittää vielä; se jonka he ovat rakentaneet, on vielä pystyssä; se jota he ovat rakastaneet, jonka edestä he ovat tehneet työtä ja kärsineet, elää vielä meidän ympärillämme ja meissä — emmekö me sitte antaisi heidän levätä rauhassa?

— Minä kuulen, että sinä nyt ajattelet isoisääsi, vastasi Lauri, — sillä sinä lämpenet. Mutta niin sallittakoon minun sitte sanoa, että olisi aika paikkakunnan päästä rauhaan hänestä. Sillä hän vei eläessäänkin tarpeeksi suuren tilan — hänen ei nyt kuoltuaan pitäisi maata tiellä. Jos hänen ruumiinsa todella estäisi paikkakuntaa joutumasta osalliseksi siunauksesta, joka ulottuu aina sadan polven taakse, niin todella saattaisi sanoa, että hän kaikista täällä syntyneistä on tehnyt eninten vahinkoa.

Nuutti Aakre heilautti pörröistä päätään, hänen silmänsä säkenöivät, koko mies oli kuin pingoittunut teräsjousi.

— Minä olen jo osoittanut sen siunauksen luonteen, josta sinä puhut. Se on samallaista kuin kaikki muu mitä sinä olet paikkakunnalle toimittanut, nimittäin epäilyttävää laatua. Sillä sinä olet kyllä hankkinut meille uuden kirkon, mutta myöskin uuden hengen, jolla sen täytämme — eikä se ole rakkauden henki. Sinä olet kyllä hankkinut meille uusia maanteitä — mutta myöskin uusia pahuuden teitä, jota monen onnettomuus selvästi osoittaa. Tosin sinä olet vähentänyt menojamme yleisiin tarkoituksiin, mutta sensijaan sinä olet lisännyt niitä, jotka menevät omaan itseemme; joka antaa paikkakunnalle käräjöimisen, vekselien ja vaillinkien lahjan, ei anna hedelmää tuottavaa lahjaa. Ja sinä rohkenet herjata sitä miestä haudassaan, jota koko paikkakunta siunaa? Sinä rohkenet sanoa, että hän makaa meidän tiellämme; — niin, sinun tielläsi hän kyllä makaa, se nähdään; sillä siihen hautaan sinä kaadut. Se henki, joka on hallinnut sinua ja tähän päivään asti meitä, ei ole luotu hallitsemaan, vaan orjaksi. Hautausmaa jää kun jääkin rauhaan — sinne tulee tänään vaan lisää yksi hauta ja siihen lasketaan sinun kunnioituksesi paikkakunnalla.

Lauri Högstad nousi kalpeana kuin vaate; hän avasi suunsa, muttei saanut sanaa tulemaan ja oljenkorsi putosi. Kolme, neljä kertaa turhaan koetettuaan sitä löytää ja puhua, purkausi kuin tulivuoresta tulemaan:

— Tämän kiitoksenko minä saan kaikesta työstäni ja raadannastani? Vai tuollainen naisväensaarnaajako tässä määrää — niin, olkoon tästä puoleen vaikka paholainen puheenjohtajananne, minä en ikinä enään pistä tänne jalkaani! Tähän saakka minä olen pitänyt koossa teidän roskaanne ja kun minä menen, särkyy se tuhansiksi kappaleiksi, mutta särkyköön. Tuossa ovat pöytäkirjat! hän viskasi ne menemään. — Hyi mokomaakin akkojen ja kakaroiden seurakuntaa! hän iski nyrkkinsä pöytään. — Hyi sitä paikkakuntaa, joka näkee minun laiseni miehen saavan sellaisen palkan! Ja hän iski vielä kerran niin, että suuren käräjäpöydän levy romahti ja mustepullo sisältöineen päivineen putosi lattialle näyttämään tuleville sukupolville sitä tahraa, mihin Lauri Högstad viisauksineen, mahtineen ja pitkämielisyyksineen kaatui!

Hän karkasi ovelle ja hetkisen perästä oli hän lähtenyt. Koko yleisö pysyi vielä äänettömänä; sillä hänen äänensä ja vihansa mahti oli sen pelästyttänyt — kunnes Nuutti Aakre, muistellen niitä sanoja, jotka hän kerran kaatuessaan oli saanut vasten kasvojaan — kasvot hymyssä ja Laurin äänellä virkkoi:

— Onko asia katsottava ratkaistuksi?

Ja koko väkijoukko puhkesi tavattomaan riemuun! Vakava kokous vaihtui äkkiä nauruksi ja äänekkääksi iloksi; vain harvat läksivät pois ja jääjät hankkivat juomatavaroita ruokansa huuhtimeksi ja viettivät salamoivan päivän päälle jyrisevän illan. He tunsivat taas entisaikojen onnea ja itsenäisyyttä, sillä Laurin käskevä henki oli peloittanut mielet äänettömään kuuliaisuuteen. He joivat vapautensa maljoja, lauloivat ja vihdoin tanssivatkin, edellimmäisinä Nuutti Aakre varapuheenjohtajan kanssa ja koko joukko perässä, tyttöjä ja poikia — ja pojat hurrasivat ulkopuolella, sillä mokomaa elämää eivät he koskaan olleet nähneet!

KOLMAS LUKU.

Lauri kierteli suuria tuplaan Högstadissa päästämättä ääntä huuliltaan. Vaimo, joka rakasti häntä vaikka pelolla ja vavistuksella, ei edes uskaltanut tulla näkyviin. Talo ja talonhoito saivat tulla toimeen omin avuin, sensijaan syntyi suuri joukko kirjeitä, jotka kulkivat edestakaisin kylän ja Högstadin, Högstadin ja postin väliä; sillä hänellä oli saamisia esimiehistöltä, niitä ei hyväksytty ja hän meni oikeuteen; — saamisia säästöpankilta; niitäkään ei hyväksytty ja hän meni siitäkin oikeuteen; hän suuttui jonkun lausunnon johdosta, joka näistä asioista ilmeni kirjevaihdossa ja ryhtyi käräjöimään, milloin esimiehistön puheenjohtajaa, milloin säästöpankin johtajaa vastaan. Samaan aikaan luettiin sanomalehdissä hirmuisia kirjoituksia, joiden huhu tiesi olevan kotoisin hänen kynästään ja jotka synnyttivät suurta riitaisuutta paikkakunnalla ja nostivat naapurin naapuria vastaan. Sill'aikaa saattoi Lauri viikkokausia olla poissa kotoa, ei kukaan tietänyt missä, ja kun hän palasi, oli hän kotosalla yksikseen, kuten ennenkin. Kirkolla ei häntä oltu nähty sitte kun silloin siinä suuressa ottelussa valtuustossa.

Eräänä lauantai-iltana toi pappi sen uutisen, että rautatielinja kuitenkin tulisi kulkemaan paikkakunnan kautta ja vanhan hautausmaan poikki. Uutinen iski kuin salama kaikkiin taloihin. Esimiehistön yksimielinen esiintyminen oli siis ollut turha, Lauri Högstadin arvo suurempi. Sitä hänen matkansa siis olivat tietäneet, sen hän oli saanut aikaan! Miestä ja hänen sitkeää kestäväisyyttään täytyi ehdottomasti ihailla ja tämä ihailu tukahdutti jonkun verran tappiosta johtunutta tyytymättömyyttä. Ja jota enemmän asiasta puhuttiin, sitä enemmän siihen alistuttiin; sillä kaikilla tapahtumilla on omat syynsä, jotka ihmisen vähitellen on pakko kaivaa esiin, koska asioita kerta ei enään voi muuksi muuttaa. Seuraavana päivänä tapasivat pitäjäläiset kirkolla eivätkä he muuta voineet kuin nauraa, kun toisensa näkivät. Ja juuri kun koko väki, nuoret ja vanhat, miehet ja naiset, jopa lapsetkin, puhuivat Lauri Högstadista, hänen kyvykkyydestään, hänen tahdonlujuudestaan, hänen suuresta vaikutusvallastaan — tulla karautti hän itse koko väkineen neljällä hevosella paikalle. Hän ei kahteen vuoteen ollut täällä käynyt, astui alas rattailta ja kulki joukon läpi; kaikki tervehtivät häntä empimättä, mutta hän ei katsonut ympärilleen eikä vastannut ainoaankaan tervehdykseen. Hänen pieni vaimonsa asteli kalman kalpeana hänen perässään. Kirkossa nousi niin suuri hämmästys, että veisuukin taukosi sitä myöten kuin ihmiset hänet huomasivat ja he jäivät vaan häneen katsomaan. Nuutti Aakre, joka istui penkissään Laurin edessä, huomasi, että jotakin oli tekeillä ja kun ei hän edessään päin huomannut mitään merkillistä, kääntyi hän. Silloin hän näki Laurin kumartuneena hakemaan värsyä virsikirjasta.

Hän ei ollut nähnyt häntä sitten kun tuona iltana kokouksessa eikä hän ikinä ollut kuvitellut sellaista muutosta mahdolliseksi. Sillä tämä ei ollut mikään voittaja! Ohuet, pehmeät hiukset olivat lähteneet, kasvot laihtuneet ja käpertyneet, silmät olivat ontot ja palavat, jättiläiskaula oli mennyt ryppyihin ja jänteisiin. Silmänräpäyksessä käsitti hän mitä tämä mies oli läpikäynyt, voimakas säälin tunne valtasi hänet ja jotakin hänen vanhasta rakkaudestaan heräsi eloon. Hän rukoili Jumalaa hänen puolestaan ja päätti lujasti jumalanpalveluksen päätyttyä mennä häntä tapaamaan; mutta Lauri oli lähtenyt pois aikaisemmin. Nuutti aikoi vielä samana iltana mennä hänen luokseen, mutta vaimo pidätti hänet. Lauri on, sanoi hän, niitä ihmisiä, jotka eivät jaksa kantaa kiitollisuuden velkaa. Pysy poissa kunnes hän itse ikäänkuin voi tehdä sinulle palveluksen ja ehkä silloin itse tulee!

Mutta häntä ei kuulunut. Jonkun kerran hän näyttäytyi kirkolla, mutta ei muualla, eikä hän kenenkään kanssa seurustellut. Sensijaan kävi hän sellaisella kiihkolla kiinni talonsa ja taloutensa hoitoon, että olisi luullut hänen yhtenä vuonna aikovan parantaa, mitä hän niin monen aikana oli laiminlyönyt; ja olihan niitäkin, jotka sanoivat, että sitä kyllä tarvittiin. Rautatietyöt alkoivat laaksossa hyvin pian. Kun linjan piti kulkea hänen talonsa ohitse, repi hän maahan osan radanpuoleista päärakennusta, rakentaakseen suuren parvekkeen; sillä talon piti näkyä. Oltiin paraikaa tässä työssä, kun kiskoja väliaikaisesti laskettiin maahan soran ja hirsien kuljettamista varten radalle ja pieni veturi pantiin menemään. Kauniina syysiltana piti ensimäisiä soravaunuja vedätettämän alas. Lauri seisoi portaillaan odottamassa pillin ensimäistä vihellystä ja ensimäistä savupilaria; kaikki talon väet seisoivat portaiden ympärillä. Hän silmäili seutua, jota laskeva aurinko valaisi ja tunsi, että häntä muistetaan niin kauan kuin juna syöksyy tämän hedelmällisen laakson läpi. Sovinnollisuuden tunne valui hänen sieluunsa. Hän käänsi katseensa hautausmaahan päin, josta osa oli ennallaan maata kohti painuvine ristineen, mutta osa oli rautatieratana; hän aikoi juuri selvitellä itselleen mitä tunsi: silloin kuului ensimäinen vihellys ja hetken perästä tulla puhki juna hiljaa, sauhu tuprusi säkeniensekaisena, sillä polttopuina käytettiin mäntyjä; tuuli oli talon puolella, joten pihamaalla seisovat pian olivat paksussa savupilvessä; mutta sitä myöten kuin sauhu hälveni; näki hän junan väkevän tahdon lailla ponnistavan alas laaksoon.

Hän oli tyytyväinen ja meni sisään kuin pitkän päivätyön päätyttyä. Isoisän kuva nousi hänen eteensä tänä hetkenä. Isoisä oli nostanut suvun kurjuudesta varallisuuteen; osa hänen kansalaismainettaan oli kyllä mennyt, se oli totta, mutta perille hän oli päässyt. Hänen vikansa oli sama kuin hänen aikakautensa vika; he olivat olleet sen ajan siveyskäsitteiden epämääräisillä rajoilla; joka ajalla on epämääräiset rajapyykkinsä ja se vaatii uhrinsa ennenkuin saa ne varmoiksi.

Kunnia hänelle hänen haudassaan; sillä hän oli kärsinyt ja tehnyt työtä! Rauha hänelle! Mahtoi olla suloista vihdoinkin saada levätä. Mutta eihän hän pojanpojan äärettömältä kunnianhimolta saanut levätä; hän oli kaivettu ylös yhdessä kivien ja soran kanssa — loruja! varmaan hän hymyili sitä että pojanpojan työ vieri hänen päänsä päällitse.

Näitä ajatellen oli hän riisuutunut ja mennyt vuoteeseen. Isoisän kuva hiipi taasen esiin. Se oli tällä kertaa ankarampi. Väsymys tekee ihmisen heikommaksi ja Lauri, rupesi soimaamaan itseään. Mutta hän puolusti itseään samalla. Mitä hänen isoisänsä tahtoi? Hänen piti toki nyt olla kiitollinen, sillä suvun kunnia kulkea kohisi hänen hautansa päällitse; kenelläpä muulla oli sellainen leposija! — — Mutta mitä tämä merkitsi? Nuo molemmat kauheat tulisilmät ja tuo räiskinä ja suhina — se ei enään ollut veturi; sillä se poikkeaa pois radalta. Se tulee hautausmaalta ja suuntaa hirveän pitkänä saattona kulkuaan suoraan taloa kohti. Tulisilmät ovat isoisän ja kuolleet seuraavat saatossa. Ne likenevät likenemistään taloa, meluten, rytäjöiden, loistaen. Ikkuna hehkuu kiillossa, joka lähtee kuolleitten silmistä — — hän kokoaa, valtavasti ponnistellen voimansa, sillä onhan tämä unta, tietystikin unta: odottakaa vaan, kun minä herään! — — Kas nyt, nyt minä olen valveilla, tulkaa vaan, kurjat! Ja katso: ne tulevat todella hautausmaalta, viskelevät radat, kiskot, veturit ja junat nurin, niin että ne suurella kuminalla vaipuivat maan sisään. Hautausmaalle nousi ristejä ja hautoja kuten ennenkin ja siellä vallitsi suuri hiljaisuus. Mutta jättiläiskokoisina tulivat kuolleet itse ja virsi "Antakaa vainajain levätä!" kulki heidän edellään; hän tunsi sen; sillä se oli kaikkina näinä vuosina pauhanut hänen sielussaan ja nyt se tuli, pysyäkseen hänen elämänsä lauluna; sillä tämä oli kuolemaa ja kuoleman näkyä. Hiki tirsui esiin pitkin ruumista; sillä yhä likemmä ja likemmä — ja kas tuossa ruudulla, siellä ne nyt olivat ja hän kuuli mainittavan nimeänsä. Kauhu iski häneen kyntensä, hän kamppaili voidakseen parkaista; sillä hän oli tukahtumaisillaan; kuollut, kylmä käsi tarttui hänen kurkkuunsa, juuri kun hän sai kurkustaan tulemaan: auttakaa! ja heräsi. Ikkuna oli särjetty ulkoapäin, niin että sirpaleet olivat lentäneet hänen vuoteeseensa. Hän karkasi ylös, joku seisoi särkyneessä ikkunassa ja hänen ympärillään oli sauhua ja tulen liekkejä.

— Talo palaa, Lauri! Meidän täytyy auttaa sinua ulos!

Se oli Nuutti Aakre.

Kun hän taas pääsi tajuihinsa, makasi hän ulkona kylmässä tuulessa, joka jääti hänen jäseniään. Hänen luonaan ei ollut ainoaa ihmistä; vasemmalla näki hän talon palavan, ympärillä söi ja ammui hänen karjansa, lampaat olivat peloissaan painautuneet yhteen laumaan, tavaroita oli viskelty huiskinhaiskin ja kun hän tarkemmin katseli, niin ihan hänen vieressään, mättäällä istui ihminen, joka itki. Se oli hänen vaimonsa. Hän kutsui häntä. Vaimo hätkähti:

— Herra Jeesus olkoon kiitetty, että sinä elät! Hän tuli miehensä luo ja asettui, tai oikeammin sanoen, lyyhistyi läjään hänen eteensä:

— Voi Jumala, Jumala! kyllä me nyt olemme saaneet kylläksemme rautatiestä!

— Rautatiestä? kysyi Lauri, mutta hän ei ollut sanaa lausunutkaan, ennenkuin aavistus karmaisi hänen pintaansa; sillä veturista oli tietysti lentänyt kipinöitä höylänlastuihin uuden sivuseinän edessä.

Hän jäi ääneti istumaan ajatuksiinsa, vaimo ei uskaltanut puhua, vaan koetti koota vaatteita hänen ylleen; sillä kaikki mitä hän oli levittänyt häntä peittämään, kun hän makasi, oli nyt pudonnut pois. Ääneti otti Lauri vastaan hänen hoitonsa, mutta hänen siinä polvillaan uudelleen peitellessä hänen jalkojaan, laski hän käden hänen päälaelleen. Vaimo heittäytyi paikalla kasvoilleen hänen helmaansa ja itki ääneen. Häneenkin oli kiinnitetty huomiota! Mutta Lauri ymmärsi hänet ja lausui:

— Sinä olet minun ainoa ystäväni!

Näistä sanoista sai talo mielellään mennä; sillä vaimo ilostui niin, että sai rohkeutta puhua, ja silloin hän nousi, katsoi mieheensä nöyrästi ja sanoi:

— Sillä minä olen ainoa, joka sinua ymmärrän. Silloin suli kova sydän; kyyneleet valuivat alas Laurin poskia hänen pidellessään vaimonsa kättä.

Ja nyt hän puheli hänelle kuin omalle sielulleen. Ja sai kuulla hänen mielipiteensä. He puhuivat vielä siitäkin, miten tämä kaikki oli tapahtunut, tai oikeammin sanoen, Lauri vaikeni ja vaimo kertoi. Nuutti Aakre oli ensinnä nähnyt tulipalon, herättänyt väkensä, lähettänyt tytöt kylälle, mutta itse renkineen ja hevosineen rientänyt tulipalopaikalle, missä kaikki nukkuivat. Hän oli sitte johtanut sammutus- ja pelastustyötä ja Laurin oli hän itse vetänyt ulos palavasta tuvasta ja tuonut tänne vasemmalle puolelle, josta tuuli kävi — tänne hautausmaalle.

Ja juuri heidän näistä puhuessaan ajoi joku täyttä vauhtia tiellä ja poikkesi hautausmaalle, jossa astui rattailta. Se oli Nuutti. Hän oli käynyt kotona hakemassa kirkkorattaitaan, niitä samoja, joissa he niin monta monituista kertaa olivat ajaneet sekä esimiehistön kokoukseen että kokouksesta. Nyt piti Laurin nousta hänen rinnalleen ja ajaa kotiin hänen kanssaan. He ojensivat toisilleen kätensä, toinen istualtaan, toinen seisoaltaan.

— Tule pois nyt, sanoi Nuutti.

Vastaamatta nousi toinen ylös, he astuivat rinnan rattaille ja Lauri autettiin istumaan. Nuutti asettui hänen viereensä. Mitä he sitte ajaessa lienevät puhelleet tai sittemmin Aakrella, pienessä huoneessa, jossa he viipyivät seuraavan päivän aamuun asti, sitä ei tiedetä. Mutta siitä päivästä lähtien olivat he erottamattomat kuten ennenkin.

Niin pian kuin onnettomuus kohtaa miestä, huomaavat kaikki minkä arvoinen hän on. Sentähden otti paikkakunta rakentaakseen Lauri Högstadin talon suuremmaksi ja komeammaksi kuin mikään muu talo laaksossa. Hänestä tuli taas puheenjohtaja, mutta Nuutti Aakre oli nyt hänen rinnallaan; Nuutin henkeä ja mieltä ei milloinkaan jätetty ottamatta huomioon — ja siitä päivästä lähtien ei mitään enään särkynyt.