VIIDES LUKU.
Kun Öyvind seuraavana aamuna avasi silmänsä, heräsi hän pitkästä, virkistävästä unesta ja onnellisesta unennäöstä. Marit oli lekotellut vuorella ja viskannut lehtiä hänen päälleen, hän oli ottanut ne vastaan ja viskannut takaisin ylös; lehvät olivat nousseet ja laskeneet tuhansissa väreissä ja muodoissa; aurinko paistoi ja koko vuori välkkyi. Herätessään etsi hän sitä kaikkea, katsellen ympärilleen; samassa muisti hän eilispäivän ja entinen pistävä, haavoittava tunne rinnassa alkoi taas tuntua. Siitä en ikinä enään pääse, ajatteli hän ja tunsi olevansa niin veltto, että olisi luullut koko tulevaisuuden menneen.
— Nyt sinä olet maannut tarpeeksesi, sanoi äiti, joka kehräsi vieressä. — Ylös nyt ja syömään; isäsi on jo metsässä hakkaamassa puita.
Tämä ääni ikäänkuin auttoi häntä ja hän nousi hiukan rohkeammin. Äiti varmaan muisteli omaa tanssiaikaansa; sillä hän rallatti rukkinsa ääressä, pojan pukiessa ylleen ja syödessä; pojan täytyi nousta pöydästä ja mennä ikkunan luo; entinen raskaus ja haluttomuus laskeutui taas painamaan häntä, hänen täytyi koota voimansa ja ruveta ajattelemaan työtä. Sää oli muuttunut, ilma oli käynyt vähän kylmemmäksi, joten se joka eilen uhkasi tulla alas sateena, tulikin lumiräntänä. Hän puki ylleen lumisääryksensä, karvalakin, merimiestakin ja kintaat, sanoi hyvästi ja läksi, kirves olalla.
Lumi lankesi hitaasti, suurina, märkinä laiskoina; hän taivalsi ylös kelkkamäkeä, poiketakseen vasemmalle metsään; hän ei koskaan, talvella enempää kuin kesälläkään, ollut kulkenut siitä kelkkamäestä muistamatta jotakin joka teki mielen iloiseksi ja jota hän ikävöi. Nyt se oli kuollut, raskas tie, hän kahli märässä lumessa, polvet olivat kankeat, eilinen tanssi vaiko haluttomuus siihen lienee ollut syypää; nyt hän tunsi, että kelkkamäkien aika oli mennyt, mennyt sekä tältä vuodelta että ainaiseksi. Muuta hän ikävöi, siinä astellessaan puiden välissä, lumen hiljaa langetessa maille; pelästynyt metsäkana kirkaisi ja lentää lepatti parin sylen päähän; muuten oli kaikki sellaisessa odotuksessa, ikäänkuin joku sana olisi ollut lausuttava eikä sitä lausuttu. Mutta mitä hän ikävöi, sitä ei hän itsekään selvästi tietänyt; ei hän ikävöinyt kotiin eikä poiskaan, ei huvituksiin eikä työhön; jonnekin korkealle hän ikävöi, jonnekin, joka oli kuin laulua. Vähitellen muodostui siitä varma toivomus: hän tahtoo keväällä päästä edes — ja siinä tilaisuudessa olla numero yksi. Sydän sykki, kun hän sitä ajatteli ja ennenkuin hän kuuli isän kirveen iskevän vapiseviin puihin, oli tämä toivomus juurtunut häneen syvemmälle kuin mikään muu, syntymästä asti. Isä ei tapansa mukaan sanonut hänelle montakaan sanaa; he hakkasivat molemmat puita ja vetivät ne kasoihin. Välistä sattuivat he yhteen ja kerran yhteen sattuessa päästi Öyvind raskaasti suustaan:
— Torppari saa kokea aika kovaa.
— Niinkuin kaikki muutkin, sanoi isä, sylki kouraansa ja tarttui kirveeseen.
Kun puu oli kaatunut ja isä veti sen kasaan, sanoi Öyvind:
— Jos te olisitte talollinen, niin ette te näin raataisi.
— Kyllä niitä silloin olisi muita huolia painamassa! ja hän kävi kiinni molemmin kourin.
Äiti tuli tuomaan heille päivällistä; he istuutuivat. Äiti oli iloisella mielellä, hän rallatteli ja löi yhteen jalkojaan tanssin tahtiin.
— Mitä sinä rupeat tekemään, kun tulet suureksi, Öyvind, sanoi hän äkkiä.
— Eihän torpanpojalla ole montakaan tietä, vastasi Öyvind.
— Koulumestari sanoo, että sinun pitäisi päästä seminaariin, sanoi äiti.
— Pääseekö sinne vapaasti? kysyi Öyvind.
— Koulukassa maksaa, vastasi isä syödessään.
— Olisiko sinulla halua? kysyi äiti.
— Minulla on kyllä halua oppia, mutta ei ruveta koulumestariksi.
He vaikenivat kaikki hetkisen; äiti rallatteli ja katseli eteensä.
Mutta Öyvind meni pois ja asettui istumaan yksikseen.
— Ei meidän tarvitse lainata koulukassasta, virkkoi äiti pojan mentyä.
Mies katsoi häneen pitkään.
— Köyhien ihmisten niinkuin me?
— Minä en pidä siitä, Tore, että sinä aina olet olevinasi niin köyhä, kun et kumminkaan ole.
Molemmat vilkaisivat poikaan, kuulisiko hän heidän puheensa. Sitte katsahti mies terävästi vaimoonsa:
— Sinä puhut oman järkesi mukaan.
Äiti nauroi.
— Se on ihan niinkuin emme tahtoisi kiittää Jumalaa siitä, että meidän on käynyt hyvin, sanoi hän ja tuli vakavaksi.
— Kai Häntä voi kiittää ilman että vaatteissa on hopeanapit, arveli isä.
— Kyllä, mutta ei Häntä silläkään lailla kiitetä, että annetaan
Öyvindin mennä tanssiin sellaisissa tamineissa kuin hän eilen meni.
— Öyvind on torpan poika.
— Kyllä hän silti voi olla siistissä vaatteissa, koska kerran meillä on varaa siihen.
— Puhu nyt niin että hän itsekin sen kuulee.
— Ei hän sitä kuule; vaikka kyllä mieleni tekisi, sanoi vaimo ja katsoi rohkeasti miestään vasten kasvoja.
Mies oli synkän näköinen ja laski lusikan kädestään, ottaakseen piippunsa.
— Sellainen kurja torppa kuin meillä on, sanoi hän,
— Jo minun täytyy sinua nauraa, kun aina puhut siitä torpasta. Mikset sinä koskaan mainitse myllyjä?
— Niistä myllyistä sinä aina; et taida kärsiä niiden käyvän.
— Jumalalle kiitos ja kunnia; käykööt vaan sekä yötä että päivää.
— Ne ovat nyt seisoneet joulusta asti.
— Ihmiset eivät toki jauhata joulupäivinä.
— Kyllä ne jauhattavat, kun vaan on vettä. Mutta sitte kun sinne
Uudelle-virralle tuli mylly, käy täällä huonosti.
— Koulumestari oli tänään toista mieltä.
— Minun pitää antaa rahamme vaiteliaamman ihmisen huostaan kuin koulumestari.
— Niin, viimeksi kai hänen pitäisi puhua omalle vaimollesi.
Tore ei vastannut tähän, hän oli juuri saanut tulta piippuunsa, nojautui risuläjää vastaan ja vei katseensa ensin pakoon vaimoaan ja sitte poikaansa, vihdoin antaakseen sen pysähtyä vanhaan variksenpesään, joka ränstyneenä riippui männynoksalla.
Öyvind istui itsekseen, tulevaisuus edessään kuni avara, kiiltävä jää, jota kerrankin lasketti menemään rannalta toiselle. Köyhyys oli tiellä joka taholla, sen hän tunsi, mutta sentähden hänen ajatuksensa kaikin voimin koettikin päästä sen ohi. Maritista se tosin ainaiseksi oli hänet eroittanut, häntä hän katseli jo puoleksi luvatuksi Janne Hatlenille; mutta hänen mielensä teki lähteä laskettamaan kilpaa sekä toisen että toisen kanssa niin kauvan kuin elämää kestää. Hän ei enään kärsi, että häntä tönitään niinkuin eilen, siksi on paras pysyä poissa kunnes on päässyt eteenpäin ja Jumalan kaikkivaltiaan avulla hän pääseekin eteenpäin! Tätä hän ajatteli eikä vähääkään epäillyt onnistumistaan. Hänellä oli hämärä aavistus, että lukemalla se käy parhaiten; mihin maaliin se raivaisi tietä, sitä hänen myöhemmin täytyi ajatella.
Illalla tuli kelkkakeli ja lapset tulivat mäkeen, muttei Öyvind. Hän istui lukemassa lieden ääressä eikä ehtinyt uhrata silmänräpäystäkään. Lapset odottivat kauvan, vihdoin kävi joku kärsimättömäksi, tuli ja pani kasvot ruutua vastaan ja huusi sisään; mutta Öyvind ei ollut kuulevinaan. Heitä tuli useampia ja tätä toistui ilta illan perästä; he astelivat tuvan ulkopuolella hyvin hämmästyneinä; mutta hän kääntyi selin ikkunoihin ja luki, uskollisesti kamppaillen saadakseen ajatuksiaan pysymään koossa. Myöhemmin hän sai kuulla, ettei Maritkaan enään tullut mäkeen. Hän luki niin ahkeraan, että isänkin piti myöntää sen olevan liikaa. Hän kävi vakavaksi; kasvot, jotka olivat olleet niin pyöreät ja pehmeät, laihtuivat ja tulivat terävämmiksi, silmä ikäänkuin koveni, hän lauloi vaan harvoin, eikä koskaan leikkinyt. Aika ei tuntunut riittävän. Kun kiusaus tuli, oli kuin joku olisi kuiskannut: "sitte, sitte!" ja alituiseen: "sitte!" Lapset juoksivat, huusivat ja nauroivat hetkisen niinkuin ennen, mutta kun eivät he saaneet häntä houkutelluksi joukkoonsa iloisuudellaan eikä panemalla kasvoja ruutua vastaan ja siinä huutamalla, lakkasivat he vähitellen tulemasta; he löysivät toisia leikkikenttiä ja pian oli mäki tyhjänä.
Mutta koulumestari huomasi pian, ettei Öyvind ollutkaan entinen poika, joka luki, kun niiksi tuli, ja leikki, koska se oli välttämätöntä. Hän puhui usein hänen kanssaan, koetti houkutella ja urkkia, mutta hänen ei enään tahtonut onnistua löytää pojan sydäntä yhtä helposti kuin entisinä aikoina. Hän puhui asiasta vanhempienkin kanssa ja yhteisen neuvottelun mukaan tuli hän eräänä pyhäiltana kevättalvella heille ja sanoi, hetkisen istuttuaan:
— Tuleppa nyt Öyvind, niin menemme kävelemään. Puhuisin mielelläni kanssasi.
Öyvind puki takin ylleen ja läksi. He suuntasivat kulkunsa Hejdelän taloja kohti, puhe luisti hyvästi, muttei koskenut mitään tärkeää; heidän liketessään taloja, poikkesi koulumestari keskimmäiseen ja kun he tulivat perille, kuului sieltä huutoja ja naurua.
— Mitä täällä on? kysyi Öyvind.
— Tanssit, sanoi koulumestari. — Emmekö mene sisään?
— Ei.
— Etkö sinä, poika, tahdo tansseihin?
— En, en vielä.
— Et vielä? Koska sitte?
Poika ei vastannut.
— Mitä sinä tarkoitat, kun sanot, ettet vielä? ja kun ei poika vastannut, sanoi koulumestari: — tule nyt äläkä turhia höpise.
— Ei, minä en mene!
Hänen vastauksensa oli hyvin tiukka ja hän oli mielenliikutuksissaan.
— Vai pitää sinun oman koulumestarisi seisoa tässä ja kehoittaa sinua menemään tanssiin!… Molemmat vaikenivat — Onko tuolla sisällä joku, jota sinä pelkäät nähdä?
— Enhän minä voi tietää keitä siellä on.
— Mutta voisiko siellä olla joku? — Öyvind vaikeni. Silloin meni koulumestari ihan hänen likelleen ja laski kätensä hänen olalleen: — pelkäätkö sinä nähdä Maritia?… Öyvind katsoi maahan, hengitys kävi raskaaksi ja lyhyeksi. — Sano se minulle, Öyvind!… Öyvind vaikeni. — Ehkä sinua hävettää tunnustaa se, kun et vielä ole ripillä käynyt; mutta sano se nyt minulle kumminkin, Öyvind, et sinä sitä kadu… Öyvind nosti katseensa, muttei saanut sanaa suustaan ja silmä luisti syrjään. — Et sinä myöskään viime aikoina ole ollut iloinen; pitääkö hän muista enemmän kuin sinusta?
Öyvind yhä vaikeni, se hiukan loukkasi koulumestaria ja hän kääntyi pois; he palasivat takaisin.
Kun he olivat astelleet hyvän matkaa, seisahtui koulumestari senverran, että Öyvind tuli hänen rinnalleen.
— Taidat toivoa sitä aikaa, jolloin pääset ripille? sanoi hän.
— Kyllä.
— Mitä sinä sitte aiot ruveta tekemään?
— Minä tahtoisin seminaariin.
— Ja sitte koulumestariksi?
— En.
— Eikö se ole tarpeeksi suuri virka?
Öyvind vaikeni ja he kulkivat taasen hyvän matkaa.
— Kun olet ollut seminaarissa, niin mitä sinä sitte rupeat tekemään?
— Sitä en oikein ole ajatellut.
— Jos sinulla olisi rahaa, niin taitaisit mielelläsi ostaa talon?
— Kyllä, mutta pitää myllyt.
— Silloin on parasta, että menet maanviljelyskouluun.
— Opitaanko siellä yhtä paljon kuin seminaarissa?
— Ei; mutta opitaan sellaista, josta sitte on hyötyä.
— Saadaanko sielläkin numeroja?
— Miksi sinä sitä kysyt?
— Minä tahtoisin mielelläni olla etevä.
— Voithan sinä olla etevä ilman numeroja.
He astelivat taasen äänettöminä, kunnes Pladsen tuli näkyviin; tuvasta tunki valoa, vuori riippui raskaana talvi-illassa, vesi lepäsi kiiltävän, välkkyvän jään alapuolella, metsä ympäröi hiljaista lahtea, mutta lumettomana, kuu paistoi ja kuvasti metsää jäähän.
— Täällä Pladsenilla on kaunista, sanoi koulumestari.
Välistä saattoi Öyvind katsella maailmaa samoin silmin kuin silloin, kun äiti kertoi satuja, tai sillä mielellä, joka hänellä oli mäkeä laskiessa; nyt hän katseli sitä niin ja kaikki oli kirkasta ja ylevää.
— Niin, täällä on kaunista, sanoi hän, mutta huokasi.
— Tämä torppa on riittänyt isällesi; voisi se riittää sinullekin.
Äskeinen iloinen silmä poistui kuin puhaltamalla. Koulumestari seisoi vastausta odotellen, mutta sitä ei tullut, ja hän ravisti päätään ja meni sisään. Hetkisen hän istui torpanväen luona, mutta vaikeni enemmän kuin puhui ja vaikenemisen tuuli tarttui toisiinkin. Kun hän sanoi hyvästi, seurasivat sekä mies että vaimo häntä oven taakse; he tuntuivat molemmat odottavan, että hän sanoisi jotakin ja jäivät kaikki katselemaan iltaa.
— Täällä on käynyt niin hiljaiseksi, sanoi vihdoin äiti, — sitte kun lapset leikkineen ovat muuttaneet pois.
— Eikä teilläkään enään ole talossa lasta, sanoi koulumestari.
Äiti ymmärsi mitä hän tarkoitti.
— Öyvind ei viime aikoina ole ollut iloinen, sanoi hän.
— Ei; se joka on kunnianhimoinen, ei ole iloinen. Ja hän katseli vanhuksen tyyneydellä Jumalan tyyntä taivasta.
KUUDES LUKU.
Puoli vuotta myöhemmin, syksyllä nimittäin (rippilapsia piti silloin päästettämän), istuivat emäseurakunnan rippilapset papin arkihuoneessa tutkittavina; heidän joukossaan Öyvind Pladsen ja Marit Hejdelä. Marit oli juuri tullut kuulostelusta, saanut kauniin kirjan ja paljon kiitosta; hän nauroi ja jutteli ystävättäriensä kanssa ja katsahteli silloin tällöin poikien parveen. Marit oli täysikasvanut tyttö, kevyt ja vapaa käytöksessään ja sekä tytöt että pojat tiesivät paikkakunnan huomatuimman nuorenmiehen, Janne Hatlenin, kosivan häntä; hän saattoi syystä olla iloinen, hän. Ovensuussa seisoi muutamia tyttöjä ja poikia, joita ei oltu hyväksytty; he itkivät, Maritin ja hänen ystävättäriensä nauraessa; heidän joukossaan oli pieni poika, jolla oli jalassa isän saappaat ja kaulassa äidin kirkkosilkki.
— Voi Jumala, Jumala, hytki hän, — minä en uskalla mennä kotiin.
Ne lapset, jotka eivät vielä olleet käyneet tutkittavina, valtasi myötätuntoisuus; syntyi yleinen äänettömyys. Pelko nousi kurkkuun ja silmiin, he eivät saattaneet nähdä eivätkä niellä ja kaiken aikaa tuntui kuitenkin nielemisen tarve. Joku poika istui laskemassa mitä osasi, ja vaikka hän muutamia tunteja sitte oli luullut osaavansa kaikki, huomasi hän nyt, ettei osannut mitään, ei edes lukea sisältä. Toinen pani kokoon syntiluetteloaan siitä asti kun oli niin suuri että osasi muistaa, tähän hetkeen asti, ja hän huomasi, ettei se ollut ensinkään ihmeellistä, jos Jumala hänet hylkäisi. Kolmas pani merkille kaikkia ulkonaisia asioita: jollei kello, joka juuri oli lyömäisillään, lyö ennenkuin hän laskee kahteenkymmeneen, niin hänet hyväksytään; jos se, joka kävelee etehisessä, on renki Lauri, niin hänet hyväksytään; jos se suuri sadepisara, joka tulee alas ruutua, pääsee listaan asti, niin hänet hyväksytään. Viimeiseksi ja ratkaisevaksi kokeeksi hän määräsi sen, että jos hän saa oikean jalkansa kierretyksi vasemman ympärille, ja se oli hänelle ihan mahdotonta. Neljäs tiesi, että jos häneltä vaan kysytään Joosepista piplian historiassa tai kasteesta katkismuksessa tai Saulista, tai huoneentaulusta, tai Jeesuksesta, tai käskyjä, tai — hän tutki paraillaan näitä asioita, kun hänet huudettiin sisään. Viides oli ihmeellisesti ruvennut pitämään vuorisaarnasta; hän oli nähnyt unta vuorisaarnasta ja hän oli varma, että häneltä kysytään vuorisaarnaa ja lasketteli vuorisaarnaa ulkoa itsekseen; hänen täytyi lähteä ulos nurkan taa lukemaan vuorisaarnaa — kun hänet kutsuttiin sisään ja häneltä ruvettiin kuulostamaan suuria ja pieniä profeettoja. Kuudes ajatteli pappia, joka oli niin hyvä mies ja tunsi niin hyvin hänen isänsä, ajatteli myöskin koulumestaria, jolla oli niin lempeät kasvot, ja Jumalaa, joka oli niin laupias ja joka oli auttanut niin monta ihmistä, sekä Jaakoppia että Jooseppia, ja sitte hän ajatteli äitiä ja siskoja, jotka paraillaan kotona rukoilevat hänen puolestaan; varmaan se auttaa. Seitsemäs tinkieli pois kaikesta, miksi oli aikonut päästä tässä maailmassa. Kerran hän oli aikonut yletä kuninkaaksi, toisen kerran kenraaliksi tai papiksi; nyt olivat ne ajat olleet ja menneet; mutta siihen asti kun hän tänne tuli, oli hän aikonut mennä merille ja ruveta kapteeniksi, ehkäpä merirosvoksi ja hankkia hirmuiset rikkaudet; nyt hän ensiksikin tinki pois rikkauden, sitte merirosvon, sitte kapteenin ja perämiehen ja pysähtyi merimieheen, korkeintain merisotamieheen; olihan mahdollista, ettei hän ensinkään menisikään merille, vaan jäisi tekemään työtä isänsä talolla. Kahdeksas luotti onneensa enemmän, ei hänkään sentään ollut varma asiastaan; sillä osaavinkaan ei ollut varma. Hän ajatteli rippivaatteitaan, että mitä niillä tehdään, jollei häntä hyväksytäkään. Mutta jos hänet hyväksytään, niin hän pääsee kaupunkiin ja saa verkavaatteet ja palaa taas kotiin ja tanssii jouluna niin että kaikkien poikien käy kateeksi ja tytöt ihmettelevät. Yhdeksäs teki toisellaisia laskuja. Hän järjesti jonkinlaisen vastakirjan Jumalan kanssa ja teki toisen puolen tulopuoleksi: jos Hän antaa hyväksyä minut; ja toisen menopuoleksi: niin en koskaan enään valehtele enkä lörpöttele, vaan käyn aina kirkossa, annan tyttöjen olla rauhassa ja totutan itseni pois kiroilemisesta. Mutta kymmenes ajatteli, että kun Olli Hansen hyväksyttiin viime vuonna, niin on kovin väärin, jollei häntä hyväksytä tänä vuonna, hän kun aina on osannut paremmin koulussa ja joka sitäpaitsi on parempien ihmisten lapsia. Hänen vieressään istui yhdestoista, joka kantoi mielessään mitä hirvittävimpiä kostontuumia sen tapauksen varalta, ettei häntä hyväksyttäisi, kuinka hän polttaa poroksi koulun, tai karkaa paikkakunnalta ja palaa papin ja koko koulun johtokunnan jyrisevänä tuomarina, mutta on lopulta ylevämielinen ja antaa armoa oikeuden asemasta. Aluksi aikoi hän mennä palvelukseen naapuriseurakunnan papille ja olla siellä ensi vuonna ensimäisenä ja vastata niin, että koko kirkko ihmettelisi. Mutta kahdestoista istui itsekseen kellon alla, molemmat kädet taskuissa ja silmäili surumielisenä seurakuntaa. Ei kukaan täällä tietänyt mitä taakkaa hän kantoi ja missä vastuunalaisuudessa hän oli. Kotona oli yksi, joka sen tiesi, sillä hän oli kihloissa. Suuri, pitkäkoipinen hämähäkki kulki permannon poikki ja likeni hänen jalkaansa; hänen oli tapana polkea murskaksi mokomakin ilkeä elukka, mutta tänään hän lempeästi nosti jalkaansa, jotta se rauhassa saisi mennä minne tahtoi. Hänen äänensä oli lauha kuin rukous, hänen silmänsä lausuivat lakkaamatta, että kaikki ihmiset ovat hyviä, hänen kätensä teki nöyrän liikkeen ulos taskusta ja siirtyi tukkaan silittämään sitä siloisemmaksi. Kunhan hän vaan pääsisi onnellisesti hiipimään tämän vaarallisen neulansilmän läpi, niin hän kyllä sitte pitäisi huolta siitä että miehistyisi, pureskelisi tupakkaa ja julkaisisi kihlauksensa. Mutta matalalla jakkaralla, jalat allaan ristissä, istui levoton kolmastoista; hänen pienet, kipinöivät silmänsä kiersivät sekunnissa kolmeen kertaan koko huoneen ja suuressa, pörröisessä päässä myllersi kaikkien noiden kahdentoista ajatukset kirjavassa sekamelskassa, voimakkaimmasta toivosta musertavimpaan epäilykseen, nöyrimmistä parannuspäätöksistä koko kylää hävittäviin kostontuumiin asti, ja samaan aikaan oli hän syönyt kaiken irtonaisen lihan oikeasta peukalostaan, pureskeli paraikaa kynsiään ja heitteli suuria kappaleita eteensä permannolle.
Öyvind istui ikkunan luona, hän oli jo ollut tutkittavana ja oli vastannut kaikkeen mitä häneltä kysyttiin; mutta pappi ei ollut sanonut mitään eikä myöskään koulumestari; yli puoli vuotta hän oli ajatellut mitä he sanovatkaan, kun kuulevat kuinka hän on tehnyt työtä ja nyt hän oli hyvin pettynyt ja loukkaantunut. Tuossa istui Marit, jonka työtä ja tietoja ei voinut verratakaan hänen työhönsä ja tietoihinsa ja joka oli saanut sekä kehoitusta että palkintoa; hän oli tehnyt työtä juuri päästäkseen suureksi tytön silmissä ja tyttö saavutti nauraen sen mihin hän niin suurella kieltäymyksellä oli pyrkinyt. Tytön nauru ja leikki polttivat hänen sieluaan; hänen vapaa käytöksensä koski häneen. Hän oli huolellisesti karttanut joutumista puheisiin hänen kanssansa sen illan perästä; saa kulua vuosia, ajatteli hän; mutta kun hän näki hänen iloisena ja ylimielisenä istuvan paikallaan, painosti häntä maahan asti ja kaikki hänen ylpeät unelmansa riippuivat märkinä lehvinä.
Silloin tällöin koetti hän kuitenkin varistaa alakuloisuutta mielestään. Kaikki riippui siitä, pääsisikö hän tänään numero yhdeksi, ja sitä hän odotti. Koulumestarin oli tapana hiukan viipyä papin luona järjestämässä nuorisoa ja sitte tulla kertomaan heille tuloksia; tosin ei se ollut lopullinen ratkaisu, mutta se oli vastaiseksi hänen ja papin keskinäinen sopimus. Keskustelu huoneessa vilkastui vilkastumistaan senmukaan kuin useampia oli tutkittu ja hyväksytty; mutta kunnianhimoiset rupesivat nyt huomattavasti eroamaan iloisista; viimemainitut riensivät niin pian kun olivat saaneet seuraa, ilmoittamaan vanhemmille onneaan, tai odottivat toisten tähden, jotka eivät olleet valmiit; ensinmainitut sensijaan kävivät yhä äänettömämmiksi ja silmät katselivat jännityksessä oveen.
Vihdoin viimein olivat lapset valmiit, viimeisetkin olivat tulleet huoneeseen ja koulumestari puhui siis nyt papin kanssa, Öyvind katsahti Maritiin; hän oli yhtä iloinen, mutta istui yhä paikoillaan — itsensä vaiko toisten tähden, sitä ei Öyvind tietänyt. Kuinka Marit oli käynyt kauniiksi; iho oli häikäisevän hieno, Öyvind ei ollut kenelläkään nähnyt sellaista, nenä oli hiukan pysty, suu hymyili. Silmät olivat puoliummessa, paitsi kun hän vartavasten katsoi johonkin, mutta katse tulikin silloin odottamattomalla voimalla — ja ikäänkuin hän itse olisi tahtonut lisätä, ettei hän katseellaan mitään tarkoita, hymähti hän samassa. Hiukset olivat pikemmin tummat kuin vaaleat, mutta käherät ja jaetut kahden puolen; yhdessä puoleksi ummistettujen silmien kanssa vaikuttivat ne, että kasvoihin tuli jotakin salaperäistä, josta ei koskaan oikein saanut selvää. Mahdotonta oli varmuudella tietää ketä hän silmillään haki, kun istui itsekseen muiden joukossa; eikä sitäkään mitä hän oikeastaan ajatteli kun kääntyi jonkun puoleen puhumaan; sillä hän ikäänkuin paikalla otti takaisin mitä juuri oli antanut. Tämän kaiken alla piilee kai Janne Hatlen, ajatteli Öyvind, mutta katseli silti lakkaamatta tyttöä.
Jo tuli koulumestari. Jokainen jätti paikkansa ja hääräsi hänen ympärillään.
— Minkä numeron minä saan?
— Entä minä?
— Entä minä, minä?
— Hiljaa, ylenannetut lapset, ei saa olla vallaton nyt! — Olkaa kilttejä, lapset, niin saatte kuulla!… Hän katseli hitaasti ympärilleen. — Sinä olet numero kaksi, sanoi hän pienelle, sinisilmäiselle pojalle, joka rukoilevin silmin katsoi häneen, ja poika lippasi sen tiensä joukosta. — Sinä olet numero kolme…! hän läjäytti reipasta, punatukkaista poikaa, joka nyki häntä takinliepeestä; — sinä olet numero viisi, sinä numero kahdeksan… j.n.e. Hänen silmänsä sattuivat Maritiin. — Sinä olet numero yksi tytöistä… Marit lensi polttavan punaiseksi kasvoiltaan ja kaulaltaan, mutta koetti hymyillä. — Sinä, numero kaksitoista, olet ollut laiska veitikka ja aika hulivili; sinä numero yksitoista — ei parempaa voinut odottaa, poikaseni; sinun, numero kolmetoista, täytyy lukea aika lailla ja tulla kuulosteluun, muuten sinun käy hullusti!
Öyvind ei enään jaksanut kestää kauvemmin. Tosin ei numero yhtä vielä oltu mainittu, mutta hän seisoi kaiken aikaa niin, että koulumestari näki hänet.
— Koulumestari!… Koulumestari ei kuullut; — koulumestari! — kolme kertaa täytyi hänen toistaa sana, ennenkuin koulumestari kuuli ja katsoi häneen.
— Numero yhdeksän tai kymmenen, en oikein muista kumpiko, sanoi hän ja kääntyi toisen puoleen.
— Kuka sitte on numero yksi? kysyi Hannu, joka oli Öyvindin paras ystävä.
— Et sinä, kiharatukka! sanoi koulumestari ja läjähytti paperikääröllä häntä käteen.
— Kuka se sitte on? kysyivät useat, — kuka se on, kuka se on?
— Se saa sen tietää, joka on numero yksi, vastasi koulumestari ankarasti; hän ei tahtonut vastata useampiin kysymyksiin. — Menkää nyt kauniisti kotiin, lapset, ja kiittäkää Jumalaanne ja tuottakaa iloa vanhemmillenne. Ja saatte te kiittää vanhaa koulumestariannekin; olisitte koreasti saaneet kalvaa luita, jollei minua olisi ollut.
He kiittivät häntä ja nauroivat ja läksivät riemuissaan menemään; sillä tänä hetkenä, jolloin heidän piti päästä vanhempien luo kotiin, olivat he kaikki iloissaan. Yksi ainoa jäi etsimään kirjojaan, joita ei tahtonut löytää, ja löydettyään asettui hän paikalleen, ikäänkuin uudelleen alkaakseen lukea.
Koulumestari meni hänen luokseen.
— No, Öyvind, etkö sinä lähde muiden kanssa?… Poika ei vastannut.
— Miksi sinä avaat kirjasi?
— Tahdon katsoa, missä paikassa tänään olen vastannut väärin.
— Et sinä ole vastannut väärin.
Öyvind käänsi häneen katseensa, silmät olivat täynnä kyyneliä, hän katseli häneen rävähtämättä, kyynelten valuessa alas poskia, mutta ei sanonut sanaakaan. Koulumestari istuutui hänen eteensä.
— Etkö sinä ole iloissasi nyt kun sinut on hyväksytty?
Suupielissä värähteli, mutta hän ei sanonut mitään.
— Isäsi ja äitisi tulevat hyvin iloisiksi, sanoi koulumestari ja katseli häntä.
Öyvind taisteli kauvan ennenkuin sai sanan suustaan, vihdoin kysyi hän hiljaa ja katkonaisesti:
— Senkötähden … että minä … olen torpanpoika … minä olen numero yhdeksän tai kymmenen?
— Sentähden tietysti, vastasi koulumestari.
— Mitä minun sitte kannattaa tehdä työtä, sanoi Öyvind soinnuttomalla äänellä ja lyyhistyi lamaan kaikkien unelmiensa päälle. Äkkiä korotti hän päätään, nosti oikean kätensä, iski sen kaikin voimin pöytään, putosi suulleen ja purskahti katkerimpaan itkuun.
Koulumestari antoi hänen itkeä, tyhjentyä oikein pohjia myöten. Kauvan sitä kesti, mutta koulumestari odotti kunnes itku oli käynyt vähän lapsellisemmaksi. Silloin otti hän molemmin käsin kiinni hänen päästään, kohotti sitä ja katsoi itkettyneisiin kasvoihin.
— Etkö luule, että Jumala nyt on käynyt luonasi? sanoi hän ja painoi häntä ystävällisesti vastaansa. Öyvind hytki vielä, mutta lyhyemmin; kyyneleetkin vuosivat levollisemmin, mutta ei hän uskaltanut katsoa kysyjään eikä liioin vastata. — Tämä, Öyvind, on ollut ansaittu palkka. Sinä et ole lukenut rakkaudesta kristinuskoon etkä vanhempiisi; sinä olet lukenut turhamaisuudesta … Huoneessa oli hiljaista kaiken aikaa jolloin ei koulumestari puhunut, Öyvind tunsi hänen katseensa lepäävän kasvoillaan ja suli ja nöyrtyi sen alla. — Sellainen viha sydämessäsi et sinä olisi voinut astua antamaan lupaustasi Jumalalle; olisitko voinut, Öyvind?
— En, kangersi poika.
— Ja jos sinä olisit seisonut siinä, sydämessäsi turhamainen ilo siitä, että olit numero yksi, niin etkö olisi astunut alttarin juurelle synti sydämessä?
— Kyllä, kuiskasi poika värisevin huulin.
— Vieläkö sinä pidät minusta, Öyvind?
— Kyllä; ja poika nosti ensi kerran katseensa.
— Sitte minä sanon sinulle, että minä sinun arvosanasi sain alenemaan; sillä minä niin pidän sinusta, Öyvind… Poika katsoa vilkutti häneen ja kyyneleet valuivat alas poskia. — Ethän sinä ole minulle siitä pahoillasi?
— En.
Poika katsoi häneen kirkkain silmin, vaikka ääni vielä tuntui tukahtuneelta.
— Rakas lapseni, minä olen sinun ystäväsi niin kauvan kuin elän.
Hän odotti kunnes Öyvind sai tavaransa kuntoon ja kokoon kirjansa, sitte hän lupasi lähteä saattamaan häntä kotiin. He astelivat hiljalleen kotiin päin, aluksi oli Öyvind ääneti ja taistelua yhä jatkui, mutta vähitellen hän pääsi voitolle. Hän kävi aivan vakuutetuksi siitä, että se mikä oli tapahtunut, oli paras mikä häntä olisi voinut kohdata ja ennenkuin hän pääsi kotiin, oli hänen uskonsa siihen tullut niin lujaksi, että hän kiitti Jumalaansa, ja sanoi sen koulumestarillekin.
— Ja sitte me rupeamme ajattelemaan mitä elämässä voimme saavuttaa, sanoi koulumestari, — emmekä aja takaa virvatulia ja numeroita. Mitä sinä sanot seminaarista?
— Kyllä minä mielelläni menisin sinne.
— Tarkoitatko maanviljelyskoulua?
— Kyllä.
— Varmaan se onkin paras. Se avaa toisia mahdollisuuksia kuin koulumestarinpaikkoja.
— Mutta miten minä sinne pääsen? Minulla on suuri halu, muttei varaa.
— Ole ahkera ja kelpo poika, niin kyllä keksitään keinot!
Öyvind joutui aivan kiitollisuuden valtaan. Hänen silmänsä rupesivat loistamaan, hengitys kulki helposti, häneen syttyi tuo ääretön rakkauden tuli, joka alkaa palaa, kun ihminen saa kokea odottamatonta hyvyyttä. Koko tulevaisuus saattaa siinä hetkessä näyttää olevan ainaista kulkua raikkaassa tunturi-ilmassa; se kannattaa kulkijaa enemmän kuin hän itse kävelee.
Kun he tulivat kotiin, olivat molemmat vanhemmat tuvassa; he olivat siellä odotelleet, vaikka oli kiire työaika. Koulumestari astui sisään ensinnä.
— No? sanoi isä ja laski kädestään virsikirjan, josta hän juuri oli lukenut "rippilapsen rukousta".
Äiti seisoi lieden ääressä eikä uskaltanut sanoa mitään; hän hymyili, käsi vapisi; nähtävästi hän odotti jotakin hyvää, vaikkei hän tahtonut sitä näyttää.
— Minä tulin vaan mukaan tuomaan teille sitä ilosanomaa, että hän vastasi kaikkeen mitä häneltä kysyttiin ja että pappi, Öyvindin mentyä, sanoi, ettei hänellä ole ollut sen parempaa rippilasta.
— Tosiaanko! sanoi äiti ja joutui kovin mielenliikutuksiin.
— Sehän oli hyvä, sanoi isä ja rupesi epävarmasti rykimään.
Oli pitkän aikaa ollut äänetöntä, kun äiti hiljaa kysyi:
— Minkä numeron hän sai?
— Numero yhdeksän tai kymmenen, sanoi koulumestari tyynesti.
Äiti katsahti isään, isä ensin häneen ja sitte Öyvindiin.
— Ei se torpanpoika voi odottaa sen enempää, sanoi hän.
Öyvind katsoi isäänsä; kurkkuun yritti jo nousta karvas pala, mutta hän pakoitti kiireesti ajatuksensa hauskoihin, iloisiin asioihin, kunnes se meni alas.
— Taitaa olla parasta, että taas lähden, sanoi koulumestari, nyökäytti päätään ja kääntyi. Tapansa mukaan saattoivat molemmat vanhemmat hänet porraskivelle. Siellä pisti koulumestari mällin poskeensa ja sanoi hymyillen: — kyllä hänestä tulee numero yksi; mutta sitä ei pidä sanoa hänelle ennenkuin se päivä tulee.
— Ei, ei, sanoi isä ja nyökkäsi päätään.
— Ei, ei, sanoi äiti ja nyökkäsi niinikään päätään; sitte tarttui hän koulumestarin käteen. — Kiitoksia teille kaikesta mitä teette hänen hyväkseen, sanoi hän.
— Niin, kiitoksia, sanoi isä ja koulumestari läksi, mutta he seisoivat vielä kauvan ja katselivat hänen jälkeensä.
SEITSEMÄS LUKU.
Koulumestari oli nähnyt oikein pyytäessään pappia punnitsemaan, sietäisikö Öyvind olla ensimäisenä. Niinä kolmena viikkona, jotka vielä olivat lasten ripillepääsyyn, kävi hän pojan luona joka päivä. Toista on nuoren, herkän mielen taipua jonkun vaikutuksen alle, toista omistaa se uskona omakseen. Monta pimeää hetkeä sai poika kokea, ennenkuin hän oppi asettamaan elämänsä päämääräksi parempia asioita kuin kunniaa ja uhmaa. Juuri kun hän paraillaan oli työssä, saattoi työinto mennä ja työ jäädä: minkätähden minä tätä teen? mitä minä voitan? — mutta hetkisen perästä tuli mieleen koulumestari, hänen sanansa ja hyvyytensä; ja tätä inhimillistä keinoa hän tarvitsi noustakseen, joka kerta kun hän lankesi unohtamaan korkeamman velvollisuutensa.
Samaan aikaan jolloin Pladsenilla valmistauduttiin rippikirkkoon, valmistettiin myöskin Öyvindin lähtöä maanviljelyskouluun; sillä seuraavana päivänä piti hänen lähteä. Suutari ja räätäli neuloivat tuvassa, äiti leipoi keittiössä, isä valmisti kirstua. Keskustelu koski sitä, mitä hän kahtena vuonna tulisi heille maksamaan, ettei hän voisi päästä kotiin ensimäisenä jouluna eikä ehkä toisenakaan ja kuinka raskasta olisi niin kauvan olla erossa. Puhuttiin myöskin siitä, kuinka hänen piti rakastaa vanhempiaan, jotka lapsensa tähden olivat valmiit sellaisiin uhrauksiin, Öyvind istui siinä nolona niinkuin ihminen, joka on koettanut tulla toimeen omin neuvoin, mutta purjehtinut kumoon ja joutunut hyvien ihmisten hoitoon.
Sellainen tunne tekee nöyräksi ja sitä seuraa paljon muuta. Kun suuri päivä likeni, rohkeni hän pitää itseään valmistuneena ja katsella eteenpäin luottavan hartaana. Joka kerta kun Maritin kuva yritti sekaantua mukaan, työnsi hän sen varovasti syrjään, mutta tunsi joka kerta sitä tehdessään tuskaa. Hän koetti tottua siihen, mutta ei milloinkaan saanut niin paljon voimaa, päinvastoin kasvoi tuska kasvamistaan. Sentähden häntä viimeisenä iltana väsytti, kun hän pitkän itsekoettelemuksen perästä rukoili, ettei Jumala tässä suhteessa koettelisi häntä.
Myöhemmin tuli koulumestari. He istuutuivat kaikki tupaan, pestyinä ja siistittyinä, kuten tapa on, kun ollaan menossa rippikirkkoon tai puolipäiväjumalanpalvelukseen. Äiti oli mielenliikutuksissaan, isä vaitelias; jäähyväiset odottivat huomispäivän juhlallisuuden takana eikä saattanut tietää, koska taas istuttaisiin näin yhdessä. Koulumestari otti esiin virsikirjat, he viettivät hartaushetken ja veisasivat ja sitte luki koulumestari lyhyen rukouksen, semmoisena kuin sanat sattuivat tulemaan.
Nämä neljä istuivat yhdessä myöhään iltaan ja ajatukset kääntyivät sisäänpäin; erotessa toivottivat he toisilleen kaikkea hyvää huomispäiväksi, Öyvindin täytyi maata pannessaan myöntää, ettei hän koskaan ollut laskeutunut levolle niin onnellisena; tänä iltana selitti hän asian ymmärryksensä mukaan näin: en koskaan ole laskeutunut levolle niin alttiina Jumalan tahdolle ja niin iloiten siitä. — Maritin kasvot yrittivät taas näyttäytyä ja viimeinen minkä hän tajusi, oli, että hän kiusasi itseään ajatellen: en ole ihan onnellinen, en ihan, — ja vastasi: olenpa, ihan —; mutta taas tuli: en ihan; — olenpa, ihan! — en, en ihan…
Herätessään muisti hän heti mikä päivä oli, rukoili ja tunsi olevansa voimakas, kuten ihminen aamulla on. Hän oli kesästä asti nukkunut yksinään vinttikamarissa; nyt hän nousi, pukeutui varovaisesti uusiin, kauniisiin vaatteisiinsa, sillä sellaisia ei hänellä ollut koskaan vielä ollut. Varsinkin pyöreähelmaista takkia hänen täytyi koettaa monta kertaa, ennenkuin tottui siihen. Saadessaan kauluksen kaulaansa ja neljännen kerran ylleen takin, otti hän esiin pienen peilin. Kun hän sitte näki omat tyytyväiset kasvonsa tavattoman vaaleitten hiusten ympäröiminä hymyilevän vastaansa peilistä, juolahti hänen mieleensä, että tämäkin varmaan on turhamaisuutta. Niin, mutta siistin ja puhtaan ihmisen toki täytyy olla, sanoi hän taas vastaan, siirtäessään kasvot pois peilistä, ikäänkuin olisi ollut synti katsoa peiliin. — Kyllä, mutta se asia teki, ettei hän enään ollut ihan yhtä tyytyväinen. — Ei mutta — toki Jumala mahtaa siitä pitää, että ihminen tahtoo olla siistin näköinen. — Mahdollista kyllä, mutta varmaan Hän pitäisi siitä vielä enemmän, jos olisit siisti ilman että itse kiinnität siihen niin paljon huomiota. — Se on totta, mutta se johtuu siitä, että kaikki on niin uutta. Niin, mutta vieraannuthan sinä siitä vähitellen. Hän tapasi itsensä pitämästä tällaisia itsetutkistelun keskusteluja milloin tästä asiasta, milloin toisesta, jottei synti pääsisi tahrimaan tätä päivää; mutta hän tiesi myöskin, että siihen vaadittiin enemmän.
Kun hän tuli alhaalle, istuivat vanhemmat täysissä tamineissaan häntä odottamassa ruualle. Hän ojensi heille kätensä, kiitti vaatteista ja sai vastaukseksi: "ei kestä". He istuutuivat pöytään, lukivat hiljaa ruokarukouksensa ja rupesivat syömään. Äiti korjasi pöydän ja toi sisään eväsvakan. Isä pani takin ylleen, äiti köytti kiinni huivinsa, he ottivat virsikirjansa, panivat ovet lukkoon ja läksivät menemään. Niin pian kuin he olivat päässeet ylätielle, rupesi kirkkoväkeä, sekä ajaen että jalan, tulemaan vastaan; tuontuostakin oli joukossa rippilapsia ja jossakin seurassa harmaapäisiä isovanhempia, jotka vielä tämän ainoan kerran olivat lähteneet mukaan.
Oli auringoton syyspäivä, sellainen, jommoisia on ilmanmuutosten edellä. Pilvet ajautuivat kokoon ja hajaantuivat, toisinaan tuli suuresta pilvimöhkäleestä kaksikymmentä pienempää, jotka läksivät kiitämään ja viemään rajuilmaviestiä; mutta alhaalla maan päällä oli vielä hiljaista, lehdet riippuivat kuolleina eivätkä edes värähtäneet, ilma oli hiukan hikevää; ihmiset olivat ottaneet mukaansa päällysvaatteet, mutteivät käyttäneet niitä. Tavattoman suuri ihmisjoukko oli kerääntynyt kirkolle, joka oli vapaalla paikalla; mutta rippilapset menivät heti kirkkoon, asettuakseen paikoilleen ennenkuin jumalanpalvelus alkoi. Samassa tuli koulumestari, yllä siniset vaatteet, takki ja polvihousut, korkeat saappaat, kankea kaulaliina ja piippu pistäen esiin takataskusta; hän nyökytti päätään, hymyili, taputti tuota olalle, huomautti tälle parilla sanalla, että pitää vastata lujalla, selvällä äänellä, ja ehti tätä tehdessään köyhäinlaatikolle, jonka luona Öyvind seisoi vastaamassa kaikkiin Hannu ystävänsä kysymyksiin matkasta.
— Hyvää päivää, Öyvind — ja niin hienona! hän kävi kiinni hänen takkinsa kaulukseen, ikäänkuin olisi halunnut puhua hänen kanssaan; — kuule, minä uskon sinusta kaikkea hyvää. Nyt minä olen puhunut papin kanssa; sinä saat pitää paikkasi; mene seisomaan ensimäiselle sijalle ja vastaa selvästi!
Öyvind katsoi häneen ihmeissään, koulumestari nyökytti päätään, poika kulki muutamia askelia, pysähtyi, kulki taasen muutamia askelia ja pysähtyi; on se niin, että hän on puhunut papille minusta! ja poika läksi kiireesti menemään.
— Sinähän kuulut kumminkin olevan numero yksi, kuiskaa joku hänelle.
— Kyllä, vastasi Öyvind hiljaa eikä taaskaan tietänyt, oikeinko uskaltaisi.
Lapset seisoivat paikoillaan, pappi oli tullut, soitettiin yhteen ja kansa tulvi kirkkoon. Silloin näki Öyvind Marit Hejdelän seisomassa vastapäätään; Maritkin katsoi häneen, mutta paikan pyhyys pidätti heitä niin, etteivät he uskaltaneet tervehtiä. Öyvind näki vain, että tyttö oli hohtavan kaunis ja että hänen hiuksensa olivat paljaina, enempää ei hän nähnyt, Öyvind, joka yli puoli vuotta oli rakentanut suuria suunnitelmia, kuinka seisoo vastapäätä häntä, unohti kun niiksi tuli, sekä paikkansa että hänet, jopa senkin, että joskus oli näitä kaikkia ajatellut.
Toimituksen loputtua tulivat sukulaiset ja tuttavat esiintuomaan onnentoivotuksiaan, senjälkeen tulivat hänen toverinsa sanomaan hyvästi, koska olivat kuulleet hänen lähtevän matkalle seuraavana päivänä; sitte tuli niitä lapsukaisia, joitten kanssa hän oli lasketellut kelkkamäessä ja joita hän oli auttanut koulussa ja miltei siinä hiukan vetisteltiin. Vihdoin tuli koulumestari, ojensi ääneti kätensä hänelle ja vanhemmille ja antoi lähtömerkin; hän aikoi tulla heidän mukaansa. Nämä neljä olivat taas yhdessä ja viimeinen ilta oli käsissä. Monet sanoivat hyvästi vielä tiellä ja toivottivat hänelle onnea, mutta keskenään eivät he puhelleet ennenkuin olivat kotona.
Koulumestari koetti pitää heitä reippaalla mielellä. Olihan se luonnollista, että nuo kolme surivat kahden vuoden eroa, kun eivät tähän asti olleet koskaan olleet erossa päivääkään; mutta kukaan ei tahtonut sitä näyttää. Jota kauvemma ilta kului, sitä enemmän Öyvindin mieltä rupesi ahdistamaan, hänen täytyi lähteä ulos, hiukan rauhoittumaan.
Oli puolipimeä, ilmassa suhisi oudosti, hän jäi seisomaan porraskivelle ja katseli ylöspäin. Silloin kuuli hän vuorenrinteeltä nimeään lausuttavan, ihan hiljaa — eikä hän voinut erehtyä, sillä se toistettiin kahteen kertaan. Hän katsahti sinne ja huomasi naisen olevan kyykyllään puiden välissä ja katsovan alas.
— Kuka siellä on? kysyi hän.
— Minä kuulin, että sinä lähdet matkalle, sanoi nainen hiljaa. — Täytyihän minun tulla sanomaan sinulle hyvästi, kun et sinä tahtonut tulla minun luokseni.
— Hyvänen aika, sinäkö siellä olet, Marit? Minä tulen sinne luoksesi.
— Ei, älä tule; minä olen odottanut niin kauvan ja minä saan odottaa vielä kauvemmin; ei kukaan tiedä missä minä olen ja minun täytyy rientää kotiin.
— Olit kiltti, kun tulit, sanoi Öyvind.
— En minä voinut kestää että sinä lähtisit sillä lailla; mehän olemme tunteneet toisemme lapsesta asti.
— Niin olemme.
— Ja nyt emme ole puhuneet keskenämme puoleen vuoteen.
— Emme ole.
— Ja me erosimme silloin niin kummallisesti.
— Niin; — enköhän minä tule sinne sinun luoksesi.
— Ei, älä tule! Mutta sano minulle: ethän ole minulle pahoillasi?
— Hyvänen aika, kuinka sinä sellaista luulet?
— Hyvästi sitte, Öyvind, ja kiitos kaikista yhteisistä hetkistä.
— Ei, Marit!
— Kyllä minun nyt täytyy mennä; kaipaavat minua.
— Marit, Marit!
— Ei, minä en enään uskalla viipyä, Öyvind. Hyvästi!
— Hyvästi!
Senjälkeen kulki Öyvind kuin unessa ja vastasi jostakin kaukaa, kun häntä puhuteltiin; he laskivat sen matkan syyksi, kuten odottaa sopi ja matka täyttikin hänen mielensä kokonaan sinä hetkenä, jolloin koulumestari illalla otti jäähyväiset ja pisti hänen käteensä jotakin, jonka hän sitte huomasi olevan viiden taalarin setelin. Mutta maatapannessaan ei hän ajatellut matkaa, vaan niitä sanoja, jotka olivat kaikuneet alas vuorenrinteeltä ja nousseet ylös. Lapsena ei Marit saanut tulla vuorenrinteelle siksi, että isoisä pelkäsi hänen putoavan alas. Entä jos hän sittenkin tulee alas!
KAHDEKSAS LUKU.
Rakkaat vanhemmat!
Nyt me olemme saaneet paljon enemmän lukemista, mutta nyt minä myöskin kohta olen saanut toiset kiinni, niin ettei enään ole niin vaikeaa. Ja kyllä minä sitte muutan paljon isän torpalla, kun tulen kotiin; sillä monet asiat siellä ovat nurin ja on se ihme, että ne niinkin ovat menneet. Mutta kyllä minä panen ne kuntoon, sillä minä olen oppinut paljon. Tahtoisin kovasti päästä johonkin paikkaan, jossa saisin koettaa kaikkia mitä nyt tiedän; sentähden minä aion hakea suureen paikkaan, jahka pääsen täältä. Täällä sanovat kaikki, ettei Janne Hatlen niin taitava ole kuin meillä kotona sanotaan, mutta hänellä on oma talo, niin että eihän se liikuta muita kuin häntä itseään. Monet, jotka ovat päässeet täältä, saavat hyvin suuria palkkoja; mutta heille maksetaan niin hyvästi siksi, että meidän koulu on paras maanviljelyskoulu maassa. Toiset sanovat, että naapuri-amtissa on parempi, mutta se ei ole ensinkään totta. Täällä on kaksi sanaa: toinen on teoria ja toinen käytäntö ja ne ovat molemmat hyvät eikä toinen ole mitään ilman toista, mutta viimeinen on kuitenkin paras. Ja ensimäinen sana merkitsee sitä, että pitää tietää syyt ja perusteet joka työssä, mutta toinen merkitsee, että pitää osata tehdä työ, kuten nyt esimeriksi jos on viljeltävä suo. Sillä niitä on paljon, jotka tietävät kuinka heidän pitää viljellä suo, mutta tekevät sen kuitenkin hullusti, kun eivät osaa. Mutta monet taas kyllä osaavat, mutta eivät tiedä ja niin sen suon kuitenkin käy hullusti, sillä on niin monellaisia soita. Mutta maanviljelyskoulussa me opimme molemmat sanat. Johtaja on niin taitava, ettei kukaan pysty kilpailemaan hänen kanssaan. Viime maanviljelyskokouksessa, joka oli koko maan maanviljelyskokous, alusti hän kaksi kysymystä, mutta muilla johtajilla oli vaan yksi kysymys kullakin, ja aina se kävi niinkuin hän sanoi, kun he olivat saaneet ajatella asiaa. Mutta edullisessa kokouksessa, missä hän ei ollut, hutiloivat he vaan. Luutnantin, joka opettaa maamittausta, on johtaja hommannut vaan siksi, että hän on niin taitava; sillä ei muissa kouluissa ole luutnanttia. Mutta hän on niin taitava, että luutnanttikoulussa hän kuuluu olleen kaikkein paras.
Koulumestari kysyy käynkö minä kirkossa. Kyllä minä käyn kirkossa, sillä nyt on pappi saanut kappalaisen ja hän saarnaa niin, että kaikki kirkossa pelkäävät ja oikein sitä kuuntelee ilokseen. Hän on niitä uusia uskolaisia, joita on Kristianiassa, mutta se on vaan hyvä.
Tätä nykyä me luemme paljon historiaa, jota emme ennen ole lukeneet ja ihmeellistä on nähdä kaikkia mitä maailmassa on tapahtunut, mutta varsinkin meillä. Sillä me olemme aina voittaneet paitsi silloin kun me olemme joutuneet tappiolle ja silloin meitä on ollut paljon vähemmin. Nyt meillä on vapaus eikä keillään muilla kansoilla ole niin paljon vapautta kuin meillä, paitsi Amerikassa, mutta eivät ne siellä ole onnelliset. Ja meidän pitää rakastaa vapauttamme yli kaiken.
Nyt minä lopetan tällä kertaa, sillä minä olen kirjoittanut hyvin pitkältä. Koulumestari kyllä lukee kirjeen ja vastaa minulle teidän puolestanne ja kirjoittakoon minulle uutisia kaikista ihmisistä ja asioista, sillä muuten ei hän sitä tee. Ja terveisiä nyt paljon lähettää teille poikanne
Ö. Torenpoika.
Rakkaat vanhemmat!
Nyt kerron teille, että täällä on ollut tutkinto ja minä olen osannut erinomaisen hyvin monta ainetta, ja kiitettävästi kirjoitusta ja maamittausta, mutta tyydyttävästi ainekirjoitusta äidinkielessä. Se johtuu siitä, sanoo johtaja, etten ole lukenut tarpeeksi ja hän on lahjoittanut minulle muutamia Ole Vigin kirjoittamia kirjoja, jotka ovat mainioita, sillä minä ymmärrän kaikki niissä. Johtaja on hyvin hyvä minulle, hän kertoo meille niin paljon asioita. Kaikki täällä on ihan pientä sen rinnalla mitä on ulkomailla; me emme ymmärrä paljon mitään, vaan opimme kaikki skotlantilaisilta ja sveitsiläisiltä, mutta hollantilaisilta me opimme puutarhaviljelystä. Monet matkustavat näihin maihin, Ruotsissakin ovat paljon taitavammat kuin me ja siellä on johtaja itse ollut. Nyt minä kohta olen ollut täällä vuoden ja minä luulin, että olin oppinut paljon, mutta kun minä kuulin mitä ne osasivat, jotka suorittivat erotutkinnon ja ajattelen etteivät nekään osaa mitään, kun joutuvat yhteen ulkomaalaisen kanssa, niin tulen ihan surulliseksi. Ja sitte on maa täällä Norjassa niin huonoa verraten siihen mitä se on ulkomailla; ei se ensinkään kannata miten me sitä viljelemme. Kansa ei sitäpaitsi tahdo ottaa oppia. Ja vaikka he tahtoisivat ja jos maa olisi paljon parempi, niin eihän heillä ole rahaa sitä viljellä. On se ihmeellistä, että se niinkin on mennyt.
Nyt minä olen ylimmällä luokalla ja olen siellä vuoden ennenkuin olen valmis. Mutta useimmat toverit ovat lähteneet ja minun on ikävä kotiin. Minusta tuntuu siltä kuin olisin niin yksin, vaikken ole ensinkään; mutta se on niin kummallista, kun kauvan on ollut poissa. Minä luulin ennen, että minusta täällä tulisi niin taitava, mutta pahalta se asia näyttää.
Mitä minä nyt rupean tekemään, kun tulen täältä? Ensin minä tietysti tahdon kotiin, sitte minun kaiketi pitää hakea virka, mutta se ei saa olla kaukana.
Voikaa nyt hyvin, rakkaat vanhemmat! Sanokaa terveisiä kaikille, jotka minua kysyvät ja sanokaa heille, että minä voin hyvin, mutta nyt minun on ikävä kotiin.
Poikanne Öyvind Torenpoika Pladsen.
Hyvä Koulumestari!
Täten kysyn Teiltä, tahdotteko Te lähettää myötäseuraavan kirjeen ettekä sanoa sitä kenellekään. Ja jollette tahdo, niin saatte sen polttaa.
Öyvind Torenpoika Pladsen.
Hyvin kunnioitetulle neito Marit Nuutintytär Nordistuenille
Ylä-Hejdelässä.
Kai sinä aika lailla hämmästyt kun saat minulta kirjeen, mutta ei sinun pidä hämmästyä, sillä minä vaan kysyn, kuinka sinä voit. Anna minulle tieto siitä niin pian kuin suinkin ja joka suhteessa. Minusta itsestäni on kerrottava, että vuoden päästä pääsen täältä.
Kunnioittaen
Öyvind Pladsen.
Nuorelle miehelle
Öyvind Pladsenille maanviljelyskoululla!
Sinun kirjeesi olen oikein saanut koulumestarilta ja minä tahdon vastata, koska sinä niin pyydät. Mutta minä pelkään sitä kun sinä olet niin oppinut, ja minulla on kirjekaavio, mutta ei se tahdo sopia. Minä koetan sitte kirjoittaa, ja sinun pitää katsoa tahtoa eikä taitoa, mutta sinä et saa näyttää tätä kirjettä, sillä sitte sinä et ole se, joksi minä sinua luulen. Ei sinun myöskään pidä sitä säilyttää, koska joku silloin helposti voi sen nähdä, vaan sinun pitää polttaa se ja se sinun täytyy luvata. Minun pitäisi kirjoittaa niin monesta asiasta, mutta en oikein uskalla. Nyt on tullut hyvä vuosi, perunat ovat hyvässä hinnassa ja meillä on niitä kylläksi. Mutta karhu on tänä kesänä pahasti pidellyt karjaa; Olli Alitalolta kaatoi se kaksi lehmää ja meidän torpparin lehmän raatoi se niin, että se täytyi tappaa. Minulla on kuteilla hyvin pitkä kangas, se on sellaista skottilaista mallia ja se on vaikeaa. Ja sitte minä kerron sinulle, että vielä olen kotona ja että ne kyllä tahtoisivat minua pois. Eikä minulla sitte ole sen enempää kirjoittamista, ja voi hyvin.
Marit Nuutintytär.
P. S. Polta tämä kirje.
Agronoomi Öyvind Torenpoika Pladsenille.
Minä olen sen aina sanonut sinulle, Öyvind, että joka Jumalassa vaeltaa, se perii hyvän osan. Mutta kuule nyt minun neuvoani äläkä liiaksi rakasta äläkä myöskään vihaa maailmaa, vaan luota Jumalaan äläkä anna sydämesi kiduttaa itseäsi; sillä silloin sinulla on toinen jumala paitsi ainoaa Jumalaa. Sitte minä vielä kerron sinulle, että isäsi ja äitisi voivat hyvin; mutta minun toinen lonkkaluuni on kipeä; sillä sota tuntuu taas ja kaikki, mikä siellä tuli kärsittyä. Minkä nuorena kylvää, sen vanhana korjaa, sekä hengellisesti että ruumiillisesti, joka sitte kolottaa ja pakottaa ja kiusaa valittamaan vaivojaan. Mutta vanhan ei pidä valittaa; sillä haavoista vuotaa oppia, ja kärsivällisyyttä saarnaa särky, että ihminen vahvistuisi viimeiselle matkalleen. Tänään olen minä ottanut kynän käteeni monestakin syystä ja kaikista ensimäiseksi Maritin tähden, josta on tullut jumalaapelkääväinen tyttö, mutta jonka jalka on keveä kuin peuralla ja mieli epävakainen. Sillä hän tahtoisi mielellään riippua kiinni yhdessä, mutta ei saa luonnoltaan, mutta sen minä usein olen havainnut, että tuollaisia heikkoja sydänparkoja kohtelee Jumala lempeästi ja pitkämielisesti eikä anna kiusata heitä yli voimain, niin että he särkyvät; sillä hän on sangen hauras astia. Kirjeen olen hänelle oikein antanut ja hän piiloitti sen kaikilta muilta kuin omalta sydämeltään, ja jos Jumala tahtoo antaa tälle asialle siunauksensa, niin ei minulla ole mitään sitä vastaan; sillä hän on nuorille mieshenkilöille mieluinen, niinkuin sen selvästi saattaa nähdä, ja hänellä on yllin kyllin maallista hyvää ja taivaallisia hänellä epävakaisuudessaan myöskin on. Sillä jumalisuus hänen mielessään on kuin vesi matalassa lammessa; sitä on siellä kun sataa, mutta se on poissa, kun aurinko paistaa.
Nyt eivät silmäni enään kärsi kirjoittamista; sillä niillä näkee kyllä kauvas, mutta kun katsoo likeltä, niin ne rupeevat vuotamaan ja niitä rupee särkemään. Ja viimeiseksi minä sanon sinulle, Öyvind, että pidä Jumala mielessäsi kaikessa työssäsi ja toimessasi ja halajamisessasi; sillä kuten kirjoitettu on: sillä hyppynen lepoa on parempi kuin kaksi pivoa täynnä vaivaa ja hengen rasitusta (Salom. saarn. 4: 6).
Vanha koulumestarisi
Baard Antinpoika Opdal.
Hyvin arvoiselle neito Marit Nuutintytär Hejdelälle!
Kiitoksia paljon kirjeestäsi, jonka olen lukenut ja polttanut, niinkuin sinä sanot. Sinä kirjoitat monesta asiasta, mutta et siitä, mistä minä olisin suonut sinun kirjoittavan. Enkä minä myöskään uskalla kirjoittaa mitään varmaa, ennenkuin saan tietää millä kannalla asiasi ovat joka suhteessa. Koulumestarin kirjeessä ei ole mitään, josta voisi pitää kiinni ja sitte hän sanoo, että sinä olet epävakainen. Niin sinä ennenkin olit. Minä en tiedä mitä minun pitää uskoa ja sentähden täytyy sinun kirjoittaa; sillä minä en saa rauhaa ennenkuin sinä olet kirjoittanut. Näihin aikoihin minä eninten ajattelen sitä, että sinä silloin viimeisenä iltana tulit vuorelle ja mitä sinä sanoit. Enempää en tahdo sanoa tällä kertaa ja sentähden jää hyvästi.
Kunnioittaen
Öyvind Pladsen.
Nuorimies Öyvind Torenpoika Pladsenille.
Koulumestari on antanut minulle uuden kirjeen sinulta ja sen olen minä nyt lukenut. Mutta minä en ymmärrä sitä ensinkään, mutta syy on kai se että olen niin oppimaton. Sinä tahdot tietää millä kannalla minun asiani ovat joka suhteessa, ja minä olen terve ja voin hyvin eikä ole hätää mitään. Minulla on hyvä ruokahalu, erittäinkin kun saan maitoruokia; öisin minä nukun ja toisinaan päivälläkin. Minä olen tanssinut paljon tänä talvena; sillä täällä on ollut paljon pitoja ja niissä on ollut hyvin lystiä. Minä menen kirkkoon, kun ei ole liian paljon lunta, mutta tänä talvena sitä on ollut paksulta. Nyt sinä kaiketi olet saanut tietää kaikki ja jollet ole, niin en muuta ymmärrä kuin että sinun täytyy kirjoittaa minulle vielä kerran.
Marit Nuutintytär,
Hyvin arvoisalle neito Marit Nuutintytär Hejdelälle!
Kirjeesi olen vastaanottanut, mutta sinä näytät aikovan antaa minun pysyä yhtä viisaana. Tai ehkä tämä onkin vastaus, minä en tiedä. Minä en uskalla kirjoittaa sinulle mitään siitä mitä tahtoisin kirjoittaa, sillä minä en tunne sinua. Mutta ehket sinäkään tunne minua.
Älä uskokaan, että minä enään olen sellainen juusto, josta sinä pusertelit vettä, kun minä näin sinun tanssivan. Minä olen senjälkeen ollut kuivumassa monilla hyllyillä. Enkä minä myöskään enään ole niiden pitkäkarvaisten koirien kaltainen, joidenka korvat heti riippuvat lupussa ja jotka pelkäävät ihmisiä, niinkuin minä ennen. Ne ovat olleita ja menneitä.
Kirjeesi oli aika leikkisä; mutta leikkiä oli sellaisissa paikoissa, joissa ei ensinkään olisi tarvittu leikkiä; sillä kyllä sinä minut ymmärsit ja kyllä sinun olisi pitänyt tietää, etten minä kysynyt pilanpäiten, vaan kun en viime aikoina ole voinut ajatella mitään muuta kuin sitä mitä kysyin. Mutta vastaukseksi tuli vaan leikkiä ja lorua.
Hyvästi, Marit Hejdelä, parasta on, etten katsele sinua liiaksi, niinkuin katselin tanssiasi. Toivotan sinulle hyvää ruokahalua ja unta ja että saisit uuden kankaasi valmiiksi ja ennenkaikkia, että loisit lumen pois kirkonovelta.
Kunnioittavimmin
Öyvind Torenpoika Pladsen.
Agronoomi Öyvind Torenpojalle maanviljelyskoululla.
Huolimatta vanhasta iästäni ja silmieni heikkoudesta ja särystä oikeassa lonkassani täytyy minun antaa perään, kun nuoriso vaatii; sillä se tarvitsee meitä, kun on työntänyt päänsä loukkoon. Se houkuttelee ja itkee, kunnes on päässyt irti, mutta sitte se paikalla lentää tiehensä eikä enään kuuntele meitä.
Asia koskee Maritia; hän on nyt pyytänyt niin kauniisti, että minä kirjoittaisin hänen seurakseen; sillä hän ei uskalla kirjoittaa yksin. Minä olen lukenut kirjeesi; tyttö luuli olevansa tekemisissä Janne Hatlenin tai jonkun muun narrin kanssa, eikä miehen, jonka koulumestari Baard on kasvattanut; mutta tie nousikin pystyyn. Olet sinä kuitenkin ollut liian ankara; sillä on sellaisia naisia, jotka nauravat etteivät itkisi eikä itkun ja naurun välillä ole mitään eroa. Mutta se on minulle mieleen, että sinä otat vakavat asiat vakavalta kannalta; sillä muuten et sinä voisi nauraa leikille.
Mitä taas tulee siihen, että teidän mielenne palaa toisiinne, saattaa sen huomata monesta seikasta. Tyttöä minä useasti olen epäillyt, sillä hänen mielensä on kuin tuulen kulku; mutta nyt minä kuitenkin tiedän, että hän on vastustanut Janne Hatlenia, josta hänen isoisäänsä on syttynyt suuri viha. Hän kävi iloiseksi, kun sinun tarjouksesi tuli ja kun hän laski leikkiä, ei se ollut pahassa tarkoituksessa, vaan ilossa. Hän on saanut kärsiä paljon ja sen on hän tehnyt siitä syystä, että hän tahtoi odottaa sitä, jonka perään hänen mielensä paloi. Mutta silloin et sinä tahdo ottaa häntä, vaan viskaat hänet menemään kuin pahankurisen lapsen.
Tämän minä tahdon sinulle kertoa. Ja sen neuvon minä lisään, että hänen kanssaan sinun pitää sopia, sillä taistelemista voit saada siltä. Minä olen kuin vanhus, joka on nähnyt kolme polvea; minä tunnen hulluudet ja niiden kulun.
Äidiltäsi ja isältäsi terveisiä, he odottavat sinua. Mutta siitä en aikaisemmin ole tahtonut kirjoittaa, ettet tuskastuisi. Isääsi et tunne; sillä hän on niinkuin puu, joka ei päästä huokausta ennenkuin se hakataan. Mutta jos tilaisuutta joskus tulee, niin sinä opit tuntemaan hänet ja sinä tulet ihmettelemään niinkuin runsasta saalista. Hän on ollut alakuloinen ja hiljainen maallisissa asioissa, mutta äitisi on keventänyt hänen mieltään maallisesta levottomuudesta ja nyt on päivän kirkkaus sille koittanut.
Nyt sumenevat silmäni eikä käsi enään kulje. Sentähden antaudun minä Hänen huomaansa, jonka silmä aina valvoo ja jonka käsi ei koskaan väsy.
Baard Antinpoika Opdal.
Öyvind Pladsenille!
Sinä näyt olevan minulle suuttunut ja se koskee minuun kovasti, sillä en minä sitä sillä lailla tarkoittanut, vaan minä tarkoitin hyvää. Minä muistan, että monasti en ole ollut sinulle oikein hyvä ja sitä minä nyt kirjoitan sinulle, mutta et saa näyttää tätä kenellekään. Kerran minä sain sen mitä tahdoin ja silloin en ollut hyvä; mutta nyt ei kukaan enään välitä minusta ja minun on paha ollakseni. Janne Hatlen on tehnyt minusta pilalaulun ja sitä kaikki pojat laulavat enkä minä uskalla mennä mihinkään tanssiin. Molemmat vanhukset tietävät sen ja minä kuulen alituisesti pahoja sanoja. Mutta minä istun yksin ja kirjoitan ja sinä et saa sitä näyttää.
Sinä olet oppinut paljon ja voisit antaa minulle neuvoja, mutta sinä olet nyt kaukana. Minä olen usein ollut vanhempiesi luona ja minä olen puhunut äitisi kanssa ja meistä on tullut hyvät ystävät; mutta minä en uskalla sanoa mitään, sillä sinä kirjoitit niin kummallisesti. Koulumestari pitää minua vaan pilkkanaan eikä hän tiedä mitään pilkkalaulusta; sillä ei kukaan uskalla laulaa hänelle sellaisia. Nyt minä olen yksin enkä voi puhua kenenkään kanssa; minä muistan sen ajan, kun me olimme lapsia ja sinä olit niin hyvä minulle ja minä sain aina istua kelkassasi. Mutta nyt minä toivoisin, että taas olisin lapsi.
En enään uskalla pyytää sinua vastaamaan, sillä en uskalla. Mutta jos sinä vastaisit minulle vaan yhdenkin kerran, niin aina muistaisin sen, Öyvind.
Marit Nuutintytär.
Ole hyvä ja polta tämä kirje; en edes tiedä uskallanko lähettää sen.
Rakas Marit!
Kiitos kirjeestä; sinä olet kirjoittanut sen onnellisena hetkenä. Ja nyt minä sanon sinulle, Marit, että minä pidän sinusta niin, etten enään tahdo saada olluksi täällä, ja jos sinäkin pidät minusta, niin Jannen pilkkalaulu ja muut pahat sanat ovat vaan lehtiä, joita puussa on liian paljon. Sitte kun minä sain sinun kirjeesi, olen kuin uusi ihminen, sillä minä olen saanut uutta voimaa enkä minä pelkää ketään maailmassa. Kun minä olin lähettänyt sen edellisen kirjeen, kaduin sitä niin, että tulin melkein kipeäksi, ja nyt sinä saat kuulla mikä seuraus siitä oli. Johtaja vei minut erilleen ja kysyi mikä minua vaivasi; hän luuli minun lukevan liikaa. Sitte hän sanoi minulle, että minä, kun minun vuoteni on kulunut umpeen, saan olla täällä vuoden lisää ja ihan vapaasti ja auttaa häntä yhdessä ja toisessa työssä, mutta hän opettaa minua. Silloin minä ajattelin, että työ on ainoa, johon minä saatan turvautua ja minä kiitin; enkä minä vieläkään kadu sitä, vaikka nyt minä ikävöin sinun luoksesi; sillä jota kauvemmin minä olen täällä, sitä suuremmalla syyllä voin sitte pyytää sinua. Kuinka iloinen minä nyt olen, minä teen työtä kolmen edestä enkä jää jälelle missään! Mutta minä lähetän sinulle kirjan, jota minä nyt luen; sillä siinä on paljon rakkaudesta. Illalla minä sitä luen, kun muut nukkuvat ja silloin minä myöskin uudelleen luen sinun kirjeesi. Oletko ajatellut koska me tapaamme toisemme? Sitä minä niin usein ajattelen ja sinun pitää myöskin ajatella sitä ja se on niin hauskaa. Mutta minä olen iloissani, että olen töhrinyt ja kirjoittanut näin paljon, vaikka ennen oli niin raskasta; sillä nyt minä voin sanoa sinulle mitä tahdon ja samalla hymyillä sydämessäni.
Minä annan sinun luettavaksesi monta kirjaa, niin sinä näet, kuinka paljon vastusta niillä on ollut, jotka oikein ovat pitäneet toisistaan, niin että he mieluummin ovat kuolleet surusta kuin luopuneet toisistaan. Ja sillä lailla mekin teemme ja teemme sen suurella ilolla. Onhan siihen kyllä melkein kaksi vuotta — kun me näemme toisemme ja vielä kauvemmin kun saamme toisemme; mutta jokaiselta kuluvalta päivältä sinne tosin on päivä vähemmin; sillä lailla meidän täytyy ajatella, tehdessämme työtä.
Seuraavassa kirjeessäni minä kirjoitan niin monesta asiasta, mutta tänä iltana ei minulla enään ole paperia ja muut nukkuvat. Minä panen siis maata ja ajattelen sinua ja ajattelen sinua siihen asti kun nukun.
Ystäväsi
Öyvind Pladsen.