PIENIÄ KERTOMUKSIA.

VOIKKO.

Björgan oli muinoin pappilana Kirknen seurakunnassa, Dovreselällä. Talo oli hyvin korkealla ja ihan yksinään; pienenä poikana oli minulla tapana seisoa arkituvan pöydällä ja kaiholla katsella niitä, jotka siellä talvisin luistelivat virran jäällä, tai kesäisin leikittelivät nurmikolla. Björgan oli niin korkealla, ettei siellä kasvanut viljaa, jonkatähden talo sitte myytiinkin sveitsiläiselle ja pappila ostettiin laaksosta, jossa toki on vähän parempi. Talvi saapui Björganiin surullisen aikaiseen! Pelto, jonka isä kerran lämpimänä, varhaisena keväännä koetteeksi kylvi, tavattiin aamulla lumen peitossa; niitettyä heinää uhkasi sadekuuran asemasta lumimyrsky ja entä sitte talvella! Pakkanen yltyi niin, etten minä uskaltanut tarttua portin kääkään, koska rauta poltti sormia. Isäni, joka oli syntyisin Landista, Rand vuonon luota ja siis aika karaistu, täytyi hänenkin usein ajaa naamio kasvoilla pitäjän kaukaisiin kolkkiin. Kävellessä tiet nirisivät ja narisivat ja jos useita oli kulussa, nousi oikein vinkuva melu. Lumi lepäsi usein suuren rakennuksen toisen kerroksen tasalla, pienemmät ulkohuoneet ihan hautautuivat lumeen, mäet, pensaat ja aidat tasaantuivat samaksi kentäksi, kaikki muuttui lumimereksi, josta kohosi koivunlatvoja, joka lainehti ja aaltoili myrskyssä, sinne tänne uurtaen lovia ja sinne tänne ajaen nietoksia. Minä seisoin pöydällä ja näin hiihtäjien laskettavan meiltä alas laaksoon, näin lappalaisten poroineen tulla tuiskuavan Röraasin metsästä alas tuntureja ja taas ylös meille. Pulkat huiskivat sinne tänne enkä minä milloinkaan unohda kuinka, kun joukkue vihdoin pysähtyi pihamaalle, nahkakäärö ryömi esiin joka pulkasta ja olikin pieni, puuhaava, iloinen ihminen, joka kauppasi poronlihaa.

Kirkneläiset kuuluvat viime aikoina varttuneen valistuneiksi ja toimeliaiksi ihmisiksi; mutta siihen aikaan oli Kirknen seurakunta huonohuutoisimpia maassa. Siitä ei ole kovinkaan pitkä aika, kun erään papin oli pitänyt ottaa pistolit mukaansa kirkkoon; toinen tuli kotiin kirkkomatkaltaan ja tapasi silloin kaikki tavaransa rikottuina ja hävitettyinä. Siellä oli käynyt miehiä, heidän kasvonsa olivat olleet mustatut ja he olivat miltei kuoliaaksi peloittaneet papin rouvan, joka oli yksinään kotona. Edellinen pappi oli paennut Kirknestä ja jyrkästi kieltäytynyt palaamasta. Seurakunta oli monta vuotta ollut ilman pappia, kun isä — ehkä juuri siitä syystä — sai sen; luultiin nimittäin hänessä olevan miestä hoitamaan venettä myrskyssä.

Muistan vielä selvästi, kuinka minä eräänä lauvantaiaamuna nelinryömin konttasin ylös kansliahuoneen rappusia, koska ne pesun jälkeen olivat vetäytyneet jäähän, enkä vielä ollut päässyt montakaan askelta eteenpäin, kun ryske ja melu kansliahuoneesta pelästytti minut takaisin samaa tietä. Sillä paikkakunnan väkevin mies oli siellä ottanut opettaakseen itsepintaista pappia kansan tavoille, mutta kauhukseen huomannutkin, että pappi ensin aikoi opettaa häntä omilleen. Hän tuli sellaista kyytiä ulos ovesta, että yhtä kyytiä meni alas portaista, siinä hän kokosi jäsenensä ja pääsi portille neljällä harppauksella. Kirknen kansa ei muuta käsittänyt kuin että pappi antoi heille ne lait, jotka tulivat suurkäräjistä. Niin tahtoivat he estää häntä panemasta täytäntöön koululakia; he solvasivat isääni, he kokoontuivat miehissä koulun johtokunnan kokoukseen, väkivallalla estääkseen toimitusta. Äidin kiihkeistä rukouksista huolimatta oli isä lähtenyt sinne ja kun ei kukaan uskaltanut auttaa häntä järjestämään koulupiirien jakoa y.m., teki hän sen itse parhaan taitonsa mukaan, joukon uhaten muristessa vastaan; mutta kun hän, pöytäkirjat kainalossa, meni ulos, ei kukaan koskenut häneen. Saattaa käsittää äitini riemun, kun hän näki hänen palaavan, tyynenä kuten aina.

Näissä oloissa ja tässä ympäristössä syntyi Voikko! Hänen äitinsä oli suuri, punainen tamma Gudbraninlaaksosta, ja ilokseen sitä joka silmä katsoi; isä oli iso, musta vuonohevonen, joka kerran vieraassa paikassa, kun tammaa tyynesti kuljetettiin ohi, karjaisten karkasi metsästä ja yli ojien ja aitojen ottamaan omaansa rakkauden oikeudella. Voikosta sanottiin aikaiseen: siitä tulee niin väkevä hevonen, ettei sellaista ole täällä pohjan puolessa nähty, ja, tottuneena kuulemaan juttuja sankareista ja tappeluista, katselin pientä varsaa kuin mitäkin lahjakasta toveria. Se muuten ei ensinkään ollut minulle hyvä; minulla on tänäkin päivänä oikean silmäni yläpuolella arpi sen kaviosta; mutta yhtä uskollisena seurasin silti tammaa ja varsaa, nukuin niiden kanssa kentällä ja pujottelin tamman jalkain lomitse niiden syödessä. Mutta kerran olin mennyt niiden perässä liian kauvas. Päivä oli ollut kuuma, olin nukkunut avonaiseen heinälatoon, mistä luultavasti kaikki olimme menneet hakemaan siimestä; tamma ja varsa olivat menneet eteenpäin, mutta minä olin jäänyt maata. Oli jo myöhäistä, kun ne, jotka turhaan olivat etsineet ja huudelleet, palasivat kotiin kertomaan, ettei minua löydy. Saattaa käsittää vanhempieni kauhun — kaikki pantiin etsimään, maat ja metsät huhuiltiin halki, mäet ja jyrkänteet tarkastettiin — kunnes vihdoin joku kuulee lapsen itkevän ladossa ja tapaa minut heinissä istumasta. Olin niin peloissani, etten pitkiin aikoihin osannut puhua; sillä suuri eläin oli seisonut ja katsellut minuun tulisin silmin. Oliko se unta vaiko totta, on vaikea sanoa — mutta varmaa on, että vielä muutamia vuosia sitte heräsin siihen, että näin tämän eläimen seisovan painuneena puoleeni.

Voikko ja minä saimme pian tovereja: ensinnä pienen koiran, joka opetti minua varastamaan sokeria, sitte kissan, joka eräänä päivänä odottamatta ilmaantui kyökkiin. En koskaan ennen ollut nähnyt kissaa; kalman kalpeana ryntäsin sisään ja huusin, että suuri hiiri oli tullut kellarista! Seuraavana keväännä lisääntyi meidän joukkomme vieläkin; sillä silloin tuli taloon pieni porsas — ja aina kun Voikko seurasi äitiään työhön, pidimme me, koira, kissa, porsas ja minä seuraa toisillemme. Me vietimme aikamme kylläkin hauskasti, varsinkin nukkumalla yhdessä. Minä annoin näille tovereilleni kaikki mistä itse pidin, porsaalle kannoin hopealusikan, jotta se söisi hiukan kauniimmin; se koettikin — koetti nimittäin syödä hopealusikkaa. Kun minun vanhempieni kanssa piti mennä vieraisiin laaksoon, tulivat koira, kissa ja porsas mukaan. Ensinmainitut pääsivät lautalle, jonka piti viedä virran yli, porsas röhki hiukan ja läksi uimaan perässä. Me saimme sitte kukin oman kestityksemme ja illalla palasimme kotiin samassa järjestyksessä.

Mutta pian piti minun menettää nämä toverini ja pitää Voikko yksin; sillä isäni pääsi Nässetin seurakuntaan Romsdalissa. Kummallinen päivä se oli se meidän lähtöpäivämme. Me lapset ja lapsentyttö istuimme pienessä huoneessa, joka oli pantu liistereelle, niin etteivät tuulet eikä tuiskut meitä saavuttaneet; ja isäni ja äitini ajoivat edellä leveässä reessä ja meidän ympärillemme kerääntyi alituisesti ihmisiä ottamaan meiltä jäähyväisiä. En saata sanoa olleeni surullinen, sillä minä olin vaan kuuden vuoden vanha ja tiesin, että minulle Trondhjemista oli ostettu hattu ja takki ja housut, jotka minun perille tullessa piti saada ylleni! Ja siellä uudessa kodissamme piti minun ensi kerran saada nähdä meri! Ja olihan Voikko mukana!

Täällä Nässetin pappilassa — se on kauneimpia maassa, se kun kohottaa voimakasta rintaansa kahden vuonon välissä, jotka täällä kohtaavat toisensa; yläpuolella on vehreä tunturi, vastarannalla vesiputous ja taloja, laaksonpohjalla aaltoilevia vainioita ja elämää ja pitkin vuonon vartta tuntureja, joista niemi niemen perästä pistäikse veteen ja joka niemellä nousee suuri talo, — täällä Nässetin pappilassa, jossa minä illoin saatoin katsella auringon kimmellystä vuonoilla ja tuntureilla, kunnes itkin, ikäänkuin olisin pahaa tehnyt, — ja missä minä suksillani liukuessani toisessa tai toisessa laaksossa äkkiä saatoin seisahtua kuin taikamahdin pidättämänä, minut kun oli vallannut kauneus, kaipaus, jota en saattanut selittää, mutta joka oli niin suuri, että suurinta iloa seurasi ahdistus ja suru, — täällä Nässetin pappilassa kasvoivat vaikutelmani, mutta elävimpiä vaikutelmia antoi minulle Voikko; sillä täällä kasvoi sekin, tuli jättiläiseksi ja teki jättiläistekoja.

Korkeudeltaan ei se ollut paljoa yli keskiko'on, mutta verraten pitkä ja niin leveä, että ihan nauratti; se oli väriltään hallava, enemmän keltainen kuin valkoinen, harja musta ja tavattoman tuuhea; siitä tuli kömpelö, hyväntahtoinen eläin, joka arkioloissa aina kulki pää riipuksissa. Totutut työnsä teki se aina tyynenä kuin härkä, mutta perinpohjaisesti. Paitsi että se suoritti enemmän kuin puolet tämän raskasraateisen talon hevosajoista, kuten peltotöistä, puunvedosta y.m.s., vedätti se enemmän kuin puolet rakennustarpeista suureen uuteen päärakennukseen ja paljoon muuhun, mitä isä rakennutti, vieläpä etäältä, kauheasta sydänmaan rydöstä. Kun ei kaksi hevosta saanut kuormaa kulkemaan, valjastettiin Voikko, ja jos valjaat vaan kestivät, niin kyllä tuli kuorma perille. Se katseli, mielellään taakseen, kun rengit tekivät sen kaksin- tai kolminkertaista kuormaa; ei se sanonut siihen paljon mitään, mutta kolme, neljä kertaa sitä täytyi käskeä, ennenkuin se läksi liikkeelle ja silloinkin ensin pari kertaa yritti ennenkuin oikein kävi kiinni! Tyynesti sitä mentiin, askel askeleelta; silloin tällöin tuli uusi renki, joka tahtoi opettaa sille reippaampia tapoja, mutta tulos oli aina, että rengin täytyi oppia hevosen tavat. Piiskaa ei koskaan käytetty, sillä mahtava työjuhta kävi pian niin rakkaaksi, että asiat sovittiin hyvällä. Sitä myöten kuin Voikon maine paikkakunnalla kasvoi, katsottiin kunniaksi ajaa sitä.

Sillä Voikko oli pian liioittelematta pitäjän suurin merkillisyys. Alussa tuli — kuten aina, kun suuruus alkaa nostaa päätään — hirveää suuttumusta ja sekamelskaa, sillä Voikko joka kävi laitumella takalistossa ja tuntureilla paikkakunnan muiden hevosten joukossa, tahtoi anastaa kaikki tammat itselleen. Se potki ja kuritti siinä määrässä kilpakosijoitaan, jotka kuvittelivat menestyvänsä, että talonpojat kuljettivat niitä pappilaan ja vaativat noituen ja sadatellen korvausta. Vähitellen he kuitenkin tyyntyivät; tiesiväthän he kun tiesivätkin, että kauppa joka tapauksessa kannatti; sillä Voikon jälkeläiset tuottivat sille kunniaa! Mutta kauvan se heitä kuitenkin harmitti, että sen etevämmyys oli niin suuri ja kieltämätön. Naapurimme, luutnantti, ei soturina saattanut siihen tyytyä, hän hankki kaksi suurta, gudbrandinlaaksolaista hevosta — ihania eläimiä — ja näiden piti opettaa Voikolle huutia. Lyötiin vetoa ja odotettiin jännityksellä ensi kohtausta keväisellä tunturilaitumella. En ikinä unohda sitä kaunista helluntai-iltaa, jolloin seisoin ulkona kuuntelemassa teeren vihellystä nurmijyrkänteeltä ja tyttö juoksi kertomaan, että molemmat luutnantin hevoset seisoivat tahkokivien luona ja painautuivat toisiaan vastaan. Kaikki sinne — ja katso: siinä ne komeat eläimet värisivät, verinen haava haavan vieressä; ne olivat joutuneet tekemisiin Voikon hirmuisten hampaiden ja kavioiden kanssa! Pelko oli pannut ne ponnistamaan pappilan korkeiden aitojen yli, sillä ne eivät olleet uskaltaneet pysähtyä, ennenkuin pääsivät taloon. Seuraavana päivänä laulettiin Voikon ylistystä kirkonmäellä ja sieltä se kulki yli vuonojen ja tunturien.

Voikko sai sen surun, että yksi sen pojista, reipas, ruskea hevonen, muutaman vuoden perästä yritti jakaa valtaa sen kanssa. Mutta se kävi sen kimppuun suoraa päätä ensi kapinan yrityksessä, ja kun ei rohkea poika tahtonutkaan lähteä pakoon, vaan nosti härsyttävän sotahuudon, niin nousi kokenut soturikin, ne nousivat takajaloilleen toisiaan vastaan, panivat etujalat toistensa kaulaan ja painivat. (Orhit aina ottelevat sillä lailla.) Pian seisoi nuori hurjapää viulunjousena; hetkisen perästä oli se maassa ja sai isällisen selkäsaunan. Tämän näin omin silmin.

Miltei joka kesä kävi karhu mailla ja kantoi monta lehmää ja lammasta sekä meiltä että muilta. Tuontuostakin kuulimme paimenpojan huutavan ja karjakoiran nostavan haukun; soitettiin kelloa, kaikki lähtivät juoksemaan ja menivät metsään, käsissä pyssyt, kirveet ja rautakanget; mutta he tulivat miltei aina liian myöhään: joko oli koira jo karkoittanut karhun tai oli eläinkin jo tapettu, ennenkuin apu ehti. Hevoset osasivat paremmin suojella itseään, mutta tappoi karhu silloin tällöin hevosenkin, joko viekoittelemalla sen suohon, jonne hevonen vajosi, helposti joutuen saaliiksi, tai ajamalla sitä takaa niin että se syöksyi alas jyrkänteestä.

Eräänä kesänä varsinkin olivat karhut villissä, kului tuskin viikkoakaan ilman että karhu ahdisti karjaa; hevoset tulivat äkkiä kesken kaiken tallille asti ja olivat ihan pelästyksissään; joka kerta oli karhu ajanut niitä takaa. Mutta Voikko ja se tamma ja varsa, jota se terävin kengin suojeli, eivät koskaan tulleet. Lopulta emme ensinkään tietäneet mihin ne olivat joutuneet; paimenet eivät moneen päivään olleet kuulleet tamman kelloa. Koska oli ollut pitkällinen rajuilma, jolloin hevosten muuten oli tapana tulla likemmä kotia, jopa usein jäädä seisomaan ihan tallinportin eteen, eikä niitä vieläkään kuulunut, lähetettiin rengit miehissä metsään etsimään. He etsivät paraasta päästä soisilta paikoilta, jos karhu olisi houkutellut taistelunhaluisen hevosen sinne ja voittanut sen siellä sekä mahdollisesti vienyt varsan ja emän, joka tietysti tahtoi puolustaa varsaa. He etsivät etsimistään, näkemättä mitään epäilyttävää; karhunjälkiä kyllä näkyi, mutta, ei merkkejä hevosten taistelusta. Renkien näistä puhellessa ja liketessä parasta laidunpaikkaa metsässä, huomaa joku, että ihan suon likeisyydessä on varsan ja emän jälkiä, mutta että ne loppumattomiin ovat kierrelleet samaa paikkaa, siis olleet suuressa hädässä, ja jäljet ovat ihan tuoreet, varmaan tämänpäiväiset. Tarkastaessa suota, huomasivat he todella maan poljetuksi suuressa taistelussa. Miehiä rupesi sekä kuumaamaan että kylmäämään, mutta he tahtoivat kuitenkin saada asiasta selvän. Suon laidassa oli sekä karhun että hevosen takajalan askelia; ne olivat siis molemmat paikalla nousseet takajaloilleen, karhu oli kulkenut takaperin suohon, houkutellakseen hevosen mukaansa, ja hevonen perässä; sillä karhun leveää kämmentä suomaa kyllä kannattaa; ei se myöskään ole niin painava kuin hevonen, joka vaipuu ja jää kiinni suohon. Mutta tällä kertaa oli karhu tehnyt turhat laskut; sillä tosin oli Voikko uponnut syvälle suohon, mutta sen lapojen jättiläisvoimat olivat nostaneet jalat norosta ja teräväkenkäiset etujalat olivat hutkineet ja väkevät hampaat repineet — eikä vähään matkaan enään näkynyt karhun takajalkoja, vaan sensijaan sen turkin kuva ja vielä toinen ja toinenkin ja sitä kesti kautta koko suon; karhu oli viskattu nurin, se ei ollut päässyt nousemaan, vaan, suojellakseen itseään raivostuneen hevosen hampailta ja kavioilta, oli se kieritellyt kierittelemistään, ja tätä taistelua he saattoivat seurata kovalle maalle asti. Taistelupaikan vilkkaan kertomuksen lämmittäminä kävivät miehet tarkkakuuloisemmiksi ja teräväsilmäisemmiksi ja saattoivat nyt hiljaisessa ilmassa, jossa sateen jälkeen aurinko väreili, kuulla emän kellon lehtimetsästä harjun alta. He rientämään sinne — mutta heitä vastaan tuli Voikko ja kielsi heitä, silmät säihkyen, likenemästä. Se oli käynyt tuntemattomaksi. Pystypäänä, liehuvin harjoin juoksi se suuressa kaaressa varsan ja emän ympäri ja vasta pitkien, koreiden puheiden perästä ja suolan avulla, jota sattui olemaan mukana, saivat he sen käsittämään, että tulijat olivat tuttua väkeä. Mutta tämä Voikon urotyö, ainoa laatuaan, loi sen nimeen sellaisen loiston, että se Pappilan-Voikosta tästä puoleen korotettiin Karhu-Voikoksi. Monta monituista kertaa se vuosi vuodelta oli ottelussa karhun kanssa ja joka kerta sitä sitte pitkän aikaa oli mahdoton kesyttää. Kerran se tuli kotiin, päässä karhun kynnenjäljet. Vanha jättiläiskarhu oli saanut isketyksi kyntensä alapuolelle hevosen silmiä, ja kauheasti raappinut, kun hevonen oli riuhtaissut irti päänsä. Vaarallista oli kyllä antaa niin vanhan orhin terävässä kengässä kulkea takalistolla; mutta hevoset tunsivat sen ja pakenivat ja jos yksi ja toinen vielä tyhmyydessään otti selkäänsä, niin Voikko sai anteeksi kuuluisuutensa takia. Hevosella, joka kaatoi karhun, kai oli oikeus tehdä mitä tahtoi.

Kun meidän joskus — mikä muuten harvoin tapahtui — täytyi ottaa se kirkkohevoseksi, saattoi parhaiten huomata kuinka sitä ihailtiin. Kun koko perheen, sisäkköineen, kotiopettajineen päivineen piti lähteä liikkeelle, täytyi sen vetää kolmea, neljää meistä vanhoissa kääseissä, joissa ei suinkaan istunut pelkästään ilokseen. Koskeivät mitkään herrasvaljaat olleet tarpeeksi isot, täytyi sen lönköttää työvaljaissa, ja kun tuuhea, itsepintainen harja riippui silmillä, ei se suinkaan näyttänyt olevan kirkkokunnossa. Se oli jätettävä viimeiseksi; sillä osaksi ei se ottanut juostakseen, vaan tahtoi astella kuin työrattaiden edessä, osaksi tahtoi se viedä kirkkomiehet kaikille metsäteille, joihin oli tottunut. Mutta viimeisenähän se tuli seuranneeksi; toisten hevosten juostessa lönkötti Voikko ja kääseissä istujat pääsivät eteenpäin tokaisemalla kuin merenkäynnissä ja joskus todella merikipeinäkin. Kirkon luona asiat kokonaan muuttuivat. Siellä oli nimittäin paljon muita hevosia. Se nosti paikalla päätään ja päästi sodanhaluisen hirnunnan; siihen vastattiin joka taholta, se aikoi lähteä laukkaamaan kääseineen päivineen, mutta se pidätettiin, riisuttiin ja pantiin liekaan. Sen oma, erityinen riimuvarsi oli mukana ja se vietiin ihan tunturin juurelle, ollakseen niin kaukana muista hevosista kuin mahdollista. Mutta se tahtoi päästä niiden luo, se riuhtoi liekaa, nousi takajaloilleen, heilutti harjaansa ja karjui kirkonmäelle päin! Sen ympärillä oli väkeä enemmän kuin kirkossa; kun se hetkiseksi asettui, taputtelivat he sitä ja mittailivat sen rintaa, kaulaa ja lapoja ja avasivat suun katsellakseen sen hammastarhaa, mutta niin pian kuin joku toinen hevonen hirnui, riistäytyi se heistä irti, nousi takajaloilleen ja karjui taas. Se oli katselijoiden mielestä komeinta mitä saattaa ajatella! Minä puolestani en kai koskaan myöhemmin ole ollut mistään niin ylpeä kuin silloin olin Voikosta, seisoessani talonpoikien joukossa ja kuunnellessani heidän paukkuvia kiitospuheitaan.

Ja tälle voittokulkunsa huippukohdalle minä sen jätän. Jouduin maailmalle ja sain muita ihailun esineitä ja sankareita seurattavakseni.

TROND.

Alf oli mies, johon paikkakuntalaiset kiinnittivät paljon toivoa sillä hän kulki useinten edellä sekä töissä että tiedoissa. Mutta tultuaan kolmenkymmenen ikäiseksi läksi tämä mies tuntureille ja raivasi itselleen maita kahden penikulman päähän ihmisistä. Monet ihmettelivät, että hän jaksoi kestää tätä naapuruutta oman itsensä kanssa ja vielä enemmän he ihmettelivät, kun muutaman vuoden perästä nuori tyttö laaksosta otti jakaakseen sen hänen kanssaan, vieläpä se tyttö, joka kaikissa heidän tansseissaan ja huveissaan oli ollut iloisin.

Heitä sanottiin "metsäläisiksi" ja miehelle annettiin Metsä-Alfin nimi; ihmiset katsoivat pitkään hänen peräänsä, kun hän sattui kirkolle tai työhön; sillä he eivät häntä ymmärtäneet eikä hän viitsinyt antaa heille selityksiä. Vaimo oli vaan pari kertaa käynyt kylässä, toisella kertaa tuomassa lasta ristille.

Tämä lapsi oli poika, jota sanottiin Trondiksi. Hänen kasvaessaan rupesivat vanhemmat useammin puhumaan tarvitsevansa apua ja kun ei heillä ollut varaa ottaa täyttä ihmistä, ottivat he puolen ja taloon tuli neljäntoista vanha tyttö, joka hoiti lasta, kun vanhemmat olivat töissä.

Hän oli kun olikin vähän yksinkertainen ja poika huomasi pian, että siitä mitä äiti sanoi, hän pian sai selvän, mutta Ragnhildin puheeseen oli vaikea päästä kiinni. Isän kanssa ei hän paljoa puhunut, hän melkein pelkäsi häntä; sillä piti olla niin hiljaa pirtissä, kun hän oli sisällä.

Jouluaattona sitte kerran — pöydällä paloi kaksi kynttilää ja isä joi pullosta, joka oli valkoinen — otti isä pojan polvelleen, katsoi ankarasti hänen silmiinsä ja huusi:

— Katso tänne! ja lisäsi lempeämmin: — Ethän sinä mikään pelko ole; kai sinä sadun kestät?

Poika ei vastannut, vaan katsoi isään suurin silmin. Silloin kertoi isä hänelle miehestä, joka oli kotoisin Vaagesta ja jonka nimi oli Blessommen. Tämä mies oli käymässä Köpenhaminassa hakemassa kuninkaalta oikeutta eräässä riita-asiassa ja se vei niin paljon aikaa, että jouluaatto yllätti hänet; mutta siitä ei Blessommen ensinkään pitänyt ja kierrellessään katuja ja ajatellessa kotiinmenoa, näki hän tukevan miehen astuvan edellään, puettuna valkoiseen kaapuun.

— Sinäpä menet aika kyytiä, sanoi Blessommen.

— Minun on tänä iltana mentävä pitkä matka kotiin, sanoi mies.

— Minne sinun on mentävä?

— Vaageen, vastasi mies ja jatkoi kulkuaan.

— Sepä oli oikein hyvä, sanoi Blessommen, — sillä sinnehän minunkin pitäisi lähteä.

— Saat seisoa kannaksillani, vastasi mies ja riensi poikkikadulle, missä hänen hevosensa oli. Hän asettui rekeen ja kääntyi katsomaan Blessommeniin, joka nousi kannaksille. — Pidä hyvin kiinni, sanoi hän.

Blessommen teki niin ja tarpeen se olikin, sillä ei se kulku oikein käynyt maankamaraa myöten.

— Taidat ajaa vettä pitkin, sanoi Blessommen.

— Niin teen, sanoi mies ja vaahto pärskyi heidän ympärillään.

Mutta vähän ajan perästä tuntui Blessommenin mielestä siltä kuin ei olisi kuljettu vettäkään pitkin.

— Taidetaan kulkea ilmassa, sanoi hän.

— Niin kuljetaan, vastasi mies.

Mutta kun he olivat kulkeneet vieläkin kauvemma, rupesi Blessommen tunnustelemaan seutua.

— Taitaa olla Vaagea, sanoi hän.

— Kyllä, me olemme nyt perillä, vastasi mies ja Blessommenin mielestä oli matka mennyt pian.

— Kiitoksia hyvästä kyydistä, sanoi hän.

— Kiitoksia vaan itsellesi, vastasi mies ja lisäsi, läjäyttäessään hevosta piiskallaan: — nyt taitaa olla parasta, ettet katso taaksesi!

— En, en, arveli Blessommen ja läksi taivaltamaan mäkien poikki. Mutta silloin nousi hänen takanaan sellainen rytinä ja rätinä, että hän luuli koko tunturin kaatuvan maahan ja koko maailma oli kuin tulessa; hän katsahti taakseen ja näki silloin valkokaapuisen miehen ajavan räiskyvien tulenliekkien läpi vuoreen, joka porttina oli häntä vastassa. Blessommen vähän hämmästyi matkaseuraansa ja aikoi kääntää pois päänsä; mutta pää pysyi kääntyneenä sinne päin minne se oli kääntyneenä eikä Blessommen enään ikinä saanut päätään oikein päin.

Sellaista ei poika iässään ollut kuullut. Hän ei enään uskaltanut pyytää isää kertomaan, mutta varhain seuraavana aamuna kysyi hän äidiltä, eikö hänkin osannut satuja. Osasihan hän, mutta ne kertoivat enimmäkseen prinsessoista, jotka istuivat vankeudessa seitsemän vuotta, kunnes oikea prinssi tuli. Poika luuli, että kaikki mitä hän kuuli ja luki, eli ihan hänen ympärillään.

Hän oli kahdeksan vuoden vanha, kun talvi-iltana ensimäinen vieras astui sisään ovesta. Hänellä oli musta tukka eikä Trond koskaan ollut nähnyt sellaista. Hän toivotti lyhyesti hyvää iltaa ja astui tupaan; Trond pelästyi ja istuutui jakkaralle lieden ääreen. Äiti käski miestä peremmälle istumaan; hän istuutui ja silloin tuli äiti katselleeksi häntä likemmin.

— Kas vaan, etkö sinä ole Viulu-Nuutti? sanoi hän.

— Olen kyllä. Siitä on kauvan, kun soitin häissäsi.

— Onhan siitä vähän aikaa. Oletko ollut pitkälläkin matkalla?

— Olen tässä joulun aikana ollut soittamassa tunturin toisella puolella. Mutta tuolla keskellä tunturia tuli minulle niin paha olo, että piti tulla tänne lepäämään.

Äiti kantoi hänelle ruokaa; hän istuutui pöytään, muttei sanonut "Jeesuksen nimeen", kuten poika aina oli kuullut tehtävän. Syötyään hän nousi:

— Nyt minun taas on oikein hyvä ollakseni, sanoi hän, — antakaa minun nyt hiukan levätä.

Ja hän pantiin Trondin sänkyyn lepäämään.

Trondille tehtiin sija permannolle. Siinä maatessa paleli sitä kylkeä, joka ei ollut lieteen päin ja se oli vasen. Hän keksi että toista kylkeä paleli siksi, että se oli paljaana yökylmässä; sillä hänhän makasi keskellä metsää. Miten hän oli joutunut metsään? Hän nousi katsomaan ja tuli paloi todella kaukana ja hän makasi todella yksin metsässä; hän tahtoi mennä kotiin valkean ääreen, muttei päässyt paikalta. Silloin häntä rupesi kovasti peloittamaan, sillä siitä saattoi kulkea petoja ja noidat ja kummitukset saattoivat tulla, hänen täytyi päästä kotiin valkean ääreen, mutta hän ei päässyt paikalta. Pelko kasvoi kasvamistaan, hän kokosi kaikki voimansa ja sai vihdoin huudetuksi: "äiti!" — ja heräsi.

— Rakas lapsi, sinä makaat niin raskaasti, sanoi äiti ja nosti häntä.

Häntä puistatutti ja hän katsoi ympärilleen. Vieras oli poissa eikä hän uskaltanut häntä kysyä.

Äiti tuli huoneeseen mustassa hameessaan ja läksi kylään. Hänen mukanaan tuli kotiin kaksi uutta vierasta, joilla niinikään oli mustat hiukset ja litteät lakit. He eivät hekään syödessään sanoneet "Jeesuksen nimeen", ja he puhelivat hiljaa isän kanssa. Sitte hän ja he menivät latoon ja toivat sieltä suuren arkun, jota kantoivat välissään. He laskivat sen kelkkaan ja sanoivat hyvästi. Silloin sanoi äiti:

— Odottakaa vähän ja ottakaa sekin pienempi arkku, jota hän kuljetti muassaan.

Ja hän läksi sitä noutamaan. Mutta toinen miehistä sanoi:

— Se saa jäädä tuolle, ja hän viittasi Trondiin.

Toinen lisäsi:

— Opi vaan käyttämään sitä yhtä hyvin kuin se, joka nyt makaa tässä, ja hän osoitti suurta arkkua.

Sitte he molemmat hymyilivät ja läksivät menemään. Trond katseli pientä arkkua, jonka oli saanut:

— Mitä siinä on? kysyi hän.

— Vie se sisään ja katso, sanoi äiti.

Hän teki niin ja äiti auttoi häntä avaamaan arkkua. Silloin välähti suuri ilo hänen kasvoilleen; sillä hän näki siellä jotakin niin hienoista ja hentoista.

— Ota se, sanoi äiti.

Poika kosketti sitä vain yhdellä sormella, mutta veti sormensa peloissaan pois.

— Se itkee! sanoi hän.

— Rohkaise mieltäsi, sanoi äiti.

Hän kävi kiinni koko kourallaan ja otti kapineen arkusta. Hän piteli sitä ja käänteli sitä, hän nauroi ja kosketti sitä.

— Äiti mikä se on? kysyi hän; se oli kevyt kuin leikki.

— Se on viulu!

Sillä lailla sai Trond Alfinpoika ensimäisen viulunsa. Isä osasi hiukan soittaa ja hän opetti pojalle ensi otteet; äiti osasi rallattaa säveliä siltä ajalta jolloin hän tanssi, ja nämä poika oppi, mutta rupesi pian itse tekemään uusia. Hän soitti aina kun ei lukenut, hän soitti niin että isä kerran sanoi hänen ihan näivettyvän siihen paikkaan. Kaikki mitä poika tähän päivään asti oli lukenut ja kuullut, meni viuluun. Pehmeä, hento kieli oli äiti; viereinen, joka aina seurasi äitiä, oli Ragnhild. Karkea kieli, jota hän harvemmin joutui koskettamaan, oli isä. Mutta viimeistä vakavaa kieltä hän miltei pelkäsi ja sille ei hän antanut mitään nimeä. Kun hän otti kvinttikielen väärin, niin siitä tuli kissa; mutta kun isän kieleen tuli väärä kosketus, niin se oli härkä; jousi se oli Blessommen, joka ajoi Köpenhaminasta Vaageen yhtenä yönä. Joka laulukin oli määrätty esine. Se laulu, jossa oli niitä pitkiä, vakavia ääniä, oli äiti mustassa hameessaan. Se joka hyppäsi ja pomppi, oli Mooses, joka änkötti ja löi sauvallaan kallioon. Hiljainen soitto, joka syntyi, kun jousi kevyenä lepäsi kielillä, oli sinipiika, joka kokosi karjan sumuun, kun eivät muut sitä voineet nähdä.

Mutta soitto liiti tunturien yli ja pojan valtasi kaipaus. Kun isä eräänä päivänä kertoi, että pieni poika oli soittanut markkinoilla ja ansainnut paljon rahaa, odotti Trond äitiä kyökissä ja kysyi häneltä hiljaa, eikö hänkin pääsisi markkinoille soittamaan ihmisille.

— Kuinka sinä sellaisia ajattelet, sanoi äiti, mutta puhui siitä paikalla isälle.

— Kyllä hän vielä ehtii maailmalle, vastasi isä ja sanoi sen sellaisella äänellä, ettei äiti toista kertaa pyytänyt.

Pian puhuivat isä ja äiti taas pöydän ylitse joistakin uutisasukkaista, jotka hiljan olivat muuttaneet tunturille ja aikoivat naimisiin. Isä sanoi, etteivät he olleet saaneet pelimannia häihinsä.

— Enkö minä pääsisi pelimanniksi? kuiskasi poika, kun äiti taas oli tullut kyökkiin.

— Sinäkö, joka olet niin pieni, sanoi äiti, mutta hän meni latoon, missä isä oli ja sanoi sen hänelle. —Hän ei koskaan ole ollut kylässä, lisäsi hän, hän ei koskaan ole nähnyt kirkkoa.

— Minä en ymmärrä miksi sinä pyydät sitä minulta, sanoi Alf; mutta hän ei sanonut enempääkään ja äiti luuli saaneensa luvan.

Sentähden meni hän uutisasukkaiden luo ja tarjosi poikaa pelimanniksi.

— Niinkuin se poika soittaa, ei kukaan poika vielä ole soittanut.

Ja poika otettiin pelimanniksi. Kotonapa vasta nousi ilo! Poika soitti aamusta iltaan ja harjoitteli uusia nuotteja ja yöllä näki hän niistä unta; ne kantoivat häntä kukkuloiden yli vieraille maille, ikäänkuin hän olisi ratsastanut kiitävien pilvien päällä. Äiti ompeli hänelle uusia vaatteita, mutta isä ei tahtonut olla sisällä.

Viimeisenä yönä ei poika nukkunut, vaan ajatteli valmiiksi uuden nuotin kirkosta, jota ei hän ollut nähnyt. Varhain aamulla hän oli ylhäällä, äiti samoin, antamassa hänelle ruokaa, mutta ei hän saanut mitään syödyksi. Hän veti ylleen uudet vaatteet ja otti viulun käteensä ja silloin tuntui kaikki hänen silmissään loistavan ja välkkyvän. Äiti seurasi häntä porraskivelle ja katseli siitä kuinka hän kulki ylös mäkiä; hän läksi ensi kertaa kotoa.

Isä astui hiljaa sängystä ja meni ikkunaan; siinä hän silmillään seurasi poikaa, kunnes äiti portailla liikahti, silloin hän taasen meni sänkyyn ja oli pitkänään, kun äiti tuli sisään.

Hän kierteli miehensä ympärillä, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotakin puhuttavaa. Ja vihdoin hän sanoi:

— Eiköhän minun pitäisi lähteä kirkolle katsomaan kuinka siellä käy.

Mies ei antanut mitään vastausta, hän katsoi siis asian päätetyksi ja läksi.

Se oli ihana poutapäivä, jolloin poika läksi nousemaan ylös tunturia; hän kuunteli lintuja ja näki auringon kimmeltelevän lehvillä, astuessaan eteenpäin, viulu kainalossa. Ja kun hän tuli häätaloon, ei hän vielä nähnyt mitään muuta kuin sen mitä hänen päässään ennestään oli, ei morsianta eikä saattoa; hän vaan kysyi, joko pian lähdetään ja kuuli että lähdetään. Hän asteli viuluineen edellä, hän kokosi soittoonsa koko aamun, kaiku vaan helisi puiden välissä.

— Joko kirkko kohta näkyy? kysyi hän takaansa.

Kauvan hänelle vastattiin, ettei, mutta vihdoin sanoi joku:

— Kun vaan kierretään tuo tunturinsyrjä tuossa, niin näet sen.

Hän pani viuluunsa uusimman nuottinsa, jousi tanssi kielellä ja hän katseli suoraan eteensä. Kylä lepäsi ihan hänen silmiensä alla!

Ensimäiseksi näki hän pienen, keveän hattaran kuni sauhuna nousevan ylös vastakkaista tunturinsyrjää. Hänen silmäänsä näkyi vihreitä niittyjä ja suuria taloja, joiden ikkunoissa aurinko paloi; ne kimmeltelivät miltei kuin jäävyöry talvipäivänä. Talot suurenivat suurenemistaan ja ikkunoita lisääntyi lisääntymistään ja täällä toisella puolella oli mahdottoman suuria punaisia taloja, niiden alapuolelle oli pantu kiinni hevosia; pieniä, koreapukuisia lapsia leikki mäellä, koiria istui katselemassa leikkiä. Mutta kaikkialla kulki pitkä, syvä sävel, joka pani pojan vapisemaan ja kaikki mitä hän näki, liikkui sen sävelen tahdissa. Samassa näki hän suuren, solakan rakennuksen, jonka korkea, kiiltävä huippu ulottui taivaaseen asti. Ja alempana kimmelteli auringossa satoja ikkunoita, niin että talot olivat kuin tulessa. Se on varmaan kirkko! ajatteli poika ja sävelen täytyy tulla sieltä! Ympärillä seisoi ääretön joukko ihmisiä ja kaikki olivat toistensa näköiset! Hän pani heidät heti yhteyteen kirkon kanssa ja katseli pelonsekaisella kunnioituksella pienintäkin lasta. Nyt minä soitan! ajatteli Trond ja alkoi. Mutta mitä kummaa? Viuluhan ei enään soinut. — Mahtaa olla vika kielissä; hän tarkasti niitä, mutta ei niissä ollut mitään vikaa. "Sitte mahtaa syy olla siinä, etten paina tarpeeksi" ja hän painoi voimakkaasti, mutta viulu oli ikäänkuin särkynyt. Hän koetti vaihtaa kirkon nuottia toiseen, mutta ei se auttanut; ei ääntä, ainoastaan piipatusta ja valitusta. Hän tunsi kylmän hien pisaroivan alas kasvoja, hän ajatteli näitä järkeviä ihmisiä, jotka seisovat tässä ja ehkä nauravat häntä, häntä, joka kotona osasi soittaa niin kauniisti, muttei täällä saanut esiin ainoaa säveltä! "Jumalan kiitos, ettei äiti ole täällä näkemässä häpeääni", puheli hän itsekseen, seisoessaan soittamassa keskellä kansanjoukkoa — mutta tuollahan hän seisoikin mustassa hameessaan ja eteni kauemma ja kauemma. Samassa äkkäsi hän sen mustatukkaisen miehen, joka oli antanut hänelle viulun, istumassa korkealla kirkon huipulla. "Anna se tänne!" huusi hän, nauroi ja ojensi kätensä, ja huippu, jolla hän istui, nousi ja laski, nousi ja laski; mutta poika otti viulun kainaloonsa. "Et saa!" huusi hän, kääntyi ja karkasi pois ihmisten joukosta ja läksi juoksemaan, talojen välitse, yli niittyjen ja metsien, kunnes ei hän enään jaksanut juosta, vaan vaipui maahan.

Siinä hän makasi kauvan, kasvot maassa, ja kun hän vihdoin kääntyi, ei hän muuta nähnyt eikä kuullut kuin Jumalan äärettömän taivaan, joka kaartui hänen päällään ja kohisi ikuista kohinaansa. Se tuntui hänestä niin kauhealta, että hänen uudelleen täytyi kääntyä maata kohti. Kun hän sitte nosti päätään, näki hän viulun, maassa yksinään.

— Kaikki on sinun syysi! huusi poika ja otti sen käteensä murskatakseen sen, mutta pidätti kätensä ja katseli viulua.

— Olemmehan me yhdessä viettäneet monta iloista hetkeä, puheli hän itsekseen ja vaikeni. Mutta hetken perästä hän taas sanoi: — kielet täytyy katkaista, sillä ne ovat kelvottomat! ja hän otti veitsen ja leikkasi.

— Au! pani kvintti lyhyeen ja tuskallisesti. Poika leikkasi.

— Au! sanoi seuraava; mutta poika vaan leikkasi.

— Au! pani kolmas raskaasti…

Ja jo oli neljäs hänen käsissään. Suuri tuska valtasi hänet; hän ei katkaissut neljättä kieltä, sitä jolle ei hän koskaan ollut uskaltanut antaa nimeä. Nyt hän myöskin oli tuntevinaan, ettei syy siihen, ettei hän ollut osannut soittaa, sittenkään ollut kielten. Samassa asteli äiti hitaasti häntä kohti, tullakseen viemään häntä kotiin. Mutta entistä suurempi kauhu valtasi pojan, hän piteli viulua katkenneine kielineen kädessään, nousi ja huusi alas äitiä vastaan:

— Ei äiti, kotiin en tulee ennenkuin osaan soittaa mitä tänään olen nähnyt.

ISÄ.

Se mies, josta tässä kerrotaan, oli pitäjänsä mahtavin; hänen nimensä oli Thord Överaas. Eräänä päivänä seisoi hän papin kansliahuoneessa vakavana ja pystyssä päin.

— Minulle on syntynyt poika, sanoi hän, — ja minä tahtoisin kastattaa hänet.

— Mikä nimeksi pannaan?

— Finn, isäni mukaan.

— Entä kummit?

Thord mainitsi heidät ja he olivat pitäjän mahtavimpia miehiä ja naisia, hänen sukulaisiaan.

— Onko vielä muuta? kysyi pappi ja nosti silmänsä.

Talonpoika seisoi hetken ääneti.

— Soisin, että hänet kastettaisiin yksikseen, sanoi hän.

— Siis arkipäivänä?

— Ensi lauvantaina kello 12 päivällä.

— Onko vielä muuta? kysyi pappi.

— Ei ole mitään, ja talonpoika käänteli lakkiaan ikäänkuin lähteäkseen.

Silloin nousi pappi.

— On sentään, sanoi hän ja astui ihan Thordin eteen, otti hänen kätensä ja katsoi häntä silmiin; — suokoon Jumala, että saisit lapsesta siunausta!

Kuusitoista vuotta myöhemmin seisoi Thord papin huoneessa.

— Sinäpä pysyt nuorena, sinä Thord, sanoi pappi, sillä hän ei huomannut hänessä mitään muutosta.

— Minulla ei olekkaan mitään huolia, vastasi Thord. Pappi ei sanonut siihen mitään, mutta vähän ajan perästä hän kysyi:

— Mitä asiaa sinulla tänä iltana on?

— Tulin puhumaan pojastani, jonka huomenna pitäisi päästä ripille.

— Se on reipas poika.

— En tahtonut maksaa ennenkuin kuulin kuinka monentena hän seisoo kirkon lattialla.

— Ensimäisenä.

— Vai niin se on — tässä on sitte papille kymmenen.

— Onko vielä mitä muuta? kysyi pappi ja katsoi Thordiin.

— Ei ole.

Thord läksi.

Taas kului kahdeksan vuotta ja eräänä päivänä kuului papin kanslian edustalta melua, sillä paljon miehiä tuli sisään, ensimäisenä Thord. Pappi nosti päätään ja tunsi hänet.

— Sinä tulet tänä iltana mieslukuisena.

— Tulen panemaan poikaani kuulutukseen. Hän menee naimisiin Kaarina
Storlidenin, tämän Gudmundin tyttären kanssa, joka seisoo tässä.

— Sehän on paikkakunnan rikkain tyttö.

— Niinhän ne sanovat, vastasi talonpoika ja sitaisi ylös hiuksiaan toisella kädellään.

Pappi istui hetkisen ikäänkuin ajatuksiin vaipuneena, hän ei sanonut mitään, vaan kirjoitti nimet kirjoihinsa ja miehet kirjoittivat alle. Thord laski kolme taalaria pöydälle.

— Ei minulle tule kuin yksi, sanoi pappi.

— Kyllähän minä sen tiedän, mutta hän on ainoa lapseni — minä tahtoisin antaa vähän runsaammin.

Pappi otti vastaan rahat.

— Sinä seisot täällä nyt kolmannen kerran poikasi asioilla, Thord…

— Mutta nyt ne ovatkin suoritetut, sanoi Thord, pani muistikirjansa kokoon, sanoi hyvästi ja läksi.

Miehet menivät hitaasti perässä.

Kaksi viikkoa myöhemmin soutivat isä ja poika kauniilla ilmalla veden poikki Storlideniin puhumaan häistä.

— Tämä tuhto ei ole oikein lujassa, sanoi poika ja nousi panemaan sitä kuntoon allensa.

Samassa lähtee lauta, jolla hän seisoo, luisumaan; hän levittää käsivartensa, huutaa ja putoaa veteen.

— Ota airo! huusi isä, nousi ja ojensi airon. Mutta kun poika hetkisen on koettanut uida, kankenee hän. — Odota vähän, huusi isä ja souti paikalle.

Silloin keikahtaa poika selälleen, luo isään pitkän katseen — ja vaipuu.

Thord ei oikein tahtonut sitä uskoa, hän pysytteli venettä paikoillaan ja tuijotti siihen kohtaan, mihin poika oli vaipunut, ikäänkuin odottaen hänen nousevan pinnalle. Muutamia kuplia nousi, ja taas muutamia, nousi suuri kupla, joka särkyi — sitte lepäsi järvi peilinä.

Kolme päivää ja kolme yötä näkivät ihmiset isän veneellään kiertävän samaa kohtaa, syömättä tai nukkumatta; hän etsi poikaansa. Kolmannen päivän aamuna hän hänet löysi ja kantoi hänet harjanteiden poikki taloonsa.

Siitä päivästä oli kulunut noin vuosi. Eräänä syysiltana myöhään kuulee pappi sitte jonkun kopistelevan oven takana ja varovaisesti hakevan lukkoa. Pappi avasi oven ja huoneeseen astui pitkä, laiha, käyrävartinen, valkohapsinen mies. Pappi katseli häntä kauvan ennenkuin tunsi hänet. Se oli Thord.

— Tuletko sinä näin myöhään? sanoi pappi ja jäi ääneti seisomaan hänen eteensä.

— Myöhäänhän minä tulen, sanoi Thord ja istuutui. Pappikin istuutui, ikäänkuin odottamaan; kauvan he kumpikin vaikenivat, sitte sanoi Thord: — minä tahtoisin antaa köyhille lahjan; siitä pitäisi tehtämän rahasto, joka kantaa poikani nimeä.

Hän nousi, laski pöydälle rahaa ja istuutui taasen. Pappi laski rahoja.

— Tässä on paljon rahaa, sanoi hän.

— Siinä on puolet talostani; minä möin sen tänään. Pappi istui kauvan ääneti; vihdoin hän lempeästi kysyi:

— Mihin sinä nyt aiot ryhtyä, Thord?

— Johonkin parempaan.

He istuivat vähän aikaa, Thord katse maassa, pappi katsoen häneen.
Sitte sanoi pappi hiljaa ja vitkaan:

— Nyt taitaa poikasi vihdoinkin tuottaa sinulle siunausta.

— Niin minä itsekin luulen, sanoi Thord ja nosti silmänsä.

Ja kaksi raskasta kyyneltä vieri alas poskia.

KOTKANPESÄ.

Endrelä oli pieni, yksinäinen kylä, keskellä korkeita tuntureja. Laaksonpohja oli tasainen ja hedelmällinen, vain leveä virta, joka tuli tuntureilta, halkoi sitä. Tämä virta juoksi järveen, joka oli ihan likellä kylää ja joka näkyi kauvas.

Endrevettä myöten se mies muinoin oli tullut, joka rupesi laaksoa viljelemään; hänen nimensä oli Endre ja hänen jälkeläisensä täällä asuivat. Toiset sanoivat hänen paenneen tänne murhatyön takia, siksi oli hänen sukunsa niin synkkä; toiset sanoivat sitä tunturien syyksi, jotka juhannuspäivänä ajoivat pois auringon kello viisi iltapäivällä.

Tämän kylän päällä riippui kotkanpesä. Se oli tehty korkealle kallionrevelmään, tunturin kylkeen; kaikki saattoivat nähdä kun naaraskotka asettui pesälle, mutta kukaan ei saattanut sitä saavuttaa. Koiraskotka purjehti korkealla kylän yläpuolella ja laskeutui silloin tällöin ottamaan karitsan; kerran se otti pienen lapsenkin ja meni menojaan. Sentähden ei paikkakunta saattanut olla rauhallinen niinkauvan kuin kotkanpesä oli Flak-tunturilla. Kansa tiesi kertoa, että ennen vanhaan kaksi veljestä oli kiivennyt pesälle ja hävittänyt sen; mutta nykyajan kansassa ei ollut ketään sellaista, joka olisi sinne ylettynyt.

Missä vaan kaksi endreläistä sattui yhteen, puhuivat he kotkan pesästä ja katsoivat sinne. He tiesivät koska kotkat tänä vuonna olivat palanneet, minne ne olivat iskeneet, missä tehneet pahaa, ja kuka viimeksi oli koettanut kiivetä pesälle. Nuoret kiipeilivät lapsesta pitäen vuorille ja puihin ja harjoittelivat painia ja syliotteita, kerran kiivetäkseen hävittämään kotkanpesän, kuten veljekset.

Siihen aikaan, josta tässä kerrotaan, oli Leif paras poika Endrelässä eikä hän ollut Endren sukua. Hänellä oli käherät hiukset ja pienet silmät, hän oli mainio kaikissa kisoissa ja naisiin menevä. Hän rupesi jo aikaiseen puhumaan, että hän kerran saavuttaa kotkanpesän; mutta ihmiset arvelivat, ettei siitä pitäisi niin paljon puhua.

Se ärsytti häntä ja ennenkuin hän oli päässyt parhaimpaan ikäänsäkään, läksi hän kiipeemään. Oli aurinkoinen aamupäivä alkukesästä; pojat mahtoivat vasta olla munasta päässeitä. Ihmisiä oli kokoontunut suureen joukkoon tunturin juurelle katsomaan, vanhat kielsivät lähtemästä kiipeemään, nuoret yllyttivät. Mutta poika ei kuunnellut kuin omaa haluaan, odotti sentähden kunnes emäkotka oli jättänyt pesän, hypähti kiinni puunoksaan ja riippui monen kyynärän korkeudella maasta. Puu kasvoi revelmässä ja tätä revelmää pitkin hän meni. Pieniä kiviä irtaantui jalan alta, soraa ja multaa valui alas, muuten oli ihan hiljaista; vain virta vieri taempana, pitäen kaukaista, ainaista kohinaansa. Tunturi rupesi ulkonemistaan ulkonemaan, poika riippui kauvan kiinni toisesta kädestään, hakien jalansijaa, mutta löytämättä. Monet, varsinkin naiset, käänsivät pois kasvonsa ja sanoivat, ettei hän olisi tehnyt tätä, jos hänen vanhempansa olisivat olleet elossa. Vihdoin hän kuitenkin tapasi jalansijan, haki taas, milloin käsin, milloin jaloin, jalansija petti, hän luisui, mutta sai taas kiinni. Alhaalla seisojat kuulivat toistensa vetävän henkeään. Äkkiä nousi pitkä, nuori tyttö, joka oli istunut yksin kivellä; ihmiset sanoivat, että hän jo lapsena oli lupautunut pojalle, vaikkei poika kuulunut sukuunkaan. Tyttö oikaisi kätensä tunturia kohti ja huusi:

— Leif, Leif, miksi sinä teet tätä?

Kaikki kääntyivät häneen katsomaan, isä seisoi ihan vieressä ja silmäili ankarasti häneen, mutta hän ei häntä edes tuntenutkaan. — Tule alas, Leif, huusi hän, — minä pidän sinusta etkä sinä sieltä ylhäältä mitään voita!

Hetken tai kaksi näkyi poika punnitsevan asiaa, mutta sitte hän kiipesi ylemmä. Hänellä oli väkevät kädet ja jalat, sentähden kävi kaikki hyvän aikaa onnellisesti; mutta pian hän rupesi väsymään, sillä hän pysähtyi usein. Pieni kivi vieri alas kuin minäkin enteenä ja kaikkien silmien täytyi seurata sitä alas asti. Toiset eivät saattaneet kestää tätä, vaan läksivät pois. Tyttö vain seisoi korkealla kivellään, väänteli käsiään ja katseli ylöspäin. Leif hapuili taasen kädellään, sitte se heltisi, tyttö näki sen selvästi; hän iski kiinni toisella kädellään, sekin heltisi.

— Leif! kirkaisi tyttö niin että vihloi ja kaikki muutkin yhtyivät huutoon.

— Hän luisuu! huusivat he ja ojensivat kätensä häntä kohti, sekä miehet että naiset.

Hän luisuikin, veti perässään hiekkaa, kiviä ja multaa, hän luisui luisumistaan yhä nopeammin ja nopeammin; ihmiset kääntyivät poispäin ja sitte he kuulivat: takaansa rytinää ja rapinaa, kuulivat raskaan läjäyksen, ikäänkuin suuri kasa märkää multaa olisi pudonnut maahan.

Kun he taas saattoivat kääntyä katsomaan, makasi hän heidän edessään murskana, tuntemattomana. Tyttö makasi suullaan kivellä, isä kantoi pois hänet.

Nuoret, jotka kiivainten olivat kiihoittaneet Leifiä kiipeemään, eivät enään olisi uskaltaneet käydä häntä edes auttamaan; toiset eivät saattaneet häntä katsellakaan. Vanhojen täytyi astua esiin. Vanhin virkkoi, tarttuessaan ruhjottuun ruumiiseen:

— Ikävähän tämä oli; — mutta, lisäsi hän ja katsahti ylöspäin,— onhan se hyväkin, että on jotakin, joka on niin korkealla, ettei kaikki kansa ylety sitä ottamaan.

USKOLLISUUTTA.

Kotiseutuni tasangoilla asui pariskunta, jolla oli kuusi poikaa; he ahersivat uskollisesti hyvin suurella, mutta rappeutuneella talolla, kunnes tapaturmainen isku teki lopun miehen elämästä ja vaimo jäi hoitamaan raskasraateista viljelystään ja kuutta lastaan. Hän ei kuitenkaan joutunut neuvottomaksi, vaan talutti molemmat vanhimmat pojat kirstun luo ja pani heidät isän ruumiin ääressä lupaamaan, että he auttavat nuorempia veljiään ja äitiään sen mukaan kuin Jumala antaa voimia. He lupasivat ja pitivätkin sanansa, kunnes nuorin pojista oli päässyt ripille. Silloin he katsoivat olevansa vapaat, vanhin nai talollisen lesken ja vanhimman jälkeinen vähän ajan kuluttua hänen varakkaan sisarensa.

Neljän seuraavan veljen piti nyt käydä kiinni talon johtoon, senjälkeen että heitä itseään tähän asti oli johdettu. He eivät erittäin rohkeina käyneet tähän työhön; he olivat lapsesta asti tottuneet olemaan yhdessä, joko kaksitellen tai kaikki neljä ja nyt liittyivät he entistä likemmä toisiaan, kun heidän täytyi turvautua toistensa apuun. Kukaan ei ilmaissut mitään omaa mielipidettä, ennenkuin varmaan luuli tietävänsä toisten mielipiteen; itse asiassa eivät he tietäneet omaa mieltäänkään ennenkuin olivat katsoneet toistensa kasvoja. He eivät olleet tehneet mitään päätöstä, mutta sellainen sanaton sopimus heidän välillään kuitenkin oli, etteivät he eroaisi niin kauvan kuin äiti eli. Äiti oli kuitenkin vähän toista mieltä ja sai molemmat vanhimmat puolelleen. Talon maanviljelys oli paisunut suureksi ja tarvitsi enemmän apua, jonkatähden äiti ehdotti, että molemmille vanhemmille maksettaisiin heidän osansa ja talo jaettaisiin neljän nuoremman kesken, siten, että he kaksi yhdessä viljelisivät osiaan. Vanhan rinnalle rakennettaisiin uusi huonerivi, toinen pari muuttaisi siihen, toinen jäisi äidin luo. Mutta muuttavasta parista piti toisen mennä naimisiin, koska sekä talo että karja tarvitsi hoitajaa — ja äiti mainitsi tytön, jota hän toivoi miniäkseen.

Kenelläkään ei ollut mitään tätä vastaan; nousi vaan kysymys, kumpiko veljespari muuttaisi äidin luota ja kumpiko heistä menisi naimisiin. Vanhin sanoi, että hän kyllä muuttaa, mutta naimisiin ei hän koskaan mene ja muutkin torjuivat naimakaupan luotaan.

Pojat sopivat sitte äidin kanssa, että tyttö itse saisi ratkaista asian. Ja eräänä kesäiltana ylhäällä karjatalolla äiti kysyikin häneltä, eikö hän tahtoisi muuttaa emännäksi Tasalaan, ja tyttö suostuikin. Niin, kenen pojista hän tahtoo, sillä hän saattaa saada kenen tahtoo. Sitä ei tyttö ollut ajatellut. Paras oli sitte nyt ajatella, sillä asia riippui hänestä. Niin, no, jos ottaisi vanhimman; mutta häntä ei hän voinut saada, sillä hän ei tahtonut mennä naimisiin. — Silloin mainitsi tyttö nuorimman. Mutta äiti piti sitä niin outona, hän kun oli nuorin.

— Lähinnä nuorin sitte.

— Miksei lähinnä vanhin?

— Niin, miksei? vastasi tyttö, sillä häntä hän kaiken aikaa oli ajatellut ja sentähden ei hän ollut häntä maininnut.

Mutta äiti oli huomannut sen jo silloin kun vanhin poika kieltäytyi menemästä naimisiin, että hän varmaan arveli lähinnä vanhimman ja tytön katsovan toisiaan hellin silmin. Lähinnä vanhin meni siis naimisiin tytön kanssa ja vanhin muutti hänen kanssaan. Miten he sitte lienevät jakaneet talon keskenään, sitä eivät vieraat koskaan saaneet tietää; sillä he tekivät työtä yhdessä kuten ennenkin ja korjasivat viljat milloin toiseen, milloin toiseen latoon.

Jonkun ajan perästä rupesi äiti heikkenemään; hän tarvitsi lepoa ja siis myöskin apua ja pojat päättivät ottaa palvelukseensa tytön, joka muutenkin kävi siellä työssä. Nuorimman piti kysyä tytöltä seuraavana päivänä, kun oltiin lehdessä; hän tunsi tytön parhaiten. Mutta nuorin oli kauvan hiljaisuudessa mahtanut pitää tytöstä, sillä kun hänen piti kysyä häneltä, teki hän sen niin oudosti, että tyttö luuli hänen kosivan ja antoi myöntävän vastauksen. Poika pelästyi ja meni paikalla veljiensä luo kertomaan kuinka hullusti oli käynyt. He kävivät kaikki neljä hyvin vakaviksi eikä kukaan uskaltanut lausua ensimäistä sanaa. Mutta lähinnä nuorin näki nuorimman kasvoista, että hän todella piti tytöstä ja että hän siitä syystä oli pelästynyt. Samalla hän myöskin aavisti oman kohtalonsa, nimittäin, että hän jää vanhaksipojaksi; sillä jos nuorimman piti mennä naimisiin, niin ei hän voinut mennä. Se tuntui vähän kovalta, sillä hänelläkin oli mielitiettynsä; mutta sille nyt ei mahtanut mitään. Hän puuttui nyt ensinnä puhumaan ja sanoi, että varmintahan se oli, että tyttö rupesi emännäksi taloon. Heti kun yksi oli puhunut, olivat muut asiasta yksimieliset ja läksivät puhumaan äidille. Mutta kun he pääsivät kotiin, oli äiti vakavasti sairastunut; heidän täytyi odottaa, kunnes hän paranisi, mutta kun ei hän enään parantunutkaan, pitivät he taasen neuvottelun. Silloin sai nuorin heidät suostumaan siihen, että kaikki pysyisi ennallaan niin kauvan kuin äiti oli vuoteen omana; sillä tytölle ei pitänyt toimittaa useampia hoidettavia kuin äiti. Ja siihen asia jäi.

Äiti oli kuusitoista vuotta vuoteen omana. Kuusitoista vuotta hoiti tuleva miniä häntä nöyränä ja kärsivällisenä. Kuudentoista vuoden aikana kokoontuivat pojat joka ilta hänen vuoteensa ympärille pitämään hartaushetkeä ja sunnuntaina olivat molemmat vanhimmatkin mukana. Näinä hiljaisina hetkinä pyysi äiti heitä usein muistamaan sitä, joka oli häntä hoitanut; he ymmärsivät mitä hän tarkoitti ja lupasivat täyttää hänen toivomuksensa. Hän siunasi kaikkina näinä kuutenatoista vuonna tautiaan siksi, että se oli antanut hänen viimeiseen asti maistaa äidin iloa; hän kiitti heitä joka kerta kun he kokoontuivat ja vihdoin se sitte tapahtui viimeisen kerran.

Kun hän oli kuollut kokoontuivat kaikki kuusi poikaa kantamaan häntä hautaan. Siellä oli sellainen tapa, että naisetkin seurasivat mukana hautaussaatossa ja tällä kertaa seurasi koko pitäjä, sekä miehet että naiset, kaikki, jotka kynnelle kykenivät, yksin lapsetkin. Ensinnä asteli lukkari esilaulajana, sitte vainajan kuusi poikaa, kantaen kirstua ja sitte koko pitäjä, kaikki veisaten niin, että kuului pitkänvirstan päähän. Ja kun ruumis oli laskettu hautaan ja hauta luotu umpeen, kulki koko saatto kirkkoon, jossa nuorin poika samalla piti vihittämän; pojat olivat järjestäneet asiat näin, sillä yhteenhän ne oikeastaan kuuluivat. Kirkossa puhui pappi, isävainajani, uskollisuudesta, ja puhui sillä tavalla, että minusta, joka sattumalta olin joutunut kuuntelemaan, tuntui, kun astuin ulos kirkosta, siltä kuin saarna olisi sulanut yhteen järven ja tunturien ja koko luonnon suuruuden kanssa.

ELÄMÄN ARVOITUS.

— Miksi me istumme tänne?

— Siksi että täällä on korkeaa ja valoisaa.

— Mutta täällä on äkkijyrkkää; minua pyörryttää; ja aurinko paahtaa liian väkevästi veteen; mennään kauvemma!

— Mennään sitte takaisin vihreään lehtimajaan; siellä oli niin kaunista.

— Ei, emme sinnekään! ja mies päästihe pitkäkseen ikäänkuin ei hän olisi jaksanut tai tahtonut mennä eteenpäin.

Nainen jäi seisomaan, silmät vilkkumatta tähdäten häneen. Silloin sanoi mies:

— Aasta, nyt sinä saat selittää miksi sinä niin pelästyit, kun se vieras laivuri hämärissä astui sisään.

— Johan minä ajattelinkin! kuiskasi nainen ja näytti aikovan lähteä pakoon.

— Sinun täytyy sanoa se ennenkuin lähdet, sillä muuten en minä tule perässä.

— Botolf! huudahti nainen ja kääntyi, mutta jäi seisomaan.

Mies lausui:

— Minä olen luvannut olla kysymättä, se on totta. Ja minä pidänkin lupaukseni, jos niin tahdot. Mutta sitte on kaikki lopussa.

Nainen purskahti itkuun ja tuli likemmä. Hänen hento, pieni ruumiinsa, hienot kädet, hänen pehmeät, vaaleat hiuksensa, joiden ympäriltä huivi oli valunut niskaan, hänen silmänsä ja huulensa — kaikki säteili sekä erikseen että yhtenäisyytenä; aurinko paistoi suoraan häneen. Mies karkasi pystyyn.

— Niin, sinä tiedät, että kun katsot minuun noin, niin minä annan perään. Mutta minä tiedän minäkin, että jälkeenpäin tulee aina vaan pahempaa. Etkö sinä ymmärrä sitä, että vaikka minä sata kertaa lupaisin sinulle, etten tahdo tietää mitään menneisyydestäsi, niin en saa rauhaa, en voi pitää lupaustani!

Koko hänen muotonsa ilmaisi rakkauden tuskaa, joka ei ollut eilispäivästä kotoisin.

— Botolf, sinähän lupasit minulle silloin kun et koskaan antanut minun olla rauhassa, ettet kajoaisi siihen mitä en minä koskaan, koskaan voi sinulle sanoa. Sinä lupasit minulle sen juhlallisesti, sinä sanoit, että se oli sinulle yhdentekevää, ettet muusta välittänyt kuin vaan minusta itsestäni. — Botolf!

Ja nainen oli polvillaan hänen edessään kanervikossa, hän itki kuin hengenhädässä, hän katseli häneen, kyynelten yhä puhuessa kieltään eikä mies iässään ollut nähnyt mitään niin kaunista ja onnetonta.

— Herra armahtakoon minua! sanoi hän ja kimmahti pystyyn, mutta istuutui samassa taas. — Kun sinä pitäisit minusta edes senverran, että voisit luottaa minuun — kuinka me voisimme olla onnelliset!

— Ja kun sinä hiukankin voisit luottaa minuun! rukoili nainen ja ryömi polvillaan likemmä; sitte hän lisäsi: — Pitää sinusta? Sinä yönä, jolloin minä jouduin kannelle — meidän laivamme oli törmännyt yhteen sinun laivasi kanssa, sinä seisoit vanteissa komentamassa —, en ikinä ollut nähnyt mitään niin voimakasta; minä pidin sinusta heti! Ja kun sinä kannoit minua veneeseen, ja laivat upposivat, — silloin minä tunsin sellaista elämänhalua! — ja minä olin luullut, etten sellaista koskaan enään tuntisi.

Hän vaikeni ja itki, mutta sitte hän laski kädet ristiin hänen polvensa päälle.

— Botolf! rukoili hän, — ole suuri, ole suuri niinkuin silloin, kun otit minut paljaana — vain minut! — Botolf!

Miltei kovasti vastasi mies:

— Miksi sinä kiusaat minua? Tiedäthän sinä, etten minä voi! Sieluahan me tahdomme — emme sitä! — Ensi päivinä sellainen käy, muttei sitte.

Nainen vetäytyi pois ja lausui toivottomana:

— Oi ei, elämää ei koskaan enään saa eheäksi; oi Jumala! ja hän tyrskähti itkemään.

— Anna sinä minulle koko elämäsi äläkä vain sirpaletta, niin minun elämäni tulee eheäksi.

Mies puhui voimakkaasti, ikäänkuin rohkaistakseen häntä ja hän näki hänen taistelevan.

— Voita itsesi, uskalla! Pahempaa kuin tämä on, ei voi tulla.

— Sinä saatat ajaa minut äärimpään epätoivoon! rukoili hän.

Mies käsitti hänet väärin ja jatkoi yhä:

— Vaikka se olisi suurin rikos, niin minä koetan kantaa sen, mutta tätä en jaksa kantaa.

— Ei, en minäkään! huusi nainen ja nousi.

— Minä autan sinua! mies nousi hänkin, — joka päivä minä autan sinua, kun vaan tiedän mitä se on. Mutta minä olen liian ylpeä olemaan sellaisen omaisuuden vartijana, jota en tunne — ja joka ehkä onkin toisen!

Nainen hulmahti polttavan punaiseksi.

— Häpeä! Minä olen meistä kahdesta ylpeämpi enkä tarjoa toisen omaa.
— Nyt sinun täytyy lakata!

— Ei, jos sinä kerran olet ylpeä, niin poista epäluuloni!

— Jeesus Kristus, en enään kestä tätä!

— Ei, minä olenkin vannonut, että tänään siitä pitää tulla loppu.

— Etkö sinä ole armoton, huusi vaimo, — kun kidutat naista, joka on uskoutunut sinulle ja joka on rukoillut niin hartaasti kuin minä! ja hän oli taasen purskahtamaisillaan itkuun, mutta teki äkkiä käänteen ja puhkesi puhumaan: — nyt minä älyän: sinä tahdot, että minun sisästäni pääsisi oikein suuri parku; sillä silloin sinä saisit tietää jotakin.

— Hän katsahti häneen vihastuneena ja kääntyi poispäin. Silloin kuuli hän hitaasti, sanat yksitellen:

— Tahdotko vai etkö tahdo?

Hän ojensi kätensä:

— En, vaikka tarjoaisit minulle kaikki mitä me täältä näemme!

Hän loittoni miehestä, povi aaltoili, silmät liitelivät paikasta toiseen, mutta useinten häneen, milloin soimaten, milloin vaikeroiden ja taas soimaten. Hän nojautui puuta vastaan ja itki, sitte hän lakkasi itkemästä, mutta loittoni entiseen tapaansa.

— Tiesinhän minä, ettet sinä pitänyt minusta, kuuli hän miehen sanovan — ja nöyrtyi samassa hetkessä maan tasalle ja oli täynnä katumusta; pari kertaa yritti hän vastata, mutta heittäytyi sensijaan kanerviin ja peitti kasvot käsillään.

Mies meni hänen luokseen ja kumartui hänen puoleensa. Hän tunsi hänen siinä seisovan, hän odotti hänen puhettaan ja piteli käsiä silmillään; mutta kun ei mitään kuulunut, rupesi häntä peloittamaan entistä enemmän ja hänen täytyi katsoa ylös. Ja samassa hän karkasi seisoalleen, sillä miehen ahavoituneet, pitkähköt kasvot olivat käyneet ikäänkuin ontoiksi, syvät silmät tuijottivat kulmakarvoja vailla, leveä, kokoonpuristettu suu, koko ääretön olento ahdisti häntä niin kootuin, tavattomin voimin, että hän äkkiä näki hänen seisovan komentamassa kuten tuona haaksirikon yönä; hän oli kasvanut suureksi kuten silloin eikä hänen voimillaan ollut rajaa, mutta tällä kertaa ne seisoivat häntä itseään vastassa!

Sinä olet valehdellut minulle, Aasta!

Nainen väistyi, mutta mies tuli perässä.

— Sinä olet vietellyt minutkin valehtelemaan, meillä ei yhdyselämämme aikana ole ollut ainoatakaan täyden totuuden päivää!

Mies seisoi niin likellä häntä, että hän saattoi tuntea hänen lämpöisen hengityksensä, hän katsoi Aastaa suoraan silmiin niin että Aastan silmissä musteni, hän ei tietänyt mitä hän ensi silmänräpäyksessä sanoisi tai tekisi, sentähden sulki hän silmänsä. Hän seisoi kuin kaatumaisillaan tai lähtemäisillään pakoon. Ratkaisun hetki oli tullut. Siinä syvässä hiljaisuudessa, joka kävi sen edellä, pelästyi mieskin ja vielä kerran muuttui hänen mielensä:

— Todista! Heitä pois nuo kujeesi — tee se nyt, tässä!

— Kyllä, vastasi nainen, mutta tietämättä mitä sanoi.

— Tee se nyt, tässä, sanon minä!

Mieheltä pääsi parahdus; sillä nainen oli karannut hänen ohitsensa ja syössyt alas. Hän näki hänen vaaleat hiuksensa, hänen ojennetut kätensä, liinasen, joka hulmahti levälleen, irtaantui, jäi yksin liihoittelemaan ja meni kauvemma. Hän ei kuullut mitään huutoa eikä loiskinaa; sillä alas oli pitkä matka. Hän ei yleensä kuullut ensinkään; sillä hän oli kaatunut.

Merestä oli hän sinä yönä tullut hänelle, mereen oli hän taasen kadonnut ja hänen mukanaan hänen elämänsä tarina. Kaikki mitä miehen sielu omisti, oli painunut yömustaan syvyyteen — eikö hänen ollut paras mennä perässä? Hän oli tullut tänne järkkymättömin tahdoin tekemään loppua tuskistaan; — tämä ei ollut mikään loppu, nyt ei loppua koskaan voi tulla, nyt tuskat vasta todenteolla alkavat. Huusihan vaimon viimeinen teko hänelle, että hän oli erehtynyt ja surmannut hänet! Mutta vaikka tuskat kasvaisivat kymmenkertaisiksi, niin hänen täytyy elää saadakseen miettiä miten tämä on tapahtunut. Hänet, miltei ainoa, joka tuona hirmuisena yönä pelastettiin, hänet piti pelastettaman vain jotta hänen pelastajansa saisi surmata hänet. Mies, joka oli purjehtinut ja käynyt kauppaa ikäänkuin ei maailma muuta olisikaan kuin merta ja kaupantekoa, oli äkkiä joutunut rakkauden uhriksi, joka tappoi sekä hänet että rakastetun. Oliko hän paha? Ei hän koskaan ollut kuullut kenenkään sitä väittävän eikä hän ollut tuntenut sitä. Mutta mitä tämä sitte oli? Hän nousi — ei syöksyäkseen alas jyrkänteestä, vaan mennäkseen alas maailmaan; kukaan ei ota itseään hengiltä samana hetkenä, jolloin hän on saanut arvoituksen ratkaistavakseen.

Mutta eihän sitä koskaan saattanut ratkaista. Aasta oli asunut Amerikassa siitä kun hän tuli täysikasvaneeksi ja sieltä hän tuli, kun laivat törmäsivät yhteen. Mistä Amerikan osasta oli alettava? Mistä osasta Norjaa hän oli kotoisin, mies ei varmuudella tietänyt sitä, hän ei ollut varma edes siitäkään, että hänen sukunimensä oli sama mitä perhe Norjassa oli kantanut. Ja entä vieras laivuri? Niin, missä hän oli? Ja tunsiko hän Aastaa? vai Aastako yksin tunsi hänet? Ihan yhtä hyvin olisi voinut kysellä mereltä ja yhtä mielellään olisi voinut syöstä mereen kuin lähteä tutkimaan näitä asioita.

Mies oli erehtynyt! Katuva syntinen olisi keventänyt sydäntään tunnustamalla kaikki miehelleen ja katumaton olisi turvautunut verukkeisiin. Mutta tämä ei paljastanut mitään eikä turvautunut verukkeisiin, vaan heittäytyi kuolemaan, kun mies ahdisti. Sellaista rohkeutta ei ole rikollisella. Miksei sitte? Mieluummin kuin tunnustaa, sillä siihen vaaditaan vieläkin suurempaa. Mutta tunnustamisen rohkeutta ei häneltä puuttunut, sillä olihan hän alkanut tunnustamalla, että oli jotakin, jota ei hän voinut sanoa. Rikos itse mahtoi sen kieltää. Mutta ei hänen rikoksensa saattanut olla niin suuri; sillä hän oli usein niin iloinen, ihan ylenannetun iloinen; hän oli kiivas, mutta hienotunteinen ja perin hyväsydäminen. Rikoksen täytyi olla toisen ihmisen. Mutta miksei hän sanonut, että se oli toisen; sillä sitenhän kaikki olisi ollut hyvin. Mutta jollei rikos ollut hänen eikä toisenkaan, niin mitä se sitte oli? Olihan hän itse sanonut, että jotakin oli — ja entä sitte vieras laivuri, jota hän niin oli pelästynyt? Mitä tämä oli, mitä ihmettä tämä oli? — Jos hän olisi ollut elossa, niin mies yhä olisi kiduttanut häntä — hän sai itsensä kiinni tästä ja tunsi suuren viheliäisyytensä.

Mutta se alkoi uudestaan. Ehkei Aasta ollutkaan niin rikollinen kuin itse luuli, tai ehkei niin rikollinen kuin miltä hän muista näytti; kuinka usein onkaan meidän syyllisyytemme takana syyttömyyttä, synnissämme viattomuutta, vaikka niin harvat sen ymmärtävät, ja Botolfin, joka oli niin täynnä epäluuloa, ei Aasta ollut uskonut sitä käsittävän. Hän olisi yhdestä selvästä vastauksesta saanut tuhansia epäluuloisia kysymyksiä, sentähden oli Aasta mieluummin uskoutunut kuoleman omaksi kuin hänelle! Miksei hän koskaan, koskaan ollut voinut jättää Aastaa rauhaan? Hänen turviinsa hän oli paennut menneisyyttään, hänen luotaan hän oli hakenut turvaa sitä vastaan, ja hän, Botolf houkutteli menneisyyden perässä ja usutti sitä aina hänen kimppuunsa! Olihan Aasta hänelle altis, olihan hän hänen sylissään lämmin ja sorja — mitä hänen menneisyytensä sitte häneen kuului! Ja jos se häneen kuului, niin miksei sitte heti? Ei, senmukaan kuin Aastan hellyys kasvoi, kasvoi Botolfin rauhattomuus; kun ei yksin ihailu ja kiitollisuus, vaan sydämen kiintymys, tehneet Aastaa hänen omakseen, tahtoi hän tietää, oliko hän ollut toisen oma, ja mitä hän ennen oli kokenut. Ja jota enemmän tämä Aastaan koski, jota enemmän hän rukoili armoa, sitä enemmän täytyi hänen häntä ahdistaa, sillä olihan sitte edes jotakin!

Ensi kerran johtui hänen mieleensä: oliko hän itse sanonut hänelle kaikki? Saattoiko todella sanoa toinen-toisilleen kaikki? Olisiko sen ymmärtänyt sellaisena kuin se oli? Varmasti: ei.

Hän kuuli kahden lapsen leikkivän ja katsahti taakseen. Hän istui vihreässä lehtimajassa, josta Aasta hiljan oli puhunut, mutta vasta nyt hän sen huomasi. Viisi tuntia oli kulunut, hän luuli siitä olevan muutamia minuutteja. Lapset olivat ehkä kauvan leikkineet siinä, nyt vasta kuuli hän heidän äänensä. Oi, eikö tuo ollutkin Agnes, pappilan kuusi- tai kahdeksanvuotias tytär, jota Aasta miltei jumaloiden oli rakastanut ja joka oli niin hänen näköisensä — taivaan Herra, kuinka hän olikin hänen näköisensä! Agnes oli juuri auttanut pienen veljensä kivelle, hänen piti istua koulussa ja Agnesin piti olla koulumestarina.

— Sano nyt perässä, sanoi tyttö: — Isä meidän!

— Itä meitä!

— Joka olet taivaassa!

— Taivaatta.

— Pyhitetty olkoon sinun nimesi!